10. sunnuntai helluntaista (1. vsk), Luuk. 16:1–9

Mistä Jeesus kehui epärehellistä taloudenhoitajaa?

Oikeamielinen isäntä ja holtiton taloudenhoitaja 

Kuulimme juuri Jeesuksen kertomuksen: Oli rikas mies (Luuk. 16:1b). Varmaankin tämä mies oli maatalousyrittäjä, jolla oli paljon maaomaisuutta ja suuret tulot tilansa tuotteista. Koska hän oli varakas, oli hän palkannut taloudenhoitajan tai tilanhoitajan pitämään huolta omaisuudestaan.

Tämä merkittävä mies tunnettiin kylässään hyvin. Monet kylän asukkaista olivat panneet merkille hänen omaisuutensa. Monet olivat huomanneet myös sen, miten tätä omaisuutta hoidettiin: Rikkaan isännän tilanhoitaja ei suorittanut tehtäväänsä moitteettomasti. Hänen tehtäväkseen oli annettu veloittaa isännän maita vuokranneilta viljelijöiltä oikeat vuokrasummat. Kuitenkin sen sijaan tämä mies tuhlasi isäntänsä omaisuutta. Ehkä hän jakeli sitä holtittomasti kenelle sattui. Kylän asukkaat tiesivät, että maatilan isäntä oli rehellinen ja oikeamielinen mies. Siksi he ajattelivat, ettei isäntä voinut olla tietoinen taloudenhoitajansa holtittomuudesta. Muutenhan hän olisi jo ajat sitten pannut tämän huonon palvelijansa viralta. Niinpä kyläläiset katsoivat nyt velvollisuudekseen lähteä kertomaan isännälle hänen taloudenhoitajansa toimista.

Taloudenhoitajan kiero ratkaisu

Isäntä sai siis kuulla miten taloudenhoitaja oli toiminut. Jeesus kertoo: Ja hän kutsui hänet eteensä ja sanoi hänelle: ”Mitä minä kuulenkaan sinusta? Tee tili huoneenhallituksestasi; sillä sinä et saa enää minun huonettani hallita.” (Luuk. 16:2) 

Taloudenhoitajalle tuli valtava hätä. Hän tajusi, että hänen maineensa oli kyläläisten silmissä mennyt. Kaikkihan tiesivät nyt, että hän oli hävittänyt herransa omaisuutta. Jos hän nyt saisi rangaistukseksi potkut ja joutuisi pois isäntänsä talosta, kukaan ei varmastikaan haluaisi enää palkata häntä – kelvotonta miestä – taloudenhoitajakseen. Lisäksi hän tajusi, ettei jaksanut tehdä ruumiillista työtä. Entäs kerjääminen sitten? Mahdoton ajatus. Nimittäin jos hän, ruumiiltaan terve mies menisi kadulle kerjäämään elantoansa, hänelle vain naurettaisiin. Niinpä taloudenhoitaja keksi juonen. Isäntä oli kyllä juuri ottanut häneltä taloudenhoitonsa valtuudet pois, mutta tilikirjojaan hän ei ollut vielä vaatinut takaisin. Ne olivat edelleen hänen hallussaan. Niinpä taloudenhoitaja – siis entinen sellainen – kutsui isännän velalliset luokseen aivan kuin ennenkin. Hän esiintyi heidän edessään aivan niin kuin olisi edelleen toiminut isäntänsä valtuutuksella. Sitten hän kehotti velallisia kiireesti muuttamaan velkasummaansa. Velalliset ilahtuivat: Isäntä oli itse käskenyt antaa heille huojennusta veloistaan! Näinhän oli tapana: mitä taloudenhoitaja sanoi, se oli isännän sana. Taloudenhoitaja – entinen sellainen – oli siis nyt tuovinaan velallisille ilosanoman isännältä, uutisen velkojen lyhentämisestä. Hän oli olevinaan hyvän isännän hyvä palvelija. Tällä omavaltaisella velkasummien alentamisella hän pyrki voittamaan takaisin suosionsa kyläläisten silmissä. Siten joku toinen tilallinen saattaisi ehkä vielä palkata hänet. Näin hän tämän vilpin turvin välttyisi joutumasta mieron tielle. Voi miten itsekäs juoni!

Eikä siinä vielä kaikki: Tuo halpamainen mies halusi toimia myös niin, että itse isäntäkin joutuisi antamaan hyväksyntänsä hänen epärehelliselle toiminnalleen. Nimittäin kun velalliset nyt olivat saaneet suuria huojennuksia velkoihinsa, he varmaankin palasivat iloiten kotiinsa ja ylistivät kaikille isännän hyvyyttä – siis tuon isännän, jonka he luulivat antaneen heille paljon anteeksi. Taloudenhoitaja laskeskeli, että vaikka rikas mies saisi tietää tästä väärinkäytöksestä, hän ei varmaankaan toisi totuutta julkisuuteen. Jos hän nimittäin tässä tilanteessa sanoisi ”Ei! En minä ole noin alhaisia summia määrännyt! Kaikkien on maksettava velkansa täysimääräisenä!” silloin koko kylä, joka nyt kiitteli isäntää, alkaisi syyttää isäntää kohtuuttomaksi ja epäoikeudenmukaiseksi. Taloudenhoitaja arveli, että hyvyydessään isäntä saattaisi ehkä antaa asian olla. Tämä ajatus olikin taloudenhoitajan viimeinen oljenkorsi. Muuten olisivat hukassa paitsi hänen maineensa myös hänen elantonsa.

Katso nyt miten kiero ja alhainen mies tuo taloudenhoitaja oli! Häntä ei murehtinut lainkaan sitä, että hän oli jo ennestään käyttänyt isäntänsä omaisuutta väärin. Hän ei ollut osoittanut minkäänlaista katumusta holtittomuudestaan kun isäntä oli nuhdellut häntä. Eikä hän osoittanut katumusta edes nyt kun häntä uhkasi joutuminen työttömäksi, jopa kerjäläiseksi. Entisten syntiensä lisäksi hän pyrki täysin häikäilemättä käyttämään hyväksi isäntänsä hyvyyttäkin.

Isännän reaktio

Taloudenhoitajan juoni kuitenkin tuli kuin tulikin päivänvaloon. Miten isäntä siihen reagoi? Käskikö tämä mahtava herra sitoa tuon epärehellisen taloudenhoitajan jalat ja kädet ja heittää hänet ulos pimeyteen, missä on itku ja hammasten kiristys (vrt. Matt. 22:13). Ei. Jyrähtikö hän taloudenhoitajalle: ”Yritätkö sinä korjata virheesi tekemällä lisää pahaa? Teetkö sinä pilkkaa minun oikeudenmukaisuudestani? Ulos minun talostani!” Ei. Miten merkillinen olikaan isännän reaktio kun hän kuuli taloudenhoitajan ratkaisusta! Jeesus sanoo: Ja herra kehui epärehellistä taloudenhoitajaa siitä, että hän oli tehnyt viisaasti. (Luuk. 16:8a)

Jeesus kehuu taloudenhoitajaa – ja osoittaa oikean tien taivaaseen

Miksi kummassa Jeesus antaa kertomukselleen tällaisen päätöksen? Ei kai meidän Herramme tarkoita kiittävänsä tällaista kieroa miestä hänen epärehellisyydestään? Ei kai synnitön Jumalan Poika halua kehottaa uskoviakin toimimaan epärehellisesti? Ei Jeesus sellaista tarkoita, päinvastoin. Hänhän sanoo heti perään: Sillä tämän maailman lapset ovat omaa sukukuntaansa kohtaan ovelampia kuin valkeuden lapset. (Luuk. 16:8b) Pari jaetta myöhemmin Herra sanoo myös: Joka vähimmässä on uskollinen, on paljossakin uskollinen, ja joka vähimmässä on väärä, on paljossakin väärä. Jos siis ette ole olleet uskolliset väärässä mammonassa, kuka teille uskoo sitä, mikä oikeata on? (Luuk. 16:10–11) On aivan selvää, että Jeesuksen kertomuksessa kuva taloudenhoitajasta on kuva tämän maailman lapsista. Se on siis kuva niistä, jotka eivät ole valkeuden lapsia – Jumalan omia – lainkaan.

Mitä Jeesus siis tarkoittaa kun Hän sanoo, että rikas mies kiitti epärehellistä taloudenhoitajaa? Ennen kuin kuulemme vastauksen, katsokaamme mistä Hän ei kehu tätä. Jeesus ei tarkoita antaa kiitosta tämän pahan miehen epärehellisyydelle. Kertomuksen isännällä Jeesus itseään Jumalaa. Jumala on oikeamielinen Isäntä. Hänen edessään ei valhe muutu totuudeksi eikä epärehellisyys rehellisyydeksi. Häntä ei voi pettää. Hän näkee sydämeen asti. Tämä on hyvä muistaa myös meidän, jotka olemme armosta, uskosta ja Kristuksen tähden saaneet tulla valon lapsiksi. Me emme saa enää elää niin kuin tämän maailman lapset. Meidän tulee yli kaiken rakastaa Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistämme niin kuin itseämme (vrt. Mark. 12:30–31). Siksi me emme saa suhtautua myöskään työhömme tai lähimmäisemme omaisuuteen niin kuin tuo moraaliltaan surkea taloudenhoitaja teki. Me emme saa hävittää tai anastaa lähimmäisemme rahaa tai omaisuutta, tai hankkia sitä itsellemme petollisella kaupalla tai petoksella. Sen sijaan meidän tulee auttaa lähimmäistämme kartuttamaan ja suojelemaan omaisuuttaan ja toimeentuloaan. (Vähä katekismus I 14.)

Meidän tulee huomata myös tämä: synnin salliminen on vakava asia. Kun nimittäin taloudenhoitaja salli itsensä toimia holtittomasti isäntänsä omaisuuden suhteen, eikä isännän nuhteet saatuaankaan katunut tätä syntiään, hän tuli langenneeksi toiseenkin rikkomukseen, luvattomaan lainojen alentamiseen. Näin myös meidän elämässämme synnin sallimisesta seuraa aina lisää syntiä, vieläpä suurempia kuin entiset. Se on vakava asia. Siksi, rakkaat ystävät: karttakaa kaikenlaista pahaa. (1. Tess. 5:22) Tästä me siis huomaamme, että Herramme ei tarkoita tällä kertomuksellaan asettaa epärehellistä taloudenhoitajaa kristillisen elämämme esikuvaksi.

Mutta mistä taloudenhoitaja siis sai kiitoksen? Vastaus: Isäntä kehuu kelvotonta palvelijaansa siitä määrätietoisuudesta, jolla hän pyrki turvaamaan oman tulevaisuutensa. Tässä asiassa tuo maailmallinen taloudenhoitaja teki viisaasti (φρονίμως ἐποίησεν). Huomaa, että me kristityt emme tietenkään ole maailman lapsia niin kuin hän oli. Me olemme valon lapsia Jumalan armosta Kristuksen tähden. Mutta tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että meidän kuuluisi olla tyhmiä. Meidän viisautemme tulee olla sellaista, josta epärehellisen taloudenhoitajan viisaus meitä muistuttaa. Omaisuuden suhteen hän teki kyllä väärin. Mutta siinä hän teki hyvin, että toimi varsin määrätietoisesti päästäkseen turvalliseen elämään sitten kun hänen aiheuttamansa kriisi olisi ohi. Hän halusi varmistaa, että toiset ottaisivat hänet taloihinsa (Luuk. 16:4).

Ne talot, joihin meidän tulee määrätietoisesti pyrkiä, ovat toki aivan erilaiset kuin taloudenhoitajan tavoittelemat. Meidän tulee ensisijaisesti tavoitella pääsyä iäisiin majoihin, ei ajallisiin. Jeesushan sanoo: Ja minä sanon teille: tehkää itsellenne ystäviä väärällä mammonalla, että he, kun se loppuu, ottaisivat teidät iäisiin majoihin. (Luuk. 16:9) Mutta mitä ihmettä? Eikö Jeesus olekaan valmistanut meille sijan taivaaseen? Eikö Hän olekaan elämässään, kärsimyksessään ja kuolemassaan hankkinut meille lunastuksen, pääsyn niihin taivaallisiin asuinsijoihin ja iäisiin majoihin, joihin hän on mennyt valmistamaan meille sijaa (Joh. 14:2–3). On toki! Minkä ihmeen takia Hän sitten sanoo tehkää itsellenne ystäviä väärällä mammonalla, että he, kun se loppuu, ottaisivat teidät iäisiin majoihin, ikään kuin ihmiset voisivat viedä meidät taivaaseen? Jeesus puhuu tässä sarkastisesti. On aivan kuin Hän sanoisi: ”Yrittäkääpä hankkia väärällä rahalla itsellenne sellaisia ystäviä, jotka vievät teidät taivaaseen! Siitä vain! Mahtaako se onnistua?”

Herramme antaa siis ymmärtää: Määrätietoisuus tulevaisuuden päämäärän saavuttamisessa on hyvä asia. Mutta kun puhutaan taivaan ikuiseen valtakuntaan pääsemisestä, tällainen määrätietoisuus ei tarkoita sitä, että kristittyjen pitäisi itse yrittää tehdä työtä pelastuakseen. Tänäänkin meidän Herramme Jeesus saarnaa teille, rakkaat ystävät: ”Olkaa määrätietoiset pelastuksenne asiassa, mutta älkää yrittäkö itse ansaita pelastustanne tai hankkia sitä ajallisilla, itse keksityillä juonillanne tai keinoillanne. Mikään rehellinen tai epärehellinen vaivannäkönne ei auta teitä oikeudenmukaisen isännän edessä, jonka silmien edessä kaikki on alastonta ja paljastettua, ja jolle meidän on kerran tehtävä tili (Hebr. 4:13b–c). Mitkään omat neuvonne tai ystävänne eivät voi viedä teitä perille! Etsikää sen sijaan joka päivä määrätietoisesti sitä, mikä voi antaa teille ikuisen elämän. Älkää jääkö katsomaan ajallisiin, vaan kääntäkää katseenne siihen mikä on ikuista, taivaallista. Etsikää minua, joka olen itse Elämä (Joh. 14:6), ja jonka taivaallinen Isäni on antanut teille minussa. Sillä jolla on minut, Poika, sillä on elämä. Jolla ei ole minua, Jumalan Poikaa, sillä ei ole elämääkään. (1. Joh. 5:11–12). Kun kerran olette jo kasteessa pukeutuneet minuun (Gal. 3:27) ja tulleet valon lapsiksi, pysykää nyt määrätietoisesti minussa. Tulkaa minun kirkkooni, Siionin vuoren tykö ja elävän Jumalan kaupungin, taivaallisen Jerusalemin tykö, ja kymmenien tuhansien enkelien tykö, taivaissa kirjoitettujen esikoisten juhlajoukon ja seurakunnan tykö, ja tuomarin tykö, joka on kaikkien Jumala, ja täydellisiksi tulleitten vanhurskasten henkien tykö, ja minun, uuden liiton välimiehen tykö, ja vihmontaveren tykö, joka puhuu parempaa kuin Aabelin veri. (Hebr. 12:22–24) Pysykää minun sanani kuulemisessa, ja minun ruumiini ja vereni nauttimisessa. Niin te pysytte minussa, ja minä pysyn teissä (Joh. 15:4a). Silloin minun elämäni sekä taivaalliset asuntoni ovat teidän, iankaikkisesti.” Aamen.

(Saarna on pidetty Samuelin luterilaisessa seurakunnassa Lahdessa 18.8.2019. Olen kiitollinen pastori TT Petri Hiltuselle niistä hyvistä huomioista, joita hän tämän tekstin äärellä minulle tarjosi.)

Mainokset

Pääsiäispäivä (1. vsk), Luuk. 24:1–12, toinen saarna

Viikon ensimmäisenä päivänä

Johdanto

Pääsiäispäivän pyhä evankeliumi alkaa sanoilla: Mutta viikon ensimmäisenä päivänä (Luuk. 24:1a). Jotta ymmärrämme paremmin, mitä Herra meille tässä evankeliumissa tahtoo sanoa, sallikaa minulle, että pidän aivan lyhyen kielellisen oppituokion näistä sanoista. Ilmaisu Mutta viikon ensimmäisenä päivänä pitäisi oikeastaan kääntää: ”Mutta sapattien ensimmäisenä [päivänä]” (Τῇ δὲ μιᾷ τῶν σαββάτων). Toisin kuin meillä, juutalaisilla ei ollut nimiä eri viikonpäiville. He puhuivat viikonpäivistä laskien, kuinka mones päivä sapatista oli kyseessä. Siksi puhe ”sapattien ensimmäisestä päivästä” tarkoittaa juuri ensimmäistä päivää sapatin jälkeen. Jos nyt kerran sapatti oli viikon seitsemäs päivä, oli ensimmäinen sitä seuraava päivä tietenkin uuden viikon ensimmäinen päivä. Tällä tavalla suomalainen raamatunkäännöksemme tarjoaa meille aivan mahdollisen käännöksen, joskin hieman selittävän sellaisen.

Tästä pääsemme nyt itse asiaan. Näiden sanojen Mutta viikon ensimmäisenä päivänä äärellä tarkastelemme kolmea asiaa. Kuulemme

  1. mitä näiden sanojen taustalla on,
  2. mitä nämä sanat kertovat meille pääsiäisen ihmeestä, ja
  3. miten nämä sanat liittyvät meidän elämäämme.

Jumalan luomistyö viikon ensimmäisenä päivänä

Ensiksi siis kuulemme mitä sanojen Mutta viikon ensimmäisenä päivänä taustalla on. Minun isäni, vanha ja kokenut rovasti, on usein vitsaillut joidenkin pappien tavasta väsyttää seurakuntalaisensa aloittamalla saarnansa luomisesta ja päättämällä ilmestyskirjaan. Nyt meidän on kuitenkin aloitettava juuri luomisesta!

Kun Jumala loi maailmankaikkeuden, Hän teki tämän kaiken kuudessa päivässä. Alussa ei ollut mitään, mutta sitten, kun Jumala loi taivaan ja maan, taivas ja maa olivat. Sitten Hän loi valon ja erotti sen pimeydestä. Tämän kaiken Jumala teki ensimmäisenä päivänä. (1. Moos. 1:1–5) Sitten tuli toinen luomispäivä, sen jälkeen kolmas ja niin edelleen. Lopulta kuudentena päivänä Jumala sai valmiiksi taivaan ja maan kaikkine joukkoinensa (1. Moos. 2:1). Sitten Pyhä Henki lausuu Mooseksen kautta: Ja Jumala päätti seitsemäntenä päivänä työnsä, jonka hän oli tehnyt, ja lepäsi seitsemäntenä päivänä kaikesta työstänsä, jonka hän oli tehnyt. (1. Moos. 2:2) Kaikki tämä tapahtui yhden viikon puitteissa: Kuutena päivänä Jumala teki työtä. Sen sijaan seitsemäntenä, kun työ oli tehty, Hän lepäsi. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että Luoja olisi jättänyt luomansa maailman oman onnensa nojaan. Hänen ihmeellinen luomistyönsä tietenkin jatkuu joka hetki: Luomisvoimallaan Hän jatkuvasti uudistaa meidän ruumiimme solukkoa ja niin ylläpitää meidän elämäämme. Samalla luomisvoimallaan Hän jatkuvasti uudistaa luontoakin ja antaa esimerkiksi kasvien tuottaa happea ilmakehäämme, meidän hengitettäväksemme.

Tämänkertaisen aiheemme kannalta on kuitenkin tärkeintä huomata: kaikki sai alkunsa Jumalan luomiseen käyttämän viikon ensimmäisenä päivänä. Viikon ensimmäisenä päivänä Hän, joka kutsuu olemattomat, ikäänkuin ne olisivat (Room. 4:17c) loi kaiken tyhjästä.

Uusi luomistyö viikon ensimmäisenä päivänä

Toiseksi kuulemme mitä sanat Mutta viikon ensimmäisenä päivänä kertovat meille pääsiäisen ihmeestä. Kun pyhä evankelista Luukas on aloittanut pääsiäisen evankeliumin sanoilla Mutta viikon ensimmäisenä päivänä, hän heti kertoo mitä tuona päivänä tapahtui. Naiset tulivat Jeesuksen haudalle, havaitsivat kiven vieritetyksi pois haudalta (24:2), menivät sisään, mutta eivät löytäneet Herran Jeesuksen ruumista (24:2), näkivät enkelit ja kuulivat heiltä ilosanoman Kristuksen ylösnousemuksesta (24:4–7). Lopulta he palasivat haudalta ja veivät sanan tästä kaikesta niille yhdelletoista ja kaikille muille (24:9).

Mitä Pyhä Henki tahtoo näillä sanoilla meille kertoa? Jeesuksen ylösnouseminen tapahtui varhain viikon ensimmäisen päivän aamuna. Herramme oli naulittu ristiin perjantaina, noin yhdeksän aikaan aamulla. Hän, Jumalan Karitsa (Joh. 1:29), oli kuollut noin kello kolmelta, samoihin aikoihin kun pääsiäisen uhrikaritsat teurastettiin temppelissä. Sitten Hänet oli pantu hautaan, juuri ennen kun sapatti alkoi perjantai-illan pimetessä. Haudassa Hän oli levännyt sapatin. Toisin sanoen, niin kuin Jumala alussa lepäsi kaikesta luomistyöstänsä viikon seitsemäntenä päivänä, niin Jeesus Kristus, maailman Luoja ja Herra nyt lepäsi viikon seitsemäntenä päivänä siitä työstään, jonka Hän oli sinun pelastustasi varten loppuun saattanut. Ristillä Hän oli sanonut: Se on täytetty (Joh. 19:30). Nyt oli aika levätä.

Mutta sitten, viikon ensimmäisenä päivänä ani varhain Hänen hautansa havaittiin olevan tyhjä. Herra oli siis noussut kuolleista juuri viikon ensimmäisenä päivänä ani varhain. Niin kuin Hän oli alussa luonut kaiken tyhjästä juuri viikon ensimmäisenä päivänä, niin Hän nytkin viikon ensimmäisenä päivänä teki jotakin aivan uutta. Jumala, joka kuolleet eläviksi tekee ja kutsuu olemattomat, ikäänkuin ne olisivat (Room. 4:17b–c) teki uuden, ennen näkemättömän luomisteon: Kuollut heräsi eloon. Hänestä, jossa ei mitään elämää ollut, tuli elävä.

Mutta tässä on enemmänkin kuin vain se ihme, mikä koski Jeesusta itseään. Hän oli mennyt kuolemaan sitä varten, että Hän oli ottanut kantaakseen sinun syntisi ja minun syntini. Meidän syntiemme palkaksi Hän nyt oli suostunut kuolemaan. Se tarkoittaa, että sinun ei enää tarvitse kantaa syntiesi rangaistusta. Jeesus Kristus on jo kantanut sen. Hänen kuolemassaan on sinun syntisi sovitettu! Mutta sitten: Viikon ensimmäisenä päivänä Hän nousi kuolleista. Se tarkoittaa, että myös sinun syntiesi seuraus, kuolema on voitettu. Toisin sanoen se Jumalan hyvä luomistyö, jonka Hän oli alussa tehnyt, mutta jonka meidän lankeemuksemme oli rikkonut ja turmellut, se luotiin nyt viikon ensimmäisenä päivänä uudeksi Kristuksessa.

Juuri tästä syystä me kristityt sanommekin tätä viikon ensimmäistä päivää, sunnuntaita ”kahdeksanneksi päiväksi”. Tällainen sanonta on tietenkin tietyssä mielessä virheellinen, eihän viikossa ole kahdeksaa päivää, vaan seitsemän. Mutta juuri tällaisella mahdottomalla sanonnalla kristityt tahtovat ilmaista: Herran Jeesuksen ylösnousemuksessa on kysymys ihmeellisestä uudesta luomisesta. Siinä on alkanut jotakin niin uutta ja ihmeellistä, ettei se enää sovi vanhan luomisen ja sen seitsemän päivän puitteisiin. Ylösnousemuksessa on tapahtunut jotakin yhtä mahdotonta kuin se, että viikossa olisi kahdeksan päivää. Mutta tästä huolimatta me saamme uskoa, että se on todella tapahtunut. Kristus on ylösnoussut!

Uuden luomisen osallisuuteen viikon ensimmäisenä päivänä

Kolmanneksi kuulemme vielä, miten sanat Mutta viikon ensimmäisenä päivänä liittyvät meidän elämäämme. Juuri tänä viikon ensimmäisenä päivänä, sunnuntaina, Kristuksen Kirkko viettää pyhää messua. Näin Kirkko tekee ainakin kolmesta syystä: Ensinnäkin se viettää messua viikon ensimmäisenä päivänä muistaakseen Herransa Kristuksen ylösnousemusta kuolleista, joka tapahtui juuri viikon tänä päivänä. Toiseksi Kirkko viettää messua viikon ensimmäisenä päivänä sen vuoksi, että messussa ylösnoussut Herramme tuo kuolemansa ja ylösnousemuksensa hedelmät omalle rakkaalle seurakunnalleen vastaanotettaviksi sanansa saarnassa sekä ruumiinsa ja verensä sakramentissa. Kolmanneksi messua vietetään juuri tänä päivänä sitä varten, että kristikansa tietäisi milloin kokoontua ottamaan Herransa lahjoja vastaan (Augsburgin tunnustus XXVIII 60). Näin asia on ollut aivan jo alussa: Apostolien teoista me luemme, että alkuseurakunta juuri viikon ensimmäisenä päivänä kokoontui murtamaan leipää ja kuulemaan Jumalan sanaa – siis jumalanpalvelukseen. (Ap. t. 20:7. Ks. myös 1. Kor. 16:2.)

Toki tätä pyhää juhlaa voisi viettää muinakin viikon päivinä ja vietetäänkin. Varhaisessa kristikunnassa jumalanpalveluksia vietettiin useina päivinä viikon aikana. Ehtoollista nautittiin useammin kuin kerran viikossa. Meidän luterilaisten on hyvä muistaa myös se, mitä Luther kirjoittaa katekismuksessa: ehtoollinen on ”annettu jokapäiväiseksi laitumeksi ja ravinnoksi, josta usko saa virkistystä ja voimaa, jotta se ei joutuisi antamaan tässä taistelussa periksi, vaan voisi alati vahvistua.” (Iso katekismus V 24.) Ei siis olisi ollenkaan pahitteeksi, että ottaisimme oppia varhaisen kirkon esimerkistä ja oppi-isämme sanoista ja viettäisimme messua usein. Aivan joka päivälle riittää tarvetta syntien anteeksiantamukselle ja uskon vahvistukselle!

Mutta Kristuksen Kirkko viettää messua ensisijaisesti sunnuntaina juuri sitä varten, että kyseessä on viikon ensimmäinen päivä, tai kahdeksas päivä, siis Herramme ylösnousemuksen ja uuden luomisen päivä. Tule sinäkin siksi aina viikon ensimmäisenä päivänä messuun! Me, jotka pyhän kasteen ja uskon kautta olemme saaneet tulla osallisiksi Kristuksesta sekä Hänen iankaikkisesta elämästään, saamme juuri tänä päivänä Herramme sanan ja sakramentin yhteydessä vahvistua Hänen ikuisen elämänsä yhteydessä. Hänessä, ylösnousseessa Kristuksessa on meidän syntimme sovitettu, kuolemamme voitettu. Hänessä me elämme uutta, iankaikkista elämää jo nyt (vrt. Joh. 3:16). Me olemme viikon ensimmäisen päivän kansaa. Me olemme kahdeksannen päivän, uuden luomisen kansaa. Aamen.

(Saarna on pidetty Samuelin luterilaisessa seurakunnassa Lahdessa 21.4.2019.)

Marian ilmestyspäivä (1. vsk), Luuk. 1:26–38

Elämän ihme

Uuden elämän sikiämisen ihme

Pyhässä evankeliumissa kuulimme Jumalan Pojan sikiämisestä neitsyt Marian kohdussa. Ennen kuin lähdemme katsomaan tätä valtavaa ihmettä tarkemmin, kuljemme kuitenkin ensin pienen sivupolun tämän aiheen äärellä.

Kyse on tästä: Jos Jumalan Pojan sikiäminen neitsyen kohdussa tunnustetaankin ihmeeksi, saattaa kuitenkin helposti unohtua, että itse asiassa kenen tahansa ihmisen sikiäminen äidin kohdussa on suuri ihme. Miehen ja naisen solujen yhdistyessä tapahtuva uuden elämän alkaminen on aina käsittämätön ihme, jota ei kukaan kykene loppuun asti selittämään. Uskoi ihminen Jumalaan tai ei, hän joutuu lopulta kuitenkin hyväksymään sen tosiasian, että siinä uuden elämän alkamisessa, joka hedelmöittymisessä tapahtuu, on kyse ihmisjärjen ylittävästä asiasta.

Elämän ihmeen halveksiminen

Luonnollisen ihmisen mieli ei kuitenkaan tahdo suostua siihen, että sikiäminen voisi olla Jumalan työtä. Siksi sen on päädyttävä vähättelemään tätä ihmettä ikään kuin kyse olisi kovinkin tavanomaisesta tapahtumasta. Tästä on enää lyhyt matka koko uuden elämän halveksimiseen ja jopa sen lopettamiseen.

Jumalan sana kuitenkin ilmoittaa, että kohdussa siinnyt ihmiselämä on ihme, suuri ihme, josta tulee kiittää Jumalaa, kaiken elämän antajaa (Ps. 139:13–14). Sen vuoksi sanan valossa on selvää myös se, että kohdussa siinneen elämän lopettaminen – tapahtui se raskauden millä viikolla tahansa – on Jumalan hyvän luomistyön halveksimista ja vastustamista. Se on asettumista Hänen paikalleen, jolla yksin on vallassa antaa elämä ja ottaa se pois (Job 1:21b), toisin sanoen itsensä tekemistä jumalaksi. Samalla se on myös viidennen käskyn rikkomista, siis murhaamista. Tästä käy ymmärrettäväksi, että myös tällaisen teon hyväksyminen on syntiä.

Tässä kohdassa joku yleensä muistuttaa naisen oikeudesta päättää omaan ruumiiseensa liittyvistä asioista. Joku muistaa myös ehdottaa: raskaaksi tulleella äidillä on oikeus aborttiin, koska hänen elinolosuhteensa tai taloudellinen tilanteensa eivät olleet ihanteelliset lapsen synnyttämiseen tai kasvattamiseen.

Mitä tällaisiin ajatuksiin pitäisi vastata? Ensinnäkin: Tietenkin on erittäin tärkeää pitää naisten oikeuksia arvossa! Tässä yhteydessä vaikeus on vain siinä, että abortin tekeminen ei koske ainoastaan naisen ruumista. Kun siis halutaan puolustaa naisen oikeutta päättää omasta ruumiistaan, pitäisi samalla kysyä kuka muistaisi puolustaa hänen ruumiinsa sisällä kasvavan pienen ja avuttoman lapsen oikeuksia. Toiseksi: Tietenkään ei voida kiistää, etteikö tässä langenneessa ja rikki menneessä maailmassa jouduttaisi joskus aivan hirveisiin tilanteisiin, joissa ei ole jäljellä enää yhtään hyvää vaihtoehtoa. On totta, että joskus joudutaan miettimään, mikä jäljellä olevista täysin kestämättömistä ratkaisumalleista olisi vähiten huono. Samalla on kuitenkin painotettava tätä seikkaa: Vaikka yhteiskunnassa abortti pyritään usein hyväksymään monien aivan todellisten ja karmeiden erityistapausten varjolla, tilastot kuitenkin osoittavat, että todellisuudessa vain murto-osa tehdyistä aborteista saa motivaationsa tällaisista pakon edessä tehdyistä hätäratkaisuista. Useimpien aborttien taustalla on pikemminkin se, että raskaus on ei-toivottu, siis ikään kuin ”vahinko” – vaikka Jumalan silmissä uuden ihmisen sikiäminen ei koskaan ole vahinko, vaan Hänen ihmeellinen luomistekonsa. Toisinaan abortin perusteluna pidetään yksinkertaisesti sitä, että lapsen saaminen ei juuri tällä hetkellä vain tunnu sopivan suunnitelmiin.

Miten ikinä asiaa yritetäänkään perustella, siitä ei kuitenkaan kukaan pääse mihinkään, että abortti on alkaneen elämän lopettamista. Jos sitten kysytään mikä elämä siinä lopetetaan, joku ehkä sanoo: ”Solumassan elämä. Ei siinä sen kummemmasta ole kyse. Siksi antaa mennä vain!” Mutta voitaisiin kuitenkin kysyä vastakysymys: mihin tuon pienen, soluista koostuvan ruumiin elämä perustuu? Eikö siihen, että Jumala on antanut sillekin sielun? Ihminen on sielusta ja ruumiista koostuva kokonaisuus aivan hedelmöittymisestä asti. Jos näin ei olisi, missä vaiheessa sielu sitten tulisi ihmisen ruumiiseen asumaan? Tokikaan sikiön pienen pienessä ruumiissa sielun toiminta ei tule vielä niin selvällä tavalla esiin kuin vaikka meidän aikuisten ruumiissa – esimerkiksi kasvojen ilmeissä tai järjellisissä ratkaisuissa. Mutta tämä ei tarkoita, etteikö Jumalan luoma sielu olisi sikiössäkin jo kokonaan olemassa. Onhan vaikkapa pienellä kaksivuotiaallakin sielu, vaikka sen toiminnot eivät hänen ruumiissaan tule esiin niin selvästi kuin ruumiiltaan kehittyneemmällä aikuisella. Koska siis äidin kohdussa oleva sikiökin on kokonainen Jumalan luoma ihminen, jolle Luoja on antanut sekä sielun että ruumiin, olisi sen abortoiminen – siis alkaneen elämän keskeyttäminen – iankaikkisen sielun irrottamista ruumiista, toisin sanoen tappamista.

Ennen kuin siirrymme asiassa eteenpäin, sanon vielä yhden asian. Jos joku uskaltautuu katsomaan aborttiklinikoilla otettuja valokuvia tai videoita, tulee vakuuttuneeksi: Kyllä siinä on kyse muusta kuin pelkästä solumassasta. Kyllä kyse on lapsen elämästä – tai oikeastaan kuolemasta. Abortin tekeminen on elävän ihmislapsen suunnitelmallista tappamista. Jumalallisen oikeuden valossa se ei eroa millään tavalla muusta murhaamisesta. Sellainen on järkyttävä rikos niin Jumalaa kuin Hänen ihmeellisesti luomaansa ihmisyyttäkin vastaan.

Jumalan Pojan sikiämisen ihme

Mutta nyt me siis kuulimme evankeliumista tapauksesta, jossa Jumala teki tämän mitä ihmeellisimmän ihmeteon: sikisi uusi ihmiselämä. Kun alussa sanoin, että pyhässä evankeliumissa kuulimme Jumalan Pojan sikiämisestä neitsyt Marian kohdussa, tarkoitin nimenomaan tätä. Me emme nimittäin kuulleet enkelin ainoastaan ilmoittavan Marialle, että Jumalan Poika ”jossakin vaiheessa” sikiäisi hänen kohdussaan. Sen sijaan me kuulimme siitä nimenomaisesta tapahtumasta, jossa tämä sikiämisen ihme tapahtui. Vaikka Jumala näet tässäkin antoi Poikansa siitä ihmeellisellä tavalla naisen kohdussa, Hän kuitenkin nyt teki tämän ihmeen toisella tavalla kuin miten sen Hän yleensä tekee. Tässä ei ollut kyse Jumalan luonnollisesta ihmeestä, vaan yliluonnollisesta.

Enkeli lausui Marialle: Pyhä Henki tulee sinun päällesi, ja Korkeimman voima varjoaa sinut; sentähden myös se pyhä, mikä syntyy, pitää kutsuttaman Jumalan Pojaksi. (Luuk. 1:35) Juuri nämä jumalalliset sanat vaikuttivat sen, mitä ne ilmoittivat. Juuri tämän jumalallisen sanan kautta tapahtui se, mistä pyhä Johanneskin todistaa: Ja Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme (Joh. 1:14a). Juuri enkelin lausuman Jumalan sanan kautta Pyhä Henki, joka sitoutuu sanaan, tuli Marian päälle. Juuri tämän sanan kuullessaan Korkeimman voima varjosi tämän naisen. Jumalan elävä Sana ja Poika, itse tosi Jumala, joka oli alussa Isän luona (Joh. 1:1) tuli tämän sanan kautta ihmisen Pojaksi, siis tosi ihmiseksi. Tähän sikiämiseen ei siis tarvittu miehen siementä, vaan Jumalan sanan siemen annettiin Mariaan hänen korviensa kautta. Näin Mariasta tuli Kristuksen kantaja.

Ajattele, miten suuren tehtävän Jumala antoi tälle neitsyelle! Voiko olla mitään suurempaa tehtävää kuin se, että Maria sai kantaa kohdussaan Jumalan Poikaa, joka meidän ihmisten ja meidän pelastuksemme tähden astuu alas taivaasta, tulee lihaksi Pyhästä Hengestä ja hänen ruumistaan, ja syntyy ihmiseksi. Tällaisen tehtävän saaneena Maria sai armon, niin kuin enkeli sanookin: Terve armoitettu! Herra olkoon sinun kanssasi. (Luuk. 1:28b) Jumalan ilmoitussanan myötä Herra tulikin olemaan Marian kanssa, jopa Hänen kohdussaan. Siksi tämän naisen kautta itse asiassa koko maailmakin sai armon – nimittäin siksi, että Jumalan Poika tuli asumaan sen keskellä, ja lopulta ottamaan pois koko sen synnin (Joh. 1:29).

Mutta ajattele myös millaisessa tilanteessa neitsyt Maria oli tullessaan raskaaksi Pyhästä Hengestä. Hän oli ilmeisesti hyvin nuori. Hänet oli kyllä kihlattu Joosefille, mutta hän ei vielä kuitenkaan ollut naimisissa tämän kanssa. Näin Marialla ei vielä ollut miestä ottamassa vastuuta hänen itsensä saati syntyvän lapsen elättämisestä. Raskaaksi tuleminen tällaisessa elämäntilanteessa saattoi hänet vielä valtavan huonoon valoon yhteiskunnan edessä. Häntä pidettiin yleisesti haureellisena ja saastaisena naisena, kantoihan hän kohdussaan lasta jo ennen avioliittoa. Nykyaikaisen perhepolitiikan kielenkäyttöä lainaten me voisimme kysyä: Oliko Marian elämässä nyt ”sopiva aika” alkaa odottaa lasta? Oliko omakotitalo hankittu, keittiöremontti tehty ja kesämökin kaakelit vaihdettu kauniimpiin? Oliko Maria saanut elämässään kaiken nyt niin täydellisen valmiiksi, että olisi hyvä aika alkaa – niin kuin sanotaan – ”tehdä lapsia”? Ja lopulta: sopiko Marian suunnitelmiin se, että hän tämän raskauden myötä joutuisi koko yhteisönsä silmätikuksi? Inhimillisesti ajatellen voisimme vastata: ei tietenkään! Mutta Jumalan aika oli kuitenkin juuri nyt. Jumala tahtoi juuri tällä ajalla lähettää elävän Sanansa lihaksi, asumaan meidän keskellämme. Ajattele mitä olisi tapahtunut, jos Maria olisi tässä tapauksessa alkanut miettiä sitä, mikä hänelle nyt paremmin sopisi. Mitä olisi tapahtunut, jos Maria olisi pitänyt tätä raskautta ei-toivottuna ja alkanut pohtia miten päästä tästä lapsesta eroon? Näin hän olisi itse syyllistynyt tietenkin murhaan. Mutta silloin Jumalan Poika ei myöskään olisi voinut tulla meidän syntiemme kantajaksi, saati kuolemaan oikeaan aikaan meidän jumalattomien edestä (Room. 5:6). Ilman Golgatan uhria me olisimme jääneet ilman pelastusta. Kenen tahdon mukaista tällainen lopputulos olisi ollut? Tietenkin perkeleen tahdon mukaista, siis hänen, joka vihaa Jumalaa sekä Hänen valmistamaansa pelastusta. Se olisi ollut hänen tahtonsa mukaista, joka ei tahdo, että yksikään ihminen pelastuisi, vaan että kaikki tulisivat tuntemaan hänen valheensa (vrt. 1. Tim. 2:4). Pyhän evankeliumin äärellä on kauheaa kuvitellakin tällaista mahdollisuutta, että Maria olisi nykyihmisten tavoin ajatellut omaa etuansa. Rohkenemme kuitenkin kuvittelemaan tätä siksi, että paremmin ymmärtäisimme, miten vakavasta asiasta sikiön tappamisessa on kyse. Sellainen on aina saatanallinen teko.

Marian kuuliaisuus ja Kristuksen lunastustyö

On kuitenkin ihana asia, että Maria uskoi enkelin välittämän Herran sanan! On ihana evankeliumi, että hän ei pannut etusijalle omaa mukavuuttaan tai ”oikeuksiaan”. Sen sijaan hän sanoi: Katso, minä olen Herran palvelijatar; tapahtukoon minulle sinun sanasi mukaan. (Luuk. 1:38) Jumala antoi Marialle sen armon, että hänkin, vaikka oli syntinen ihminen, kuitenkin alistui kuuliaiseksi Herransa sanalle, Hänen luomistahdolleen ja pelastustahdolleen.

Koska Maria oli kuuliainen, saamme mekin tänään iloita: Meille on syntynyt Vapahtaja (vrt. Luuk. 2:11a). Kuulitko? Sinulle on syntynyt Vapahtaja! Jumalan Poika on neitsyen kohdussa omaksunut ihmisyyden ihmissieluineen ja ruumiineen, koska me kaikki olemme ihmisiä sieluinemme ja ruumiinemme. Hän on syntynyt tästä neitsyestä ja elänyt ihmisen elämän. Kokanaisena ja täydellisenä ihmisenä – ilman syntiä (Hebr. 4:15) – Hän on itse kantanut meidän syntimme. Oikeaan aikaan Hän kantanut sinun syntisi ruumiissansa ristinpuuhun (1. Piet. 2:24), kuollut sinun puolestasi. Olivat sinun syntisi millaiset tahansa – Jumalan ja Hänen sanansa halveksimista, itsesi asettamista Hänen asemaansa, tottelemattomuutta vanhempiasi tai esivaltaa kohtaan, lähimmäisesi vihaamista ja surmaamista mielessä, hänen ruumiillista kaltoin kohteluaan, hedelmöittyneen ihmiselämän lopettamista, lihallisten himojesi seuraamista, pahan puhumista, varastamista tai toisen oman himoitsemista – saat kuitenkin uskoa, että Kristuksen Jeesuksen ihmisruumiin ja veren uhrissa sinulla on lunastus kaikista synneistä (vrt. 1. Piet. 1:18–19). Korkeimman Poika on sovittanut sinun kaikki syntisi! Usko nyt Häneen, kuoleman voittaneeseen Herraan. Hänessä sinulla on ikuinen elämä. Ja mene sitten Hänen rauhaansa, äläkä tästedes enää syntiä tee (Joh. 8:11b).

Uuden elämän sikiäminen ihmisessä

Lopuksi: Kun Jumala lähetti enkelinsä Marian luo ilmoittamaan Poikansa sikiämisestä ja syntymästä, Hänen sanansa siemen siis kylvettiin neitsyeen tämän korvien kautta. Sanan kautta Pyhä Henki tuli Marian päälle ja Jumalan Poika sikisi ihmiseksi. Samalla tavoin Jumala tänäänkin lähettää seurakunnalleen sen enkelit, suomeksi sanansaattajat (ἄγγελος – ks. esim. Ilm. 1:20). Hän siis lähettää seurakunnalle piispat ja pastorit. Heidän tehtäväkseen on Jumala antanut saarnata omaa sanaansa, johon Hänen Pyhä Henkensä sitoutuu. Kun Henki sitten sanan kautta tulee uskosta osattomien kuulijoiden päälle, sikiää heidänkin sydämessään uusi hengellinen elämä. He uudestisyntyvät, eivät katoavasta, vaan katoamattomasta siemenestä, Jumalan elävän ja pysyvän sanan kautta (1. Piet. 1:23).

Rakas kristitty, sinä, joka olet Jumalan sanaa kuullut ja Hänen sanallaan kastettu Jumalan lapsi! Tämän kaiken Herra on sinussakin jo kerran tehnyt. Jos sinä tunnet lihallisen hitautesi ja haluttomuutesi Jumalan tahdon asioissa, kuule taas tätä samaa Jumalan sanaa! Itse henkäyttämänsä (2. Tim. 3:16) ja Henkensä täyttämän sanan kautta Jumala tahtoo yhä uudelleen elävöittää sinun hengellisen elämäsi. Sanan kautta Kristus tulee yhä uudestaan uskon kautta asumaan sinun sydämeesi (Ef. 3:17). Silloin sinäkin Marian tavoin saat uskossa olla Kristuksen kantaja. Saat iloisesti kantaa Häntä – Jumalan elävää Sanaa – luetun ja puhutun sanan kautta myös toisten kuultavaksi. Niin Kristus, itse Elämä (Joh. 14:6), saa tulla yhä uusien ihmisten elämäksi.

Tämän kaiken meille suokoon armollinen Herramme Jeesus Kristus, joka yhdessä Isän ja Pyhän Hengen kanssa elää ja hallitsee yhdessä jumaluudessa aina ja ikuisesti. Aamen.

(Saarna on pidetty Samuelin luterilaisessa seurakunnassa Lahdessa 24.3.2019.)

Laskiaissunnuntai (1. vsk), Luuk. 18:31–43, toinen saarna

Kaikki on täysin toteutuva

Johdanto

Jeesus ja Hänen opetuslapsensa olivat kulkeneet alas Jordanin itärantaa. Nyt he olivat tulossa Jerikoon (Luuk. 18:35). Sieltä ei olisi enää pitkä heidän matkansa määränpäähän, Jerusalemiin (vrt. Mark. 10:32). Tässä tilanteessa Herra otti kaksitoista opetuslastaan erilleen muista. Hän alkoi puhua heille tulevista tapahtumista: Katso, me menemme ylös Jerusalemiin, ja kaikki on täysin toteutuva, mitä profeettain kautta on kirjoitettu Ihmisen Pojasta. Sillä hänet annetaan pakanain käsiin, ja häntä pilkataan ja häväistään ja syljetään; ja ruoskittuaan he tappavat hänet, ja kolmantena päivänä hän nousee ylös. (Luuk. 18:31b–33)

Kuvaus on lyhyt ja yksinkertainen. Meidän raamatunkäännöksessämme nämä Jeesuksen sanat kuulostavat rauhallisilta ja asiallisilta, melkeinpä sanomalehtikieleltä. Niihin on kuitenkin ladattuna valtavan suuri rikkaus. Ne kertovat, kuka on valmistanut sinulle pelastuksen. Jotta näkisimme tämän tarkemmin, etsimme nyt vastausta seuraavaan kysymykseen: Kun Jeesus tässä ilmoittaa mitä Jerusalemissa on tapahtuva, kenen Hän sanoo tekevän mitäkin?

Kirjoitukset täyttyvät

Herra siis sanoo: ”Katso, [me] nousemme ylös Jerusalemiin, ja täyttyy kaikki mikä on kirjoitettu profeettojen kautta Ihmisen Pojasta.” (Luuk. 18:31b) Hän puhuu ”täyttymisestä”. Tämä teonsana ei ilmaise kuka on se, joka täyttää. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, että mikään ”täyttyisi” itsestään. Kun Jeesus sanoo, että kohta täyttyy kaikki se, mikä on ennalta Raamatussa kirjoitettu Hänestä, Hän tarkoittaa, että Jumala itse täyttää tämän kaiken. Toisin sanoen: Jumala on sanonut sanansa. Hän pysyy myös sanansa mittaisena. Mitä Hän ennalta on sanonut tekevänsä, sen Hän myös tekee. Mutta mitä Jumala nyt siis aikoo tehdä? Minkälaisia asioita on tapahtumassa?

Jeesuksen antaminen pakanoiden käsiin

Ensiksi, Jerusalemissa Jeesusta odottavat kärsimys ja kuolema. Huomaatko miten Herramme jumalallisessa viisaudessaan tietää kaiken ennalta? Monet kärsimysviikon tapahtumia sivusta seuranneet ajattelivat ehkä, että Nasaretin rabbi kiinniottaminen tapahtui niin kuin tavallisten rikollisten kohdalla, sellaisten, jotka pyrkivät viimeiseen asti pakenemaan ja piiloutumaan esivallan miekkaa. Hänet saatiin kiinni, ja sitten häntä rangaistiin kiduttamalla ja ristiinnaulitsemalla. Mutta todellisuudessa mikään tästä ei tapahtunut sattumalta. Herramme Jeesus on Jumalan elävä ilmoitussana, koko Raamatun keskus. Sen vuoksi Hän myös tiesi tarkkaan, mitä Raamatussa Hänestä oli ennalta kirjoitettu. Hän tiesi, että Isä oli lähettänyt Hänet maailmaan juuri siksi, että Hän menisi kärsimykseen ja kuolemaan. Niin Hän nyt aivan tietoisesti halusi tehdäkin. Hän oli matkalla tätä päämäärää kohti.

Kun Jeesus nyt puhuu näistä tulevista tapahtumista, Hän sanoo, että Hänet annetaan pakanain käsiin (Luuk. 18:32a). Se ”antamista” tarkoittava sana, jota Jeesus tässä käyttää (παραδίδωμι), tarkoittaa oikeastaan jonkin antamista tai uskomista jonkun toisen haltuun, tai alttiiksi panemista. Herramme ei kuitenkaan tarkkaan ilmaise kuka Hänet antaa pakanoiden käsiin. Hän vain sanoo, että Hänet annetaan. Kuka tämän siis tekee?

Raamattu kertoo ihmisistä, jotka juuri tällä tavalla olisivat halunneet antaa Jeesuksen toisten käsiin, tuomittavaksi. Luukas kirjoittaakin pari lukua myöhemmin: Ja he vartioivat häntä ja lähettivät hänen luokseen hurskaiksi tekeytyviä urkkijoita, saadakseen hänet kiinni jostakin sanasta, niin että voisivat antaa hänet esivallalle ja maaherran käsiin. (Luuk. 20:20) Evankelista käyttää tässä samaa sanaa kuin Herramme. Lisäksi voimme muistaa miehen, joka aivan todella antoikin Jeesuksen juutalaisille ja heidän kauttaan lopulta pakanapäällikkö Pilatukselle tuomittavaksi. Luukas kirjoittaa: Niin saatana meni Juudaaseen, jota kutsuttiin Iskariotiksi ja joka oli yksi niistä kahdestatoista. Ja tämä meni ja puhui ylipappien ja pyhäkön vartioston päällikköjen kanssa, miten hän saattaisi hänet heidän käsiinsä. (Luuk. 22:3–4) Taas evankelista käyttää samaa, toisen haltuun antamista tarkoittavaa sanaa. Vieläpä Herra itsekin käyttää tätä sanaa, kun Hän Getsemanessa sanoo tälle kavaltajalleen: Juudas, suuntantamisellako sinä Ihmisen Pojan kavallat? – tai ”annat alttiiksi”. (Luuk. 22:48) Raamattu siis puhuu selvästi ihmisistä, jotka antoivat Herran alttiiksi ja pakanoiden käsiin.

Lopulta evankeliumin sanamuodossa on kuitenkin kyse siitä, että Jumala itse toimii. Kun Jeesus sanoo, että Hänet annetaan pakanain käsiin, Hän tarkoittaa, että juuri taivaallinen Isä antaa Poikansa pakanoiden käsiin. Taas me siis näemme, että Jeesus ei joutunut kiinniotettavaksi sattumalta tai siksi, ettei Hän olisi onnistunut kätkeytymään vainoajiltaan. Tässä me näemme Hänen täydellisen kuuliaisuutensa Isän pelastustahdolle. Jeesus suostuu passiivisesti kaikkeen mihin Hänen rakas Isänsä tahtoo Hänet lähettää ja antaa.

Samaa asiaa voidaan katsoa myös toisesta näkökulmasta: Jeesus, taivaallisen Isän Poika ja itse Jumala toimii tässä itsekin. Hän kuitenkin toimii juuri niin kuin Isän tahto on. Tästä Hän puhuu toisessa kohdassa: Sentähden Isä minua rakastaa, koska minä annan henkeni, että minä sen jälleen ottaisin. Ei kukaan sitä minulta ota, vaan minä annan sen itsestäni. Minulla on valta antaa se, ja minulla on valta ottaa se jälleen; sen käskyn minä olen saanut Isältäni. (Joh. 10:17–18) Mutta jos siis Isä on nyt antava Poikansa pakanoiden käsiin, niin mitä Hänelle sitten tapahtuu?

Jeesuksen pahoinpiteleminen ja tappaminen

Ensiksi – vaikka Herramme ei päivän tekstissä sitä suoraan sanokaan – me tiedämme evankeliumeista, että Jeesus otettiin kiinni. Inhimillisestä näkökulmasta katsottuna tapahtui vapaudenriisto. Jumalallisesta näkökulmasta katsoessamme voimme kuitenkin sanoa, että Herra Jeesus, kaikkivaltiaan Jumalan Poika, antoi itse itsensä vangittavaksi (vrt. Matt. 26:53).

Toiseksi kuulemme, mitä Jeesus sanoo Jerusalemissa tapahtuvan: Häntä pilkataan tai ivataan. Häntä häpäistään – tai ”pidetään ylimielisesti”. Häntä syljetään. Vielä Herra sanoo, että ruoskittuaan häntä he tappavat Hänet.

Nämä toinen toistaan kauheammat teonsanat edellyttävät sitä, että joku tekee tämän kaiken Jeesukselle. Ketkä nyt siis ovat niitä, jotka pilkkaavat, häpäisevät, sylkevät, ruoskivat ja tappavat? Taas on tietenkin kyse ihmisistä. Ihmisten viha kohdistuu Jeesukseen. Katso miten se tapahtuu: Kun sydämessä olevalle vihalle ja murhanhimolle annetaan valtaa, se alkaa ensin näyttäytyä väheksymisenä ja pilkkaavina, ylimielisinä puheina. Alatko haistaa palaneen käryä, jos mietit omaa elämääsi? Kun tällaiselle asenteelle ja käytökselle annetaan tilaa, se johtaa edelleen vihan osoittamiseen ja häpäisemiseen myös ruumiillisella tavalla, sylkemällä. Kun tälle vihalle annetaan valta, seuraavina vuorossa ovat lyöminen ja ruoskiminen, ja lopulta se, mikä kaiken taustalla on koko ajan ollutkin, viidennen käskyn rikkominen aivan lopullisella tavalla, murhaaminen. Näin erinomaista hedelmää kantaa meidän ihmisten lihallinen luonto! Mutta kuka tämän kaiken siis teki Jeesukselle? Tietenkin juuri ne pakanat, joiden käsiin Herra sanoo itsensä annettavan. Roomalainen hallitsija antoi hänet kuolemaan. Tämän sotilaat pilkkasivat ja häpäisivät, sylkivät ja ruoskivat Häntä. He naulitsivat Hänet ristiin.

Siinäkö kaikki? Ei vielä. Nimittäin lopulta tämä kaikki tapahtui juuri niin kuin Jumala oli jo ennalta säätänyt ja profeettojensa kautta Raamatussa ilmoittanut. Isä itse antoi Poikaansa rangaista näin. Mitä varten? Siksi, että sinä, ihminen, olisit ansainnut kaiken tämän synneilläsi. Isän armo sinua, synteihin kahlittua kohtaan toi Hänen pyhälle Pojalleen kahleet. Sinun tähtesi, joka elit synnin, kuoleman ja perkeleen orjuudessa, antoi Isä Poikansa perkeleen palvelijoiden kiinniottamaksi. Näin Hän oli päättänyt tehdä, että sinä pääsisit vapaaksi demonisten orjuuttajiesi vankeudesta, Jumalan lasten kirkkauden vapauteen (Room. 8:21b). Armossaan taivaallinen Isä järjesti niin, että sinun pilkkasi Hänen pyhyyttään kohtaan koitui Hänen Pojalleen Kristukselle pilkaksi. Sinun ylimielinen ja häpäisevä suhtautuminen Jumalaa kohtaan koitui Jeesukselle häpeäksi. Vielä taivaallinen Isä järjesti niinkin, että kun sinä olit elämälläsi sylkenyt Jumalan täydellisen lain päälle, tuli Hänen täydellinen ja virheetön Uhrikaritsansa Jeesus pilkattavaksi ja syljettäväksi sinun sijastasi. Näin Hän oli päättänyt tehdä, että sinä et joutuisi jumalattomien ihmisten ja perkeleiden kanssa iankaikkiseen häpeään ja piinaan, vaan saisit sen sijaan iankaikkisen elämän ja pysyvän ilon (Augsburgin tunnustus XVII 2–3). Se, että sinä olit vihannut ja pitänyt tyhjänpäiväisenä Jumalan ja Hänen uskovan seurakuntansa, koitui Herralle Jeesukselle ruoskaniskuiksi ja kuolemaksi (vrt. Matt. 5:22). Näin Isä oli päättänyt antaa Poikansa kantaa sinun syntisi ruumiissaan ristinpuuhun (1. Piet. 2:24a), ettei sinun tarvitsisi niitä kantaa. Isä lähetti Kristuksen, että Hän olisi sinun syntisi, ja että sinä saisit Hänessä tulla Jumalan vanhurskaudeksi (2. Kor. 5:21). Sinun syntiäsi ja sen rangaistusta kantaen Herra Jeesus Kristus oli nyt menossa sinun syntisi rangaistukseen, sinun kuolemaasi (Room. 6:23a).

Tällä tavalla myös sinä annoit Kristuksen pakanoiden käsiin. Sinä teit tämän kun vielä olit syntinen, Jumalan vihollinen. Mutta Jumala osoittaakin rakkautensa meitä kohtaa siinä, että Kristus, kun me vielä olimme syntisiä, kuoli meidän edestämme. (Room. 5:8)

Juuri tätä kaikkea Jeesus tarkoittaa kun Hän sanoo: ja kaikki on täysin toteutuva. Hänen ristinkuolemansa oli oleva Jumalan pelastussuunnitelman täyttymys. Näin Hän aivan samaa sanaa käyttäen sitten ristillään sanookin: Se on täytetty (Joh. 19:30).

Jeesuksen ylösnousemus

Mutta Jeesus lisää näiden tulevien tapahtumien listan loppuun vielä yhden asian, joka on ennalta profeettojen kautta ilmoitettu ja tulee kohta täyttymykseensä. Herramme sanoo itsestään: ja kolmantena päivänä hän nousee ylös. (Luuk. 18:32c) Jeesuksen puheessa on siis kyse paitsi Hänen kärsimyksestään ja kuolemastaan, myös Hänen ylösnousemuksestaan ja kirkastamisestaan (vrt. Luuk. 24:26; 9:31, 51).

Hänen sanansa ovat koruttomat: ja kolmantena päivänä hän nousee ylös. Mutta mikä suuri ihme näihin sanoihin sisältyykään! Kuollut nousee ylös! Kuka sellaista voi tehdä? Yksin Jumala!

Mutta mitä varten Isä oli päättänyt näin? Siksi, että Kristus nousisi kuolleista esikoisena kuoloon nukkuneista (1. Kor. 15:20). Toisin sanoen, Hän olisi ensimmäinen kuolleista herätetty, ja Hänen kauttaan herätettäisiin muitakin. Isä päätti näin, että sinut, joka olit kuollut Aadamissa, mutta sitten myös sovitettu Kristuksen veriuhrin kautta, tehtäisiin eläväksi Kristuksessa (1. Kor. 15:22). ”Kristus nousi kuolleista, kuolemalla kuoleman voitti, ja haudassa oleville” – siis sinulle! – ”elämän antoi.” Hänessä Isä avasi sinulle pääsyn iankaikkiseen elämään taivaassa!

Jeesuksen pelastustekojen todistajat

Lopuksi meidän on syytä panna merkille vielä yksi asia. Kun Jeesus puhuu tästä kaikesta opetuslapsilleen, Hän siis sanoo heille: Katso, me menemme ylös Jerusalemiin, ja kaikki on täysin toteutuva, mitä profeettain kautta on kirjoitettu Ihmisen Pojasta. Herra Jeesus siis tahtoo, että Hänen rakkaat opetuslapsensa olisivat kaiken tämän todistajia. Näinhän Hän ylösnoustuaan sanookin heille: Niin on kirjoitettu, että Kristus oli kärsivä ja kolmantena päivänä nouseva kuolleista, ja että parannusta syntien anteeksisaamiseksi on saarnattava hänen nimessänsä kaikille kansoille, alkaen Jerusalemista. Te olette tämän todistajat. (Luuk. 24:46–48)

Tämä asia koskee meitäkin. Mekin olemme saaneet kuulla Jumalan sanan, jonka Hän on pyhien profeettojensa kautta kirjoituttanut tulevasta Messiaasta. Me olemme kuulleet sanan, jonka Herra itse on puhunut ja pyhien evankelistojensa kautta välittänyt meillekin. Vielä me olemme kuulleet myös sen sanan, jonka Herra on pyhien apostoliensa kynän kautta ilmoittanut meille. Me olemme saaneet kuulla Kristuksesta, Jumalan Pojasta, jonka Isä on lähettänyt maailmaan meidän syntiemme sovittajaksi. Tämän sanan kuulijoina ja Kolmiyhteisen Jumalan nimeen kastettuina me olemme saaneet Pyhältä Hengeltä lahjaksi uskon. Tässä uskossa mekin saamme olla Herramme kärsimyksen, kuoleman ja ylösnousemuksen todistajia. Saamme olla todistajia, sillä se kaikki koskee meitä, niin sinua, yksittäistä kristittyä, kuin koko Kristuksen seurakuntaruumistakin: Kasteessa meidän vanha ihmisemme on ristiinnaulittu, haudattu Kristuksen kuolemaan. Kasteessa Hän on synnyttänyt meissä uuden ihmisen, nostanut meidät ylös kuolleista, elämään uutta elämää Kristuksessa. (Room. 6:3–6: Tiit. 3:5)

Hänen omakseen kastettuna sinäkin saat olla Hänen pelastustekojensa todistaja. Saat olla sitä koko uuden elämäsi puolesta ja sitten myös puheissasi. Muista kuitenkin tämä: kun sinä näin todistat Kristuksen teoista lähimmäisillesi, sinun ei tarvitse yrittää tavoittaa mitään erityistä ihmisviisauden tai puhetaidon suuruutta. Riittää, että teet niin kuin Herramme itse päivän evankeliumissa, ja puhut selvällä ja yksinkertaisella tavalla siitä, mitä Hän on tehnyt hyväksesi – vaikka tämä tapahtuisi sanomalehtikielellä. Jumalan sana ei nimittäin kaipaa mitään tehostamista sinun puoleltasi. Herran sanassa itsessään on Pyhän Hengen voima, joka vaikuttaa uskon sitä kuulevissa, missä ja milloin Jumala hyväksi näkee.

Kristuksen omana sinä olet Hänen kuolemansa ja ylösnousemuksensa todistaja. Hänen kuolemansa ja ylösnousemuksensa on siis totta sinun kohdallasi jo nyt. Kerran tämä kaikki on täysin toteutuva myös sinun kohdallasi. Se on toteutuva kun Herramme Jeesus Kristus palaa kirkkaudessaan. Silloin me saamme silmillämme nähdä ja katsella sitä todellisuutta, mistä nyt olemme sanasta korvillamme kuulleet ja minkä nyt uskon kautta näemme kuin kuvastimessa. Silloin me elämme iankaikkisesti, Kristuksen, meidän Herramme tähden, joka elää ja hallitsee yhdessä Isän ja Pyhän Hengen kanssa iankaikkisesta iankaikkiseen. Aamen.

(Saarna on pidetty Samuelin luterilaisessa seurakunnassa Lahdessa 3.3.2019.)

Sexagesima (1. vsk), Luuk. 8:4–15

Kuka kylvää ja mitä?

Johdanto

Kuulimme Jeesuksen tutun vertauksen kylvästä sekä sen selityksen. Näitä Herramme rikkaita sanoja voitaisiin lähestyä monistakin eri näkökulmista. Suuri osa vertauksesta keskittyy erilaisiin maaperiin sekä siihen, miten hyvin tai huonosti ne ottivat vastaan kylvön. Tästä asiasta on syytä saarnata, ja on paljon saarnattukin. Tänään sen sijaan tarkastelemme Herramme sanoja itse kylvämisen näkökulmasta. Pohdimme seuraavia asioita:

1) Mitä kylvetään?

2) Kuka kylvää?

3) Miten kylväminen tapahtuu?

4) Osan lahjoistaan Jumala jakaa toisella tavalla kuin kylvämällä.

Mitä kylvetään?

Ensiksi kysymme, mikä on se siemen, jonka kylvämisestä Jeesus puhuu. Herra itse vastaa tähän ja sanoo: siemen on Jumalan sana. (Luuk. 8:11) Hän siis tarkoittaa, että aivan niin kuin kylvämään lähtenyt maanviljelijä levittää valtavat määrät siemeniä maahan, niin tulee myös Jumalan sanaa levittää runsaasti maailmaan.

Mutta mitä tämä sana oikeastaan on? Se on Jumalan oma ilmoitus, jonka Hän on profeettojensa ja apostoliensa kautta antanut meille, ja joka on talletettuna pyhään Raamattuun. Tämä ilmoitussana on kahtalainen: se on yhtäältä lakia ja toisaalta evankeliumia. Laki ilmoittaa meille Jumalan pyhän ja vanhurskaan tahdon (vrt. Room. 7:12). Samalla se osoittaa, että me emme ole täyttäneet tätä Hänen tahtoaan, emmekä edes halunneet täyttää sitä. Me olemme siis syntisiä, kadotuksen ansainneita. Mutta juuri siksi Jumalan sana on myös evankeliumia. Se on hyvää sanomaa Kristuksesta, Jumalan Pojasta, jonka taivaallinen Isä on lähettänyt maailmaan. Kristus on tullut kantamaan sinunkin koko syntitaakkasi ja sovittamaan sen ristillään. Evankeliumin sana paitsi kertoo tästä Kristuksen historiallisesta sovitustyöstä, se myös tuo sen hedelmät meille, sinullekin. Ihminen, joka vastaanottaa tämän sanan, saa syntinsä anteeksi ja syntyy uudesti, uuteen elämään Kristuksessa. Siksi hän myös alkaa uuden ihmisensä puolesta mielellään noudattaa Jumalan pyhää tahtoa, joka lain sanassa on ilmoitettuna. Tällä tavalla Jumalan laki on kristitylle suuri ilon aihe.

Katso nyt miten Herramme Jeesus rakastaa kaikkia ihmisiä! Luukas kirjoittaa, että kun Hän näkee suuren kansanjoukon kokoontuvan Häntä kuulemaan, Hän juuri silloin puhuu tämän vertauksen sanansa kylvämisestä (Luuk. 8:4ss). Herramme siis tahtoo, että lain ja evankeliumin työ voisi tapahtua mahdollisimman monissa ihmisissä, myös näissä Hänen kuulijoissaan. Siksi Hän tahtoo, että Hänen sanaansa kylvettäisiin kaikkialla maailmassa.

Mutta on huomattava, että sanan siemen on erilaista kuin maan multaan kylvettävä siemen. Tavallinen maanviljelijä heittää maahan edellisen kauden sadosta saatuja siemeniä, ja hyvään maahan pudotessaan ne alkavat kasvaa uutta elämää. Jumalan iankaikkinen sana sen sijaan on katoamaton siemen. Se kylvetään ihmiseen sitä varten, että kun ihminen ottaa sen vastaan, hänestä itsestäänkin tulisi katoamaton, siis osallinen ikuisesta elämästä Kristuksessa. Näinhän apostoli Pietari kirjoittaakin seurakunnalle: olette uudestisyntyneet, ette katoavasta, vaan katoamattomasta siemenestä, Jumalan elävän ja pysyvän sanan kautta. (1. Piet. 1:23) Koska Jumalan sanan ihmeellinen siemen nyt siis kylvetään ihmiseen, täytyy se myös kylvää sillä tavalla, että ihminen voi ottaa sen vastaan. Se kylvetäänkin korvien kautta.

On tosin syytä muistaa, että kaikki mitä tässä maailmassa kylvetään, ei ole Jumalan sanaa. Moni pyrkii kylvämään ihmisiin myös Jumalan sanan vastaisen väärän opin siementä. Tätäkin kylvämistä yritetään toteuttaa ihmisten korvien välityksellä. Siksi on hyvä ottaa opiksi siitä, mitä Ignatios, heti apostolien ajan jälkeen vaikuttanut Antiokian piispa kirjoittaa Efeson seurakunnalle:

Olen oppinut tuntemaan muutamia opettajia, jotka ovat lähtöisin sieltä, ja kävivät matkallaan täällä; heidän oppinsa on huono. Näiden te ette ole sallineet kylvää siementä keskuuteenne, vaan olette tukkineet korvanne, jotta ette joutuisi vastaanottamaan sitä mitä he kylvävät. (I. Ef. IX 1)

Kuka kylvää?

Toiseksi kysymme kuka on se, joka kylvää Jumalan sanaa. Luukkaan sanat eivät aivan suoraan ota kantaa tähän asiaan. Matteus sen sijaan kertoo Herramme kutsuneen siementä valtakunnan sanaksi (Matt. 13:19a). Kuka julistaa Jumalan valtakunnan sanaa? Eikö Jeesus itse? Kun siis kysymme kuka on sanan kylväjä, ensimmäinen ja pääasiallinen vastaus kuuluu: meidän Herramme Jeesus. Juuri päivän evankeliumin edellä Luukas kirjoittaakin: Ja sen jälkeen hän vaelsi kaupungista kaupunkiin ja kylästä kylään ja saarnasi ja julisti Jumalan valtakunnan evankeliumia; ja ne kaksitoista olivat hänen kanssansa. (Luuk. 8:1) Jeesus itse on siis suuri Kylväjä. Hän haluaa kylvää pyhää sanaansa joka paikassa.

Mutta samalla kun Herramme näin vaelsi kaupungista kaupunkiin saarnaamassa, Hän tiesi, että Hän menisi kohta pois. Hänellä oli suoritettavana suuri tehtävä, koko maailman lunastaminen synneistä. Sinunkin syntiesi tähden Hän oli matkalla Jerusalemiin! Hänen matkansa määrä oli kärsimyksessä ja Golgatan ristinkuolemassa. Hän oli kuitenkin matkalla myös ylösnousemukseen ja uuteen elämään, että sinäkin saisit synnit sovitettuina nousta iankaikkiseen elämään, elää Hänen kanssaan ikuisesti. Koska Jeesus nyt siis tiesi, ettei Hän olisi maailmassa enää kauaa, ne kaksitoista olivat hänen kanssansa. (Luuk. 8:1) Näin Herramme paitsi opetti apostoleitaan tulevaa Kirkon aikaa varten, Hän antoi heille myös jumalallisen esimerkin kylvämisestä, jota he tarvitisivat tulevassa tehtävässään Jumalan sanan palvelijoina. Nämä apostoliset sananpalvelijansa Herra siis kutsui, asetti ja lähetti kylvötyöhön. Heistäkin tuli Hänen sanansa kylväjiä. Heidän tehtävänään oli jakaa Hänen sanaansa julkisesti seurakunnalle sekä myös levittää sitä muuallakin, aina ja kaikkialla.

Mutta huomaa: juuri siksi, että apostolit saarnasivat Jumalan sanaa ja kastoivat kolmiyhteisen Jumalan nimeen, tulivat monet osalliseksi Kristuksen pelastuksen lahjoista ja Hänen elämästään. Sanan kautta heidät liitettiin Herran kuninkaalliseen papistoon. Juuri siksi, että he siis nyt olivat tulleet jäseniksi tässä pyhässä papistossa, oli heidän kaikkien tehtävänä olla mukana julistamassa sen jaloja tekoja, joka oli pimeydestä kutsunut heidät ihmeelliseen valkeuteensa (1. Piet. 2:9). Heidänkin tehtävänään oli siis olla sanan kylvötyössä.

Tämä ei tarkoita sitä, että kaikkien kristittyjen tehtävä seurakunnassa olisi samanlainen. Tämä ei tarkoita, että kaikkia vaadittaisiin lähtemään samalla tavalla kaduille julistamaan, tai vaikkapa tilaisuuksiin saarnaamaan ja opettamaan. Toinen Raamatun kuva seurakunnasta onkin kuva Kristuksen ruumiista. Tämä kuva ilmaisee, että seurakunnan – siis kuninkaallisen papiston – jäsenet ovat keskenään erilaiset ja toimittavat eri tehtäviä. Tämä on Kirkon Herran hyvä tahto! Kuitenkin Kristuksen kuninkaallisena papistona seurakunta yhdessä pitää esillä Jumalan sanaa ja kylvää sitä maailmaan. Seurakunnan yhteydessä Herra itse myös varustaa yksittäisiä jäseniään pyhällä sanallaan niin, että he ovat valmiita vastaamaan jokaiselle, joka heiltä kysyy sen toivon perustusta, joka heissä on (1. Piet. 3:15). Tälläkin tavalla he kaikki kylvävät Jumalan uudestisynnyttävän sanan siementä maailmaan.

Rakkaat kristityt, Herra on siis lähettänyt myös teidät kylvämään! Jumalan sanan kylväminen on meidän, Kristuksen koko seurakunnan yhteinen asia. Hän on antanut Kristus-viinipuun pitkien oksien levittyä yli koko maanpiirin, levittänyt Kristus-ruumiin jäsenet tähänkin kaupunkiin. Näin Hän on tehnyt, että Hänen todistuksensa teidänkin kauttanne saisi levitä kaikkien vastaanotettavaksi.

Miten kylväminen tapahtuu?

Kolmanneksi meidän on tarkasteltava miten sanan kylväminen tapahtuu. Ajattele sellaista kylvämisen tapaa, joka oli käytössä Jeesuksen ajan Israelissa: Viljelysmaat eivät olleet kovin suuria, eikä niissä ollut aitoja tai selkeitä rajoja. Niin kuin kylväjävertauskin antaa ymmärtää, peltojen välissä kulki teitä, tai ehkä paremminkin polkuja. Tällaisessa maastossa kylväjä käveli edes takaisin ja heitteli jyviä joka puolelle. Tässä kuvassa keskeistä on se, että Jeesuksen ajan kylväjät eivät pyrkineet määrittelemään sentin tarkkuudella sitä, millaiseen kohtaan maaperää jyvät laskeutuivat. Nyt me kysymme: mitä Herramme tällaisesta kylvämisen tavasta puhuessaan tahtoo meille opettaa? Vastaus kuuluu: Jumalan sanan jakajan tehtävänä ei ole arvioida sitä, minne sanaa kannattaisi kylvää.

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että meillä olisi lupa suhtautua Jumalan sanan jakamisen tapaan välinpitämättömästi! Ei ole lainkaan yhdentekevää, mitä Hänen sanastaan kulloinkin jaetaan. Jumalan sanaa jaetaan oikein silloin, kun otetaan huomioon kuulijoiden erilaiset tilanteet: Jumalattomalle, katumattomalle syntiselle ei saa tarjota evankeliumin muruakaan. Hän tarvitsee ainoastaan lakia, jotta tulisi tuntemaan oman syntisyytensä ja evankeliumin tarpeensa. Toisaalta lain murtamalle ja rikkomuksensa tunnustavalle syntiselle ei saa puhua lain häivääkään. Hän tarvisee ainoastaan evankeliumia Kristuksesta, joka on tullut ihmiseksi ja sovittanut hänen kaikki syntinsä ristillään. Tällä tavalla Jumalan laki ja evankeliumi tulee jakaa oikein.

Mutta kuva siemenen kylvämisestä osoittaa, että Jumalan sanan jakajan ei tarvitse yrittää määritellä sitä, millaiseen maaperään se lankeaa, toisin sanoen missä jaettu sana voi paremmin tehdä tehtävänsä. Toisissa syntisissä Jumalan laki tekee tehtävänsä heti, mutta toisten kohdalla sekin lankeaa huonoon maaperään. Samoin toisissa syntinsä tunnustavissa evankeliumi tekee tehtävänsä heti, mutta toisten kohdalla sekin jää vaille vastakaikua. Ei sanan jakaja voi nähdä kuulijan sydämeen saati tietää, milloin sana uppoaa ja juurtuu siihen. Totta kai meidän tulee kirkkona miettiä lähetysstrategiaamme. Meidän tulee pohtia, missä Jumalan sanaa ei vielä ole saarnattu ja pyrkiä auttamaan tässä tilanteessa. Myös jokainen meistä yksittäisistä kylväjistä voi aina opetella tuntemaan puhumaamme sanaa paremmin. Toki voimme myös opetella jäsentämään ajatuksiamme huolellisemmin, jotta osaisimme puhua ihmisille selkeämmin. Voimme opetella vuorovaikutustaitoja, eikä inhimillisestä puhetaidostakaan ole haittaa. Mutta tärkeää on huomata, että millään tällaisella strategioinnillamme tai inhimillisillä taidoillamme me emme voi tehdä Jumalan sanaa vaikuttavaksi.

Siksi sinunkaan ei pidä ennalta yrittää valikoida sanan esilläpitämisen paikkoja sen mukaan, minkä itse oletat olevan otollisempi paikka sanan vastaanottamiselle, mikä taas huonompi ja kovempi maaperä. Me ihmiset emme näet voi tietää missä ja milloin Jumala näkee hyväksi vaikuttaa uskon sanansa kautta. Mutta ei meidän tarvitsekaan tietää sitä. Koko maailma ja sen kaikki ihmiset tarvitsevat Jumalan sanaa! Siksi Jeesus sanookin yksinkertaisesti: Kylväjä meni kylvämään siementänsä. (Luuk. 8:5a). Tätä esimerkkiä seuraten meidänkin tehtävämme kristittyinä on yksinkertaisesti lähteä kylvämään Jumalan muuttumattoman lain ja evankeliumin sanaa niitä tarvitsevien korville – siis kaikille! Kun itse olemme saaneet messussa ottaa vastaan Jumalan armon sanan, me yksinkertaisesti ”lähdemme rauhassa ja palvelemme Herraa iloiten” ja jaamme tätä armon sanaa toisillekin. Sen, missä tämä kylvetty sana alkaa itää ja tuottaa hedelmää, me saamme jättää Jumalan huoleksi. Hän on nimittäin se, joka kasvun antaa (1. Kor. 3:7). Tästä huomaatkin, että vaikka meidän pastorien ja koko seurakunnan yhteisenä tehtävänä on tosin kylvää ja pitää tarjolla elämän sanaa (Fil. 2:16a), yksikään meistä ei kuitenkaan ”käytä” Jumalan sanaa. Sanassa läsnä oleva Pyhä Henki on se, joka käyttää tätä pyhää sanaa. (Vrt. Yksimielisyyden ohje. Täydellinen selitys VI 20–21.)

Näin opettaa myös luterilainen tunnustuksemme. Puhuessaan kristillisen uskon syntymisestä tunnustus lausuu: ”Jotta saisimme tämän uskon, on asetettu evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen virka. Sanaa ja sakramentteja välineinä käyttäen lahjoitetaan Pyhä Henki, joka niissä, jotka kuulevat evankeliumin, vaikuttaa uskon missä ja milloin Jumala hyväksi näkee.” (Augsburgin tunnustus V 1–2.) Toisin sanoen uskon syntyminen ihmisessä on Jumalan työtä. Kristus on kyllä uskonut Kirkolleen ne välineet, joiden välityksellä Hän tahtoo tämän työnsä tehdä. Hän on myös asettanut tietyn viran näiden välineiden julkista jakamista varten. Sen sijaan varsinainen työ, joka näiden armonvälineiden välityksellä tehdään, on Hänen omansa. Hän tekee sen ”missä ja milloin […] hyväksi näkee.”

Tästä puhuu myös Vähä katekismuksemme. Isä meidän -rukouksen selityksessään Luther opettaa siitä, miten Jumalan valtakunta tulee meidän luoksemme. Hän kirjoittaa: ”Miten se [siis Jumalan valtakunnan tuleminen] tapahtuu? Kun taivaallinen Isä antaa meille Pyhä Henkensä, niin että me hänen armostansa uskomme hänen pyhän sanansa ja elämme Jumalan omina täällä ajassa ja sitten iankaikkisuudessa.” (Vähä katekismus III 8.) Toisin sanoen se, että me ihmiset uskomme Jumalan pyhän sanan, ei perustu sanan saarnaajan lahjakkuuuteen saati mihinkään mitä sanan kuulijat tekevät. Jumalan sanan uskominen perustuu Hänen armoonsa. Tämän armonsa Hän antaa meille Pyhän Henkensä kautta, joka sitoutuu sanaan ja on sanassa läsnä. Pyhän Henkensä kautta Jumala itse tekee kaiken. Älä sinäkään siis jää murehtimaan siitä, onnistuitko vakuuttamaan lähimmäisesi kristillisistä totuuksista. Jaa sinä vain Herran lakia ja evankeliumia niitä tarvitseville. Hän kyllä tekee loput.

Jumalan lahjat, joita ei saa kylvää

Nyt olemme puhuneet Jumalan suullisen sanan kylvämisestä. Mutta neljänneksi on syytä todeta vielä seuraava asia: Herra tahtoo antaa sanansa meille myös toisella tavalla kuin tässä suullisessa, korvin kuultavassa muodossa. Kasteessa ja ehtoollisessa Hänen sanansa liittyy aineeseen (Iso katekismus IV 18), jotta me aineelliset ihmiset voisimme ottaa sen vastaan. Nämä kaikki, sekä Jumalan suullinen sana että toisaalta kaste ja Herran ehtoollinen ovat saman armon välineitä. Kaikissa niissä on kyse Jumalan sanasta. Silti niitä kaikkia ei tule jakaa samalla tavalla. Minkä takia?

Vastaus kuuluu näin: Jumalan suullinen sana on sisällöltään sekä lakia että evankeliumia. Sen vuoksi se kuuluu niin katumattomille syntisille – lakina – kuin syntinsä tunnustavillekin – evankeliumina. Siksi Jumalan sanaa tulee kylvää aina ja kaikkialla, kaikkien ihmisten keskuudessa, niin kuin kylväjä kylvää siemeniä kaikkiin paikkoihin. Näin ei kuitenkaan tule jakaa Herran asettamia sakramentteja, esimerkiksi pyhää ehtoollista. Se ei nimittäin ole sisällöltään lakia ja evankeliumia, vaan pelkkää puhdasta evankeliumia. Sen vuoksi ehtoollista ei saa ”kylvää” kenelle tahansa. Sen jakamiselle on oma aikansa. Lain pitää ensin tehdä tehtävänsä ihmisen sydämessä ja ohjata hänet pyytämään näkyvää ja syötävää evankeliumin sanaa, meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen ruumista ja verta, jotka on annettu ja vuodatettu hänenkin syntiensä anteeksiantamiseksi. Näin ensi pitää tulla lain, vasta sitten evankeliumin. Kristuksen ruumiin ja veren ateriaa tuleekin jakaa vain niille kastetuille ja uskoville, jotka tunnustavat uskonsa ja elävät kristillisesti.

Juuri tästä johtuen Kristus on tahtonut uskoa armonvälineidensä jakamisen asettamansa apostolisen viran tehtäväksi. Tällä tavalla Kirkon Herra tahtoo pitää huolta siitä, että kastetta ja ehtoollista ei kylvetä missä ja milloin tahansa niin, ettei vastaanottaja tiedä mitä hän siitä etsii tai mitä varten hän tulee niitä vastaanottamaan (vrt. Iso katekismus V 2). Herra ei nimittäin tahdo, että näitä Hänen pyhiä lahjojaan jaetaan tuomioksi kenellekään (1. Kor. 11:27–29). Sen sijaan Hän tahtoo, että jokainen syntien anteeksiantamusta ja uutta elämää tarvitseva saa niissä anteeksiantamuksen ja elämän. Kun Kristuksen asettama sananpalvelija tuntee Hänen seurakuntansa ja sitten hoitaa tätä evankeliumin jakamisen tehtävää heidän keskuudessaan, voi jokainen saada Herran lahjoista osansa ajallaan (vrt. Luuk. 12:42).

Kuulkaa Jumalan sanaa!

Lopuksi, rakkaat kristityt! Kuulkaa ahkerasti Jumalan sanaa. Ilman sitä me emme voi kylvää mitään Jumalan mielen mukaista. Mutta Jumalan sanan kuulijoina ja vastaanottajina meistäkin voi tulla Hänen sanansa kylväjiä tässä maailmassa. Tähän sopii hyvin kirkkoisä Johannes Krysostomoksen kehotus, jonka hän seurakunnalleen antaa:

Valmistakaa itseänne seuraavaan kokoontumiseemme tällä tavalla, mikäli ollenkaan tahdotte kuulla jotain hyödyllistä ja kerätä sieluihinne sellaisia sanoja. Älköön kukaan jääkö tien oheen kallioiseen paikkaan tai ohdakkeisiin. [Matt. 13:4–5, 7] Muokatkaamme itsestämme hedelmällistä maaperää. (In Io. hom. I.)

Tämän kaiken meille suokoon armollinen Herramme Jeesus Kristus, joka yhdessä Isän ja Pyhän Hengen kanssa elää ja hallitsee yhdessä jumaluudessa aina ja ikuisesti. Aamen.

(Saarna on pidetty Samuelin luterilaisessa seurakunnassa Lahdessa 24.2.2019.)

 

Jouluaamu (1. vsk), Luuk. 2:1–20, kuudes saarna

”Menkäämme nyt Beetlehemiin”

Leivän talo ja Daavidin kaupunki

Ja kun enkelit olivat menneet paimenten luota taivaaseen, niin nämä puhuivat toisillensa: ”Menkäämme nyt Beetlehemiin katsomaan sitä, mikä on tapahtunut ja minkä Herra meille ilmoitti.” (Luuk. 2:15) Tämän paikkakunnan nimi mainitaan jouluevankeliumissa kaksi kertaa nimeltä, sekä kerran epäsuorasti (Luuk. 2:4, 11, 15). Betlehem oli kaupunki Juudean vuoriseudulla, yhdeksän kilometriä Jerusalemista etelään. Siellä oli muinoin asunut muun muassa mies nimeltä Booas yhdessä hurskaan vaimonsa, mooabilaisen Ruutin kanssa (Ruut 1:19; 4:9–11, 21, 22). Moni varmaan muistaa miten Ruutin kirjassa kerrotaan, että Booas palvelijoineen teki työtä viljapelloilla (Ruut 2:3ss). Tuon alueen pelloilta saatiinkin tiettävästi suuria viljasatoja. Ehkä juuri siksi heidän kaupunkinsa oli saanut nimekseen בֵּית-לֶחֶם (Bet-lähäm), ”leipähuone” tai ”leivän talo”.

Mutta Ruutin kirjassa kerrotaan myös toinen, jouluevankeliumin kannalta tärkeä asia. Kirjan viimeiset sanat kuuluvat: ja Booaalle syntyi Oobed. Oobedille syntyi Iisai, ja Iisaille syntyi Daavid. (Ruut 4:21b–22) Tällä tavalla Booaan ja Ruutin kotikaupungista Betlehemistä tuli siis Daavidin suvun kotikaupunki. Niin Herra sitten myöhemmin lähettikin profeettansa Samuelin juuri sinne, että hän voitelisi tämän Iisain nuorimman pojan kuninkaaksi (1. Sam. 16:1).

Näihin asioihin liittyy se, että Pyhä Henki on nähnyt hyväksi mainita Betlehemin kaupungin jouluevankeliumissa. Nyt katsomme tätä asiaa tarkemmin, kahdesta eri näkökulmasta. Lopuksi kuulemme vielä miten tämä kaikki liittyy meidän elämäämme.

Vapahtaja tuli ihmiseksi tietyssä paikassa

Ensiksi: Ihmisyyteen kuuluu aina osallisuus tiettyyn kansakuntaan ja sukuun. Koska Jumala lähetti Poikansa maailmaan, syntymään ihmiseksi, piti Hänen luonnollisesti syntyä tietyn kansan keskuudessa. Kun Jumala siis tahtoi antaa Poikansa sikiämään Pyhästä Hengestä neitsyen kohdussa, tahtoi Hän tehdä tämän nimenomaan oman rakkaan kansansa, Israelin keskuudessa. Minkä takia? Sen takia, että Hänen Poikansa Jeesuksen oli määrä vapahtaa oma kansansa heidän synneistänsä. (Matt. 1:20–21) Niin Jumala antoikin Joosefille, Juudan sukukunnan miehelle ja palvelijansa Daavidin jälkeläiselle tehtävän olla sen perheen pää, johon Hänen Poikansa syntyisi. Kun enkeli sitten ilmestyi tälle Herramme kasvatusisälle, hän puhuttelikin tätä nimellä Joosef, Daavidin poika (vrt. Matt. 1:20; ks. myös Matt. 1:1–16). Mutta myös Jumalan Pojan äiti ja jumalansynnyttäjä, neitsyt Maria kuului Daavidin sukuun. Näin Raamattu antaa ymmärtää. (Luuk. 1:27)

Ihmisyyteen kuuluu aina myös eläminen, liikkuminen ja oleminen tietyssä paikassa. Koska Jumala lähetti Poikansa ihmiseksi, piti tämän tietenkin tulla johonkin tiettyyn paikkaan maailmassa. Tämän paikan Jumala olikin jo edeltä säätänyt. Koska Hän siis tahtoi käyttää Daavidin sukua ja sen jälkeläisiä Poikansa lihaksi tulemisen välikappaleena sekä sitten myös Hänen ajallisen elämänsä tukena, oli luontevaa, että Messias oli syntyvä juuri Daavidin suvun kaupungissa, Betlehemissä. Profeettansa Miikan suulla Herra oli myös ennalta ilmoittanut: Mutta sinä, Beetlehem Efrata, joka olet vähäinen olemaan Juudan sukujen joukossa, sinusta minulle tulee se, joka on oleva hallitsija Israelissa, jonka alkuperä on muinaisuudesta, iankaikkisista ajoista. (Miika 5:2) Ja niin juuri Bethelem olikin nyt se paikka, josta Israelin kansa odotti Daavidin suvun uutta versoa, Messiasta. Tästä odotuksesta kertoo muun muassa se seikka, että kun kuningas Herodes sittemmin kuuli itämaan tietäjiltä juutalaisten kuninkaan syntymästä ja tiedusteli ylipapeilta ja kirjanoppineilta Hänen syntymänsä paikkaa, tiesivät nämä heti vastata hänelle lainaten ennalta annettuja profetioita: Messias syntyisi Betlehemissä. (Matt. 2:4–6)

Toki juuri ennen kuin Jumalan Poika tuli ihmiseksi, asui Hänen kasvatusisänsä Joosef morsiamineen aivan toisella puolen maata, Galileassa, Nasaretin kaupungissa. Mutta jotta Jumalan sana kävisi toteen, käytti Jumala pakanakeisari Augustuksen verollepanoon liittyvää käskyä, joka vaati kaikkia menemään omiin kotikaupunkeihinsa kirjoittautumaan veroluetteloon (Luuk. 2:1b–c, 3). Siksi Luukas kirjoittaakin: Niin Joosefkin lähti Galileasta, Nasaretin kaupungista, ylös Juudeaan, Daavidin kaupunkiin, jonka nimi on Beetlehem, hän kun oli Daavidin huonetta ja sukua verolle pantavaksi (Luuk. 2:4–5a). Ja melkein heti perään evankelista jatkaa, että heidän siellä – siis Betlehemissä – ollessaan […] Marian synnyttämisen aika tuli (Luuk. 2:6).

Elämän Leipä tuli Leivän taloon

On toinenkin syy siihen, että Jumalan Poika syntyi juuri Betlehemissä. Kuten kuulimme, Jumala siis lähetti Poikansa maailmaan, että Hän vapahtaisi kansansa sen synneistä. Mutta sana puhuu myös toisella tavalla tämän saman pelastuksen tuomisesta ihmisille: Jumala lähetti Poikansa, että Hän olisi se Jumalan Leipä, joka tulee alas taivaasta ja antaa maailmalle elämän (Joh. 6:33). Jumala lähetti Poikansa, että Hän olisi elämän Leipä, ja että jos kuka tahansa tulisi Hänen tykönsä, se ei koskaan olisi nälissään, ja joka uskoisi Häneen, se ei koskaan janoaisi (Joh. 6:35, 48). Jumala lähetti Poikansa, että Hän olisi se leipä, joka tulee alas taivaasta, että se, joka sitä syö, ei kuolisi. (Joh. 6:50) Jumala lähetti Poikansa, että Hän olisi se elävä leipä, joka on tullut alas taivaasta, ja että jos joku söisi tätä leipää, hän eläisi iankaikkisesti. Jumala lähetti Poikansa, että se leipä, jonka Hän antaa, on Hänen lihansa, maailman elämän puolesta. (Joh. 6:51)

Niin kuin kuulimme, Betlehemissä oli jo ainakin tuhat vuotta ennen Kristuksen syntymää korjattu suuria viljasatoja. Näistä oli saatu paljon leipää kansalle. Mutta samalla kun tämä kaikki oli todella kerran tapahtunut, oli se myös esikuvaa vielä suuremmasta ruokkimisihmeestä. Nimittäin kun Jumala lähetti Poikansa maailmaan ihmiseksi, tuli Betlehemiin, ”Leivän taloon” totinen Leipä taivaasta (Joh. 6:32d), itse elämän Leipä. Hänessä Juudan sukukunnan ja Israelin kansan keskuuteen tuli totinen ruoka, heidän elämänsä ja koko maailman elämän puolesta.

Menkäämme mekin nyt Betlehemiin

Mutta miten tämä kaikki liittyy meidän elämäämme? Niin kuin kuulimme, Jumalan Pojan tuleminen tapahtui aivan tietyssä paikassa, jonka Jumala oli ennalta säätänyt ja myös sanassaan ilmoittanut omilleen. Siksi me saamme nyt iloita: Jumalan Poika Jeesus Kristus on tullut meidän syntiemme sovitukseksi! Historiallisen syntymänsä, elämänsä, kuolemansa ja ylösnousemuksensa kautta Hän on varmalla ja luotettavalla lunastanut meidät kaikista synneistämme. Mutta on muutakin! Vapahtaja tulee meidän luoksemme tänäänkin aivan tietyllä tavalla ja siksi myös aivan tietyssä paikassa, jonka me voimme tietää.

Ehkä joku tosin ajattelee: ”Eikö Jumala ole Henki, jonka ihminen voi kohdata missä vain ja milloin vain? Miksi sinä laitat Hänet tällaiseen ’laatikkoon’? Miksi rajoitat Hänen tulemisensa ja toimintansa tiettyjen paikkojen puitteisiin?” Vastaan: Siksi, että Hän itse tekee niin. Kristillinen evankeliumi ei nimittäin ole ainoastaan siinä, että Jumalan Poika on tietyssä paikassa tullut ihmiseksi, koko maailman syntien sovittajaksi. Totta kai ensisijaisesti juuri siinä! Mutta kristillinen evankeliumi on samalla myös siinä, että Jumalan Poika tulee edelleenkin ihmisten luo tietyssä paikassa. Mutta miksi Hän tekee niin? Siksi, että sinä ja minä olemme ihmisiä, ja sellaisina välttämättä aina tietyssä paikassa.

Tämän Herra osoittaa puhuessaan Betlehemistä, mutta myös toisessa jouluevankeliumin kohdassa. Huomasitko, mitä enkeli sanoi paimenille? Hän sanoi: te löydätte lapsen kapaloituna ja seimessä makaamassa. (Luuk. 2:12b) εὑρήσετε (heurēsete), te löydätte tai ”tulette löytämään”. Kristus on siis tullut sillä tavalla, että Hänet voidaan löytää. Hän on tullut sillä tavalla, että juuri ne tavalliset ihmiset, jotka Häntä tarvitsevat ja joita varten Hän on myös tullut, voivat tietää missä Hän on sekä sitten myös aivan käytännössä löytää Hänet.

Tällä tavalla Kristus tulee meidänkin luoksemme. Hän ei tahdo sinun jäävän vain jonkinlaiseksi hengelliseksi ”etsijäksi”. Hän tahtoo tulla luoksesi niin, että sinä myös löydät Hänet. Siksi Kristus on asettanut pyhän sanansa, kasteen ja ehtoollisen niiksi paikoiksi ja välineiksi, joissa Hän on läsnä. Sinäkin saat olla varma, että siellä missä näitä välineitä Hänen sanansa mukaisesti jaetaan, Kristus varmasti on. Sieltä sinä voit Hänet löytää.

Ehkä joku muistaa tunnetun kreikankielisen huudahduksen: εὕρηκα (heurēka). Se merkitsee: ”olen löytänyt”. Kerrotaan, että muinainen kreikkalainen oppinut huudahti näin tehtyään suuren oivalluksen erään fysikaalisen ilmiön äärellä. Tämä huudahdus johtuu samasta löytämistä tarkoittavasta sanasta εὑρίσκω (heuriskō), jota enkeli käytti sanoessaan paimenille: te löydätte lapsen kapaloituna ja seimessä makaamassa. Näin sinäkin saat sydämessäsi huudahtaa tullessasi tänne messuun. Kristus on tullut sinun löydettäväksesi sanassa ja sakramenteissa. Siksi saat iloita: ”Heurēka! Olen löytänyt Kristuksen!”

Koska Kristus siis tällä tavalla tulee ihmisten keskelle ja heidän löydettäväkseen, voivat ihmiset myös mennä sinne missä Hän on. Sen vuoksi paimenetkin sanoivat toisillensa: Menkäämme nyt Beetlehemiin katsomaan sitä, mikä on tapahtunut ja minkä Herra meille ilmoitti. Ensimmäisenä jouluna Jumalan Poika syntyi ihmiseksi, jotta Hän voisi puhua ihmisille tavalla, jonka he voisivat kuulla ja ymmärtää, jotta Hän voisi olla heidän nähtävänään ja käsin kosketeltavanaan (1. Joh. 1:1), ja jotta Hän lopulta voisi ruumiillisen kuolemansa ja ylösnousemuksensa kautta vapahtaa kansansa heidän synneistään. Samoin Jumalan Poika tänäänkin ottaa sanassa ja sen saarnassa korvin kuultavan ja ymmärrettävän asun, kasteessa ja ehtoollisessa näkyvän, käsin kosketettavan ja vastaanotettavan muodon. Näin Hän tekee siksi, että se vapahdus synneistä, jonka Hän on kerran Golgatalla valmistanut, voisi tulla sinun ja kaikkien ihmisten osaksi uskon kautta.

Tämä kaikki tapahtuu nyt Kristuksen Kirkossa. Kristuksen Kirkko onkin se todellinen uuden liiton Betlehem, se ”leivän talo”, jossa meidän elämäksemme tullut Jumalan Poika Kristus, itse elämän Leipä tulee meidän elämäksemme. Täällä Hän tulee meidän keskellemme, että me tulisimme tänne Hänen tykönsä, löytäisimme Hänet, emmekä koskaan olisi nälissämme. Hän tulee, että me uskoisimme Häneen, emmekä koskaan olisi janoissamme. Hän tulee, että me uskossa kuulisimme Häntä ja niin hengellisesti söisimme Hänet, sekä uskossa ottaisimme suullamme vastaan Hänen totisen ruumiinsa ja verensä syntiemme anteeksiantamiseksi, emmekä kuolisi.

Tehkäämme siis mekin niin kuin paimenet: Menkäämme Betlehemiin, elävän Leivän, Kristuksen taloon, Hänen Kirkkoonsa. Älkäämme viivytelkö, vaan tehkäämme niin kuin paimenet ja menkäämme nyt Beetlehemiin. Tulkaa siis Betlehemiin, Herran alttarille. Löytäkää Vapahtajaksenne syntynyt Jumalan Poika, Jeesus Kristus. Syökää ja juokaa Hänet uskon kuulemisessa, nauttikaa Hänen ruumiinsa ja verensä, ja eläkää ikuisesti! Aamen.

(Saarna on pidetty Samuelin luterilaisessa seurakunnassa Lahdessa 25.12.2018.)

25. sunnuntai helluntaista (3. vsk), Luuk. 20:27–40

Maallinen avioliitto – ja taivaallinen

Avioliitto on Jumalan säätämys

Jeesus sanoo: Tämän maailmanajan lapset naivat ja menevät miehelle. (Luuk. 20:34b) Katso miten tärkeistä asioista Hän puhuu! Ensinnäkin Herramme edellyttää, että tässä ajassa elävät ihmiset menevät naimisiin. Tällä Hän ei tietenkään tarkoita sellaista käskyä, että aivan jokaisen on välttämättä tai väkipakolla mentävä naimisiin. Sanoohan Hän itse toisessa kohdassa: Ei tämä sana kaikkiin sovellu, vaan ainoastaan niihin, joille se on suotu. (Matt. 19:11b) Niin opettaa apostolikin: tässä asiassa kullakin on oma lahjansa Jumalalta, yhdellä yksi, toisella toinen. (1. Kor. 7:7b) Mutta Herramme yksiselitteinen tahto on se, että kahden ihmisen intiimi yhteiselämä toteutuu nimenomaan avioliitossa, ei muualla. Toiseksi Jeesuksen sanoista käy ilmi myös se, että avioliitto ja sen puitteissa toteutuva intiimisuhde on nimenomaan miehen ja naisen välinen asia. Herramme puhuu niistä, jotka ”menevät naimisiin”. Näillä Hän tarkoittaa tässä juuri miehiä. Mutta Hän puhuu myös niistä, jotka – kuten sanat tarkkaan ottaen kuuluvat – ”tulevat naitetuiksi”. Näillä Hän tarkoittaa naisia. Avioliitto on siis miehen ja naisen välinen liitto – aivan niin kuin koko Raamattu tietysti opettaa.

Näin on Jumala, ihmisen Luoja nämä asiat säätänyt. Ne eivät ole ihmisen uudelleensäädettävissä tai muutettavissa. Nyt moni kyllä varmaan pitäisi tämän sanomista syrjintänä tai vihapuheena. Kristillisen uskon näkökulmasta katsottuna kyse on kuitenkin aivan päinvastaisesta. Kyse on siitä, että Jumala tietää, miten Hänen luomansa ja Hänelle rakas ihminen toimii, ja mikä tälle on parasta. Jumala on säätänyt ihmiselle tämän hyvän elämänmuodon sitä varten, ettei tämän tarvitsisi olla yksin (1. Moos. 2:18b). Pikemminkin Hän tahtoo, että kun kaksi makaa yhdessä, olisi heillä lämmin (Saarn. 4:11a). Mutta kyse ei ole kenen tahansa kahden yhdessä makaamisesta. Kyse on nimenomaan miehen ja naisen elinikäisestä sitoutumisesta toisiinsa. Tämän hyvän elämänmuodon Jumala on säätänyt ihmiselle nimittäin myös siksi, että elämä Hänen luomassaan maailmassa jatkuisi. Toisinajattelijatkin ymmärtävät, että esimerkiksi kaksi miestä eivät voi saada lasta keskenään, eivätkä myöskään kaksi naista. Vaikka ihminen kuinka koettaisi selittää tätä asiaa pois ja peittää sitä uusien lääketieteellisillä ratkaisuillaan, asia itse kuitenkin pysyy. Vain miehen ja naisen solujen yhtyessä voi syntyä uusi elämä. Lisäksi Jumalan selvä tahto on, että mies ja nainen juuri avioliitossa tulisivat yhdeksi lihaksi (1. Moos. 2:24), lisääntyisivät ja täyttäisivät maan (1. Moos. 1:28b). Tällaiset ovat Luojan antamat elämän käyttöohjeet Hänen luomalleen ihmiselle.

Ihmisen käyttöohjeisiin pätee sama kuin vaikkapa kodinkoneiden käyttöohjeisiin. Mikäli käyttöohjeita noudatetaan, silloin sekä yksittäinen ihminen että ihmisistä koostuva yhteiskunta voi hyvin ja toimii niin kuin pitää. Silloin kaikilla on hyvä olla. Mutta jos näitä ihmisen käyttöohjeita ei noudateta, käy samansuuntaisesti kuin vaikkapa silloin, jos 100 voltin sähkövirralle tarkoitettu leivänpaahdin käyttöohjeiden vastaisesti kytketään 230 voltin verkkovirtaan. Laitetta ei ole tarkoitettu näin voimakkaalle virralle, ja siksi se siihen kytkettäessä menee rikki. Samalla jäävät tietenkin myös leivät paahtamatta. Vastaavasti käy, jos tuota leivänpaahdinta yritetään käyttää vaikkapa naulojen hakkaamiseen rakennustyömaalla. Laitetta ei ole tarkoitettu tällaiseenkaan käyttöön. Se menee rikki ja samalla myös naulat jäävät hakkaamatta.

Kun Jumalan sanan saarna on monin paikoin vaiennettu, ovat monet menettäneet uskon Jumalaan, kaiken Luojaan. Siksi he eivät enää tule ajatelleeksi näitä luonnolliseen lakiin kuuluvia elämän perusasioita. Ainakaan moni ei enää välitä niistä. Valtaosa suomalaisistakin luulee voivansa itse päättää millaisessa ”suhteessa” elää ja kenen tai keiden kanssa milloinkin. Ihminen on tehnyt itsestään oman jumalansa ja tahtoo päättää itse tämän kaiken. Harva enää sitoutuu yhteen puolisoon koko elämäkseen. Tai jos joku vielä niin tekeekin, harva kuitenkaan perustelee tätä ratkaisua sillä, että se on Jumalan tahto. Pikemminkin puolison kanssa pysytään ehkä siksi, että se sattuu tuntumaan mukavalta ja sopivan itselle. Mutta sitten jos ei enää tunnu tai sovi, päätellään, että on parempi erota ja etsiä uusi kumppani, jonka kanssa tuntuu ja sopii – ainakin sillä hetkellä. Mikäli nimittäin avioliittoa ei enää nähdä Jumalan säätämänä elinikäisenä liittona, vaan ihmisten valitsemana ”suhteena”, mitä sillä lopulta on väliä, pysytäänkö tässä suhteessa vaiko ei.

Saman vapaavalintaisuuden moni liittää nykyään myös lasten saamiseen. Oikeastaan lapsia ei katsota enää saatavan, vaan pikemminkin niitä halutaan ”tehdä”, jos nimittäin halutaan. Usein ei haluta. Nykyään monet kristitytkin avioparit menevät tässä asiassa postmodernin virran mukana, ja miettivät lähinnä omaa etuaan, urakehitystään, harrastuksiaan tai profiilikuvansa näyttävyyttä. Samalla syrjään jää se hyvä ja luonnollinen tehtävä isänä ja äitinä, jonka Jumala on heille luomisessa ja avioliitossa antanut.

Näiden luonnollisten lakien ja ihmisen käyttöohjeiden ohittamisesta seuraa valtavasti pahoinvointia sekä ihmisten henkilökohtaisessa elämässä että yhteiskunnassa. Jättäessään ensimmäisen rakkautensa ja etsiessään ”uutta onnea” toisten luota moni joutuu kovettamaan itsensä tunteettomaksi. Halutessaan elää virtaviivaista elämää nuoruudessaan ja keski-iässään ja päättäessään siksi olla saamatta lapsia moni jää lopulta vanhuudessaan ypöyksin. Lisäksi samasta itsekkyydestä johtuen lukemattomat Jumalan luomat ihmislapset joutuvat jo ennen syntymäänsä suunitelmallisesti murhattaviksi.

Tällaista puhetta kuullessaan moni varmaankin tahtoisi alkaa saarnata minulle maapallon liikakansoituksesta. Onhan kuulemma itsekästä ”tehdä” lapsia tähän maailmaan, jossa niin monet jo valmiiksi kärsivät siitä, ettei heille riitä ravintoa tai inhimillisiä elinolosuhteita. Vastaan: On totta, että monissa maissa ihmisiltä puuttuvat riittävät ja inhimilliset elämän edellytykset. Menemättä nyt lähemmin maailmantalouden kysymyksiin, ehdotan lyhyesti, että monien maiden köyhyysongelman syyt ovat lähinnä jossakin muualla kuin väestön lukumäärässä. Usein syyt ovat itsekkäissä ja epäreiluissa poliittisissa tai kaupallisissa ratkaisuissa. Toisen näkökulman tähän asiaan saa, kun menee vaikkapa kaukoidän suuriin teollisuusmaihin katsomaan, mitä noissa yhteiskunnissa on saanut aikaan se, että suurin osa työikäisistä ihmisistä ei halua mennä naimisiin saati saada lapsia. Kun kaksitoista vuotta sitten kun muutimme työhön Japaniin, siellä oli yli 127 miljoonaa ihmistä. Nyt on lähes miljoona vähemmän. Valtava romahdus! Olisi ymmärtämätöntä väittää, ettei kokonaisen sukupolven kutistuminen vaikuttaisi tulevaisuudessa koko yhteiskunnan toimivuuteen. Ja samalla: kun monille lapsille ei anneta mahdollisuutta edes siitä äitinsä kohdussa, miljoonien jo siinneiden, Jumalan luomien ihmislasten veri uhrataan raa’asti oman uran, hyvinvoinnin tai näyttävyyden alttarille.

Emme me Suomessakaan ole erilaisten ongelmien edessä.

Huomaa kuitenkin: En tällä tarkoita sanoa, etteivätkö kristityt saisi käyttää mitään järkeä perhesuunnittelussa. Esimerkiksi aviomiehen on kyllä kristillisen rakkauden nimessä syytä ottaa huomioon vaimonsa fyysinen ja henkinen vointi sekä jaksaminen lasten äitinä. Ketään ei saa lasten saamisen pakon nojalla ajaa tilanteeseen, jossa fyysinen tai henkinen terveys on vaarassa. Mutta samalla ja normaalitilanteessa on kyllä syytä kunnioittaa Jumalan luomisessa säätämää lähtökohtaa: kun mies ja nainen tulevat yhdeksi lihaksi, he yleensä myös saavat lapsia.

(Tietenkin on myös niin, että kaikille Jumala ei anna lapsia. Tämä voi olla kipeä asia. Silloin on hyvä jättäytyä Jumalan armollisiin käsiin ja rukoilla, että Hän osoittaisi muita tehtäviä, joissa palvella Hänen luomassaan maailmassa ja seurakunnassa.)

Kaiken kaikkiaan, Herra Jumala, kaiken Luoja tahtoo varjella meitä kaikilta tällaisilta henkilökohtaisen ja yhteiskunnallisen elämän ongelmilta. Niin paljon Hän meitä, luotujaan rakastaa. Sen vuoksi, kuulkaa tarkkaan. Seuraavan sanon erityisesti teille nuorille. Mutta myös te vanhemmat, opettakaa tätä lapsillenne ja lastenlapsillenne.

Rukoilkaa Jumalalta itsellenne Kristukseen uskovaa, Jumalan sanalle uskollista ja hyvää aviopuolisoa. Rukoilkaa samaa lahjaa myös tuleville polville. Iankaikkinen Herra, ikuisesti oleva, vastaa omiensa rukouksiin mielellään nyt ja myös sukupolvien kuluttua, silloin kun Hän katsoo hyväksi.

Jos ja kun Jumala johdattaa tiellenne sen ihmisen, joka on teille sopiva (vrt. 1. Moos. 2:18c), tutustukaa huolellisesti toisiinne. Puhukaa paljon ja rukoilkaa Jumalaa johdattamaan teitä tulevaisuutenne suhteen. Nähkää myös vaivaa hillitäksenne itsenne, ettette viettäisi sukupuolielämää avioliiton ulkopuolella. Älkää menkö avoliittoon. Siitä seuraa vain tuskaa ja murhetta. Ja jos kaikki sitten vaikuttaa hyvältä, älkää jääkö odottamaan sitä, että kaikki elämänne asiat olisivat ensin täydellisesti kunnossa. Toki on hyvä miettiä opiskeluun, varusmiespalvelukseen, töihin, tuloihin, terveyteen ja moniin muihin asioihin liittyviä kysymyksiä. Mutta samalla: valmiiksi te ette tule koskaan tämän elämän aikana. Avioliitto on koko elämän kestävä sitoutuminen oman itsensä ja toisen tuntemisen harjoitteluun, sekä yhteisen elämän harjoitteluun. Menkää siksi rohkeasti naimisiin. Jättäkää sitten myös liittonne sen säätäjän, Jumalan hyvään haltuun.

Kun sitten olette menneet naimisiin, joudutte harjoittelemaan miehenä olemista ja naisena olemista. Harva meistä syntisistä ihmisistä on täydellinen tai ehjä omaan sukupuoleen ja sukupuolisuuteen liittyvissä asioissa. Mainittakoon nyt vain pari esimerkkiä meidän miesten elämästä: Jumala on luomisessa antanut meille tehtävän toimia perheen päänä, elatuksen järjestäjänä ja turvallisen kodin ylläpitäjänä. Hän on antanut meille tietyt, vahvemmat ominaisuudet, jotta vaimolla ja lapsilla olisi turvallinen ja rauhallinen elämä. Mutta helposti me miehet pelkäämme tämän vastuun kantamista. Helposti me pakenemme työn kiireisiin ja monenlaisiin puuhiin, jotka kyllä näyttävät merkityksellisiltä, mutta jotka lähinnä palvelevat meidän pakoamme siitä vastuusta, jonka Jumalan on meille antanut vaimomme ja lastemme tukemisessa. Toisaalta meille miehille voi käydä myös niin, että kun tiedostamme tämän heikkoutemme, alamme tietoisesti karttaa sitä. Silloin helposti tehostamme oletettua maskuliinisuuttamme niin, että se jyrää alleen niin vaimon, lapset kuin kaiken muunkin. Se vaatii kaikkien muiden kunnioitusta ja alistumista. Sen sijaan todellinen, Jumalan mielen mukainen miehisyys on vahvuutta, joka voi tunnustaa heikkoutensakin. Se on vahvuutta, joka ei palvele omaa itseään, vaan toisia. Se on vahvuutta antaa itsensä heikompien palvelukseen ja jopa tyhjentää itsensä heidän hyväkseen. Jos haluat nähdä sellaista maskuliinisuutta, katso Kristukseen! Hänellä oli kaikki valta, mutta Hän tyhjensi itsensä, antoi itsensä kuolemaan Sinun vuoksesi (Fil. 2:7)!

Tällaisia asioita me miehet joudumme avioliitossa parhaimmillaan harjoittelemaan. Naisilla on toki omat kysymyksensä aivan yhtä lailla. Kuten sanottu, kukaan meistä ei ole ehjä. Siksi on tärkeää kuulla, mitä Pyhä Henki kehottaa: kärsikää toinen toistanne ja antakaa toisillenne anteeksi, jos kenellä on moitetta toista vastaan. Niinkuin Herrakin on antanut teille anteeksi, niin myös te antakaa. (Kol. 3:13)

Miehen ja naisen rooliin kuuluu myös isän ja äidin virka. Rakastakaa ja kuunnelkaa toisianne siinä, mitä kumpikin tarvitsee voidakseen hyvin. Älkää kuitenkaan asettuko itsekkäästi Jumalan luomistyötä vastaan, vaan suostukaa siihen, että Hänen käskynsä lisääntyä ja täyttää maa on edelleen voimassa. Suostukaa siihen, että lapset ovat Jumalan luomistyön hyvä lahja. Lapsia ei tehdä, vaan he ovat Jumalan lahja teille ja koko Hänen maailmalleen. Lasten kasvattaminen on kyllä ehkä yksi vaikeimmista tehtävistä, mitä Jumala teille antaa. Mutta se on silti lahja, pelkkää hyvää niin teille itsellenne kuin lapsillennekin. Herra on itse tahtonut järjestää asian niin, että te itse saatte kasvaa vanhempina ja ihmisinä, ja että myös lapsenne saavat kasvaa teidän hoidossanne. Rukoilkaa siis naimisiin mentyänne, että saisitte lapsia. Rukoilkaa sitten lastenne puolesta jo heidän ollessaan kohdussa, sekä heidän elämänsä jokaisena päivänä. Lapset ovat suuri siunaus niin teille kuin koko maailmallekin.

Avioliitto ei kuulu tulevan maailman elämään

Jeesuksen evankeliumissa lausumat sanat naimisiin menemisestä voidaan ymmärtää siten kuin juuri kuulimme. Tarkemmin ottaen Herramme sanojen tähtäyspiste on kuitenkin toisaalla. Hän tahtoo sanoa, että naimisiin meneminen ja lapsensa avioliittoon antaminen kuuluu niihin asioihin, jotka koskevat tämän maailman elämää, mutta että ne eivät kuulu tulevan maailman elämään. Tähän asiaan keskitymmekin seuraavaksi.

Niin kuin kuulimme, Jeesus puhuu paitsi tämän maailmanajan lapsista myös niistä, jotka on arvollisiksi nähty pääsemään toiseen maailmaan ja ylösnousemukseen kuolleista (Luuk. 20:35a). Mitä Herra tällä tarkoittaa? Ehkä joku kauhistuu näiden sanojen äärellä: ”Kuka meistä ihmisistä koskaan voisi tulla arvolliseksi saavuttamaan mitään näin suurta? Kuka voi tehdä itsensä arvolliseksi taivasten valtakuntaan?” Ei Herramme tässä puhukaan siitä, että nämä ihmiset itse olisivat tehneet itsensä arvollisiksi, saati että he olisivat omilla teoillaan ansainneet arvollisuuden päästä taivaaseen. Pikemminkin Hän sanoo, että heidät on nähty tai katsottu arvollisiksi saavuttamaan tuon maailman sekä ylösnousemuksen kuolleista. Tämä arvollisuus ei perustu heidän omiin tekoihinsa tai luontaisiin ominaisuuksiinsa. Kyse on siitä, että Jumala armosta, Poikansa täydellisen kuuliaisuuden perusteella antaa ihmisille heidän syntinsä anteeksi, pitää heidät täydellisesti vanhurskaina ja lahjoittaa heille iankaikkisen autuuden. Pyhä Henki tuo heille tämän vanhurskauden evankeliumissa ja sakramenteissa; uskon kautta se sovelletaan heihin jokaiseen, annetaan heidän omaksensa ja otetaan vastaan. (Vrt. Yksimielisyyden ohje. Täydellinen selitys 3, 15.)

Mutta nyt palaamme kysymykseen avioliitosta: Herramme sanoo näistä ylösnousseista ja taivaaseen päässeistä ihmisistä, että he eivät nai eivätkä mene miehelle (Luuk. 20:35b) – tai ”eivät mene naimisiin eivätkä tule naitetuiksi.” Miksi näin on? Heti perään Hän jatkaa: Sillä he eivät enää voi kuolla, kun ovat enkelien kaltaisia (Luuk. 20:35b–36a).

Huomaa ensiksi: Jeesus ei sano, että taivaaseen päässeet ihmiset olisivat enkeleitä. Tällaista oppia kyllä kuulee joskus jaeltavan. Pyhän Raamatun vastaisena sellainen täytyy kuitenkin tunnustaa harhaksi. Ihmiset ovat ihmisiä myös ylösnousemuksen jälkeen ja taivaaseen päästyään. He eivät ole ruumiittomia henkiolentoja, vaan heillä on ruumis. Tosin tämä ruumis on uusi, kirkastettu, katoamaton ja hengellinen ruumis, mutta ruumis se on yhtä kaikki (1. Kor. 15:42–44, 53–54). Herra sanookin tässä, että ylösnousseet ja taivaaseen päässet ovat enkelien kaltaisia. Mitä tämä sitten tarkoittaa?

Kuten todettu, yksi avioliiton keskeinen tarkoitus on juuri se, että tämän liiton välityksellä Jumala haluaa luoda uusia ihmisiä maailmaansa. Hän tahtoo, että kun yhdet ihmiset tässä langenneessa maailmassa kuolevat, toiset jäävät jatkamaan elämää. Taivasten valtakunnassa on kuitenkin toisin. Siellä olevat elävät samankaltaista elämää kuin enkelit. He elävät Jumalan yhteydessä ikuisesti, eivätkä siis koskaan kuole. Ja koska kukaan ei kuole, ei kenenkään myöskään tarvitse syntyä tilalle, että elämä jatkuisi. Nimittäin elämä taivaassa ei edes ole jatkuvaa, sillä jonkin asian jatkuminenhan liittyy nimenomaan ajalliseen elämään, jossa yksi aika jää taakse, ja toinen tulee tilalle. Elämä taivaassa sen sijaan on ikuista, yhtä täydellistä olemista, joka ei tunne päättymistä eikä olemattomutta.

Edellä kuulimme avioliiton toisen tarkoituksen olevan sen, ettei ihmisen täytyisi olla yksin. Mutta tulevassa maailmassa ei yksinäisyyskään ole enää ongelma. Kun nimittäin Jumala luo uuden taivaan ja uuden maan, kun Hän on pyyhkinyt pois kaikki kyyneleet meidän silmistämme, eikä kuolemaa enää ole, eikä murhetta eikä parkua eikä kipua enää ole. Kun kaikki entinen näin on mennyt, ovat asiat silloin aivan toisin. (Vrt. Ilm. 21:1, 4.) Miten ne sitten ovat, siitä puhumme saarnan viimeisessä osassa.

Kristus ja Hänen Morsiamensa

Ne ihmiset, jotka on Kristuksen kärsimyksen, kuoleman ja ylösnousemuksen tähden katsottu arvollisiksi pääsemään ylösnousemukseen kuolleista sekä tuohon tulevaan taivasten valtakuntaan, ovat siis kuin enkelit. He eivät ole enää koskaan yksin taikka ulkopuolisia. Kristukseen kastettuina ja Häneen uskovina He ovat eläneet maailmassa Hänen ominaan. He ovat myös kuolleet uskossa Kristukseen ja Hänen ominaan. Siksi he saavat enkelien ja kaikkien pyhien kanssa aina nähdä taivaallisen Isänsä kasvot, ja iankaikkisesti ravita itsensä Hänen muotonsa katselemisella (vrt. Matt. 18:10b; Ps. 17:15).

Mutta taivaassa pyhät eivät ainoastaan katsele Herraansa, vaan saavat elää läheisessä yhteydessä Hänen kanssaan, aivan niin kuin morsian hääyönä tulee yhdeksi lihaksi sulhasensa kanssa. Tämä ruumiillinen yhteys on totta pyhä kasteen kautta jo nyt, sillä me olemme kaikki yhdessä Hengessä kastetut yhdeksi ruumiiksi, […] ja kaikki olemme saaneet juoda samaa Henkeä. (1. Kor. 12:13) Kasteessa sinutkin on otettu Kirkon, Kristuksen Morsiamen ruumiilliseksi jäseneksi. Toinen kuva asiasta on, että kasteessa sinä olet syntynyt Kirkon, Kristuksen valitun Rouvan kohdusta hänen lapsekseen (2. Joh. 1, 5). Kun Kristuksen, Jumalan Karitsan häät kerran taivaassa alkavat, ei enää tarvita ajallista avioliittoa. Siellä ei ole yksinäisyyttä eikä eroa, vaan pelkkää hengellistä yhteyttä ja iloa. Siellä ei ole lapsettomuutta tai kuolemaa, vaan Jumalan lapset elävät siellä iankaikkisesti Hänen kanssaan, jolle on kunnia ja valta aina ja iankaikkisesti. Aamen.

(Saarna on pidetty Samuelin luterilaisessa seurakunnassa Lahdessa 11.11.2018.)