14. sunnuntai helluntaista (1. vsk), 1 Joh. 4:7–12

Posted on by

Rakastakaamme toinen toistamme

Päivän epistolatekstissä pyhä Johannes kirjoittaa: Rakkaani, rakastakaamme toinen toistamme (1. Joh. 4:7).

Tässä maailmassa puhutaan paljon rakkaudesta. Rakkaus on se asia, josta ihminen on aina ollut kiinnostunut. Vaikkapa jo antiikin kirjallisuudesta aina uusimpiin listahitteihin asti on juuri rakkaus se aihe, josta on kirjoitettu, puhuttu ja laulettu valtavasti. Mutta oletko sinä huomannut mistä näkökulmasta rakkautta useimmiten tässä maailmassa tarkastellaan? Useimmiten rakkaudella tarkoitetaan sitä, mitä itse odotetaan saatavan toiselta.

Raamatussakin puhutaan paljon rakkaudesta. Esimerkiksi miehen ja naisen välisen aviollista rakkautta ylistetään sen lehdillä enemmän ja syvällisemmin kuin missään muualla. Moni on myös kuullut, että lähimmäisenrakkaus on yksi kristinuskon pääteemoista. Mutta oletko sinä huomannut mistä näkökulmasta rakkautta Raamatussa tarkastellaan? Raamatun puhe rakkaudesta on erilaista kuin muun maailman puhe samasta aiheesta. Keskuksessa ei olekaan se, mitä itse odotetaan saatavan toiselta. Pikemminkin kyse on antamisesta toiselle.

Minä väitän, että tämä maailma ja sen uskosta osattomat ihmiset eivät pysty uhrautuvaan ja itsensä antavaan rakkauteen lainkaan, eivätpä edes tule ajatelleeksi sellaista. Tässä ei oikeastaan ole mitään ihmeellistä. Etsiihän jokainen syntiin langennut ihminen – sellainen kuin sinä ja minä – luonnostaan vain omaa etuaan. Siksi jokainen luonnostaan myös tavoittelee rakkautta itselleen. Sen sijaan kristillinen ajatus, jonka mukaan minut on luotu rakastamaan ja palvelemaan toisia, jää luonnollisen ihmisen elämässä syrjään, ja on hänelle jopa aivan tuntematon.

Sanan varsinaisessa merkityksessä rakkaus – siis toiselle antaminen – voikin kuulua vain kristilliseen elämään. Tähän viittaa myös se, mitä pyhä Johannes päivän epistolassa sanoo. Hän aloittaa kuulemamme tekstikatkelman puhuttelulla: Rakkaani – tai ”rakkaat” (Ἀγαπητοί). Keille hän puhuu? Hän puhuu kristilliselle seurakunnalle. Toki itsessään nämä ihmiset ovat niin monenlaisia ja toisiinsa verrattuina erilaisiakin, että inhimillisesti katsoen heillä ei varmasti olisi paljoakaan tekemistä keskenään. Voi myös olla, että jos rakkautta katsottaisiin vain oman saamisen näkökulmasta niin kuin maailma tekee, harva näistä ihmisistä toivoisi saavansa rakkautta toisiltaan, siis aivan erilaisilta ihmisiltä kuin mitä itse on. Mutta näitä ”rakkaita”, joita apostoli puhuttelee, yhdistää yksi tekijä: Kristuksen rakkaus. Täysin riippumatta heidän iästään, elämänkokemuksestaan, koulutuksestaan, lahjavarustuksestaan, musiikkimaustaan tai muista ominaisuuksistaan, nämä ihmiset ovat kaikki yhtä lailla riippuvaisia Kristuksen rakkaudesta, mutta myös yhtä lailla tulleet osallisiksi Kristuksen rakkaudesta. Juuri siksi pyhä apostoli kutsuu heitä ”rakkaiksi”, toisin sanoen Kristuksen rakastamiksi, Hänen rakkaiksi veljikseen ja sisarikseen. Kristuksessa heistä on tullut myös apostolin rakkaita veljiä ja sisaria.

Huomaatko nyt, miten kaukana pyhän Raamatun rakkauskäsitys on iltapäivälehtien ja tosi-TV-sarjojen rakkauskäsityksestä? Jumalan sanassa on kysymys rakkaudesta sanan varsinaisessa merkityksessä, siis siitä rakkaudesta, joka kuuluu ja voikin kuulua vain kristilliseen elämään. Tähän asiaa liittyy myös se, mitä apostoli seuraavaksi kirjoittaa.

*

Hän kirjoittaa: sillä rakkaus on Jumalasta (1. Joh. 4:7). Apostoli siis ilmaisee mistä rakkaus on peräisin. Samalla hän ilmaisee myös mistä rakkaus ei ole peräisin. Rakkaus on Jumalasta; rakkaus ei ole ihmisestä.

Siinä määrin kuin rakkaudesta puhutaan ihmisestä olevana asiana, sille käy aina niin kuin iltapäivälehtien otsikoissa: ”rakkaus loppui”. Jos rakkaudella ymmärretään sitä, mitä itse odotetaan saatavan toiselta, se ”loppuu” aivan varmasti, jopa sillä sekunnilla kuin ihminen ei enää koe sisimmässään rakkauden tunnetta toista kohtaan. Aika monet ovat panneet merkille miten tämä yleensä tapahtuu: Kun ihminen ihastuu toiseen, hän tuntee tätä kohtaan ihmettelevää uutuuden viehätystä – siis ”rakkautta”. Aina tuntuu olevan odotettavissa jotakin uutta ja jännittävää saatavaa toiselta. Mutta eihän kenenkään ihmisen elämä voi olla jatkuvaa ihastuksen tai ”rakkauden” tunnetta. Itse asiassa näin ei edes kuulu olla. Ihmissuhteen on määrä kasvaa tuosta alkuihastuksesta, jotta se voisi jatkua. Useimpien kohdalla ihastunutta ”rakastumista” kestää noin parin vuoden ajan. Sen jälkeen moni eroaa, koska kokee, että ”rakkaus loppui”. Tämä johtuu siitä, että ihmiset keskittyvät lähinnä siihen ”rakkauteen”, jota tunnetaan tunteissa ja joka siis on ihmisestä peräisin, ja joka odottaa toiselta jotakin erityistä, eivätkä siihen rakkauteen, joka antaa itsestään toiselle.

Myös sinä, joka olet kristitty, tiedät itsestäsi millaista on rakkauden loppuminen. Yhtäältä sinä olet kyllä saanut Jumalan armosta tulla osalliseksi Kristuksen rakkaudesta. Siksi sinä kuulut niihin, jotka tuntevat todellisen rakkauden, itsensä uhraavan rakkauden. Sitä sinäkin olet saanut kristittynä harjoitella. Mutta toisaalta olet myös huomannut: Et osaa rakastaa niin kuin sinun pitäisi, et Jumalaa yli kaiken etkä lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Sinussa asuu vielä se vanha ihminen, joka haluaa vain lisää itselleen. Jos peilaat asiaa Jumalan lain vaatimuksiin, huomaat, että olet itsessäsi kokonaan rakkaudeton ja syntinen, ja siksi myös kadotuksen ansainnut ihminen.

Mutta ihana asia on se, että todellinen rakkaus ei ole peräisin ihmisestä. Pyhä Johannes sanoo: Jumala on rakkaus (1. Joh. 4:8b). Siksi myös todellisen rakkauden on oltava peräisin Hänestä. Apostoli kirjoittaakin: joka rakastaa, on Jumalasta syntynyt ja tuntee Jumalan. (1. Joh. 4:7b) Huomaa tarkoin, ettei hän tässä tarkoita sitä, että jos sinä ensin rakastat oikein kovasti, voit syntyä Jumalasta ja alkaa myös tuntemaan Hänet. Ei, pikemminkin hän tarkoittaa tätä: kukaan ei voi rakastaa toista ja antaa itseänsä toiselle, ellei ole ensin syntynyt Hänestä, joka on itse Rakkaus ja josta rakkaus siis myös on peräisin. Todellinen rakkaus on seurausta siitä, että on ensin syntynyt Jumalasta.

Seuraavaksi katsomme miten tämä tapahtuu.

*

Apostoli kirjoittaa: Siinä ilmestyi meille Jumalan rakkaus, että Jumala lähetti ainokaisen Poikansa maailmaan, että me eläisimme hänen kauttansa. (1. Joh. 4:9)

Katso nyt, mikä Jumalan armo tässä meille ilmoitetaan! Sinä et osannut rakastaa Jumalaa yli kaiken etkä lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Sen sijaan käsityksesi rakkaudesta keskittyi siihen, mitä sinä lähimmäiseltäsi halusit saada itsellesi. Mutta Jumalapa antoi rakkautensa – todellisen rakkauden – ilmestyä meille. Hän lähetti ainosyntyisen Poikansa Jeesuksen Kristuksen maailmaan. Mitä varten? Sitä varten, että Jeesus rakastaisi sinua, rakkaudetonta. Sitä varten, että Jeesus osoittaisi sinulle, rakkaudettomalle suurinta mahdollista rakkautta, sitä, josta Hän itse sanoo: Sen suurempaa rakkautta ei ole kenelläkään, kuin että hän antaa henkensä ystäväinsä edestä. (Joh. 15:13) Jumala osoitti rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus, kun me vielä olimme syntisiä, kuoli meidän edestämme. (Room. 5:8) Jeesus tuli ottamaan juuri sinun rakkaudettomuutesi ja kaikki muutkin syntisi omikseen. Jeesus kantoi sinun rakkaudettomuutesi ja kaikki muutkin syntisi ruumiissansa ristinpuuhun, että sinä syntisairas parantuisit Hänen haavojensa kautta, ja synneistä pois kuolleena eläisit vanhurskaudelle (1. Piet. 2:24).

Mutta mitä tällainen synneistä pois kuoleminen ja vanhurskaudelle eläminen tarkoittaa? Kaikkihan kyllä sen tietävät, että Jeesus Kristus kuoli kerta kaikkiaan. Mutta miten sinä sitten kuolit pois synneistä? Vastaus: Sinun vanha, lihallinen ihmisesi, joka ei osaa rakastaa Jumalaa ja lähimmäistä, vaan ainoastaan itseään – tämä vanha ihmisesi  ristiinnaulittiin pyhässä kasteessasi Kristuksen kanssa ja haudattiin yhdessä Hänen kanssaan kuolemaan, että niin kuin Hänet herätettiin kuolleista, samoin sinäkin vaeltaisit uudessa elämässä (Room. 6:4, 6). Pyhän sanansa ja kasteen kautta Jumala on itse synnyttänyt sinut uudesti, elämään uutta elämää Kristuksessa, joka on Elämä (Joh. 14:6).

Tällä tavalla Jumalasta syntyminen on nimenomaan Jumalasta. Se ei siis ole ihmisistä. Yhtä vähän kuin sinä olet pystynyt päättämään syntymisestäsi tähän maailmaan, yhtä vähän sinä pystyt päättämään syntymisestä Jumalasta. Jumalan täytyy tehdä tämä sinussa, ja niin Hän on tehnytkin: Sinä, joka olet kristitty, olet syntynyt Jumalasta Hänen sanansa ja kasteen kautta. Siksi pyhä Johannes kirjoittaakin: Jumala lähetti ainokaisen Poikansa maailmaan, että me eläisimme hänen kauttansa.

Ajattele: Sinä, joka itsessäsi olit kuollut, elät! Sinä, joka itsessäsi olit rakkaudeton ja kykenemätön rakastamaan, rakastat!

*

Edellä sanotun perusteella ymmärrämme myös sen, mitä apostoli seuraavaksi kirjoittaa: Rakkaani, jos Jumala on näin meitä rakastanut, niin mekin olemme velvolliset rakastamaan toinen toistamme. (1. Joh. 4:11)

Kun Jumala siis ensin rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi, olemme mekin – tämän rakkauden yhteyteen päästyämme – velvolliset rakastamaan toisiamme – tai niin kuin sanat voitaisiin kääntää: ”myös me olemme velkaa toisiamme rakastamaan” (καὶ ἡμεῖς ὀφείλομεν ἀλλήλους ἀγαπᾶν). Luterilainen tunnustuksemme selittää tätä asiaa oikein: ”Me uskomme, opetamme ja tunnustamme edelleen, että kaikki ihmiset ovat velvollisia tekemään hyviä tekoja, mutta aivan erityisesti ne, jotka Pyhä Henki on uudestisynnyttänyt ja uudistanut.” (Yksimielisyyden ohje, tiivistelmä 4, 8.)

Mitä tällainen rakastaminen sitten voisi sinun kohdallasi tarkoittaa? Ensiksi, rakastaminen sanan varsinaisessa ja kristillisessä mielessä on sitä, että eletään Jumalan pyhän tahdon mukaan, siis toteutetaan kymmenessä käskyssä lausuttuja asioita. Tämä Jumalan laki on puhdasta rakkautta ihmistä kohtaan. Siksi myös todellinen rakkaus on sitä, että toimitaan Jumalan lain mukaan. Jos sinä siis pohdit, mitä sinun pitäisi tehdä rakastaaksesi paitsi Jumalaa yli kaiken myös lähimmäistäsi niin kuin itseäsi, avaa katekismuksesi ja lue kymmenen käskyä selityksineen. Niissä sinulle riittää tekemistä koko elämäsi ajaksi!

Mutta jotta emme tarkastelisi asiaa vain teorian tasolla, kuule toiseksi myös tämä: Itsessään Jumalan laki on tietenkin muuttumaton ja siksi kaikille ihmisille sama. Kuitenkin se, minkälaisen muodon lähimmäisen rakastaminen käytännössä ottaa, riippuu myös siitä kutsumuksesta, jonka Jumala on kullekin antanut. Esimerkiksi poliisin kutsumustehtävää suorittamaan asetettu kristitty rakastaa valvomalla lain ja järjestyksen noudattamista. Jos nyt ihmiset perjantai-iltana tuolla Lanu-aukiolla nousevat Jumalan asettamaa hyvää järjestystä vastaan, saattaa tämän rakkauden osoittaminen tarkoittaa myös voimakeinojen käyttämistä. Tällaisten kovienkin toimenpiteiden takana on kuitenkin rakkaus. Poliisi laittaa itsensä aivan ruumiillisesti likoon asian selvittämiseksi, ettei lähimmäisen tarvitsisi tehdä niin, ja että lähimmäisillä olisi turva ja rauha. Toisaalta äidin kutsumustehtävää suorittamaan asetettu kristitty rakastaa toisella tavalla: hoitamalla lastaan hellästi, ruokkimalla, kylvettämällä, pyykkiä pesemällä, ulkoiluttamalla, opettamalla ja olemalla läsnä. Kouluikäisten lasten vanhemmat puolestaan rakastavat opettamalla lapsiaan tottelemaan vanhempiaan ja opettajiaan, käskemällä siivoamaan huoneensa ja viemällä likaiset sukkansa pesukoneeseen, valvomalla läksyjen tekoa ja asettamalla kotiintuloaikoja. Pastorin kutsumustehtävää suorittamaan asetettu taas rakastaa saarnaamalla lakia ja evankeliumia, sekä jakamalla sakramentteja ihmisten iankaikkiseksi autuudeksi.

Näitä kutsumuksia ja niihin kuuluvia rakastamisen tapoja ei saa sekoittaa keskenään. Eihän poliisin tehtävänä ole rakastaa rikollisia hoivaamalla heitä hellästi tai syöttämällä heitä lusikalla. Samalla tavoin ei pastorinkaan tehtävänä ole rakastaa seurakuntalaisiaan soveltamalla fyysistä voimankäyttöä, mutta ei myöskään pesemällä heidän likapyykkiään.

Jumalan rakkauden laki on siis kyllä kaikille sama, mutta rakkauden osoittamisen tavoissa on eroja kutsumuksesta riippuen. Kysy Jumalalta mikä on sinun paikkasi ja kutsumuksesi Hänen seurakunnassaan ja maailmassaan. Älä kuitenkaan jää fundeeraamaan tätä asiaa vain itseksesi. Keskustele myös pastorisi sekä Kristuksessa rakkaiden veljiesi ja sisariesi kanssa siitä, mikä sinun kutsumuksesi voisi olla. Mene sitten rauhassa, rakasta ja palvele Herraasi ja lähimmäistäsi iloiten.

Muista kuitenkin aina, että rakkaus on Jumalasta, ei sinusta. Sillä rakkaus ei ole siinä, että me rakastimme Jumalaa – tai lähimmäistämme –, vaan siinä, että Jumala rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi. (1. Joh. 4:10) Aamen.

(Saarna on pidetty Samuelin luterilaisessa seurakunnassa 15.9.2019.)

Mainokset

13. sunnuntai helluntaista (1. vsk), 2. Kor. 3:4–6

Posted on by

Meidän kykymme on Jumalasta

Sinä olet kuullut, että uskovien tulee rakastaa Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistään niin kuin itseään (vrt. Matt. 22:37–40). Sen käskyn Jumala on antanut omilleen jo Vanhassa testamentissa (3. Moos. 19:18; 5. Moos. 6:5). Tämä rakkauden kaksoiskäsky koskee myös sinua ja minua, jotka Jumala on Pojassaan Kristuksessa tehnyt pyhän omaisuuskansansa jäseniksi.

Olet myös kuullut, että kristityn tehtävänä on todistaa Herrastaan Jeesuksesta. Jo ensimmäisiä kristittyjä kutsuttiin ylösnousemuksen todistajiksi (vrt. Luuk. 24:46–48). Sellaiseksi sinutkin, Jeesuksen omaksi kastettu kristitty, on kutsuttu.

Olet kuullut vielä senkin, että kun olet kastettu Kristuksen ruumiin jäseneksi (1. Kor. 12:13), sinulla on tässä pyhässä kirkkoruumiissa oma paikkasi sekä sen mukaiset tehtävät. Aivan jokaiselle meistä Jumala on antanut lahjoja. Nämä lahjat on annettu sinulle siksi, että niitä käyttäen palvelisit Jumalaa ja lähimmäistäsi. Niitä käyttäessäsi saat myös toimia Kristuksen todistajana maailmassa omalla paikallasi.

*

Mutta itsestäsi sinä huomaat: Et osaa rakastaa Jumalaa yli kaiken. Vaikka periaatteessa haluaisit rakastaa Häntä yli kaiken, käytännössä monet asiat menevät sinun elämässäsi Hänen edelleen. Jo siinä, miten valitset käyttää jokaiseen päivään kuuluvat tunnit ja minuutit – kalliin armon ajan –, Jumala ja Hänen sanansa tahtoo jäädä kaiken muun puuhastelun ja jopa ajanvietteen alle.

Huomaat myös, ettet osaa todistaa Jeesuksesta niin kuin haluaisit. Ehkä koet, ettet ole kovin taitava puhumaan; sanojen oikea asetteleminen tuntuu vaikealta. Et ehkä myöskään oikein tiedä, mitä missäkin tilanteessa olisi viisasta sanoa. Omassakin uskonelämässäsi riittää harjoittelemista, ja siksi ajatus todistamisesta muille tuntuu hankalalta.

Ehkä koet heikkoutta myös palvelutehtäviesi suhteen. Kristuksen ruumiin jäsenenä sinulla on oma paikkasi ja tehtäväsi seurakunnassa sekä lahjoja, jotka Jumala on antanut sinulle palvellaksesi niillä Häntä ja lähimmäistäsi. Mutta mitä sinun pitäisi käytännössä tehdä, siitä et ehkä oikein saa kiinni. Ehkä et myöskään kehtaa ehdottaa pastorille tai muille seurakuntalaisille, että voisit auttaa. Ehkä koet, ettet edes jaksa tehdä mitään.

*

Rakas kristitty! Kuule mitä pyhä epistola sanoo: Tämmöinen luottamus meillä on Kristuksen kautta Jumalaan; ei niin, että meillä itsellämme olisi kykyä ajatella jotakin, ikäänkuin se tulisi meistä itsestämme, vaan se kyky, mikä meillä on, on Jumalasta, joka myös on tehnyt meidät kykeneviksi olemaan uuden liiton palvelijoita (2. Kor. 3:4–6a).

Huomaa, että Paavali ei puhu luottamuksesta omaan itseensä tai omiin kykyihinsä. Hän sanoo: Tämmöinen luottamus meillä on Kristuksen kautta Jumalaan (2. Kor. 3:4). Millaisesta luottamuksesta hän siis puhuu?

Apostoli jatkaa – jos sallitte, että käännän itse nämä sanat suomeksi: ”Ei [niin], että itsestämme olisimme kelvollisia arvioimaan/pohtimaan/ajattelemaan jotakin niin kuin [se tulisi] itsestämme” (2. Kor. 3:5a). Eikö tämä ole karmea ajatus? Se tarkoittaa: sinä et kerta kaikkiaan ole riittävän arvollinen, kelvollinen tai sopiva edes ajattelemaan mitään, mikä kelpaa Jumalalle. Mutta toisaalta juuri tämä on mitä ihanin ajatus sille, joka uskoo Kristukseen. Se nimittäin tarkoittaa, että kun sinä tunnet vanhan lihasi laiskuuden ja haluttomuuden, jopa täydellisen mahdottomuuden rakastaa Jumalaa tai lähimmäistäsi, todistaa Kristuksesta sekä palvella Herraasi ja lähimmäistäsi omalla paikallasi, tässä ei ole mitään ihmeellistä. Itsessäsi sinä olet syntinen. Vanha, lihallinen ihmisesi voi toimia Jumalan tahdon mukaan aivan yhtä paljon kuin kuollut ruumis voi tehdä työtä. (Kokeile vaikka laittaa kuolleelle ruumiille lapio käteen ja käske sitä kaivamaan ojaa. Katsopa vain tuleeko työ tehdyksi! Aivan yhtä vähän itsessään kuollut lihallinen ihminen voi tehdä mitään, mikä on Jumalalle mieleen.) On siis kyllä aivan karmea asia, että sinussakin tämä vanha ihminen vielä on ja vaikuttaa. Mutta toisaalta, kun uskot ja luotat Kristuksen kautta Jumalaan kaikkien hyvien tekojesi aikaansaajana ja täyttäjänä, tämä on vapauttava sana: Sinusta itsestäsi ei lähde eikä voikaan lähteä mitään sellaista ajatusta, joka miellyttää Jumalaa. Siksi sinun ei tarvitse yrittää sellaista omista mahdollisuuksistasi puristaakaan.

Mutta kun kuulet tämän sanan, älä erehdy luulemaan, etteikö sinun tarvitsisi tehdä mitään hyvää! Tässä asiassa moni hyvää tarkoittava kristittykin on hairahtunut ajattelemaan: ”Koska minä olen syntinen enkä siis voi ajatella tai tehdä mitään hyvää, ei minun tarvitsekaan.” Mutta ei Jumalan sana sellaista sano!

Kuule mitä apostoli kirjoittaa: vaan se kyky, mikä meillä on, on Jumalasta, joka myös on tehnyt meidät kykeneviksi olemaan uuden liiton palvelijoita (2. Kor. 3:5b–6a). Jumalan pyhä tahto on, että sinäkin Hänen omanaan rakastat Häntä yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Hänen tahtonsa on, että sinä paitsi elät Kristuksen armosta ja syntien sovituksesta, myös todistat siitä toisille, heidän elämäkseen. Hänen tahtonsa on, että Hänen antamillaan lahjoilla palvelet Häntä ja lähimmäisiäsi omalla paikallasi, niin Hänen seurakunnassaan kuin ajallisessa kutsumuksessasikin. Lopulta Hänen tahtonsa on, että muistat: Se kelvollisuus tai sopivuus mikä sinulla on kaiken tämän tekemiseen, ei ole sinusta itsestäsi peräisin. Se on peräisin Jumalasta. Hänen tehtävänsä on tehdä koko seurakunta – siis sinut – sopivaksi elämään ja toimimaan uuden liiton palvelijoina.

Mitä sellainen palvelus sitten on? Se on sitä, että me, Kristuksen seurakunta elämme osallisina Hänen iankaikkisesta valostaan ja loistamme tämän maailman kuoleman pimeyden keskellä niin kuin tähdet maailmassa (Fil. 2:15), tai niin kuin vuoren huipulla olevan kaupungin valot loistavat yön pimeydessä (Matt. 5:14). Se on sitä, että me, Kristuksen seurakunta elämme Hänen kirjeenään (2. Kor. 3:3), ja tuomme Hänen pyhän sanansa tämän maailman informaatiotulvan ja jumalattoman sanankäytön keskelle.

Tämän kaiken täytyy olla Jumalan työtä, sillä mikäli asia meistä ja vanhasta lihastamme riippuu, jää tämä kaikki kyllä tekemättä. Mutta Kristuksen kautta ja Pyhässä Hengessään Jumala on tehnyt sinut uudeksi ihmiseksi, joka iankaikkisesti elää Hänelle vanhurskaana ja puhtaana, siis myös mielellään tekee kaikkea sitä, mitä Hän tahtoo (Vähä katekismus IV 12). Sinussa, uudestisyntyneessä kristityssä – ja meissä kaikissa kristityissä – Herrasi tahtoo tehdä tämän kaiken. Olennaista on vain se, että

  1. pysymme Jumalan pyhän, anteeksiantavan ja eläväksi tekevän sanan kuulemisessa – ilman tätä meillä ei ole elämää, eikä siis myöskään kykyä tehdä mitään, mitä Jumala tahtoo
  2. muistamme ne sanat, jotka kuulimme: tämä kaikki on Jumalan työtä – Kristuksessa Hän on synnyttänyt meidät uudeksi, jotta uusi ihmisemme olisi valmis kaikkiin hyviin tekoihin ja ahkeroisi sitä hyvää, mikä Häntä miellyttää (vrt. Tiit. 2:14; 3:1)
  3. muistutamme itseämme sanan kehotuksista tehdä sitä hyvää mitä Jumala sanassaan kehottaa – meidän vanha lihamme tarvitsee tällaista masentamista, mutta meidän uusi ihmisemme myös iloitsee näistä kehotuksista ja tottelee niitä mielellään

Tämän kaiken meille suokoon armollinen Herramme Jeesus Kristus, joka yhdessä Isän ja Pyhän Hengen kanssa elää ja hallitsee yhdessä jumaluudessa, aina ja ikuisesti. Aamen.

(Saarna on pidetty Samuelin luterilaisessa seurakunnassa Lahdessa 8.9.2019.)

12. sunnuntai helluntaista (1. vsk), Sananl. 28:13–14

Posted on by

Kolmenlaisia rikkojia

Johdanto

Sananlaskujen kirjasta kuulimme tutun opetuksen: Joka rikkomuksensa salaa, se ei menesty; mutta joka ne tunnustaa ja hylkää, se saa armon. Profeetta jatkaa: Onnellinen se ihminen, joka aina on aralla tunnolla; mutta joka sydämensä paaduttaa, se onnettomuuteen lankeaa. (Sananl. 28:13–14)

Näiden tärkeiden opetusten äärellä me panemme merkille seuraavat asiat: Kaikki ihmiset ovat kyllä yhtä lailla Jumalan tahdon rikkojia. Mutta suhtautumisessaan rikkomuksiinsa ihmiset jakautuvat ainakin kolmeen eri ryhmään. Ensimmäisenä ovat ne, jotka pyrkivät salaamaan rikkomuksensa. Sitten tulevat ne, jotka tunnustavat rikkomuksensa. Mutta näitä jälkimmäisiä – rikkomuksensa tunnustajia – on vielä kahdenlaisia. Keitä he ovat, siitä kuulemme pian.

Rikkomusten salaajat

Ensimmäisenä meidän täytyy kuitenkin katsoa mitä profeetta tekstimme alussa opettaa. Hän kirjoittaa: Joka rikkomuksensa salaa, se ei menesty.

Tässä yhteydessä en nyt ala puhua niistä, jotka eivät ole koskaan kuulleet Jumalan sanaa, eivätkä siksi myöskään tunne rikkomuksiaan, jotta voisivat ne tunnustaa. Sellaisia ihmisiä maailmassa on valitettavasti paljon. Heitä varten – jotta he voisivat tulla syntinsä tuntemiseen, parannukseen ja uskoon – on Kristus käskenyt omiansa saarnaamaan kaikille kansoille parannusta syntien anteeksisaamiseksi Hänen nimessänsä (Luuk. 24:47). Tässä tehtävässä mekin Kristuksen seurakuntana saamme olla mukana.

Tässä tekstissä profeetta puhuu kuitenkin ihmisestä, joka on kyllä kuullut Jumalan sanaa. Kymmenestä käskystä hän on oppinut, ettei täytä Jumalan vanhurskasta vaatimusta elää pyhää elämää. Tuo ihminen tietää siis rikkoneensa taivaallisen Isän pyhää tahtoa vastaan. Tästä huolimatta hän ei kuitenkaan halua tunnustaa rikkomuksiaan sen paremmin niille ihmisille, joita nämä ne koskevat, kuin myöskään Jumalalle.

Voi miten ajattelematonta! Ehkä joku kyllä kuvittelee: ”Niin kauan kuin lähimmäiseni ei tiedä, että olen puhunut hänestä pahaa, niin ei kai tämä rikkomukseni voi haitata häntä tai meidän välejämme?” Mutta katso nyt: Jos sinä puhut herra A:sta pahaa herra B:lle, eivätkö nämä sinun pahat puheesi muuta herra B:n suhtautumista herra A:han? Varmaan herra A myös huomaa tämän, vaikka kukaan ei sanoisi itse asiasta mitään. Ja vaikka herra A ei koskaan saisi tietää, että herra B:n muuttunut suhtautuminen häneen on saanut alkunsa juuri sinun pahoista puheistasi, eikö hän silti joudu kärsimään tästä asiasta? Tällä tavalla synnillä on aina seurauksensa, silloinkin, kun sinun lähimmäisesi ei tiedä siitä mitään.

Tai ehkä joku kuvittelee: ”Niin kauan kuin minun vaimoni/mieheni ei tiedä että olen pettänyt häntä toisen kanssa, niin ei kai se mitään haittaa?” Voimme ottaa vielä yleisemmänkin esimerkin. Joku ajattelee: ”Niin kauan kuin vaimoni/mieheni ei tiedä että olen pettänyt häntä sydämessäni, katsellessani muita naisia/miehiä työpaikalla tai tietokoneen ruudulta, niin mitä se haittaisi? Ei kai sellainen yksityinen teko loukkaa ketään?” Hyvänen aika! Eikö sinun itsekkyytesi ja syntisi ole aina tuhovoima, joka rikkoo suhtautumistasi lähimmäiseesi? Eikö synnillinen himosi muka vaikuta siihen, miten katsot omaa, laillisesti vihittyä vaimoasi tai miestäsi? Eikö se estä sinua jakamasta kaikkia sydämesi asioita tämän ihmisen kanssa, jonka tulisi olla sinulle läheisin, ja jonka kanssa sinun on määrä jakaa koko elämäsi ja koko itsesi? Eikö tämä sinun syntisi lopulta tule esteeksi sinun ja puolisosi suhteen hyvinvoinnillekin, tiesi hän siitä tai ei?

Oikein profeetta kirjoittaa: Joka rikkomuksensa salaa, se ei menesty (Sananl. 28:13a). Synnin salaaminen ei koskaan poista synnin todellisuutta. Se ei myöskään estä syntiin syyllistynyttä joutumasta kauheisiin ongelmiin jo tämän elämänsä aikana.

Mutta on vielä muutakin. Moni yrittää salata rikkomuksensa Jumalaltakin. Jumala kuitenkin näkee sydämeen. Hän tietää kaiken. Siksi sinunkin on turhaa yrittää salata rikkomuksiasi Häneltä. Aivan kuin muka sinun valmistamasi viikunanlehtivaatteet voisivat peittää alastomuuttasi Jumalan edessä! Jumalan askeleet kuuluvat jo. (1. Moos. 3:7–8) Älä siis enää petä itseäsi ja yritä paeta sitä totuutta, että Jumala on, ja että Hän tietää kaiken. Jos pakenet Häntä, et voi elää Hänen yhteydessään. Se taas, joka ei elä Hänen yhteydessään, ei voi myöskään elää ikuisesti. Tätä lopulta tarkoittavat sanat: Joka rikkomuksensa salaa, se ei menesty.

Kun ihminen ei tunnusta rikkomuksiaan, hän tulee ajan mittaan paaduttaneeksi ja kovettaneeksi sydämensä niin, että lakkaa myös tunnistamasta niitä itsessään. Näin hän lopulta salaa rikkomuksensa paitsi muilta ihmisiltä ja Jumalalta myös itseltään. Näin hän lakkaa jopa ymmärtää mistä hänen ahdistuksensa ja paha olonsa johtuu. Siksi hän jää vain syyttämään siitä toisia ja lopulta itseään Jumalaa (vrt. 1. Moos. 3:12–13). Vaikka hän pystyisi peittämään tämän synkän tilansa muilta ihmisiltä niin, etteivät he näe sitä, hän kuitenkin kulkee tietä, joka vie kohti ikuista kuolemaa ja kadotusta. Sanoohan sana: ”sydämensä kovettava lankeaa onnettomuuteen/ahdinkoon/hätään/turmioon” (Sananl. 28:14b).

Katumattomat syntien tunnustajat

Mutta profeetta puhuu myös toisenlaisista ihmisistä. Keitä he ovat? He ovat niitä, jotka tunnustavat syntinsä. Mutta kuten sanottu, näitä syntien tunnustajia on kahdenlaisia.

Aloitan puhumalla niistä, jotka päällisin puolin näyttävät tekevät juuri niin kuin sananlasku opettaa: He eivät tahdo salata rikkomuksiaan, vaan tunnustavat niiden olemassaolon. He katuvat niitä, jotkut jopa aivan näkyvällä tavalla. Hyvä niin, kenelläpä meistä ei olisi rikkomuksia tai tarvetta niiden tunnustamiselle! Näillä ihmisillä on kuitenkin yksi vaikeus. Vaikka he nimittäin tunnustavat olevansa syntisiä, he eivät kuitenkaan välitä siitä, mistä profeetta myös puhuu: rikkomusten hylkäämisestä ja Jumalan armosta. Ulospäin he haluavat antaa hurskaan kuvan itsestään, kuvan kristitystä, joka kärsii synneistään ja katuu niitä. Todellisuudessa he eivät kuitenkaan halua hylätä syntejään, vaan pikemminkin helliä niitä sydämessään.

Mutta taas on sanottava: Jumala näkee sydämeen. Hän tietää kaiken. Hänen edessään ei voi salata rikkomuksia eikä syntejä, mutta hänen edessään ei myöskään sydämen katumattomuutta voi kätkeä ulkoisen katumuksen ja kyynelten verhoon. Jumala näkee tekohurskauden läpi.

Voi toki myös olla, että tällaiset ihmiset kyllä aivan todella näkevät rikkomuksensa ja syntinsä, mutta pitävät kuitenkin hurskaampana jäädä tuijottamaan niihin itseensä kuin kääntää katseensa niiden ratkaisuun. Moni kyllä tunnustaa syntinsä ja tuntee siitä katkeraa tuskaa, mutta tekee sen vain synnin seurausten pelosta. Synti sinänsä ei murehduta hänen sydäntään, eikä hän kaipaa yhteyttä Jumalaan. Kauheaa Jumalan armon pilkkaamista on esimerkiksi sellainen ajatus, jota kristillisen hurskauden nimelläkin ylistetään: ”Minä olen niin kovin suuri syntinen. Siksi jään nyt vain Jumalan armon ikävöintiin ja toivomiseen. Enhän minä kuitenkaan voi olla varma, tahtooko Jumala armahtaa minua, maan matosta.”

Mutta rakkaat ystävät, mitä varten Jumala lähettikään Poikansa maailmaan? Eikö pelastamaan syntisiä? Kyllä! Apostoli kirjoittaa: Varma on se sana ja kaikin puolin vastaanottamisen arvoinen, että Kristus Jeesus on tullut maailmaan syntisiä pelastamaan, joista minä olen suurin. (1. Tim. 1:15) Sinäkin olet kyllä suuri syntinen, aivan niin kuin minäkin olen. Mutta et kai sinä väitä, ettei itse Jumalan Poika olisi täydellisellä elämällään, syyttömällä kärsimyksellään ja ristinkuolemallaan voinut hankkia sinulle lunastusta syntiesi vallasta? Hän on tehnyt sen kaiken kerran, niin kuin apostoli Johannes itse näki ja kuuli, ja on meille kertonut: Kun nyt Jeesus oli ottanut hapanviinin, sanoi hän: ”Se on täytetty”, ja kallisti päänsä ja antoi henkensä. (Joh. 19:30)

Kristuksessa sinun kaikki rikkomuksesi on siis jo sovitettu kerta kaikkiaan! Älä enää jää tällaiseen epäröivään toivoskeluun Raamatun pyhän ja varman evankeliumin äärellä. Älä halveksi Kristuksen täydellistä työtä, vaan usko se omalle kohdallesi. Jumalan pyhyyden edessä meidän on toki hyvä olla aina aralla tunnolla – tai ”peloissaan” –, niin kuin Pyhä Henki tässä profeetan kautta sanoo. Mutta jos usko jää syrjään, on kaikki hukassa. Silloin syntinen ihminen jää kauheaan synnin ahdistukseen, lain alle. Niin kävi sille miehelle, josta Raamattu kertoo, että hän kyllä katui ja tunnusti syntinsä, mutta ei uskonut Kristukseen vapahtajanaan. Hänestä pyhä evankelista kirjoittaa: hän katui ja toi takaisin ne kolmekymmentä hopearahaa ylipapeille ja vanhimmille ja sanoi: ”Minä tein synnin, kun kavalsin viattoman veren”. Katumuksestaan huolimatta tämä miesparka ei turvannut Jumalan armoon. Sen sijaan hän asetti itsensä Jumalan paikalle, siis Hänen paikalleen, jolla yksin on valta päättää elämästä ja kuolemasta. Niin evankelista kertookin hänestä, että hän meni pois ja hirttäytyi. (Matt. 27:3b–4, 5b) Mikä vielä kauheampaa, hänestä sanotaan, että hän ei saavuttanut pelastusta, vaan epäuskossaan meni omaan paikkaansa (Ap. t. 1:25b), ikuiseen kuolemaan.

Näin kauheat seuraukset epäuskolla on. Mitä siis kukaan voi voittaa ulkoisesti hurskaalta näyttävällä katumuksellaan, jos ei se johda häntä Kristuksen luo, ottamaan uskossa vastaan anteeksiantoa Häneltä?

Armoon turvaavat syntien tunnustajat

Onneksi profeetta puhuu vielä kolmannenlaisistakin ihmisistä. Edellisten tavoin he tunnustavat rikkomuksensa. Mutta toisin kuin nuo edelliset, he sitten myös hylkäävät ne.  Mitä tällainen rikkomusten hylkääminen tarkoittaa? Se tarkoittaa sitä, että ensin ihminen ymmärtää, ettei hänellä itsellään ole kerrassaan mitään mahdollisuuksia parantaa itseään syntisairaudestaan. Hän ymmärtää, että omine edellytyksineen hän on Jumalan vanhurskaan tuomion alainen. Mutta juuri siksi hän myös turvaa toisen apuun – koska Jumalan laki on osoittanut hänen omat neuvonsa hyödyttömiksi! Tuo ihminen turvaa Jumalan armoon, jonka Hän on Pojassaan Kristuksessa hänelle ja koko maailmalle valmistanut. Hän turvaa Jumalan armoon Kristuksessa, joka Hänen sanansa kautta hänelle julistetaan uskossa vastaanotettavaksi.

Kun sinä nyt siis kuulet Jumalan lain sanan ja sen valossa huomaat olevasi kokonaan syntinen ja kadotuksen ansainnut ihminen, älä salaa rikkomuksiasi, vaan tunnusta ne Jumalalle. Se on hyvin yksinkertaista: Tunnusta rikkomuksesi Jumalalle ripissä, Hänen seurakuntansa sananpalvelijan välityksellä. Mutta muista sitten myös mikä on ripin toinen osa. Katekismushan opettaa, että

Rippi sisältää kaksi osaa: ensiksi tunnustetaan synnit, ja toiseksi otetaan rippi-isältä vastaan synninpäästö eli anteeksiantamus, ikään kuin sen lausuisi Jumala itse. Sitä ei tule lainkaan epäillä, vaan on uskottava lujasti, että synnit siten on annettu anteeksi taivaassa, Jumalan edessä. (Vähä katekismus V 16.)

Tällä tavalla kristillinen usko sisältää paitsi lain myös evankeliumin. Kumpaakaan ei saa unohtaa. Ripissä nämä molemmat tulevat esiin: ensiksi tuodaan valoon totuus sinun synnistäsi, mutta toiseksi myös totuus Kristuksen armosta sinua kohtaan. Eikä niistä puhuta ainoastaan teorian tasolla. Jos ja kun sinun rikkomuksesi ovat todelliset, niin on myös Kristuksen ristillään sinulle hankkima anteeksiantamus todellinen. Se on todellinen sinulle, juuri nyt. Usko se omalle kohdallesi! Jeesuksen Kristuksen nimessä ja kalliissa veressä sinulla, syntisi tunnustavalla ja uskovalla kristityllä on anteeksiantamus juuri siitä synnistäsi, joka sinua nyt painaa. Sinä saat Jumalan armon, Hänen Poikansa Jeesuksen Kristuksen tähden. Pyhä Henki vakuuttaa sinua tällä sanalla ja kaikilla pyhän Raamatun sanoilla tästä tosiasiasta: Kristuksessa sinun syntisi on anteeksiannettu! Mene siis Herran rauhaan. Aamen.

Tällä tavalla Jumalan varma sana tahtoo tuoda sinulle varmuuden syntiesi anteeksiantamuksesta ja pelastuksesta. Kuule mitä apostoli Pyhässä Hengessä kirjoittaa: Koska meillä siis, veljet, on luja luottamus siihen, että meillä Jeesuksen veren kautta on pääsy kaikkeinpyhimpään, jonka pääsyn hän on vihkinyt meille uudeksi ja eläväksi tieksi, joka käy esiripun, se on hänen lihansa, kautta, ja koska meillä on ”suuri pappi, Jumalan huoneen haltija”, niin käykäämme esiin totisella sydämellä, täydessä uskon varmuudessa, sydän vihmottuna puhtaaksi pahasta omastatunnosta ja ruumis puhtaalla vedellä pestynä (Hebr. 10:19–22). Näetkö mitä hän sanoo? Jumala tahtoo, että sinulla on luja luottamus pelastukseesi. Miksi? Siksi, että Jeesus on itse valmistanut sen sinulle. Hän on vielä tuonut tämän pelastuksen sinulle aivan henkilökohtaisesti, kun Hän on kasteessa vihmonut sinut puhtaaksi pahasta omastatunnosta ja pessyt jopa ruumiisi puhtaalla vedellä. Siksi saat käydä esiin täydessä uskon varmuudessa.

Tästä seuraa se, mitä apostoli heti perään jatkaa: pysykäämme järkähtämättä toivon tunnustuksessa, sillä hän, joka antoi lupauksen, on uskollinen; ja valvokaamme toinen toistamme rohkaisuksi toisillemme rakkauteen ja hyviin tekoihin; älkäämme jättäkö omaa seurakunnankokoustamme, niinkuin muutamien on tapana, vaan kehoittakaamme toisiamme, sitä enemmän, kuta enemmän näette tuon päivän lähestyvän.  (Hebr. 10:23–25) Huomaatko mitä hän tässä sanoo? Kristukseen kastettuna sinä saat pysyä järkähtämättömästi kristillisessä toivossa, ja aivan suullasi tunnustaa tätä evankeliumin toivoa Hänen muun seurakuntansa kanssa. Niin sinä teetkin täällä seurakunnan kokouksessa, messussa: sinä tunnustat uskosi, sekä veljiesi ja sisariesi kanssa ehtoollispöydässä julistat Herrasi kuolemaa – siis evankeliumia syntien anteeksiantamuksesta – kunnes Hän tulee. Tämän evankeliumin välityksellä Pyhä Henki tahtoo saada sinussa ja koko seurakunnassa aikaan myös rakkautta ja hyviä tekoja, mikä koituu veljien ja sisarten keskinäiseksi rohkaisuksi.

Yhteenveto

Mistä olen nyt puhunut? Tästä: Kaikki ihmiset ovat rikkoneet Jumalan tahtoa vastaan, mutta suhtautumisessaan rikkomuksiinsa he jakautuvat kolmeen ryhmään:

  1. Niihin, joilla on kyllä rikkomuksia aivan niin kuin kaikilla muillakin, mutta jotka pyrkivät salaamaan ne toisilta ihmisiltä ja Jumalalta,
  2. niihin, jotka tunnustavat rikkomuksensa ja ehkä katuvatkin niitä, mutta eivät kuitenkaan tahdo luopua synneistään ja uskoa Jumalan armoon Kristuksessa, ja vielä
  3. niihin, jotka tunnustavat rikkomuksensa, tahtovat hylätä ne ja uskovat Kristukseen syntiensä sovittajana ja anteeksi antajana, Vapahtajana, jonka yhteydessä heillä on iankaikkinen elämä.

On siis kolmenlaisia rikkojia. Keiden joukossa sinä tahtoisit olla?

(Saarna on pidetty Samuelin luterilaisessa seurakunnassa Lahdessa 1.9.2019.)

10. sunnuntai helluntaista (1. vsk), Luuk. 16:1–9

Posted on by

Mistä Jeesus kehui epärehellistä taloudenhoitajaa?

Oikeamielinen isäntä ja holtiton taloudenhoitaja

Kuulimme juuri Jeesuksen kertomuksen: Oli rikas mies (Luuk. 16:1b). Varmaankin tämä mies oli maatalousyrittäjä, jolla oli paljon maaomaisuutta ja suuret tulot tilansa tuotteista. Koska hän oli varakas, oli hän palkannut taloudenhoitajan tai tilanhoitajan pitämään huolta omaisuudestaan.

Tämä merkittävä mies tunnettiin kylässään hyvin. Monet kylän asukkaista olivat panneet merkille hänen omaisuutensa. Monet olivat huomanneet myös sen, miten tätä omaisuutta hoidettiin: Rikkaan isännän tilanhoitaja ei suorittanut tehtäväänsä moitteettomasti. Hänen tehtäväkseen oli annettu veloittaa isännän maita vuokranneilta viljelijöiltä oikeat vuokrasummat. Kuitenkin sen sijaan tämä mies tuhlasi isäntänsä omaisuutta. Ehkä hän jakeli sitä holtittomasti kenelle sattui. Kylän asukkaat tiesivät, että maatilan isäntä oli rehellinen ja oikeamielinen mies. Siksi he ajattelivat, ettei isäntä voinut olla tietoinen taloudenhoitajansa holtittomuudesta. Muutenhan hän olisi jo ajat sitten pannut tämän huonon palvelijansa viralta. Niinpä kyläläiset katsoivat nyt velvollisuudekseen lähteä kertomaan isännälle hänen taloudenhoitajansa toimista.

Taloudenhoitajan kiero ratkaisu

Isäntä sai siis kuulla miten taloudenhoitaja oli toiminut. Jeesus kertoo: Ja hän kutsui hänet eteensä ja sanoi hänelle: ”Mitä minä kuulenkaan sinusta? Tee tili huoneenhallituksestasi; sillä sinä et saa enää minun huonettani hallita.” (Luuk. 16:2)

Taloudenhoitajalle tuli valtava hätä. Hän tajusi, että hänen maineensa oli kyläläisten silmissä mennyt. Kaikkihan tiesivät nyt, että hän oli hävittänyt herransa omaisuutta. Jos hän nyt saisi rangaistukseksi potkut ja joutuisi pois isäntänsä talosta, kukaan ei varmastikaan haluaisi enää palkata häntä – kelvotonta miestä – taloudenhoitajakseen. Lisäksi hän tajusi, ettei jaksanut tehdä ruumiillista työtä. Entäs kerjääminen sitten? Mahdoton ajatus. Nimittäin jos hän, ruumiiltaan terve mies menisi kadulle kerjäämään elantoansa, hänelle vain naurettaisiin. Niinpä taloudenhoitaja keksi juonen. Isäntä oli kyllä juuri ottanut häneltä taloudenhoitonsa valtuudet pois, mutta tilikirjojaan hän ei ollut vielä vaatinut takaisin. Ne olivat edelleen hänen hallussaan. Niinpä taloudenhoitaja – siis entinen sellainen – kutsui isännän velalliset luokseen aivan kuin ennenkin. Hän esiintyi heidän edessään aivan niin kuin olisi edelleen toiminut isäntänsä valtuutuksella. Sitten hän kehotti velallisia kiireesti muuttamaan velkasummaansa. Velalliset ilahtuivat: Isäntä oli itse käskenyt antaa heille huojennusta veloistaan! Näinhän oli tapana: mitä taloudenhoitaja sanoi, se oli isännän sana. Taloudenhoitaja – entinen sellainen – oli siis nyt tuovinaan velallisille ilosanoman isännältä, uutisen velkojen lyhentämisestä. Hän oli olevinaan hyvän isännän hyvä palvelija. Tällä omavaltaisella velkasummien alentamisella hän pyrki voittamaan takaisin suosionsa kyläläisten silmissä. Siten joku toinen tilallinen saattaisi ehkä vielä palkata hänet. Näin hän tämän vilpin turvin välttyisi joutumasta mieron tielle. Voi miten itsekäs juoni!

Eikä siinä vielä kaikki: Tuo halpamainen mies halusi toimia myös niin, että itse isäntäkin joutuisi antamaan hyväksyntänsä hänen epärehelliselle toiminnalleen. Nimittäin kun velalliset nyt olivat saaneet suuria huojennuksia velkoihinsa, he varmaankin palasivat iloiten kotiinsa ja ylistivät kaikille isännän hyvyyttä – siis tuon isännän, jonka he luulivat antaneen heille paljon anteeksi. Taloudenhoitaja laskeskeli, että vaikka rikas mies saisi tietää tästä väärinkäytöksestä, hän ei varmaankaan toisi totuutta julkisuuteen. Jos hän nimittäin tässä tilanteessa sanoisi ”Ei! En minä ole noin alhaisia summia määrännyt! Kaikkien on maksettava velkansa täysimääräisenä!” silloin koko kylä, joka nyt kiitteli isäntää, alkaisi syyttää isäntää kohtuuttomaksi ja epäoikeudenmukaiseksi. Taloudenhoitaja arveli, että hyvyydessään isäntä saattaisi ehkä antaa asian olla. Tämä ajatus olikin taloudenhoitajan viimeinen oljenkorsi. Muuten olisivat hukassa paitsi hänen maineensa myös hänen elantonsa.

Katso nyt miten kiero ja alhainen mies tuo taloudenhoitaja oli! Häntä ei murehtinut lainkaan sitä, että hän oli jo ennestään käyttänyt isäntänsä omaisuutta väärin. Hän ei ollut osoittanut minkäänlaista katumusta holtittomuudestaan kun isäntä oli nuhdellut häntä. Eikä hän osoittanut katumusta edes nyt kun häntä uhkasi joutuminen työttömäksi, jopa kerjäläiseksi. Entisten syntiensä lisäksi hän pyrki täysin häikäilemättä käyttämään hyväksi isäntänsä hyvyyttäkin.

Isännän reaktio

Taloudenhoitajan juoni kuitenkin tuli kuin tulikin päivänvaloon. Miten isäntä siihen reagoi? Käskikö tämä mahtava herra sitoa tuon epärehellisen taloudenhoitajan jalat ja kädet ja heittää hänet ulos pimeyteen, missä on itku ja hammasten kiristys (vrt. Matt. 22:13). Ei. Jyrähtikö hän taloudenhoitajalle: ”Yritätkö sinä korjata virheesi tekemällä lisää pahaa? Teetkö sinä pilkkaa minun oikeudenmukaisuudestani? Ulos minun talostani!” Ei. Miten merkillinen olikaan isännän reaktio kun hän kuuli taloudenhoitajan ratkaisusta! Jeesus sanoo: Ja herra kehui epärehellistä taloudenhoitajaa siitä, että hän oli tehnyt viisaasti. (Luuk. 16:8a)

Jeesus kehuu taloudenhoitajaa – ja osoittaa oikean tien taivaaseen

Miksi kummassa Jeesus antaa kertomukselleen tällaisen päätöksen? Ei kai meidän Herramme tarkoita kiittävänsä tällaista kieroa miestä hänen epärehellisyydestään? Ei kai synnitön Jumalan Poika halua kehottaa uskoviakin toimimaan epärehellisesti? Ei Jeesus sellaista tarkoita, päinvastoin. Hänhän sanoo heti perään: Sillä tämän maailman lapset ovat omaa sukukuntaansa kohtaan ovelampia kuin valkeuden lapset. (Luuk. 16:8b) Pari jaetta myöhemmin Herra sanoo myös: Joka vähimmässä on uskollinen, on paljossakin uskollinen, ja joka vähimmässä on väärä, on paljossakin väärä. Jos siis ette ole olleet uskolliset väärässä mammonassa, kuka teille uskoo sitä, mikä oikeata on? (Luuk. 16:10–11) On aivan selvää, että Jeesuksen kertomuksessa kuva taloudenhoitajasta on kuva tämän maailman lapsista. Se on siis kuva niistä, jotka eivät ole valkeuden lapsia – Jumalan omia – lainkaan.

Mitä Jeesus siis tarkoittaa kun Hän sanoo, että rikas mies kiitti epärehellistä taloudenhoitajaa? Ennen kuin kuulemme vastauksen, katsokaamme mistä Hän ei kehu tätä. Jeesus ei tarkoita antaa kiitosta tämän pahan miehen epärehellisyydelle. Kertomuksen isännällä Jeesus tarkoittaa itseään Jumalaa. Jumala on oikeamielinen Isäntä. Hänen edessään ei valhe muutu totuudeksi eikä epärehellisyys rehellisyydeksi. Häntä ei voi pettää. Hän näkee sydämeen asti. Tämä on hyvä muistaa myös meidän, jotka olemme armosta, uskosta ja Kristuksen tähden saaneet tulla valon lapsiksi. Me emme saa enää elää niin kuin tämän maailman lapset. Meidän tulee yli kaiken rakastaa Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistämme niin kuin itseämme (vrt. Mark. 12:30–31). Siksi me emme saa suhtautua myöskään työhömme tai lähimmäisemme omaisuuteen niin kuin tuo moraaliltaan surkea taloudenhoitaja teki. Me emme saa hävittää tai anastaa lähimmäisemme rahaa tai omaisuutta, tai hankkia sitä itsellemme petollisella kaupalla tai petoksella. Sen sijaan meidän tulee auttaa lähimmäistämme kartuttamaan ja suojelemaan omaisuuttaan ja toimeentuloaan. (Vähä katekismus I 14.)

Meidän tulee huomata myös tämä: synnin salliminen on vakava asia. Kun nimittäin taloudenhoitaja salli itsensä toimia holtittomasti isäntänsä omaisuuden suhteen, eikä isännän nuhteet saatuaankaan katunut tätä syntiään, hän tuli langenneeksi toiseenkin rikkomukseen, luvattomaan lainojen alentamiseen. Näin myös meidän elämässämme synnin sallimisesta seuraa aina lisää syntiä, vieläpä suurempia kuin entiset. Se on vakava asia. Siksi, rakkaat ystävät: karttakaa kaikenlaista pahaa. (1. Tess. 5:22) Tästä me siis huomaamme, että Herramme ei tarkoita tällä kertomuksellaan asettaa epärehellistä taloudenhoitajaa kristillisen elämämme esikuvaksi.

Mutta mistä taloudenhoitaja siis sai kiitoksen? Vastaus: Isäntä kehuu kelvotonta palvelijaansa siitä määrätietoisuudesta, jolla hän pyrki turvaamaan oman tulevaisuutensa. Tässä asiassa tuo maailmallinen taloudenhoitaja teki viisaasti (φρονίμως ἐποίησεν). Huomaa, että me kristityt emme tietenkään ole maailman lapsia niin kuin hän oli. Me olemme valon lapsia Jumalan armosta Kristuksen tähden. Mutta tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että meidän kuuluisi olla tyhmiä. Meidän viisautemme tulee olla sellaista, josta epärehellisen taloudenhoitajan viisaus meitä muistuttaa. Omaisuuden suhteen hän teki kyllä väärin. Mutta siinä hän teki hyvin, että toimi varsin määrätietoisesti päästäkseen turvalliseen elämään sitten kun hänen aiheuttamansa kriisi olisi ohi. Hän halusi varmistaa, että toiset ottaisivat hänet taloihinsa (Luuk. 16:4).

Ne talot, joihin meidän tulee määrätietoisesti pyrkiä, ovat toki aivan erilaiset kuin taloudenhoitajan tavoittelemat. Meidän tulee ensisijaisesti tavoitella pääsyä iäisiin majoihin, ei ajallisiin. Jeesushan sanoo: Ja minä sanon teille: tehkää itsellenne ystäviä väärällä mammonalla, että he, kun se loppuu, ottaisivat teidät iäisiin majoihin. (Luuk. 16:9) Mutta mitä ihmettä? Eikö Jeesus olekaan valmistanut meille sijan taivaaseen? Eikö Hän olekaan elämässään, kärsimyksessään ja kuolemassaan hankkinut meille lunastuksen, pääsyn niihin taivaallisiin asuinsijoihin ja iäisiin majoihin, joihin hän on mennyt valmistamaan meille sijaa (Joh. 14:2–3). On toki! Minkä ihmeen takia Hän sitten sanoo tehkää itsellenne ystäviä väärällä mammonalla, että he, kun se loppuu, ottaisivat teidät iäisiin majoihin, ikään kuin ihmiset voisivat viedä meidät taivaaseen? Jeesus puhuu tässä sarkastisesti. On aivan kuin Hän sanoisi: ”Yrittäkääpä hankkia väärällä rahalla itsellenne sellaisia ystäviä, jotka vievät teidät taivaaseen! Siitä vain! Mahtaako se onnistua?”

Herramme antaa siis ymmärtää: Määrätietoisuus tulevaisuuden päämäärän saavuttamisessa on hyvä asia. Mutta kun puhutaan taivaan ikuiseen valtakuntaan pääsemisestä, tällainen määrätietoisuus ei tarkoita sitä, että kristittyjen pitäisi itse yrittää tehdä työtä pelastuakseen. Tänäänkin meidän Herramme Jeesus saarnaa teille, rakkaat ystävät: ”Olkaa määrätietoiset pelastuksenne asiassa, mutta älkää yrittäkö itse ansaita pelastustanne tai hankkia sitä ajallisilla, itse keksityillä juonillanne tai keinoillanne. Mikään rehellinen tai epärehellinen vaivannäkönne ei auta teitä oikeudenmukaisen isännän edessä, jonka silmien edessä kaikki on alastonta ja paljastettua, ja jolle meidän on kerran tehtävä tili (Hebr. 4:13b–c). Mitkään omat neuvonne tai ystävänne eivät voi viedä teitä perille! Etsikää sen sijaan joka päivä määrätietoisesti sitä, mikä voi antaa teille ikuisen elämän. Älkää jääkö katsomaan ajallisiin, vaan kääntäkää katseenne siihen mikä on ikuista, taivaallista. Etsikää minua, joka olen itse Elämä (Joh. 14:6), ja jonka taivaallinen Isäni on antanut teille minussa. Sillä jolla on minut, Poika, sillä on elämä. Jolla ei ole minua, Jumalan Poikaa, sillä ei ole elämääkään. (1. Joh. 5:11–12). Kun kerran olette jo kasteessa pukeutuneet minuun (Gal. 3:27) ja tulleet valon lapsiksi, pysykää nyt määrätietoisesti minussa. Tulkaa minun kirkkooni, Siionin vuoren tykö ja elävän Jumalan kaupungin, taivaallisen Jerusalemin tykö, ja kymmenien tuhansien enkelien tykö, taivaissa kirjoitettujen esikoisten juhlajoukon ja seurakunnan tykö, ja tuomarin tykö, joka on kaikkien Jumala, ja täydellisiksi tulleitten vanhurskasten henkien tykö, ja minun, uuden liiton välimiehen tykö, ja vihmontaveren tykö, joka puhuu parempaa kuin Aabelin veri. (Hebr. 12:22–24) Pysykää minun sanani kuulemisessa, ja minun ruumiini ja vereni nauttimisessa. Niin te pysytte minussa, ja minä pysyn teissä (Joh. 15:4a). Silloin minun elämäni sekä taivaalliset asuntoni ovat teidän, iankaikkisesti.” Aamen.

(Saarna on pidetty Samuelin luterilaisessa seurakunnassa Lahdessa 18.8.2019. Olen kiitollinen pastori TT Petri Hiltuselle niistä hyvistä huomioista, joita hän tämän tekstin äärellä minulle tarjosi.)

9. sunnuntai helluntaista (1. vsk), 1. Joh. 4:1–6

Posted on by

”Koetelkaa henget” – miksi ja miten?

Johdanto

Päivän epistolassa pyhä Johannes kirjoittaa asioita, jotka tämän maailman korvissa kuulostavat aivan järjettömiltä. Se mitä hän kirjoittaa, on kuitenkin itsensä Pyhän Hengen henkäyttämää Jumalan ilmoitussanaa (2. Tim. 3:16). Siksi me käymmekin nyt tarkastelemaan kohta kohdalta sitä, mitä Herra tahtoo tässä apostolinsa kautta sanoa.

On olemassa eri henkiä

Pyhä Johannes kirjoittaa: on olemassa eri henkiä (1. Joh. 4:1a). Jo henkisistä asioista puhuminen on ylipäänsä monen nykyihmisen mielestä aivan älytöntä – paljon mieluumminhan moni keskittyisi ajalliseen hyvinvointiin, kuten vaikkapa siihen mitä ostetaan, syödään tai juodaan. Vielä kummallisempina pidetään meitä, jotka olemme apostolin kanssa yhtä mieltä: ei ainoastaan ole olemassa eri henkiä, vaan nämä henget voidaan vielä jakaa kahteen eri kategoriaankin. Johannes antaa ymmärtää, että ensimmäiseen näistä kategorioista kuuluvat ne henget, jotka ovat Jumalasta. Näillä hän viittaa niihin ihmisiin, jotka ovat yhteydessä yhteen ainoaan Henkeen, itseensä Jumalan Pyhään Henkeen. Toiseen kategoriaan puolestaan kuuluvat kaikki muut henget. Näillä apostoli viittaa niihin ihmisiin, jotka ovat Jumalan Pyhää Henkeä vastaan. Kysymys on siis yksinkertaisesti siitä, että on olemassa kristittyjä ja ei-kristittyjä. Ensimmäisillä on Pyhä Henki, toisilla ei.

Apostoli sanoo myös: näitä eri henkiä voidaan uskoa (1. Joh. 4:1a). Miten niin? Henkien uskominen edellyttää sitä, että ne puhuvat ja siten ilmoittavat oman sanomansa ihmisille. Niitä voidaan kuulla ja sitten myös uskoa. Kysymys on tästä: Jumalan Pyhä Henki puhuu ilmoitussanassaan, siis profeettojen ja apostolien kautta. Meidän aikanamme Hän puhuu Raamatun sanassa ja sen saarnassa. Ne henget, jotka ovat Jumalasta, puhuvat Hänen sanansa mukaan. Toisaalta ne henget, jotka eivät ole Jumalasta, puhuvat väärien profeettojen (KR38) kautta – tai niin kuin voitaisiin tarkemmin kääntää, valheprofeettojen (ψευδοπροφήτης) kautta (1. Joh. 4:1b).

Keitä nämä tällaiset profeetat sitten oikein ovat? Vastauksen löytämiseksi on palautettava mieleen, keille apostoli tässä kirjoittaa. Huomasitko millä sanalla pyhä Johannes tämän tekstinsä aloittaa? Ensimmäinen sana kuuluu: Ἀγαπητοί (1. Joh. 4:1a), siis ”rakastetut, rakkaat”. Apostoli siis kirjoittaa tässä Kristuksessa rakkaille veljilleen ja sisarilleen, toisin sanoen kristilliselle seurakunnalle. Niinpä tätä kysymystä oikeista profeetoista ja valheprofeetoista onkin tarkasteltava juuri seurakunnan kontekstissa.

Oikeita profeettoja ovat seurakunnan saarnaajat ja opettajat, jotka saarnaavat ja opettavat Jumalan sanaa. On sanottava selvästi: apostolinen, julkinen sananpalvelijan virka on profeetan virka. Sen kautta Kristus tahtoo itse saarnata pyhän ja totuudellisen sanansa seurakunnalle. Tämän viran tehtävänä on jakaa ja opettaa Jumalan sanaa ”puhtaasti ja selkeästi” (vrt. Vähä katekismus III 5), toisin sanoen Hänen sanansa mukaisesti. Siksi jokaisen oikean profeetan ja sananpalvelijan tulee myös työkseen huutaa avuksi Pyhää Henkeä. Hänen tulee rukoilla,  että Jumalan Henki armossaan käyttäisi hänen, tähän virkaan asetetun saviastian suuta soveltaakseen pyhää sanaansa seurakunnan kulloiseenkin tilanteeseen. Muuta profeetallista sanaahan ei nykyaikana edes tarvita: Jumalan ilmoitus on päättynyt, se on täydellisenä Raamatussa. Nykyään oikea ja kristillinen profetia onkin juuri sitä, että Jumalan täydellistä ilmoitussanaa sovelletaan seurakunnan jäsenten ja muiden ihmisten tilanteisiin.

Millaisia sitten ovat valheprofeetat, joista apostoli puhuu? Heitä ovat ne, jotka väittävät, että heillä on Pyhä Henki ja että he elävät ja puhuvat Hengen johdatuksessa, mutta jotka eivät todellisuudessa välitä ojentautua sen ilmoitussanan mukaan, jonka Pyhä Henki on henkäyttänyt ja Raamattuun kirjoituttanut. Tämä on vakava asia. Vähä katekismus sanoo, että ”joka opettaa ja elää toisin kuin Jumalan sana opettaa, se häpäisee keskuudessamme Jumalan nimen.” (Vähä katekismus III 5.) Mistä tällaiset valheprofeetat sitten tunnistaa? Heitä voivat olla esimerkiksi ne, joita Kristus ei Kirkkonsa kautta ole kutsunut ja asettanut julkiseen sananpalvelijan virkaan, mutta jotka vallanhimossaan anastavat tämän viran tehtävät itselleen. Tällaista viran anastamista tapahtuu esimerkiksi siellä, missä sivuutetaan Kristuksen apostolisen viran asetus ja sitä seuraava oikea seurakunnallinen järjestys (vrt. 1. Kor. 14:40; Augsburgin tunnustus XIV) esimerkiksi niin, että kenen tahansa asiasta innostuneen tai sanavalmiin ihmisen annetaan saarnata tai jakaa sakramentteja. Viran anastamista tapahtuu myös siellä, missä kyllä vihitään pappeja ja siis päällisin puolin näytetään seuraavan kirkollista järjestystä, mutta missä tämä järjestys on käytännössä irrotettu Jumalan sanasta. Esimerkkinä voisi olla vaikka se, että Kristuksen asettama apostolinen paimenvirka halutaan kyllä säilyttää, mutta avataan vaikkapa naisille tai siihen kelpaamattomille miehille. En toki väitä sitä, etteivätkö tällaisetkin ihmiset voisi joissakin kohdin sanoa aivan oikeita asioita Jumalan sanasta. Kuitenkin käytännön toiminnallaan he vastustavat Jumalan selvää sanaa ja Kristuksen asetusta. Siksi he eivät voi olla oikeita ja Jumalan sanan mukaisia paimenia. Sen vuoksi heidän puheitaan ei myöskään tule kuunnella, ei edes silloin, kun he mahdollisesti sanovat jonkun oikeankin asian. Tätä ei voida painottaa liikaa varsinkaan nykyään, kun monet kristityt päättävät olla sitoutumatta seurakuntaan, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan, ja harrastavat sijaan hengellistä turismia kuljeskellen kuulemassa kaikenlaisia saarnajia. Varmaan joku kyllä nyt sanoo: ”Minähän otankin tuosta opetuksesta vain sen hyvän, mitä siitä voi saada.” Mutta me voisimme kysyä: Onko tällainen sitä susien varomista, josta Jeesus laumalleen puhuu? Ei! Herra sanoo selvästi: Kavahtakaa vääriä profeetoja, jotka tulevat teidän luoksenne lammasten vaatteissa, mutta sisältä ovat raatelevaisia susia. (Matt. 7:15) Sitäpaitsi, jos me kristityt lakkaisimme käymästä kuulemassa tällaisia valhesaarnaajia, heidän täytyisi nopeammin myös lakata saarnaamasta, koska heillä ei olisi kuulijoita.

Toisaalta valheprofeettoja ovat myös ne, jotka on kyllä Jumalan sanan mukaisesti kutsuttu ja vihitty apostoliseen sananpalvelijan virkaan, mutta jotka eivät saarnaa Jumalan sanaa, vaan keskittyvät puhumaan omiaan. Käytännössä tällaisia voivat olla esimerkiksi ne papit, jotka saarnaavat ihmisjärjen mukaista oppia, tai pelkkää Jumalan lakia ilman evankeliumia (esim. Ap. IV 287). Nykyajan kirkoissa on valitettavan paljon sellaisia sananpalvelijoita, jotka puhuvat kyllä vähän Jeesuksestakin kuulostaakseen kristilliseltä. Usein he kuitenkin esittävät Jeesuksen lähinnä hyvän elämän opettajana tai mallina. Niin he käytännössä tulevat halveksineeksi Hänen työtään syntien sovittajana ja Vapahtajana. (Vrt. Ap. IV 120.) Älkää, rakkaat ystävät, kuulko sellaisia!

Henkien koetteleminen

Koska maailmassa siis on kahdenlaisia henkiä, kehottaa apostoli seurakuntaa koettelemaan henget (1. Joh. 4:1a). Hän käyttää sanamuotoa, joka viittaa jopa aivan jatkuvaan koettelemiseen (δοκιμάζετε, akt. imp. prees.). Mutta mitä henkien koetteleminen käytännössä tarkoittaa? Kyse on yksinkertaisesti siitä, ettei pidä automaattisesti uskoa kaikkia niitä, jotka väittävät olevansa Pyhän Hengen asialla tai Hänen sanansaattajiaan. Pikemminkin on arvioitava, ovatko profeetat ja saarnaajat pyhän Raamatun sanan saarnaajia vaiko eivät.

Tämä asia koskee koko seurakuntaa. Koko seurakunnan vastuulla on koetella henget (Joh. 10:5; 1. Tess. 5:21). Nyt joku ehkä tuskastuu: ”Pitäisikö minun nyt sitten olla jonkinlainen oppinut teologi tai jumaluusopin tohtori osatakseni koetella kaikki henget ja voidakseni siis olla seurakunnan jäsen?” Ei niin, en minä sitä tarkoita! Jumala on antanut jokaiselle teistäkin omat erilaiset ja hyvät lahjavarustuksenne seurakuntansa rakentamiseksi. Niin on hyvä! Näiden lahjavarustusten mukaan jokaisella seurakuntalaisella voi myös olla hieman erilaiset edellytykset arvioida kuultua opetusta. Johannes tarkoittaa tässä sitä, että opin arvioimista ei ole annettu seurakunnassa ainoastaan jollekin paaville, piispoille tai pastoreille, vaan aivan koko seurakunnalle. Niin pastorit kuin muutkin seurakunnan jäsenet ovat yhtä lailla Kristuksen lampaita, Hänen sanansa kuulijoita, jotka saavat yhdessä keskustellen ja toisiltaan apua saaden – seurakuntana – arvioida sitä, kuuluuko saarnatuolista Hyvän Paimenen ihana ääni lampaiden pelastukseksi (Joh. 10:4–5). Henkien koettelemisessa ei siis ole kyse siitä, kuka lampaista onnistuu parhaiten osoittamaan oppineisuutensa erilaisten susien ja valhepaimenten äänten erottamisessa. Kyse on seurakunnan ja sen jäsenten pelastuksen asiasta.

Entä miten seurakunta voisi käytännössä koetella henget, ovatko ne Jumalasta vaiko eivät? Arvostelukriteerinä on ainakin kaksi asiaa: Ensiksi, onko seurakunnan sananpalvelija kutsuttu ja asetettu tehtäväänsä Jumalan sanan mukaan? Toiseksi, saarnaako ja opettaako hän Jumalan sanaa puhtaasti vaiko ei. Jumalan sanan puhtaalla saarnaamisella tarkoitetaan yksinkertaisesti sitä, että saarnataan sekä ehdotonta lakia että ehdotonta evankeliumia. Tämä on aivan luovuttamattoman tärkeää, sillä ”Jumalan kanssa ei päästä kosketuksiin eikä häntä voida käsittää muutoin kuin sanan kautta.” (Augsburgin tunnustuksen puolustus. IV 67.)

Lopulta henkien koettelemisen keskuksessa on kysymys, saarnataanko Jeesusta Kristusta, lihaan tullutta Jumalan Poikana. Toisin sanoen: saako Kristus olla Jumala ja ihminen yhdessä ja samassa persoonassa? Tämä on koko evankeliumin perusta, sillä kukaan muu kuin tosi Jumala ei voi antaa ihmisen syntejä anteeksi eikä pelastaa häntä, eikä toisaalta kukaan muu kuin tosi ihminen voi kantaa ihmisten synnin rangaistusta.

Juuri sen vuoksi on niin tärkeää löytää Jumalan sanan mukaiset alttarit ja saarnatuolit, ja sitoutua seurakuntaan, jossa sellaiset ovat. Silloin sinäkin saat elää Jumalan rauhassa, varmana pelastuksestasi ja siitä iloiten.

Henkien koettelemisessa ei nimittäin ole kyse siitä, että kun sinä tulet messuun tai opetustilaisuuteen, sinun pitäisi aina olla varuillasi ja pälyillä miltä puolelta jokin harhaoppi hyökkää kimppuusi. Terveellinen Jumalan sanan mukainen opillisuus ja henkien koetteleminen ei tarkoita sitä, että sinun kristillisen elämäsi sisältönä olisi yrittää löytää virheitä saarnoista tai opetuksista tai peloissasi odottaa, milloin kirkkokunnassasi jokin asia menee Jumalan sanan valossa pieleen. Sellainen olisi kauhean raskasta sinulle itsellesi ja lopulta myös koko seurakunnalle.

Tässä yhteydessä on tietenkin todettava, että hyvääkin tarkoittava saarnaaja voi valitettavasti erehtyä. Sillä monessa kohden me kaikki hairahdumme, niin kuin pyhä Jaakob kirjoittaa (Jaak. 3:2a). Miten silloin pitäisi toimia? Tässä muutama käytännön ohje: Ensinnäkin, rukoile pastorisi puolesta, että hän pysyisi Jumalan sanan tiellä. Toiseksi, rukoile itsesikin puolesta, että sinäkin pysyisit. Kolmanneksi, rukoile itsellesi myös viisautta keskustella pastorisi kanssa hänen virheistään. Neljänneksi, mene keskustelemaan hänen kanssaan asiasta yksityisesti.

Muista samalla, että kristityiltä odotettu valmius koetella henkiä ei tarkoita sitä, että heidän pitäisi olla vihaisia tai ankaria niille, joiden opetus antaa aihetta Jumalan sanan mukaiselle kritiikille. Hyvänä esimerkkinä tällaisesta totuudellisesta mutta lempeästä asenteesta palvelkoon se tositapaus, jonka eräs korkeasti oppinut virkatoverini kertoi. Kerran joku tuli hänen luokseen, esittäytyi ja kertoi samalla: ”Minä olen profeetta.” Virkatoverini ei alkanut kysyä tulijalta vaikeita opillisia kysymyksiä saadakseen tietää oliko hän ymmärtänyt, mitä profeetallisesta tehtävästä Raamatun mukaan pitäisi ajatella. Kokeneena pastorina hän vastasi profeetaksi esiintyneelle tulijalle ystävällisesti: ”Vai niin. Oletko sinä oikea vai väärä profeetta?” Tämänkaltaisella asenteella meidänkin tulee arvioida kuulemaamme. Tässä maailmassa on kyllä monia, jotka esiintyvät profeettoina ja haluavat siksi opettaa meitä. Meidän tulee aina pitää kiinni Jumalan sanan totuudesta. Mutta samalla meidän tulee suhtautua ihmisiin sävyisästi ja ystävällisesti. Erinomainen on se opetus, jota oma isoisäni, kokenut kirkonmies tapasi toistaa: ”Muista aina olla ihmisille ystävällinen.” Niin kuin apostolikin tässä sanoo, meidän ei tule uskoa jokaista henkeä, vaan koetella ne – silläkin uhalla, että kaiken maailman ”profeetat” eivät pitäisi tällaisesta raamatullisesta arvioinnista, joka kohdistuu heidän hurmahenkisiin väitteisiinsä. Pysykäämme me aina Jumalan sanassa. Mutta epäluuloisia tai vihaisia meidän ei tarvitse olla.

Antikristuksen henki kieltää Kristuksen

Henkien koetteleminen on lopulta melko yksinkertaista. Kuule vaikka: Pyhä Johannes opettaa, että yksikään henki, joka ei tunnusta Kristuksen Jeesuksen jumaluutta ja ihmisyyttä yhdessä ja samassa persoonassa, ei voi olla Jumalasta. Sellaiset ovat maailmasta. Siksi apostoli kirjoittaa, että he myös ”puhuvat maailmasta” (ἐκ τοῦ κόσμου λαλοῦσιν). Lisäksi maailma vielä kuulee heitä. (1. Joh. 4:5)

Apostoli kirjoittaa myös antikristuksen hengestä. Sana ”antikristus” tarkoittaa suomeksi ”vastakristusta”, siis sellaista, joka vastustaa oikeaa Kristusta, Jumalan Messiasta ja Vapahtajaa, syntien sovittajaa. Sellainen vastakristuksen henki kieltää Jeesuksen Kristuksen persoonan, siis sen, että Hän on Jumala ja ihminen samassa persoonassa. (1. Joh. 4:3) Sellainen henki haluaa tehdä tyhjäksi myös Kristuksen lunastustyön, jonka Hän on elämässään, kärsimyksessään ja kuolemassaan täydellisesti suorittanut. Lisäksi vastakristuksen henki tuo todellisen Kristuksen sijaan toisia ”kristuksia”, ”vapahtajia”, jotka sopivat ihmisen järkeen. Sellaisia voivat olla erilaiset ihmisten teot, joita tuo henki vaatii pelastuksen ehtona. Kristuksen armon evankeliumin sijaan tulee siis ihmistekojen vaatimuksen laki. Toisia ”kristuksia” ja ”vapahtajia” voivat olla myös Jumalan hyvät lahjat, joiden tuo henki ei enää salli olla Jumalan hyvien lahjojen asemassa, vaan joille se vaatii jumalan asemaa. Tämän hengen johdatuksessa tulee siis rahasta, omaisuudesta, osaamisesta ja jopa ulkonäöstä ihmiselle epäjumala, jolta hän odottaa kaikkea hyvää ja johon hän turvaa kaikessa hädässään.

Tällainen henki vaikuttaa toki monissa ei-kristillisissä uskonnoissa. Se vaikuttaa myös monissa sellaisissa, joita nykyään usein kutsutaan ”liberaaleiksi kristityiksi” – jotka tosin harvemmin ovat kovin liberaaleja vaatiessaan oman opetuksensa täydellistä hyväksymistä raamatullisen evankeliumin opin kustannuksella.

Jumalan lapset uskovat Kristukseen

Apostoli ei kuitenkaan kirjoita ainoastaan uskottomista tai Kristuksen vastustajista. Ihanalla tavalla hän kirjoittaa myös niistä, jotka uskovat Kristukseen ja joita Johannes siksi kutsuu ”lapsukaisiksi”, siis Jumalan lapsiksi (τεκνία). Heistä apostoli sanoo, että he ”ovat Jumalasta” (Ὑμεῖς ἐκ τοῦ θεοῦ ἐστε, τεκνία). (1. Joh. 4:4a) Miten nämä ihmiset siis ovat ”lapsia” tai ”ovat Jumalasta”? Vastaus: niin kuin tavalliseenkin perheeseen liittyminen normaalitilanteessa edellyttää syntymistä tuon perheen lapseksi, samoin ovat kristitytkin Jumalan Hengen henkäyttämän sanan ja pyhän kasteen kautta syntyneet Jumalasta Hänen lapsikseen (vrt. esim. Joh. 1:12–13; 3:5–7).

Näille ihmisille – siis myös teille, rakkaat kristityt ja Hänen seurakuntansa jäsenet – apostoli kirjoittaa: te olette voittaneet heidät, siis nuo henget, jotka eivät ole Jumalasta.  Miten niin? Siten, että – niin kuin apostoli kirjoittaa – hän joka teissä on – siis Kristus –, on suurempi kuin se, joka on maailmassa. (1. Joh. 4:4) Rakkaat ystävät, tekin olette Hänessä, joka on Golgatalla voittanut antikristuksen ja kaiken sen, mikä on hänen kanssaan.

Kristuksen apostolit ja heidän saarnansa

Lopuksi pyhä Johannes vielä kirjoittaa sanat, jotka kuulostavat maailman korvissa järjettömiltä, mutta meistä kristityistä ihanilta: Me olemme Jumalasta. (1. Joh. 4:6a) Monien korvissa tällainen kuulostaa vähintään ylimieliseltä. Mutta näin Henki on käskenyt apostolinsa kirjoittaa. Me olemme Jumalasta. Apostoli tarkoittaa, että he ovat kristittyjä, siis uskon kautta Kristukseen syntyneet Jumalasta. Edelleen se apostolinen virka, joka hänelle ja hänen virkatovereilleen on uskottu, on Kristuksen käsky ja asetus. Niin myös nykyään saarnaviran tehtävänä on toimittaa vain sitä, minkä Kristus itse on toimitettavaksi antanut (esim. Matt. 28:19–20). Niin Johannes kirjoittaakin: Joka tuntee Jumalan, se kuulee meitä (1. Joh. 4:6a), toisin sanoen niitä, jotka on Jumalan sanan mukaan asetettu tähän virkaan. Miksi uskovat kuulevat heitä? Siksi, että Kristus itse haluaa puhua seurakunnalleen heidän kauttaan ja niin antaa Henkensä omilleen. Sen vuoksi se, joka tahtoo pysyä oikeiden ja Jumalan sanan mukaisten saarnatuolien ja alttarien yhteydessä, myös pysyy totuuden Hengen yhteydessä, pelastettuna.

Toisaalta apostoli painottaa vielä: joka ei ole Jumalasta, se ei kuule meitä (1. Joh. 4:6b). Kääntäen tämä tarkoittaa, että se ihminen, joka ei kuule Jumalan sanaa, ei voi olla kristitty. Myöskään se kristitty, joka ei välitä Jumalan sanasta ja sen saarnasta niin, että kävisi sitä kuulemassa, on vaarassa joutua valheen hengen johdateltavaksi, ja niin menettää pelastuksen.

Varjelkoon Jumala meidät sellaiselta! Antakoon Hän meille armonsa, että mielellämme  kuulisimme Hänen pyhää sanaansa ja sen saarnaa, ja saisimme pelastuksen Jeesuksessa Kristuksessa, meidän Herrassamme, joka yhdessä Isän ja Pyhän Hengen kanssa elää ja hallitsee aina ja iankaikkisesti. Aamen.

(Saarna on pidetty Samuelin luterilaisessa seurakunnassa Lahdessa 11.8.2019.)

Kirkastussunnuntai (1. vsk), Matt. 17:1–8

Posted on by

Kirkkauden Herra on läsnä

Johdanto

Opetuslapset olivat jo pitkään seuranneet Jeesusta. Herran seurassa he olivat saaneet kuulla ja nähdä monia ihmeellisiä asioita. Moni heistä oli varmaan ollut paikalla jo silloin, kun Jeesus kastettiin Jordanilla. Silloin he olivat kuulleet taivaasta äänen, joka sanoi: Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mielistynyt. (Matt. 3:17) Sitten Jeesus oli opettanut ihmisiä niin kuin se, jolla valta on (Matt. 5:29). Hän oli myös parantanut lukemattomia sairaita, tyynnyttänyt myrskyn, ajanut ulos riivaajia (Matt. 8–9; 14:35–36; 15:21–31) ja ruokkinut valtavia ihmismassoja pienellä määrällä ruokaa (Matt. 14:13–21; 15:32–38). Kaikesta tästä opetuslapset näkivät, että vaikka Jeesus oli aivan todellinen ihminen ja näytti tavalliselta juutalaiselta rakennusmieheltä, Hän ei kuitenkaan ollut ainoastaan ihminen, vaan samalla myös jotakin paljon enemmän. Siksi pyhä Matteus kertookin päivän evankeliumia edeltävässä luvussa, miten Pietari tunnusti tämän uskonsa. Pietari puhui kaikkien opetuslasten puolesta ja sanoi: Sinä olet Kristus, elävän Jumalan Poika. (Matt. 16:16) Tämän päivän tekstissä Matteus kertoo, että Jeesus antoi Pietarille ja kahdelle muulle valitulle opetuslapselle vielä yhden todistuksen jumaluudestaan.

Kristuksen kirkastuminen

Pyhä evankelista siis kirjoittaa Jeesuksesta näin: Ja hänen muotonsa muuttui heidän edessään (Matt. 17:2a). Mistä tässä tapahtumassa oli kyse? Kun Pyhä Henki tässä Matteuksen kautta puhuu Kristuksen muodon muuttumisesta, Hänen käyttämänsä sana tarkoittaa sellaista muotoa, joka jollakin on jo lähtökohtaisesti. Kun Jeesuksen muoto siis kirkastusvuorella muuttui, kyse ei siis ollut sellaisesta muodonmuutoksesta, jollainen voidaan nähdä vaikkapa teatterin näyttelijöiden ulkoisessa olemuksessa, kun heidät on puettu ja maskeerattu eri näköiseksi, kuin mitä he todellisuudessa ovat. Tämä muoto, josta Henki puhuu, on Jeesuksen oma muoto. Se on se jumalallinen kirkkaus ja Jumalan muoto, joka Hänellä oli jo alussa ollut Isän luona, mutta josta Hän ihmiseksi tullessaan oli tyhjentänyt itsensä hetkeksi (Fil. 2:6–7). Tämän todellisen muodon taivaallinen Isä nyt antoi opetuslasten nähdä hetken aikaa.

Tämän muodonmuutoksen luonteesta Matteus kertoo: hänen kasvonsa loistivat niinkuin aurinko, ja hänen vaatteensa tulivat valkoisiksi niinkuin valo. (Matt. 17:2b–c) Huomaatko? Jeesus ei ainoastaan ikään kuin pukeutunut loistavan kirkkaisiin vaatteisiin, niin kuin näyttelijät. Eivät ainoastaan Jeesuksen vaatteet, eivätkä ainoastaan Hänen kasvonsakaan, vaan koko Hänen olemuksensa loisti kirkastettuna. Opetuslapset näkivät Jeesuksen oman, jumalallisen kirkkauden, joka oli Hänen lihaksi tulemisessaan yhdistynyt ihmisruumiiseen. Tämä oli se sama kirkkaus, jonka apostoli Johannes myöhemmin näki, kun ylösnoussut Herra ilmestyi hänelle Patmos-saarella (Ilm. 1:13–15). Tästä samasta kirkkaudesta Johannes kirjoitti toisessa kohdassa: me katselimme hänen kirkkauttansa, senkaltaista kirkkautta, kuin ainokaisella Pojalla on Isältä (Joh. 1:14b). Pietari puolestaan kirjoitti: me olimme omin silmin nähneet hänen valtasuuruutensa (2. Piet. 1:16b). Nyt kun Herra Jeesus on noussut kuolleista ja astunut taivaaseen, on Hänellä tämä kirkkaus ikuisesti. Siksi sama Johannes kirjoittaakin taivaallisesta kaupungista, ettei se tarvitse valoksensa aurinkoa eikä kuuta; sillä Jumalan kirkkaus valaisee sen, ja sen lamppu on Karitsa. (Ilm. 21:23)

Mooseksen ja Elian sanoma

Pyhä Matteus jatkaa: Ja katso, heille ilmestyivät Mooses ja Elias, jotka puhuivat hänen kanssansa. (Matt. 17:3) Merkillinen tapahtuma! Mitä me tästä opimme? Ehkä muistat, että Vanhassa testamentissa Mooses, suuri välimies ja lain antaja meni vuorelle ja puhui Jumalan kanssa (2. Moos. 24, 34). Vähän myöhemmin, Ensimmäisessä Kuningasten kirjassa kerrotaan, että myös profeetta Elia teki samoin: hän nousi vuorelle ja puhui siellä Jumalan kanssa (1. Kun. 19:11ss). Nyt evankelista kirjoittaa samankaltaisesta tapahtumasta: Opetuslapset ja Vanhan testamentin profeetat ilmestyvät vuorella ja puhuvat Jeesuksen kanssa. Pyhä Henki käyttää siis tässä Matteuksen kynää alleviivatakseen, että Jeesus on itse Jumala, joka on tullut ihmisten kohdattavaksi ja keskustelemaan heidän kanssaan.

Mutta Mooseksen ja Elian ilmestyminen kertoo meille Jeesuksesta enemmänkin. Ehkä muistat Raamatusta, että Mooses kuoli ja Jumala itse hautasi hänet tuntemattoman paikkaan (5. Moos. 34:5–6). Elia sen sijaan ei kuollut lainkaan, vaan Jumala otti hänet tulisissa vaunuissa taivaaseen (2. Kun. 2:11). Kun Jeesus nyt siis kutsuu Mooseksen ja Elian keskustelemaan kanssaan, Hän osoittaa olevansa sekä kuoleman että elämän Herra.

Pietarin ymmärtämättömyys

Kun Pietari näki tämän hämmästyttävän, jumalallisen ilmestyksen, hän rupesi puhumaan ja sanoi Jeesukselle: ”Herra, meidän on tässä hyvä olla; jos tahdot, niin minä teen tähän kolme majaa, sinulle yhden ja Moosekselle yhden ja Eliaalle yhden.” (Matt. 17:4) Katso nyt tätä ymmärtämättömyyttä: kirkkauden Herra itse on läsnä kunniassaan ja Vanhan testamentin suuret profeetat Hänen kanssaan, mutta Pietari alkaa puhua! On toki totta, että Jumalan sana kehottaa meitä rukoilemaan, siis puhumaan omiakin ajatuksiamme Jumalalle. Mutta miten usein käykään niin, että silloin kun Jumala tahtoo puhua meille sanassaan ja sen saarnassa, me alamme puhua. Me täytämme elämämme omalla puheellamme ja omilla ymmärtämättömillä ajatuksillamme (vrt. Mark. 9:6). Meidän on hyvä ottaa vaarin tästä varoittavasta esimerkistä. Meidän on hyvä opetella ensin vaikenemaan ja kuulemaan mitä Jumala meille sanassaan puhuu. Vasta sitten tulevat omat puheemme tai median uusimmat päivitykset. Jopa rukouksemmekin nousee siitä, että ensin olemme kuulleet Jumalan sanaa ja elämme sen kuulemisessa.

Toiseksi, Pietari tahtoo jäädä tähän ihmeelliseen kokemukseen kirkastusvuorella. Siinä hän kyllä tekee hyvin, että tunnustaa: Jumalan läsnäolossa on hyvä olla. Voi kunpa meidänkin mielemme olisi enemmän siihen, mikä ylhäällä on, eikä siihen, mikä on maan päällä (Kol. 3:2)! Mutta siinä Pietari menee harhaan, ettei hän vieläkään ymmärrä Jeesuksen tehtävää maan päällä. Herra oli jo aiemmin puhunut tästä opetuslapsilleen: Hänen tiensä on ristin tie. Hänen täytyy mennä Jerusalemiin ja kärsiä paljon vanhimpien ja ylipappien ja kirjanoppineiden käsissä. Hänen täytyy kuolla. Juuri tuon häpeällisen ja järkyttävän ristin Kristus tekee kirkkautensa valtaistuimeksi. Mutta kolmantena päivänä Hän myös nousee ylös. Tämä on Hänen koko maailmassa olemisensa ja vapahtajantehtävänsä kulminaatiopiste. Tätä Pietari ei ymmärrä. Sen sijaan, että hän ottaisi vaarin Herransa nuhdesanoista: ”Mene pois minun edestäni, saatana; sinä olet minulle pahennukseksi, sillä sinä et ajattele sitä, mikä on Jumalan, vaan sitä, mikä on ihmisten”, hän edelleenkin miettii vain sitä, miten Jeesus voisi tehdä työnsä kunniassaan ja voittoisana. (Matt. 16:21–24) Hän tahtoo Jeesuksen jäävän tähän kirkastettuun olotilaansa, eikä ymmärrä, mitä hyvää Hän tahtoo saada aikaan kärsimyksellään, kuolemallaan ja ylösnousemisellaan. Näin Pietari itse asiassa vaikuttaa tahtovan estää Jeesusta kulkemasta ristille.

Kolmanneksi, Pietari laittaa Jeesuksen samaan nippuun Mooseksen ja Elian kanssa, siis itsensä Herran Hänen palvelijoidensa kanssa. Pietari haluaisi, että näille kolmelle tehtäisiin samanlaiset majat, aivan niin kuin he muka olisivat keskenään samalla viivalla. Oikein Pietari on itse myöhemmin kertonut kirjurilleen, evankelista Markukselle: hän ei tiennyt, mitä sanoa (Mark. 9:6; vrt. Luuk. 9:33c).

Kuulkaa Jeesusta!

Mutta Jumala vastaa heti Pietarille. Hänen vielä puhuessaan, katso, heidät varjosi valoisa pilvi; ja katso, pilvestä kuului ääni, joka sanoi: ”Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mielistynyt; kuulkaa häntä.” (Matt. 17:5) Taivaallinen Isä tahtoo tässä ilmoittaa, että Jeesus on jotakin aivan muuta kuin suuretkaan profeetat. Hän on Jumalan oma rakas Poika. Juuri Jeesus on se Profeetta, jonka Jumala sanoi jo Moosekselle herättävänsä Israelin keskuudesta, ja jonka suuhun Hän lupasi panna oman sanansa, niin että Hän puhuisi kansalle kaikki mitä Hän käskee Hänen puhua. Juuri Jeesus on se mies, jota kaikkien tuli kuulla, sillä – niin kuin Herra Moosekselle sanoi – joka ei kuule minun sanojani, joita hän minun nimessäni puhuu, hänet minä itse vaadin tilille. (5. Moos. 18:18–19)

Niin nämä kolme, Pietari, Jaakob ja Johannes kuulevatkin. Pietarikin tajuaa vihdoin vaieta ja vain kuunnella Jumalan sanaa. Kaikki kolme opetuslasta pelästyvät kovasti kuullessaan tämän pyhän äänen, lankeavat kasvoilleen jumalallisen ilmoituksen edessä (Matt. 17:6).

Tänäänkin tämä sama Jumalan käsky on voimassa: kuulkaa häntä. Rakkaat ystävät, kuulkaa Jeesusta! Kunpa meidänkin korvamme ja sydämemme voisivat taipua kuulemaan Jumalan sanaa silloin, kun Hän puhuu meille.

Herran kirkkaus pysyy ja lahjoitetaan Hänen omilleen

Kun nyt opetuslapset olivat pelon vallassa langenneet kasvoilleen maahan, Niin Jeesus tuli heidän tykönsä, koski heihin ja sanoi: ”Nouskaa, älkääkä peljätkö.” (Matt. 17:7) Kun he sitten nostavat katseensa, jumalallinen kirkkaus on poissa. Jeesus on siinä heidän edessään itsensä tyhjentäneenä, totisena ihmisenä.

Tässä meidän on tärkeä panna merkille: vaikka hämmästyttävä ilmestys on nyt poissa, sen sisältö kuitenkin pysyy. Se pysyy, koska Jumalan sana pysyy: Jeesus on totisesti Isän Jumalan rakas Poika, johon Hän on mielistynyt. Hänessä asuu jumaluuden koko täyteys ruumiillisesti (Kol. 2:9), siis myös kirkkaus ja kunnia. Hänellä tosin on varaa myös kätkeä tämä kirkkaus ja kunnia. Tässä Hän kätkee sen ihmisyyteensä niin, etteivät opetuslapset katseensa nostaessaan näe sitä enää. Aivan kohta Hän kätkee kirkkautensa ja kunniansa myös kärsimyksen ja ristin häpeään, ja tekee karmeimman ja häpeällisimmän teloituspuun kirkkautensa valtaistuimeksi, jolle antaa ylentää itsensä, että jokaisella, joka häneen uskoo, olisi iankaikkinen elämä (Joh. 3:14–15).

Niin Herra Jeesus toimii tänäänkin. Hän kätkee itsensä ja jumalallisen olemuksensa jumalanpalveluksen alhaiseen muotoon, sanan saarnaan, synninpäästön tuttuihin sanoihin, kasteen veteen sekä ehtoollisen leipään ja viiniin. Pitäkäämme tämä mielessämme, ettemme loukkaantuisi jumalanpalveluksen ja armonvälineiden tavallisuuteen, vaan aina muistaisimme, että Jeesus Kristus on läsnä, koska Hän lupaa olla. Vaikka Hän tulee luoksemme itsensä tyhjentäneenä ja alhaisessa muodossa, Hänen jumalallinen kirkkautensa kuitenkin pysyy ikuisesti, ja enemmänkin: Hän tekee meidät osallisiksi omasta pyhyydestään ja kirkkaudestaan. Kun me nimittäin saamme Jumalan armosta tulla osallisiksi Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen tosi ruumiista ja tosi verestä, Hän pitää meidät pyhän kirkkoruumiinsa osallisuudessa. Hänen yhteydessään me saamme elää osallisina Hänen, kirkastetun Herramme vanhurskaudesta ja pyhyydestä. Siksi ei ainoastaan Hänestä sanota, että hänen kasvonsa loistivat niinkuin aurinko, ja hänen vaatteensa tulivat valkoisiksi niinkuin valo, vaan Pyhä Henki sanoo meistäkin aivan samoilla sanoilla: Silloin vanhurskaat loistavat Isänsä valtakunnassa niinkuin aurinko (Matt. 13:43a).

Tämän kaiken meille suokoon armollinen Herramme Jeesus Kristus, joka elää ja hallitsee Isän ja Pyhän Hengen kanssa yhdessä jumaluudessa aina ja iankaikkisesti. Aamen.

(Saarna on pidetty Samuelin luterilaisessa seurakunnassa Lahdessa 4.8.2019.)

Apostolien päivä (1. vsk), Room. 1:1–7

Posted on by

Ylistämme sananpalveluksen virkaa

Johdanto

Tämän saarnan tarkoitus on ylistää apostolista sananpalveluksen virkaa. ”Mitä ihmettä?” joku kysyy. ”Mitä kirkon viran ylistäminen oikein tarkoittaa? Ei kai tuo pappi nyt vain ole haluamassa itselleen lisää valtaa? Ei kai hän vallanhimossaan yritä korostaa omaa asemaansa ja tehtäväänsä enemmän kuin kuuluisi? Ei kai hän vain luule olevansa parempi kristitty kuin muut, koska on vihitty papiksi?”

Hyvä! Tällainen huoli ei välttämättä ole aiheeton. Olemmehan me ihmiset mestareita käyttämään väärin niitä hyviä lahjoja, joita Jumala on meille antanut. Sen sijaan, että käyttäisimme Jumalan lahjoja palvellaksemme niillä Häntä ja lähimmäisiämme, me alamme helposti palvella ja korottaa niillä itseämme. Näin on valitettavasti käynyt joskus apostolisen saarnavirankin kohdalla: pastorit ja piispat ovat käyttäneet virkaansa itsekorotuksen välineenä. Kirkon historiasta ei puutu esimerkkejä tästä.

Raamatullinen ja luterilainen ajatus viran ylistämisestä ei kuitenkaan tarkoita tätä. Kuule, mitä meidän luterilaiset isämme tunnustuskirjoissa tästä asiasta lausuvat:

Kirkko on näet saanut käskyn asettaa virkaan seurakunnanpalvelijoita, ja tämän asian tulisi olla meille mieluinen, kun tiedämme, että Jumala hyväksyy tämän palveluviran ja on siinä läsnä. On myös eduksi mahdollisuuksien mukaan kaikin tavoin ylistää sananpalveluksen virkaa vastoin kiihkoilijoita, jotka haaveksivat, ettei Pyhää Henkeä anneta sanan kautta, vaan heidän omien ties minkälaisten valmistelujensa perusteella: he istuvat toimettomina, ääneti, hämyisissä sopissa ja odottavat valaisua, sillä tavoin kuin entisajan entusiastit ja nykyajan kasteenuusijat opettavat. (Augsburgin tunnustuksen puolustus XIII 12–13)

Apostolien päivän pyhän epistolan äärellä on paikallaan tarkastella tätä asiaa lähemmin. Ensiksi kuulemme mihin sananpalveluksen virka perustuu. Toiseksi kuulemme mikä on tämän viran tehtävä. Kolmanneksi ja viimeiseksi kuulemme vielä mikä on tämän viran asettamisen syy. Näin saamme lopulta nähdä miksi Raamattu ja kirkon isät antavat niin suuren arvon apostoliselle sananpalveluksen viralle ja ylistävät sitä.

Lähettilään virka on Kristuksen virka ja asetus

Ensiksi puhumme siis siitä, mihin sananpalveluksen virka Kirkossa perustuu. Pyhä apostoli Paavali puhuu itsestään kutsuttuna apostolina (Room. 1:1b). Tarkemmin sanottuna hän sanoo olevansa κλητὸς ἀπόστολος, ”kutsuttu lähettiläs”. Tämän jälkeen Paavali kirjoittaa, että hän ja hänen virkatoverinsa ovat saaneet armon ja apostolinviran (Room. 1:5a), tai ”armon ja lähettämisen” (ἐλάβομεν χάριν καὶ ἀποστολὴν). Nämä molemmat – hän sanoo – he ovat saaneet Jeesuksen Kristuksen kautta.

Toisin sanoen apostolin virka – siis Kirkon virkaan lähetettynä oleminen – edellyttää kutsuttuna olemista. Tätä kutsua ei kukaan voi itse antaa itselleen, vaan toisen on kutsuttava tähän virkaan. Myöskään itse virkaa ei kukaan näistä kutsutuista voi ottaa itselleen, tai asettaa itseään siihen, vaan toisen on asetettava heidät sitä hoitamaan. Tämä ”toinen” on Kristus itse. Oikeastaan Jumalan Poika Kristus on ensimmäinen apostoli, lähettiläs (vrt. Hebr. 3:1; ks. myös Gal. 4:4). Hänet taivaallinen Isä on lähettänyt maailmaan saarnaamaan vangituille vapautusta ja sorretuille näkönsä saamista, päästämään sorretut vapauteen, saarnaamaan Herran otollista vuotta. (Luuk. 4:18) Mutta ylösnousemisensa jälkeen ja sitä aikaa varten, jolloin Hän on jo mennyt valmistamaan omilleen sijaa taivaaseen (Joh. 14:2–3) Kristus on uskonut tämän oman saarnaamistehtävänsä opetuslastensa hoidettavaksi. Kirkkonsa keskuudesta ja sen välityksellä Hän kutsuu tähän tehtävään luotettavia miehiä (vrt. 2. Tim. 2:2). Siksi Paavali kirjoittaa, että hän on virkatovereineen saanut tämän ”lähetettynä olemisen”  Jeesuksen Kristuksen kautta.

Juuri näin asiaa selittää myös luterilainen tunnustuksemme. Kirkkomme isät toistavat Raamatun selvän opetuksen ja kirjoittavat, että Jumala on asettanut tämän viran (Augsburgin tunnustus V 1: ”hat Gott das Predigamt eingesetzt”). Sananpalveluksen virka ei siis ole ihmisistä lähtöisin – ei Paavalista, ei Pietarista, taikka kenestäkään niistä, jotka nykyään palvelevat tähän virkaan asetettuina. Sananpalveluksen virka on Jumalasta. Se on Kristuksen virka, jonka Hän itse uskoo siihen valitsemilleen miehille. Sen vuoksi ei ole lainkaan yliampuvaa sanoa luterilaisten isien kanssa, että me ylistämme sananpalveluksen virkaa. Kun me nimittäin niin teemme, me emme ylistä niitä saviastioita, jotka tähän virkaan on asetettu (vrt. 2. Kor. 4:7a). Pikemminkin me ylistämme Kristuksen omaa virkaa sekä sitä pyhää asetusta, jonka Hän itse on sanassaan meille antanut, ja jota Hän Kirkossaan yhäkin toteuttaa.

Tätä asiaa alleviivaavat vielä ne sanat, joilla pyhä Paavali kirjeensä alussa kuvaa tätä virkaa. Sanat kuuluvat: Παῦλος δοῦλος Χριστοῦ Ἰησοῦ – ”Paavali, Kristuksen Jeesuksen orja” (Room. 1:1a). Koko Roomalaiskirjeen toinen sana on ”orja”. Katso nyt miten korkeaan valta-asemaan Paavali itsensä korottaa puhuessaan pyhästä apostolinvirastaan: Hän on Kristuksen Jeesuksen orja! Sellaisia ovat myös muut apostolit hänen kanssaan, sekä kaikki ne, joita Kristus tänään Kirkkonsa sananpalvelijoiksi kutsuu. Viran ylistäminen ei siis ole virassa olevien miesten korottamista, vaan itse sen viran korottamista, jonka Kristus on heille uskonut. Koska he ovat Kristuksen orjia, ei heidän tehtäviinsä kuulu tehdä mitään sellaista, mitä he itse ehkä keksivät tai haluavat. Heidän virkansa on tehdä ainoastaan se, mitä heidän Herransa käskee heidän tehdä (vrt. Matt. 28:20a). Tästä asiasta puhumme tarkemmin saarnan toisessa osassa, johon tulemmekin seuraavaksi.

Lähettilään viran tehtävä: evankeliumin julistaminen

Toiseksi kuulemme siis mikä on apostolisen viran tehtävä. Jos kerran Kristuksen orjien on määrä toteuttaa vain Herransa heille käskemät asiat, pitää meidän kysyä: mitä Kristus sitten käskee orjiensa tehdä? Vastaus: Paavali kirjoittaa, että hän on Kristuksen Jeesuksen orja, kutsuttu apostoli, erotettu julistamaan Jumalan evankeliumia (Room. 1:1). Tarkemmin voitaisiin kääntää: ”erotettu Jumalan evankeliumiin” (ἀφωρισμένος εἰς εὐαγγέλιον θεοῦ). Seuraavassa katsomme näitä sanoja yksi kerrallaan.

Apostolisen viran tehtävä on yksinkertainen: elää Jumalan evankeliumin varassa ja julistaa sitä kaikille. Tämä tehtävä on niin tärkeä, että ne, jotka tähän virkaan on kutsuttu ja asetettu, on aivan erotettu Jumalan evankeliumiin. Tämä tarkoittaa sitä, että Kristuksen apostolisten palvelijoiden ei pidä yrittää puuhastella kaikenlaista muuta. Pikemminkin heidän tulee omistaa koko elämänsä evankeliumin asialle, kunnes kuolema heidät tästä virasta erottaa. Tämä sana velvoittaa myös koko seurakuntaa: Jos ja kun apostolisen viran kantajat on jumalallisella sanalla ja asetuksella erotettu kaikista muista toimista yksin evankeliumin palvelukseen, on muun seurakunnan pidettävä huolta heidän toimeentulostaan. Nyt joku ehkä ajattelee, että tällainen on itsekorotukseen pyrkivien tai rahanhimoisten pappien puhetta. Mutta ei asia niin ole. Kyseessä on jumalallinen säädös. Pyhä Henki sanoo apostolin kautta: Ettekö tiedä, että ne, jotka hoitavat pyhäkön toimia, saavat ravintonsa pyhäköstä, ja jotka ovat asetetut uhrialttarin palvelukseen, saavat osansa silloin kuin alttarikin? Samoin myös Herra on säätänyt, että evankeliumin julistajain tulee saada evankeliumista elatuksensa. (1. Kor. 9:13–14) Ei meiltä kristityiltä kysytä, haluammeko me uhrata omaisuuttamme evankeliumin hyväksi. Jumalan sana edellyttää, että me teemme niin. Muutoin eivät Kirkon virkaan kutsutut miehet voi enää palvella evankeliumin työssä, eikä silloin muukaan seurakunta pääse osalliseksi evankeliumista. Messujen pitäminen täytyy lopettaa. Mutta Kirkon Herra ei halua, että niin käy. Viikosta ja päivästä toiseen Kristus tahtoo ruokkia sinut ja koko seurakuntansa pyhällä sanallaan. Siksi Hän kehottaa sinua: Koska Hän kerran on uhrannut itsensä ja koko elämänsä lunastaakseen sinut, anna sinäkin – Hänen omakseen ostettu kristitty –, ei ainoastaan rahaa kolehtiin, vaan koko ruumiisi eläväksi, pyhäksi, Jumalalle otolliseksi uhriksi; tämä on sinun järjellinen jumalanpalveluksesi. Älä siis enää mukaudu tämän maailmanajan mukaan – toisin sanoen jää miettimään, mitkä ajalliset asiat sinua ehkä miellyttäisivät – vaan muutu tässäkin asiassa mielesi uudistuksen kautta, tutkiaksesi Jumalan sanasta, mikä on Hänen tahtonsa, mikä hyvää ja otollista ja täydellistä. (Room. 12:1–2)

Seuraavaksi me huomaamme, että Paavali kirjoittaa olevansa erotettu Jumalan evankeliumiin ja sen julistamiseen. Toisin sanottuna: tämä evankeliumi ei ole mitä tahansa ilosanomaa, jonka sisällön Paavali tai muut samaan virkaan asetetut voisivat itse keksiä. Esimerkiksi nykyään kuulee kirkoissakin puhuttavan monenlaista ”evankeliumia”, jollaista papit ja piispatkin ovat itse sommitelleet miellyttääkseen kuulijoitaan. Näin he tekevät ehkä pyrkiessään pelastamaan seurakuntansa jäsenkadolta tai säilyttääkseen arvostuksensa kansan keskuudessa. Pyhä Raamattu kuitenkin puhuu muuta. Apostolisen viran ainoana tehtävänä on saarnata Jumalan evankeliumia, siis sitä, jonka Jumala on edeltä luvannut profeettainsa kautta pyhissä kirjoituksissa, hänen Pojastansa – joka lihan puolesta on syntynyt Daavidin siemenestä ja pyhyyden hengen puolesta kuolleistanousemisen kautta asetettu Jumalan Pojaksi voimassa – Jeesuksesta Kristuksesta, meidän Herrastamme (Room. 1:2–4). Sen vuoksi me luterilaiset kutsummekin tätä virkaa nimenomaan sananpalveluksen viraksi. Kyse on Jumalan evankeliumin palvelemisesta, jonka Hän on ilmoittanut pyhässä sanassaan.

Kun sanon, että sananpalveluksen viran ainoana tehtävänä on saarnata Jumalan evankeliumia, en tietenkään tarkoita sitä, etteikö pastorin ja piispan tulisi Jumalan lakiakin saarnata. Kuuleehan nykyään sanottavan niinkin, että ”koska kristinuskon pääsanoma on rakkaus, pitäisi kirkoissa luopua kaikesta tuomitsevasta puheesta ja puhua vain kaikkien hyväksymisestä sellaisenaan.” Sellainen on sitten muka evankeliumia. Mutta rakkaat ystävät! Ensinnäkin, kuten sanottu, sananpalvelijan virkaan ei kuulu itse päättää mitä saarnaa. Hänen tulee saarnata sitä mitä Jumala sanassaan sanoo. Toiseksi, jos kuulijat eivät ensin kuulisi olevansa sellaisinaan kokonaan syntisiä ja kadotuksen ansainneita, miten kukaan heistä voisi myöskään ymmärtää tarvitsevansa Jumalan rakkautta ja armoa? Evankeliumia Kristuksesta ei voidakaan koskaan erottaa Jumalan laista, siis siitä raamatullisesta saarnasta, että Jumala on pyhä, ja että Hänen tuomionsa on totuudenmukainen niille, jotka syntiä tekevät (Room. 2:2). Jos Jumala ei nimittäin tuomitsisi syntiä, minkä takia Kristuksen – koko maailman syntien kantajan (Joh. 1:29) – olisi tarvinnut kärsiä ja kuolla? Ei olekaan ihme, että jos Jumalan lain saarna vaiennetaan, tullaan aina lopulta vaientaneeksi myös evankeliumin saarna, siis se ilosanoma, että Kristus on tullut syntisiä pelastamaan (1. Tim. 1:15).

Kun Paavali siis sanoo olevansa erotettu julistamaan Jumalan evankeliumia, ei hän tarkoita sitä, etteikö hänen virkaansa kuuluisi myös lain julistaminen. Julistaahan hän itsekin jo heti Roomalaiskirjeen jatkossa Jumalan lakia, vieläpä täydellä voimalla. Hän kirjoittaa muun muassa, että ihmisten joukossa Ei ole ketään vanhurskasta, ei ainoatakaan, ei ole ketään ymmärtäväistä, ei ketään, joka etsii Jumalaa; kaikki ovat poikenneet pois, kaikki tyynni kelvottomiksi käyneet; ei ole ketään, joka tekee sitä, mikä hyvä on, ei yhden yhtäkään. (Room. 3:10b–12) Kun apostoli siis kirjoittaa, että hänet on erotettu julistamaan Jumalan evankeliumia, hän puhuu evankeliumista laajassa merkityksessä. Hän tarkoittaa evankeliumilla koko Jumalan sanaa, joka on sekä lakia että evankeliumia. Tietenkin tämän Jumalan sanan keskuksessa on ilosanoma Jumalan Pojasta ja ensimmäisestä lähettiläästä, Jeesuksesta Kristuksesta. Jumalan sanan keskuksessa on ilosanoma Hänen täydellisestä elämästään, kärsimyksestään ja kuolemastaan syntisten ja lain alaisten lunastamiseksi synnin, kuoleman ja perkeleen vallasta Jumalan lasten asemaan (Gal. 4:5). Juuri tätä asiaa me katsommekin tarkemmin saarnan kolmannessa ja viimeisessä osassa, johon nyt siirrymme.

Viran asettamisen syy: uskon syntyminen

Kolmanneksi siis: Mikä on apostolisen viran asettamisen syy? Paavali vastaa selvästi: että syntyisi uskon kuuliaisuus hänen nimeänsä kohtaan kaikissa pakanakansoissa, joihin tekin, Jeesuksen Kristuksen kutsumat, kuulutte (Room. 1:5b–6).

Huomaa, että uskon kuuliaisuus on jotakin, jota kukaan ei voi itse itsessään synnyttää. Se on aina Jumalan työtä ja lahjaa. Myös uskon säilyminen kristityn sydämessä on jotakin, jota kukaan ei voi itsessään saada aikaan. Sekin on aina Jumalan työtä ja lahjaa. Hän ei lupaa tehdä tätä työtään tai antaa tätä lahjaa muulla tavalla kuin sanansa kautta. Mutta huomaa myös, että juuri sitä varten Isä Jumala on lähettänyt Poikansa, itse Sanan maailmaan. Juuri sitä varten myös Poika Jumala on lähettänyt sananpalvelijansa maailmaan, että Jumala saarnatun ja opetetun sanansa kautta lahjoittaisi ihmisille Pyhän Henkensä. Juuri Pyhä Henki Jumala vaikuttaa evankeliumia kuulevissa ihmisissä uskon missä ja milloin Jumala hyväksi näkee. (Augsburgin tunnustus V 1–2.)

Paavali kirjoittaa tästä samasta asiasta seurakunnan sananpalvelijalle, piispa Timoteukselle näin: Minä vannotan sinua Jumalan ja Kristuksen Jeesuksen edessä, joka on tuomitseva eläviä ja kuolleita, sekä hänen ilmestymisensä että hänen valtakuntansa kautta: saarnaa sanaa, astu esiin sopivalla ja sopimattomalla ajalla, nuhtele, varoita, kehoita, kaikella pitkämielisyydellä ja opetuksella. (2. Tim. 4:1–2) Katso, miten vakavasta asiasta tässä on kysymys! Paavali aivan vannottaa tai vakavasti kehottaa (Διαμαρτύρομαι) seurakunnan piispaa, että hän saarnaisi Jumalan sanaa. Apostoli vielä alleviivaa asian tärkeyttä sanoen, että vannottaa Timoteusta Jumalan ja Kristuksen Jeesuksen edessä, joka on tuomitseva eläviä ja kuolleita, sekä hänen ilmestymisensä että hänen valtakuntansa kautta. On kyllä totta, että evankeliumin palvelijoiksi asetetut apostoliset saarnaajat ja pastorit opettavat kyllä Jumalan seurakuntaa, siis ihmisiä. He eivät kuitenkaan saa tehdä työtään ”ihmisten edessä” siinä mielessä, että pyrkisivät miellyttämään ihmisiä. He tekevät työtään aina Jumalan ja Kirkon Herran Kristuksen Jeesuksen edessä. Häntä heidän tulee pyrkiä miellyttämään. Kääntäen tämä tarkoittaa sitä, että pastorit ja piispat eivät voi aina miellyttää kuulijoita tai heidän inhimillisiä toiveitaan – eivät edes usein. Siksi Paavali sanookin, että heidän on astuttava esiin sopivalla ja sopimattomalla ajalla, nuhtelemaan, varoittamaan ja kehottamaan. Paavalin sanat edellyttävät myös sitä, että evankeliumin palvelijoiksi asetetut miehet tekevät työtään aina Kristuksen ilmestyminen ja viimeinen tuomio silmien edessä. Apostolin sanoma Timoteukselle on selvä: Kristus tulee takaisin. Tulee tuomio. Tämän todellisuuden edessä ei syntisillä ihmisillä ole mitään muuta toivoa kuin se, että Kristuksen koko maailmalle valmistama evankeliumi saarnataan heidän korvilleen, sydämilleen ja omilletunnoilleen, ja että he niin saavat tulla osallisiksi Pyhästä Hengestä ja uskosta.

Huomaa vielä lopuksi: Ne asiat, joista olen tässä saarnassa puhunut, eivät ole ainoastaan jonkinlaista teoriaa, jolla ei olisi mitään tekemistä käytännön kanssa. Kristuksen sananpalvelijan viran asia koskee juuri sinua. Se koskee koko tätä seurakuntaa. Nimittäin juuri siksi, että me Kristuksen armon evankeliumia ja pelastusta tarvitsevat saisimme Hänen armonsa evankeliumia ja sen kautta pelastuksen, on Kirkon Herra asettanut sananpalvelijan viran, ja tahtoo tänäänkin uskoa sen luotettaville miehille. Viran välityksellä Hän tahtoo itse jakaa evankeliuminsa sanan saarnattuna sekä leipään ja viiniin liitettynä. Kristuksen sananpalvelijan viran asia koskee myös kaikkia niitä uskosta osattomia, jotka elävät Kristuksen seurakunnan liepeillä, mutta eivät vielä kuulu siihen, eivätkä siis myöskään kuulu Kristukselle. Juuri siksi, että he, Kristuksen armon evankeliumia ja pelastusta tarvitsevat saisivat tulla osallisiksi Kristuksen armon evankeliumista ja sen kautta pelastuksesta, on Kirkon Herra asettanut sananpalvelijan viran. Viran välityksellä Hän tahtoo itse jakaa evankeliuminsa sanan saarnattuna sekä kasteveteen liitettynä, jotta nämäkin kastettaisiin Kristuksen yhden ja pyhän kirkkoruumiin yhteyteen (1. Kor. 12:13). Kun me syntiset näin olemme saaneet tulla osallisiksi Kristuksen uhrityön hedelmistä – syntien anteeksiantamuksesta, Hänen vanhurskaudestaan, ikuisesta elämästä ja pelastuksesta – ja kun me saamme elää Hänen ominaan, me myös lähdemme ulos maailmaan, palvelemme Herraamme iloiten omilla paikoillamme Hänen evankeliuminsa todistajina.

Näin suuria lahjoja Kristus tahtoo meille antaa apostolisen sananpalvelijan viran välityksellä. Sen vuoksi me iloisesti ylistämme tätä virkaa. Sen vuoksi me rukoilemme Herraa lähettämään tahtonsa mukaiset työmiehet elonkorjuuseensa (Luuk. 10:2). Sen vuoksi me rukoilemme seurakuntiemme pastorien ja piispojen puolesta, että me saisimme heiltä vastaanottaa Kristuksen puhtaan evankeliumin ja siinä Hänet itsensä, syntiemme anteeksiantamukseksi ja elämäksemme. Sen vuoksi me rukoilemme myös lastemme ja lastenlastemme puolesta, että Herra myös heidän joukostaan nostaisi uusia sananpalvelijoita Kirkkoonsa, jotta tulevakin sukupolvi saisi tulla osalliseksi evankeliumista. Sen vuoksi me rukoillen kutsumme ja asetamme virkaan sananpalvelijoita, nuoriakin. Tunnustammehan me luterilaisten isiemme kanssa, ”että Jumala hyväksyy tämän palveluviran ja on siinä läsnä.” (Augsburgin tunnustuksen puolustus XIII 12)

Herran Jeesuksen Kristuksen armo olkoon teidän henkenne kanssa (Filem. 25). Aamen.

(Saarna on pidetty Samuelin luterilaisessa seurakunnassa Lahdessa ja Jesajan luterilaisessa seurakunnassa Jyväskylässä 21.7.2019.9