Kirkastussunnuntai (1. vsk), Matt. 17:1–8

Kirkkauden Herra on läsnä

Johdanto

Opetuslapset olivat jo pitkään seuranneet Jeesusta. Herran seurassa he olivat saaneet kuulla ja nähdä monia ihmeellisiä asioita. Moni heistä oli varmaan ollut paikalla jo silloin, kun Jeesus kastettiin Jordanilla. Silloin he olivat kuulleet taivaasta äänen, joka sanoi: Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mielistynyt. (Matt. 3:17) Sitten Jeesus oli opettanut ihmisiä niin kuin se, jolla valta on (Matt. 5:29). Hän oli myös parantanut lukemattomia sairaita, tyynnyttänyt myrskyn, ajanut ulos riivaajia (Matt. 8–9; 14:35–36; 15:21–31) ja ruokkinut valtavia ihmismassoja pienellä määrällä ruokaa (Matt. 14:13–21; 15:32–38). Kaikesta tästä opetuslapset näkivät, että vaikka Jeesus oli aivan todellinen ihminen ja näytti tavalliselta juutalaiselta rakennusmieheltä, Hän ei kuitenkaan ollut ainoastaan ihminen, vaan samalla myös jotakin paljon enemmän. Siksi pyhä Matteus kertookin päivän evankeliumia edeltävässä luvussa, miten Pietari tunnusti tämän uskonsa. Pietari puhui kaikkien opetuslasten puolesta ja sanoi: Sinä olet Kristus, elävän Jumalan Poika. (Matt. 16:16) Tämän päivän tekstissä Matteus kertoo, että Jeesus antoi Pietarille ja kahdelle muulle valitulle opetuslapselle vielä yhden todistuksen jumaluudestaan.

Kristuksen kirkastuminen

Pyhä evankelista siis kirjoittaa Jeesuksesta näin: Ja hänen muotonsa muuttui heidän edessään (Matt. 17:2a). Mistä tässä tapahtumassa oli kyse? Kun Pyhä Henki tässä Matteuksen kautta puhuu Kristuksen muodon muuttumisesta, Hänen käyttämänsä sana tarkoittaa sellaista muotoa, joka jollakin on jo lähtökohtaisesti. Kun Jeesuksen muoto siis kirkastusvuorella muuttui, kyse ei siis ollut sellaisesta muodonmuutoksesta, jollainen voidaan nähdä vaikkapa teatterin näyttelijöiden ulkoisessa olemuksessa, kun heidät on puettu ja maskeerattu eri näköiseksi, kuin mitä he todellisuudessa ovat. Tämä muoto, josta Henki puhuu, on Jeesuksen oma muoto. Se on se jumalallinen kirkkaus ja Jumalan muoto, joka Hänellä oli jo alussa ollut Isän luona, mutta josta Hän ihmiseksi tullessaan oli tyhjentänyt itsensä hetkeksi (Fil. 2:6–7). Tämän todellisen muodon taivaallinen Isä nyt antoi opetuslasten nähdä hetken aikaa.

Tämän muodonmuutoksen luonteesta Matteus kertoo: hänen kasvonsa loistivat niinkuin aurinko, ja hänen vaatteensa tulivat valkoisiksi niinkuin valo. (Matt. 17:2b–c) Huomaatko? Jeesus ei ainoastaan ikään kuin pukeutunut loistavan kirkkaisiin vaatteisiin, niin kuin näyttelijät. Eivät ainoastaan Jeesuksen vaatteet, eivätkä ainoastaan Hänen kasvonsakaan, vaan koko Hänen olemuksensa loisti kirkastettuna. Opetuslapset näkivät Jeesuksen oman, jumalallisen kirkkauden, joka oli Hänen lihaksi tulemisessaan yhdistynyt ihmisruumiiseen. Tämä oli se sama kirkkaus, jonka apostoli Johannes myöhemmin näki, kun ylösnoussut Herra ilmestyi hänelle Patmos-saarella (Ilm. 1:13–15). Tästä samasta kirkkaudesta Johannes kirjoitti toisessa kohdassa: me katselimme hänen kirkkauttansa, senkaltaista kirkkautta, kuin ainokaisella Pojalla on Isältä (Joh. 1:14b). Pietari puolestaan kirjoitti: me olimme omin silmin nähneet hänen valtasuuruutensa (2. Piet. 1:16b). Nyt kun Herra Jeesus on noussut kuolleista ja astunut taivaaseen, on Hänellä tämä kirkkaus ikuisesti. Siksi sama Johannes kirjoittaakin taivaallisesta kaupungista, ettei se tarvitse valoksensa aurinkoa eikä kuuta; sillä Jumalan kirkkaus valaisee sen, ja sen lamppu on Karitsa. (Ilm. 21:23)

Mooseksen ja Elian sanoma

Pyhä Matteus jatkaa: Ja katso, heille ilmestyivät Mooses ja Elias, jotka puhuivat hänen kanssansa. (Matt. 17:3) Merkillinen tapahtuma! Mitä me tästä opimme? Ehkä muistat, että Vanhassa testamentissa Mooses, suuri välimies ja lain antaja meni vuorelle ja puhui Jumalan kanssa (2. Moos. 24, 34). Vähän myöhemmin, Ensimmäisessä Kuningasten kirjassa kerrotaan, että myös profeetta Elia teki samoin: hän nousi vuorelle ja puhui siellä Jumalan kanssa (1. Kun. 19:11ss). Nyt evankelista kirjoittaa samankaltaisesta tapahtumasta: Opetuslapset ja Vanhan testamentin profeetat ilmestyvät vuorella ja puhuvat Jeesuksen kanssa. Pyhä Henki käyttää siis tässä Matteuksen kynää alleviivatakseen, että Jeesus on itse Jumala, joka on tullut ihmisten kohdattavaksi ja keskustelemaan heidän kanssaan.

Mutta Mooseksen ja Elian ilmestyminen kertoo meille Jeesuksesta enemmänkin. Ehkä muistat Raamatusta, että Mooses kuoli ja Jumala itse hautasi hänet tuntemattoman paikkaan (5. Moos. 34:5–6). Elia sen sijaan ei kuollut lainkaan, vaan Jumala otti hänet tulisissa vaunuissa taivaaseen (2. Kun. 2:11). Kun Jeesus nyt siis kutsuu Mooseksen ja Elian keskustelemaan kanssaan, Hän osoittaa olevansa sekä kuoleman että elämän Herra.

Pietarin ymmärtämättömyys

Kun Pietari näki tämän hämmästyttävän, jumalallisen ilmestyksen, hän rupesi puhumaan ja sanoi Jeesukselle: ”Herra, meidän on tässä hyvä olla; jos tahdot, niin minä teen tähän kolme majaa, sinulle yhden ja Moosekselle yhden ja Eliaalle yhden.” (Matt. 17:4) Katso nyt tätä ymmärtämättömyyttä: kirkkauden Herra itse on läsnä kunniassaan ja Vanhan testamentin suuret profeetat Hänen kanssaan, mutta Pietari alkaa puhua! On toki totta, että Jumalan sana kehottaa meitä rukoilemaan, siis puhumaan omiakin ajatuksiamme Jumalalle. Mutta miten usein käykään niin, että silloin kun Jumala tahtoo puhua meille sanassaan ja sen saarnassa, me alamme puhua. Me täytämme elämämme omalla puheellamme ja omilla ymmärtämättömillä ajatuksillamme (vrt. Mark. 9:6). Meidän on hyvä ottaa vaarin tästä varoittavasta esimerkistä. Meidän on hyvä opetella ensin vaikenemaan ja kuulemaan mitä Jumala meille sanassaan puhuu. Vasta sitten tulevat omat puheemme tai median uusimmat päivitykset. Jopa rukouksemmekin nousee siitä, että ensin olemme kuulleet Jumalan sanaa ja elämme sen kuulemisessa.

Toiseksi, Pietari tahtoo jäädä tähän ihmeelliseen kokemukseen kirkastusvuorella. Siinä hän kyllä tekee hyvin, että tunnustaa: Jumalan läsnäolossa on hyvä olla. Voi kunpa meidänkin mielemme olisi enemmän siihen, mikä ylhäällä on, eikä siihen, mikä on maan päällä (Kol. 3:2)! Mutta siinä Pietari menee harhaan, ettei hän vieläkään ymmärrä Jeesuksen tehtävää maan päällä. Herra oli jo aiemmin puhunut tästä opetuslapsilleen: Hänen tiensä on ristin tie. Hänen täytyy mennä Jerusalemiin ja kärsiä paljon vanhimpien ja ylipappien ja kirjanoppineiden käsissä. Hänen täytyy kuolla. Juuri tuon häpeällisen ja järkyttävän ristin Kristus tekee kirkkautensa valtaistuimeksi. Mutta kolmantena päivänä Hän myös nousee ylös. Tämä on Hänen koko maailmassa olemisensa ja vapahtajantehtävänsä kulminaatiopiste. Tätä Pietari ei ymmärrä. Sen sijaan, että hän ottaisi vaarin Herransa nuhdesanoista: ”Mene pois minun edestäni, saatana; sinä olet minulle pahennukseksi, sillä sinä et ajattele sitä, mikä on Jumalan, vaan sitä, mikä on ihmisten”, hän edelleenkin miettii vain sitä, miten Jeesus voisi tehdä työnsä kunniassaan ja voittoisana. (Matt. 16:21–24) Hän tahtoo Jeesuksen jäävän tähän kirkastettuun olotilaansa, eikä ymmärrä, mitä hyvää Hän tahtoo saada aikaan kärsimyksellään, kuolemallaan ja ylösnousemisellaan. Näin Pietari itse asiassa vaikuttaa tahtovan estää Jeesusta kulkemasta ristille.

Kolmanneksi, Pietari laittaa Jeesuksen samaan nippuun Mooseksen ja Elian kanssa, siis itsensä Herran Hänen palvelijoidensa kanssa. Pietari haluaisi, että näille kolmelle tehtäisiin samanlaiset majat, aivan niin kuin he muka olisivat keskenään samalla viivalla. Oikein Pietari on itse myöhemmin kertonut kirjurilleen, evankelista Markukselle: hän ei tiennyt, mitä sanoa (Mark. 9:6; vrt. Luuk. 9:33c).

Kuulkaa Jeesusta!

Mutta Jumala vastaa heti Pietarille. Hänen vielä puhuessaan, katso, heidät varjosi valoisa pilvi; ja katso, pilvestä kuului ääni, joka sanoi: ”Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mielistynyt; kuulkaa häntä.” (Matt. 17:5) Taivaallinen Isä tahtoo tässä ilmoittaa, että Jeesus on jotakin aivan muuta kuin suuretkaan profeetat. Hän on Jumalan oma rakas Poika. Juuri Jeesus on se Profeetta, jonka Jumala sanoi jo Moosekselle herättävänsä Israelin keskuudesta, ja jonka suuhun Hän lupasi panna oman sanansa, niin että Hän puhuisi kansalle kaikki mitä Hän käskee Hänen puhua. Juuri Jeesus on se mies, jota kaikkien tuli kuulla, sillä – niin kuin Herra Moosekselle sanoi – joka ei kuule minun sanojani, joita hän minun nimessäni puhuu, hänet minä itse vaadin tilille. (5. Moos. 18:18–19)

Niin nämä kolme, Pietari, Jaakob ja Johannes kuulevatkin. Pietarikin tajuaa vihdoin vaieta ja vain kuunnella Jumalan sanaa. Kaikki kolme opetuslasta pelästyvät kovasti kuullessaan tämän pyhän äänen, lankeavat kasvoilleen jumalallisen ilmoituksen edessä (Matt. 17:6).

Tänäänkin tämä sama Jumalan käsky on voimassa: kuulkaa häntä. Rakkaat ystävät, kuulkaa Jeesusta! Kunpa meidänkin korvamme ja sydämemme voisivat taipua kuulemaan Jumalan sanaa silloin, kun Hän puhuu meille.

Herran kirkkaus pysyy ja lahjoitetaan Hänen omilleen

Kun nyt opetuslapset olivat pelon vallassa langenneet kasvoilleen maahan, Niin Jeesus tuli heidän tykönsä, koski heihin ja sanoi: ”Nouskaa, älkääkä peljätkö.” (Matt. 17:7) Kun he sitten nostavat katseensa, jumalallinen kirkkaus on poissa. Jeesus on siinä heidän edessään itsensä tyhjentäneenä, totisena ihmisenä.

Tässä meidän on tärkeä panna merkille: vaikka hämmästyttävä ilmestys on nyt poissa, sen sisältö kuitenkin pysyy. Se pysyy, koska Jumalan sana pysyy: Jeesus on totisesti Isän Jumalan rakas Poika, johon Hän on mielistynyt. Hänessä asuu jumaluuden koko täyteys ruumiillisesti (Kol. 2:9), siis myös kirkkaus ja kunnia. Hänellä tosin on varaa myös kätkeä tämä kirkkaus ja kunnia. Tässä Hän kätkee sen ihmisyyteensä niin, etteivät opetuslapset katseensa nostaessaan näe sitä enää. Aivan kohta Hän kätkee kirkkautensa ja kunniansa myös kärsimyksen ja ristin häpeään, ja tekee karmeimman ja häpeällisimmän teloituspuun kirkkautensa valtaistuimeksi, jolle antaa ylentää itsensä, että jokaisella, joka häneen uskoo, olisi iankaikkinen elämä (Joh. 3:14–15).

Niin Herra Jeesus toimii tänäänkin. Hän kätkee itsensä ja jumalallisen olemuksensa jumalanpalveluksen alhaiseen muotoon, sanan saarnaan, synninpäästön tuttuihin sanoihin, kasteen veteen sekä ehtoollisen leipään ja viiniin. Pitäkäämme tämä mielessämme, ettemme loukkaantuisi jumalanpalveluksen ja armonvälineiden tavallisuuteen, vaan aina muistaisimme, että Jeesus Kristus on läsnä, koska Hän lupaa olla. Vaikka Hän tulee luoksemme itsensä tyhjentäneenä ja alhaisessa muodossa, Hänen jumalallinen kirkkautensa kuitenkin pysyy ikuisesti, ja enemmänkin: Hän tekee meidät osallisiksi omasta pyhyydestään ja kirkkaudestaan. Kun me nimittäin saamme Jumalan armosta tulla osallisiksi Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen tosi ruumiista ja tosi verestä, Hän pitää meidät pyhän kirkkoruumiinsa osallisuudessa. Hänen yhteydessään me saamme elää osallisina Hänen, kirkastetun Herramme vanhurskaudesta ja pyhyydestä. Siksi ei ainoastaan Hänestä sanota, että hänen kasvonsa loistivat niinkuin aurinko, ja hänen vaatteensa tulivat valkoisiksi niinkuin valo, vaan Pyhä Henki sanoo meistäkin aivan samoilla sanoilla: Silloin vanhurskaat loistavat Isänsä valtakunnassa niinkuin aurinko (Matt. 13:43a).

Tämän kaiken meille suokoon armollinen Herramme Jeesus Kristus, joka elää ja hallitsee Isän ja Pyhän Hengen kanssa yhdessä jumaluudessa aina ja iankaikkisesti. Aamen.

(Saarna on pidetty Samuelin luterilaisessa seurakunnassa Lahdessa 4.8.2019.)

3. sunnuntai loppiaisesta (1. vsk), Matt. 8:5–13

Uskon esikuva!

Johdanto

Te olette usein kuulleet, mitä Raamatusta aivan oikein sanotaan: Raamattu ei ensisijaisesti ole kristillisen elämän sääntökirja. Toisin sanoen, sen pääasiallisena tarkoituksena ei ole kuvata eteemme Jeesusta tai Hänen uskoviaan sitä varten, että he olisivat meille esikuvia, joita matkimalla me saavuttaisimme hyvän elämän. Pikemminkin Raamattu on Jumalan elävä ilmoitussana. Se on täynnä Jumalan Sanaa, Kristusta, ja niin myös tuo Hänet meille uskossa vastaanotettavaksi. Ilman tätä ulkoista sanaansa tai sen ulkopuolella Jumala ei ole luvannut antaa Henkeään ihmisille, mutta toisaalta juuri sanassaan Hän tekee työtään (Schmalkaldenin opinkohdat III 8, 3, 10; Augsburgin tunnustuksen puolustus IV 67; VIII 13). Ne sanat, jotka Kristus on omilleen puhunut, ovat henki ja ovat elämä. (Joh. 6:63)

Tämän päivän evankeliumi kuitenkin osoittaa, että Raamattu tarjoaa meille myös esikuvia seurattavaksi. Jeesus nostaa tällaiseksi uskon esikuvaksi sadanpäämiehen, siis aivan tavallisen ihmisen. Kuullessaan tämän miehen uskosta Herra aivan huudahtaa: Totisesti minä sanon teille: en ole kenelläkään Israelissa löytänyt näin suurta uskoa. (Matt. 8:10b) Eikö tässä ole meillekin kristillisen elämän esimerkkiä kerrakseen? Tässä on uskon esikuva, jota mekin saamme opetella seuraamaan (vrt. Augsburgin tunnustus XXI 1). 

Jotta paremmin ymmärtäisimme mistä on kysymys, meidän on kysyttävä kahta asiaa: Ensiksi, millainen mies tämä Jeesuksen ylistämä henkilö oikeastaan oli. Toiseksi, miksi hän oli uskossaan niin esimerkillinen?

Sadanpäämies ja hänen hätänsä

Aloitamme siis luomalla katsauksen siihen, kuka tämä sadanpäämies oli, josta Matteus kirjoittaa. Evankelistan tallentama kertomus tapahtuu Kapernaumissa, joka oli merkittävä kaupunki Gennesaretin järven pohjoisrannalla. Rauhan aikana Roomalaisella hallinnolla ei ollut Kapernaumissa varuskuntaa tai sotilaita. Kerrotaan kuitenkin, että Herodes Antipas, alueen puolijuutalainen hallitsija piti siellä palkka-armeijaa, jonka hän oli koonnut ulkomaalaisista. Näihin Herodeksen joukkoihin kuului myös evankeliumin sadanpäämies. On mahdollista, että hän oli jopa koko tuon joukko-osaston päällikkö. Hän ei siis ollut syntyperäinen juutalainen, mutta Galileassa palvellessaan hän oli tullut tuntemaan Jumalan kansaa ja pitämään sitä suuressa arvossa. Evankelista Luukas onkin tallettanut sen hyvän todistuksen, jonka juutalaisten vanhimmat hänestä antoivat: tämä sotapäällikkö rakasti juutalaista kansaa ja oli rakentanut heille jopa synagogan (Luuk. 7:5).

Sadanpäämies oli siis virassaan korkea-arvoinen mies, jolla oli paljon valtaa. Hän oli myös ilmeisen varakas, koska oli kyennyt rakennuttamaan kokonaisen rukoushuoneen. Kaiken lisäksi hän nautti myös juutalaisten arvostusta. Mutta menestyksestään huolimatta hänellä oli nyt myös hätä: yksi hänen palvelijoistaan oli vakavasti sairaana. Luukas kertoo, että sadanpäämies piti juuri tätä palvelijaansa suuressa arvossa (Luuk. 7:2). Siksi heti, kun hän kuuli Jeesuksen saapuneen Kapernaumiin, tuli hän Herran luo rukoillen Häntä – tai niin kuin voitaisiin myös kääntää: pyytäen Häneltä apua (παρακαλῶν αὐτὸν) (Matt. 8:5).

Päivän tekstissä Matteus kirjoittaa tästä tapauksesta hyvin lyhyesti, painottaen vain keskeisimpiä asioita. Luukas sen sijaan on tallettanut tapauksen hieman yksityiskohtaisemmin. Hän kertoo, että kuultuaan Jeesuksesta sadanpäämies lähetti juutalaisten vanhimpia hänen tykönsä ja pyysi, että hän tulisi parantamaan hänen palvelijansa. (Luuk. 7:3) Nämä kaksi kuvausta eivät ole ristiriidassa keskenään – niin kuin eivät tietysti mitkään muutkaan asiat pyhässä Raamatussa. On täysin ymmärrettävää, että sadanpäämies, joka rakasti juutalaista kansaa piti huolta heidän sunagogapalveluksestaan, myös Raamatusta tiesi, ettei hän, pakanakansaan kuuluva mies voisi noin vain tulla juutalaisen rabbin puheille apua pyytämään. Koska hän ei halunnut loukata Jumalan lakia, valtuutti hän nyt juutalaisten vanhimpia lähtemään Jeesuksen luo, välittämään oman pyyntönsä Hänelle. Kun nämä vanhimmat sitten lausuivat sotapäällikön sanat Jeesukselle, oli kuin hän itse olisi lausunut ne. Siksi Matteus kirjoittaa hänen tulleen ja rukoilleen Jeesusta.

Sadanpäämiehen usko

Mutta mikä tuon sadanpäällikön Jeesukselle lähettämä viesti oikein oli? Hänen sanansa kuuluvat: Herra, minun palvelijani makaa kotona halvattuna ja on kovissa vaivoissa – tai ”hirveissä tuskissa”. (Matt. 8:6) Mitä ihmettä? Olisihan tällaisella päälliköllä ollut valtava määrä alaisia, joita hän olisi voinut helposti käskeä vaikkapa kantamaan palvelijan Jeesuksen luo? Niinhän tekivät monet muutkin: he toivat sairaat ja halvaantuneet lähimmäisensä Herran luo (vrt. esim. Matt. 9:2). Miksi tämä mies ei tehnyt niin? Hän itse sanoo syyn: Hänen palvelijansa tuskat olivat niin kovat. Luukas kertoo lisäksi, että palvelija oli kuolemaisillaan (Luuk. 7:2b). Siksi tätä ei enää voitu lähteä siirtämään pois kotoa.

Mutta oli myös toinen syy siihen, miksi sadanpäämies ei antanut tuoda palvelijaansa Jeesuksen luo: Hän uskoi, että Herra voisi parantaa hänen palvelijansa ilman, että edes näkisi tätä. Hän uskoi, ettei Jeesuksen tarvitsisi tehdä mitään ihmeellisiä temppuja parantaakseen sairasta. Sitä sadanpäämies ei sen sijaan lainkaan tiennyt, millä tavalla Jeesus voisi hänen palvelijaansa auttaa. Mutta juuri siksi hän jätti asiansa Jeesuksen haltuun, siis myös sen, miten Herra kaiken tekisi.

Huomaatko mitä Jeesus tekee kun kuulee sadanpäämiehen avunpyynnön? Heti, siltä seisomalta Hän vastaa: Minä tulen ja parannan hänet. (Matt. 8:7b) Luukas kertoo lisäksi, että heti kuultuaan sadanpäämiehen rukouksen, Jeesus lähti heidän kanssansa – siis lähettiläinä toimineiden juutalaisten vanhimpien kanssa. Hän lähti heti sinne, missä uskossa rukoiltiin Hänen apuaan. Sellainen Jeesus on. Hän on tullut maailmaan syntisiä pelastamaan (1. Tim. 1:15). Siksi Hän oikein odottaa, että saisi kuulla tämän sadanpäämiehen hätähuudot, ja myös sinun hätähuutosi. Enemmänkin: Hän odottaa, että saisi vastata meidän kaikkiin avunhuutoihimme ja rukouksiimme, ja auttaa niin kuin vain Hän voi. Eikä Hän voikaan vähän! Hänen sanansa ovat koruttomat, ilman mitään tehostusta. Mutta ne sanovat ihmeellisen asian: Minä tulen ja parannan hänet. Jeesus voi parantaa sairaan, antaa kuoleman kielissä olevalle elämän. Jeesuksella on valta!

Sadanpäämieskin uskoi tämän, katso vaikka! Luukas jatkaa: Mutta kun hän ei enää ollut kaukana talosta, lähetti sadanpäämies ystäviänsä sanomaan hänelle (Luuk. 7:6b) – siis aivan ilmeisesti juuri siksi, että tiesi, ettei hänellä, pakanalla ollut lupa keskustella juutalaisen opettajan kanssa. Mikä sadanpäämiehen viesti Jeesukselle tällä kertaa oli? ”Herra, en ole riittävän arvokas/kelvollinen/sopiva, että tulisit minun kattoni alle” (Matt. 8:8b). On kuin hän sanoisi: ”Mutta enhän minä ole muuta kuin pelkkä pakana! Eihän juutalaisen sovi tulla sellaisen kotiin?” Hän jatkoi: ”vaan sano vain sana, ja palvelijani paranee.” (Matt. 8:8c) Sadanpäämies ei alun perinkään ollut ajatellut, että Jeesus tulisi hänen taloonsa, vaan että Herra vain sanallaan parantaisi hänen palvelijansa. Nyt hän selittää Jeesukselle, miten tuli ajatelleeksi tätä: ”Sillä myös minä olen ihminen vallan alla, ja minulla on sotilaita alaisinani, ja sanon tälle: mene, ja [hän] menee, ja toiselle: tule, ja [hän] tulee, ja palvelijalleni: tee tämä, ja [hän] tekee.” (Matt. 8:9) Sadanpäämiehen ajatus on siis tämä: ”Jos minä, joka itsekin olen päällikköni alaisuudessa, voin pelkällä sanallani määrätä omat alaiseni tekemään mitä tahdon, miten paljon enemmän Jeesus voi tehdä niin, Hän, joka on itse Herra.” Näillä sanoillaan sadanpäällikkö itse asiassa tunnustaa alistuvansa – ei ainoastaan oman sotilasjohtonsa edessä, vaan myös ja ennen kaikkea Herran Jeesuksen edessä. Hän tunnustaa uskovansa, että Jeesus on kaiken Herra, Hän, joka on antanut elämän tälle sairaalle palvelijallekin, ja voi siis hänen elämänsä myös säästää. Lopulta hän vielä tunnustaa uskovansa, että Jeesus voi tehdä tämän kaiken sanomalla ainoastaan sanansa. Hän uskoi, että Jeesuksen sanassa on voima antaa elämä ja pitää se yllä.

Silloin Matteus kirjoittaa: Tämän kuultuaan Jeesus ihmetteli ja sanoi niille, jotka häntä seurasivat: ”Totisesti minä sanon teille: en ole kenelläkään Israelissa löytänyt näin suurta uskoa.” (Matt. 8:10) Evankelista jatkaa: Ja Jeesus sanoi sadanpäämiehelle: ”Mene. Niinkuin sinä uskot, niin sinulle tapahtukoon.” Ja palvelija parani sillä hetkellä. (Matt. 8:13)

Sadanpäämies esimerkkinä

Tästä me nyt näemme, miksi sadanpäällikkö oli uskossaan esimerkillinen. Ensiksi, vaikka hän oli korkeassa asemassa, oli hän Jumalan sanasta kuitenkin oppinut nöyryyttä Jumalan edessä.

Ehkä sinullekin on uskottu valtaa, omaisuutta tai ajallista arvostusta. Ehkä sinut on asetettu toisten johtajaksi tai opettajaksi. Ota kuitenkin opiksesi sadanpäämiehen asenteesta ja muista, että vaikka Jumala toki onkin asettanut maailmaan tällaiset ajalliset arvojärjestykset (ks. esim. Room. 13:1), hän ei kuitenkaan erottele ihmisiä niiden mukaan. Olitpa työssäsi kuinka korkeassa tai alhaisessa asemassa tahansa, olitpa kuinka rikas tai köyhä tahansa, kaikkivaltiaan Herran edessä sinä olet aivan samalla viivalla kaikkien muiden ihmisten kanssa. Mikä se viiva sitten on? Se on se viiva, jolla kaikki ihmiset ovat itsessään arvottomia ja kelvottomia astumaan pyhän Jumalan eteen, mutta samalla ja juuri siksi Hänen armonsa tarpeessa.

Toinen asia, jossa sadanpäämies on hyvänä esimerkkinä meille, on tämä: Kun on huoli ja hätä, puute tai tarve, niin mikä on silloin aina hyvä olla ensimmäinen ajatus? Se on: Jeesuksen luo!

Kun sinullakin on hätä lähimmäisestäsi, hänen terveytensä tai hengenelämänsä tilasta, ota opiksesi sadanpäämiehestä, ja vie lähimmäisesi heti Jeesuksen luo. Vie hänet heti sinne, missä Jeesus lupaa olla läsnä, kirkkoon. Jos lähimmäisesi ei sairautensa tai muun raihnaisuutensa vuoksi voi päästä kirkonmenoihin, niin älä epäröi pyytää Herrasi sananpalvelijaa tulemaan hänen kotiinsa jakamaan Herran sanaa ja pyhää ehtoollista. Näin sinä voit viedä lähimmäisesi Jeesuksen luo, Hänen hoidettavakseen. Jos taas lähimmäisesi ei tahdo kuulla Jeesuksesta mitään ja on hengellisesti aivan kuolemaisillaan, älä lannistu siitäkään! Mene silloin itse Jeesuksen luo rukoillen Häntä, ja vie lähimmäisesi ja hänen asiansa rukouksessa Herran eteen. Ja jos olet niin kärsimysten tai vaikka työn uuvuttama, ettet edes oikein jaksa rukoilla, tee kuitenkin niin kuin sadanpäämies ja pyydä ystäviäsi viemään lähimmäisesi, itsesi ja kaikki asiasi Jeesuksen luo. Pyydä heiltä esirukousta. Sitäkin varten seurakunta on. Tee tämä kaikki muistaen sadanpäämiehen uskon esimerkkiä: vaikka sinulla itselläsi ei ole mitään keinoja auttaa itseäsi tai lähimmäistäsi, luota kuitenkin Jeesuksen jumalalliseen valtaan. Hän voi pelastaa ja auttaa.

Kolmas asia, jossa sadanpäämies on esimerkkinä, on tämä: Hän luotti Jeesuksen sanan voimaan, siihen, että Herra voi pelkällä sanallaan parantaa sairaan ja kuolevan. 

Kun sinulla on hätä lähimmäisestäsi, tai kun kauhistut omaa syntisyyttäsi ja tuskailet etkö sinäkin mahda olla jo aivan kuolemaisillasi uskossasi, sano silloin Jeesukselle: ”Herra, sano vain sana, niin hän paranee.” ”Herra sano vain sana, niin minä tulen taas eläväksi.” Mutta älä jää odottamaan mitään erityistä, ihmeenomaista ilmoitusta tai ”ääntä taivaasta”, jolla Herra parantaisi jonkin tietyn sairauden tai tekisi ihmeen jossakin tietyssä asiassa. Meillä on enemmän: Jumala on antanut meille Raamatun täynnä pyhää sanaansa! Muuta Jumalan sanaa meillä ei ole, eikä tarvitsekaan olla. Raamattu on Jumalan sana ja Jumalan sana on Raamattu. Pyydä siis hädässäsi Herralta, että Hän sanoisi sinullekin vain sanansa, ja avaa sitten heti Raamattusi tai kuule Jumalan sanan saarnaa! Ota myös vastaan se sana, jonka Hän sinulle näin puhuu.

Lopulta kaiken keskuksessa on Jeesus

Tällä tavalla Herra on tallettanut meille pyhään Raamattuun historiallisen kertomuksen sadanpäämiehen uskosta. Näin Hän oikein provosoi meitä samanlaiseen intoon kuin mikä tällä sotapäälliköllä Jumalan sanan kautta oli, sekä ohjaa meitä myös uskomaan samalla tavalla.

Nimenomaan uskosta tässä kaikessa onkin lopulta kysymys. Kun me siis sanomme, että tämä sadanpäämies tai joku muu Raamatun pyhistä on meille uskon esikuvana, se ei tarkoita tuon ihmisen itsensä korottamista toisten yläpuolelle. Päinvastoin, evankeliumissahan on kyse nimenomaan siitä, että sotapäällikkö tunnusti Jumalan edessä täydellisen kelvottomuutensa ja kyvyttömyytensä. Mutta juuri siksi hän myös laittoikin kaiken toivonsa Herraan Jeesukseen Kristukseen, joka ei ole kelvoton ja kyvytön, vaan vanhurskas, kaikkivaltias Herra, ja joka näistä ominaisuuksistaan huolimattakin on tullut kelvottomien ja kyvyttömien Vapahtajaksi – niin, aivan syntisten, sairaiden ja kuolevien Vapahtajaksi. Tätä on kristillinen usko. Se on uskoa omaan pahuuteen ja mahdottomuuteen, ja samalla myös Herran hyvyyteen ja mahdollisuuksiin. Vaikka me siis puhumme uskon esikuvista – ja kiitämme heistä Jumalaa! –, on kaiken keskuksessa lopulta kuitenkin Herra Jeesus itse. Hän tahtoo kuulla niiden rukoukset, jotka ovat itsessään heikkoja, mutta jotka uskossa turvaavat Häneen.

Jeesus tahtoo kuulla sinunkin, uskovansa rukoukset. Hän tahtoo myös vastata sinulle. Sanansa kautta Hän tahtoo antaa sinulle vastaukseksi oman itsensä sekä kaiken, mikä Hänen on. Ja niin, vaikka olet monenlaisen hädän ympäröimä, sinulle kuitenkin tapahtuu juuri niin kuin uskot: sinulla on Jeesus! Aamen.

(Saarna on pidetty Samuelin luterilaisessa seurakunnassa Lahdessa 27.1.2018.)

3. adventtisunnuntai (1. vsk), Matt. 11:2–10

Keitä varten Jeesus on tullut?

Olemme valmistautumassa suureen juhlaan, Jumalan Pojan ihmiseksi syntymisen juhlaan. Siksi meidän on hyvä tänään – ja aina – muistuttaa mieleen keitä varten Jumalan Poika on oikeastaan tullut ihmiseksi. Kolmannen adventtisunnuntain evankeliumissa Herramme itse vastaakin tähän kysymykseen. Jeesus puhuu monenlaisista ihmisistä. Hän puhuu sokeista, rammoista, pitalisista, kuuroista, kuolleista ja köyhistä.

Aina tällaisten ihmisten olemassaoloa ei ehkä oikein haluttaisi muistella. Esimerkiksi kaukoidässä ei ole ollut tavatonta, että erilaisista heikkouksista kärsivät ihmiset on suljettu hoitolaitoksiin, erilleen muista ihmisistä. Nämä laitokset on usein vielä sijoitettu esimerkiksi maaseudulle, kauas kaikesta muusta asutuksesta, pois silmistä, pois mielestä.

Mutta Jeesusta tällaiset ihmiset kiinnostavat. Itse asiassa juuri tällaisia ihmisiä varten Jumalan Poika on tullut maailmaan ihmiseksi. Hän ei kuitenkaan ole tullut ainoastaan näiden heikkojen ja sairaiden ystävälliseksi rinnallakulkijaksi. Hän ei myöskään ole tullut sitä varten, että Hän hyväksyisi heidät sellaisena kuin he ovat. Päinvastoin. Jeesus Kristus on tullut sitä varten, että nämä vaivaiset pääsisivät vaivoistaan.

*

Jeesus on tullut, etteivät sokeat enää olisi sokeita, vaan saisivat näkönsä. Jumalan Poika, jonka kautta kaikki on luotu (Joh. 1:3) oli voimallinen antamaan näön niille luoduilleen, joiden silmät olivat sairaat ja sokeat. Hän antoi näön jopa sille miehelle, jonka silmät olivat olleet sokeat hänen syntymästään asti (Joh. 9:1–7; ks. myös Matt. 9:27–30; 20:29–34). Mutta Herra Jeesus ei tullut ainoastaan antaakseen näkemisen lahjan sokeiden ruumiillisille silmille. Hän tuli siksi, että kaikki Aadamin ja Eevan jälkeläiset olivat auttamatta hengellisen sokeuden vallassa. Monien hengelliset silmät olivat epäuskon ja harhaoppien sokeuden vallassa. Myös monet niistä, jotka olivat kyllä aiemmin uskoneet Jumalan sanaan, olivat lihallisissa himoissaan antautuneet jumalattoman elämän valtaan, ja niin heidän hengelliset silmänsäkin olivat tulehtuneet ja sokeutuneet. Mutta Jumalan elävä Sana ja ainosyntyinen Poika tuli ihmiseksi sitä varten, että Hän eläväksi tekevällä sanallaan synnyttäisi uskottomissa uskon ja niin avaisi heidän sydämensä silmät näkemään: Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä. (Joh. 3:16)

Jeesus on tullut, etteivät rammat enää olisi rampoja, vaan alkaisivat kävellä. Jumalan Poika, kaiken Luoja oli voimallinen korjaamaan niiden luotujensa ruumiin, joiden jalat olivat sairaat ja rammat. Hän paransi monia halvaantuneita, raajarikkoisia ja rampoja (Matt. 9:2–7; 15:30–31). Mutta Herra Jeesus ei tullut ainoastaan antaakseen jalkojen terveyden ja kävelemisen lahjan rampojen ruumiillisille jaloille. Hän tuli siksi, että kaikki Aadamin ja Eevan jälkeläisistä luonnostaan käyttivät ruumistaan itsekkäisiin tarkoituksiin, omien etujensa palvelemiseen. Heidän jalkansa juoksivat pahuuteen, kiiruhtivat vuodattamaan verta (Sananl. 1:16; vrt. Jes. 59:7; Room. 3:15). Mutta Jumalan elävä Sana ja ainosyntyinen Poika tuli ihmiseksi sitä varten, että Hän eläväksi tekevällä sanallaan parantaisi ihmisten sydämet syntisairaudesta, antaisi sanansa ohjata heidän jalkojaan – ei enää pahantekoon, vaan viemään ilosanomaan vuorien yli, julistamaan rauhaa Kristuksessa syntien sovittajassa, ja ilmoittamaan hyvän sanoman ja pelastuksen Hänessä (vrt. Jes. 52:7). Jeesus tuli sitä varten, että Häneen uskovat ja Hänen omikseen tehdyt saisivat kengiksi jalkoihinsa alttiuden rauhan evankeliumille (Ef. 6:15).

Jeesus on tullut, etteivät pitaliset enää olisi iholtaan sairaita ja saastaisia, vaan tulisivat puhtaiksi ja terveiksi. Jumalan Poika, kaiken Luoja oli voimallinen pelkällä sanallaan parantamaan pitalisia, kerralla jopa kymmenen miestä (Luuk. 17:11–19). Mutta Herra Jeesus ei tullut ainoastaan antaakseen ruumiin terveyttä. Hän tuli siksi, että niin kuin vanhan liiton pitaliset olivat saastaisia ja kelvottomia pääsemään Jumalan läsnäolon paikkaan, temppeliin (ks. esim. 3. Moos. 13:3; 14:2–3), niin myös kaikki Aadamin ja Eevan jälkeläiset olivat luonnostaan synnin saastuttamat ja siksi kelvottomat pääsemään Jumalan läsnäoloon saati elämään Hänen yhteydessään. Vanhan liiton aikana Jumala käski toimittaa pitalisten puhdistamisen aivan erityisellä tavalla: kappale seetripuuta, helakanpunainen lanka ja isoppikorsi kastettiin uhrin verellä sekoitettuun veteen, ja tätä pirskotettiin seitsemän kertaa puhdistettavaan (3. Moos. 14:4–7). Nyt Jumalan Poika tuli ihmiseksi sitä varten, että Hän kuolisi puun päällä ja vuodattaisi helakanpunaisen uhriverensä kaikkien synnin saastuttamien sovitukseksi ja puhdistamiseksi. Jeesus teki näin, että ihmiset Hänen kalliin uhriverensä punaamalla kastevedellä puhdistettaisiin heidän kaikesta synnistään ja saastaisuudestaan, ja niin saatettaisiin takaisin pyhän Jumalan yhteyteen, Hänen iankaikkiseen paratiisiinsa.

Jeesus on tullut, etteivät kuurot enää olisi kuuroja, vaan kuulisivat. Jumalan Poika, jonka kautta kaikki on luotu (Joh. 1:3) oli voimallinen antamaan kuulemisen lahjan niille luoduilleen, joiden korvat olivat sairaat ja kuurot. Hänen jumalallinen sanansa oli voimallinen synnyttämään kuulemisen niissäkin, joiden korvat eivät kuulleet yhtään ainutta ihmiskielen sanaa (Mark. 7:31–37). Mutta Herra Jeesus ei tullut ainoastaan avaamaan ruumiillisia korvia. Hän tuli siksi, että kaikkien Aadamin ja Eevan jälkeläisten hengelliset korvat olivat kuurot ja suljetut Jumalan tahdolta, jota kuulemaan Hän oli ne luonut. Mutta Jumalan elävä Sana tuli ihmiseksi sitä varten, että Hän eläväksi tekevällä sanallaan avaisi ihmisten sydämen korvat kuulemaan Hänen tahtoaan, ja niin ohjaisi myös heidän sydäntään ojentautumaan sanan mukaan.

Jeesus on tullut, etteivät kuolleet enää olisi kuoleman vallassa, vaan heräisivät eloon. Jumalan Poika, kaiken Luoja, itse Elämä (Joh. 14:6) ja elämän antaja oli voimallinen antamaan elämän niillekin, jotka synnin palkkana olivat menettäneet elämänsä ja kuolleet (Room. 6:23a). Hän herätti kaksitoistavuotiaan tytön kuoleman unesta (Matt. 9:18–19, 23–25), jopa neljättä päivää haudassa maanneen Lasaruksenkin (Joh. 11:11–44). Mutta Herra Jeesus ei tullut antamaan ainoastaan ajallista elämää. Hän tuli luovuttamaan oman elämänsä, kuolemaan aivan todellisesti, että lunastaisi kaikki Aadamin ja Eevan jälkeläiset, hengellisen kuoleman valtaan joutuneet vapaaksi kuoleman vallasta ja ikuisesta kadotuksesta. Hän tuli siis ottamaan hengellisesti kuolleiden kuoleman itseensä, että voisi antaa heille oman ikuisen elämänsä heidän kuolemansa sijaan. Ja niin me saamme Lutherin kanssa veisata: ”Kuoleman kahleet murtanut on Kristus voitollansa, elämän portin aukaissut, haudasta noustessansa.” (VK 96:1)

Jeesus on tullut, etteivät köyhät enää olisi köyhiä. Herra Jeesus opetti omiaan pyytämään taivaalliselta Isältä jokapäiväistä leipää (Matt. 6:11). Toki Hän siis tahtoo, että Hänen luoduillaan on kaikki se, mitä he ajalliseen elämäänsä tarvitsevat. Mutta Jeesus ei ole tullut ainoastaan ajallisen hyvän vuoksi. Hän on tullut siksi, että Aadamin ja Eevan jälkeläiset olivat langenneisuudessaan joutunet hengellisen nälkäkuoleman valtaan. Hän on tullut, että ne, jotka Jumalan sana on saanut osoittaa hengellisesti köyhiksi, saisivat evankeliumista ravinnon köyhyyteensä ja perisivät taivasten valtakunnan (vrt. Matt. 5:3).

*

Huomaatko nyt, rakas ystävä? Siellä missä ei ole muuta kuin syntiä, sairautta, saastaisuutta ja kuolemaa, Herra Jeesus voi antaa synnit anteeksi, parantaa, puhdistaa ja antaa elämän. Siellä missä ei ole yhtään mitään, Herra Jeesus voi tyhjästä luoda uutta. Hänellä on valta parantaa ruumis, jos Hän vain tahtoo. Hänellä on valta parantaa ihmisen sielu, antaa Hänelle Pyhä Henkensä ja Hänessä uusi elämä (vrt. Tiit. 3:5). Tämän Hän haluaa varmasti tehdä, sillä Hän tahtoo, että kaikki pelastuisivat (1. Tim. 2:4).

*

Mutta sitten Jeesus sanoo myös muuta. Hän sanoo: Ja autuas on se, joka ei loukkaannu minuun. (Matt. 11:6) Tästä huolimatta Jeesuksen aikanakin oli monia, jotka loukkaantuivat Häneen. Millä tavalla he loukkaantuivat? Voidaan ajatella, että niin kävi kahdesta syystä.

Ensinnäkin monella on tässä langenneessa maailmassa taipumus ajatella olevansa niin hyvä ihminen, ettei oikeastaan koe tarvitsevansa Jeesusta mihinkään. Näin oli muun muassa rikkaan nuorukaisen kohdalla, joka tuli Jeesuksen luo kysymään mitä hänen pitäisi tehdä saadakseen iankaikkisen elämän. Tämä mies ajatteli, että hänellä kaikessa lakihurskaudessaan ja varallisuudessaan oli jo riittävästi. Siksi hän meni Herran luota pois murheellisena. (Matt. 19:16–22)

Toisaalta moni tässä langenneessa maailmassa saattaa myös ajatella olevansa niin huono ihminen, ettei koe Jeesuksen voivan auttaa itseään. Moni lankeaa samantapaiseen syntiin kuin Juudas, joka jäi katsomaan itseensä ja epätoivoonsa, ja päätyi ottamaan itselleen vallan lopettaa oman elämänsäkin (Matt. 27:3–5).

Olipa syy sitten kumpi tahansa, kokemus omasta hyvyydestä tai toisaalta huonoudesta, on lopputulos kuitenkin sama: ihminen loukkaantuu Jeesukseen. Herra ei siis kelpaa heille olemaan se, mitä varten Hän oli tullut. Hänhän oli tullut olemaan kaikille maailman ihmisille ”Jeesus”, siis ”Jumala pelastaa”. Mutta koska ihmiset eivät itse voi auttaa saati pelastaa itseään, eivät he myöskään voi omin neuvoineen ja ilman Jeesusta tulla autuaiksi, siis pelastua. Siksi loukkaantuminen Jeesukseen onkin aina kuolettavaa.

Mutta Jeesuspa ei olekaan tullut sitä varten, että ihmisten pitäisi ratkaista suhteensa Häneen sen perusteella, mitä itse kokevat sen suhteen, tarvitsevatko Jeesusta vaiko eivät. Jeesus on tullut niitä varten, jotka Jumalan sana osoittaa kokonaan syntisiksi ja sairaiksi, jopa synteihinsä kuolleiksi, kokivatpa he itsensä miten terveiksi tai eläviksi tahansa. Jeesus on tullut niitä varten, jotka tämän syntisairautensa ja kuolemansa keskellä huutavat Häntä avuksi, syntiensä anteeksiantajaksi ja pelastajakseen. Sillä jokainen, joka huutaa avuksi Herran nimeä, pelastuu. (Jooel 2:32a)

*

Jeesus siis puhuu sokeista, rammoista, pitalisista, kuuroista, kuolleista ja köyhistä. Jumalan sana sanoo, että sinäkin olet ollut tällainen vaivainen. Sana sanoo, että sinussa on vielä nytkin tällaista vaivaa. Mutta muista, rakas ystävä, että juuri sitä varten Jeesus on tullut. Hän on tullut juuri sinua varten, että sinä pääsisit kaikista vaivoistasi.

Älä loukkaannu Häneen. Suostu siihen, että omassa näkökyvyssäsi olet sokea, omassa liikuntakyvyssäsi rampa, omassa puhtaudessasi pitalinen ja saastainen, omassa kuulemisessasi hidas kuulemaan, jopa aivan kuuro, omassa elämässäsi kuollut, omassa rikkaudessasi köyhä. Mutta suostu myös siihen, että Jeesus on tullut juuri sinun kaltaistasi ihmistä varten. Suostu siihen, että Hän haluaa tänäänkin tulla juuri sinunkin luoksesi korjaamaan kaiken tämän.

Ehkä Hän parantaa sinun ruumiillisen sairautesi tai heikkoutesi tämän ajallisen elämäsi aikana. Ehkä Hän ei tee sitä. En minä tiedä mitä Hän sen asian suhteen haluaa, etkä tiedä sinäkään. Sen me kuitenkin sanasta tiedämme, että Hän voi tehdä niin. Myös sen me sanasta tiedämme ja olemme jopa aivan varmoja, että Hän tahtoo pelastaa sinut. Sen me tiedämme, että Hän tahtoo antaa sinulle hengellisen näkökyvyn ja alttiuden levittää Hänen evankeliumiaan. Hän tahtoo joka päivä puhdistaa sinua synneistäsi, avata korvasi kuulemaan Hänen pyhää sanaansa, joka päivä upottaa ja surmata vanhan ihmisesi kasteeseesi ja yhä uudestaan evankeliuminsa kautta nostaa ylös uusi ihmisesi, ”joka iankaikkisesti elää Jumalalle vanhurskaana ja puhtaana” (Vähä katekismus IV 12). Hän tahtoo antaa sinun köyhyyteesi sen suurimman rikkauden, että olet Hänen taivaallisen Isänsä lapsi, Jumalan valtakunnan perillinen.

Rakas ystävä, älä siis loukkaannu Jeesukseen. Suostu Hänen hoidettavakseen ja pelastettavakseen. Silloin sinun on se, mitä Hän sanoo: sinä olet autuas. Aamen.

(Saarna on pidetty Samuelin luterilaisessa seurakunnassa Lahdessa 16.12.2018.)

Pyhän Kolminaisuuden päivä (3. vsk), Matt. 28:16–20

Opetuslapseuttaminen!

Johdanto

Nämä Matteuksen evankeliumin viimeiset jakeet lienevät yksi tunnetuimmista raamatunkohdista. Moni teistäkin osannee nämä sanat ulkomuistista. Hyvä jos niin on, sillä – niin kuin aivan kohta kuulemme – kyse on erittäin merkittävästä tekstistä.

Tämän evankeliumin äärellä me keskitymme nyt kolmeen asiaan: Ensiksi lausumme sanasen näiden jumalallisten sanojen painoarvosta ja siitä, mitä Herra Jeesus itse haluaa tässä apostoleilleen painottaa. Toiseksi kysymme miten ihmiset tehdään Jeesuksen opetuslapsiksi. Kolmanneksi katsomme kuka tekee heidät Hänen opetuslapsikseen.

Jeesuksen testamentti

Ensiksi siis puhumme näiden Herramme sanojen painoarvosta. Eräänä aamuna luimme tämän raamatunkohdan lasten kanssa. Ehdotin heille seuraavaa ajatusharjoitusta: Jos isä on lähdössä Lidliin ostamaan vaikkapa tomaattimurskaa ruoanlaittoa varten, mitä hän sanoo lapsille lähtiessään? Eikö hän sano vaikkapa ”Moi, nähdään ihan kohta!” tai jotakin muuta sellaista? Todennäköisesti hän ei tuollaisessa tilanteessa kuitenkaan sano mitään valtavan tähdellistä. Mutta jos isä lähteekin pitkälle työmatkalle – tässä kohtaa Asterixia lukenut Aito-poika ehdotti heti: ”Galliaan!” No niin, jos isä siis lähtee pitkälle työmatkalle Galliaan, on hänellä lähtiessään todennäköisesti jotakin paljon painavampaa sanottavaa lapsille, kuin silloin, kun hän lähtee Lidliin. Ehkä isä siinä matkalaukkujensa äärellä sanoo: ”Rakkaat lapset, muistakaa kunnioittaa ja totella äitiä. Elää rauhassa keskenänne. Jos teille tulee riita, asettukaa toistenne asemaan, ja koettakaa sitten sopia ongelmanne yhdessä. Pyytäkää anteeksi toisiltanne ja antakaa myös. Tehkää kiltisti ne kotityöt, joita äiti teille antaa.” Ehkä isä tuollaisessa tilanteessa sanoo jotakin tämän kaltaista.

Evankeliumista me kuulimme tilanteesta, jossa Herra Jeesus on lähdössä pois. Hän ei ole lähdössä matkalle Galliaan, vaan pois tästä maailmasta, Isänsä luo taivaaseen. Voimmekin olettaa, että tällaisella lähdön hetkellä ja tällaisessa pelastushistorian merkittävässä tilanteessa Vapahtajalla on jotakin aivan erityisen tärkeää sanottavaa omilleen, jotakin, mille Hän asettaa suuren painoarvon. Juuri sellaisesta näissä Hänen sanoissaan onkin kyse. Mitä Jeesus siis sanoo ennen taivaaseen astumistaan? Hän antaa apostoleilleen lähetyskäskyn; Hän käskee heitä tekemään kaikki kansat Hänen opetuslapsikseen.

Katso nyt, mikä Jumalan armo ja ihmisrakkaus näihin sanoihin on kätkettynä! Kukaan meistä ihmisistä ei luonnostaan ole Jeesuksen opetuslapsi. Kukaan meistä ei siis luonnostaan myöskään voi pelastua, eihän kukaan tule Isän tykö muutoin kuin Jeesuksen kautta (Joh. 14:6b), siis Hänen opetuslapsenaan. Mutta juuri siksi Jeesukselle onkin hyvin tärkeää, että ihmiset tulisivat Hänen opetuslapsikseen. Hän tahtoo että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden, siis sen totuuden, joka Hän itse on (1. Tim. 2:4; Joh. 14:6a). Sen vuoksi Hän nyt aivan käskee apostoleitaan tekemään ihmisiä Hänen opetuslapsikseen – eikä ainoastaan joitakin ihmisiä, vaan aivan kaikki kansat!

Tämä on meidän Herramme ja Vapahtajamme armollinen pelastustahto. Tämä on ikään kuin Hänen viimeinen tahtonsa ennen taivaaseen astumista, aivan kuin Hänen testamenttinsa omilleen. Niin paljon Hän luomaansa maailmaa ja sen ihmisiä rakastaa.

Miten ihmiset tehdään Jeesuksen opetuslapsiksi?

Mutta tästä seuraa kysymys, jonka me nyt toiseksi esitämme: miten ihmiset tehdään Jeesuksen opetuslapsiksi? Tai niin kuin Herramme käyttämä teonsana oikeastaan voitaisiin kääntää: miten ihmiset ”opetuslapseutetaan”?

Viime vuosina ”opetuslapseuttaminen” on tainnut olla jonkinlainen muotisana monissa kristillisissä yhteisöissä. On keksitty ja brändätty jos minkälaisia eri metodeja ja kursseja ihmisten opetuslapseuttamiseksi. Joskus tällaisen opetuslapseuttamistyön kohteeksi on kutsuttu kaikenlaisia ihmisiä aivan riippumatta siitä, ovatko he jo kristittyjä taikka vielä uskosta osattomia pakanoita.

Ajatus opetuslapseuttamisesta on tietenkin sinänsä hyvä ja oikea, edellyttäen, että se ymmärretään oikein. On myös sangen hyvää ja tarpeellista, että seurakunnissa mietitään tarkoin, miten Jeesuksen lähetyskäskyn noudattaminen missäkin tilanteessa parhaiten toteutuisi. Meillä Lähetyshiippakunnassakin toimii erityinen lähetysneuvosto, joka pohtii yhdessä konkreettisia strategioita evankeliumin levittämiseksi maailmalla. Mutta tämän viime aikojen opetuslapseuttamisbuumin äärellä tulee kuitenkin mieleen kysyä seuraavaa: Voimmeko me ihmiset päättää, miten kaikki kansat tehdään Jeesuksen opetuslapsiksi? Toisin sanoen: Voimmeko me päättää, millä tavalla ihmiset saavat Jeesuksen valmistamat pelastuksen lahjat itselleen? Vastaus on selvä: Emme voi! Juuri siksi, että kyse on ihmisten tekemisestä nimenomaan Jeesuksen opetuslapsiksi, on selvää, että Jeesuksen itsensä täytyy antaa määritellä, miten tämä tapahtuu. Koska kyse on Jeesuksen ristillään valmistamasta pelastuksesta, on Hänen myös annettava määritellä, miten Hän tahtoo tämän pelastuksensa lahjat ihmisille tuoda.

No miten se sitten tapahtuu? Jeesus antaa vastauksen tässä evankeliumissa. Ihmiset tehdään Hänen opetuslapsikseen kastamalla heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettamalla heitä pitämään kaikki, mitä minä olen käskenyt teidän – siis apostolien – pitää. (Matt. 28:19b–20a)

Tässä kohtaa on tärkeää panna merkille, miten nämä Herran sanat tarkkaan ottaen kuuluvat. Jotkut uudemmat raamatunkäännökset nimittäin tulkitsevat Hänen sanansa näin: ”Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa.” (KR92) Oikeastaan Jeesus ei sano aivan näin. Pikemminkin Hänen pyhät sanansa kuuluvat – tosin hieman kömpelöllä suomen kielellä, mutta tarkemmin: Mennen siis opetuslapseuttakaa kaikki kansat kastaen heidät Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, opettaen heitä noudattamaan kaikkea, mitä olen käskenyt teille. Meidän vanhempi raamatunkäännöksemme (KR33/38) on tässä kohtaa uudempaa uskollisempi Herran sanoille.

Ehkä joku nyt pohtii, mitä ihmeen pilkunviilausta tämä mahtaa olla. Mutta kyse ei kuitenkaan ole sellaisesta, vaan aivan todella tärkeästä asiasta. Tässä kohtaa uudemmat raamatunkäännökset ovat nimittäin selvästi vaikuttaneet monien ymmärrykseen ja opetukseenkin siitä, miten evankeliumin työtä pitäisi tehdä. Kun uusi käännös siis sanoo: ”Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä…”, ovat monet alkaneet opettaa, että Jeesuksen opetuslapseksi tekemisessä pääpaino on sanoissa menkää ja tehkää. Tämän ajatuksen mukaan keskeisintä on siis opetuslasten meneminen ja tekeminen. Vasta tämän jälkeen olisi sitten tarpeen kysyä, mitä heidän pitäisi tehdä, toisin sanoen miten kansat tehtäisiin Herran opetuslapsiksi. Sitten joku ehkä matkan varrella tulee muistaneeksi, että ”Ai niin, Jeesuksen sanojakin pitäisi opettaa ihmisille. Niin, ja kai jossakin vaiheessa kastaakin voisi.”

Rakkaat ystävät, Jeesus ei sano apostoleilleen tällaista! Toki totta on se, että Hän kyllä käskee opetuslapsiaan ”menemään”. Kaikkien kansojen tekeminen Jeesuksen opetuslapsiksi edellyttää tietenkin sitä, että Hänen apostoliset sananpalvelijansa menevät, ja heidän työnsä myötä koko kirkko menee kaikkeen maailmaan (vrt. Mark. 16:15). On totta, että Kristuksen Kirkko ei koskaan voi eikä saa jäädä vain paikalleen, pitämään ”omaa hauskaa” omassa pienessä ystäväjoukossa. Kristus itse on Jumalan ensimmäinen Apostoli ja Lähettiläs, jonka Isä on lähettänyt maailmaan. Hänen omanaan Kirkon olemukseen kuuluu luovuttamattomalla tavalla se, että se Herransa lähettämänä menee kaikkeen maailmaan. Mutta tämä meneminen ja tekeminen, taikka kristittyjen muu aktiivisuus ei kuitenkaan ole lähetyskäskyn pääasia. Keskeisintä tässä on pikemminkin se, mitä tämän menemisen myötä voi tapahtua. Jeesuksen sanat tarkoittavatkin, että mentyään ulos maailmaan apostolit myös opetuslapseuttavat ne ihmiset ja kansat, joiden luokse he ovat tulleet.

Herra Jeesus siis myös sanoo selvästi, miten tämä opetuslapseuttaminen tapahtuu. Niin kuin kuulimme, opetuslapseksi tekemiseen kuuluu kaksi asiaa: Se tapahtuu kastamalla ihmiset – siis vielä kastamattomat – Kolmiyhteisen Jumalan nimeen. Se tapahtuu opettamalla heitä noudattamaan Jeesuksen sanaa, siis Raamatun sanaa. Näitä kahta armonvälinettä, Kristuksen asettamaa kasteen sakramenttia ja Hänen saarnattua, suullista sanaansa käyttäen ihmiset tehdään Jeesuksen opetuslapsiksi, ja siis myös Jumalan lapsiksi, pelastuneiksi.

Kumpaakaan näistä armonvälineistä ei saa jättää huomiotta. Meidän maassamme on kylläkin viime vuosikymmeninä käynyt usein niin, että vanhemmat tosin tuovat vastasyntyneet lapsensa kasteelle, mutta nämä kastetut lapset eivät koskaan saa kuulla Jumalan sanan opetusta siitä, mitä he ovat kasteessa saaneet lahjaksi. Ehkä vanhemmat eivät ole kantaneet sitä vastuuta, joka heillä olisi lastensa kristillisestä kasvatuksesta. Tai ehkä – voi kauheaa! – seurakunnan paimenet eivät ole kantaneet sitä vastuuta, joka heillä olisi kirkkoruumiin kaikkien jäsenten – siis myös näiden lasten – kristillisestä kasvatuksesta ja hengellisestä elämästä. Oli miten oli, tästä seuraa se karmea lopputulos, jota kunnioitettu edeltäjäni, pastori Sakari Korpinen on osuvasti kutsunut kastamiseksi hangelle kuolemaan. Pyhä kaste on kyllä kallis ja ihmeellinen, vaikuttava Jumalan lahja, mutta juuri siksi siihen liittyy myös aina opettaminen. Ilman Jumalan sanan kuulemista ja opettamista kristitty ei saa vahvistusta sille uskolle, jonka hän kasteessa sai lahjaksi. Siksi ilman Jumalan sanan kuulemista ja opettamista hän ei voi kauaa pysyä kristittynä, vaan kuolee lopulta hengellisesti.

Toisaalta usein on kyllä käynyt myös niin, että esimerkiksi lähetystyössä Jumalan sanan opettamista painotetaan paljonkin, mutta pyhä kaste jätetään syrjään. Totta kai Jumala juuri sanansa kautta antaa Pyhän Henkensä tulla vaikuttamaan kuulijoiden elämässä. Usko tulee juuri kuulemisesta – tai niin kuin apostolin sanat tarkemmin kuuluvat ”sanomasta” tai ”saarnasta”. Saarnalla ei tarkoiteta tässä mitä tahansa inhimillistä jutustelua, vaan sitä sanomaa, joka on Kristuksen sanan kautta. (Room. 10:17) Mutta me ihmiset emme ole pelkkää korvaa tai varsinkaan järkeä, joka käsittelee kuultua sanaa. Meissä on henki, sielu ja ruumis (1. Tess. 5:23). Siksi Herramme Jeesus on armossaan antanut meille paitsi kuultavan sanansa myös veteen liittyneen sanansa pelastuksen välineeksi. Hän sanoo: Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu (Mark. 16:16a). Tämä on suuri ja ihmeellinen lahja ja lupaus. Sillä vaikka olisikin kuullut Jumalan sanaa ja saanut siinä uskon Jeesukseen, mutta jos sinulla ei olisi kastetta, alkaisit helposti syntiesi ja hätäsi keskellä katsoa oman uskosi riittävyyteen ja miettiä, mahdatko uskoa tarpeeksi kuulemaasi Jumalan sanaa. Mutta kun sinut on kastettu näkyvällä ja konkreettisella tavalla, sinä, näkyvä ja konkreettinen ihminen saat myös olla varma, että olet saanut tulla osalliseksi pelastuksen lahjasta. Tästä asiasta Iso katekismus opettaa ihanalla tavalla, seuraavasti:

[U]skolla tulee olla jokin kohde, eli jotakin, mistä se voi pitää kiinni ja minkä varassa se voi luottavaisesti seistä. Näin usko siis kiinnittää koko huomion veteen. Se uskoo, että vesi on kaste, täynnä pelkkää pelastusta ja elämää, ei kuitenkaan sinänsä, […] vaan sen vuoksi, että vesi on yhdistynyt Jumalan sanaan ja asetukseen ja että Jumalan nimi on liittynyt veteen. Kun uskon tämän, en silloin usko mihinkään muuhun kuin Jumalaan, joka on antanut ja istuttanut veteen sanansa ja joka tarjoaa meille tämän ulkonaisen aineen, jotta me siihen tarttumalla voisimme tarttua tuohon aarteeseen. (Iso katekismus IV 29.)

Koko Raamatun perusteella, mutta myös nyt käsillä olevien Jeesuksen sanojen perusteella on selvää, että Hänen opetuslapsekseen tekemiseen liittyy sekä kaste että Herran sanan opettaminen. Yhdessä Ison katekismuksen kanssa me tunnustammekin, että ”joka hylkää kasteen, hylkää samalla Jumalan sanan ja uskon sekä Kristuksen, joka opastaa meidät sanaan ja sitoo meidät kasteeseen.” (Iso katekismus IV 30.)

Kuka tekee Jeesuksen opetuslapsiksi?

Kolmanneksi meidän täytyy vielä kysyä kuka sitten tekee kaikki kansat Jeesuksen opetuslapsiksi. Vastaukseen kuuluu kaksi osaa. Ensimmäinen osa kuuluu näin: apostolit opetuslapseuttavat ihmiset kaikista kansoista. Tässä yhteydessä on ensin huomattava, keille Jeesus tämän lähetyskäskyn antaa. Kuulemamme evankeliumitekstin alussa, ikään kuin lähetyskäskyn johdantona Matteus kirjoittaa: Ja ne yksitoista opetuslasta vaelsivat Galileaan sille vuorelle, jonne Jeesus oli käskenyt heidän mennä. (Matt. 28:16) Pyhä Henki siis ilmoittaa selvästi, että Jeesus antoi lähetyskäskyn nimenomaan ”niille yhdelletoista”, siis noille miehille, jotka Hän oli kutsunut toimittamaan apostolista virkaa Kirkossaan.

Ehkä tämä kuulostaa aika suurelta tehtävältä ihmisen hoidettavaksi, ja niin se onkin! On ihmeellistä, että Herra uskoo pelastuksensa lahjojen jakamisen tavallisille ihmisille, vieläpä sellaisille, jotka eivät alun perin olleet mitään jalosukuisia saati korkeasti oppineita miehiä. Apostolit olivat alun perin köyhiä ja oppimattomia kalastajia, vieraalle vallanpitäjälle tullimaksuja keränneitä publikaaneja, itsessään syntisiä miehiä jokainen. Mutta juuri heidät oli Herra Jeesus itse kutsunut ja asettanut olemaan kanssansa, että saisi lahjoittaa heille armonsa ja anteeksiantonsa sekä kaikki lahjansa, ja että Hän sitten myös opettaisi heitä. Kolmen vuoden ajan he olivatkin nyt suorittaneet opintoja itsensä Herran Jeesuksen teologisessa tiedekunnassa. Jeesus oli kutsunut nämä miehet myös siksi, että he saarnaisivat Hänen evankeliumiaan siellä, minne Hän heidät lähettäisi. (Vrt. Mark. 3:14.) Ja nyt, täytettyään työnsä koko maailman syntien sovittajana ja noustuaan ylös kuolleista, Jeesus antaa näille samoille miehille tehtäväksi saarnata Hänen sanaansa – ei enää ainoastaan Jerusalemissa, Juudeassa tai Samariassa, vaan aina maan ääriin saakka (vrt. Ap. t. 1:8). Aina maan ääriin saakka Hän käskee heidän viemään evankeliuminsa saarnattuna, opetettuna, sekä kasteen ja sitten myös ehtoollisen välityksellä. Hän asettaa julkisen sananpalvelijan viran, jonka tehtävänä on jakaa Hänen pelastuksensa välineitä, sanaa ja sakramentteja Hänen Kirkossaan, kaikkialla maailmassa.

Mutta kun vastataan kysymykseen kuka tekee kaikki kansat Jeesuksen opetuslapsiksi, kuuluu tähän vastaukseen myös toinen osa. Kun Kirkon Herran eli Jeesuksen kutsuma, asettama ja työhön lähettämä apostolinen saarnavirka jakaa Hänen sanaansa ja pyhää kastetta, jotka Hän on itse asettanut opetuslapseuttamisen välineiksi, niin näissä välineissä toimii Herra Jeesus itse. Jeesus itse on sanassaan läsnä ja puhuu siinä. Sanansa kautta Hän itse myös lahjoittaa Pyhän Hengen, joka vaikuttaa evankeliumia kuulevissa uskon missä ja milloin Hän hyväksi näkee (Augsburgin tunnustus V 1–2). Jeesus on itse läsnä myös kasteessa, sillä kasteessa on kyse nimenomaan Hänen pyhästä sanastaan, jossa Hän on läsnä. Kasteessa ihminen tosin pestään puhtaalla vedellä, mutta ei pelkällä vettä, vaan Jumalan käskyyn sisältyvällä ja Jumalan sanaan yhdistetyllä vedellä. Mihin Jumalan sanaan tämä vesi siis on yhdistynyt? Juuri tähän, jonka kuulimme: Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni, kastamalla heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen (Matt. 28:19). (Vähä katekismus IV 1–4.) Koska Herra nyt itse on sanassaan ja kasteen sakramentissa läsnä, on juuri Hän myös se, joka Henkensä kautta tekee kaikki kansat opetuslapsikseen, uskosta osattomat Kristukseen uskoviksi, pelastuksesta osattomat pelastuksesta osallisiksi, jumalattomat Jumalan lapsiksi ja taivasten valtakunnan perillisiksi. Kuka muu kuin Herra itse voisi tällaisia pelastuksen lahjoja ihmiselle antaakaan! Yksikään Herran apostoleista ei olisi voinut sitä omassa voimassaan tehdä, eikä tietenkään yksikään omankaan aikamme apostolisista sananpalvelijoista pystyisi siihen. Mutta Jeesuksen opetuslapsiksi ihmiset voi ja tahtoo tehdä juuri Jeesus itse, Hän, joka sanoo: Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. (Matt. 28:18b)

Lopuksi

Rakkaat kristityt! Kiittäkäämme Jumalaa siitä armosta, että Hän on sanansa saarnan ja opetuksen kautta sekä pyhän kasteen kautta ottanut meidätkin syntiset armoonsa, ja tehnyt Jeesuksen opetuslapsiksi. Tuokaamme aina omatkin lapsemme viipymättä kasteelle, että Jeesus saisi pian tehdä heidät omikseen. Pitäkäämme huolta siitä, että pysymme itse Jumalan sanan kuulossa ja sen oppilaina. Pitäkäämme huolta myös siitä, että opetamme myös lapsillemme ja lastenlapsillemme, kummilapsillemme ja seurakunnan pyhäkoululapsille Jumalan sanaa. Ja tukekaamme Kristuksen seurakunnan sananpalvelijoita heidän apostolisessa virassaan hengellisillä ja ajallisilla uhreillamme niin, että he saisivat rauhassa keskittyä jakamaan Kristuksen sanaa ja Hänen asettamiaan sakramentteja meidän pelastukseksemme, sekä siksi, että Herramme evankeliumi leviäisi aina maan ääriin asti. Tämän kaiken meille suokoon armollinen Vapahtajamme ja Kirkon Herra, Jeesus Kristus, jonka on kunnia ja valta aina ja iankaikkisesti. Aamen.

(Saarna on pidetty Samuelin luterilaisessa seurakunnassa Lahdessa 27.5.2018.)

Kristityt – maailman valo? – Matt. 5:14–15

Te olette maailman valkeus. Ei voi ylhäällä vuorella oleva kaupunki olla kätkössä; eikä lamppua sytytetä ja panna vakan alle, vaan lampunjalkaan, ja niin se loistaa kaikille huoneessa oleville. (Matt. 5:14–15)

Jeesus kutsuu omiaan maailman valoksi. Onko sinusta tuntunut, että tuot valoa tähän maailmaan ja lähimmäistesi elämään? Etkö pikemminkin ole huomannut, miten sinussa oleva synti ja pimeys tahtoo synkentää niin oman elämäsi kuin läheistesikin elämän?

Jeesus ei kuitenkaan valehtele. Hänen omansa, kristityt ovat maailman valo. He eivät kuitenkaan ole sitä itsessään. Herra vertaakin heitä lamppuun. Lampun ominaisuuksiin kuuluu, että se täytyy ensin sytyttää, jotta se alkaisi valaista. Näin on myös ihmisten kohdalla. Luonnostaan ihmiset ovat syntisiä, eikä ole olemassa ainoatakaan, joka omine edellytyksineen loistaisi jumalallista valoa. Mutta Kristus on varsinainen maailman Valo. Häneen kastettuna ja uskon kautta sinäkin olet saanut anteeksi kaiken syntisi ja pimeytesi. Saarnatun ja kasteveteen liittyneen evankeliumin välityksellä Pyhä Henki on valaissut sinut lahjoillaan, sekä pyhittänyt sinut oikeassa uskossa. Näin olet myös tullut osalliseksi kaikesta, mikä Kristuksen on. Juuri siksi Hän, maailman Valo, voi kutsua myös sinua maailman valoksi. Kun elät Hänessä, saat Hänen armostaan loistaa Hänen valoaan ihmisten edessä.

Tämä tapahtuu myös ja nimenomaan Kristuksen Kirkossa. Kirkko monine jäsenineen on kuin kaupunki, joka lukuisine valaistuine ikkunoineen loistaa ylhäällä vuorella, keskellä maailman pimeyttä. Vaikka seurakunta olisi pienikin, Kristuksessa se kuitenkin loistaa Hänen valoaan, ja niin kutsuu yhä uusia ihmisiä kuoleman pimeydestä Hänen iankaikkiseen kirkkauteensa.

(Kotona Lahdessa 7.5.2018.)

Hiljaisen viikon keskiviikko (3. vsk), Matt. 27:11–32

Ihmisten oikeustaju – ja Jumalan

Päivän evankeliumi kertoo meille merkillisestä oikeuskäytännöstä. Pyhä Matteus kirjoittaa käsillä olleeseen juutalaisten pääsiäisjuhlaan liittyen seuraavaa: Oli tapana, että maaherra juhlan aikana päästi kansalle yhden vangin irti, kenenkä he tahtoivat. (Matt. 27:15) Huomaatko mitä tässä sanotaan? Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että se mitä kansa – tai ainakin suurin osa kansasta – piti oikeana, katsottiin oikeaksi.

Kuulostaako tämä tutulta? Oletko sinä huomannut jotakin samanlaista nykyajan yhteiskunnassa? Tietenkin on hyvää ja terveellistä, että useissa yhteiskunnallisissa ratkaisuissa kuullaan kansan mielipidettä! On varsin tarpeellista, että kansalaiset saavat esimerkiksi äänestää siitä, kuka heidän kotimaassaan pitää valtaa. Mutta tällaisen demokratian soveltamisessa valtaapitävien olisi kuitenkin osattava tehdä ero muuttuvien ja muuttumattomien asioiden välillä. Hankalaksi tämä asia muodostuu silloin, kun kansan enemmistön äänen annetaan päättää niistä asioista, jotka oikeastaan ovat muuttumattomia. Nykyajan yhteiskunnissa tätä kuitenkin tapahtuu vähän väliä. Meidän aikamme ihmiselle ihmiselämään kuuluvat peruskäsitykset ja arvot eivät ole mitään kiinteää tai pysyvää. Sen vuoksi myöskään ihmisyhteiskunnan perustana olevat elämänmuodot ja -järjestykset – kuten esimerkiksi avioliitto ja perhe – eivät voi olla pysyviä. Nykyajan yksilö- ja minäkeskeinen ihminen ei halua nähdä tällaisia asioita annettuina, itsestäänselvinä tai yksiselitteisinä. Pikemminkin hän haluaa nähdä ne ikään kuin nestemäisinä, siis vapaasti eri suuntiin liikkuvina ja itse kunkin liikutettavina sen mukaan, miten milloinkin kokee. Jos joku sitten sanoo uskovansa, että jokin tietty asia voi olla totta ja oikein, jokin toinen taas ei, on tällainen nykyihmisen mielestä epäoikeudenmukaista. Se kuulemma loukkaa mahdollisten toisinajattelijoiden tunteita. Edelleen se, että joku vielä väittää tietävänsä mikä on oikein ja väärin, on nykyihmisen mielestä kauheaa kapeakatseisuutta ja toisten yläpuolelle asettumista. Päinvastoin sen, miltä kustakin ihmisestä kulloinkin sattuu tuntumaan, tulisi antaa määritellä sen, mikä on totta ja oikeaa juuri hänelle. Tällaisessa viisaudessaan ihminen menee niin pitkälle, ettei suostu hyväksymään edes elämän peruskategorioita, jotka lapsikin tunnistaa ja ymmärtää – koira ei ole kissa, vaan koira; kolmio ei ole ellipsi, vaan kolmio; mies ei ole nainen, vaan mies; ja niin edelleen. Tätä nykyajan ihminen kutsuu ”suvaitsevaisuudeksi”.

Voitaisiin kuitenkin kysyä: jos tällaiset luonnonoikeuteen perustuvat käsitykset vaikkapa perheestä, oikeudesta tai ihmisten välisestä vastuusta lakaistaan kunkin ihmisen oman ja jatkuvasti muuttuvan ”totuuden” maton alle, miten mikään yhteiskunta voi ylipäätään pysyä? Samalla on kuitenkin huomattava, että todellisuudessa tällainen  nestemäinen yhteiskunta ei kuitenkaan ole lainkaan niin nestemäinen ja vapaasti muutettavissa kuin moni luulee. Monikaan ei nimittäin edes huomaa, että ”suvaitsevaisuus” tai vaikka syrjinnän karttaminen sellaisina, kuin niitä nykyaikana usein kovaan ääneen vaaditaan, ovat itse asiassa illuusiota. Tosiasiassa tällaista suvaitsevaisuutta vaativa nykyihminen useimmiten vaatii itselleen ehdotonta oikeassa olemisen oikeutta. Hän ei edes huomaa ajattelevansa, että pitää ainoastaan omaa ”suvaitsevaa”, ”syrjintää karttavaa” ja nestemäistä maailmaansa totena ja oikeana. Kaikki muu on hänelle epätotta ja väärää. Ehkä huomaamattaankin hän on sitä mieltä, että kun hän nyt on valaistunut tällaiseen ”suvaitsevaisuuteen”, on hän päässyt nousemaan korkeammalle tasolle, kuin missä nuo yksinkertaiset ja mieleltään karkeat, ”patriarkaalista” yhteiskunta-ajattelua kannattavat hölmöt vielä tallaavat. Sellaisia tyyppejä hänen ei tarvitse suvaita. Heitä ja heidän näkemyksiään hän saa väheksyä mielin määrin, koska itse kuitenkin on oikeassa.

Toki Jeesuksen ajan yhteiskunnassa moni asia oli toisin kuin meillä nykyään. Silti evankelistan sanat kertovat samankaltaisesta ajatustavasta. Matteus kirjoittaa: Ja heillä oli silloin kuuluisa vanki, jota sanottiin Barabbaaksi. Tästä Barabbaasta, ”isän pojasta” (aram. בַּר אַבָּא) Pyhä Johannes kertoo tarkemmin: hän oli ryöväri, siis rosvo (λῃστής – Joh. 18:40). Evankelista Luukas kirjoittaa edelleen, että hän oli murhamies (Ap. t. 3:14), joka oli heitetty vankeuteen kaupungissa tehdystä kapinasta sekä murhasta (Luuk. 23:19). Katso nyt, miten erinomainen on ihmisen oikeustaju! Vaikka kyse oli näin vakaviin rikoksiin syyllistyneestä miehestä, valtaapitävä maaherra kysyi kansalta, kumman he tahtoivat päästettäväksi vapaaksi, tämän miehenkö vai mieluummin Jeesuksen, jota sanottiin Kristukseksi. Ja katso, millainen on inhimillisen viisauden vastaus! Evankelista kirjoittaa: Mutta ylipapit ja vanhimmat yllyttivät kansaa anomaan Barabbasta, mutta surmauttamaan Jeesuksen. (Matt. 27:20) Kuultuaan kansan vastauksen Pilatus toki koetti osoittaa ylipapeille ja kirjanoppineille, että heidän toiveensa oli ongelmallinen. Hän koetti kysyä näiltä johtomiehiltä, mitä pahaa Jeesus sitten oli tehnyt. He eivät kuitenkaan katsoneet tarpeelliseksi edes vastata hänelle. Siinä oli riittävästi, että näin viisaat ja valaistuneet miehet sanoivat sen olevan oikein. Siksi he huusivat vain: Ristiinnaulittakoon! (Matt. 27:22b, 23b)

Juuri näin toimii ihmisen oletettuun hyvyyteen ja viisauteen mieltynyt yhteiskunta nykyäänkin. Mitä karmeimmille oikeusmurhille, suoranaisille murhille – kohdistuivat ne sitten toisiin kansanryhmiin kuuluviin ihmisiin, syntymättömiin lapsiin tai vanhuksiin –, taikka mitä pöyristyttävimmille siveettömyksille ei nykyaikana vaadita välttämättä mitään muuta selitystä kuin se, että niin suuri osa kansasta nyt vain pitää sellaisia mahdollisena – ”ja olisihan se suurta ylpeyttä sanoa, että niin moni ihminen voi olla väärässä.”

Pilatus tiesi, ettei juutalaisten johtajilla ollut osoittaa mitään todellista syytöstä Jeesusta vastaan. He olivat kateudesta antaneet Jeesuksen hänen käsiinsä. Kuitenkin tämä hallintomies pelkäsi kansan vimmaa. Hän pelkäsi epäsuosiota ja jopa suoranaista vaaraa niin suuren kansanjoukon edessä. Siksi Pilatus ei uskaltanut käyttää sitä arvovaltaa, joka hänellä maaherrana kyllä olisi ollut. Sen sijaan, että hän olisi sanonut mitä hän itse oli asiassa päättänyt, hän vain kyseli kansalta miten asia piti ratkaista. Tällaisesta selkärangattomuudesta ei voinut seurata muuta kuin se, mistä Matteus kirjoittaa: Silloin hän päästi heille Barabbaan, mutta Jeesuksen hän ruoskitti ja luovutti ristiinnaulittavaksi. (Matt. 27:26)

*

Mutta evankeliumi kertoo meille myös toisesta varsin merkillisestä oikeuskäytännöstä. Nimittäin juuri siinä, missä inhimillisestä näkökulmasta katsottuna tapahtui karmea vääryys ja oikeusmurha, jumalallisesta näkökulmasta katsottuna tapahtui oikeus ja vanhurskaus. Miten niin? Jumalan vanhurskas tahto nimittäin oli se, mitä Hän oli jo ennalta sanonut profeetan suulla: Niin totta kuin minä elän, sanoo Herra, Herra, ei ole minulle mieleen jumalattoman kuolema, vaan se, että jumalaton kääntyy tieltänsä ja elää. (Hes. 33:11a) Mutta juuri siksi, ettei maailmassa ollut yhtäkään ihmistä, joka etsisi Jumalaa (Room. 3:11b), Jumalan vanhurskas tahto oli, että Hänen oma Poikansa, Ihmisen Poika tulisi maailmaan etsimään ja pelastamaan heitä, kadonneita (Luuk. 19:10). Jumalan luomat ja Hänelle kovin rakkaat ihmiset eivät voineet itse sovittaa syntejään, vaan olivat päinvastoin synnillään ansainneet iankaikkisen kuoleman (Room. 6:23a). Juuri siksi Jumalan vanhurskas tahto oli, että Hänen Poikansa, Kristus Jeesus asetettaisiin heidän syntiensä kantajan ja sovittajan virkaan, koko maailman Vapahtajan virkaan (Matt. 3:15).

Katso nyt, miten ihmeellinen on Jumalan oikeustaju! Hänen Poikansa – itse Jumala – oli nyt lähetetty ihmiseksi, että Hän – puhdas ja viaton – ottaisi kantaakseen synnin saastuttamien ja syyllisten ihmisten kapinan Jumalaa vastaan, heidän murhanhimonsa ja kaikki syntinsä. Jumala teki Poikansa Jeesuksen synniksi, että juuri sellaiset kapinoitsijat ja murhaajat kuin Barabbas tulisivat Jumalan vanhurskaudeksi (2. Kor. 5:21). Sinäkin, hyvä ystävä, olet olettanut olevasi viisaampi kuin Jumala. Siksi sinä olet kapinoinut Jumalan pyhää tahtoa vastaan paitsi mielessäsi myös aivan käytännön elämässäsikin. Itsekeskeisyydessäsi olet ryöstänyt lähimmäiseltäsi – jos et hänen rahaansa tai tavaraansa, niin ainakin sen rakkauden ja kunnioituksen, jota olet velvollinen hänelle osoittamaan. Olet jopa murhannut veljesi ja sisaresi – jos et ruumiillisesti, niin ainakin siten, ettet ole auttanut ja tukenut häntä kaikissa hänen elämänsä tarpeissa (Vähä katekismus I 10). Olet murhannut hänet myös pitämällä häntä tyhjänpäiväisenä ja itseäsi vähempiarvoisena, sanoohan Jumalan sana: Jokainen, joka vihaa veljeänsä, on murhaaja; ja te tiedätte, ettei kenessäkään murhaajassa ole iankaikkista elämää, joka hänessä pysyisi (1. Joh. 3:15; vrt. Matt. 5:22). Mutta juuri siksi, kuule nyt tarkoin: Juuri näiden syntiesi ja aivan kaikkien syntiesi tähden on Jeesus Kristus tullut. Jumalan Poika suostui vangittavaksi ja rangaistavaksi, että sinä, kuoleman ansainnut pääsisit vapaaksi syntisi, kuolemasi ja perkeleen vankeudesta, sekä iankaikkisesta rangaistuksesta. Jumalan Poika suostui tähän, että sinä, joka olit ansainnut ikuisen eron Jumalasta, saisit tulla ”Barabbaaksi”, Hänen Isänsä pojaksi ja taivaallisen Isän lapseksi. Siinä ei ole kerta kaikkiaan mitään oikeudenmukaista! Se on jopa täysin käsittämätöntä ja pöyristyttävää. Mutta ihana evankeliumi on siinäkin, että tässä asiassa ei tarvita mitään muita perusteluja. Sen sijaan me sanomme selvästi ja varmasti: niin asia vain on – ei siksi, että me olisimme viisaampia kuin muut ja siksi tietäisimme paremmin, vaan siksi, että Jumalan muuttumaton sana sanoo niin. Viaton Jumalan Poika Kristus kärsi ja kuoli sinun, syntisen ihmisen puolesta. Sellainen on Jumalan armollinen oikeustaju. Aamen.

(Ahtisaarna Samuelin luterilaisessa seurakunnassa Lahdessa 28.3.2018.)

Hiljaisen viikon tiistai (3. vsk), Matt. 26:57–27:10

Kieltäjä, kavaltaja ja Vapahtaja

Pyhä evankelista Matteus kirjoittaa miehestä opetuslasten joukossa. Kun aseistautunut joukko vangitsi Jeesuksen Getsemanessa ja vei Hänet ylimmäisen papin eteen, Pietari seurasi taaempana. Hän seurasi, koska halusi nähdä, kuinka lopulta kävisi – tai ”nähdäkseen lopputuloksen” (ἰδεῖν τὸ τέλος – Matt. 26:58b).

Saattue tuli ylimmäisen papin talon esipihaan. Mitä Pietari siellä näki? Mitä hän kuuli? Pietari kuuli, miten ylipapit ja koko neuvosto etsivät väärää todistusta Jeesusta vastaan tappaaksensa hänet. Pietari kuuli – tai paremminkin ei kuullut mitään – kun Jeesus vaikeni väärien syytösten edessä. Pietari näki, ettei Jumalan totuus tarvinnut puolustelua vääryyttä vastaan. Hän tajusi, että Jeesus ei edes yrittänyt etsiä tietä vapauteen. Herran oli nyt määrä antaa itsensä noiden vihamiestensä käsiin, antaa henkensä (Joh. 10:17–18). Mutta sitten Pietari äkkiä kuuli Jeesuksen puhuvan. Kun nimittäin ylimmäinen pappi vaati Häntä vastaamaan oliko Hän Kristus, Jumalan Poika, Jeesus ei vaiennut. Hän vastasi totuuden mukaan: Sinäpä sen sanoit. Mutta minä sanon teille: tästedes te saatte nähdä Ihmisen Pojan istuvan Voiman oikealla puolella ja tulevan taivaan pilvien päällä. (Matt. 26:64) Näillä sanoilla Jeesus aivan avoimesti todisti olevansa Messias, siis Hän, jota koko Vanha testamentti julistaa. Kuultuaan nämä Herran sanat Pietari näki ja kuuli sen saatanallisen raivon, joka heti valtasi paikalla olijat: Kaikki inhimillisyys ja heidän virkansa edellyttämä asiallisuus oli tiessään. Silmittömässä vihassa Jumalan totuutta vastaan ylimmäinen pappi repäisi vaatteensa, ohitti tuona aikana vaaditun virallisen oikeuskäsittelyn ja julisti itse päätöksensä: Hän on pilkannut Jumalaa. Mitä me enää todistajia tarvitsemme? (Matt. 26:65b) Pietari kuuli, miten nuo pyhän Raamatun tohtorit murhanhimon vallassa huusivat kuolemaa Jeesukselle. Hän näki heidän sylkevän Herraa kasvoihin, lyövän nyrkillä ja kämmenellä (Matt. 26:67), sekä pilkkaavan Häntä avoimesti.

Kun Pietari nyt näki ja kuuli tämän kaiken, hän pelkäsi. Tiessään oli ajatus siitä, että hän mieluummin kuolisi Jeesuksen kanssa kuin kieltäisi Hänet (Matt. 26:35a). Kun ylipapin talon palvelijatar alkoi vielä kysellä Pietarilta, eikö hänkin ollut yksin Jeesuksen seuraajista, tämä opetuslasten johtaja joutui paniikkiin. Hän ei enää ajatellut sitä, mitä Jeesus oli heille sanonut kuolemastaan ja ylösnousemuksestaan. Hän näki vain sen, mitä Jeesukselle oltiin nyt tekemässä. Hän tajusi, että myös hänelle, Jeesuksen opetuslapselle voitaisiin tehdä juuri niin. Sitten hänen mieleensä tuli vielä yksi karmea ajatus: oliko tieto ylipapin palvelijan korvan sivaltamisesta miekalla kiirinyt jo paikalla olijoiden korviin? Tuosta teosta olisi varmasti tiedossa ankara rangaistus, jos temppelipoliisi keksisi hänet kansan joukosta. Pietari ajatteli nyt vain oman henkikultansa säästämistä. Hän koetti siirtyä salaa talon portille ja edelleen ulos. Mutta kun hän pääsi sinne, huomasivat muutkin hänet ja alkoivat kysellä samaa kuin palvelijatar aiemmin. Silloin Pietari ei keksinyt muuta kuin turvautua valheeseen. Hän kielsi Herransa. Hän kielsi, eikä ainoastaan kerran, vaan kolme kertaa, vieläpä kirousten saattelemana.

Mutta juuri silloin lauloi kukko, aivan niin kuin Jeesus oli edeltä sanonut (Matt. 26:34). Tuolla hetkellä Pietari tajusi, mitä oli tehnyt. Pelastaakseen itsensä hän oli sallinut Jeesuksen joutua noiden väkivallantekijöiden ja murhaajien käsiin. Hän oli omin sanoin kieltänyt tuntevansa Herransa. Hän oli syyllistynyt kauheaan syntiin Jumalan edessä. Mutta Jeesus oli ilmoittanut nämä tapahtumat ennalta Pietarille juuri siksi, että hän muistaisi ne tuolla hetkellä. Kukon laulu laukaisi tämän pelkurimaisen miehen kauhean jännityksen. Kukon laulu muistutti häntä Jeesuksen rakkaudesta ja varoituksesta, ja avasi hänelle oven parannukseen. Pyhä Luukas kertoo lisäksi, että juuri tuolla hetkellä Herra kääntyi ja katsoi Pietariin; ja Pietari muisti Herran sanat, kuinka hän oli hänelle sanonut: ”Ennenkuin kukko tänään laulaa, sinä kolmesti minut kiellät.” (Luuk. 22:61) Sekä Matteus että Luukas kirjoittavat: Ja hän meni ulos ja itki katkerasti. (Matt. 26:75b; Luuk. 22:62) Tällä tavalla Pietari – ennen niin itsevarma mies – oppi itkemään syntejään sekä anomaan armahdusta tuolta ylenkatsotulta ja ihmisten hylkäämältä Herraltaan, jota näkemästä kaikki kasvonsa peittivät, mutta joka oli totisesti juuri nyt kantamassa hänenkin syntisairauttaan, menossa haavoitettavaksi ja runneltavaksi hänenkin rikkomustensa ja pahojen tekojensa tähden, että hänellä olisi rauha ja parantuminen (vrt. Jes. 53:3–5). Jeesus oli menossa ristille, hankkimaan Pietarille vapahdusta hänen synneistään, eikä ainoastaan hänen yhdestä kieltämisestään, ei edes ainoastaan noista kaikista kolmesta kieltämisestä. Jeesus oli tullut antamaan anteeksi, ei kolmea kertaa, ei seitsemän kertaa, vaan – juuri niin kuin Hän oli Pietarille sanonut – seitsemänkymmentä kertaa seitsemän (Matt. 18:22). Toisin sanoen Jeesus oli tullut antamaan anteeksi aivan rajattomasti.

*

Mutta pyhä Matteus kirjoittaa myös toisesta miehestä opetuslasten joukossa. Myös Juudas Iskariot oli pysytellyt lähettyvillä nähdäkseen, mitä Jeesukselle tehtäisiin. Mitä Juudas näki ja kuuli? Hän näki, miten kaikki ylipapit ja kansan vanhimmat pitivät neuvoa Jeesusta vastaan tappaaksensa hänet; ja he sitoivat hänet ja veivät pois ja antoivat hänet maaherran, Pilatuksen, käsiin. (Matt. 27:1–2) Kun Juudas näki, että Jeesus oli tuomittu kuolemaan, hänkin tajusi, mitä oli tehnyt. Saadakseen rahaa hän oli aivan tieten tahtoen johdattanut Jeesuksen noiden väkivallantekijöiden ja murhaajien käsiin. Matteus kirjoittaa: silloin hän katui ja toi takaisin ne kolmekymmentä hopearahaa ylipapeille ja vanhimmille ja sanoi: ”Minä tein synnin, kun kavalsin viattoman veren.” (Matt. 27:3b) Huomaatko tuon pienen ja ehkä hiukan yllättävältä kuulostavan sanan, jonka Matteus kirjoittaa? Juudas katui. Mitä tämä tarkoittaa?

Se sana, jota evankelista tässä käyttää (μεταμέλομαι), tarkoittaa nimenomaan katumista tai jostakin pahoillaan olemista. Kun Juudas katui, hän siis ymmärsi tekonsa vakavuuden. Hän tajusi, että sellaista ei olisi pitänyt tehdä. On kyllä totta, että epäuskossaan hän ei ollut välittänyt Jeesuksesta saati pitänyt Häntä Jumalan Poikana. Juuri siksi hän myös oli hyvin helposti rahaa vastaan saattanut Hänet noiden pahantekijöiden käsiin. Mutta nyt Juudas tajusi, että Jeesuksen, tuon kiistatta viattoman miehen veri aivan todella vuodatettaisiin ja Hänet surmattaisiin. Sitä ei saisi tapahtua, eihän viatonta miestä saa tappaa! Siksi Juudas halusi pian tunnustaa pahan tekonsa ylimmäisen papin ja kirjanoppineiden edessä. Siksi hän myös toi kavalluksesta saamansa rahat kiireesti takaisin heille. Jospa nuo verirahat silloin eivät enää polttaisi hänen käsissään niin kovasti. Jospa hän siten saisi tekonsa sovitetuksi, ja niin pääsisi myös syyllisyydestään. Mutta nämä jumalattomat papit ja raamatunopettajat eivät suoneet hänelle mitään lohdutusta. Mitä se meihin koskee? Katso itse eteesi, he vastasivat (Matt. 27:4b). Sillä hetkellä Juudas ymmärsi, että tehtyä ei enää saisi tekemättömäksi. Jeesus tapettaisiin. Ja hän oli syyllinen siihen.

On totta, että Jumalan mielen mukainen parannus alkaa aina syntien tunnistamisesta ja tunnustamisesta. Mutta oikea parannus ei jää vain tähän, oman syntisyyden surkutteluun tai edes sen ääneen tunnustamiseen. Ei kai kukaan ihminen omalla murheellaan tai voivottelullaan voi puhdistaa itsensä synneistään! Mitä siis tarvitaan? Syntien tunnustamisen lisäksi tarvitaan sitä, että Jumala saa sanassaan julistuttaa syntiselle evankeliumin sijaisuhrista, jossa Hän on valmistanut anteeksiantamuksen kaikista synneistä. Tätä verievankeliumia jo Vanhassa testamentissa saarnattiin. Tätä evankeliumia olisi ylipappien ja kirjanoppineidenkin pitänyt osata saarnata. Tämän jälkeen oikeaan parannukseen tarvitaan vielä sitä, että evankeliumia kuuleva syntinen Pyhän Hengen vaikutuksesta uskoo Jumalan armoon sen sijaisuhrin tähden, jonka Hän on valmistanut. Tämä usko ottaa sitten vastaan syntien anteeksiantamuksen ja omistaa sen omalle kohdalle.

Tätä uskoa Juudaalla ei kuitenkaan ollut. Hän oli kyllä jo pitkään seurannut Jeesusta ja viettänyt aikaa Hänen kanssaan. Mutta kovasydämisyydessään ja ahneudessaan hän oli kuitenkin pitänyt Herraa – varmasti viattomana miehenä, mutta kuitenkin lopulta lähinnä hyvänä opettajana, ei Jumalan Messiaana. Nyt kun Juudas katui, oli hän siis kyllä pahoillaan kavalluksestaan ja siitä, että Jeesus tapettaisiin. Hän ei kuitenkaan millään tavalla osoittanut katuvansa epäuskoaan Jeesusta kohtaan. Hän ei tunnistanut eikä tunnustanut koko syntisyyttään Jumalan edessä. Siksi hänen sydämessään ei voinut olla tilausta myöskään evankeliumin lohdutukselle, niin kuin syntisen Pietarin sydämessä oli. Ja voi kauheaa, mistä Juudas etsi lohdutusta! Noilta epäuskoisilta ja kovasydämisiltä ylipapeilta ja kirjanoppineilta. He olivat huonoja Jumalan sanan palvelijoita ja sielunhoitajia. He olivat kiinnostuneet ainoastaan murhanhimoisesta suunnitelmastaan, eivätkä välittäneet hiukkaakaan ahdistuneista sieluista. Siksi he eivät myöskään antaneet Jumalan lain valaista syntisyyttä, saati saarnanneet syntejään katuvalle anteeksiantamusta armosta. Ilman Jumalan sanaa Juudaksen katuminen (μεταμέλομαι) ei siis kuitenkaan johtanut mielen muuttamiseen, parannuksen tekemiseen (μετανοέω). Niin hän jäi epäuskossaan synnin, kuoleman ja perkeleen vallan alaiseksi. Siksi hän myös ajautui saatanalliseen tekoon. Hän päätyi asettamaan itsensä Jumalan paikalle, päättämään omasta elämästään ja kuolemastaan, päättämään Jumalalta lahjaksi saamansa elämän. Varmaan hän mielensä epätoivoisessa ja perkeleellisessä kaaoksessa luuli itsemurhan kautta voivansa päästä vapaaksi syyllisyydestään ja välttää tuomion. Todellisuudessa hän tuli kuitenkin tällä tavalla riistäneeksi itseltään viimeisenkin mahdollisuuden päästä vapaaksi syyllisyydestään ja Jumalan tuomiosta.

*

Rakas kristitty! Kun olet kristitty, voit olla varma, että perkele tahtoo houkutella sinuakin epäuskoon ja kaikenlaisiin kauheisiin tekoihin. Erityisesti hän haluaa saada sinut uskomaan kahteen asiaan: Ensinnäkin hän haluaa uskotella, että jos oletkin tehnyt pahaa, et kuitenkaan oikeastaan ole niin kovin syntinen. Toiseksi hän haluaa uskotella, että kun sinä kuitenkin olet syntinen, ei syntiisi ole olemassa anteeksiantamusta. Hän haluaa uskotella ettei ole mitään toivoa tai mahdollisuutta päästä sen kuorman alta, jonka alle olet elämässäsi joutunut, oli kyse sitten synnistä, pelosta, mielen järkkymisestä tai muusta sairaudesta, taikka mistä tahansa. Kun perkele sinua tällaisilla sekavilla ja ristiriitaisilla puheilla ahdistaa, niin tiedä: Näissäkin tuo murhaaja, valehtelija ja valheen isä puhuu omiaan (Joh. 8:44). Nimittäin ensiksi, sinä olet pyhän ja vanhurskaan Jumalan edessä kokonaan syntinen ja kuoleman ansainnut. Mutta toiseksi, juuri siksi on Jumalan Poika Kristus Jeesus tullut kärsimään niin kovasti. Hän on tullut nimenomaan siksi, että ottaisi omakseen sinun syntitaakkasi ja kärsisi sen rangaistuksen, kuoleman (Room. 6:23a) ja eron Jumalasta (Matt. 27:46). Näin Hän on tehnyt, että sinulla uskon kautta Häneen olisi anteeksiantamus, rauha Jumalan kanssa, sekä iankaikkinen elämä Hänen yhteydessään. Kuule siis jatkuvasti Jumalan sanaa ja elä niin Pyhän Hengen vaikutuspiirissä. Niin sinä et eksy, vaan synneissäsi ja kiusauksissakin voit aina vastustaa perkelettä Jumalan sanalla. Pyydä sitten rukouksessa myös parannuksen armoa, että voisit Pietarin tavoin itkeä syntejäsi Herrasi edessä, mutta sitten myös uskoa ne sovitetuiksi Hänen täydellisessä uhrissaan. Tämän meille suokoon armollinen sijaiskärsijämme ja varma Vapahtajamme Jeesus Kristus, jonka on kunnia ja valta aina ja iankaikkisesti. Aamen.

(Ahtisaarna Samuelin luterilaisessa seurakunnassa Hollolassa 27.3.2018.)

Hiljaisen viikon maanantai (3. vsk), Matt. 26:30–56

Nukkujat ja Valvoja

Murhe, epätietoisuus ja pelko väsyttävät ihmistä. Ehkä sinäkin tiedät, millaista on, kun elämässä on vaikeita asioita, murhetta ja huolta, epätietoisuutta ja pelkoa. Sellaisena hetkenä voi tuntua, että tekisi vain mieli mennä peiton alle ja vaipua syvään uneen. Sillä tavalla saisi ainakin hetkeksi sulkea silmät ja myös mielen niiltä asioilta, jotka ahdistavat.

*

Kiirastorstain iltana opetuslapset kokivat jotakin tällaista. Toki jo monta kertaa aiemminkin he olivat kuulleet Jeesuksen puhuvan asioista, jotka huolestuttivat heitä. He olivat kuulleet Jeesuksen puhuvan kärsimyksestään, kuolemastaan ja ylösnousemuksestaan (ks. esim. Matt. 16:21; 17:9, 22–23; 20:18–19; 21:39). He muistivat myös sen päivän, jona he olivat matkanneet yhdessä kohti Jerusalemia, Herran kulkiessa heidän edellään. Silloin suuri hämmästys oli vallanut heidät, ja Jeesuksen seuraajat olivat olleet peloissaan. (Mark. 10:32) Varmaan opetuslapset olivat silloin alkaneet aavistaa, että tuon matkan päässä, ylhäällä pyhässä kaupungissa tapahtuisi kaikki se, mistä Herra oli ennalta puhunut. Hänet otettaisiin kiinni, Häntä kidutettaisiin, Hänet surmattaisiin. Ja juuri nyt, tänä iltana oli Jeesus yläsalissa asettanut ehtoollisen. Hän oli puhunut ruumiistaan ja verestään. Hän oli siis antanut ymmärtää, että Hänen ruumiinsa ja verensä erkanisivat toisistaan. Toisin sanoen, Hän kuolisi. Ja nyt he olivat tulleet tänne, Getsemaneen. Jeesus näytti hyvin murheelliselta ja ahdistuneelta, tuskaiselta. Hän myös sanoi tämän ääneen: Minun sieluni on syvästi murheellinen, kuolemaan asti (Matt. 26:38b). Varmasti opetuslapset järkyttyivät entisestään. Nytkö olisi se hetki, jolloin kaikki tapahtuisi? Mitä Herralle kävisi? Ja mitä heille itselleen, Herran seuraajille kävisi? Otettaisiinko heidät kaikki kiinni? Murhe, epätietoisuus ja pelko lamaannuttivat opetuslapset. Sen vuoksi, kun Jeesus kohta meni edemmäs rukoilemaan, heidän silmänsä tahtoivat painua kiinni.

Mutta Jeesus tiesi tämän. Sen vuoksi, kun Hän sanoi opetuslapsille Minun sieluni on syvästi murheellinen, kuolemaan asti, Hän jatkoi heti perään: olkaa tässä – tai ”pysykää tässä” (μείνατε ὧδε) – ja valvokaa minun kanssani. (Matt. 26:38c) Mitä Herra tällä tarkoitti? Varmaankin Hän toivoi, että opetuslapset olisivat siinä Hänen vierellään, kun Hän kohtaisi tuon kauhean kuoleman tuskan. Tämä on varsin ymmärrettävää, olihan Jeesus paitsi Jumala myös ihminen. Kukapa ihminen ei haluaisi, että kaikkein vaikeimmalla hetkellä joku toinen ihminen olisi siinä vierellä valvomassa, eikä jättäisi yksin.

Mutta kun Herra tuli takaisin opetuslasten luo, löysi Hän heidät nukkumasta. Pietari, joka juuri oli itsevarmana luvannut mennä Jeesuksen kanssa vaikka kuolemaan asti (Matt. 26:35), nukkui. Myös Jaakob ja Johannes, jotka olivat halunneet istua Herran oikealla ja vasemmalla puolella Hänen valtakunnassaan (Matt. 20:20–23), nukkuivat. Miksi? Evankelista Luukas kertoo, että he nukkuivat juuri murheen tähden (Luuk. 22:45b). Siksi Jeesus sanoikin heille: Niin ette siis jaksaneet yhtä hetkeä valvoa minun kanssani! Valvokaa ja rukoilkaa, ettette joutuisi kiusaukseen; henki tosin on altis, mutta liha on heikko. (Matt. 26:40b–41) Se teonsana ”valvoa” (γρηγορέω), jota Jeesus tässä käyttää, tarkoittaa samaa kuin suomen kielen vastaava verbi. Se tarkoittaa tietenkin hereillä pysymistä, siis sitä, ettei nukuta. Samalla se tarkoittaa myös valmiina, valppaana ja varuillaan olemista. Juuri tähän Jeesus nyt kehotti opetuslapsiaan. Minkä takia? Ei vain sen takia, että Hän itse toivoi heidän olevan kanssaan. Herra kehotti opetuslapsia pysymään valppaina ja rukoilemaan heidän itsensä vuoksi. Miksi? Siksi, että Jeesukseen uskovina heissä oli paitsi uusi hengellinen ihminen myös vanha lihakin jäljellä. Siksi heidän oli nyt rukoiltava, ettei tämä heidän vanha lihallinen mielensä pääsisi heissä voitolle. Muuten se tekisi heidät veltoiksi ja valmistautumattomiksi niin, että kiusauksen tullessa he helposti lankeaisivat. Opetuslasten tulikin nyt valvoa, että he olisivat valmiina silloin, kun kiusaus tulisi. Heidän tuli myös rukoilla, että saisivat Jumalalta avun tuolla hetkellä.

Sanottuaan tämän Jeesus meni jälleen rukoilemaan. Mutta valvoivatko opetuslapset? Evankelista kirjoittaa: Ja tullessaan hän taas tapasi heidät nukkumasta, sillä heidän silmänsä olivat käyneet raukeiksi. (Matt. 26:43) Matteus ei kerro, että Jeesus olisi tällä kertaa tullessaan sanonut opetuslapsille mitään. Pyhä Markus antaa kuitenkin ymmärtää, että opetuslapset heräsivät Herran tullessa toistamiseen. Hän nimittäin kirjoittaa tuosta vaivautuneesta tilanteesta näin: ja he eivät tienneet, mitä hänelle vastaisivat. (Mark. 14:40) Siksi Jeesus nyt jätti heidät, meni taas ja rukoili kolmannen kerran ja sanoi samat sanat uudestaan. (Matt. 26:44) Lopulta Herra tuli kolmannen ja viimeisen kerran heidän luokseen ja sanoi: Te nukutte vielä ja lepäätte! Katso, hetki on lähellä, ja Ihmisen Poika annetaan syntisten käsiin. Nouskaa, lähtekäämme; katso, se on lähellä, joka minut kavaltaa. (Matt. 26:45b–46)

*

Tähän evankeliumin kohtaan on kätkettynä ainakin kaksi suurta lohdutusta. Ensimmäinen niistä on tässä: Kun opetuslapset eivät voineet itse kantaa syntitaakkaansa saati selvitä sen kanssa Jumalan tuomiolla, taivaallinen Isä asetti ainoan Poikansa uhrikaritsakseen. Juuri Poikansa kannettavaksi Isä laittoi koko maailman syntitaakan, koko ihmiskunnan kaikki menneet ja tulevat synnit (Joh. 1:29; vrt. 3. Moos. 16:21). Jeesuksen oli nyt määrä ottaa Jumalan tuomio päälleen, ja antaa henkensä lunnaiksi monen edestä (Matt. 20:28; Joh. 10:17–18). Yksin Hän – Jumala ja ihminen – saattoikin tämän tehdä. Siksi Hänen piti nyt mennä tähän kärsimykseenkin yksin. Hänet, joka ei synnistä tiennyt, oli tehty synniksi koko maailman kaikkien ihmisten tähden (2. Kor. 5:21), kiroukseksi koko maailman kaikkien ihmisten puolesta (Gal. 3:13). Tuo koko syntitaakka oli tehty Hänen omakseen, niin kuin Hän olisi itse syyllistynyt siihen kaikkeen. Siksi Jeesus nyt kärsi niin kovasti.

Huomaa tarkoin: Sinä olet syntinen ihminen. Mutta juuri sinun tähtesi Jumalan Poika on tullut ihmiseksi, itsessään toki synnittömäksi, mutta sitten myös ja nimenomaan syntiseksi sinun synnistäsi. Hän on kantanut sinun kaikki syntisi ja kärsinyt niiden koko rangaistuksen. Hän on ottanut sinun ajallisen kärsimyksesi ja kuolemasi kantaakseen, eikä ainoastaan niitä, vaan myös kaikkivaltiaan Jumalan vanhurskaan vihan, jonka sinä olit synteinesi ansainnut. Mitä se tarkoittaa? Ei mitään vähempää, kuin että Kristuksessa Jeesuksessa on sinun kaikki syntisi kertakaikkisesti sovitettu! Sen vuoksi, kun sinä tunnet synnin hätää ja tuskaa, turvaa juuri sen kaiken keskellä uskossa Jeesukseen! Silloin se syntien anteeksiantamus, jonka Hän on sinulle hankkinut, on sinun omasi.

Toinen evankeliumin lohdutus on siinä, että kun opetuslapset nukahtivat, Jeesus ei kuitenkaan nukahtanut. Kun opetuslasten silmät painuivat murheesta kiinni, kun he eivät jaksaneet valvoa, Jeesus kuitenkin valvoi. Ihmeellistä! Meidän syntimme tähden Jumalan käsi oli raskaana Hänen päällään (vrt. Ps. 32:4; 25:16–18). Perkele kävi Hänen kimppuunsa kaikkine joukkoineen (vrt. Ps. 22:13–14), houkutellen Häntä luopumaan tehtävästään maailman Vapahtajana. Mutta tässä suurimmassa mahdollisessa murheessa ja ahdistuksessakaan Herramme silmät eivät painuneet kiinni, vaan Hän valvoi herkeämättä. Hän valvoi, ja väkevällä huudolla ja kyynelillä uhrasi rukouksia ja anomuksia sille, joka voi hänet kuolemasta pelastaa (Hepr. 5:7). Mitä Hän rukoili? Tuolla hetkellä Jeesuksen inhimillinen tahto sanoi, että jos tämä kauhea kärsimyksen malja voisi mennä häneltä pois, taivaallinen Isä antaisi tapahtua niin. Mutta koska Jeesus Kristus on kaikkitietävä Jumala ja ihminen samassa persoonassa, tiesi Hän hyvin, ettei ihmisten syntivelkaa voitaisi sovittaa ilman Jumalan Pojan ristinuhria. Siksi Hän rukoilikin, että yksin Isän tahto tapahtuisi. Mutta juuri tällä rukouksella Jeesus veti lopullisesti päälleen kuolemantuomion. Hänen Isänsä tahtohan oli juuri se, että pyhä ja vanhurskas Poika uhrattaisiin syntisten puolesta.

Huomaa tarkoin myös tämä: Sinullekin ja meille kaikille Jeesus sanoo: Valvokaa ja rukoilkaa, ettette joutuisi kiusaukseen; henki tosin on altis, mutta liha on heikko. Meidän, Jeesuksen omien on siis oltava valppaina, ettemme antaudu lihallisen mielemme valtaan, tottelemaan sen tahtoa. Meidän on pidettävä huolta, ettemme vaeltaisi lihan mukaan, vaan Hengen (Room. 8:4b). Miten se on mahdollista? Siten, että kuulemme ja luemme säännöllisesti Jumalan sanaa ja käymme Herran pyhällä ehtoollisella. Niiden välityksellä Pyhä Henki vaikuttaa ja pitää meissä yllä uskon. Oikeastaan juuri tätä kristillinen valvominen onkin. Se on pysymistä Kristuksen armonvälineiden vastaanottajana, Hänen armohoidossaan.

Ehkä sinä tästä huolimatta kuitenkin tunnet usein olevasi murheellinen tai epätietoinen Ehkä sinä pelkäät, tai ehkä tunnet, ettet jaksa enää. Saat kuitenkin olla varma, että kun sinä otat vastaan sanassa ja sakramentissa läsnäolevan Herran Jeesuksen ja niin pysyt Hänessä, Hän valvoo sinun puolestasi. Katso, miten Hän kaiken kuolemantuskansa keskelläkin piti huolta rakkaista opetuslapsistaan! Hän tiesi, että heissä on paitsi Henki, myös liha. Tämä heidän lihansa oli heikko, niin, jopa aivan sairas (ἀσθενής). Toisin sanoen Jeesus tiesi, että opetuslasten liha ei voi mitään kiusausten ja kuoleman edessä. Lihahan himoitsee Henkeä vastaan. Nämä kaksi ovat toisiansa vastaan, niin että opetuslapsetkaan eivät tekisi sitä, mitä tahtoisivat. (Gal. 5:17) Mutta juuri siksi Jeesus niin monta kertaa tuli heidän luokseen, kehottamaan heitä valvomaan ja rukoilemaan.

Tällä tavalla Herra Jeesus, synnin ja kuoleman Voittaja on valppaana tänäänkin. Sanansa saarnassa Hän tulee sinun väsyneen luokse ja kehottaa sinua valvomaan – ja enemmänkin: Hänen sanansa kautta Pyhä Henki vaikuttaa sinussa sen, että sinä pysyt valveilla, Hänen omanaan. Silloin kun sinä et itse osaa rukoilla tai kun olet heikko, Henki kuitenkin rukoilee lakkaamatta sinun puolestasi Jumalan tahdon mukaan sanomattomilla huokauksilla (Room. 8:26–27). Pysy kaikesta huolimatta aina Jeesuksessa, niin Hän pysyy sinussa (Joh. 15:4a). Aamen.

(Ahtisaarna Samuelin luterilaisessa seurakunnassa Lahdessa 26.3.2018.)

Loppiainen, Matt. 2:1–12, neljäs saarna

Lahjoja Jeesukselle

Ihmisten lahjat Jeesukselle?

Nykyään monet kristityt puhuvat paljon itsensä, kuuliaisuutensa tai ylistyksensä antamisesta Jeesukselle. On myös olemassa lukemattomia seurakuntia, joissa tällaista kristittyjen antautumista Jumalalle, Hänen palvomistaan ja ylistämistään pidetään jumalanpalveluksen keskeisimpänä sisältönä. Vaikuttaa siltä, että monille yksi kristillisen uskon tärkeimmistä asioista on se, mitä me ihmiset voimme Herralle lahjoittaa.

Mitä lahjoja sinulla on tuoda Jeesukselle? Tuletko sinä Hänen eteensä varmana siitä, että ne lahjat, joita Hänelle tuot, miellyttävät Häntä? Onko sinulla Hänelle tuotavana varauksetonta antautumista, täydellistä palvontaa ja ylistystä? Vai olisiko kuitenkin niin, että sydämessäsi on monenlaista muutakin? Eikö siellä ole epäluottamusta Jumalaa ja Hänen hyvyyttänsä kohtaan, haluttomuutta huutaa Häntä avuksi kaikessa hädässä, haluttomuutta ja kuulla Hänen sanaansa, kunnioituksen puutetta Jumalan lahjoittamia vanhempia ja esivaltaa kohtaan, kateellisuutta paremmin pärjäävää työtoveria tai sukulaista kohtaan, vihaa ja katkeruutta, lihallista himoa ja silmien himoa, tavaran ja omaisuuden himoa, välinpitämättömyyttä lähimmäisen maineesta, ja niin edelleen? Huomaatko miten erinomaisia lahjoja sinulla on tuotavana Herralle, joka näkee sinun sydämeesi?

Tietäjien lahjat Jeesukselle

Loppiaisen evankeliumista kuulimme, miten itäisen maan tietäjät toivat Jeesus-lapselle kalliita lahjoja. Pyhä Matteus kirjoittaa: Niin he menivät huoneeseen ja näkivät lapsen ynnä Marian, hänen äitinsä. Ja he lankesivat maahan ja kumarsivat häntä, avasivat aarteensa ja antoivat hänelle lahjoja: kultaa ja suitsuketta ja mirhaa. (Matt. 2:11)

Millaisia nämä tietäjien lahjat olivat? Jokainen varmasti ymmärtää, että kulta, tuo harvinainen jalometalli on lahjoista kalleimpia. Suitsukkeella puolestaan tarkoitetaan senkaltaista ainetta, josta Toisessa Mooseksen kirjassa sanotaan näin: Ja Herra sanoi Moosekselle vielä: Ota itsellesi hyvänhajuisia aineita, hajupihkaa, simpukankuorta, tuoksukumia, näitä hyvänhajuisia aineita, ja puhdasta suitsuketta, yhtä paljon kutakin lajia, ja tee niistä suitsutus, höystesekoitus, jollaista voiteensekoittaja valmistaa, suolansekainen, puhdas ja pyhä. (2. Moos. 30:34–35) Tätä hyväntuoksuista ainetta oli tarkoitus käyttää polttamalla. Israelin vanhan liiton temppelissä sitä käytettiin Jumalan käskyn mukaan suitsutusalttarilla, jonka päältä toimitettiin suitsutusuhri Herran edessä kahdesti päivässä aamulla ennen polttouhria ja illalla sen jälkeen (2. Moos. 30:7). Mirha taas on Arabiassa ja Etiopiassa kasvavan mirhamipuun pihkaa, jossa on voimakas tuoksu. Vanhan testamentin aikana mirhaa sekoitettiin pyhään öljyyn, jota käytettiin temppelissä (2. Moos. 30:23–25). Lisäksi sitä käytettiin yleisesti myös tuoksuaineena (Kork. v. 5:13) sekä suitsukkeena. Nämä kolme, kulta, suitsuke ja mirha olivat tuona aikana kaikkein arvokkaimpia lahjoja. Ne olivat lahjoja, joita oli tapana tuoda kuninkaille ja muille arvohenkilöille. Tietäjät matkustivat pitkän matkan itäisiltä mailta Betlehemiin nimenomaan sitä varten, että voisivat kumartaa äsken syntynyttä juutalaisten kuningasta (Matt. 2:1–2). Siksi onkin ymmärrettävää, että he myös halusivat tuoda Jeesukselle arvokkaita, juuri kuninkaan arvolle sopivia lahjoja.

Tietäjien lahjat ja Jeesuksen lahjat ihmisille

Tietäjien lahjat olivat kuitenkin siinä määrin tyypillisiä kuninkallisia lahjoja, ettei niiden perusteella ole mahdollista sanoa paljoakaan näistä miehistä itsestään saati siitä, mistä maasta he aivan tarkkaan ottaen tulivat. Keskeisintä tietäjien lahjoissa ei lienekään se, mitä ne kertovat niiden antajista. Voitaisiin kysyä, eikö keskeisintä heidän lahjoissaan ole pikemminkin se, mitä ne kertovat niiden saajasta.

Tätä asiaa on selittänyt muiden muassa kirkkoisä Irenaios, toisella vuosisadalla elänyt Lugdunumin piispa. Irenaios opettaa tietäjien lahjoista seuraavasti: Kulta tarkoittaa sitä, että Jeesus Kristus on kuningas, jonka herruus on loputon. Suitsuke puolestaan osoittaa Hänen olevan Jumala, joka tunnetaan Juudassa, ja joka näyttäytyy niille, jotka eivät Häntä etsi. Mirha taas tarkoittaa sitä, että Jeesus oli kuoleva kuolemanalaisen ihmissuvun puolesta ja että Hänet haudattaisiin sen puolesta. (Adversus haereses III 9, 2.) Me emme tosin tiedä, ajattelivatko tietäjät itse lahjojensa merkitystä näin pitkälle. Sitä Raamattu ei meille kerro. On kuitenkin mahdollista nähdä kullan viittaavan Kristuksen kuninkuuteen, onhan kuninkailla kultaiset kruunut ja valtikat, sekä kullalla koristellut palatsit. Lisäksi on mahdollista nähdä suitsukkeen viittaavan Kristuksen jumaluuteen, poltettiinhan suitsuketta vanhassa liitossa nimenomaan Jumalan edessä, Hänen temppelissään. Edelleen on aivan sopivaa ymmärtää mirhan viittavan Kristuksen kuolemaan. Kertoohan Raamattu, että kun Jeesus oli kuollut ristillä, Nikodemus toi mirhan ja aloen seosta noin sata naulaa. Niin he ottivat Jeesuksen ruumiin ja käärivät sen hyvänhajuisten yrttien kanssa käärinliinoihin, niinkuin juutalaisilla on tapana haudata. (Joh. 19:39–40)

Tällä tavalla tietäjien lahjat siis kertovat Jeesuksesta Kristuksesta itsestään, tai oikeastaan niistä lahjoista, jotka Hän tuli antamaan meille lahjattomille ja syntisille. Merkillinen tapahtuma: tietäjät toivat kalliita aarteita Hänelle, jossa itsessään oli kätkettynä valtavien rikkauksien aarre. Tämän aarteen, oman itsensä kaikessa täyteydessään Jeesus tuli antamaan meille. Mikä se aarre siis oli? Kulta, suitsuke ja mirha osoittavat sen: Jeesus Kristus on iankaikkinen Jumala itse. Kuitenkin Hän tuli luomaansa maailmaan ihmiseksi, että voisi kantaa sinun, ihmisen syntivelan, sekä koko maailman syntivelan. Hän tuli ihmiseksi voidakseen kuolla ihmissuvun puolesta, joka synnin tähden oli joutunut kuolemanalaiseksi. Näin Kristus teki, että Hän – Jumalan Poika ja itse Jumala – sovittaisi meidän syntimme, ja että meillä ihmisillä olisi Hänessä pääsy vapaaksi synnin ja kuoleman orjuudesta. Hän tuli haudattavaksi, että voisi avata meille pääsyn haudoistamme iankaikkiseen elämään Jumalan taivaassa. Ja kun Hän oli noussut kuolleista, lausui Hän, että Hänelle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä (Matt. 28:18b). Hän siis sanoi olevansa kaikkein korkein Kuningas, kaikkivaltias maan ja taivaan Herra. Ja kun sinutkin on Hänen sanansa ja pyhän kasteen kautta tehty Hänen opetuslapsekseen ja jäseneksi Hänen pyhässä kirkkoruumiissaan (Matt. 28:19–20a), saat olla varma, että Hän, kaikkivaltias Jumala ja armollinen Herra tahtoo hyvänä Kuninkaana hallita ja johtaa myös sinun elämääsi hyvän tahtonsa ja loppumattoman viisautensa mukaan.

Mutta miksi Herra Jeesus on tehnyt kaiken tämän? Siksi, että Hän rakastaa sinua niin paljon. Juuri sinua Jeesus pitää kallisarvoisena aarteenaan ja lahjanaan, niin kuin kauppias, joka etsi kalliita helmiä, ja löydettyään yhden kallisarvoisen helmen hän meni ja myi kaikki, mitä hänellä oli, ja osti sen. (Matt. 13:45–46) Hän, Jumala, on tullut ihmiseksi etsiäkseen sinut, aarteensa. Hän on tullut ihmiseksi antaakseen koko elämänsä, koko itsensä lunnaaksi puolestasi, ostaakseen sinut kalliilla sovintoverellään vapaaksi turhasta, isiltä peritystä ja syntisestä vaelluksestasi (1. Piet. 1:18–19), ostaakseen sinut omakseen iankaikkisesti. Huomaatko? Jeesus on halunnut saada sinulta lahjaksi sinun kaiken syntisi, että Hän saisi pyhittää sinut ja koko seurakuntansa kalleimmaksi aarteekseen, puhdistaen sen, vedellä pesten, sanan kautta, saadakseen asetetuksi eteensä kirkastettuna seurakunnan, jossa ei olisi tahraa eikä ryppyä eikä mitään muuta sellaista, vaan joka olisi pyhä ja nuhteeton. (Ef. 5:26–27).

Jeesus on ottanut sinut omakseen – anna itsesi Hänelle!

Näin paljon Jeesus on tehnyt, että saisi sinut ja koko seurakuntansa omakseen, lahjakseen. Ja kun Hän on kerran kasteessa ottanut sinutkin omakseen, sinä saat nyt antaa ruumiisi ja koko itsesi Hänelle eläväksi, pyhäksi, Jumalalle otolliseksi uhriksi; tämä on teidän järjellinen jumalanpalveluksenne. (Room. 12:1) Tietenkään tällainen itsensä antaminen ei lähde sinusta itsestäsi tai omasta ratkaisustasi, vaikka moni kristittykin nykyään tahtoisi niin ajatella. Mutta nyt kun Jeesus on armostaan jo sovittanut syntisi ja ottanut sinut omakseen, saat uskon varmuudessa tulla Hänen eteensä ja yhä uudestaan antaa Hänelle sen, mikä onkin jo Hänen: oman itsesi kaikkineen. Ensin saat tuoda Jeesukselle kaikki syntisi. Hän tulee luoksesi sanassaan ja alttarinsa sakramentissa juuri sitä varten, että antaisi sen kaiken anteeksi. Ja kun Jeesus antaa syntisi anteeksi ja Pyhässä Hengessä vahvistaa uskoasi, saat sitten tuoda Hänelle myös rukouksen ja kiitoksen suitsuketta (vrt. Ps. 141:2; Ilm. 5:8), niin kuin sana sanookin: Uhratkaamme siis hänen kauttansa Jumalalle joka aika kiitosuhria, se on: niiden huulten hedelmää, jotka hänen nimeänsä ylistävät. (Hepr. 13:15) Jeesuksen omana saat antaa itsesi ja ylistyksesi Hänelle myös sillä tavalla, että palvelet lähimmäisiäsi sillä paikalla ja niissä kutsumuksissa, joihin Herra on sinut asettanut. Hän tahtoo antaa sinut ja koko seurakuntansa omana lahjanaan maailmalleen. Niin Hänen hyvyytensä sinun kauttasi ja seurakunnan kautta leviää tähän maailmaan sanoin ja Hänen mielensä mukaisin teoin. Älä siis väheksy hyvää ja Jumalalta saamaasi ajallista kutsumusta, millainen se sitten onkin. Hän ei ole turhaan antanut sinulle lahjojaan. Pikemminkin Hän tahtoo, että sinä virität palavaksi sen armolahjan, jonka olet Häneltä saanut (vrt. 2. Tim. 1:6). Tämä koituu Hänelle kunniaksi ja sinun lähimmäisellesi parhaaksi, jopa pelastukseksi.

Toki sinä kyllä varmasti myös huomaat, että tässä ajassa ja tässä ruumiissa tehtyinä sinun kiitoksesi ja ylistyksesi sekä muut hyvät tekosi ovat monella lailla vajaita, epäpuhtaita ja epätäydellisiä. Saat kuitenkin uskoa, että ne siitä huolimatta kelpaavat Jumalalle ja miellyttävät Häntä nimenomaan Kristuksen itsensä vuoksi, siis siksi, että uskon kautta Häneen sinä itse olet tullut Jumalalle mieluiseksi. (Ks. Yksimielisyyden ohje. Täydellinen selitys. 4. Hyvät teot, 8.) Kaikki on Hänen lahjaansa, joka on tullut meille lahjaksi. Hänelle, Jeesukselle Kristukselle, meidän Jumalallemme, täydelliselle syntiuhrillemme ja Kuninkaallemme olkoon ylistys ja kunnia aina ja iankaikkisesti. Aamen.

(Saarna on pidetty Samuelin luterilaisen seurakunnan loppiaisseuroissa Lahdessa 6.1.2018.)

23. sunnuntai helluntaista (2. vsk), Matt. 18:15–22

Anteeksiantamus – laskelmoitu vai rajaton?

Johdanto

Päivän evankeliumissa Pietari kysyy Jeesukselta kysymyksen. Hän puhuu kahdesta veljestä, joista toinen tekee syntiä toista vastaan. Pietari ei puhu tässä luonnollisista veljeksistä. Hän puhuu ihmisistä, joiden veljeksi Jumalan Poika Kristus on tullut tähän maailmaan, ja jotka sitten uskon kautta Kristukseen ovat myös tulleet keskenään veljiksi Hänessä. Soveltaen voisimme sanoa: Pietari puhuu kristityistä. Kipeällä tavalla päivän evankeliumi siis muistuttaa meille, että myös me kristityt, jotka uskomme Kristukseen ja olemme Hänessä saaneet syntimme anteeksi, kuitenkin vielä myös teemme syntiä toisiamme vastaan.

Tämä on kuitenkin vasta Pietarin ja Jeesuksen keskustelun lähtökohta. Pääasiassa evankeliumi puhuu siitä, mitä meidän tulee tehdä silloin, kun veli rikkoo veljeä vastaan. Pietari katsoo tätä asiaa yhdestä näkökulmasta, Jeesus taas aivan toisesta. Nyt saamme kuulla, mitä nämä näkökulmat ovat ja miten ne eroavat toisistaan.

Ihminen laskee anteeksiannon määrän

Ensiksi kuulimme Pietarin kysyvän Jeesukselta: Herra, kuinka monta kertaa minun on annettava anteeksi veljelleni, joka rikkoo minua vastaan? Ihanko seitsemän kertaa? (Matt. 18:21) Tämä kysymys osoittaa, millaisia me ihmiset olemme. Me pidämme mielessämme kirjaa toistemme rikkomuksista ja synneistä. Me laskelmoimme kuinka monta kertaa olisi kohtuullista antaa kärsimämme vääryys anteeksi.

Ehkä sinäkin tiedät millaista tämä on. Ehkä lähimmäisesi on sanonut jotakin taitamatonta sinulle, taikka sinusta muille. Ehkä veljesi tai sisaresi ei ole osannut tai edes halunnut osoittaa sinulle sitä rakkautta, jota olisi pitänyt. Ehkä sinä voit antaa hänelle tämän anteeksi, jopa joitakin kertoja. Mutta eikö ole niin, että jossakin vaiheessa sinun mittasi tulee täyteen? Silloin sanot itsellesi: ”Nyt meni liian pitkälle! Enää en voi antaa hänelle anteeksi!”

Tällainen käsitys anteeksiantamisesta on Pietarillakin. Kun hän kysyy: Herra, kuinka monta kertaa minun on annettava anteeksi veljelleni, joka rikkoo minua vastaan? hän osoittaa olettavansa, että anteeksiantamuksen määrä on laskelmoitavissa.

Samalla on huomattava, että Pietari on tässä asiassa kuitenkin varmasti paljon parempi kuin moni meistä. Hänhän ehdottaa Jeesukselle, että veljelle olisi annettava anteeksi jopa seitsemän kertaa, siis täydellisyyden luvun verran. Oletko sinä valmis tähän? Oletko aina valmis antamaan näin monta kertaa anteeksi puolisollesi, lapsillesi, isällesi tai äidillesi, taikka ystävillesi seurakunnassa? Etkö pikemminkin jo heti silloin, kun he toista tai kolmatta kertaa lankeavat samaan syntiin, ole valmis laittamaan luukun kiinni ja sanoillasi – tai ilman sanojakin – ilmaisemaan: ”En voi antaa anteeksi!” Voi toki myös olla, että ajattelet: ”Ehkä voin joskus antaa hänelle anteeksi, mutta vielä en ole valmis siihen.” Etkö kuitenkin usein tällaisella ”sielunhoidolliselta” kuulostavalla selityksellä yritä peittää omaa anteeksiantamattomuuttasi? Etkö tällöinkin pohjimmiltasi kuitenkin ajattele, että lähimmäisesi ei oikeastaan ole vielä ansainnut saada anteeksi? Etkö juuri siksi pyri anteeksiantamattomuudellasi kostamaan hänelle hänen tekemäänsä vääryyttä? Mutta luuletko sinä, että olet parempi kuin veljesi tai sisaresi? Tällainen suhtautuminen lähimmäisesi syntiin on oikeastaan epäjumalanpalvelusta, asetathan sinä näin itsesi tuomarin paikalle, päättämään kostosta ja anteeksiantamuksesta. Mutta et kai sinä ole Jumala?

Kun Pietari siis ehdottaa, että veljelle voisi antaa seitsemän kertaa anteeksi, hän osoittaa paljon anteeksiantavaisempaa mieltä kuin mitä moni meistä osaa lähimmäistämme kohtaan osoittaa. Kuitenkin Pietarikin ajattelee hyvin inhimilliseen tapaan anteeksiantamuksesta: hän haluaa laskea anteeksiannon määrän. Jeesus sen sijaan ajattelee aivan toisella tavalla. Tästä kuulemme seuraavaksi.

Jumalan anteeksiantavaisuus on rajaton

Toiseksi, Herra Jeesus siis vastaa Pietarin kysymykseen: Minä sanon sinulle: ei seitsemän kertaa, vaan seitsemänkymmentä kertaa seitsemän. (Matt. 18:22) Nyt joku varmaan laskeskelee, että 70 kertaa seitsemän on yhteensä 490. ”Jos siis annan veljelleni anteeksi 490 kertaa, sitten ei enää tarvitse, niinkö?” Vastaus: Ei niin! Toki pyhän Raamatun sanat pitää kyllä ottaa vastaan kirjaimellisesti, mutta tämä ei tarkoita sitä, ettei Raamatussa olisi kielikuvia. Juuri tässä meillä on yksi sellainen. Kun Jeesus kuvaa anteeksiantamisen määrää, Hän käyttää kertolaskua, jonka tulo on hyvin suuri. Kuka pysyisi laskuissa, jos yrittäisi näin moneen kertaan asti laskea anteeksiantojensa määrää?

Nämä Herramme sanat osoittavatkin, millainen on Jumalan anteeksiantamus. Hän antaa rajattomasti anteeksi. Toki samalla on muistettava, että Jumala on pyhä! Ei Hän katso pyhän tahtonsa rikkomista läpi sormien. Hänen käskyjensä rikkominen on aina syntiä. Synti vie kadotukseen sen, joka ei tee parannusta. Mutta juuri siksi, että me syntiset ihmiset emme voi itseämme parantaa, on Jumala lähettänyt Poikansa Kristuksen Jeesuksen maailmaan. Jumalan Poika on tullut ihmiseksi – kuitenkin ilman syntiä! (Hepr. 4:15) Hän on tullut, että voisi kantaa ja ottaa pois koko maailman synnin (Joh. 1:29). Juuri tässä onkin tämän kohdan pääasia: Pojassaan Kristuksessa Jumala on valmistanut meille ja koko maailmalle anteeksiantamuksen, johon ei voi soveltaa mitään laskelmointia taikka kirjanpitoa. Jumalan armo Kristuksessa ei tunne mitään kohtuullisuutta. Jos se olisi kohtuullinen, me kaikki olisimme iankaikkisen kuoleman omat. Eihän meidän syntisyytemme nimittäin koostu ainoastaan joidenkin yksittäisten ja lueteltavissa olevien tekosyntien listasta. Tästä todistaa psalmistakin, kun hän kirjoittaa: Erhetykset kuka ymmärtää? Anna anteeksi minun salaiset syntini. (Ps. 19:13) Tietenkin me myös teemme syntiä ajatuksin, sanoin, teoin ja laiminlyönnein. Me emme kuitenkaan ole syntisiä siksi, että teemme syntiä. Päinvastoin, me teemme syntiä siksi, että olemme luonnostamme syntisiä. Pohjimmiltaan meidän syntisyytemme on koko olemuksemme turmeltuneisuutta. Siksi se on jotakin mittaamatonta, loputonta. Sellaista velkaa me emme pystyisi ikinä maksamaan tai edes alkaa maksamaan, vaan joutuisimme aivan syystä hukkumaan ikuisesti. Mutta juuri siksi myös Jumalan armo Kristuksessa on kohtuuton. Hänen armonsa Kristuksessa on loputon, Hänen anteeksiantavaisuutensa rajaton.

Siksi, rakas veli ja sisar Kristuksessa, huomaa tämä: Juuri nekin synnit, joilla sinun puolisosi, sinun vanhempasi tai muut veljesi ja sisaresi Kristuksessa ovat sinua vastaan rikkoneet, ne kaikki synnit Kristus on jo kerran kantanut. Myös juuri ne synnit, joilla sinä itse olet rikkonut puolisoasi, vanhempiasi tai muita veljiäsi ja sisariasi vastaan, nekin kaikki Kristus on kantanut. Tämän kaiken Hän on ottanut omaksi synnikseen. Tämä kaikki, ja koko meidän ihmisolemuksemme turmeltuneisuus ja syntisyys on mennyt Häneen. Eikä ole ainuttakaan syntiä, joka ei Häneen olisi mahtunut. Sen kaiken Hän on kantanut ruumiissansa ristinpuuhun (1. Piet. 2:24a). Hänen kuolemansa on niellyt nuo kaikki synnit ilman mitään rajoitusta!

Siksi kysynkin sinulta, rakas kristitty, vanhan ja aina ajankohtaisen kysymyksen: Kuka meistä on saanut vähän anteeksi? Eikö Kristus, itse Jumalan Poika ole joutunut taivaallisen Isänsä hylkäämäksi (Matt. 27:46) siksi, että tuli synniksi meidän synnistämme (2. Kor. 5:21)? Eikö Hän ole joutunut menemään kuolemaan asti meidän syntiemme tähden? Hän on kuitenkin tehnyt sen! Hän on sovittanut kaikki sinun syntisi. Ja vielä pyhässä kasteessa Hän on kerran pessyt pois kaikki syntisi (Ap. t. 22:16). Joka pyhä ja joka päivä Hän myös pyhässä Kirkossaan julistuttaa kaikki syntisi kertakaikkisesti anteeksiannetuiksi, saarnassa, synninpäästössä sekä ruumiinsa ja verensä sakramentissa. Näin paljon sinä olet saanut Kristukselta anteeksi: iankaikkisesti hukuttavan synnin määrän Hän on vaihtanut iankaikkiseen elämään.

Anna sinäkin anteeksi!

Kun sinä olet saanut Kristukselta näin paljon anteeksi, etkö sinäkin siis antaisi veljellesi tai sisarellesi anteeksi kaikki hänen yksittäiset syntinsä, joilla hän rikkoo sinua vastaan, vaikka niitä olisi kuinka monta? Etkö sinä, rajattomasti anteeksi saanut, antaisi lähimmäisellesi anteeksi rajattomasti, ilman laskelmointia? Olethan itsekin samalla viivalla hänen kanssaan, anteeksiantamuksen tarpeessa! Vai luuletko, että Jumala antaa sinulle anteeksi, jos halveksit Hänen rajatonta laupeuttaan ja jäät itse anteeksiantamattomuuteesi? Kehottaahan Hän näet rukoilemaan: Anna meille meidän velkamme anteeksi, niinkuin mekin annamme anteeksi meidän velallisillemme (Matt. 6:12). Ja tahtoisithan itsekin, että veljesi ja sisaresi antaisi sinulle anteeksi. Sentähden, rakkaat ystävät, kaikki, mitä te tahdotte ihmisten teille tekevän, tehkää myös te samoin heille (Matt. 7:12).

On toki aivan mahdollista, että kun lähimmäisesi tekee syntiä sinua vastaan, et välttämättä heti kykene tunnetasolla rauhoittamaan itseäsi. Ehkä koet vihaa, ehkä suruakin. Tämä on kuitenkin eri asia kuin se, voitko antaa anteeksi. Anteeksiantamisessa ei nimittäin ole kyse tunteista, vaan päätöksestä. Vai luuletko, että ihminen ja Jumala Jeesus Kristus ei tuntenut ahdistavia tunteita, kun Hän meni syljettäväksi, ruoskittavaksi ja ristinkuolemaankin voidakseen antaa sinulle anteeksi? Sinun tähtesi Hän kuitenkin päätti kulkea tämän tien kärsimyksestä huolimatta. Tällä tavalla anteeksiantaminen ei ole tunneasia, vaan päätös. Se on sitä, että sinä päätät: ”Vaikka veljeni on rikkonut minua vastaan, minä en kosta hänelle.”

Kun siis veljesi tai sisaresi rikkoo sinua vastaan, muista ensin omaa anteeksiantamuksen tarvettasi. Ehkä näin isänpäivänä on aiheellista lisätä: kun sinun ajallinen isäsi ei ole osannut rakastaa sinua niin kuin taivaallisen Isän lapsen olisi pitänyt ajallista lastaan rakastaa, niin muista kuitenkin myös omaa anteeksiantamuksen tarvettasi. Tämä ei tarkoita sitä, että vaikeudet tulisi lakaista maton alle. Kyllä nimittäin paitsi negatiivisista tunteista myös ristiriidoista ja synneistäkin on lupa puhua. Sanoohan Herra itsekin: Mutta jos veljesi rikkoo sinua vastaan, niin mene ja nuhtele häntä kahdenkesken (Matt. 18:15a). Älä kuitenkaan tuomitse lähimmäistäsi (Matt. 7:1) tai kanna hänelle kaunaa. Muista pikemminkin, että Kristus on kantanut teidän molempien synnit. Hän on kuollut teidän molempien puolesta. Huuda sitten myös avuksi Pyhää Henkeä, että Hän antaisi sydämiinne anteeksi pyytämisen ja anteeksi antamisen mielen, ja että eläisitte Hänen sanansa mukaan, joka sanoo: kärsikää toinen toistanne ja antakaa toisillenne anteeksi, jos kenellä on moitetta toista vastaan. Niinkuin Herrakin on antanut teille anteeksi, niin myös te antakaa. (Kol. 3:13) Tämän meille suokoon armollinen Herramme ja Vapahtajamme, syntiemme anteeksiantaja, Jeesus Kristus, jonka on kunnia ja valta aina ja ikuisesti. Aamen.

(Saarna on pidetty Samuelin luterilaisessa seurakunnassa Lahdessa 12.11.2017.)