2. sunnuntai pääsiäisestä (3. vsk), Hepr. 13:20–21

Lammasten suuri Paimen ja Hänen työnsä

Johdanto

Päivän epistolassa Pyhä Henki saarnaa heprealaisten kristilliselle seurakunnalle: Mutta rauhan Jumala, joka on nostanut kuolleista lammasten suuren paimenen iankaikkisen liiton veren kanssa, meidän Herramme Jeesuksen, varustakoon teidät kaikella hyvällä tehdäksenne Hänen tahtonsa, tehden teissä sen, mikä on Hänelle otollista Jeesuksen Kristuksen kautta; jolle [ts. Hänelle] kunnia iankaikkisesta iankaikkiseen, aamen. (Hepr. 13:20–21) Tässä saarnassa kuulemme ensiksi lammasten suuresta Paimenesta ja Hänen työstään seurakuntansa hyväksi. Lopussa puhumme myös siitä, mitä rauhan Jumala Hänen verensä kautta tässä seurakunnassa tekee.

Ylösnoussut Jeesus on lammasten suuri Paimen

Pyhä Henki saarnaa meille pääsiäisen ilosanoman: rauhan Jumala on nostanut kuolleista  meidän Herramme Jeesuksen! Mutta miksi Jeesus sitten oli kuollut? Siksi, että Hän oli tullut ollakseen lammasten suuri Paimen, Hyvä Paimen, joka antaa omilleen elämän ja yltäkylläisyyden (Joh. 10:10b). Miten Hän sen antaa? 

Ensinnäkin suuri Paimen Jeesus antaa lampailleen elämän siten, että Hän tulee itse perkeleen, tuon suden ja karjuvan leijonan (1. Piet. 5:8) raatelemaksi ja surmaamaksi, että Hänen rakkaat lampaansa saisivat elää. Näinhän Hän sanookin: Minä olen se hyvä paimen. Hyvä paimen antaa henkensä lammasten edestä. (Joh. 10:11) Hyvänä Paimenena Jeesus tahtoi vuodattaa oman pyhän ja kalliin verensä ja kuolla, ettei meidän vertamme vuodatettaisi ja ettemme me kuolisi ikuisesti, vaan että meillä Hänen kuolemassaan olisi elämä. Jeesus tuli täyttämään vanhan liiton lain, jossa kansa pyhitettiin polttouhrien ja yhteysuhrien verellä, liiton verellä (2. Moos. 24:4–8). Hän tuli virheettömäksi ja tahrattomaksi Jumalan Karitsaksi ja vuodatti verensä Golgatalla. Näin Hän teki, että Hänen kallis verensä olisi iankaikkinen liiton veri, jonka hinnalla Hän voittaa synnin, kuoleman ja perkeleen vallan ja lunastaa meidät niiden alta, sekä pyhittää meidät. (Joh. 1:29; 1. Piet. 1:18–19)

Toiseksi suuri paimen Jeesus antaa lampailleen elämän siten, että Hän voittaa surmaajansa perkeleen, sekä kuoleman vallan myös nousemalla kuolleista. Niinhän Pyhä Henki tässä sanoo: rauhan Jumala on nostanut Hänet kuolleista! Jeesuksen Kristuksen ylösnousemuksessa sinullekin on avattu pääsy ikuiseen elämään Hänen, ikuisesti elävän Herran ja Ylipaimenen kanssa.

Kolmanneksi suuri paimen Jeesus antaa lampailleen elämän ja yltäkylläisyyden siten, että Hän, ylösnoussut Herra jatkossakin toimittaa tehtäväänsä lampaidensa suurena Paimenena. Toisin sanoen, Hän on meidän Ylipaimenemme, meidän sielujemme Paimen ja Kaitsija (1. Piet. 5:4; 2:25). Mutta jos ja kun Hän kerran on paimen, niin mitä Hän siis tekee?

Paimen ottaa lampaat laumaansa

Ensiksi, paimenen tehtävänä on ensinnäkin ottaa lampaat hoitoonsa, laumaan. Lampaat eivät itse osaa sitä tehdä, mutta paimen osaa. Näin on myös meidän hengellisessä elämässämme: Yksikään ihminen ei voi omasta tahdostaan tulla hengelliseksi ihmiseksi, Jeesukseen uskovaksi ja Hänen omakseen, siis kristityksi. Mutta juuri siksi Jeesus onkin Hyvä Paimen, joka ottaa meidät lampaikseen. Sanansa ja kasteen kautta Hän on lahjoittanut meillekin Pyhän Henkensä, joka on sitten vaikuttanut meissä uskon Häneen. Sanan ja kasteen välityksellä syntyneen uskon kautta Jeesukseen ihminen tulee Hänen lampaakseen. Siksi hän myös sanan ja kasteen kautta tulee osaksi Jeesuksen lammaslaumaa, siis Hänen pyhää seurakuntaansa, Kirkkoa.

Pieni esimerkki elävästä elämästä: Eräänä kesänä, kun olin alakouluikäinen, isäni halusi järjestää meille lapsille hauskaa ja opettavaista tekemistä. Hän päätti kysyä tutulta lammasfarmarilta, saisiko lainata kesäksi lampaita, että me lapset oppisimme eläinten elämästä ja hoitamisesta. Paimen oli suostuvainen tähän pyyntöön. Hän kuitenkin kertoi, että lampaita pitäisi olla vähintään kaksi tai kolme. Jos niitä olisi aitauksessa ainoastaan yksi, se vain määkisi ikäväänsä. Näin on siksi, että lampaat ovat laumaeläimiä. Niin tämä lampaiden paimen sitten eräänä päivänä toi pakettiautollaan lainaksi meille kolme lammasta, yhden uuhen ja sen kaksi karitsaa.

Juuri tästä on kysymys myös päivän pyhässä epistolassa. Pyhä Henki ei sano, että Jeesus on suuri lampaan paimen, vaan lammasten paimen. Kun Herra puhuu lampaista, tarkoittaa Hän tietenkin kristittyjä, Kristukseen uskovia. Hän ei tosin puhu tässä kirjaimellisesti seurakunnasta, mutta juuri sitä Hän tarkoittaa: Hän tarkoittaa, että kristityn olemukseen kuuluu se, että hän on osa samaa laumaa toisten kristittyjen kanssa. Kristitty on siis luonnostaan osa seurakuntaa, ja elää siinä. Näin siis ainakin normaalitilanteessa, silloin kun kristittyjen henkeä uhkaava vaino taikka muu äärimmäinen tai pakottava syy ei tee seurakunnan yhteistä elämää mahdottomaksi.

Se lauma, johon kristityt kuuluvat, ei kuitenkaan ole mikä tahansa lauma. Tämä lauma – siis kristillinen seurakunta ja Kirkko – ei ole mikään klubi, jonka kristityt olisivat itse omasta tahdostaan perustaneet, ja johon he olisivat kutsuneet mukaan samanmielisiä tai samankaltaisia ystäviään. Tämä lauma ei myöskään ole mikään yhdistys, jonka kristityt itse olisivat perustaneet johonkin yhteiseen päämäärään pyrkimistä varten. Se lauma, johon kristityt kuuluvat, on Kristuksen lauma, ei ensisijaisesti heidän laumansa. Sanoohan Pyhä Henki tässä Jeesuksesta, että Hän on suuri lammasten Paimen. Laumahan on tietenkin sen paimenen hallusssa. Näin siis kristillinen Kirkkokin on nimenomaan ja ensisijaisesti Kristuksen Kirkko, ei ensisijaisesti kristittyjen. Mutta juuri tähän laumaansa, pyhään Kirkkoonsa Kristus tahtoo armossaan kaikki ihmiset ottaa ja kaita heitä niin kuin hyvä Paimen laumaansa.

Paimen antaa lampailleen suojan

Toiseksi, seurakuntalaumassaan Jeesus-paimen myös antaa lampailleen suojan ja turvan. Tämä onkin tarpeen, sillä Jeesuksen lampaiksi tultuammekin me kuitenkin elämme vielä maailmassa, perkeleen ja hänen enkeliensä toiminnan ja hyökkäysyritysten keskellä. Vihollisemme ei tahtoisi sallia meille yhtään luottamusta hyvään Paimeneemme ja Hänen johdatukseensa. Hän ei tahtoisi sallia meille muruakaan Kristuksen lahjoja. Sen sijaan hän tahtoisi saattaa meidät luottamaan omaan itseemme, luopumaan Paimenen äänen kuulemisesta. Hän tahtoisi johdattaa meidät myös erilleen laumasta. Silloin kun olemme yksin – ilman Paimenta ja toisiamme – on perkeleenkin helppo käydä meidän, itsessämme heikkojen ja voimattomien lampaiden kimppuun. Mutta kaikkien näiden vaarojen keskellä on meillä Kristuksen seurakunnassa suoja ja turva: Hyvä Paimen Jeesus varjelee meitä sanansa paimenäänellä ja lähettää Pyhän Henkensä varoittamaan hengellisistä vaaroista. Herra Jeesus myös rukoilee lakkaamatta meidän, rakkaiden lampaidensa puolesta, että Hänen Isänsä varjelisi meidät pahasta. (Joh. 17:15)

Paimen ruokkii lampaansa

Kolmanneksi, seurakuntalaumassaan Jeesus-paimen ruokkii meitä. Hän ei kuitenkaan välttämättä ruoki meitä sellaisella ravinnolla, mitä itse kulloinkin sattuisimme haluamaan. Hyvänä Paimenena Hän tahtoo pitää huolen siitä, että Hänen omilleen on aina tarjolla se oikea ja terveellinen hengellinen ravinto, mitä he tarvitsevat.

Palatkaamme vielä tuohon lapsuuteni kesään: Kun isäni oli sopinut lammaspaimenen kanssa kolmen lampaan lainaamisesta, rakensi hän niille aitauksen kotitalomme, vanhan pappilan päädyssä olevalle pihalle. Sinne nuo kaksi pientä karitsaa sitten muuttivatkin äitinsä kanssa. Me keksimme niille nimet. Me heräsimme joka aamu aikaisin keräämään niille parasta mahdollista ruohoa syötäväksi ja kantamaan raikasta vettä juotavaksi. Mutta sitten tuli päivä, jona nämä pehmeät ystävämme päättivät karata aitauksestaan. Missä ihmeessä ne olivat? Ne olivat juosseet suoraa päätä pappilan suurelle etupihalle, jossa kasvoi mehukasta apilaa. Siellä kasvoin niin paljon apilaa, että sitä olisi riittänyt näille kolmelle varmaankin monen päivän tarpeeksi. Apila onkin lampaille mitä parasta ruokaa. Ne rakastavat sitä. Mutta nämä lainalampaamme rakastivat sitä niin paljon, että siinä vaiheessa, kun huomasimme niiden karanneen etupihan apilaniitylle, niiden pötsit olivat jo liian täynnä, vaarassa turvota valtavasti. Tällainen uudesta ja paljosta ruoasta johtuva pötsin turpoaminen – niin sanottu puhaltuminen – voi olla lampaille hengenvaarallista. Me olimme hädissämme. Mikä avuksi? Ei auttanut muu, kuin juosta puhelimeen ja soittaa lampaiden omistajalle, niiden oikealle paimenelle. Hän tunsi lampaansa ja tiesi miten niitä piti hoitaa. Kun lammasfarmari kuuli tapahtuneesta, hän keskeyttikin heti matkansa ja ajoi kiireesti juottamaan lampailleen lääkitsevää nestettä. Näin kaikki kolme villaista ystäväämme säilyivät hengissä ja pysyivät aitauksessaan meidän lasten ilona vielä loppukesän.

Tällä tavalla toimii myös Jeesus, suuri lammasten Paimen. Hän tietää, millaista ruokaa Hänen omansa tarvitsevat elääkseen. Pysyäkseen Kristuksen laumassa – siis kristittyinä – Herran omat tarvitsevat Hänen pyhää sanaansa. Lampaat saavat ruohonsa ja raikkaan vetensä nimenomaan lauman yhteydessä, kun paimen johdattaa ne yhdessä vihreälle niitylle ja virvoittavien vetten ääreen (Ps. 23:2). Samalla tavalla kristittyjen tehtävänä ei ole koettaa itse haalia itselleen hengellistä ravintoa mistä milloinkin kokevat sellaista saavansa. Kaikenlaista opetustahan on maailma täynnä. Hyvän Paimenen tahto on, että Hänen lampaansa saavat hengellisen ravintonsa Häneltä – ei Hänen seurakuntalaumansa ulkopuolella, vaan sen sisällä ja sen kanssa. Kirkossaan Kristus itse jumalallisessa voimassaan lahjoittaa heille kaiken sen, mitä he elämään ja jumalisuuteen tarvitsevat (2. Piet. 1:3a).

Jotta Hän lahjoittaisi tämän heille, on Herramme Jeesus antanut pyhälle lammaslaumalleen, seurakunnalle lahjaksi paimenviran. Sana pāstor (lat.) tarkoittaa juuri paimenta. Suuren lammasten Paimenen alaisuudessa näiden pienten paimenten tehtävänä on jakaa Kristuksen ruoka Hänen rakkaille lampailleen, kristityille. Tämän he tekevät saarnaamalla Kristuksen sanaa ja jakamalla Hänen asettamiaan sakramentteja, kastetta, synninpäästöä ja Herran pyhää ehtoollista.

Mutta tuo lapsuuteni apilakriisi muistuttaa myös toisesta tärkeästä asiasta: Suuri lammasten Paimen Jeesus tietää myös, millä tavalla Hänen sanansa ruoka pitää annostella. Siellä, missä Hänen omansa ovat langenneet ja tarvitsevat Hänen lakinsa sanaa syntiensä tuntemiseksi, heille ei saa jakaa yhtään evankeliumia, vaan puhdasta lakia. Jos heille tässä tilanteessa jaettaisiin evankeliumia, saisivat hekin kyllä siinä Jeesuksen – onhan Hän läsnä sanassaan ja alttarinsa sakramentissa. Mutta eihän Jeesus ole tullut kutsumaan vanhurskaita – tai siis niitä, jotka luulevat olevansa vanhurskaita. Hän on tullut kutsumaan syntisiä. Hän on tullut ihmisten parantajaksi, mutta eivät parantajaa tarvitse terveet – tai siis ne, jotka luulevat olevansa terveitä. Parantajaa tarvitsevat sairaat. (Matt. 9:12b, 13b) Siksi sellaiset lampaat, jotka eivät tunnista saati tunnusta syntejään ja niin pysyvät omavanhurskaudessaan, työntäisivät luotaan Kristuksen Vapahtajana, ja joutuisivat väkisinkin päästämään hänet luokseen ankarana tuomarina. (Vrt. Yksimielisyyden ohje. Tiivistelmä, VII 16–18.) Heille evankeliumi, tuo mitä ihanin hengellinen ruoka ei olisikaan ravinnoksi, vaan siitä tulisi suorastaan vaarallista ja tappavaa.

Mutta toisaalta siellä, missä Jeesuksen omat ovat tulleet laista tuntemaan syntinsä ja kaipaavat evankeliumia syntiensä sovituksesta, heille ei saa jakaa yhtään lakia, vaan puhdasta evankeliumia. Heidän täytyy saada kuulla, että Kristus on iankaikkisen liiton verellään sovittanut heidän syntinsä kokonaan. Heidän täytyy kuulla, että Hän on kasteessa pessyt heidän syntinsä pois (Ap. t. 22:16). Heidän täytyy saarnatuolista ja rippi-isän suusta kuulla, että Jeesus on sovittanut heidän karmeimmatkin syntinsä ja antanut ne kaikki anteeksi. Heidän täytyy saada Golgatalla uhrattu Kristuksen tosi ruumis ja ristinpuussa vuodatettu tosi veri alttarin sakramentissa syödäkseen ja juodakseen, syntiensä anteeksiantamiseksi. Jos heille tässä tilanteessa jaettaisiin lakia, he jäisivät ilman Kristusta, Vapahtajaa, ja kuolisivat synteihinsä.

Tällä tavalla Kristuksen pikkupaimenten, pastorien tehtävänä on jakaa suuren Paimenensa sanaa – lakia ja evankeliumia – Hänen lampailleen, kullekin ajallaan. Asia on aivan niin kuin Herra itse sanookin: Kuka siis on se uskollinen ja ymmärtäväinen huoneenhaltija, jonka hänen herransa asettaa pitämään huolta hänen palvelusväestään, antamaan heille ajallaan heidän ruokaosansa? Autuas se palvelija, jonka hänen herransa tullessaan havaitsee näin tekevän! (Luuk. 12:42–43) Näin suuri lammasten Paimen on asian päättänyt. Hänen armollinen tahtonsa näet on, että yksikään Hänen rakkaista lampaistaan ei joutuisi hengelliseen vaaraan ja kuolemaan, vaan että aivan jokainen pääsisi kerran perille taivaan vihreille niityille.

Paimen kasvattaa ja kaitsee lampaitaan

Neljänneksi, lakinsa ja evankeliuminsa sanalla Kristus myös kasvattaa ja kaitsee uskoviaan, niin kuin paimen lampaitaan. Tästä Pyhä Henki profeetan suulla sanoo: Niinkuin paimen hän kaitsee laumaansa, kokoaa karitsat käsivarrellensa ja kantaa niitä sylissään, johdattelee imettäviä lampaita. (Jes. 40:11) Kirkkolaumansa Ylipaimen Jeesus myös kutsuu ja lähettää pikkupaimenensa kutsumaan takaisin niitä lampaita, joilla on taipumusta ottaa etäisyyttä muuhun laumaan. Hän tahtoo etsiä eksyneet, etteivät ne joutuisi eroon Paimenen antamasta suojasta ja ravinnosta, kasvatuksesta ja kaitsennasta. Hän tahtoo etsiä heidät, etteivät he joutuisi pedon raatelemiksi. Hänen taivaallisen Isänsä tahto on, että yksikään meistä pienistä joutuisi kadotukseen. (Matt. 18:12, 14)

Jumala varustaa Kristuksen seurakunnan hyviin tekoihin

Lopuksi katsomme vielä lyhyesti niitä tärkeitä sanoja, jotka Pyhä Henki epistolassa sanoo. Hän lausuu, että iankaikkisen liiton verellä rauhan Jumala myös varustaa seurakuntansa kaikella hyvällä tehdäksenne Hänen tahtonsa, tehden teissä sen, mikä on Hänelle otollista Jeesuksen Kristuksen kautta.

Pyhä Henki käyttää tässä kuvaa ikään kuin ruumiista, joka täytyy varustaa tiettyjä toimintoja varten. Ajatus on siis, että itsessään ruumiilta puuttuu jotakin, mitä se näihin toimintoihin tarvitsee, mutta että nyt sille annetaan se, mikä siltä puuttuu. Kristuksen seurakunta onkin Hänen pyhä Ruumiinsa. Hänen verellään – uuden ja iankaikkisen liiton verellä – Jumala nyt ensin tekee meidät itselleen otollisiksi, vanhurskaiksi. Tämän lisäksi Hän sitten Poikansa pyhällä verellä saa meissä myös aikaan sen, että seurakuntana teemme Hänen hyvän tahtonsa, sen, mikä on Hänelle otollista. Tähän kaikkeen Hän varustaa meidät, Kristuksen seurakunnan ja Hänen laumansa. Mihin Hän meidät siis varustaa? Pyhä Henki sanoo, että Hän antaa meille ”kaiken hyvän”, siis taivaalliset lahjansa. Mitä varten? Että toimittaisimme niitä kutsumuksia, jotka Hän on meille itse kullekin antanut. Jokaiselle meistä Hän on antanut omat lahjansa ja sitten myös niiden mukaiset tehtävät. Hän ei ole antanut niitä siksi, että me itse saisimme niistä kunniaa, vaan siksi, että palvelisimme niillä Häntä ja lähimmäisiämme.

Se, että me tekisimme näin, on Hänen tahtonsa. Mutta se, että me myös aivan todella teemme niin, on Hänen työtään meissä. Kuule vielä, miten Pyhä Henki tämän sanoo: Rauhan Jumala […] varustakoon teidät kaikella hyvällä tehdäksenne Hänen tahtonsa, tehden teissä sen, mikä on Hänelle otollista Jeesuksen Kristuksen kautta. Hän tekee sen meissä! Meidän osuudeksemme jää siis vain se, että pysymme Kristuksen iankaikkisen liiton veren turvissa, Ylipaimenemme tarjoaman hengellisen ja Pyhän Hengen täyttämän ravinnon vastaanottajina, sekä päivittäin uskon kautta Hänen pyhällä verellään puhdistettavina. Tämän kaiken meille suokoon armollinen Herramme ja ylimmäinen Paimenemme Jeesus Kristus, jolle kunnia iankaikkisesta iankaikkiseen, aamen.

(Saarna on pidetty Samuelin luterilaisessa seurakunnassa Lahdessa 15.4.2018.)

9. sunnuntai helluntaista (2. vsk), Hepr. 4:1–2, 9–13

Ethän jää taipaleelle!

Johdanto

Päivän epistolassa Pyhä Henki lausuu: Varokaamme siis, koska lupaus päästä hänen lepoonsa vielä pysyy varmana, ettei vain havaittaisi kenenkään teistä jääneen taipaleelle. Sillä hyvä sanoma on julistettu meille niinkuin heillekin; mutta heidän kuulemansa sana ei heitä hyödyttänyt, koska se ei uskossa sulautunut niihin, jotka sen kuulivat. (Hepr. 4:1–2) Jotta ymmärtäisimme paremmin mitä Herra tällä tarkoittaa, katsokaamme aluksi, keitä ovat nuo ”he”, joista Hän puhuu. Toiseksi kysymme keitä ovat nuo ”te”, joille Hän tämän kaiken puhuu. Tästä avautuu meille ymmärrys myös siihen, miten tämä kaikki liittyy meihin, jotka tänään olemme täällä.

Vanhan liiton kansa erämaavaelluksella

Ensiksi on huomattava, että kun Herra tässä puhuu lepoon pääsemisestä ja toisaalta taipaleelle jäämisestä, Hän viittaa Jumalan vanhan liiton kansan erämaavaellukseen, heidän matkaansa kohti luvattua maata. Juuri vanhan liiton kansaa tarkoittaa tuo sana ”he”. Muistatko sinä, miten Jumalan kansa oli tullut tälle erämaavaellukselle? Sitä ennenhän he olivat olleet Egyptissä, sen hallitsijan, faaraon orjuudessa. Pitkämielisesti Jumala oli sietänyt faaraon uppiniskaisuutta. Yhä uudelleen Hän oli kutsunut tätä parannukseen. Lopulta Jumala kuitenkin rankaisi egyptiläisiä heidän paatumuksensa tähden. Mutta kun Hän teki näin, Hän kuitenkin varjeli rakkaan valitun kansansa kuoleman rangaistuksesta. Hän antoi heille suojaksi virheettömän pääsiäiskaritsan veren, jonka Hän käski sivellä talojen ovien pieliin (2. Moos. 12:1–23). Ihmeellisellä tavalla Herra myös johdatti kansansa Punaisen meren läpi pois epäjumalanpalveluksen Egyptistä, faaraon orjuudesta (2. Moos. 14).

Kun Jumala näin pelasti liiton kansansa Egyptistä veren kautta sekä pilven ja meren kasteen kautta (1. Kor. 10:1–2), he siis tulivat erämaahan. Tässä ankarassa ja kuivassa maassa he eivät voineet luottaa omaan viljelystaitoonsa ravinnon saamiseksi. He saattoivat luottaa yksin Jumalaan ja Hänen armoonsa. Mutta armossaan Herra myös järjesti heille kaiken, mitä he tarvitsivat: he saivat mannaa ja lihaa taivaasta (2. Moos. 16) sekä vettä kalliosta (2. Moos. 17:1–6).

Erämaassa kansa kuitenkin joutui moniin kiusauksiin. Epäuskossaan se myös lankesi monin tavoin. Neljännessä kirjassaan Mooses kirjoittaa: Niin Israel asettui Sittimiin. Ja kansa rupesi irstailemaan Mooabin tyttärien kanssa. Nämä kutsuivat kansaa jumaliensa uhreille, ja kansa söi ja kumarsi heidän jumaliansa. Kun Israel näin antautui palvelemaan Baal-Peoria, syttyi Herran viha Israelia kohtaan. (4. Moos. 25:1–3) Erämaassa Jumalan kansa siis kulki pakanakansojen seassa. Nämä houkuttelivat heitä jumalattomaan elämään. Lihallisen himonsa kiihkossa Israelin miehet unohtivat Jumalan käskyn, jonka mukaan Herran omaisuuskansan jäsenet eivät saaneet tehdä liittoa pakanoiden kanssa, etteivät he viettelisi heitä epäjumalanpalvelukseen (2. Moos. 34:15–16). Päinvastoin, he alkoivat aivan irstailemaan mooabilaisten naisten kanssa. Mutta tämä lankeemus ei jäänyt yksin. Nimittäin kun nämä uskosta osattomat naiset houkuttelivat Herran omikseen ostamat miehet irstauteen, seurasi tästä käytännön elämän lankeemuksesta lopulta myös lankeemus oikeasta opista, siis luopuminen uskosta: Israelin miehet luopuivat Herrasta ja alkoivat palvella epäjumalia, aivan niin kuin Herra oli ennalta varoittanut. Sen vuoksi Jumalan vanhurskas viha syttyi heitä kohtaan. Hänen rangaistuksestaan sai surmansa kaksikymmentäneljä tuhatta israelilaista (4. Moos. 25:9). Vain ne, jotka olivat kuuliaiset Jumalan sanalle ja halusivat ojentautua sen mukaan, pelastuivat ja pääsivät jatkamaan matkaa kohti Herran lupaamaa levon maata. Tällaisissa vaaroissa Jumalan kansa vaelsi erämaassa sen ajan, jonka Herra heille sääti.

Uuden liiton kansa erämaavaelluksella

Toiseksi, kun Pyhä Henki viittaa näihin tapahtumiin, Hän puhuu tätä heprealaiselle kristilliselle seurakunnalle. Hänen kuulijansa – joita Hän puhuttelee sanalla ”te” – olivat juutalaista syntyperää, mutta olivat sittemmin tulleet uskomaan Jeesukseen Messiaanaan. Pyhä Henki antaa tässä ymmärtää, että juuri nämä kristityt – siis kristillinen Kirkko – ovat Jumalan omaisuuskansa. Tästä me ymmärrämme, miten tämä asia liittyy myös meihin. Vaikka nimittäin me, jotka täällä istumme, emme olekaan syntyperältämme juutalaisia, Herran armosta mekin kuitenkin kuulumme Kristuksen Kirkkoon, uuden liiton pyhään kansaan, hengelliseen Israeliin (vrt. 1. Piet. 2:9–10). On siis selvää, että Pyhä Henki puhuu tämän kaiken paitsi heprealaiselle seurakunnalle myös juuri meille.

Kun Herra nyt siis puhuu tätä kristilliselle seurakunnalle, uuden liiton kansalle, me ymmärrämme: Myös meidät on Jumala armossaan ottanut Poikansa Kristuksen Jeesuksen, virheettömän Pääsiäislampaan kalliin uhriveren suojaan. Kasteessa Hän on Kristuksen veren punaamalla vedellä pessyt pois syntimme (vrt. Ap. t. 22:16). Siinä meidät on merkitty Kristuksen veren merkillä, ja niin on iankaikkinen kuolema väistynyt meistä. Kastemaljamme meren kautta Herra on myös päästänyt meidät pois entisestä, epäjumalanpalveluksen täyttämästä elämästämme, sekä meitä vallineen perkeleen orjuudesta.

Mutta kun Jumala on näin Poikansa kalliin veren ja pyhän kasteen kautta valmistanut meille pääsyn synnin ja iankaikkisen kuoleman rangaistuksesta sekä perkeleen valtakunnasta ja ottanut meidät uuden liiton kansakseen, myös me olemme tulleet erämaahan. Meidän erämaamme ei kylläkään välttämättä ole ulkoisesti mitenkään kuiva tai kova maa; voi olla, että tämän vaelluksemme aikana olemme saaneet nauttia jopa ulkoisesti yltäkylläisestä elämästä ja monista mukavuuksista. Kuitenkaan me emme tällä erämaavaelluksellamme voi hengellisen ravinnon hankkimisen asiassa luottaa omiin mahdollisuuksiimme, vaan yksin Jumalaan ja Hänen armoonsa. Mutta Herra myös järjestää meille kaiken ravinnon, mitä me hengelliseen elämäämme tarvitsemme. Hän on uskonut pyhälle kansalleen, Kirkolleen sanansa ja sen puhtaan saarnan. Kirkossaan Hän julistuttaa synninpäästön sanat sinun korvillesi ja sydämellesi. Alttarillaan Hän tarjoaa Kristuksen todellisen ruumiin ja veren sinun syntiesi anteeksiantamiseksi. Näiden välityksellä Hän antaa meille, erämaan vaeltajille hengellisen ruoan taivaasta ja sekä hengellisen juoman siitä hengellisestä Kalliosta, joka on Kristus (vrt. 1. Kor. 10:3–4).

Me, jotka näin elämme syntien anteeksiantamuksesta ja kuulumme Jumalan pyhään kansaan, Kirkkoon, me olemme armosta saaneet tulla vieraiksi sille pakanalliselle elämälle, jossa me ennen elimme ja jota kansat ympärillämme elävät. Mutta tästä huolimatta vaelluksemme aikana meitäkin koettelevat monet kiusaukset. Ensiksi meitä koettelevat oman lihallisen sydämemme synnilliset houkutukset. Meitä koettelee myös perkele, joka sanoo, ettei Herran antama hengellinen ruoka tällaisessa erämaassa riitä. Nyt pitäisi muka alkaa tehdä elottomien ihmistekojen kivistä leipiä, jotka auttaisivat jumaliseen elämään (vrt. Luuk. 4:3). Aivan kuin Jumalan sanassa ja sakramenteissa tarjoama evankeliumi ei muka riittäisi. Ja aivan kuin me ihmiset voisimme omilla teoillamme tai hurskailla seremonioillamme tuoda siihen jotakin lisää!

Mutta sitten meitä koettelevat myös Jumalan elämästä osattomat ihmiset ja heidän maailmansa. Meitä houkuttelevat jumalattoman maailman monisanaiset suostuttelut syntiin. Meitä houkuttelee jumalattomien ihmisten esimerkki. Kun vielä julkinen mielipidekin kovaan ääneen kuuluttaa synnillisen elämän ”normaaliutta” ja vaatii sen suvaitsemista, on moni Jumalan kansaan kuuluva kristittykin alkanut taipua. ”Eikö olisi suvaitsevampaa hyväksyä nämä ympäröivien ihmisten mielipiteet? Onhan sitä paitsi tuota mieltä olevia niin paljon enemmänkin kuin meitä! Voisiko muka noin moni ihminen olla aivan väärässä? Ja eikö elämänikin olisi helpompaa, jos sopeutuisin niihin tapoihin, joita tässä maassa nyt ajetaan?” Tämä on turmiollinen ajatus, joka uhkaa vetää sinut pois Jumalan tahdosta. Mutta tässä et ole vaarassa ainoastaan sinä itse. Jos nimittäin me kristityt isät ja äidit, jotka olemme katekismuksemme lukeneet, alamme taipua tässä erämaassa asuvien pakanakansojen jumalattomien tapojen edessä, ja jos me lakkaamme opettamasta lapsillemme Jumalan sanaa, niin kuka heitä sitten opettaa? Kyllä heille opettajia löytyy! Heitä opettaa silloin se Jumalan tahdosta vieraantunut koulujärjestelmä, jossa kristillinen uskonnonopetus on vesitetty tai jo kokonaan vaiennettu. Heitä opettavat kaverit. Heitä opettaa erityisesti internetin ihmeellinen maailma, jonka nykyään annetaan lähes rajoituksetta tunkeutua heidän elämäänsä, ja täyttää suuren osan siitä. Siellä heitä puolestaan opettavat julkijumalaton lihan himojen kulttuuri, silmien pyyteiden, elämän korskeuden (1. Joh. 2:16) ja avion rikkomisen kulttuuri, ja jos ei se, niin ainakin sisällöttömän turhuuden turruttava kuva- ja puhevirta. Ja lopulta meidän lapsiamme opetamme myös me vanhemmat itse, siis me, jotka vaikenemme tämän kaiken edessä ja suostumme siihen paitsi siksi, että miellyttäisimme lapsiamme, myös siksi, että ”se nyt vain on tämän ajan tapa eikä sille mitään voi”. Näin me opetamme lapsillemme, että parasta on antaa vain virran viedä sinne, minne se milloinkin sattuu kulkemaan.

Eivät kaikki kuitenkaan edes ajattele tällaisia asioista, kun kohtaavat nämä maailman houkutukset. Monelle nimittäin käy juuri niin kuin Israelin miehille: himo vain vie mukanaan. Moni alkaa sallia itselleen syntiä. Moni alkaa esimerkiksi sallia itselleen ”pikaisia” käyntejä internetin sivuilla, joissa vain ”ihan hieman” sivutaan lihallista mieltä kiihottavia aiheita. Moni sanoo itselleen: ”Otan tässä nyt vain vähän selvää siitä, mitä maailmassa ajatellaan ja puhutaan.” Tällöin ihminen tulee kuitenkin helposti astuneeksi Jumalan tieltä aivan toiselle tielle. Minkä tahansa tien olemukseen kuuluu tietenkin se, että sitä kuljetaan eteenpäin. Tällainen itsensä huijaamisen tie lihan himojen houkutuksissa johtaa usein kulkijansa lopulta suoranaisen nettipornon kuluttajaksi, siis himoitsemaan silmillään naisia tai miehiä, ja niin myös sallimaan itselleen aviorikoksen tekemisen sydämessä (Matt. 5:28), sekä sitten myös oman ruumiinsa synnilliseen häpäisemiseen tavalla, jota Jumala ei ole tarkoittanut. Pornografisessa aineistossa naiset – joskus ehkä miehetkin – näennäisesti kyllä lupaavat ruumiinsa katselijoille kaikkensa, aivan niin kuin avioliitossa puolisot antavat itsensä kokonaan toisilleen. Todellisuudessa nämä jumalattomat kuitenkin haluavat katsojaltaan ainoastaan hänen rahansa. Rahat tänne, lähimmäisestä viis. Viis siitä alamaisuudesta ja kunnioituksesta, jota vaimon olisi osoitettava aviomiehelle. Viis siitä rakkaudesta, jolla miehen olisi rakastettava vaimoaan, peitettävä hänen virheensä, sekä annettava itsensä kertakaikkiaan hänelle turvaksi ja suojaksi. (Ef. 4:21–33; Kol. 3:18–19) Tällä tavalla porno vääristää käyttäjänsä käsityksen avioliitosta. Lisäksi se opettaa käyttäjänsä katsomaan naisia ja miehiä himoiten myös tosielämässä. Ja paitsi että tämä on syntiä, se on myös vaarallinen tie, joka helposti johtaa kulkijansa yhä syvemmälle. Se johtaa avioliiton halveksimiseen Jumalan asettamana ainoana oikeana yhdyselämän muotona. Se johtaa esiaviolliseen seksiin ja avoliiton syntiin. Se johtaa suoranaisiin irstailuihin irtosuhteissa ennen avioliittoa sekä myös avioliitosta huolimatta.

Tällaisilla tavoilla jumalaton maailma tahtoo houkutella erämaassa kulkevan Jumalan kansan jäsenetkin jumalattomuuteen. Nyt puhuimme lankeemuksista lähinnä kuudennen käskyn asioissa, mutta toki samat vaarat kohtaavat kristittyä aivan kaikkien käskyjen kohdalla. Keskeistä onkin tämä: Oli kyse minkä Jumalan käskyn rikkomisesta tahansa, lankeemuksen ja synnissä elämisen salliminen itselleen johtaa ihmisen lopulta eroon Jumalasta. Mutta se, joka elää erossa Jumalasta, elää erossa myös iankaikkisesta elämästä. Pyhä Henki varoittaakin selvästi apostolin suulla: Vai ettekö tiedä, etteivät väärät saa periä Jumalan valtakuntaa? Älkää eksykö. Eivät huorintekijät, ei epäjumalanpalvelijat, ei avionrikkojat, ei hekumoitsijat eikä miehimykset, eivät varkaat, ei ahneet, ei juomarit, ei pilkkaajat eivätkä anastajat saa periä Jumalan valtakuntaa. (1. Kor. 6:9–10) Myös luterilainen tunnustuksemme puhuu tästä, kun se muotoilee: ”Me hylkäämme ja torjumme myös sen opetuksen, että uskoa ja uskovassa asuvaa Pyhää Henkeä ei voi menettää, vaikka tekeekin syntiä ehdoin tahdoin. Pyhät valitut muka säilyttävät Pyhän Hengen, vaikka lankeavat aviorikokseen tai johonkin muuhun syntiin ja jatkavat sen harjoittamista.” (Yksimielisyyden ohje. Tiivistelmä. 4. Hyvät teot, 19.)

Pysykäämme Jumalan yhteydessä loppuun asti!

Kun me nyt siis vaellamme tässä erämaassa Jumalan säätämän ajan, meidän matkamme on täynnä vaaroja. Vaara jäädä tällä matkalla taipaleelle on todellinen; vaara olla pääsemättä Jumalan valmistamaan levon maahan, taivaaseen, on todellinen. Eikö meidänkin – Jumalan uuden liiton kansan – siksi ole syytä ”pelätä”, toisin sanoen varoa, ettei meille kävisi näin? (Hepr. 4:1: Varokaamme siis, kr. Φοβηθῶμεν οὖν, suom. ”Pelätkäämme siis”.) Sentähden, joka luulee seisovansa, katsokoon, ettei lankea. (1. Kor. 10:12) Mitä tämä käytännössä tarkoittaa, siihen keskitymme nyt lopuksi.

Epistolassa Pyhä Henki sanoo: Niin on Jumalan kansalle sapatinlepo varmasti tuleva (Hepr. 4:9), tai tarkemmin käännettynä: ”Niinpä on jätetty sapatinlepo Jumalan kansalle.”  (ἄρα ἀπολείπεται σαββατισμὸς τῷ λαῷ τοῦ θεοῦ.) Pyhä Henki piirtää tässä eteemme ikään kuin kuvan omaisuudesta, joka on jätetty perilliselle heidän saatavakseen. Jumala on siis armossaan valmistanut kansalleen – myös meille! – levon, pääsyn Hänen taivaalliseen pyhäköönsä, kaikkeinpyhimpään (Hepr. 10:19–23). Hänen kansanaan me tosin nyt kuljemme vielä erämaassa ja sen kiusausten keskellä, mutta Hänen armollisena tarkoituksenaan on johtaa meidät perille luvattuun maahan, taivaan lepoon ja iloiseen sapattijuhlaan. Kyse on siis yksinkertaisesti tästä: Jumalan kansa pääsee varmasti perille. Ne taas, jotka jäävät pois Jumalan kansan yhteydestä, jäävät taipaleelle, ja kuolevat erämaahan. Näin me näemme, että keskeisintä pysyä Jumalan kansan, Kristuksen Kirkon yhteydessä!

Jos sinä siis olet tällä erämaavaelluksella antanut periksi perkeleen, maailman ja oman lihasi houkutuksille ja langennut, tee parannus! Tunnusta syntisi Jumalalle. Usko sitten myös se evankeliumin sana, että Isä on lähettänyt Kristuksen maailmaan juuri sitä varten, että Hän olisi Jumalan pyhä uhrikaritsa, joka kantaa ja ottaa pois maailman synnit, myös sinun kaikki syntisi (Joh. 1:29). Kristus Jeesus on tullut maailmaan syntisiä pelastamaan, siis myös sinua (1. Tim. 1:15). Hän on kärsinyt ja kuollut sinunkin kaiken syntisi koko rangaistuksen, täyttänyt Jumalan lain koko vaatimuksen (Joh. 19:30). Kristuksessa sinun syntisi on anteeksiannettu, velkasi maksettu! Luota uskossa nyt Kristukseen, niin pysyt Hänen yhteydessään ja Hänen pyhän kansansa yhteydessä, ja siis myös pelastut (Ap. t. 16:31).

Pyrkikäämme juoksemaan kaikin voimin, ahkeroikaamme että pääsisimme Jumalan lepoon. Toisin sanoen: Älkäämme jättäkö omaa seurakunnankokoustamme (Hepr. 10:25), vaan tulkaamme säännöllisesti messuun ottamaan vastaan Jeesus Kristus, Jumalan Leipä, joka on tullut ja tulee alas taivaasta ja antaa maailmalle elämän (Joh. 6:33). Tunnustakaamme usein syntimme ja kuulkaamme synninpäästön sanat. Kuulkaamme usein sanaa ja sen saarnaa. Lukekaamme sanaa myös joka päivä kotonamme. Huutakaamme myös jatkuvasti avuksi Herraa, että Hän tekisi palvelijoilleen hyvin, että me eläisimme ja noudattaisimme Hänen sanaansa. Huutakaamme Häntä avuksi, että kun me kuulemme Hänen sanaa, Hän Henkensä kautta yhä uudestaan avaisi meidän silmämme näkemään Hänen lakinsa ihmeitä. (Ps. 119:17–18) Niin usein kuin mahdollista, nauttikaamme Kristuksen ruumiin ja veren sakramenttia syntiemme anteeksiantamiseksi. Ja rohkaiskaamme sitten myös toisia tekemään niin, ensin lapsiamme ja lastenlapsiamme, sitten ystäviämme ja muita lähimmäisiämme. Huutakaamme myös Jumalaa avuksi, pelastamaan luopumuksen tilassa olevat rakkaamme. Siinä, että me pyrimme pääsemään läpi erämaan Jumalan lepoon, siinä ei ole kyse ainoastaan sinun pelastuksesi asiasta, vaan koko seurakunnan pelastuksen asiasta. Me olemme yhdessä samalla kilparadalla, samassa joukkueessa. Tehtävämme on pitää huolta siitä, että koko joukkue yhdessä pääsee maaliin ja saa voittopalkinnon. (Vrt. 1. Kor. 9:24–25) Lisäksi me saamme kutsua mukaan tähän Jumalan vaeltavaan kansaan yhä uusia ihmisiä kaikista kansoista, että myös paljon sekakansaa menisi meidän kanssamme paitsi ulos orjuuden egyptistä, myös kerran perille taivaan iloon (vrt. 2. Moos. 12:37–38).

Israelin kansan johtaminen uskottiin Mooseksen jälkeen hurskaalle Joosualle. Juuri Joosua pääsi erämaavaelluksen jälkeen perille luvattuun maahan. (5. Moos. 31:7–8) Niin on nyt myös meidän suuri Ylipappimme Jeesus – uusi Joosua – edelläjuoksijana meidän puolestamme mennyt kaikkeinpyhimpään, taivaaseen (Hepr. 6:19–20; 9:11–12, 24). Siksi myös kaikki ne, jotka uskossa seuraavat Jeesusta, pääsevät sinne. Siellä heitä – siis meitä! – odottaa sapatin lepo ja ilo suurine juhla-aterioineen. Pääsyn tähän taivaan iloon suokoon meille armollinen Vapahtajamme ja Herramme Jeesus Kristus, jonka on kunnia ja valta aina ja iankaikkisesti. Aamen.

(Saarna on pidetty Samuelin luterilaisessa seurakunnassa Lahdessa 6.8.2017.)

11. sunnuntai helluntaista (3. vsk), Hepr. 3:15–19

Älkää paaduttako sydämiänne!

Vapautetun kansan paatumus ja rangaistus

Heprealainen kansa oli ollut Egyptin orjuudessa 430 vuotta (2. Moos. 12:40–41). Sukupolvet olivat vaihtuneet. Kaikki heistä, jotka nyt elivät, olivat syntyneet ja kasvaneet tuossa epäjumalanpalveluksen maassa, orjuuden pimeydessä. He olivat joutuneet antamaan elämänsä faaraon käyttöön: päivästä toiseen he olivat raataneet täyttääkseen tuon ankaran tyrannin jumalattomia suunnitelmia.

Mutta Jumala ei ollut unohtanut valittua kansaansa. Hän oli kutsunut Mooseksen palvelijakseen. Hän oli lähettänyt Mooseksen faaraon, tuon pimeyden päällikön eteen, vaatimaan tältä, että Hänen rakas kansansa saisi päästä palvelemaan Häntä. Suurten ihmetekojen saattelemana Jumala oli sitten lopulta vienyt kansansa vapauteen tuosta kuoleman maasta. Hän oli hukuttanut tahtoansa vastustaneen faraon koko sotajoukon siihen samaan mereen, jonka läpi Hän oli oman kansansa vapauttanut. Synnille ja jumalattomuudelle tuo vesi oli ollut tappava. Mutta samalla juuri tuon veden kautta olivat päässeet elämään ja vapauteen kaikki ne, joilla oli turvansa pääsiäislampaan veressä. (2. Moos. 14:21–31; 15:19)

Ja nyt heprealainen kansa oli vapaa! Jumala oli myös antanut heidän matkalleen kaiken tarvittavan: Hän itse ruokki kansaansa antamalla heille ruokaa taivaasta, mannaa ja viiriäisiä (2. Moos. 16). Hän myös tahtoi uudestaan ja uudestaan sovittaa heidän syntinsä ja ruokkia heitä pyhällä läsnäolollaan.

Ja kuitenkin kansa oli tyytymätön. Mooses johdatti heitä erämaassa levähdyspaikasta toiseen Herran käskyn mukaan. Kun sitten tultiin Refidimiin, sieltä ei löytynyt vettä juotavaksi. Silloin kansa riiteli Moosesta vastaan ja valitti: ”Me kuolemme janoon täällä erämaassa!” (2. Moos. 17:1–4, 7; vrt. 4. Moos. 20:1–5) Kansa oli nähnyt kaikki nuo Jumalan voimalliset pelastusteot, mutta siltikään he eivät luottaneet Herransa hyvään tahtoon heitä kohtaan. Janossaan he eivät luottaneet Jumalan huolenpitoon taikka Hänen johdatukseensa. Ja niin profeetta Daavid lausuukin (Ps. 95:8–11) heistä, että he paaduttivat sydämensä Meribassa, Massan päivänä erämaassa. Tuolle vedettömälle levähdyspaikalle annettu paikannimi מְרִיבָה (Meriva) johtuu heprean sanasta, joka merkitsee erimielisyyttä tai riitaa (רִיב, riv). Tämä sana on meidän epistolateksissämme käännetty sanalla ”katkeroitus”. ”…älkää paaduttako sydämiänne, niinkuin teitte katkeroituksessa” (Hepr. 3:15). Tämän merkillisen sanan taustalla on kreikan laatusana (πικρός, pikros), joka merkitsee pistävää, katkeraa tai karvasta. Ja eikö juuri tämä kuvaakin hyvin Jumalan kansan asennetta Herraansa kohtaan? Kun ihminen on vihainen ja katkera jollekin, hän alkaa kapinoida tätä vastaan. Tästä seuraa karvaan, katkeran mielen syveneminen ja usein myös vastapuolen katkeroittaminen.

Tätä kansan asennetta Jumalaa kohtaan kuvastaa myös tuo toinen nimi, jonka Mooses antoi tälle levähdyspaikalle, מַסָּה (massa). Sana merkitsee koettelemusta: Jumala tahtoi kansalleen kaikkea hyvää, mutta koettelivat ja kiusasivat Herraa epäuskollaan ja tottelemattomuudellaan. Näin he tekivät vielä aivan erämaavaelluksen lopullakin, kun he olivat nähneet Herran suuria tekoja jo neljäkymmenen vuoden ajan (Hepr. 3:9).

Siksi Herra vihastui heihin ja sanoi: ”Aina he [jatkuvasti] eksyvät sydämessään.” Mutta siltikään kansa ei oppinut tuntemaan Jumalan tietä. Ja kun he eivät tunteneet tai edes halunneet tuntea Jumalan osoittamaa tietä, miten he olisivat voineet päästä perille Jumalan lepopaikkaan? (Hepr. 3:10–11) Juuri heidän sydämensä paatumuksesta johtui se, mitä apostoli tässä kirjoittaa: heidän ruumiinsa kaatuivat erämaassa. (Hepr. 3:17) He siis kuolivat.

Uuden liiton Israelin vapautus ja ravinto matkalla

Meidätkin Jumala on päästänyt pois egyptistä. Sinäkin elit ennen tuon ankaran faaraon, perkeleen hallituksen alla, synnin ja kuoleman orjuuden maassa. Sinä et itse hallinut syntiä ja omaa lihaasi, vaan ankaran kuninkaan tavoin ne hallitsivat sinua ja veivät sinut minne tahtoivat. Mutta nyt Jumala vapauttanut sinut tästä orjuudesta. Miten? Hän on johdattanut sinut pois orjuuden maasta pyhän kasteen meren kautta. Sinne, kasteen meren syvyyteen Herra on hukuttanut sinun syntisi (Miika 7:19), haudannut sinun vanhan ihmisesi Kristuksen kanssa kuolemaan (Room. 6:4). Kasteeseen Hän on hukuttanut sinun orjuuttajasi demoniset joukot. Pyhässä kasteessa sinä olet syntynyt vedestä ja Hengestä, että pääsisit sisälle Jumalan valtakuntaan (Joh. 3:5). Ja tähän valtakuntaansa Herra sinut on nyt ottanutkin, vapauden valtakuntaan, jossa sinä saat vapaasti palvella Häntä Hänen pyhän omaisuuskansansa kanssa (ks. esim. 2. Moos. 5:1, 3). (1. Kor. 10:1–2)

Niin me kasteen ja uskon kautta olemme – niin kuin apostoli tekstimme edellä sanookin – pyhiä veljiä, jotka olemme taivaallisesta kutsumuksesta osalliset (Hepr. 3:1). Me olemme Jumalan huone (Hepr. 3:6), siis Jumalan Israel. Ja se, että me näin olemme tulleet jäseniksi Hänen pyhässä kansassansa, se tarkoittaa, että me olemme kaikkien pyhien kanssa osalliset myös Kristuksesta (Hepr. 3:14). Me kuulumme Kristukseen ja Hänen pyhään Ruumiiseensa.

Ja nyt tämä saarna ei olekaan kehotus tulla kastetuksi, sillä se on jo tapahtunut, kaikki on valmista! Mutta tämä saarna on kehotus pysyä siinä pyhässä liitossa, johon Jumala armostaan on meidät ottanut. Nimittäin vaikka kaikki on jo valmista, samalla on matka vielä kesken. Jumalan kansana me vaellamme vielä erämaassa. Ja todellinen erämaa tämä maailma onkin. Jumala on sen kaiken kyllä hyväksi luonut, mutta meidän ihmisten synnin tähden tämä hyvä maailma on muuttunut vaivan paikaksi.

Mutta tätä erämaamatkaamme varten Herra on antanut meille kaiken tarvittavan!Nimittäin niin kuin Israelin kansan isätkin söivät kaikki erämaassa samaa hengellistä ruokaa ja joivat samaa hengellistä juomaa, niin myös me saamme matkallamme syödä ja juoda (1. Kor. 10:3–4). Israelilaiset saivat syödäkseen mannaa taivaasta. Ja nyt Kristus, joka on Jumalan elävä Sana, on myös elävä leipä, joka on tullut alas taivaasta (Joh. 6:51). Kun me kuulemme Hänen sanaansa ja otamme sen uskossa vastaan, me otamme vastaan Hänet, joka itse on Sana. Ja koska Hän on myös leipä, me Hänen sanaansa uskoessamme saamme Hänet iankaikkisen elämän ruoaksi, uskon kautta. Saamme siinä omaksemme Kristuksen, tosi Jumalan ja tosi ihmisen sekä kaikki Hänen lahjansa, jotka hän on meitä varten Golgatalla hankkinut: saamme Jumalan armon, synnit anteeksi, vanhurskauden ja ikuisen elämän. Uskon kautta me tulemme osallisiksi Hänestä, syömme Hänet hengellisesti. (Yksimieliyyden ohje. Täydellinen selitys. 7. Pyhä ehtoollinen, 61–62.) Saathan sinäkin Hänen sanansa ravinnoksesi? Ethän sinä normaalitilanteessa jätä syömättä ruumiillista ruokaakaan. Miksi jättäisit syömättä sen elävän sanan ruoan, jonka Herra jokapäiväiseksi mannaksesi tahtoo antaa?

Niin kuin Mooses löi sauvallaan kallioon ja siitä vuoti vettä (2. Moos. 17:6), niin on nyt uusi Mooses, Jeesus Kristus myös se todellinen Kallio. Kristus on se ihmeellinen Kallio, joka ristillä suostui kuivumaan kuivaksi kuin kivi niin, että Hän huusi: ”Minun on jano” (Joh. 19:28) ja ”Minun voimani on kuivettunut kuin saviastian siru, ja kieleni tarttuu suuni lakeen” (Ps. 22:16). Hän on ihmeellinen Kallio, joka kärsimyksen näin kuivattamanakin – kun Hänen kylkeensä lyötiin keihäs – vuoti kylkihaavastaan meille pyhän verensä ja elämän veden (Joh. 19:34) niin, että Hän saattaa huutaa: ”Jos joku janoaa, niin tulkoon minun tyköni ja juokoon.” (Joh. 7:37) Kristus on se varma Kallio, jonka varaan on Hänen pyhä huoneensa, todellinen Jumalan Israel, Kirkko rakennettu (Matt. 16:18). Tämän Kristus-kallion kyljestä vuotaa kasteen armoa tulviva elämän vesi ja uudestisyntymisen pesu Pyhässä Hengessä. Siinä vedessä meidät on liitetty Häneen ja Hänen ruumiiseensa. (Vähä katekismus. Pyhän kasteen sakramentti, 9–10.) Tämän Kristus-kallion kyljestä on myös vuotanut pyhä ja kallis sovintoveri, jonka Hän antaa meille nautittavaksi. Pyhässä ehtoollisessaan Herra Jeesus Kristus antaa meille taivaallisen leivän, oman ruumiinsa, sekä taivaallisen juoman, oman verensä. Siinä me saamme ottaa ne vastaan hengellisesti – uskossa – ja kuitenkin samalla myös aivan ruumiillisesti, suullamme syötäviksi ja juotaviksi. Tämä on meille uskoville varma tae siitä, että meidän syntimme on todella annettu anteeksi ja että Kristus elää ja vaikuttaa meissä. (Yksimieliyyden ohje. Täydellinen selitys. 7. Pyhä ehtoollinen, 63.)Tuleehan siinä Hänen ruumiinsa ja verensä meihin! Miten me läheisemmin voisimme olla osalliset Kristuksesta ja kuulua Häneen? Tällä vaelluksellamme Herra on meidän kanssamme. Hän ruokkii meidät ajallisilla hyvyyksillä ja enemmänkin: Aina uudestaan Hän sanassaan ja sakramenteissaan tuo meille syntien sovituksen, antaa meille elämän vettä lahjaksi! (Ilm. 21:6) Aina uudestaan Hän sanassaan antaa meidän kuulla pyhän äänensä, joka ohjaa meidät tielle. Se tie vie meitä kohti Hänen lepopaikkaansa, todellista Luvattua maata, taivasta.

Älkää paaduttako sydämiänne!

Ja kuitenkin me vielä kuljemme erämaassa. Mutta kun me nyt olemme Kristuksessa saaneet osaksemme näin suuret pelastuksen lahjat, meille sanotaan: ”älkää paaduttako sydämiämme”. Mitä tällainen ”paaduttaminen” sitten tarkoittaa? Tämän erikoisen ilmaisun taustalla on laatusana (σκληρός, skleros), joka tarkoittaa kovaa, ankaraa tai julkeaa. Kreikan kielen ”paaduttamista” tarkoittava sana (σκληρύνω, skleryno) viittaakin juuri kovettamiseen. Se siis merkitsee, että vaikka ihminen ulkoisilla korvillaan kuulee Jumalan sanan, hän on tehnyt sydämensä kovaksi niin, ettei mikään pääse sinne sisälle. Näin ihmisen sydän on siis välinpitämätön sille ulkonaiselle sanalle, jonka Jumala on hänelle lähettänyt ja jossa ainoassa Hän tahtoo ihmiselle puhua. (Schmalkaldenin opinkohdat. Kolmas osa. 8. Rippi, 10.) Sana kyllä tulee kuultavaksi, mutta se valuu ohi ikään kuin hanhen selästä.

Sinäkin tunnet tämän vaikeuden hyvin. Jumalan sana sanoo, että kaikki ihmiset ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla (Room. 3:23). Kuitenkin sinä olet sanaa kuullessasikin ollut hidas tunnustamaan syntisyyttäsi ja pahoja tekojasi. Monesti olet lopulta luottanut kuitenkin myös omiin tekoihisi ja omaan hurskauteesi. Varmaan tunnet myös toisen vaikeuden: mielelläsi sanan äärellä tunnustat kyllä olevasi kurja syntinen, mutta et huuda avuksi Kristusta, joka kuitenkin on tullut sinun syntiesi ja koko maailman kaikkien syntien sovittajaksi (Joh. 1:29; 1. Joh. 2:2). Ja niin näillä molemmilla tavoilla sinä lopulta ohitat Jumalan sanan omasta synnistäsi ja toisaalta Hänen armostaan Kristuksessa, jolla Hän tahtoo sinua syntistä armahtaa.

Kyse on Jumalan sanan epäilemisestä, pahimmillaan aivan epäuskosta Hänen sanaansa kohtaan (Hepr. 3:19). Mutta se, joka tällaisessa synnin petoksessa aivan kovettaa itsensä (Hepr. 3:13) ja jolla on paha, epäuskoinen sydän, hän ”asettuu erilleen” elävästä Jumalasta, siis luopuu Hänestä ja uskosta Häneen (Hepr. 3:12). Mutta se, joka epäuskossa luopuu Jumalasta, luopuu myös Elämästä, koska vain elävä Jumala on elämän lähde ja itse Elämä. Mutta missä ei ole elämää, siellä on vain elämän puute, siis kuolema.

Jos sinä luovut kuulemastasi Jumalan sanasta ja kaikista Hänen lahjoistaan, sinua ei auta yhtään se, että sinut on kerran otettu Jumalan kansan jäseneksi ja vapautettu synnin ja perkeleen vallasta. Sinä olet saanut kasteen Kristukseen ja saat juoda hengellisestä kalliosta, joka on Kristus. Kuitenkin, jos sinä paadutat sydämesi ja niin estät sen Jumalan työn, jonka Hän sanassaan tahtoo sinunkin sydämessäsi tehdä, sinä hukut erämaahan. (1. Kor. 10:2–5)

On suuri virhe luulla, niin kuin jossakin kristityillekin opetetaan, että ”kerran saatua uskoa, vanhurskautta ja pelastusta ei voi menettää, ei edes ehdoin tahdoin pahassa aikomuksessa syntiä ja pahoja tekoja tekemällä.” (Yksimielisyyden ohje. Täydellinen selitys. 4. Hyvät teot, 31.) Miksi Pyhä Henki sitten saarnaisi meille: ”älkää paaduttako sydämiämme”? Miksi Hän myös sanoisi: ”Älkää eksykö. Eivät huorintekijät, ei epäjumalanpalvelijat, ei avionrikkojat, ei hekumoitsijat eikä miehimykset, eivät varkaat, ei ahneet, ei juomarit, ei pilkkaajat eivätkä anastajat saa periä Jumalan valtakuntaa”? (1. Kor. 6:9–10) Jos kristitty ei voisi langeta pois uskosta, miksi Herra sanoisi sanassaan: ”ne, jotka semmoista harjoittavat, eivät peri Jumalan valtakuntaa” (Gal. 5:21) tai ”jos te lihan mukaan elätte, pitää teidän kuoleman” (Room. 8:13) taikka vielä ”sillä niiden tähden tulee Jumalan viha”? (Kol. 3:6) On suuri virhe luulla, että Jumala aina tarjoaa armoaan huolimatta meidän vastustamisestamme, niin, että voimme suostua hänen tahtoonsa silloin kun se meille sopii. Moni näin ajattelee, mutta monelle heistä sanotaan kerran: liian myöhään!

Pitäkää loppuun asti kiinni Kristuksesta!

Mutta sinä rakas kristitty, Kristuksessa armahdettu! Älä kapinoi Jumalan sanaa vastaan ja kiusaa Häntä, älä katkeroita sydäntäsi! Suostu tunnustamaan syntisi ja suostu sitten myös Kristuksessa armahdettavaksi. Hän tahtoo antaa sinun kaikki syntisi anteeksi. Sitähän varten Hän juuri on tullut! Pidä loppuun asti kiinni vahvasta toivon perustasta, joka on Kristuksessa. Hän on koko seurakunnan Pää ja Peruskallio. Mutta sanan ja kasteen kautta sinun elämäsi on elämää Hänen pyhässä Ruumiissaan, joka on seurakunta. Siksi Kristus on ja tahtoo olla juuri sinun elämäsi Pää ja Peruskallio. Tänäänkin me saamme kuulla Hänen äänensä. Mikä valtava armo, että Hän itse puhuu meille, Hän, joka on itse Elämä ja Sana ja Elämän Sana. Uskokaamme nyt Häneen! Tunnustuksemme rohkaisee meitä:

Niin ikään Pyhä Raamattu todistaa, että Jumala, joka on meidät kutsunut, on luotettava: kun hän kerran on ’aloittanut meissä hyvän työn’, hän on sitä myös jatkava ja vievä sen päätökseen, mikäli emme itse käänny hänestä pois vaan vakaasti säilytämme loppuun asti sen olemuksen, joka meissä on alullaan. Tähän Jumala on luvannut armollisen apunsa (1. Kor. 1; Fil. 1; 2. Piet. 3; Hebr. 3). (Yksimielisyyden ohje. Täydellinen selitys. 11. Jumalan iankaikkinen ennaltatietämys ja valinta, 32.)

Rakkaat ystävät! Vaikka matkamme tämän maailman erämaassa on vielä kesken, älkäämme kuitenkaan käykö veltoiksi, vaan kuulkaamme joka päivä ja joka pyhä Kristuksen pyhää ja pelastavaa sanaa. Niin me uskon ja kärsivällisyyden kautta perimme sen, mikä meille on Kristuksessa luvattu: ikuisen elämän Jumalan lepopaikassa, Hänen yhteydessään. (Hepr. 6:11–12) Aamen.

(Saarna on pidetty Samuelin luterilaisessa seurakunnassa Lahdessa sekä Jesajan luterilaisessa seurakunnassa Jyväskylässä 9.8.2015.)

Valvomisen sunnuntai (2. vsk), Hepr. 3:12–15

Mitä on Kristuksen osallisuudessa pysyminen?

Valvomisen sunnuntain pyhän epistolan äärellä keskitymme kolmeen teonsanaan. Ne ovat:

  1. tulla osalliseksi
  2. luopua, ja
  3. pysyä.

1. Tulla osalliseksi

Pyhässä Hengessä apostoli julistaa seurakunnalle ihanaa evankeliumia: ”sillä me olemme tulleet osallisiksi Kristuksesta”. (Hepr. 3:14a) Tässä oleva kreikankielinen teonsana μετέχω (metekho) tarkoittaa kirjaimellisesti ”kanssa omistamista”. Sana on käännetty meillä aivan oikein muotoon tulla osalliseksi.

Kun sana sanoo: ”sillä me olemme tulleet osallisiksi Kristuksesta…”, niin kysymys herää, miten ihmeessä me olemme voineet tulla osallisiksi Hänestä? Kristushan on ikuisuudessa syntynyt Jumalan Poika, kaikkivaltiaan ja Kolmiyhteisen Jumalan toinen persoona. Miten me, syntiset ja langenneet ihmiset mitenkään voisimme olla tekemisissä Hänen, pyhän Jumalan kanssa? Mutta nyt Kristus onkin Jumalan ikuinen Sana, joka on kerran astunut alas taivaista. Hän on astunut alas sieltä jumalallisesta ikuisuudestaan (vrt. esim. Ps. 90:4) ja tullut aikaan, tähän meidän ajalliseen maailmaamme. Hän on tullut lihaksi Pyhästä Hengestä ja Neitsyt Mariasta, syntynyt ihmiseksi ja asunut meidän keskellämme (Joh. 1:14). Miksi Jumalan Poika Kristus on tehnyt näin? Juuri siksi – niin kuin me tunnustammekin – , että Hän ”meidän ihmisten ja meidän pelastuksemme tähden astui alas taivaista, tuli lihaksi Pyhästä Hengestä ja neitsyt Mariasta ja syntyi ihmiseksi”. Hän siis teki niin meidän tähtemme. Mutta Kristus ei tullut meidän luoksemme ainoastaan siksi, että me voisimme oppia Häneltä jotakin tärkeää pelastuksesta. Paljon enemmän. Hän on tullut – niin kuin Henki epistolassa saarnaa – että me voisimme tulla osallisiksi Hänestä. Hän on siis tullut meidän luoksemme, että me, itsessämme synteihin kuolleet tulisimme osallisiksi siitä Elämästä, joka Hänessä on (vrt. Joh. 14:6).

Mutta miten tämä Kristuksesta osalliseksi tuleminen on sitten tapahtunut? Nyt tämä kysymys ei ole tärkeä vain siksi, että ymmärtäisimme heprealaisten seurakunnan tilannetta, siis heidän, joille Herra tässä puhuu. Kysymys on tärkeä, koska aivan sama asia koskee myös meitäkin. Miten Kristuksesta osalliseksi tuleminen on tapahtunut? Asia alkaa selvitä, kun katsomme kohtaan muutamaa jaetta aiemmin, Heprealaiskirjeen kolmannen luvun ensimmäiseen jakeeseen. Sielläkin Pyhä Henki käyttää samaa teonsanaa ”osalliseksi tuleminen” tai ”osallisena oleminen”. Hän sanoo: ”Sentähden, pyhät veljet, jotka olette taivaallisesta kutsumuksesta osalliset, kiinnittäkää mielenne meidän tunnustuksemme apostoliin ja ylimmäiseen pappiin, Jeesukseen”. (Hepr. 3:1) Kristityt ovat siis taivaallisesta kutsumuksesta osalliset. Miten he ovat tämän taivaallisen kutsun saaneet? Eivätkö Jumalan sanan ja sen saarnan välityksellä, niin kuin Herra toisessa kohdassa sanookin: ”Usko tulee siis kuulemisesta, mutta kuuleminen Kristuksen sanan kautta.” (Room. 10:17) Luterilainen tunnustuksemme selittääkin oikein tätä Jumalan taivaallista kutsumusta, jonka Hän juuri evankeliuminsa sanan ja sen saarnan välityksellä antaa. Tunnustus lausuu:

Tätä sananjulistuksen välittämää Jumalan kutsua emme saa pitää tuulenpieksentänä, vaan meidän on tiedettävä, että Jumala ilmoittaa tahtonsa siten. Niissä, jotka hän sillä tavalla kutsuu, hän tahtoo vaikuttaa sanalla sen, että he valaistuvat, kääntyvät ja pelastuvat. Juuri sananjulistus, joka meitä kutsuu, on se ”Hengen virka”, joka antaa Hengen eli jonka välityksellä Henki annetaan (2 Kor. 3:8). Se on ”Jumalan voima pelastukseksi” (Room. 1:16). Koska Pyhä Henki tahtoo voimallisesti vaikuttaa sekä antaa voimaa ja kykyä nimenomaan sanan avulla, Jumala tahtoo, että me otamme sanan vastaan, uskomme sen ja noudatamme sitä. (Yksimielisyyden ohje. Täydellinen selitys. 11. Jumalan iankaikkinen ennaltatietämys ja valinta, 29.)

Näin siis taivaallisesta kutsumuksesta tullaan osalliseksi juuri Jumalan sanan ja sen korvilla kuultavan saarnan välityksellä. Sanassaan Kristus on itse läsnä ja tuo pelastuksen lahjansa uskossa vastaanotettaviksi.

Mutta katsotaan vielä toistakin kohtaa, jossa Raamattu puhuu ”osalliseksi tulemisesta”. Ensimmäisen Korittolaiskirjeen luvussa kymmenen Pyhä Henki puhuu tutut sanat Herran pyhästä ehtoollisesta: ”Koska leipä on yksi, niin me monet olemme yksi ruumis; sillä me olemme kaikki tuosta yhdestä leivästä osalliset.” (1. Kor. 10:17) Hän käyttää taas samaa teonsanaa. Hän tarkoittaa: Kun me otamme vastaan Herran Kristuksen ruumiin ja veren, kun Hän ne meille pyhässä sakramentissaan antaa, siinä me tulemme osallisiksi Hänen ruumiistaan ja verestään. Tulemme siis osallisiksi siitä Hänen ruumiistaan, joka sanan kautta on ehtoollisleivässä. Ja juuri siksi me olemme ehtoollisessa osalliset myös Hänen pyhästä Ruumiistaan, joka on seurakunta. Se on osallisuutta Kristuksen seurakuntaan, johon meidät on jo kerran pyhässä kasteessa otettukin, niin kuin Henki paria lukua myöhemmin saarnaa: ”Sillä niinkuin ruumis on yksi ja siinä on monta jäsentä, mutta kaikki ruumiin jäsenet, vaikka niitä on monta, ovat yksi ruumis, niin on Kristuskin; sillä me olemme kaikki yhdessä Hengessä kastetut yhdeksi ruumiiksi”. (1. Kor. 12:12–13a) Pyhässä ehtoollisessaan Kristus tarjoaa sinulle todellisen ruumiinsa ja verensä suullasi vastaanotettaviksi. Niiden kautta sinä olet osallinen Hänestä ja Hänen elämästään.

Toisin sanoen Jumala on säätänyt, että Kristuksesta tullaan osallisiksi tällaisten ulkoisten välineiden kautta – sanan, kasteen ja ehtoollisen välityksellä. Samoin myös pysyminen Hänen osallisuudessaan tapahtuu juuri näiden samojen välineiden kautta, siis siten, että pysytään niiden ”osallisuudessa”: kuullaan sanaa, palataan jokapäiväisessä parannuksessa kasteen armoon, tullaan ”osallisiksi tuosta yhdestä leivästä” Herran pyhässä ehtoollisessa. Näin Herran Kristuksen elämä myös pysyy meissä. Ja juuri tästä pyhä epistola nyt puhuukin. Sanat ”sillä me olemme tulleet osallisiksi Kristuksesta…” nimittäin tarkkaan ottaen merkitsee, että olemme paitsi tulleet osallisiksi Kristuksesta, olemme nyt myös jatkuvasti Hänestä osallisia. Katso rakas ystävä, mikä ihana evankeliumi tässä on tarjolla sinulle ja koko Kristuksen seurakunnalle!

2. Luopua

Mutta sitten epistola piirtää eteemme toisenkin näkökulman. Se esittää toisen teonsanan: luopua. Herra sanoo: ”Katsokaa, veljet, ettei vain kenelläkään teistä ole paha, epäuskoinen sydän, niin että hän luopuu elävästä Jumalasta”. (Hepr. 3:12) Tästä kaksi asiaa. Ensiksi: Joissakin kirkkokunnissa viljellään sellaista opetusta, että kerran uskosta ja pelastuksesta osalliseksi tullut ihminen ei voisi menettää pelastusta. Mutta nyt Jumalan sana tässä todistaa selvästi, että tällainen opetus ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Kristitty voi luopua Jumalasta, valitettavasti! (Yksimielisyyden ohje. Täydellinen selitys. 4. Hyvät teot, 31.)

Ja juuri siksi toiseksi: se, että me saarnaamme ja opetamme Jumalan sanan mukaisesti, että Herra sitoo pelastuksen lahjansa nimenomaan konkreettisiin armonvälineisiin, ei tarkoita sitä, että me puhuisimme vain ulkoisista asioista. Se, että uskomme vastaanottavamme pelastuksen lahjat kuultavan sanan ja näkyvien sakramenttien kautta, ei tarkoita sitä, että vain ulkoisilla asioilla olisi merkitystä.

Joku on Jumalan sanan ja pyhän kasteen kautta saanut syntinsä anteeksi. Sanan ja kasteen kautta hän on myös syntynyt uudesti, tullut Kristukseen uskovaksi ja Hänen taivaallisen Isänsä lapseksi. Siksi tätä ihmistä nyt myös kutsutaan ”veljeksi”, kristityksi. Kiitos Herralle! Tämä ihminen osallistuu myös seurakunnan jumalanpalvelukseen, julkiseen sanan kuulemiseen ja Herran pyhälle ehtoolliselle. Hän on sanan ja sakramentin välityksellä osallinen Kristuksesta. Silti on mahdollista, että hänellä on paha ja epäuskoinen sydän. Ja koska tällainen ihminen ei sydämessään usko, Hän on myös on sisimmässään luopunut elävästä Jumalasta. Missä vika on? Onko se Jumalan sanassa, jota hän on kuullut ja kuulee? Ei ole. Onko vika sitten kasteessa, jonka hän on kerran saanut? Jotkuthan avoimesti opettavat Jumalan sanan vastaisesti, että koska Suomessakin niin moni kastettu ihminen elää avoimesti erossa Kristuksesta, täytyy syyn olla siinä, että kaste ei ole alun perinkään varsinaisesti vaikuttanut heissä mitään. Kasteen olisi vain pelkkä ulkoinen teko, jolla kristityksi tullut tunnustaa uskonsa julkisesti. Mutta ystävät, ei näin! Ei kai Jumalan sanan tai Kristuksen asettaman pyhän kasteen syytä ole se, että joku, vaikka on vastaanottanut  nämä lahjat, silti luopuu uskosta ja elävästä Jumalasta? Ei vika ole sanassa eikä kasteessa. Pikemminkin se on ihmisessä ja hänen epäuskossaan. Mutta jos tuo ihminen on sydämessään luopunut elävästä Jumalasta, ei hänellä myöskään ole osallisuutta siihen elämään, joka Jumalassa on. Hän on hengellisesti kuollut ja siksi – jos hän ei tee parannusta – hänen loppunsa on ikuinen kuolema, kadotus.

Mutta miten tällaiseen luopumuksen tilaan joudutaan? Ja nyt tätäkään ei kysytä vain siksi, että haluttaisiin kirjata ylös jotakin kuivaa teoriaa kristillisestä opista. Tämä kysymys on hyvin tärkeä meille jokaiselle. Tähän kysymykseen vastaaminen nimittäin opettaa meitä, Kristuksen omia pitämään varamme, ettemme itse lankeaisi. Miten tällaiseen luopumuksen tilaan joudutaan? Jumalan sana vastaa: ”vaan kehoittakaa toisianne joka päivä, niin kauan kuin sanotaan: ”tänä päivänä”, ettei teistä kukaan synnin pettämänä paatuisi”. (Hepr. 3:13) Synti tahtoo pettää ja vietellä sinua ja minua pois Jumalasta. Se tapahtuu monin tavoin. Jatkuvasti perkele, maailma ja oma lihamme kuiskailevat meille katteettomia lupauksia jostakin paremmasta. Aivan kuin Jumalan sanan ulkopuolella kaikki muka olisi paremmin! ”Älä vielä sulje sitä korkkia, ota vielä vähän! Katso, se tekee sinulle hyvää.” Tai ”Klikkaa vielä tuostakin. Katso nyt, saat vielä enemmän, Minä annan sinulle kaiken!” Tai: ”Jaa nyt vielä ystävällesi se kaikki, mitä tuosta toisesta lähimmäisestäsi ajattelet. Katso nyt, eikö sellainen avoimuus vain puhdista ilmaa, eikö se ole sielunhoidollista?” Näin synti koettaa pettää sinuakin pois Jumalan tahdosta. Näin synti koettaa pettää sinutkin, ettet panisi toivoasi siihen evankeliumiin, josta Kristuksessa olet osallinen. Mutta jos Jumalan sana tällä tavalla totutaan säännöllisesti ohittamaan – ja jos parannusta ei tehdä – tästä seuraa lopulta paatumus, luopuminen Jumalasta ja Hänen elämästään. Silloin kristitylle käy aivan samoin kuin niille israelilaisille, joista Pyhä Henki Paavalin suulla saarnaa: ”Sillä minä en tahdo, veljet, pitää teitä tietämättöminä siitä, että isämme olivat kaikki pilven alla ja kulkivat kaikki meren läpi ja saivat kaikki kasteen Mooseksen pilvessä ja meressä ja söivät kaikki samaa hengellistä ruokaa ja joivat kaikki samaa hengellistä juomaa. Sillä he joivat hengellisestä kalliosta, joka heitä seurasi; ja se kallio oli Kristus. Mutta useimpiin heistä Jumala ei mielistynyt, koskapa he hukkuivat erämaassa. Tämä tapahtui varoittavaksi esimerkiksi meille, että me emme pahaa himoitsisi, niinkuin he himoitsivat.” (1. Kor. 10:1–6) Samoin joku kristittyjen seurakunnastakin voi olla ehtoollispöydässä osallinen Kristuksen todelliseen ruumiiseen ja vereen, mutta epäuskon tähden tuo Kristuksen lahjojen todellinen vastaanottaminen tulee Hänelle – ei elämäksi, vaan tuomioksi. Asia on juuri niin kuin luterilainen tunnustuksemme sen ilmaisee:

Me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että oikein uskovien ja kelvollisten lisäksi myös kelvottomat epäuskoiset saavat Kristuksen todellisen ruumiin ja veren, eivät tosin elämäksi ja lohdutukseksi, vaan tuomioksi ja kadotukseksi – jos sitten eivät käänny ja tee parannusta.

Ne, jotka työntävät luotaan Kristuksen Vapahtajan, joutuvat väkisinkin päästämään hänet luokseen ankarana tuomarina. Hän, joka on läsnä oikein uskovien ja kelvollisten ehtoollisvieraiden sydämessä elämän ja lohdun antajana, on yhtä lailla paikalla tuomitsemassa katumattomia ehtoollisvieraita. (Yksimielisyyden ohje. Tiivistelmä. 7. Pyhä ehtoollinen, 16.)

3. Pysyä

Mikä sitten avuksi? Päivän epistolassa Herra vastaa tähän kysymykseen. Hän esittää kolmannen teonsanan: pysyä. Hän sanoo: ”sillä me olemme tulleet osallisiksi Kristuksesta, kunhan vain pysymme luottamuksessa, joka meillä alussa oli, vahvoina loppuun asti.” (Hepr. 3:14) Kreikan sana κατέχω (katekho) tarkoittaa oikeastaan ”säilyttämistä”, ”hallussaan pitämistä”, ”omanaan pitämistä”, taikka ”jostakin kiinni pitämistä”. Missä sitten tulee pysyä, mitä sitten tulee säilyttää? Mistä tulee pitää kiinni? Sanatarkasti sanottuna: ”kunhan pidämme kiinni luottamuksen alusta…”. Meidän tulee siis pitää kiinni siitä alusta, joka kerran teki meidät Kristukseen luottaviksi ja Hänestä osallisiksi. Meidän tulee pitää kiinni Jumalan pyhästä sanasta ja ottaa se uskossa vastaan. Meidän tulee pitää kiinni pyhän kasteen liitosta ja palata siihen joka päivä parannuksessa. Silloin pidämme kiinni ”luottamuksen alusta”, joka myös pitää meidät tänään tässä luottamuksessa.

Ehkä joku nyt kysyy: Mutta mistä minä sitten Jumalan sanaa kuullessasi tiedän, uskonko riittävästi tai otanko sen todella uskossa vastaan? Mutta nyt ei kyse olekaan siitä, uskotko paljon vai vähän, siis onko uskosi vahva vaiko ehkä heikko. Kyse on yksinkertaisesti siitä, uskotko sinä Kristukseen vai etkö usko. Toisin sanoen: Tuletko sinä Jumalan sanan ääreen ottamaan sen vastaan sellaisena kuin se on? Tuletko ottamaan Jumalan sanan vastaan yhtenäisenä ja täydellisenä Jumalan sanana, Herrasi omana paimenäänenä, joka on jo kerran antanut sinulle luottamuksen Kristukseen ja ikuisen elämän, ja joka kerran vie sinut sisälle taivaan iloon? Vai tuletko sinä sanan ääreen välinpitämättömänä? Tuletko arvostellaksesi sanaa yläpuolelta taikka ottaaksesi siitä vain sen, mikä milloinkin tuntuu sopivalta sinulle? Ei ystävä, pidä kiinni sinulle annetun ”luottamuksen alusta”, Jumalan sanasta. Usko Herrasi täydelliseen ja muuttumattomaan sanaan.

Pidä myös kiinni siitä ihanasta lahjasta, että Herra on sinulle kerran pyhässä kasteessa lahjoittanut sanansa sekä sen kautta uskon ja luottamuksen Häneen. Tee parannus synneistäsi ja usko Vapahtajaasi Kristukseen. Tee niin joka päivä, montakin kertaa. Niin sinä palaat siihen ihanaan kasteen armoon ja Jumalan lapsen luottamukseen, jonka olet jo alussa Herralta saanut.

Ja vielä: kun tulet Herran pyhälle ehtoolliselle, älä tule välinpitämättömänä omista synneistäsi. Ennen kuin tulet, tunnusta syntisi, että sitten saisit ottaa Kristuksen ruumiin ja veren vastaan kuolemattomuuden lääkkeenä syntisairauteesi. Juuri siksi me myös joka sunnuntai ehtoollisliturgiassa yhteen ääneen huudamme avuksemme Pyhää Henkeä. Me huudamme Hän avuksi, ettemme tulisi Kristuksesta osallisiksi epäuskoisena, tuomioksemme, vaan ”että ottaisimme uskossa vastaan Hänen ruumiinsa ja verensä pelastukseksemme”. Kristus ei nimittäin ole messussa läsnä ja jakamassa näitä lahjojaan siksi, että me joutuisimme hukkaan. Hän jakaa lahjansa meille siksi, että me kiusaustenkin keskellä pysyisimme niiden kautta Hänen osallisuudessaan. Hän jakaa lahjansa meille, että me saisimme Hänen armostaan syntimme anteeksi ja sen ikuisen elämän, joka Hänessä, elävässä Jumalassa on! Niille, jotka tahtovat uskoa, Herra tarjoaa tässä lahjansa syntien anteeksiantamiseksi ja ikuiseksi elämäksi, vaikka usko olisi kuinka heikkoakin. Kuule, miten Luterilainen tunnustus julistaa tästä ihanalla tavalla juuri sinullekin:

Me uskomme, opetamme ja tunnustamme, ettei yksikään oikein uskova nauti pyhää ehtoollista tuomiokseen, olkoon hänen uskonsa sitten kuinka heikko tahansa, kunhan se on elävää uskoa. Ehtoollinen on asetettu erityisesti heikkouskoisia, mutta parannukseen valmiita kristittyjä varten, lohduttamaan heitä ja vahvistamaan heidän heikkoa uskoaan. (Yksimielisyyden ohje. Tiivistelmä. 7. Pyhä ehtoollinen, 19.)

Kuule siis nyt Herrasi käyttämää kolmatta teonsanaa ”pysyä”. Kun Hän tulee sinun luoksesi ulkoisesti vastaanotettavissa armonvälineissään, tunnusta Hänelle, että tarvitset Hänen lahjojaan, syntien anteeksiantamista ja sitä ikuista elämää, joka yksin Hänessä on. Ja ota sitten vastaan he lahjat, jotka Hän sinulle sanassa ja sakramenteissa antaa. Silloin sinä ”pysyt” myös sydämessäsi Hänen osallisuudessaan ja saat ”pitää omanasi” Hänen kaikki lahjansa – niin kuin Hän tässä sanoo – ”loppuun asti”. Aamen.

(Saarna on pidetty Samuelin luterilaisessa seurakunnassa Lahdessa 16.11.2014.)

Mikkelinpäivä (2. vsk), Hepr. 1:14–2:4

Enkelit ja heidän tehtävänsä

Johdanto

Pyhä epistola puhuu tänään aiheesta, josta ei ehkä kovin usein kuule saarnatuolista opetettavan: puhe on enkeleistä. Tässä maailmassa on kyllä monenlaisia käsityksiä enkeleistä. Esimerkiksi jotkut uskonsuunnat ja uskonnot antavat enkeleille hyvinkin suuren ja merkittävän aseman. Enkeleitä kuulee pidettävän jopa aivan kaikkein keskeisimpänä uskon kohteena. Jotkut toiset puolestaan – ehkä juuri varoakseen tällaista enkelikorostusta – varovat puhumasta enkeleistä paljoakaan. Saatetaan jopa sanoa, että mitään enkelioppia ei pitäisi kirkossa olla olemassakaan. Jumalan sanan perusteella mekin saamme toki rohkeasti lausua, että opetus enkeleistä ei kuulu kristillisen uskomme keskeisimpiin opinkohtiin. Nyt kuitenkin on aivan selvää, että pyhä Raamattu monissakin kohdin puhuu enkeleistä. Siksi me emme kristittyinä voi vaieta tästä asiasta kokonaan taikka pitää sitä täysin yhdentekevänä. Tänään me keskitymmekin epistolatekstin äärellä siihen, mitä Jumalan sana enkeleistä sanoo, ja teemme sen eräänlaisen opetussaarnan muodossa.

Enkelit ovat palvelijoita

Pyhä epistola lausuu enkeleistä: ”Eivätkö he kaikki ole palvelevia henkiä, palvelukseen lähetettyjä niitä varten, jotka saavat autuuden periä?” (Hepr. 1:14) Sana siis puhuu tässä palvelijoista. Taustalla on ajatus, että on olemassa kuningas, jota palvellaan. Jokaisella maallisella kuninkaalla ja hallitsijallakin on palvelijoita, jotka tottelevat tämän herransa sanaa ja sitten palvelevat häntä kaikissa hänen asioissaan. Palvelijat toimivat myös hallitsijansa sanansaattajina. He siis kertovat herransa sanan eteenpäin, kaikkien ihmisten kuultavaksi. Siksi heitä kutsutaan nimellä ἄγγελος (angelos), ”julistaja” tai ”ilmoittaja”, tai suomeksi paremmin sanottuna juuri ”sanansaattaja”. Kuninkaan sanansaattajina nämä palvelijat eivät keksi mitään omaa sanottavaa. Heidän ei myöskään kuulu toimia ikään kuin uutistoimittajina, jotka omin sanoin kertovat sen, mitä näkevät tai kuulevat. He toimivat paremminkin niin kuin hyvä tiedotussihteeri: yksinkertaisesti ja isäntänsä sanalle uskollisella he ”julistavat” tai ”ilmoittavat” sen sanan, jonka kuningas on heidän välitettäväkseen antanut.

Kristus-kuninkaan palvelevat henget

Juuri tästä puhuu Heprealaiskirjeen ensimmäinen luku ennen tätä kuulemaamme 14. jaetta. Sana julistaa: Jeesus Kristus on Kuningas, iankaikkinen Herra. Hän on kaikkivaltiaan Jumalan Poika ja Hänen esikoisensa. Hänet on Isä lähettänyt ihmiseksi maailmaan (1:5–6). Jeesus Kristus on ristinkuolemassaan sovittanut koko maailman synnit ja noussut ylös. Hänelle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä (Matt. 28:18). Ja nyt Heprealaiskirje saarnaa: Hän on noussut ylös taivaisiin ja istunut Isän oikealle puolelle (Ps. 110:1; Hepr. 1:13). Siellä Hän, taivaallinen Kuningas nyt istuu valtaistuimellaan, niin kuin kirjeen kirjoittaja psalmia lainaten julistaa: ”Jumala, sinun valtaistuimesi pysyy aina ja iankaikkisesti, ja sinun valtakuntasi valtikka on oikeuden valtikka.” (Hepr. 1:8) (Vrt. Ps. 45:7) Ja juuri siksi, että Kristus Jeesus on Kuningas, on Hänellä myös taivaallisia palvelijoita. Heitä kutsutaan enkeleiksi.

Nämä taivaallisen Kuninkaan palvelijat, enkelit ovat Jumalan luomia olentoja, aivan niin kuin ihmisetkin. Myös heidät on tehty silloin, kun Jumala kuuden päivän aikana loi maailman. Enkelit eivät kuitenkaan ole samanlaisia olentoja kuin ihmiset. Heillä ei ole ruumista, vaan he ovat ruumiittomia. He ovat henkiä, näkymättömiä henkiolentoja. Siksi heidän kykynsä tai voimansa eivät myöskään ole sidottuja ruumiillisiin mahdollisuuksiin tai lihasvoimiin, niin kuin ne meillä ihmisillä ovat. Me ihmiset väsymme ja uuvumme, mutta enkelit eivät. He ovat suuren taivaallisen Kuninkaan voimakkaita palvelijoita, niin kuin Pyhä Henki psalmissa sanookin: ”Kiittäkää Herraa, te hänen enkelinsä, te väkevät sankarit, jotka hänen käskynsä täytätte, kun kuulette hänen sanansa äänen.” (Ps. 103:20) Nämä ihmeelliset Herran palvelijat voivat joissakin tapauksissa kyllä ottaa ihmisen hahmon. Niinhän tapahtui esimerkiksi silloin, kun Herra enkeleineen ilmestyi Abrahamille Mamren tammistossa (1. Moos. 18), tai kun enkelit Jeesuksen noustua taivaaseen puhuttelivat apostoleita: ”Galilean miehet, mitä te seisotte ja katsotte taivaalle?” (Ap. t. 1:11) Tällainen ruumiillisen hahmon ottaminen on kuitenkin tilapäistä; itsessään enkelit ovat näkymättömiä ja ruumiittomia. Siksi he voivat myös tulla ja mennä, eivätkä mitkään seinät tai lukot heitä pidättele (vrt. esim. Luuk. 2:28).

Vaikka enkeleillä on tällaisia ihmeellisiä kykyjä ja ominaisuuksia, Raamattu antaa ymmärtää, että he eivät kuitenkaan ole kaikkitietäviä. Yksin Jumala tietää kaiken, niin kuin Salomo rukouksessaan Herralle sanoo: ”sillä sinä yksin tunnet kaikkien ihmislasten sydämet”. (1. Kun. 8:39c) Enkelit eivät myöskään ole kaikkialla läsnäolevia, niin kuin esimerkiksi Kristus-kuningas itse on astuttuaan ylös taivaisiin. Ja näin me saamme muistuksen: myös enkelien kohdalla on välttämätöntä tehdä selvä ero kaikkivaltiaan Luojan ja Hänen luotujensa välillä. Enkelit ovat Jumalan luomia olentoja, ja siksi heitä ei saa pitää Jumalana eikä palvella niin kuin Jumalaa palvellaan. Tästä todistaa pyhä myös Johannes, kun hän kirjoittaa: ”Ja minä, Johannes, olen se, joka tämän kuulin ja näin. Ja kun olin sen kuullut ja nähnyt, minä lankesin maahan kumartuakseni sen enkelin jalkojen eteen, joka tämän minulle näytti. Ja hän sanoi minulle: ’Varo, ettet sitä tee; minä olen sinun ja sinun veljiesi, profeettain, kanssapalvelija, ja niiden, jotka ottavat tämän kirjan sanoista vaarin; kumartaen rukoile Jumalaa.'” (Ilm. 22:8–9)

Enkelien tehtävät: Jumalan ylistys

Kristus-kuninkaan palvelijoina enkeleillä on erilaisia tehtäviä. Päivän pyhä epistola kutsuu heitä palveleviksi hengiksi, λειτουργικὰ πνεύματα (leitourgika pneumata), siis kirjaimellisesti ”liturgisiksi hengiksi”. Moni täällä varmaan muistaakin, että sana ”liturgia” viittaa palvelemiseen tai palveluvirkaan, ja nimenomaan julkiseen palveluvirkaan. ”Liturgisina henkinä” enkelit ovat siis Jumalan liturgeja, siis palvelijoita, jotka toimittavat julkista palvelusta Herransa edessä. Millaista tämä palvelus sitten on?

Ensinnäkin se on ylistystä. Kristusta palvelevat enkelit elävät autuuden tilassa, läheisessä suhteessa Jumalaan taivaassa. He saavat lakkaamatta katsella taivaallisen Isän kasvoja, niin kuin Herra itse sanoo päivän evankeliumissa: ”Katsokaa, ettette halveksu yhtäkään näistä pienistä; sillä minä sanon teille, että heidän enkelinsä taivaissa näkevät aina minun Isäni kasvot, joka on taivaissa.” (Matt. 18:10) Enkelit rakastavat Herraa ja ylistävät Häntä lakkaamatta. Tästä taivaallisesta jumalanpalveluksesta meille näytetään Raamatussa muutamia väläyksiä. Jesaja kirjoittaa: ”Ussian kuolinvuotena minä näin Herran istuvan korkealla ja ylhäisellä istuimella, ja hänen vaatteensa liepeet täyttivät temppelin. Serafit seisoivat hänen ympärillään; kullakin oli kuusi siipeä: kahdella he peittivät kasvonsa, kahdella he peittivät jalkansa, ja kahdella he lensivät. Ja he huusivat toinen toisellensa ja sanoivat: Pyhä, pyhä, pyhä Herra Sebaot; kaikki maa on täynnä hänen kunniaansa. Ja kynnysten perustukset vapisivat heidän huutonsa äänestä, ja huone täyttyi savulla.” (Jes. 6:1–4) Tähän liittyen myös Luukas todistaa siitä yöstä, jona Kristus syntyi Neitsyt Mariasta: ”Ja yhtäkkiä oli enkelin kanssa suuri joukko taivaallista sotaväkeä, ja he ylistivät Jumalaa ja sanoivat: ’Kunnia Jumalalle korkeuksissa, ja maassa rauha ihmisten kesken, joita kohtaan hänellä on hyvä tahto!'” (Luuk. 2:13–14) Tämä Jumalan ylistäminen laululla on enkelien suuri tehtävä, tai niin kuin Luther sanoo, heidän korkeampi tehtävänsä. (Ensimmäisen Mooseksen kirjan selitys, 31:1-2; WA 44, 64.) Mutta tämä taivaallinen ylistys liittyy meihinkin, jotka istumme täällä tänään. On ihmeellistä, että meidät, jotka olemme kasteen ja uskon kautta Kristuksen omia ja Hänen seurakuntaruumiinsa jäseniä, meidätkin otetaan Kristuksessa mukaan tähän suureen taivaalliseen ylistykseen. Se tapahtuu täällä messussa. Ehkä sitä ei voi silmin nähdä, mutta täällä tapahtuu aivan sama asia mikä kerran taivaallisessa jumalanpalveluksessa, johon Johannes avoimesta ovesta näki. Hän kirjoittaa: ”Ja niillä neljällä olennolla oli kullakin kuusi siipeä, ja ne olivat yltympäri ja sisältä silmiä täynnä. Ja ne sanoivat lakkaamatta yötä päivää: ’Pyhä, pyhä, pyhä on Herra Jumala, Kaikkivaltias, joka oli ja joka on ja joka tuleva on.'” (Ilm. 4:8) Täällä messussa Kristus on läsnä sanassaan ja sakramentissaan. Täällä me, siis Hänen Ruumiinsa jäsenet, Hänen koko seurakuntansa ylistämme Häntä. Emmekä täällä ylistä vain me, vaan me liitymme Kristuksen yliajallisen seurakunnan ylistykseen ja maallisen vaelluksensa jo päättäneen riemuitsevan seurakunnan ylistykseen. Kun me siis täällä ylistämme Herraa, joka on läsnä keskellämme, niin täällä meidän kanssamme Häntä ylistävät myös jo perille päässeet rakkaamme, ja sitten myös Herran pyhät palvelijat, enkelit. Ja juuri siksi me ehtoollisliturgiassa rukoilemmekin, ”Me kiitämme sinua tästä taivaan lahjasta ja laulamme sinulle ylistystä enkelien ja kaikkien pyhien kanssa.” Valtava on se lahja, joka meille messussa annetaan! Kristus antaa meille itsensä, pelastuksen lahjat! Niin Hän pitää meidät yhteydessään ja ottaa meidät mukaan laulamaan ylistystä taivaallisten enkeliensä kanssa. Tässä taivas tulee maan päälle!

Enkelien tehtävät: Lain välittäminen ja ilosanoman julistus

Mutta jos enkelien korkeimpana tehtävänä on laulaa ylistystä Jumalalle, heille kuuluu myös muita tehtäviä. Yksi näistä tehtävistä oli Jumalan lain ilmoittaminen Israelin kansalle. Pyhä Stefanos, juuri ennen kuin hänet kivitetään, sanoo juutalaisille: ”te, jotka enkelien toimen kautta saitte lain, mutta ette sitä pitäneet.” (Ap. t. 7:53). Apostoli todistaa edelleen: ”Mitä varten sitten on laki? Se on rikkomusten tähden jäljestäpäin lisätty olemaan siihen asti, kunnes oli tuleva se siemen, jolle lupaus oli annettu; ja se säädettiin enkelien kautta, välimiehen kädellä.” (Gal. 3:19). Toisin sanoen Siinain vuorella enkelit puhuivat Jumalan nimissä Moosekselle, tälle ”välimiehelle”, ja ilmoittivat hänelle Jumalan lain. (Luther, Martti: Galatalaiskirjeen selitys, 3:19; WA 40, 1, 494, 17, 24.) Samasta asiasta puhuu vielä päivän epistolakin: ”Sillä jos enkelien kautta puhuttu sana pysyi lujana, ja jokainen rikkomus ja tottelemattomuus sai oikeudenmukaisen palkkansa…” (Hepr. 2:2) Näin me näemme, miksi näitä Jumalan ihmeellisiä palvelijoita kutsutaan nimellä ἄγγελος (angelos), sanansaattaja. Heidän tehtävänsä oli ilmoittaa Jumalan pyhä laki Hänen rakkaalle omaisuuskansalleen.

Mutta jos Jumala enkelien kautta ilmoitti lakinsa kansalleen, evankeliumin sana on tullut toisen enkelin kautta. Tämä enkeli on Hän, josta Malakia lausuu: ”Katso, minä lähetän sanansaattajani, ja hän on valmistava tien minun eteeni. Ja äkisti on tuleva temppeliinsä Herra, jota te etsitte, ja liiton enkeli, jota te halajatte. Katso, hän tulee, sanoo Herra Sebaot.” (Mal. 3:1) Tämä liiton enkeli on Jeesus Kristus, jonka Jumala on lähettänyt perustamaan uuden liiton omassa veressään (esim. 1. Kor. 11:25). Lain välittivät meille enkelit, mutta evankeliumin julisti itse Kuningas, Herra Kristus, joka meidän tähtemme tuli Sanansaattajaksi ja Enkeliksi. Hän tuli myös ylimmäiseksi papiksi, uhraamaan täydellisen uhrin, oman itsensä sinun ja minun syntien sovitukseksi. (Luther, Martti: Galatalaiskirjeen selitys, 3:19; WA 40, 1, 494, 17, 24.)

Mutta kyllä myös Kristuksen enkeleillä on tehtävänsä evankeliumin palveluksessa. Pelastushistorian tietyissä merkittävissä taitekohdissa Jumala lähetti juuri nämä pyhät sanansaattajat ilmoittamaan ilosanomansa ihmisille. Näin tapahtui, kun Jumala lähetti Poikansa Kristuksen maailmaan. Enkeli lähetettiin ilmoittamaan Jeesuksen syntymän Marialle (Luuk. 1:26) ja sitten Joosefille (Matt. 1:20), sekä lopulta paimenille kedolla (Luuk. 2:9ss). Merkillistä kuitenkin on, että Jumalan palvelevien henkien tehtävänä ei koskaan ole saarnata evankeliumia kaikille kansoille. Tähän Herra käyttää omaa pyhää Kirkkoaan ja sen apostolista palveluvirkaa, paimenvirkaa. Sana sanookin nimenomaan, että juuri seurakunnan kautta itse enkelitkin saavat tietoonsa Jumalan moninaisen viisauden. Pyhä Paavali kirjoittaa: ”että Jumalan moninainen viisaus seurakunnan kautta nyt tulisi taivaallisten hallitusten ja valtojen tietoon”. (Ef. 3:10) Katso mikä korkea asema ja suuri merkitys on Kristuksen seurakunnalla! Juuri seurakuntansa kautta Herra saarnauttaa evankeliuminsa sanan tässä maailmassa ja taivaissa. Juuri seurakunnalleen Hän on antanut myös omat enkelinsä tätä tehtävää toimittaamaan. Kun Kristus sanoo Johannekselle: ”Efeson seurakunnan enkelille kirjoita” (Ilm. 2:1a), ”Smyrnan seurakunnan enkelille kirjoita” (Ilm. 2:8a), ”Pergamon seurakunnan enkelille kirjoita” (Ilm. 2:12a) ja niin edelleen, Herra tarkoittaakin tässä nimenomaan seurakunnan paimenia. Jokaisella seurakunnalla on oma sanansaattajansa, siis pastorinsa. Ei tämä tarkoita sitä, että seurakunnan pastorit yksilöinä olisivat jossakin hengellisemmässä kategoriassa kuin muut seurakuntalaiset. Mutta se tarkoittaa, että heille uskottu virka on sangen korkea, koska heidän tehtävänään on olla korkeimman Kuninkaan sanansaattajina, siis enkeleinä seurakunnassa ja koko maailmassa. Näin Kristus on asettanut, että Hänen pelastava evankeliuminsa saisi Hänen seurakuntansa kautta tulla kaikille kansoille kuultavaksi, kaikkien ulottuville, että mahdollisimman moni voisi saada syntinsä anteeksi ja pelastua.

Enkelien tehtävät: uskovien palveleminen

Näin sinäkin olet saanut tulla evankeliumista osalliseksi. Saarnatun evankeliumin sanan kautta ja kasteen vedestä läpimärän evankeliumin sanan kautta sinäkin olet saanut tulla Herran omaksi. Tämä Herra, Kristus Jeesus on Jumalan ainosyntyinen Poika, Jumalan perillinen, niin kuin apostoli lausuu: ”…on hän näinä viimeisinä päivinä puhunut meille Pojan kautta, jonka hän on pannut kaiken perilliseksi, jonka kautta hän myös on maailman luonut”. (Hepr. 1:2) Ja nyt tämä kaiken perilliseksi asetettu Kristus on omaksunut ihmisyyden, Hän on tullut sinun veljeksesi. Kasteen ja uskon kautta sinutkin on otettu Hänen veljekseen ja sisarekseen. Ja niin Kristuksen taivaallisesta Isästä on tullut myös sinun taivaallinen Isäsi. Kristuksessa sinä olet siis Jumalan lapsi. Jumalan lapseksi otettuna sinusta on tullut myös sen iankaikkisen elämän perillinen, joka Jumalassa on ja jonka Jeesus on meille sovitustyössään hankkinut. Asia on juuri niin kuin Pyhä Henki Paavalin kautta sanoo: ”Mutta jos olemme lapsia, niin olemme myöskin perillisiä, Jumalan perillisiä ja Kristuksen kanssaperillisiä, jos kerran yhdessä hänen kanssaan kärsimme, että me yhdessä myös kirkastuisimme.” (Room. 8:17). Ja juuri siksi saat kuulla vielä valtavan lupauksen tässä päivän epistolassa. Kuule mikä se on: ”Eivätkö he kaikki ole palvelevia henkiä, palvelukseen lähetettyjä niitä varten, jotka saavat autuuden periä?” (Hepr. 1:14) Herra siis lähettää taivaalliset palvelijansa ja sanansaattajansa palvelemaan pelastuksen perillisiä, siis meitä, omiaan. Hän tekee niin oman hyvän tahtonsa mukaan. Me emme tarkkaan tiedä, miten se milloinkin tapahtuu. Me emme vielä näe Jumalan näkymätöntä todellisuutta. Meille ei myöskään aivan tarkkaan ole Raamatussa sanottu, onko jokaisella kristityllä oma suojelusenkelinsä, niin kuin joskus kuulee sanottavan. Mutta me saamme varmasti luottaa siihen sanaan, joka meille on annettu! Taivaallinen Kuningas Kristus on armossaan tehnyt meidät omikseen. Hän tahtoo lähettää palvelijansa enkelit toimittamaan meillekin διακονία:a, palvelusta. Mitä se tarkoittaa? Siitä puhuu Pyhä Henki psalminkirjoittajan suulla, ja myös me saamme uskoa omalle kohdallemme nämä sanat: ”Sillä hän antaa enkeleilleen sinusta käskyn varjella sinua kaikilla teilläsi. He kantavat sinua käsillänsä, ettet jalkaasi kiveen loukkaisi.” (Ps. 91:11-12). Enkelit, nuo väkevät sankarit varjelevat meitä myös Perkeleen ja hänen omien palvelijoidensa, langenneiden enkelien juonilta ja hyökkäyksiltä. Me emme itse voi paljoakaan tuota suurta vihollista ja Hänen joukkojaan vastaan. Mutta Kristuksen armosta me olemmekin kaikkein suurimman ja korkeimman kuninkaan, sotajoukkojen Jumalan ja Hänen vielä vahvempien joukkojensa varjeluksessa. Siksi kaikissa elämän taisteluissa, tai synnin ja kuoleman kauhistaessa onkin ihana pyytää Herralta, niin kuin Luther Vähän katekismuksen aamu- ja iltarukouksessa rukoilee: ”Lähetä pyhä enkelisi varjelemaan minua, ettei paha vihollinen saisi minussa mitään valtaa.” Nimittäin juuri näin Herra tahtoo tehdä. Niin Hän sanassaan lupaa. Ja kun sinun viimeinen hetkesi koittaa, saat muistaa, mitä Jeesus sanoo: ”Niin tapahtui, että köyhä kuoli, ja enkelit veivät hänet Aabrahamin helmaan. Ja rikaskin kuoli, ja hänet haudattiin.” (Luuk. 16:22). Kuoleman hetkellä sinun Kuninkaasi ja Herrasi lähettää pyhät enkelinsä hakemaan sinut perille.

Lopuksi

Näissä muutamassa lyhyessä sanassakin päivän epistola siis puhuu paljon Jumalan pyhistä palvelijoista, enkeleistä ja heidän tehtävistään. Kuitenkin lopulta tämä kaikki osoittaa juuri Kristukseen. Nimittäin juuri siksi, että enkelit ovat palvelijoita, kaiken keskuksessa on noiden palvelijoiden Herra, taivaallinen Kuningas Jeesus Kristus, synnit sovittanut ja kuoleman voittanut Vapahtaja. Näin Jumalan sana tässäkin kohdassa saarnaa meille koko ajan Kristusta ja sitä pelastusta, jonka perillisiksi me olemme saaneet Hänessä tulla. Tällä tavalla pyhä Raamattu asettaa opetuksen enkeleistä myös oikealle paikalleen. Jumalan sana ei anna aihetta enkelien palvontaan, vaan päinvastoin kieltää sen. Toisaalta meidän ei myöskään tarvitse vaieta enkeleistä. Päinvastoin saamme iloisesti kiittää Jumalaa siitä, että Hän on valmistanut meille niin ihmeellisen pelastuksen Kristuksessa, ja vielä tällä maallisella matkallammekin tahtoo niin armollisesti antaa apunsa meille, pelastuksen perillisille, omien pyhien palvelijoidensa kautta.

Nouskaamme siksi ylistämään kolmiyhteistä Jumalaa Hänen armostaan, Nikean-Konstantinopolin uskontunnustuksen mukaan.

(Saarna on pidetty Samuelin luterilaisessa seurakunnassa Lahdessa sekä Jesajan luterilaisessa seurakunnassa Jyväskylässä 5.10.2014.)

1. paastonajan sunnuntai (1. vsk), Hepr. 4:14-16

Pitäkäämme kiinni tunnustuksesta!

Tämän päivän epistolassa Herra esitää meille apostolinsa kautta kehotuksen. Apostoli kirjoittaa. ”Pitäkäämme kiinni tunnustuksesta!” Tämän ajatuksen äärellä me kysymme nyt kolme kysymystä:

  1. Mitä kristillinen kirkko tunnustaa?
  2. Mihin tunnustusta tarvitaan?
  3. Mitä tunnustamisesta seuraa?

1. Mitä kristillinen kirkko tunnustaa?

Kun puhutaan tunnustamisesta, tällä sanalla taidetaan aika usein tarkoittaa pahojen tekojen ja virheiden myöntämistä. Etusivun uutinen julistaa: ”Pankkiryöstäjä tunnusti tekonsa”. Tai sitten on lapsi, joka hiipii keittiön kaapille ja ottaa sieltä salaa pipareita. Kun äiti sitten huomaa herkkujen kadonneen, hän tiukkaa lapselta: ”Tunnusta pois!” Aivan oikein: tunnustaminen tarkoittaa tällaista pahojen tekojen myöntämistä. Meilläkin on jokaisen messun alussa synnintunnustus. On oikein hyvä, että kun tulemme Pyhän Jumalan läsnäoloon, niin ensin tällä tavalla tunnustamme Hänelle surkean tilamme ja saamme Häneltä synninpäästön.

Mutta meidän kristillinen uskomme ei jää synnintunnustukseen. Kristilliseen tunnustamiseen liittyy usko syntien sovitukseen. Tunnustus sanoo: Jumala on lähettänyt Vapahtajan sovittamaan sinun syntisi! Tämän päivän epistolatekstissä Herra puhuu tunnustamisesta. Kun Hän puhuu tunnustamisesta, Hän on ensin kirjoituttanut, mitä tunnustetaan: ”Kun meillä siis on suuri ylimmäinen pappi, läpi taivasten kulkenut, Jeesus, Jumalan Poika, niin pitäkäämme kiinni tunnustuksesta.” (Hepr. 4:14) Uskon ja tunnustuksen sisältönä on Herra Jeesus. Ja katso mitä ihania asioita Hänestä sanotaan: Hän on Jumalan Poika. Hän on siis itse Jumala, ennen aikojen alkua Isästä syntynyt (Joh. 1:1). Ja kuitenkin Hänestä sanotaan, että Hänen nimensä on Jeesus. Hän on siis juutalainen mies, toisin sanoen ihminen. Näin kristillinen kirkko tämän lyhyen jakeenkin perusteella tunnustaa uskonsa Jeesukseen Kristukseen, joka on yhtä aikaa ihminen ja Jumala.

Tästä ihmeellisestä Herrasta sanotaan myös, että on ylipappi. Mitä tämä tarkoittaa? Tämä kohta on helpompi ymmärtää, kun muistamme, mikä oli ylipapin tehtävä Israelin temppelissä. Kolmannessa Mooseksen kirjassa kerrotaan, että ylipapin tärkeänä tehtävänä oli kerran vuodessa, suurena sovituspäivänä teurastaa syntiuhrikauris koko kansan syntien sovittamiseksi. Hän teurasti sen alttarilla, joka oli siellä temppelin esipihalla. Sieltä ylipappi sitten kulki uhrieläimen verta kantaen temppelin sen osan läpi, jota sanottiin ”pyhäksi”. Hän kulki pyhän läpi, sinne esiripun taakse, ”kaikkeinpyhimpään”. Siellä hän uhrasi uhriveren Herran liitonarkun päällä olevalle armoistuimelle ja sen eteen. Näin Jumala oli säätänyt, että tämän uhriveren kautta suoritettaisiin sovitus israelilaisten synneistä ja rikoksista, olivatpa ne millaiset tahansa. Tämän uhrin kautta Israelin synnit olivat sovitetut, anteeksiannetut, ja Jumala saattoi pitää heidät omana rakkaana kansanaan. (3. Moos 16)

Nyt Jeesuksesta Kristuksesta sanotaan, että Hän on tällainen ylipappi. Hän on vieläpä suuri ylipappi, siis suurempi kuin kaikki Israelin tavalliset, kuolevaiset ylipapit. Herra Kristus on Jumalan iankaikkinen Poika, Herra itse. Koska Jeesus on siis ylipappi, Hän uhraa syntiuhrin. Mutta Hän on siitä merkillinen pappi, että Hän on samalla itse myös uhri. Hän on uhrannut itsensä, että saisi antaa anteeksi sinun kaikki syntisi ja lankeemuksesi. Missä Hän on tehnyt tämän? Golgatan ristillä, ristin uhrialttarilla. Näin me Hänestä tunnustamme. Tunnustus ei kuitenkaan jää Herran kuolemaan. Ei, vaan se sanoo: ”Kun meillä siis on suuri ylimmäinen pappi, läpi taivasten kulkenut, Jeesus, Jumalan Poika”. (Hepr. 4:14a) Jeesus Kristus on kulkenut läpi taivasten. Herra Jeesus ei siis ole jäänyt kuolemaan, vaan Hän on voittanut sen. Hän on noussut ylös kuolleista. Ja aivan kuin temppelin ylipappi kulki uhriveren kanssa temppelin ”pyhän” osan läpi sinne kaikkeinpyhimpään, Jumalan läsnäolon paikkaan, aivan samoin nyt myös Herra Kristus on astunut ylös taivaisiin. Uhrattuaan itsensä täydelliseksi sovitusuhriksi, Herra Jeesus on noussut täältä maan päältä ylös, kulkenut läpi taivasten, Taivaallisen Isän eteen. Mitä Hän on tullut sinne tekemään? Hän on tullut tuomaan uhrinsa Jumalan, Isänsä läsnäoloon. On kuin Hän sanoisi: ”Katso, Isä, näitä haavojani! Minä olen nyt vuodattanut ristin uhrialttarilla vereni heidän tähtensä! Minä olen sovittanut kaikkien heidän kaikki syntinsä. Minä olen tehnyt niin, että saisin itse tunnustaa heidät Sinun lapsiksesi, Sinun pyhäksi kansaksesi, omiksi veljikseni ja sisarikseni!”

Näin kristillisen Kirkon tunnustuksen keskuksessa on Jumalan Poika, ihminen Jeesus Kristus, joka on koko maailman syntien sovittaja, kuoleman voittanut ja taivaaseen astunut Herra.

2. Mihin tunnustusta tarvitaan? Opin ykseyden ilmaus

Nämä kaikki asiat ovat meillä kirjoitettuna pyhässä Raamatussa. Monesti ehkä ajatellaan, että Raamattua voidaan tulkita eri tavoin. Kuulin hiljattain erään herätysliikevaikuttajan sanovan, että se on vain hyvä, että seurakunnassa kaikilla on vähän eri näkemykset Raamatusta. Että se on sellaista rikkautta. Nykyään moni myös ajattelee, että olisi ylpeyttä väittää tietävänsä, mitä Jumalan sana sanoo, tai mitä Raamatun sana tarkoittaa. Mitä tästä pitäisi ajatella? Näissäkin kysymyksissä meitä auttaa se, mitä sana sanoo tunnustuksesta.

Raamatun käyttämä sana ”tunnustaa” – ὁμολογέω (homologeo) – merkitsee ”yhtäpitävästi puhumista”, ”yhtä mieltä olemista”. Tällä tavalla Jumalan sana siis edellyttää, että uskon ja tunnustamisen sisältö on yksi. Eikä olekaan olemassa montaa kristillisen uskon sisältöä, vaan yksi ainoa. Sinä voit tunnustaa uskosi lyhyesti, niin kuin jo ensimmäiset kristityt uskossa tunnustivat: ”Jeesus on Herra” (1. Kor. 12:3), ”Jeesus Kristus on Jumalan Poika”. Näissä lyhyissä tunnustuksissa on sanottu kaikki olennainen. Tai sitten tunnustuksesi voi olla pidempikin, niin kuin se, jonka opimme rippikoulussa: ”Minä uskon Jumalaan, Isään kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan luojaan. Ja Jeesukseen Kristukseen… Ja Pyhään Henkeen…” Täällä messussa lausumme vielä pidemmän ja yksityiskohtaisemman tunnustuksen, Nikean-Konstantinopolin tunnustuksen. Meidän luterilaisten päätunnustus – näiden vanhan kirkon tunnustusten lisäksi – on Augsburgin tunnustus vuodelta 1530. Se on ihana ja evankeliumintäyteinen kirja. Sitten meillä on myös muut tunnustuskirjat, joissa samaa uskoa opetetaan vielä tätäkin yksityiskohtaisemmin. Mutta kaikissa näissä uskon ja tunnustuksen sisältö on aina sama: yksi Jumala, Isä ja Poika ja Pyhä Henki ja Hänen armollinen työnsä meitä syntisiä kohtaan. Oli tunnustuksesi miten suppea tai laaja tahansa, se sisältää aina saman asian: Jeesus on Herra! Hän on Jumalan Poika, ja kuitenkin ihmiseksi tullut. Hän on synnitön, ja kuitenkin meidän syntiemme tähden synniksi tehty. Hänet on noiden syntiemme tähden ristiinnaulittu, ja kuitenkin Hän nyt elää. Hän on Vapahtaja, Hän on Jumalan Sana. Jos nyt kysytään, mihin tällaista tunnustusta tarvitaan, niin tähän voidaan vastata ainakin seuraavasti: uskontunnustus alleviivaa ja opettaa ykseyttä kristillisessä uskossa ja siinä pelastuksen opissa, joka on Kristuksessa.

Mutta ei tämä tunnustuksesta kiinni pitäminen ole vain jokin muodollisuus; ei kyse ole siitä, että kunhan vain muodollisesti hyväksyt nämä oppilauselmat, niin sitten saat nimesi seurakunnan jäsenrekisteriin. Ei, vaan tunnustuksen sisältönä on Jumalan työ sinun hyväksesi. Tunnustus ilmaisee myös, miten nämä kaikki Jumalan pelastuksen lahjat tulevat nimenomaan sinulle ja minulle aivan henkilökohtaisesti. Tunnustuksessa me lausumme Raamatun sanan mukaan, millä tavalla ylipappimme Jeesus Kristus on tullut meille omistettavaksi. Apostolihan sanoo: Kun meillä siis on suuri ylimmäinen pappi… pitkäämme kiinni tunnustuksesta” Tässä sanassaan Herra nyt oikein kysyy sinulta: Onko sinulla tätä ylimmäistä pappia? Onko sinulla tätä Jeesusta? Älä unohda, että sinä olet kerran saanut Hänet kerran omaksesi! Pyhässä kasteessa Herra Jeesus on tullut sinun luoksesi. Hän on peittänyt sinun synnin tahraaman asusi omalla itsellään, olet pukeutunut Kristukseen (Gal. 3:27). Voi olla, että sinä olet elämäsi matkan varrella riisunut hänet pois, valinnut mieluummin omat vaatteesi. Mutta Jeesus Kristus on sinut kerran kasteessa pukenut ja Hän tahtoo pukea sinut jälleen. Eikä Hänen pukunsa ole mikään tavallinen puku. Se tarkoittaa, että sinut on puettu Hänen pyhyydellään ja vanhurskaudellaan! Hän, puhdas ja synnitön Kristus Jeesus tahtoo antaa sinun syntisi anteeksi! Usko siis Jeesukseen, niin sinulla on Hänet ja kaikki Hänen lahjansa!

3. Mitä tunnustamisesta seuraa?

Jos sinä nyt tunnustat, että uskot tähän Herraan Jeesukseen Kristukseen, ja ylistät Häntä maailman kuullen, niin mitä siitä seuraa? Ensinnäkin siitä seuraa risti ja kärsimys. Kun sinä opit tuntemaan Kristuksen ja tunnustat Hänet Herraksesi, saat kimppuusi myös perkeleen, joka ahdistaa sinua. Hän ei helpolla tahdo päästää sinusta irti. Ihmisiltä saat osaksesi hymähtelyä, voi olla, että piposi arvioidaan liian kireäksi. Mutta muista silloin: jos olet Jeesuksen oma ja Hänen palvelijansa, niin tämä kaikki kuuluu asiaan. Herrahan sanoo: ”Jos maailma teitä vihaa, niin tietäkää, että se on vihannut minua ennen kuin teitä.” (Joh. 15:18) Jeesus on itse ollut kaikessa kiusattu samalla lailla kuin sinäkin, kuitenkin ilman syntiä. Hän on suostunut vihollisen kiusattavaksi erämaassa. Häntä on kiusattu Getsemanessa, sitten Golgatan ristillä. Jeesus tuntee sinun kiusaamisen kokemuksesi, Hän tuntee sinun sisäiset kiusauksesi, kaiken sinun vaivasi. Sinulla on Herra, joka säälii ja ymmärtää sinua. Ja sitten: jos tunnustat tämän Jeesuksen Kristuksen Herraksesi, jos sinulla on Hänet ja sinä olet Hänen omansa, Hänen palvelijansa, niin silloin sinulla on myös kaikki se, mitä tämä Hän on Golgatan uhrialttarilla ansainnut. Kristus on voittanut synnin, kuoleman ja perkeleen kiusaukset! Siksi ristin, monenlaisten kiusausten ja vaivankin läpi sinun elämääsi loistaa nyt varma voitto tästä kaikesta. Sinulle loistaa iankaikkinen elämä Kristuksessa!

Eikö tästä ihanasta evankeliumista synny ylistyksen mieli? ”Herra on hyvä! Tämän kaiken Hän on minun vuokseni tehnyt!” Ja juuri siksi Raamattu käyttääkin Herran hyvyyden tunnustamisesta sanaa ὁμολογέω (homologeo). Se tarkoittaa paitsi juuri tällaista yhdessä lausumista ja tunnustamista, se tarkoittaa myös ylistämistä. Siksi aina kun ääneen julistamme Herran hyvyyttä uskontunnustuksessa, me aina yhdessä ylistämme Häntä! Kun sinäkin näin omassa elämässäsi tunnustat ja kehut Herraasi Kristusta, ja kun me täällä yhdessä teemme niin, sanoma Hänen hyvyydestään leviää. Näin sana Kristuksesta synnyttää uutta elämää ja uutta ylistystä aina uusissa Herralle rakkaissa ihmisissä.

Lopuksi

Pitäkäämme mekin siis kiinni tunnustuksesta! κρατῶμεν τῆς ὁμολογίας (kratomen tes homologias) – siis tarttukaamme tähän tunnustukseen kiinni ja pitäkäämme siitä jatkuvasti ja kaikin voimin kiinni. Miten? Uskossa Herraamme ja Vapahtajaamme Jeesukseen Kristukseen. Uskossa meidän syntiemme ja kaikkien kiusaustemme kärsijään, joka on antanut itsensä sovitusuhriksi niiden tähden. Me pidämme kiinni tunnustuksesta, kun uskomme Häneen, itsensä uhranneeseen ylipappiin, joka on noussut kuolleista ja kulkenut läpi taivaiden, ja istuu nyt Isän oikealla puolella. Siellä Herra Kristus juuri nytkin rukoilee sinun puolestasi. Hän tietää sinun kiusauksesi, sillä Hän on itse ollut kaikessa kiusattu. Hän tietää sinun lankeemuksesi, koska Hän on kantanut ne kaikki. Ja nyt Hän rukoilee, että tämän kaiken keskellä voisit pitää kiinni Hänen sanastaan. Pidä siitä kiinni, sillä silloin pidät kiinni Hänestä itsestään. Ja kun niin teet, Hän on sinun luonasi ja pitää itse sinusta kiinni. Kun Jeesus saa olla Herrasi, Hän tunnustaa sinut Isän Jumalan edessä omakseen (Matt. 10:32). Silloin sinulla on iankaikkinen elämä. Aamen.

(Saarna on pidetty Samuel-yhteisössä Lahdessa 17.2.2013.)