Mikkelinpäivä (3. vsk), Ap. t. 12:5–11

Kun yksi jäsen kärsii

Vaino totuuden vuoksi

Apostolien tekojen luvusta 12 kuulimme: Niin siis Pietaria pidettiin [vartioitiin] vankilassa (Ap. t. 12:5a). Miten niin ”siis”? Mitä oli tapahtunut? Miksi Pietari oli joutunut vankeuteen? Näiden sanojen edellä pyhä Luukas on kirjoittanut: Mutta siihen aikaan kävi Herodes kuningas käsiksi pahoinpidelläkseen joitakin seurakunnasta. Mutta surmasi Jaakobin, Johanneksen veljen miekalla. Mutta nähdessään, että se on [oli] mieluisaa juutalaisille, lisäsi [hän] vangittavaksi myös Pietarin – mutta olivat happamattoman leivän päivät. Ja otettuaan hänet kiinni pani hänet vankilaan antaen neljälle nelimiehiselle sotilasvartiostolle [tehtäväksi] vartioida häntä, haluten pääsiäisen jälkeen tuoda hänet kansalle. (Ap. t. 12:1–4) Heti tämän jälkeen Luukas sitten kirjoittaa ne sanat, jotka juuri kuulimme: Niin siis Pietaria pidettiin vankilassa.

Miten järkyttävä onkaan Herodeksen syy pyhän Pietarin vangitsemiseen! Jotta näkisit tämän tapahtuman karmeuden, katsotaan taaksepäin vielä vähän aiempiin tapahtumiin. Tämä ei nimittäin ollut ensimmäinen kerta, kun Pietari oli joutunut vankilaan. Jo aiemmin olivat temppelin papit, pyhäkön vartioston päällikkö ja saddukeukset olivat käyneet käsiksi apostoleihin ja panneet heidät vankeuteen. Miksi he olivat tehneet näin? Yksinkertaisesti evankeliumin tähden. He olivat suuttuneet apostoleille siitä, että nämä olivat opettaneet kansaa, julistaneet Jeesuksessa ylösnousemusta kuolleista, vieläpä parantaneet ramman miehen. (Ap. t. 3:1–4:3.) Tuolloin apostolit olivat tosin päässet pois vankeudesta ja selvinneet kuulustelusta pelkillä uhkauksilla (Ap. t. 4:21). Kuitenkin jo pian ylimmäinen pappi saddukealaisine kannattajineen oli tullut uudestaan kiihkoa täyteen apostoleita vastaan, käynyt heihin käsiksi ja pannut vankeuteen. Minkä takia? Jälleen kerran yksinkertaisesti evankeliumin tähden. Jumala oli apostolien kätten kautta tehnyt monia tunnustekoja ja ihmeitä, ja lisännyt uskovien määrää suurin joukoin. (Ap. t. 5:12–18)

Mutta huomaa, mikä tällä kertaa oli syynä Pietarin vangitsemiseen! Oliko kuningas Herodes suuttunut siitä, että apostoli oli loukannut hänen uskonnollisia käsityksiään? Ei!  Aivan mielivaltaisesti, pelkästä yleisestä jumalattomuudesta sekä vihasta Kristusta ja Hänen seurakuntaansa kohtaan otti kuningas nyt seurakunnan jäseniä kiinni pahoinpidelläkseen heitä. Tässä vainossa sai apostoli Jaakob liittyä Kristuksen ensimmäisten veritodistajien joukkoon. Pietarin tuo jumalaton hallitsija vangitsi vain saadakseen juutalaisilta yhä suurempaa suosiota. (Ap. t. 12:1–4)

Tällä tavalla käy Kristuksen todistajille yhä tänäkin päivänä. Ensinnäkin maailma ja sen pahat ihmiset vainoavat kristittyjä yksinkertaisesti siksi, että Kristuksessa armahdettuina ja Pyhän Hengen pyhittäminä he ovat moitteettomat ja puhtaat, […] tahrattomat Jumalan lapset kieron ja nurjan sukukunnan keskellä, joiden joukossa he loistavat niinkuin tähdet maailmassa, tarjolla pitäessään elämän sanaa (Fil. 2:15–16a). Monet maailman suurista uskonnollisista johtajista ja hengenmiehistä vihaavat Kristusta ja Hänen evankeliumiaan. Siksi he vihaavat ja vainoavat myös Hänen todistajiaan. Mutta toiseksi kristityt joutuvat myös niiden vallanpitäjien vainottaviksi, joita eivät uskonnolliset asiat kiinnosta lainkaan. Yksinomaan poliittista valtaa ja suosiota tavoitellessaan nämä hallitsijat ovat valmiit sulkemaan silmänsä jopa totuudelta. Mielivaltaisesti ja kansan yleisen mielipiteen voimalla he ovat valmiit ajamaan läpi järkyttäviä oikeusmurhia, joissa yhteiskunnallisessa mielessä viattomat ihmiset tuomitaan yhteiskunnan suurimpina vihollisina. Tällainen kristittyjen vainoaminen sekä kaikkein heikoimpien surmaaminen halutaan länsimaisessa yhteiskunnassa peittää suvaitsevaisuuden, tasa-arvon ja tasavertaisten oikeuksien kaapuun. Todellisuudessa meidänkin yhteiskunnassamme ollaan kaasu pohjassa ajamassa suuntaan, jossa suvaitaan ainoastaan tietynlaisen ajatustavan omaksuneita ihmisiä. Vain heille halutaan antaa tietty arvo ja oikeudet. Tällainen vaino ei siis johdu ainoastaan vihasta Kristusta ja Hänen evankeliumiaan kohtaan, vaan myös yleisemmin vihasta totuutta kohtaan.

Me emme tosin vielä ole aivan verille asti tehneet vastarintaa, taistellessamme syntiä vastaan (Hebr. 12:4). Totalitaristiseksi muuttuvan yhteiskunnan keskellä meidän on kuitenkin turha tuudittautua kuvittelemaan, etteikö vaino kohtaisi meitäkin, jos vain pysymme Kristuksen omina ja Hänen seurakuntansa jäseninä. Tätä ei kuitenkaan tarvitse hämmästyä. Kristus itse sanoo: Muistakaa se sana, jonka minä teille sanoin: ”Ei ole palvelija herraansa suurempi”. Jos he ovat minua vainonneet, niin he teitäkin vainoavat; jos he ovat ottaneet vaarin minun sanastani, niin he ottavat vaarin teidänkin sanastanne.  Mutta kaiken tämän he tekevät teille minun nimeni tähden, koska he eivät tunne häntä, joka on minut lähettänyt. (Joh. 15:20–21) Toisin sanoen, vaino ja kärsimys kuuluu luovuttamattomana osana Kristuksen, ristin Herran seuraamiseen. Jos me kerran olemme tulleet jäseniksi Hänen seurakunnassaan, Hänen pyhässä Ruumiissaan, on meidän tultava osallisiksi myös niistä kärsimyksistä, joita Hän ruumiissaan kantoi. Mutta samalla me saamme tulla osallisiksi myös Hänen ruumiinsa ylösnousemuksesta ja iankaikkisesta kirkkaudesta!

Seurakunta rukoilee vainottujen jäsentensä puolesta

Toiseksi kuulemme, mitä Pietarin vangitsemisen jälkeen tapahtui. Luukas kirjoittaa: mutta seurakunta rukoili lakkaamatta Jumalaa hänen edestänsä (Ap. t. 12:5b) – tai niin kuin sanat voitaisiin vähän kankealla suomen kielellä, mutta tarkemmin kääntää: Mutta rukous oli hartaasti tuleva olemaan seurakunnasta Jumalan luo hänen puolestaan.

Seurakunta siis rukoili hartaasti vangitun apostolin puolesta. Lisäksi sanamuoto paljastaa, että he rukoilivat jatkuvasti. Näin seurakunta toimi juuri sen vuoksi, että se on Kristuksen Ruumis. Miten niin? Kuvittele esimerkiksi tilanne, jossa joku sitoisi sinun kätesi nippusiteellä vaikkapa liikennemerkkiin. Muut jäsenesi jäisivät kyllä vapaaksi, mutta nekin saisivat osansa siitä kärsimyksestä, että yhden jäsenen vapaus on riistetty. Siksi nämä muut jäsenet alkaisivat heti toimia sen eteen, että tuo sidottu käsi ja sitä kautta koko ruumis saataisiin vapautetuksi. Asia on aivan niin kuin apostoli Paavali kirjoittaa Kristuksen Ruumiin jäsenistä: Ja jos yksi jäsen kärsii, niin kaikki jäsenet kärsivät sen kanssa (1. Kor. 12:26a). No miten Kristuksen ruumiin jäsenet sitten käytännössä toimivat? Tässä Pietarin tapauksessa heillä ei tietenkään ollut mitään mahdollisuuksia omine voimineen vapauttaa rakasta apostoliaan vankeudesta, saati kuolemantuomiosta, joka häntä mitä ilmeisimmin aamulla odotti. Mitä seurakunnan jäsenet siis tekivät? He alkoivat hartaasti rukoilla apua Ruumiin Päältä. He alkoivat rukoilla, että Hän, jolla kaikki valta on, vapauttaisi Pietarin, Hänen oman jäsenensä ja siksi myös heidän kaikkien oman jäsenen.

Luukas ei kerro kovin tarkoin, miten tämä seurakunnan harras rukous toteutui. Varmaankin se tapahtui aivan samalla tavalla, kuin aiemmin Pietarin ja Johanneksen vapauduttua vankeudesta. Sana sanoo, että he yksimielisesti korottivat äänensä Jumalan puoleen ja sanoivat: Herra, sinä, joka olet tehnyt taivaan ja maan ja meren ja kaikki, mitä niissä on! Sinä, joka Pyhän Hengen kautta, isämme Daavidin, sinun palvelijasi, suun kautta, olet puhunut: ”Miksi pakanat pauhaavat ja kansat turhia ajattelevat? Maan kuninkaat nousevat, ja ruhtinaat kokoontuvat yhteen Herraa ja hänen Voideltuansa vastaan.” Sillä totisesti, tässä kaupungissa kokoontuivat sinun pyhää Poikaasi Jeesusta vastaan, jonka sinä olet voidellut, sekä Herodes että Pontius Pilatus pakanain ja Israelin sukukuntain kanssa, tekemään kaiken, minkä sinun kätesi ja päätöksesi oli edeltämäärännyt tapahtuvaksi. Ja nyt, Herra, katso heidän uhkauksiansa ja anna palvelijaisi kaikella rohkeudella puhua sinun sanaasi; ja ojenna kätesi, niin että sairaat parantuvat ja tunnustekoja ja ihmeitä tapahtuu sinun pyhän Poikasi Jeesuksen nimen kautta. (Ap. t. 4:24–30) Tällaisella tavalla seurakunta varmaankin rukoili myös nyt. Ensiksi, kuullessaan Pietarin vangitsemisesta kristityt eivät tyytyneet ainoastaan lähettämään tekstiviestiä toisilleen ja pyytämään siinä esirukousta Pietarin puolesta. Toki tällainen yksilöllinen esirukouskin olisi ollut paljon parempi kuin ei mitään. Mutta seurakunta muisti mitä Herra Jeesus, heidän Päänsä oli sanonut: jos kaksi teistä maan päällä keskenään sopii mistä asiasta tahansa, että he sitä anovat, niin he saavat sen minun Isältäni, joka on taivaissa (Matt. 18:19). Sen vuoksi kristityt eivät aikailleet, vaan kokoontuivat kiireesti yhteen tuodakseen tämän mahdottomalta näyttävän tilanteen Herran eteen. Eivätkä he kaikki lakanneet edes mennäkseen nukkumaan. Pietarin hätä oli heidän hätänsä, ja se oli niin suuri, etteivät he – Kristus-ruumiin toiset jäsenet – voineet nukkua, kun yksi heistä kärsi. Niin Luukas hieman edempänä kirjoittaakin, että seurakunta oli keskellä yötäkin koolla Johannes Markuksen äidin talossa ja rukoili Pietarin puolesta. He rukoilivat, vaikka he itse eivät ymmärtäneetkään, miten Pietari ikinä voisi pelastua Herodeksen käsistä. (Ap. t. 12:12, 15) Toiseksi ja niin kuin jo edellä viitattiin, kun seurakunta rukoili, he eivät luottaneet omiin mahdollisuuksiinsa tehdä yhtään mitään Pietarin hyväksi. Sen sijaan he huusivat Hänen puoleensa, jolle ei mikään ole mahdotonta (Luuk. 1:37). He vetosivat Jumalan edessä Hänen omaan hyvyyteensä, vanhurskauteensa ja kaikkivaltaansa, jotka Hän oli sanassaan ilmoittanut. He luottivat Herran omiin ja varmoihin lupauksiin, että Isä mielellään kuulee omiensa rukoukset, jotka Hänen, heidän veljekseen tulleen Pojan kautta lausutaan (vrt. Joh. 14:13; 15:16b).

Rakkaat ystävät! Mekin olemme Kristuksen ruumis ja kukin osaltamme Hänen jäseniänsä (1. Kor. 12:27). Siksi meidänkin tärkeänä tehtävänämme on auttaa Herramme toisia jäseniä kaikessa heidän hädässään. Moni teistä onkin hyvin alttiisti ja uskollisesti palvellut tässä asiassa! Mutta kääntäen jäsenten välinen tehtävä auttaa tarkoittaa myös sitä, että jos sinä kärsit tai sinulla on hätä, sinun ei tarvitse epäröidä pyytääksesi rukoustukea ja apua luotetuilta veljiltäsi ja sisariltasi Kristuksessa. Älä ajattele, että sinua nolottaisi olla heille vaivaksi. Rakas ystävä, yhden ja saman Kristus-ruumiin jäseninä meidän iloisena tehtävänämme on olla toistemme tukena, kuka meistä milloinkin tukea tarvitsee. Kuluneella viikolla se olen ollut minä. Huomenna se voit olla sinä. Tämä asia on tärkeä pitää mielessä erityisesti näinä päivinä, jolloin yhteiskunta suvaitsevaisuutta peräänkuuluttaessaankin muuttuu yhä suvaitsemattomammaksi kristillistä uskoa ja sen arvojen mukaista elämää kohtaan. Meidän on seurakuntana kokoonnuttava huutamaan Jumalan puoleen niiden puolesta, jotka joutuvat ahtaalle ilman omaa syytään, olivat he sitten kristittyjä valtaapitäviä tai muita uskonsa tähden kärsiviä veljiämme ja sisariamme.

Mutta mitä se voisi tarkoittaa, että me rukoilemme ”hartaasti”? Tämä ”hartaus” voisi tarkoittaa vaikkapa sitä, että alkuseurakunnan tavoin mekin rukoilemme kärsivien veljiemme ja sisariemme puolesta toistuvasti kokoontumisissamme, erityisesti täällä messussa. Messuun kuuluukin yhteinen esirukousjakso, jossa rukoillaan myös ajankohtaisten asioiden puolesta. Saattaa tosin olla, että jonkun mielestä tämä esirukous tuntuu pitkältä, ehkä jopa kaavamaiselta, aina samanlaiselta. Mutta voitaisiin kysyä: Jos alkuseurakunta kokoontui yhteen, yksimielisesti korottamaan äänensä Jumalan puoleen rukouksessa, miksi me emme tekisi niin? Jos alkuseurakunta rukoili ”hartaasti” Jumalaa vankeudessa olevan apostolinsa puolesta, emmekö me mielellämme jaksaisi pidempääkin rukousta loppuun, kun meillä on niin monia tarpeita? Jos yhteisen esirukouksen sanat tuntuvat kaavamaisilta, niin voitaisiin kysyä: Onko niihin sisällytettynä jotakin tarpeetonta tai Jumalan sanan vastaista? Eivätkö ne sisällä pikemminkin juuri sellaisia asioita, joita meidän on syytä rukoilla rakkaalta taivaalliselta Isältämme useamminkin kuin sunnuntaisin? Ja jos Herramme itse Getsemanessa rukoili Isäänsä ei ainoastaan yhden tai kaksi, vaan aivan kolme kertaa, ja sanoi samat sanat uudestaan (Matt. 26:44), emmekö me kestäisi rukoilla joka kerta vaikka sitten samankaltaisilla sanoilla, varsinkin kun ne vielä perustuvat Jumalan omaan sanaan?

Myös messun ulkopuolella meidän on syytä seurakuntana kokoontua rukoilemaan yhdessä. Koska rukous on Jumalan lahja, jonka Hän itse sanansa kautta Pyhässä Hengessä saa meissä aikaan, on näihin vapaampiinkin kokoontumisiin syytä sisällyttää aina Jumalan sanan lukemista ja laulamista, saarnaamistakin. Juuri sanan äärellä me saamme vahvistusta rukoukseen. Juuri sanan äärellä rukouksemme pysyy myös Jumalan mielen mukaisena, eikä muutu omien lihallisten ajatustemme palvelijaksi. Tule siis, rakas ystävä, seurakunnan viikottaiseen rukouspiiriin harjoittelemaan rukoilemista muun seurakunnan kanssa! Ja jos et jollakin kerralla pääse paikalle, lähetä ainakin se tekstiviesti pastorille tai jollekin muulle veljistä tai sisarista, ja kerro, mitä seurakunta voi rukoilla sinun tai läheistesi puolesta. Kyllä sinulla varmasti rukousaiheita riittää!

Mutta jos meidän ”harras” rukouksemme voi tarkoittaa tällaista säännöllistä, yhteistä rukousta Kristuksen tähden kärsivien puolesta, voi se toki tarkoittaa heidän muistamistaan myös yksityisesti, joka päiväkin. Ei tämä ole niin kovin vaikeaa. Miten se sitten tapahtuu? Kuule tai lue ensin Jumalan sanaa. Tunnusta sitten Jumalan edessä, ettet itse voi lähimmäisesi asiassa paljoakaan, jos mitään. Tunnusta, ettet itse edes välttämättä tiedä mikä lähimmäisellesi olisi parasta. Mutta juuri siksi sinä saat rukouksessa vedota Jumalaan, että Hän, joka kaiken tietää ja voi, antaisi hyvyydessään ja viisaudessaan kaiken kääntyä Hänen kunniakseen ja mahdollisimman monen pelastukseksi.

Ja kun me tällä tavalla sanan pohjalta ja sanaan vedoten rukoilemme Jeesuksen, meidän Herramme kautta, Jumala mielellään vastaa meille ja antaa sen mitä me tarvitsemme. Tästä puhummekin saarnan viimeisessä osassa.

Jumala vastaa seurakuntansa rukouksiin

Kun seurakunta nyt siis hartaasti rukoili vankeudessa olevan Pietarin puolesta, mitä tapahtui? Jumala piti sanansa ja vastasi heille. Hän teki jotakin sellaista, mitä kukaan ihminen ei osannut suunnitella tai odottaa.

Jo aiemmin, ensimmäisellä kerralla kun Pietari ja Johannes olivat olleet vankilassa, oli Herra tehnyt samankaltaisen ihmeen. Noista tapahtumista Luukas kirjoittaa: Mutta yöllä avasi Herran enkeli vankilan ovet ja vei heidät ulos ja sanoi: ”Menkää ja astukaa esiin ja puhukaa pyhäkössä kansalle kaikki tämän elämän sanat.” (Ap. t. 5:19–20) Tällaisen käsittämättömän tapahtuman oli Herra siis antanut Pietarin kokea jo aiemmin.

Tälläkin kertaa Hän vastasi omiensa rukouksiin ihmeellisellä tavalla. Luukas kirjoittaa: Ja yöllä sitä päivää vasten, jona Herodeksella oli aikomus viedä hänet oikeuden eteen, Pietari nukkui kahden sotamiehen välissä, sidottuna kaksilla kahleilla; ja vartijat vartioitsivat oven edessä vankilaa. Ja katso, hänen edessään seisoi Herran enkeli, ja huoneessa loisti valo, ja enkeli sysäsi Pietaria kylkeen ja herätti hänet sanoen: ”Nouse nopeasti!” Ja kahleet putosivat hänen käsistään. Ja enkeli sanoi hänelle: ”Vyötä itsesi ja sido paula-anturat jalkaasi.” Ja hän teki niin. Vielä enkeli sanoi hänelle: ”Heitä vaippa yllesi ja seuraa minua.” (Ap. t. 12:6–8.) Katso nyt! Siinä, missä kaikki toivo näytti menneen, siinä Jumala teki ihmeen, joka ylitti kaiken inhimillisen ymmärryksen. Siinä, missä monen kuolemaan tuomitun silmistä olisi uni paennut, hänen tuskaillessaan niitä kärsimyksiä, jotka häntä aamulla odottivat, siinä Jumala vastasi seurakuntansa rukouksiin ja antoi apostolille rauhan. Hän sai luottaa Herransa lupauksiin ja uskoa sielunsa Hänen haltuunsa. Siksi Luukas kirjoittaakin: Pietari nukkui. Siinä, missä suuri kuningas oli päättänyt Pietarin tuomitsemisesta, siinä asettui vielä suurempi Kuningas, maailmankaikkeuden Herra Kristus (Matt. 28:18) itse puolustamaan sananpalvelijaansa. Siinä, missä kuusitoista huippukoulutettua ammattisotilasta vartioi tätä tavallista, aseetonta ja kaksilla kahleilla kiinnitettyä kalastajaa, siinä itse Herra Sebaot, sotajoukkojen Jumala ja taivaallinen sotapäällikkö asettui puolustamaan sananpalvelijaansa. Siinä missä Pietarin selli oli monin salvoin lukittu ja tarkasti vartioitu niin, ettei kukaan ei voinut päästä sinne sisään eikä sieltä ulos, siinä Herra helposti lähetti tulisen palvelijansa vangitun apostolinsa luo (Hebr. 1:7). Siinä, missä vartiosotilaat, nuo pimeyden palvelijat nukkuivat yön pimeydessä, siinä Herra antoi ihmeellisen valonsa loistaa Pietarille. Siinä, missä synnin kahleet sitoivat kuningas Herodeksen ja hänen palvelijansa perkeleen orjuuteen, siinä Herra tulisen palvelijansa kautta avasi Pietarin rautaiset kahleet sekä vankilan rautaportit, ja päästi hänet vapauteen.

Tänäkin päivänä Herra käskee meidän, seurakuntansa rukoilla Häntä. Hän ei kuitenkaan ainoastaan käske rukoilemaan, vaan myös synnyttää rukouksen meissä sanansa kautta. Näin Hän tekee, sillä Hän tahtoo vastata meidän rukouksiimme. Aivan erityisellä tavalla Jumala mielistyy siihen, että Hänen seurakuntansa yhdessä ja yksimielisesti tuo pyyntönsä Hänelle. Ja kun me sitten seurakuntana rukoilemme itsemme, lähimmäistemme, kansakuntamme hallitsijoiden sekä Kristuksen tähden kärsivien puolesta, voi Herra vastata meillekin antaen samankaltaisen suuren ihmeen, kuin mistä Hän antoi apostoli Pietarin tulla osalliseksi. Hän on voimallinen puolustamaan omiaan, jotka pitäytyvät Hänen sanaansa. Hän on voimallinen vapauttamaan vihollisen vallan alta ne, jotka eivät itse voi auttaa itseään vapauteen. Ja vaikka Hän ei vastaisi meidän rukouksiimme sillä tavalla kuin me toivoisimme, Hän on kuitenkin luvannut kuulla meidän rukouksemme ja vastata niihin sillä tavalla, mikä Hänen suunnitelmaansa sopii ja on kaikille parasta. Näin Hän on tekevä, että Kristus nytkin, niinkuin aina, on tuleva ylistetyksi meidän ruumiissamme kaikella rohkeudella, joko elämän tai kuoleman kautta. (Fil. 1:20b) Sillä meille, joiden elämä on kasteessa kätketty Kristukseen ja joiden elämänä Hän nyt on, on kuolemakin pelkkä voitto (Fil. 1:21). Tämän kaiken meille suokoon armollinen Herramme Jeesus Kristus, joka yhdessä Isän ja Pyhän Hengen kanssa elää ja hallitsee yhdessä jumaluudessa aina ja iankaikkisesti. Aamen.

(Saarna on pidetty Samuelin luterilaisessa seurakunnassa Lahdessa 30.9.2018.)

Kaste on evankeliumia – Ap. t. 8:35–36

Niin Filippus avasi suunsa ja lähtien tästä kirjoituksesta julisti hänelle evankeliumia Jeesuksesta. Ja kulkiessaan tietä he tulivat veden ääreen; ja hoviherra sanoi: ”Katso, tässä on vettä. Mikä estää kastamasta minua?” (Ap. t. 8:35–36)

Tämän historiallisen tapahtuman kuvauksessa Pyhä Henki on tallettanut meille erinomaisen esimerkin siitä, millaista on oikea ja Jumalan sanan mukainen evankeliumin julistus. Ensiksi, oikean evankeliumin julistuksen keskuksessa on tietenkin aina Jeesus Kristus. Evankeliumin julistaminen ei kuitenkaan ole ainoastaan puhetta tai opetusta Jeesuksesta. Pikemminkin evankeliumin julistamisessa on kysymys siitä, että sanassaan läsnäoleva Herra Jeesus itse saa sanansa kautta tulla kuulijoiden luo. Juuri tästä Pyhä Henki puhuukin, niin kuin Luukkaan tallettamat sanat tarkemmin ottaen kuuluvat: Mutta avaten suunsa ja alkaen tästä kirjoituksesta Filippos evankelioi hänelle Jeesuksen.

Mutta sitten toiseksi, kun Kristuksen sananpalvelija nyt julisti Etiopian hoviherralle evankeliumia, mitä tapahtui? Hoviherra itse kysyi: Mikä estää kastamasta minua? Tulee mieleen kysyä, mistä ihmeestä tämä pakanasyntyinen mies tiesi, että hän tarvitsi juuri kasteen päästäkseen osalliseksi Jeesuksesta ja Hänen lahjoistaan. Tästä huomaammekin, mitä muuta Pyhä Henki tässä tekstissä puhuu meille oikeasta evankeliumin julistamisesta: Oikeaan ja Jumalan sanan mukaiseen evankeliumin julistamiseen sisältyy aina paitsi sen julistaminen, että Jeesus on valmistanut koko maailmalle sovituksen synneistä, myös sen julistaminen, millä tavalla Hän tahtoo lahjoittaa tämän sovitustyönsä hedelmät ihmisille ja tehdä heidät opetuslapsikseen. Jeesus on käskenyt tehdä opetuslapsia itselleen kastamalla heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettamalla heitä pitämään kaikki, mitä minä olen käskenyt teidän pitää. (Matt. 28:19b–20a) Tämän kaiken hoviherrakin oli saanut kuulla vaunuissa vieressään istuneelta sananpalvelijalta. Ensin hän oli siis saanut kuulla, että Jeesus Kristus on se Jumalan Karitsa, josta Jesaja kirjassaan puhuu, ja joka on tullut maailmaan ottaakseen pois sen synnin (ks. Ap. t. 8:32–33). Mutta sitten hoviherra oli saanut kuulla myös, että juuri pyhä kaste on se paikka, jossa Isä Jumala ottaa ihmisen lapsekseen, jossa Kristus pukee hänet vanhurskaudellaan, ja jossa Pyhä Henki uudestisynnyttää hänet ja tekee asuinsijakseen. Siksi tämä mies nyt pyysi saada tulla kastetuksi kristillisellä kasteella. Ja kun hänet kastettiin, ei hän enää nähnyt kasteen toimittanutta sananpalvelijaa (Ap. t. 8:39). Yksin Kristus silmiensä edessä ja sydämessään (Ef. 3:17) hän jatkoi matkaansa. Hän jatkoi matkaansa iloiten ja varmana siitä, että Jeesus Kristus, Jumalan Karitsa oli paitsi sovittanut hänen syntinsä ristillään myös pessyt ne kokonaan pois kasteessa (Ap. t. 22:16) Hänet oli nyt puettu Kristukseen ja Hänen vanhurskauteensa (Gal. 3:27). Hän oli nyt Jumalan oma, rakas lapsi.

Ottakaamme mekin opiksi tästä kohdasta: Oppikaamme, ettei ole niin, että ensin tulisi julistaa evankeliumia ja sitten tämän lisäksi toimittaa myös kaste ikään kuin jonakin lainomaisena lisänä varsinaiseen asiaan, evankeliumiin. Oppikaamme, että kaste kuuluu evankeliumiin ja on evankeliumia, sillä siinä Kristuksen evankeliumin sana Hänen tarkoittamallaan tavalla liittyy aineeseen ja niin tulee meidän vastaanotettavaksemme. Kasteessa Kristus itse tulee meidän luoksemme ja meidän osaksemme, kaikkine lahjoineen!

(Kotona Lahdessa 27.2.2018.)

Helluntai, Ap. t. 2:1–13, toinen saarna

Kolme huonetta

Johdanto

Jeesus oli ollut apostolien kanssa Öljymäellä. Siellä Hänet otettu heiltä taivaaseen (Ap. t. 1:11). Apostolit olivat palanneet takaisin Jerusalemiin, nousseet tuttuun yläsaliin. Siellä he nyt olivat päivittäin pysyneet yksimielisesti rukouksessa yhdessä kaikkien opetuslasten kanssa. (Ap. t. 1:12–14)

Juuri opetuslasten ollessa tällä tavalla yhdessä koolla (Ap. t. 2:1), Jumala antoi lupauksensa (Ap. t. 1:4) täyttyä: Pyhä Henki vuodatettiin opetuslasten päälle. Tämän saman Hengen inspiroimana Luukas kirjoittaa tästä tapahtumasta näin: ”Ja tuli yhtäkkiä humaus taivaasta, niinkuin olisi käynyt väkevä tuulispää, ja täytti koko huoneen, jossa he istuivat.” (Ap. t. 2:2) Tänään me tarkastelemme kolmea huonetta, joissa Pyhä Henki tahtoo toimia ja toimiikin.

Huone 1

Ensimmäinen huone, jossa Pyhä Henki toimii, on kirkko. ”Miten niin?” joku kysyy. ”Eihän tässä tekstissä puhuta kirkosta mitään!” Mutta katso mitä opetuslapset olivat tuossa huoneessa tekemässä. Olivatko he siellä lähinnä jutustelemassa mukavia tai kuluttamassa aikaa keskenään? Eivät! Päinvastoin, opetuslapsistahan sanottiin, että ”nämä kaikki pysyivät yksimieliseti rukouksessa” (Ap. t. 1:14). Varmaan he olivat siellä kuulemassa Jumalan sanaa, jota apostolit lukivat ja saarnasivat. Sana synnytti heissä myös yksimielisen rukouksen: rukoillen he odottivat luvattua Pyhää Henkeä. Tässä oli nyt tuleva uuden liiton seurakunta koolla, viettämässä ikään kuin kristillisen jumalanpalveluksen esimuotoa aikana ennen Pyhän Hengen vuodattamista.

Ja silloin, kun Jumalan sanaa luettiin ja saarnattiin koolla olevalle seurakunnalle, juuri silloin meille kerrotaan, että Pyhä Henki tuli ”ja täytti koko huoneen, jossa he istuivat.” Jumalan sana ja sen saarna teki tuosta huoneesta uskovien seurakunnan jumalanpalveluspaikan, ensimmäisen kristillisen seurakunnan kirkon. Juuri Jumalan sanan ja sen saarnan yhteydessä Pyhä Henki halusi tulla Jeesuksen opetuslasten joukon luo ja tehdä heistä Jumalan hengellisen temppelin, jossa Hän itse asuu (1. Kor. 3:16).

Näin Pyhä Henki tahtoo toimia nykyäänkin. Hän tulee nimenomaan siellä, missä Jumalan sanaa saarnataan. Luther sanookin, että nuo tuliset kielet, jakaantuivat ja asettuivat opetuslasten päälle (Ap. t. 2:3–4), tarkoittavat saarnavirkaa (Huonepostilla, helluntai, ensimmäinen saarna, s. 438). Ja koska Pyhä Henki tällä tavalla sitoutuu Jumalan sanaan, Hän tulee myös siellä, missä sana liittyy aineeseen ja luo nuo ihanat sanan välikappaleet, sakramentit, pyhän kasteen ja Herran pyhän ehtoollisen (vrt. Iso katekismus V 10). Meidän luoksemme Pyhä Henki ei kylläkään enää ilmesty tällaisella kuultavalla ja nähtävällä tavalla, eikä tarvitsekaan, sillä meille on nyt Raamatussa – juuri tässä kohdassa! – ilmoitettu tämä tosiasia: tässä maailmassa Pyhä Henki sitoutuu nimenomaan Jumalan sanaan. Sen vuoksi me emme apostolien ja ensimmäisten opetuslasten lailla tarvitse enää suurta humausta taikka näkyvää todistusta Hänen tulostaan. Saamme yksinkertaisesti uskoa, että ”Sanaa ja sakramentteja välineinä käyttäen lahjoitetaan Pyhä Henki, joka niissä, jotka kuulevat evankeliumin, vaikuttaa uskon missä ja milloin Jumala hyväksi näkee.” (Augsburgin tunnustus V 2.) Kristuksen asettamien armonvälineiden kautta Pyhä Henki täyttää tämänkin huoneen, jossa me istumme, ja tulee meidänkin päällemme, jotka kuulemme sanaa ja osallistumme Herran ruumiin ja veren sakramentista.

Rakkaat ystävät, olkaamme kiitolliset Jumalalle siitä, ettei Hän ole jättänyt meitä etsimään Henkensä työtä maailman keskeltä oman järkemme tai hengellisten pyrkimystemme varassa. Olkaamme kiitolliset siitä, että Herra tällä tavalla ilmoittaa meille, itsessämme sokeille syntisille, missä Hän varmasti toimii. Kiittäkäämme sanan puhtaasta saarnasta ja oikeista alttareista, joissa Henki tulee juuri meidän luoksemme ja lisää uskoamme Vapahtajaamme Kristukseen.

Tunnustakaamme myös Jumalalle se syntimme, että vaikka tiedämme Jumalan Hengen tekevät työtään sanassa ja sakramenteissa, olemme kuitenkin laittaneet harrastuksemme tai muut toimemme Hänen työnsä edelle. Laiskuudessamme olemme jääneet myös osallistumatta messuun, Jumalan sanan ja sakramenttien juhlaan, ja näin tulleet halveksineeksi Pyhää Henkeä, joka haluaa meissä toimittaa työtänsä. Ja silloinkin kun olemme tulleet tähän huoneeseen, jonka Henki haluaa täyttää, olemme kuitenkin usein tulleet Hänen lahjojensa äärelle puolinaisella tai aivan välinpitämättömällä sydämellä, jopa teeskennellen.

Rukoilkaamme Herralta, että Hän armahtaisi meitä syntisiä Poikansa Kristuksen tähden, ja antaisi kaikki syntimme anteeksi! Anokaamme, että Hän antaisi Pyhän Henkensä tehdä meissä työtään niin, ettemme väheksyisi Jumalan sanaa ja sen saarnaa, vaan pitäisimme sen pyhänä, kuuntelisimme ja oppisimme sitä mielellämme (Vähä katekismus, kymmenen käskyä, kolmas, 6). Pyytäkäämme, että Pyhä Henki saisi aina kutsua ja koota meidät siihen huoneeseen, jossa Herran seurakunta on yhdessä koolla ja jossa Hän tekee työtään. Pyytäkäämme, että Hän sitten myös valaisisi, pyhittäisi ja Kristuksen yhteydessä varjelisi meidät ja koko kristikunnan ainoassa oikeassa uskossa. (Vrt. Vähä katekismus, kolmas uskonkohta, pyhitys 6.)

Kun kristityt näin elävät Herran huoneessa, Pyhän Hengen työn äärellä ja sen vastaanottajina, alkaa myös tämän huoneen ulkopuolellakin tapahtua jotakin. Mitä se on, siitä kuulemme saarnan toisessa osassa.

Huone 2

On nimittäin olemassa myös toinen huone, jossa Pyhä Henki haluaa toimia: kristittyjen koti.

Kaikkivaltias taivaallinen Isä tahtoo antaa sinulle jokapäiväisen leivän, siis kaikki elämäsi tarpeet (Matt. 6:11; Vähä katekismus, Isä meidän, 14). Siksi Hän on antanut sinulle myös kodin, jossa sinä saat asua. Keskeistä ei nyt ole se, onko kotisi ulkoisesti loistelias taikka vaatimaton. Jumalan hyvä tahto on, että myös sinun kotisi olisi huone, jonka Hänen Pyhä Henkensä saa täyttää. Miten tämä sitten tapahtuu? Vastaus: Kun Herra on messussa ruokkinut Sinut sanallaan, Hän tahtoo, että sinä täytät myös kotisi Hänen sanallaan. En nyt tarkoita sitä, että sinun täytyisi käytännössä ripustaa seinät täyteen raamatunkohtia – toki tällaiset huoneentaulutkin voivat olla hyödyllisiä! Täytä kuitenkin kotisi sanalla sillä tavalla, että kaikissa tilanteissa luet sanaa ja puhut sitä itsellesi. Niin Pyhä Henki itse tulee sinun huoneeseesi ja täyttää sen.

Sinulle, jolle Herra on antanut perheen, kuuluu myös seuraava sana: Viisaudessaan ja armossaan Jumala, kaiken Luoja on asettanut miehen ja naisen välisen avioliiton ainoaksi oikeaksi yhdyselämän muodoksi. Tämän avioliiton myötä Hän on asettanut myös perheen. (1. Moos. 1:27–28; 2:21–25) Hän tahtoo antaa Pyhän Henkensä täyttämään sen huoneen, jonka Hän on aviopareille ja perheille asuttavaksi antanut. Siksi Hän on antanut kristittyjen perheiden isille tehtäväksi opettaa väelleen kristillisen uskon perusasiat sekä opettaa heitä rukoilemaan. Toki on totta, että lasten tasapainoiseen kasvuun tarvitaan sekä isää että äitiä. Molemmilla on tässä omat luovuttamattoman tärkeät tehtävänsä. Lasten kasvatus – siis myös hengellinen kasvatus – on paitsi isän myös äidin tehtävä. Mutta päävastuu perheen hengellisestä paimenuudesta ja kasvatuksesta kuuluu ensisijaisesti isän viralle.

Miten tämä perheen hengellisen elämän hoitaminen sitten käytännössä tapahtuu? Mitä perheenisän pitäisi tehdä? Moni miettii myös sitä, mahtaako tämä olla jotakin kauhean vaikeaa? Vastaus: on ja ei. Jokainen isä ja äiti tietää, että lasten kasvattaminen on ylipäätäänkin vaikea tehtävä. Vaikeaa se on siksi, että lapset ovat syntisiä, mutta myös siksi, että vanhemmatkin ovat syntisiä. Monet lasten kasvattamisen ja vanhemmuuden vaikeuksista heijastuvat valitettavasti myös perheen hengelliseen kasvatukseen. Mutta toisaalta, itsessään perheen hengellinen paimenuus ei ole mitään ydinfysiikkaa! Isän tehtävänä on yksinkertaisesti pitää huolta siitä, että koko perhe saa kuulla säännöllisesti Jumalan sanaa. Käytännössä tämä tapahtuu seuraavasti: Ensiksi, kun pyhäaamu koittaa, isä ei ainoastaan lähetä vaimoaan ja lapsiaan kirkkoon. Hän lähtee sinne itse ja ottaa perheensä mukaan. Toiseksi hän pitää huolta siitä, että joka aamu ja ilta kotona luetaan jokin kohta Raamatusta – pienikin katkelma on parempi kuin ei mitään! Edelleen, Vähää katekismusta käydään läpi pieni kohta kerrallaan. Näin luetaan vähitellen kymmenen käskyä, uskontunnustus ja Isä meidän -rukous selityksineen. Opetellaan, mitä Herra lahjoittaa kasteessa, ehtoollisessa ja ripissä. Kun Jumalan sanaa tällä tavalla perheissä käytetään, tämän sanan kautta Pyhä Henki tahtoo tulla täyttämään koko sen huoneen, jossa perhe asuu. Kyse ei siis ole siitä, että perheenisällä tulisi olla jokin erityinen saarnaajan tai raamattuopettajan lahja. Kyse on siitä, mitä Herra itse sanassaan haluaa tehdä ja tekeekin. Hänen sanastaan nousee sitten myös rukous perheen keskellä. Perheenisän tehtävänä onkin opettaa väelleen myös aamu- ja iltarukoukset. Tässäkin ovat oivallisena ohjeena Vähän katekismuksen aamu- ja iltarukoukset. Ne ovat niin lyhyet ja tiiviit, että lapset ja aikuisetkin oppivat ne nopeasti ulkoa. Samalla ne ovat äärettömän syvälliset rukoukset, sillä ne nousevat Isä meidän -rukouksen – siis Herran oman sanan – varmalta pohjalta.

Rakkaat ystävät, olkaamme kiitolliset Jumalalle siitä, että sanassaan Hän tahtoo lähettää Pyhän Henkensä täyttämään nekin huoneet, joissa me perheinemme asumme. Kiittäkäämme Häntä siitä, että Hän tahtoo antaa Henkensä niin pienten kuin suurten päälle, ja niin pyhittää meidät itsemme, avioliittomme ja perheemme.

Tunnustakaamme Jumalalle myös se syntimme, että vaikka tiedämme Pyhä Hengen toimivan sanassa, emme kuitenkaan ole aamuin illoin rientäneet avaamaan Raamattuamme ja katekismustamme. Luulotellussa tärkeydessämme olemme usein avanneet kiireelliset sähköpostit, laiskuudessamme ja mukavuudenhalussamme päivän lehden, sosiaalisen median tai television. Näin olemme laiminlyöneet paitsi oman hengellisen elämämme hoitamisen myös lastemme hengellisen kasvatuksen. Näin olemme tulleet myös halveksineeksi Pyhää Henkeä, joka haluaa meissä toimittaa työtänsä.

Rukoilkaamme Herralta, että Hän armahtaisi meitä syntisiä Poikansa Kristuksen tähden, ja antaisi kaikki syntimme anteeksi! Anokaamme, että Hän myös antaisi Pyhän Henkensä tehdä meissä työtään niin, ettemme enää väheksyisi Jumalan sanaa, vaan kuuntelisimme ja oppisimme sitä mielellämme, sekä sitten lapsillemmekin jakaisimme.

Siinä kodissa, missä Jumalan sanaa tällä tavalla käytetään, myös Pyhä Henki varmasti tekee työtään. Luulenpa, että tämä ei voi jäädä huomaamatta niiltäkään ihmisiltä, joita kotiisi tulee vieraaksi. Miksi? Siksi, että Pyhä Henki on itse Herra, voimallinen ja toimiva Jumala, joka tahtoo tehdä työtään sinussa ja koko huonekunnassasi. Tästä kuulemme lähemmin saarnan kolmannessa osassa.

Huone 3

Vielä on olemassa kolmaskin huone, jossa Pyhä Henki haluaa toimia: kristityn sydän. Jumala on siis antanut sanansa ja sakramenttinsa Kirkolleen jaettavaksi, sanansa kotihartauksissa ja katekismushetkissä luettavaksi. Mitä varten? Siksi, että Hän haluaa niiden välityksellä antaa Pyhä Henkensä täyttämään sinun sydämesi huoneen. Hän haluaa, että Pyhä Henki asuu sinussa (Room. 8:9, 11; vrt. Room. 5:5).

Kun sinä tulet kirkkoon, Herra tahtoo sanansa saarnalla ja Pyhässä Hengessä liikuttaa sinun sydäntäsi ja koko seurakuntansa sydämiä. Hän tahtoo sytyttää sydämiimme uskon valon, uuden tulen. Tämä ei tarkoita sitä, että sinun pitäisi sanaa kuullessasi välttämättä kokea sydämessäsi järisyttäviä tunteita. Paremminkin Herra tahtoo Henkensä kautta näin tehdä työtään sydämessäsi niin, että sinä yhdessä Hänen muun seurakuntansa kanssa opit oikein tuntemaan Jumalan ja Hänen Poikansa Jeesuksen Kristuksen, sekä ymmärtämään Raamattua. (Vrt. Huonepostilla, helluntai, ensimmäinen saarna, s. 438.)

Sanansa saarnalla Herra tahtoo liikuttaa sinun sydäntäsi ja koko seurakuntansa sydämiä armollaan. Hän tahtoo pyhittää meidät, jotka ennen olimme epäpyhiä ja syntisiä. Me itse olemme kyllä liian heikkoja voittamaan perkelettä ja vastustamaan hänen viettelyksiään. Mutta meillä on kuitenkin lohdutuksena se tieto, että Kristuksen kautta meillä on Pyhä Henki, joka antaa meille synnit anteeksi. (Huonepostilla, helluntai, ensimmäinen saarna, s. 440.) Jumala tahtoo, että vaikka meissä toki vielä on syntiä, emme kuitenkaan enää epäilisi, vaan turvaisimme Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen. Ja kun Henki näin pyhittää meidän sydämemme, tästä seuraa se, että Hän pyhittää myös meidän ruumiimme. Hän taivuttaa meitä oikeaan kuuliaisuuteen Jumalaan kohtaan. Näin me emme enää elä synneissä saati rakasta syntiä. Pikemminkin me luovumme synneistämme ja alamme ahkeroida sitä, mikä on Jumalalle otollista. (Huonepostilla, helluntai, ensimmäinen saarna, s. 440, 441.) Hengessään Herra tahtoo myös antaa sinulle ja koko seurakunnalleen sellaisen rohkeuden, ettemme enää pidä salassa sitä, että Hän on opettanut meidät tuntemaan Kristuksen ja Hänen sanansa. Hengessään Hän saa aikaan sen, että uskallamme tunnustaa Hänen sanaansa rohkeasti ja julkisesti, kaikkien kuullen. (Huonepostilla, helluntai, ensimmäinen saarna, s. 438.)

Olkaamme aina kiitolliset Jumalalle siitä, että sanassaan Hän tahtoo lähettää Pyhän Henkensä täyttämään meidän sydämemme huoneen, antamaan meille uuden sydämen (Huonepostilla, helluntai, ensimmäinen saarna, s. 443) ja uskon.

Tunnustakaamme Jumalalle myös se syntimme, että niin usein olemme sulkeneet korvamme Hänen sanaltaan ja siten myös sydämemme Hänen Henkensä työltä. Rukoilkaamme Herralta, että Hän armahtaisi meitä syntisiä Poikansa Kristuksen tähden ja antaisi kaikki syntimme anteeksi. Rukoilkaamme, että Hän sanansa kautta herättäisi meissä yhä uutta uskoa Kristukseen, että me kaikessa synnin hädässämme turvaisimme Häneen ja Hänessä saisimme syntimme anteeksi (Huonepostilla, helluntai, ensimmäinen saarna, s. 441–442). Tätä Pyhän Hengen uudistusta saamme Herralta aina pyytää. Sen Hän meille mielellään sanansa kautta myös antaa poikansa Jeesuksen Kristuksen tähden, jonka on kunnia ja valta aina ja iankaikkisesti. Aamen.

(Saarna on pidetty Samuelin luterilaisessa seurakunnassa Lahdessa 4.6.2017.)

6. sunnuntai pääsiäisestä (2. vsk), Ap. t. 1:12–14

Yläsalissa

Johdanto

Päivän pyhä epistola ajoittuu samaan tilanteeseen, josta kuulimme kuluneella viikolla, helatorstaina: Jeesus oli juuri luvannut opetuslapsilleen, että Pyhä Henki tulisi heidän päälleen. Hän oli sanonut heille, että he tulisivat olemaan Hänen todistajiaan koko maailmassa. Sitten Hänet oli otettu ylös taivaaseen. Vielä kaksi Herran enkeliä oli ilmestynyt opetuslapsille. He olivat ilmoittaneet heille, että Jeesus oli nyt todella otettu ylös taivaaseen, ja että Hän tulisi sieltä kerran myös takaisin. (Ap. t. 1:8–11)

Kun opetuslapset kuulivat enkeleiltä tämän viestin, mitä he tekivät? Luukas kertoo, että he palasivat Jerusalemiin, ja nousivat tuttuun ”yläsaliin, jossa he tavallisesti oleskelivat” (Ap. t. 1:13a). Tänään kuulemme siitä, mitä tuossa yläsalissa sitten tapahtui. Keskitymme evankelistan sanoihin: ”Nämä kaikki pysyivät yksimielisesti rukouksessa vaimojen kanssa ja Marian, Jeesuksen äidin, kanssa ja Jeesuksen veljien kanssa.” (Ap. t. 1:14)

Mitä yläsalissa tapahtui?

Luukas siis kutsuu yläsalissa olleita sanoilla ”Nämä kaikki”. Keistä hän puhuu? Edellä hän on luetellut jäljelle jääneet yksitoista apostolia nimeltä. Sitten hän sanoo, että nämä olivat siellä – niin kuin sanat tarkkaan ottaen kuuluvat – ”naisten kanssa” (σὺν γυναιξὶν). Evankelista ei tarkkaan määrittele keitä nämä naiset olivat tai kuinka monta heitä oli. Voidaan arvella, että kyse on samoista naisista, jotka olivat seuranneet Jeesusta Galileasta, ja jotka olivat olleet Herransa kanssa Hänen ristinsä juurella sekä ylösnousemuksen aamuna haudalla (Luuk. 8:2–3; 23:49). Joka tapauksessa on selvää, että tämä ei ollut ainoastaan miehille varattu kokoontuminen; paikalla oli Herran opetuslapsia molemmista sukupuolista. Edelleen Luukas kirjoittaa, että apostolien kanssa yläsalissa olivat myös Jeesuksen äiti Maria sekä Jeesuksen veljet.

Emme nyt lähde esittämään tarkkaa arvelua siitä, keitä Jeesuksen veljillä tässä tarkoitetaan. Lyhyesti todettakoon vain, että tuskin voi olla kyse sellaisista pojista, joita Joosefille ja Marialle olisi Jeesuksen jälkeen syntynyt. Nimittäin tällöin Luukas, joka juuri tässä edellä on maininnut Marian, varmasti kirjoittaisi näiden olleen esimerkiksi ”hänen muita poikiaan”. Nyt sana kuitenkin kutsuu näitä miehiä Jeesuksen veljiksi. Edelleen, mikäli Joosefilla ja Marialla olisi ollut muita poikia ja tässä puhuttaisiin heistä, on vaikea ajatella miksi Marian esikoinen Jeesus olisi ristin puulla antanut rakkaan äitinsä apostoli Johanneksen hoitoon (Joh. 19:26), eikä luonnollisten poikiensa hoitoon. Vanhastaan onkin ajateltu, että Marialla oli vain yksi poika, Herra Jeesus Kristus. Olisi aivan raamatullista ajatella, että Jeesuksen veljillä tarkoitetaan yksinkertaisesti Hänen opetuslapsiaan, Häneen uskovia miehiä. Puhuttelihan ylösnoussut Jeesus opetuslapsiaan nimenomaan veljikseen, Isän Jumalan lapsiksi (Joh. 20:17; ks. myös Mark. 3:35). Sana ei kuitenkaan anna meille lopullista vastausta siihen, keitä Jeesuksen veljillä tässä tarkoitetaan. Sen vuoksi mekin  nostamme tässä kohden hattua, ja jäämme yksinkertaisesti sen sanan varaan, että apostolien, Jeesuksen naisopetuslasten ja Hänen äitinsä Marian kanssa yläsaliin oli kokoontunut myös Jeesuksen veljiä.

Kaikkein keskeisintä tässä on kuitenkin se, että ”nämä kaikki”, joista Luukas kirjoittaa, olivat Jeesukseen uskovia. He olivat Jeesuksen omia, toisin sanoen niitä, joista tuli Hänen uuden liiton seurakuntansa.

Mutta mitä muuta näistä Jeesuksen omista sanotaan? Luukas kirjoittaa, että he ”pysyivät”, taikka ”pysyttelivät” tai ”olivat kestäviä” (ἦσαν προσκαρτεροῦντες). Alkukielen ilmaisulla voidaan tarkoittaa myös pysymistä uskollisena tai tehtävän hoitamista uskollisesti. Toisin sanoen: vaikka heidän Herransa oli nyt siis otettu heiltä ylös taivaaseen (Ap. t. 1:11) niin, etteivät he voineet enää Häntä nähdä, apostolit ja muut opetuslapset eivät kuitenkaan lähteneet omille teilleen, kukin mielensä mukaisiin toimiin. Varmaan olisi tuntunut helpommalta tehdä mitä itse huvitti. Varmaan aluksi olisi tuntunut helpommalta ajatella elävänsä myös hengellistä elämäänsä itsekseen, kuin toisten epätäydellisten ihmisten kanssa. Mutta nämä ihmiset tiesivät, että Herra Jeesus oli itse kutsunut heidät. Hän oli antanut heidän syntinsä anteeksi. Hän oli luvannut lähettää apostolinsa. Hän oli vielä luvannut lähettää Pyhän Henkensäkin heidän päälleen. Hän oli käskenyt heidän odottaa Jerusalemissa tämän lupauksen täyttymistä (Ap. t. 1:4). Sen vuoksi he nyt kaupunkiin tultuaankin pysyivät yhdessä. He tajusivat, että Herra Jeesus oli tehnyt heidät monet yhdeksi. Siksi he mielellään ”pysyivät” yhdessä, vaikka siinä tarvittiinkin kestävyyttä. Siksi he jälleen yhdessä nousivat tuohon samaan yläsaliin, jossa he Herransa kanssakin olivat aina kokoontuneet ja viettäneet aikaa.

Tähän liittyy myös seuraava sana, jonka Luukas opetuslapsista kirjoittaa. Hän sanoo, että he pysyivät ”yksimielisesti”. Tarkkaan ottaen tämä ilmaisu voitaisiin kääntää sanoilla ”samassa innossa” (ὁμοθυμαδὸν). Tätä sydänten ja mielen ykseyttä he eivät olleet itse saaneet aikaan. Varmasti apostolit muistivat, miten he päinvastoin olivat itsekkyydessään ja kunnianhimossaan saaneet aikaan kiistaa siitä, kuka heistä oli suurin (Luuk. 9:46) ja kuka saisi istua Kristuksen oikealla ja vasemmalla puolella Hänen valtakunnassaan (Matt. 20:20–24). Tämä sydänten ja mielen yksimielisyys opetuslasten kesken ei perustunut inhimillisten mieltymysten samankaltaisuuteen, siihen että opetuslapsilla ”synkkasi” keskenään – vaikka sellainenkin voi toki olla mukavaa. Tämän sydänten ja mielen yksimielisyyden perustana oli yksi ja yhteinen Herra, sekä yksi ja yhteinen usko Häneen.

Evankelista kirjoittaa myös siitä, missä apostolit ja muut opetuslapset pysyttelivät yksimielisesti. He pysyttelivät yksimielisesti ”rukouksessa”. Jos opetuslasten lihalliselta mieleltä olisi kysytty, olisi varmaan monelle heistä ollut helpompaa lähteä oman mielensä mukaisiin toimiin, kuin rukoilla. Siksi tässäkin asiassa vaadittiin tietoista ”pysyttelemistä” ja kestävyyttä. Vaikka tämä opetuslasten rukous tapahtui temppelin muodollisen jumalanpalveluksen ulkopuolella, yläsalissa, kyse ei kuitenkaan ollut pelkästä uskovien yhdessäolosta, jossa vähän rukoiltiinkin. Kyse ei varmaan myöskään ollut ainoastaan ”vapaasta” rukoilusta. Kyse on Jeesuksen omien jumalanpalveluksesta. Apostolit lukivat siellä Jumalan sanaa. He saarnasivat Herrastaan Kristuksesta sekä Vanhan testamentin että Herran omien sanojen pohjalta. Jumalan sana ja sen saarna synnytti tässä alkuseurakunnassa myös rukouksen. He rukoilivat yhdessä uskossa ja yksimielisesti, että Herra voisi pian vuodattaa lupaamansa Hengen heidän päälleen, että Herran tahto voisi tapahtua heidän elämässään ja he saivat voiman palvella Kristuksen todistajina, kukin omilla paikoillaan.

Hieman tätä myöhemmin, helluntain jälkeen Herran omista kerrotaan, että ”he pysyivät apostolien opetuksessa ja keskinäisessä yhteydessä ja leivän murtamisessa ja rukouksissa.” (Ap. t. 2:42) Tässäkin kohdassa Pyhä Henki käyttää samaa sanaa, joka tarkoittaa ”pysyttelemistä” tai jossakin ”kestävänä olemista”. Kuitenkaan tässä vaiheessa, josta tämän päivän epistola kertoo, Pyhää Henkeä ei kuitenkaan vielä ollut lähetetty. Siksi tässä ei vielä puhuta apostolien julkisesta opetustyöstä tai leivän murtamisesta – siis alttarin sakramentin jakamisesta seurakunnalle. Niiden aika oli tulossa myöhemmin, jo aivan pian, helluntain ja Pyhä Hengen vuodattamisen myötä.

Juuri tällaiseen tilanteeseen Pyhä Henki sitten myös vuodatettiin. Hän tuli taivaasta opetuslasten päälle nimenomaan silloin, kun he olivat ”kaikki yhdessä koolla.” (Ap. t. 2:1) Eivät he silloinkaan olleet koolla ainoastaan jutustelemassa tai paistamassa makkaraa. He olivat tulleet koolle nimenomaan kuulemaan Jumalan sanaa ja sen saarnaa, sekä rukoilemaan.

Mitä tämä teksti meille puhuu?

Mitä tämä pyhä teksti meille tämän päivän kristityille puhuu? Nostamme siitä esiin kaksi näkökulmaa.

Ensiksi lausutaan sananen rukouksen yhteisöllisyydestä: Usein kun kristityt puhuvat rukoilemisesta tai rukouselämästä, moni taitaa ajatella lähinnä omaa yksityistä rukouselämäänsä. Tämä onkin tärkeää! Koska nimittäin Jumala haluaa kuulla kristittyjen rukoukset ja vastata niihin, on Hän myös käskenyt omiaan – siis myös meitä – rukoilemaan. (2. Moos. 20:7; Vähä katekismus. Kymmenen käskyä. Toinen, 4.) Siksi on tärkeää, että sinäkin otat päivittäin aikaa omaan henkilökohtaiseen rukoukseesi. On tärkeää myös, että te perheenisät otatte tätä aikaa rukoukseen myös puolisoidenne kanssa, ja sitten lastenne kanssa. Huomatkaa samalla, että tämä aika ei ”itse ota itseään”, vaan teidän, kristittyjen täytyy varata se päiväohjelmaanne. Mutta sitten: niin kuin monessa muussakin hengellisen elämän asiassa, myös rukouksen kohdalla käy usein ilmi, miten paljon me kristityt tarvitsemme toinen toisiamme. Toki voi olla, että sinustakin joskus voi tuntua helpommalta ajatella eläväsi elämääsi yksin, ja myös hengellistä elämääsi itseksesi. Omien kipujen kanssa voi joskus tuntua vaikealta kohdata muita seurakuntalaisia. Ehkä kysyt: ”Mitä jos en pystykään näyttelemään onnistunutta ja elävää kristittyä?” Mutta ensiksi kysyn sinulta: Onko Kristus perustanut seurakuntansa sitä varten, että kristityt tulisivat sinne sunnuntaisin esittämään onnistuneisuuttaan tai hengellistä elävyyttään? Ei! Kristuksen seurakunta on syntisten sairaala (Matt. 9:12) ja väsyneiden lepopaikka (Matt. 11:28).

Edelleen, nyt käsillä olevaan rukouksen asiaan liittyen ehdotan: Yksin on hyvin vaikeaa pysyä kestävänä rukouksessa. Oikea rukous ei nimittäin lähde meidän yksilöllisestä tahdostamme tai palavuudestamme, vaan Jumalan sanan kuulemisesta. Tästä uskonpuhdistaja Luther kirjoittaa:

Ethän sinä yksityisestikään pysty milloinkaan menestyksellä rukoilemaan, jos et itsellesi ole julki lukenut joko Uskontunnustusta tai jotakin muuta raamatunkohtaa, joka muistuttaa sinua Jumalan hyvyydestä, siitä ettei hän ole ainoastaan käskenyt sinua rukoilemaan vaan liittänyt käskyynsä lupauksen sen kuulemisesta. Tällä yksityisellä saarnalla, jonka kohdistat itse itsellesi, sydämesi saa kehotusta rukoukseen. (WA 42, 499; 1. Mooseksen kirjan selitys II, s. 221.)

On siis tärkeää, että yksin ollessasi tutkit Raamattua ja Katekismusta! Mutta nyt kysyn sinulta: Onko sinulla sellainen itsekuri, että pystyt yksin pysyttelemään kestävänä sanan lukemisessa? Ja vaikka sinulla sellainen itsekuri olisikin, eikö sinun mieleesi tule koskaan sanan äärellä kysymyksiä, joihin tarvitset vastauksia hengellisen elämäsi rakennukseksi? Oletko hengellisesti niin vahva ja itsessäsi riittävä, ettet tarvitse muun seurakunnan yhteyttä ja tukea? Kyllä sinä tarvitset sitä. Sinä tarvitset paitsi henkilökohtaista hartauselämää myös ja nimenomaan Jumalan seurakunnan julkista jumalanpalvelusta, jossa Hän ruokkii pyhän laumansa sanalla ja sen saarnalla. Niin kuin jo ensimmäisillä kristityillä, niin meilläkin kristillinen elämä on elämää nimenomaan yhteisössä, Kristuksen Kirkossa. Siksi on tärkeää, että me kristityt järjestämme aikaa yhteiselle rukoukselle. Ensisijaisesti kristittyjen yhteinen rukous onkin nimenomaan julkisen jumalanpalveluksen viettämistä. Messussa seurakunta paitsi kuulee sitä Jumalan sanaa, josta kaikki oikea rukous nousee, se myös psalmeissa ja liturgisissa rukouksissa rukoilee Herraa pyhän Raamatun omin sanoin. Tällaisia käytettiin jo vanhan liiton aikana nimenomaan Jumalan seurakunnan julkisessa jumalanpalveluksessa, ja käytetään edelleen uudessa liitossa. Ei olekaan sattumaa, että kun Luther puhuu Kirkon kuudennesta tuntomerkistä, rukouksesta, hän puhuu nimenomaan kristillisen seurakunnan julkisesta jumalanpalveluksesta. Messu on rukousta sanan varsinaisessa merkityksessä! Juuri siitä voi sinun henkilökohtainenkin hartauselämäsi nousta. Lisäksi sinä tarvitset myös toisten kristittyjen vertaistukea ja rukousaiheiden keskinäistä jakamista ja Herran eteen viemistä pienemmälläkin joukolla.

Tätä kaikkea myös me Samuelin seurakunnassa olemme harjoitelleet. Sunnuntaisin me kokoonnumme yhdessä messuun, vastaanottamaan evankeliumin lahjoja, kiittämään ja ylistämään Jumalaa, sekä rukoilemaan Häntä niin yhteisten kuin yksityisempienkin asioiden puolesta. Joka torstai-ilta me kokoonnumme rukouspiiriin tai raamattupiiriin rukoilemaan oman seurakuntamme ja sisarseurakuntiemme puolesta, sekä jakamaan muitakin henkilökohtaisia rukousaiheitamme. Yhteistä ja vapaampaakaan rukousta ei tarvitse lainkaan jännittää, eihän rukouksessa ole kysymys oman hurskauden esittämisestä muille, saati jostakin vaikeasta hengellisestä suorituksesta. Rukous on yksinkertaisesti sitä, että sinä lausut oman mahdottomuutesi Jumalalle, jolle ”ei mikään ole mahdotonta” (Luuk. 1:37), ja oman puutteesi Hänelle, joka on ”rikas antaja kaikille, jotka häntä avuksi huutavat” (Room. 10:12).

Toiseksi epistola muistuttaa meille, että evankeliumin julistaminen lähtee aina jumalanpalveluksesta. Ennen kuin seurakunta voi toimia Kristuksen todistajina ja julistaa evankeliumia maailmassa, sen on itse elettävä päivittäin ja viikoittain Kristuksen evankeliumin lahjoista. Siksi evankeliumin julistaminen lähtee siitä, että ”nämä kaikki”, siis Jeesukseen uskovat ovat yhdessä koolla – apostoliset sananpalvelijat, naiset ja miehet, äidit, isät ja lapset, koko Jumalan seurakunta.

Koska me olemme vielä myös syntisiä, ei seurakunnan yhteen tuleminen tai yhdessä oleminen aina ole pelkästään helppoa tai mukavaa. Siksi mekin tarvitsemme sitä, että ensimmäisten kristittyjen tavoin pysymme kestävinä ja uskollisina, yksimielisesti rukouksessa toistemme kanssa. Evankeliumin julistaminen maailmassa lähtee siitä, että me emme vaikeuksista huolimattakaan luovuta tai jätä seurakunnankokoustamme (Hepr. 10:25), vaan tulemme itse ja tuomme vaikeutemmekin aina Herralle, Hänen anteeksiannettavakseen, Hänen hoidettavakseen.

Mutta mistä me syntiset ihmiset voimme löytää sydänten ja mielen yksimielisyyden? Siitäkö, että me tykkäämme kokoontumisissamme kuulla samanlaista musiikkia tai paistaa samanlaista makkaraa? Ei niin! Kristillinen yksimielisyys on jumalallinen todellisuus, jonka Hän itse synnyttää pyhän sanansa kautta. Yksimielisyys syntyy kun me kuulemme Hänen yhtä ja yhtenäistä, väärentämätöntä sanaansa, uskomme sen sellaisena kuin Hän on sen meille antanut ja apostolisten sananpalvelijoidensa kautta meille saarnauttaa, ja sitten myös tunnustamme uskomme siihen. Jumalan sanan ja sakramenttien välityksellä Pyhä Henki tulee meidänkin luoksemme, ja Hän, Herra itse tekee meidät yhdeksi itsessään, sekä edelleen vahvistaa tätä yhteyttä. Silloin Hän saa aikaan myös sen, että me – Jeesuksen omat – saamme kukin omilla paikoillamme olla Herramme todistajina ja evankeliumin välikappaleina.

Lopuksi: Kokoontukaamme mekin aina yhdessä, Kristuksen seurakunnan jumalanpalvelukseen, jossa Hän on armonvälineissään läsnä ja palvelee meitä! Ja vaikka ulkoiset puitteet eivät olekaan seurakuntaelämän keskeisimmässä osassa, kehotan meitä kuitenkin yhdessä rukoilemaan Herralta myös sitä, että mekin saisimme oman ”yläsalin”. Toisin sanoen, rukoilkaamme sellaista kirkkotilaa, joka voisi olla jatkuvasti käytössämme. Ei siksi, että me tällaisen tilan myötä tulisimme oikeaksi kirkoksi. Kristuksen Kirkko me olemme jo nyt, onhan meillä Hänen sanansa ja sakramenttinsa! Mutta pyytäkäämme Herralta sellaista kirkkotilaa, jossa pastori voisi joka päivä palvella seurakuntaa ottamalla vastaan rippiä ja julistamalla syntejä anteeksi, ja jossa voisimme kokoontua aamu- ja iltarukouksiin, sekä Herran päivänä pyhään messuun. Tämä on varmasti Jumalan mielen mukainen rukous, sillä Hän tahtoo jatkuvasti kuulla meidän, seurakuntansa rukouksia ja tulla palvelemaan meitä armonvälineissään. Siksi, niin tässä kuin kaikissa muissakin asioissa muistakaamme, että Herra on ”rikas antaja kaikille, jotka häntä avuksi huutavat”. Hänen on kunnia ja valta aina ja iankaikkisesti. Aamen.

(Saarna on pidetty Samuelin luterilaisessa seurakunnassa Lahdessa 28.5.2017.)

Helatorstai (1. vsk), Ap. t. 1:1–11

Onko Jeesus poissa?

Oletko sinä joskus pohtinut mahtaako Jeesus olla sinun kanssasi? Kirkossa puhutaan paljon Jeesuksesta ja Hänen läsnäolostaan, ja sinäkin varmasti tahdot uskoa sen kaiken. Ei ehkä kuitenkaan ole harvinaista, että mietit, mahtaako Jeesus aivan todella olla läsnä, sinun luonasi. Ethän sinä voi silmilläsi nähdä Häntä, etkä aina oikein tunteakaan Hänen läsnäoloaan. On kuitenkin hyvä muistaa mitä sana sanoo: me ”vaellamme uskossa emmekä näkemisessä.” (2. Kor. 5:7) Älkäämme siis olko ”silmäkristittyjä” taikka ”tunnekristittyjä”, vaan pikemminkin ”korvakristittyjä”. Kuulkaamme korvillamme Jumalan pyhää sanaa, jonka kuulemisesta uskokin tulee (Room. 10:17), siis se usko, jossa me vaellamme.

Mutta nyt kun me juuri kuulimme sanaa, kuulimme, miten myös helatorstain epistolatekstissä sanottiin, että Jeesus otettiin ylös taivaaseen, siis pois opetuslasten näkyvistä. Jeesus meni pois, eivätkä nämä miehet enää nähneet Häntä. Oliko Jeesus tämän jälkeen poissa heidän luotaan? Kuulkaamme nyt, mitä sana tästä asiasta sanoo.

*

Jeesus oli opetuslastensa kanssa Öljymäellä. Hän oli nyt suorittanut koko sen lunastustyön, jota varten taivaallinen Isä oli Hänet maailmaan lähettänyt: Kaiken sen, mitä Jumalan kymmenen käskyä kielsivät ja käskivät – sen, mitä sinä et voinut täyttää – sen Jeesus oli pyhässä elämässään täyttänyt. Ja vaikka Hän näin siis oli synnitön, Hän kuitenkin kuuliaisena Isän tahdolle oli ottanut sinun syntivelkasi kantaakseen. Hän oli tullut kiusatuksi kaikella sillä vaivalla ja kiusauksella, jonka alla sinä, syntinen ihminen elät (Hepr. 4:15). Näin Hän oli halunnut tehdä, että voisi sinua, kiusattua auttaa (Hepr. 2:18). Jeesus Kristus oli nyt kärsinyt Golgatalla sinun syntisi palkan, kuoleman, että saisi itsessään antaa sinulle Jumalan armolahjan, iankaikkisen elämän (Room. 6:23).

Nyt tämä Jeesuksen työ maailmassa oli täytetty (Joh. 19:30). Hän oli myös neljänkymmenen päivän aikana ilmestynyt opetuslapsilleen monta kertaa, osoittanut, että Hän oli noussut  kuolleista ja eli (Ap. t. 1:3). Nyt Jeesuksen oli tullut aika palata Isänsä luo (Joh. 14:12, 28). Mutta vaikka Herra oli menossa pois, Hän ei kuitenkaan aikonut jättää opetuslapsiaan yksin. Hän lupasi heille, että Pyhä Henki tulisi heidän päälleen (ἐφ᾽ ὑμᾶς – Ap. t. 1:8). Juuri siksi että Jumalan Poika menisi pois opetuslastensa luota, Hän voisi myös lähettää heille Puolustajan, Pyhän Hengen (Joh. 16:7). Tämä tapahtuisi jo aivan pian. Aivan pian Henki tulisi opetuslasten päälle ja he saisivat Hänessä voiman. Aivan kohta he saisivat toimia Jeesuksen elämän, kuoleman ja ylösnousemisen todistajina, viedä Pyhässä Hengessä hyvää sanomaa Jeesuksesta koko maailmaan. Ensin tämä sanoma vietäisiin kaikille Jerusalemin kaupungin asukkaille, sitten Juudean maakunnan ihmisille, sitten Samarian puolijuutalaiselle kansalle, ja lopulta maan ääriin saakka, siis kaikille pakanakansoillekin (Ap. t. 1:8). Mutta ensin piti Pyhän Hengen tulla. Sitä varten opetuslasten piti nyt jäädä Jerusalemiin, odottamaan tämän lupauksen täyttymistä, Hengen vuodattamista (Ap. t. 1:4).

Sitten tapahtui ihmeellinen asia. Luukas kirjoittaa: ”Kun hän oli tämän sanonut, kohotettiin hänet ylös heidän nähtensä, ja pilvi vei hänet pois heidän näkyvistään.” (Ap. t. 1:9) Elämän ja kuoleman Herra, Jeesus nosti kätensä siunaamaan opetuslapsia (Luuk. 24:50) ja niin Hänet kohotettiin ylös maasta, taivaaseen. Aiemmin, ylösnousemisensa jälkeen Jeesus oli lähtenyt opetuslastensa luota eri tavalla: Hän oli yhtäkkiä kadonnut heidän näkyvistään (Luuk. 24:31). Silloin opetuslapset olivat tienneet, että Hän varmasti ilmestyisi heille jälleen. Kuitenkin tällä kertaa, kun Jeesus astui ylös taivaisiin, Hänet otettiin ylös hitaammin, näkyvällä ja taivaallisella tavalla. Ruumiillisessa ja silmillä nähtävässä muodossa Hänet otettiin heiltä ylös taivaaseen (ὁ ἀναλημφθεὶς ἀφ’ ὑμῶν εἰς τὸν οὐρανὸν – Ap. t. 1:11; ks. myös 1:2), Isänsä luo. Jeesus halusi, että apostolit oikein tarkoin näkisivät Hänen menevän pois, jotta he sitten voisivat olla tämänkin tapahtuman todistajia koko maailmassa. Ja niin jo apostolien päivistä asti on evankeliumin sanomaan ja kristilliseen uskontunnustukseen kuulunutkin aina myös se, että Kristus Jeesus, kuoleman Voittaja on astunut ylös taivaaseen.

*

Luukas kuvaa tätä ihmeellistä tapahtumaa ja kirjoittaa, että opetuslapset katselivat taivaalle Jeesuksen mennessä (Ap. t. 1:10). Evankelistan sanat ovat koruttomat, mutta me voimme kuvitella sitä valtavaa hämmästystä, joka nämä miehet valtasi. Tuonne ylös heidän Herransa nyt kohosi, kunnes katosi pilviin.

Opetuslapset siis näkivät Jeesuksen menevän. He eivät kuitenkaan nähneet sitä, mihin Jeesus mentyään saapui. He eivät nähneet sitä, että kun Jeesus näin meni pois heidän näkyvistään, Hän siirtyi luodun maailman pimeydestä taivaan luomattomaan valoon, maailman ajasta iankaikkisuuteen. Kunnian kuningas Jeesus Kristus astui porteista sisään Jumalan ja Hänen enkeliensä sekä pyhien asuntoihin, taivaaseen (Ps. 24:9). Siellä Hän myös istui Isän oikealle puolelle, ja Hänelle annettiin valta, joka ei lakkaa, kunnia, sekä valtakunta, joka ei häviä (Dan. 7:13; vrt. Ps. 110:1–2). Kuitenkaan Jumalan Poika Jeesus ei tällöinkään lakannut olemasta ihminen. Hänen ihmisluontonsa ei edes taivaan kirkkaudessa sekoittunut jumalalliseen luontoon tai hävinnyt. (Yksimielisyyden ohje. Todisteiden luettelo VII.) Hän pysyi Jumalana ja ihmisenä, yhdessä persoonassa. Eikö tämä ole ihana evankeliumi meille, ruumiillisille ja näkyville ihmisille? Kun Jeesus on astunut ylös taivaaseen, Isän oikealla puolella istuu ja hallitsee iankaikkisesti Jumala ja ihminen. Sen vuoksi, jos ”joku syntiä tekeekin, niin meillä on puolustaja Isän tykönä”, Jumala ja ihminen ”Jeesus Kristus, joka on vanhurskas.” (1. Joh. 2:1) Ja koska Hän on taivaassakin paitsi Jumala myös ihminen, hän istuu ja hallitsee siellä ruumiillisella ja näkyvällä tavalla. Ja samalla on ihmeellinen tosiasia, että tällöinkään ei mikään maallinen paikallisuus rajoita Häntä, niin kuin me ihmiset olemme paikkaan sidottuja. Taivaaseen astunut ihminen ja Jumala Jeesus Kristus on kaikkialla läsnäoleva.

Mutta Öljymäellä seisovat opetuslapset eivät silmillään nähneet tätä kaikkea. He näkivät vain rakkaan Herransa menevän pois, erkanevan heistä ylös taivaaseen (Luuk. 24:51). Siksi Jumala lähettikin kaksi pyhää sanansaattajaansa heidän luokseen. Luukas kirjoittaa: ”niin katso, heidän tykönänsä seisoi kaksi miestä valkeissa vaatteissa; ja nämä sanoivat: ’Galilean miehet, mitä te seisotte ja katsotte taivaalle? Tämä Jeesus, joka otettiin teiltä ylös taivaaseen, on tuleva samalla tavalla, kuin te näitte hänen taivaaseen menevän.’” (Ap. t. 1:10b–11) Enkelien tehtävänä oli vahvistaa se, mitä opetuslapset olivat nähneet ja selittää se heille: Jeesus oli otettu taivaaseen. Mutta enkelit kertoivat muutakin, jotakin, mikä liittyy läheisesti Herran taivaaseenastumiseen: Tämä sama Jeesus, tämä kuoleman voittanut, ylösnoussut ja taivaaseen astunut Jeesus olisi kerran tuleva taivaasta myös takaisin, vieläpä samalla tavalla kuin Hän nyt sinne meni, kunniassaan, ruumiillisella ja näkyvällä tavalla. Vaikka Herra Jeesus oli nyt mennyt pois, Hän ei kuitenkaan olisi jättänyt omiaan yksin. Hän tulisi kerran takaisin ”pilvessä suurella voimalla ja kirkkaudella” (Luuk. 21:27), tuomitsemaan eläviä ja kuolleita, ja sitten viemään rakkaat uskovansa omaan valtakuntaansa, taivaan kirkkauteen (Matt. 25:31–34). Tähän opetuslapset saisivat nyt katsoa sen sijaan, että jäisivät katselemaan taivaalle.

Mutta oli muutakin. Opetuslapset muistivat, mitä Herra itse oli heille sanonut: He eivät olisi yksin edes tuohon suureen viimeiseen päivään asti. Pyhä Henki vuodatettaisiin pian heidän päälleen. Kaikkivaltiaan Jumalan kolmas persoona, Herra ja eläväksitekijä, ”joka lähtee Isästä ja Pojasta ja jota yhdessä Isän ja Pojan kanssa kumarretaan ja kunnioitetaan ja joka on puhunut profeettojen kautta” (Nikaian–Konstantinopolin uskontunnustus) – Hän tulisi aivan pian heidän luokseen. Vaikka Jeesus siis oli nyt mennyt taivaaseen, Jumalan Pyhä Henki olisi heidän kanssaan. Ja missä ikinä apostolit Pyhän Hengen voimassa toimisivat Jeesuksen todistajina, siellä Henki nimenomaan heidän saarnaamansa evankeliumin sanan ja pyhän kasteen kautta tulisi yhä uusien ihmisten elämäksi. Siellä myös Jeesus itse olisi läsnä sanassaan, sekä siinä vedessä, jonka Hänen sanansa tekee kasteen pyhäksi sakramentiksi, uudestisyntymisen pesuksi (Tiit. 3:5). Näiden välineiden kautta Herra itse olisi läsnä ja ”jäsentäisi” yhä uudet ihmiset – ennen uskosta osattomat – elävään ja hengelliseen ruumiiseensa, pyhään Kirkkoonsa, pelastettujen joukkoon (1. Kor. 12:13). Tämän ruumiinsa elämänyhteyteen otetuille Herra myös apostoliensa kautta jakaisi todellisen ja elävän ruumiinsa sekä verensä leivässä ja viinissä, heidän syntiensä anteeksiantamiseksi. Ei Jeesus jättäisi heitä orvoiksi, vaan tulisi yhä uudestaan sanassa ja sakramenteissa heidän tykönsä. Vaikka maailma ei Häntä enää näkisikään, Hänen omansa saisivat nähdä Hänet uskon kautta, näkyvien sakramenttien konkretiassa. (Joh. 14:18–19) Näin he, Kristuksesta ja Pyhästä Hengestä osalliset saisivat uskoa yhden, pyhän, yhteisen ja apostolisen Kirkon, Kristuksen ruumiin, ja itsekin kuulua siihen. Näin he saisivat luottaa pyhän kasteensa liittoon, jossa heidän syntinsä pestiin pois (Ap. t. 22:16). Näin he myös saisivat uskossa odottaa kuolleiden ylösnousemusta ja sitä tulevan maailman elämää, johon pilvissä taivaaseen astunut Herra tulisi heidät hakemaan. (Vrt. Nikaian–Konstantinopolin uskontunnustus.) Silloin myös heidät temmattaisiin pilvissä Herraa vastaan yläilmoihin, ja niin he saisivat aina olla Hänen kanssaan (1. Tess. 4:17), ja nähdä Hänet kasvoista kasvoihin.

Jotta tämä kaikki voisi nyt toteutua, ei siis ollut aikaa jäädä tuijottamaan taivaalle. Eikä ollut tarvettakaan. Herra – vaikka Hän oli nyt mennyt taivaaseen – olisi kuitenkin oleva läsnä seurakuntansa keskellä, heidän kanssaan joka päivä maailman loppuun asti (Matt. 28:20). Nyt oli aika odottaa Pyhää Henkeä. Sitten aivan kohta olisi saarnata, kastaa, julistaa syntejä anteeksi ja jakaa alttarin sakramenttia, toisin sanoen, viedä Herran sana ja Hänen kirkkoruumiinsa osallisuus kaikille kansoille pelastukseksi!

*

Huomaatko sinä, rakas ystävä, miten hyvin Herra Jeesus on kaiken tehnyt? Vaikka sinä et tänään silmilläsi näe Häntä tai sydämessäsi aina tunne Hänen läsnäoloaan, Hän on kuitenkin sinun luonasi. Hän, kuoleman voittaja, on astunut ylös taivaaseen juuri sitä varten, että voisi sanansa ja kasteen kautta vuodattaa Pyhän Henkensä sinun päällesi. Hän on astunut ylös taivaisiin, ajan ja paikan tuolle puolen, että voisi sanassa ja sakramenteissa olla sinun luonasi, antamassa syntisi anteeksi. Älä siis sinäkään jää katselemaan taivaalle tai sydämesi tunteisiin, ikään kuin Jeesus olisi poissa! Kuule Hänen sanaansa. Ota vastaan kaikki Hänen pelastuksensa lahjat, jotka Hän on tätä aikaa varten sinulle ja koko seurakunnalleen antanut. Kysy omaa paikkaasi siinä Hänen työssä, jossa Hän seurakuntansa kautta haluaa saarnata evankeliuminsa kaikille kansoille pelastukseksi. Niin sinä saat paitsi rauhassa odottaa myös jouduttaa sen päivän tulemista, jona Herra Jeesus tulee kirkkaudessa takaisin tuomitsemaan eläviä ja kuolleita (vrt. 2. Piet. 3:12). Sinä päivänä sinä, Hänessä pelastettu ja Hänen sanallaan pyhitetty, saat yhdessä kaikkien Hänen pyhiensä kanssa nousta Häntä vastaan, päästä Hänen iankaikkiseen kirkkauteensa. Aamen.

(Saarna on pidetty Samuelin luterilaisen seurakunnan helatorstain seuroissa Lahdessa 25.5.2017.)

24. sunnuntai helluntaista (1. vsk), Ap. t. 4:18–21

Jeesus vaietaan – Jeesus puhuu!

Johdanto

Keskitymme nyt kolmeen asiaan, joista Pyhä Henki päivän epistolassa puhuu. Ensinnäkin, tässä maailmassa Jeesuksen nimestä tahdotaan usein vaieta, ja Hänen nimessään saarnaaminen vaientaa. Toiseksi kuulemme, että Jumalan sana on näiden Kristuksen asian vaientajien yläpuolella, ja että siihen Hän itse tahtoo omiensa pitäytyvän. Kolmanneksi saamme vielä kuulla, millä tavalla Hän antaa omillensa voiman pitää Hänen sanaansa esillä.

Jeesus tahdotaan vaieta kuoliaaksi

Ensiksi: Saarnaaminen ja opettaminen Jeesuksen nimessä saa tässä maailmassa osakseen valtavaa vastustusta. Päivän epistolan edellä Pyhä Henki kertoo, miten Hän oli apostolien suulla saarnannut Jeesusta juutalaisille ja heidän johtomiehilleen. Hän oli saarnannut, että Jeesus on Vanhan testamentin julistama Messias, Herran kärsivä Palvelija, joka ristiinnaulittiin, mutta jonka Jumala herätti kuolleista (Ap. t. 3:11–4:12). Mutta kun Jeesusta näin saarnattiin, niin mitä tapahtui?

Juutalaisten johtomiehet, nämä valtaa pitävät nousivat vastustamaan sanaa ja sen saarnaa. Totta kai he tunsivat Vanhan testamenttinsa erinomaisesti. Siksi he myös varmasti ymmärsivät, että Pietarin ja Johanneksen puhe Messias-ennustusten täyttymyksestä oli vastaansanomaton. Sydämensä kovuudessa he eivät kuitenkaan halunneet suostua siihen. Nasaretilainen Jeesus, tuo ristiinnaulittu mies ei saanut olla Messias – ei vaikka Hänen nyt sanottiin jopa nousseen kuolleista. Näiden johtomiesten olon teki kuitenkin vaikeaksi se, että hyvin monet niistä, jotka nyt olivat kuulleet apostolien saarnaaman Jumalan sanan, olivat myös saaneet uskon lahjan ja liittyneet kristittyjen joukkoon (Ap. t. 4:4). Lisäksi toinen näistä kalastajista oli aivan siinä temppelin portin pielessä nostanut pystyyn miehen, joka oli ollut rampa äitinsä kohdusta asti (Ap. t. 3:1–10). Tämä mies oli kokonaan parantunut, vieläpä juuri nyt seisoi tuossa heidän kanssaan, kaikkien nähtävänä (Ap. t. 4:14).

Mitä siis tehdä? Miten saada tämä jatkuvasti laajeneva Jeesus-liike tukahdutetuksi? Juuri epistolatekstiä edeltävissä jakeissa Pyhä Henki sanoo: ”he pitivät keskenänsä neuvoa ja sanoivat: ’Mitä me teemme näille miehille? Sillä että heidän kauttansa on tapahtunut ilmeinen ihme, sen kaikki Jerusalemin asukkaat tietävät, emmekä me voi sitä kieltää. Mutta ettei se leviäisi laajemmalle kansaan, niin kieltäkäämme ankarasti heitä enää tähän nimeen puhumasta yhdellekään ihmiselle.’” (Ap. t. 4:15–17) Huomaatko miten nämä korkea-arvoiset oppineet vihasivat Kristusta? He eivät tahtoneet edes mainita Hänen nimeään. Ja juuri tätä Jeesuksen nimen välttämistä ja vaikenemista he halusivat käyttivät nyt myös taktiikkanaan, jolla vaientaa kristittyjen saarna. Heille ei riittänyt, että he olivat jo kerran ristiinnaulitsemalla tappaneet Kristuksen. Nyt he tahtoivat vielä vaieta Hänet kuoliaaksi. Pyhä Henki sanookin: ”Niin he kutsuivat heidät ja kielsivät heitä mitään puhumasta ja opettamasta Jeesuksen nimeen.” (Ap. t. 4:18)

Rakkaat ystävät, kuulostaako tutulta? Tänäänkin siellä, missä Kristusta saarnataan ja Hänen nimessään opetetaan, tämä evankeliumin saarna ja opetus tahdotaan usein vaientaa. Jopa monet niistäkin, jotka sanovat olevansa kristittyjä, on perkele houkutellut kiinnittämään sydämensä muuhun kuin yksin Kristukseen ja Hänen sanaansa. Joku on esimerkiksi mielistynyt korkeaan oppineisuuteensa tai kirkolliseen asemaansa, joku taas siihen, että saa kuulua yhteiskunnassa yleisesti hyväksyttyyn ja laajaa valta-asemaa edustavaan uskonnolliseen järjestelmään. Toki moni näistäkin ihmisistä kyllä juhlapuheissa tai virallisissa julkilausumissa vielä puhuu kauniita sanoja raamatullisuudesta, jopa luterilaisen uskomme keskeisistä kohdista. Mutta katsokaa, miten he näistä kauniista sanoista huolimatta ovat kuitenkin kohdelleet niitä apostolisen viran kantajia, jotka vielä saarnaavat Kristusta: Herran palvelijoita on rahallisilla lahjuksilla houkuteltu, että he jättäisivät syrjään osan Raamatun selvästä sanasta. Heitä on virkansa menettämisen uhalla ankarasti kielletty saarnaamasta ja opettamasta Jeesuksen nimessä. Ja monet heistä onkin todella ajettu ulos kirkon virasta. Ja kun heidät on sitten saatu ulkopuolelle, mitä tapahtuu? Heidän asiansa vaietaan, aivan kuin heitä tai heidän saarnaansa ei olisi olemassakaan. On kuin kristillisen seurakunnan ympäröisi valtava hiljaisuus. On kuin seurakunta olisi yksin maailman keskellä.

Ehkä sinäkin, rakas ystävä, omasta elämästäsi tiedät, millaista tämä vaikeneminen on. Ehkä sinäkin olet uskosi tai seurakuntayhteytesi tähden joutunut niiden ihmisten ulkopuolelle, joita pidetään suosittuina. Tai ehkä olet huomannut, että sinun läsnäollessasi tietyt keskustelunaiheet huolellisesti ja säännönmukaisesti ohitetaan. Jeesuksen asia vaietaan, ja samalla vaietaan sinut itsesikin, koska sinä olet Jeesuksen oma.

Tätä puhetta olisi helppo jatkaa, kauhistella sitä kirkollista hätätilaa, joka vallitsee Suomessa tai ulkomaillakin. Mutta onko tämä ongelma vain meidän ulkopuolellamme? Ei ole! Sinunkin ole tunnustettava, että siellä, missä Jeesus haluaisi nimensä kaikuvan, ei ainoastaan perkele ja maailma vaan myös sinun oma lihasi panee vastaan. Sinun vanha ihmisesi sanoo: ”Koetetaan nyt pärjätä omillamme vain! Jos minä oikein tarkkailen itseäni ja tekemisiäni, voin ehkä tulla paremmaksi ihmiseksi. Jeesus auttakoon minua sitten, jos apua tarvitaan.” Sinun vanha ihmisesi myös epäilee Jumalan sanaa ja sen voimaa: ”Mahtaako se Raamatun sana mitään auttaa, vaikka minä sitä ihmisille puhuisinkin?” Vanha ihmisesi on myös laiska ja mukavuudenhaluinen: ”En minä tahtoisi millään jaksaa tänään puhua Jeesuksen sanaa lapsilleni saati seurakunnan lapsille. En minä jaksaisi aina olla vastaamassa niihin kysymyksiin, joita työkaverit minulle elämän tärkeistä asioista esittävät. Olisi niin paljon helpompaa jättää puhumatta Jeesuksesta.” Ja niin Jeesuksen nimi taas vaietaan. Mutta on vielä enemmänkin: asia ei nimittäin koske vain Jumalan sanan esillä pitämistä, vaan myös sen kuulemista. Ehkä sinä kirkkoon tullessasi ajattelet: ”Mahtaako tuo täällä saarnattu sana nyt saada paljoakaan aikaan? Eikö tällainen saarnojen kuunteleminen ole oikeastaan aika tylsääkin? Ja sitäpaitsi, kyllähän me nyt jo tiedämme, mitä tuolta aina saarnataan, aina samaa laulua vain.” Ja niin tapahtuu, että myös siellä, missä Jeesuksen sana saa vielä vapaasti kaikua, sinä kuitenkin omalla kohdallasi vaiennat sen.

Mutta kun Kristuksen sanan saarna ja opetus vaietaan, vaietaan itse Kristus, koska Hän tahtoo tulla ihmisten luo nimenomaan saarnatun sanansa kautta. Näin myös kansa jätetään ilman syntien anteeksiantamuksen pelastavaa sanaa, hukkumaan. Kuka on valmis kantamaan vastuun tästä viimeisellä tuomiolla? Edelleen siellä, missä Kristus-sanaa ei itse tahdota kuulla, ollaan vaarassa jättäytyä pelastuksen ulkopuolelle, eihän nimittäin kukaan tule Isän tykö muutoin kuin Kristuksen kautta (Joh. 14:6).

Jumalan sana on ihmisten ajatusten yläpuolella

Toiseksi me kysymme: Miten Pyhä Henki sitten kehottaa meitä suhtautumaan tähän Kristuksen sanan saarnan ja opetuksen vaikenemiseen? Kun juutalaisten johtomiehet kielsivät apostoleita puhumasta Jeesuksen nimessä, nämä vastasivat heille Pyhässä Hengessä: ”Päättäkää itse, onko oikein Jumalan edessä kuulla teitä enemmän kuin Jumalaa; mutta me emme voi olla puhumatta siitä, mitä olemme nähneet ja kuulleet.” (Ap. t. 4:19–20)

Jo vanhassa liitossa Herra oli antanut kansalleen paimenet ja opettajat ruokkimaan heitä sanallaan, ja niin toimimaan heidän hengellisinä isinään. Näin Hän myös meidän aikanamme antaa kirkolleen paimenet ja opettajat (Ef. 4:11). Neljäs käsky ”Kunnioita isääsi ja äitiäsi” (2. Moos. 20:12) käskee meitä kunnioittamaan myös näitä hengellisiä isiä ja kuulemaan heitä. Mutta mikäli tämä kirkollinen johto alkaa toimia Jumalan sanaa vastaan, se ylittää valtuutensa. Näin on siksi, että kaikki valta tässä maailmassa on Jumalalta saatua. Siksi yhdelläkään isän virkaan asetetulla – sen paremmin yhteiskunnassa kuin kirkossakaan – ei ole valtuuksia toimia sen ohi, mitä Jumala sanassaan sanoo.

Mutta miten toimia silloin, jos ja kun näin nyt kuitenkin käy? Miten toimia, jos Kristuksen nimi tahdotaan kirkoissakin vaienta? Yksilötasolla meidän tulee toki kunnioittaa kaikkia ihmisiä Jumalan luomina ja arvokkaina. Mutta kirkollisen esivallan virkaa tulee kunnioittaa siinä, missä viran kantajat toimittavat Jumalalta saamaansa sananpalvelijan tehtävää Hänen pyhän sanansa mukaisesti. Jos he tästä luopuvat ja alkavat saarnata omiaan, on jokainen seurakuntalainen velvoitettu muistuttamaan heitä siitä, että Jumala on asettanut heille annetun viran nimenomaan sanansa saarnaamista ja sakramenttien jakamista varten (Joh. 10:5; Augsburgin tunnustus XXVIII). Ilman näiden tehtävien hoitamista ei heidän virallaan varsinaisessa mielessä ole mitään merkitystä. Siksi heidän itsensäkin tulisi pysyä kuuliaisena Jumalan sanalle, vaikka sitä saarnaisi apostoliksi asetettu köyhä kalastaja, taikka valtakirkon loiston ulkopuolella oleva, mutta Jumalan sanan mukaan kutsuttu ja asetettu sananpalvelija. Jos he taas eivät pysy kuuliaisina Jumalan sanalle, on heidän annettava mennä menojaan ja kuunneltava ensin sitä, mitä Jumala muuttumattomassa sanassaan sanoo.

Näin Pietari ja Johannes tekivät. Heidän vastauksessaan juutalaisten johtajille ei ole jälkeäkään sellaisesta nykykirkollisesta pelistä, jonka mukaan sydämessä on kyllä lupa uskoa Raamatun selvään sanaan, mutta käytännössä katsotaan kuitenkin parhaaksi toimia sanaa vastaan, koska kirkon johtajien tai kirkolliskokousten laatimat ”yhteiset pelisäännöt” ohjeistavat niin. Apostolit eivät toimineet näin. He pitivät kiinni Jumalan sanasta kaiken opin ja elämän ylimpänä ohjeena. He pitivät kiinni siitä, että Jumala on juuri sanansa saarnaamista varten tahtonut antaa seurakunnalleen apostolisen palveluviran. Tämän viran tehtävä ei ole puhua vähän Raamatun sanaakin muun ohella, vaan – niin kuin Paavali sanoo – (kertakaikkisesti) täyttää Jumalan sana (πληρῶσαι τὸν λόγον τοῦ θεοῦ – Kol. 1:24–25). Siksi apostolit nyt sanovat: ”me emme voi olla puhumatta siitä, mitä olemme nähneet ja kuulleet.”

Toki tästä Jumalan sanaan pitäytymisestä seuraa vaino, vaikeudet ja vaikeneminen, mutta niin seurasi Kristukselle, Jumalan elävälle Sanalle itselleenkin (Joh. 15:20). Kaiken vainon ja vaikenemisen keskelläkin sinä saat muistaa, mitä Pyhä Henki psalmistan suulla sanoo: ”Parempi on luottaa Herraan, kuin turvata ihmisiin.” (Ps. 118:8) Tällaisissa kiusauksissa saat myös muistaa, että sinä et ole ainoa etkä ensimmäinen, joita Jumalan sanan tähden näin ahdistetaan ja mitätöidään, ikään kuin olisi kysymys jostakin aivan ihmeellisestä, oudosta ja tavattomasta rististä ja kärsimisestä, jota sinä tunnet, ajatellen itseäsi sen ainoaksi kantajaksi. Päinvastoin sinun tulee tietää, että kaikkien sinun kristittyjen veljiesi ja sisariesi, jotka aina ja kaikkialla ovat hajallaan, täytyy perkeleen ja hänen apuriensa taholta kärsiä samaa niin kauan kuin vielä ovat maailmassa. (Vrt. Luther, Martti: Kirkkopostilla III. Kolmas kolminaisuudenpäivän jälkeinen sunnuntai. Epistolasaarna, 70.)

Mutta entä sitten, kun Kristuksen sanan saarnan ja opetuksen vaikeneminen tapahtuukin sinun omassa sydämessäsi? Vastaus: Tunnusta silloin Jumalalle vanhan ja lihallisen ihmisesi omavanhurskauden synti, tunnusta epäilystesi synti ja haluttomuutesi synti. Ja kuule sitten myös, miten Herra saarnauttaa sinulle: ”Jos me tunnustamme syntimme, on hän uskollinen ja vanhurskas, niin että hän antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä.” (1. Joh. 1:9) Ja jos syntisi sinua vielä kovasti painaa, soita rohkeasti pastorille ja sovi ripin lahjan käyttämisestä. Kun sitten saat kuulla syntien anteeksiantamuksen sanan Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, niin usko kaikki syntisi varmasti anteeksi annetuiksi, niin taivaassa kuin maan päälläkin (Matt. 16:19), Kristuksen, sinun syntiesi sovittajan ja varman Vapahtajasi tähden.

Jumalan sana on vielä kuultavissa!

Kolmanneksi: Huomaatko sinä, mitä tässä tapahtuu? Vaikka Jeesus ja Hänen sanansa tahdottaisiin vaieta, Hän ja Hänen pyhä sanansa kuitenkin pysyvät muuttumattomina. Pietari ja Johannes julistivat: ”me emme voi olla puhumatta siitä, mitä olemme nähneet ja kuulleet.” Tämä tarkoittaa, että Jumala on Kristuksessa tuonut pelastustekonsa ihmisten keskelle, maailmaan niin, että ne voitiin nähdä ja kuulla. Näinhän sama apostoli Johannes kirjeessään todistaakin: ”Mikä on alusta ollut, minkä olemme kuulleet, minkä omin silmin nähneet, mitä katselimme ja käsin kosketimme, siitä me puhumme: elämän Sanasta” (1. Joh. 1:1). Apostolit lausuivat myös: ”Päättäkää itse, onko oikein Jumalan edessä kuulla teitä enemmän kuin Jumalaa”. Tämä tarkoittaa myös sitä, että Jumalaa ja Hänen sanaansa on nyt mahdollista kuulla! Vaikka perkele, maailma tai sinun oma lihasikin ankarasti kieltäisivät sinua puhumasta Jeesuksen nimessä tai kuulemasta Hänen sanaansa, Herra kuitenkin tahtoo edelleen lähettää apostolinsa kaikkeen maailmaan, saarnaamaan evankeliumia kaikille luoduille (Mark. 16:15). Tänäänkin Herra itse kirkossaan ja kirkkonsa kautta saarnauttaa anteeksiantavan ja eläväksitekevän sanansa sinulle, koko seurakunnalleen ja kaikessa maailmassa. Juuri nytkin Jeesus seisoo täällä ja sanoo: ”Sinun epäilyksesi, sinun haluttomuutesi, sinun kaikki syntisi on annettu anteeksi minun täydellisen kuuliaisuuteni ja ristinkuolemani tähden!”

Kun sinä tämän saarnan kuulet, niin mitä tapahtuu? Tämän pyhän sanan saarnan välityksellä sinä saat pysyä Vapahtajassasi Kristuksessa ja Hänen seurakunnassaan – ja Hän sinussa ja seurakunnassaan. Näin sinä saat koko seurakunnan kanssa loistaa Kristuksen kirkkautta maailman pimeydessä. Näin Pyhä Henki sanookin Paavalin suulla: ”Jumala tahtoi tehdä tiettäväksi, kuinka suuri pakanain keskuudessa on tämän salaisuuden kirkkaus: Kristus teissä, kirkkauden toivo.” (Kol. 1:27) Sinä saat seurakunnan kanssa avata suusi ja selvästi puhua Hänen eläväksitekevää sanaansa, jonka olet korvillasi kuullut. Sitä sanaa me saamme yhdessä puhua maailman demonisen pauhun keskellä, mutta myös sen saatanallisen hiljaisuuden keskellä, jolla maailma tahtoo vaieta Kristuksen ja Hänen omiensa asian. Se on Hänen työtään meissä! Älä siis enää sydämessäsi tuskaile, miten vastustuksesta huolimatta voisit rohkeasti pitäytyä Jeesuksen Kristuksen nimen todistajana. Kuule vain Hänen sanaansa, joka tänäänkin on täällä kuultavana! Se sana on elävä ja vaikuttava. Se tekee sinussakin varmasti sen, mitä se sanoo ja lupaa. Aamen.

(Saarna on pidetty Samuelin luterilaisessa seurakunnassa Lahdessa 30.10.2016.)

13. sunnuntai helluntaista, installaatiomessu (3. vsk), Ap. t. 3:1–10

Ei kultaa eikä hopeaa, yksin Jeesuksen nimi

1. a

Mies istuu katukiveyksellä. Päivästä toiseen istuu siinä repaleisissa vaatteissaan, auringon paahteessa. Ihmisiä kulkee ohi. On se aika iltapäivästä, jolloin väkijoukko sakenee, väliin tuntuu melkein peittävän alleen tuon istujan. Huomaamatta jää monelta tuo mies. Joku sentään antaa kolikon, kaksi – pysähtymättä jatkaa matkaansa. Kunpa edes yksi pysähtyisi katsomaan, tervehtisi. Ja kuitenkin, on hyvä etteivät käännä katsettaan. Liian suuri olisi se häpeä. Nämä jalat, ne ovat hervottomat, kuihtuneet, rumat. Kyllä hän muistaa, miten jo lapsena niitä kaikki salaa tuijottivat. Toiset lähtivät isän kanssa pellolle työhön, kouluun, leikkeihin. Hän sai jäädä yksin, siihen temppelin suuren portin pieleen kerjäämään, että edes ruokansa ansaitsisi. Siihen hänet on joka päivä kannettu, ennen rukoushetken alkamista, kun ohikulkijoita on eniten. Ja juuri nytkin taas valtava ihmisjoukko tulee tuolta, menevät yhdessä Herran huoneeseen. Mutta hän, hän saa jäädä ulkopuolelle, hän saa jäädä yksin. Ei tällä miehellä – rammalla, ruumiltaan viallisella – ei hänellä ole temppeliin asiaa. Mooseksen lain mukaan hänenlaisensa ei saa tulla Jumalan kasvojen eteen, sovitusuhrin ääreen. Niin, kyllä tähän on totuttu. Totuttu on. Ei ole ystäviä, ei pääsyä temppeliin, eikä siis ole syntien sovitustakaan. Mutta rahaa hän ainakin voi kerjätä. Jospa nuo kolikot – kupariset, ehkä jopa hopeiset, kultaiset – toisivat avun, edes pieneksi hetkeksi. Kunpa tässä väkijoukossa nyt vain olisi rikkaita ihmisiä.

1. b

Nuori nainen kävelee katua jakkupuvussaan. Ihmiset kiirehtivät töihin. Nainen pysähtyy, vesi liplattaa siinä. Hän huuhtelee kädet kivisessä altaassa, astuu suuresta punaisesta portista sisään. Shinto-temppelin pihalla on hiljaista. Nainen nousee ne muutamat askelmat, sen tilan eteen jossa jumalien sanotaan olevan. Hän lyö kätensä kaksi kertaa yhteen, jos jumalat heräisivät huomaamaan hänet, kuulisivat hänen hiljaisen toiveensa. Ja kuitenkin, mahtaako siellä paperiseinän takana olla mitään jumalaa? On kai silti varmuuden vuoksi parasta kumartaa syvään, ennen kuin lähtee pois. Nainen katsoo kännykkänsä kelloa. Vielä ehtii. Hän ostaa temppelin kojusta pienen puisen levyn, kirjoittaa siihen toiveensa: ”pyydän, että voisin säilyttää kauneuteni ja terveyteni”. Nainen ripustaa puulevyn suureen telineeseen, jossa jo ennestään on satoja toiveita: ”että pääsisin ulkomaanmatkalle”, ”että pääsisin naimisiin mallin kanssa”, ”että minusta tulisi kuuluisa laulaja”, ”että saisin paljon rahaa”. – Lapsesta asti on täällä temppelissä käyty, rukoiltu. Toiveita on ripustettu näkyville jumalien luettavaksi. Ja kuitenkin, on kuin vastassa olisi suuri tyhjyys. On kuin kukaan ei olisi kuulemassa. Nainen palaa portille, sulautuu aamuruuhkaan. Tuhansia ihmisiä aseman laiturilla. Sadat työtoverit firmassa. Kuitenkin hän on aivan yksin. Mikä täyttäisi tämän tyhjyyden?

Katso, minä olen synnissä syntynyt, ja äitini on minut synnissä siittänyt. (Ps. 51:7). Luopuneita ovat jumalattomat äidin kohdusta asti. (Ps. 58:4) Jumala on ihmeellisesti luonut kaiken, sangen hyväksi. Mutta syntiinlankeemus on turmellut ihmisen niin, että omassa itsessään hän on rampa, alusta alkaen, äitinsä kohdusta asti. Ei hän pysty omin voimin pääsemään elävän Jumalan yhteyteen. Eikä hän voi parantaa itseään. Ei hän edes tiedä, mikä hänelle itselleen olisi parasta. Ja kun toivoa pelastuksesta ei ole, hän sanoo itselleen: on parasta toivoa jotakin sellaista, mikä toisi edes vähän lohtua tähän yksinäiseen, häpeän täyttämään elämään. Voisiko menestyksen löytäminen auttaa? Ehkä uudet kokemukset, tai ulkoinen kauneus? Hopea tai kulta?

2. a

Jerusalemin temppelin väkijoukossa tulee kaksi miestä, jotka keskustelevat kovasti keskenään. Kävelevät kohti esipihaan johtavaa porttia. Mahtaisiko heillä olla rahaa, antaaksensa rammalle? Nämä miehet lähestyvät sitä paikkaa, jossa kerjäläinen istuu. Tämä ojentaa heikon kätensä, korottaa äänensä. Kerrankin, kerrankin joku pysähtyy, osoittaa huomaavansa hänet. Samalla mies häpeää itseään, jalkojaan, avuttomuuttaan. Voi kunpa he äkkiä antaisivat rahat ja jatkaisivat matkaansa, jättäisivät hänet hänen tuttuun yksinäisyyteensä! Mies ojentaa kättään uudestaan. ”Antakaa jo!” Hän saa kuitenkin pettyä. Rahaa ei näillä miehillä ole. Mutta mitä? Jotakin heillä on. Vanhempi miehistä katsoo häntä tiiviisti silmiin, lausuu painokkaasti: ”Hopeaa ja kultaa ei minulla ole, mutta mitä minulla on, sitä minä sinulle annan.” No mitä se sitten on? Vastaus tulee heti: ”Jeesuksen Kristuksen, Nasaretilaisen nimessä, nouse ja käy.” Ja puhuja ojentaa rammalle kätensä, tarttuu siihen heikkoon käteen, joka on vain himoinnut rahaa ohikulkijoilta. Siihen käteen, joka on välillä rahaa saanutkin ja kuitenkin jäänyt tyhjäksi. Tuossa rampaa miestä tavoittavassa kädessä ei totisesti ole hopeaa tai kultaa, ei edes pientä kuparikolikkoa. Se on vain tavallinen työmiehen käsi. Ja nyt tuo käsi tarttuu kerjääjän käteen. Se nostaa hänet ylös, ylös, ylemmäs kuin mitä mies on koskaan kuvitellut voivansa nousta. Hän seisoo. Omilla jaloillaan. Jalat – ne ovat terveet. Mikään ei erota häntä muista, jotka siinä kävelevät väkijoukossa. Mies näkee kaiken niinkuin muutkin, hän on niinkuin muutkin. Häpeä on poissa. Ja hän on terve! Mikään ei siis enää estä häneltä pääsyä Jumalan kasvojen eteen. Tie pelastukseen on auki! Miten tämä on mahdollista? Kuka sen teki? Nämä kaksi miestäkö? Ei, he lausuivat ihmeellisen nimen. Jeesuksen nimen. Jeesus Kristus, Hän sen teki. Jeesus Kristus oli asettanut nämä miehet saarnaamaan Hänen ihmeellistä nimeään. Ja siinä saarnassa parantaja Jeesus itse tuli tämän kurjan, raajarikkoisen, ahneen ihmisen luo. Itsessään mies oli täysin valmistautumaton, syntinen ja kelvoton, mutta tuon tavallisennäköisen ohikulkijan saarnassa Jeesus Kristus tuli hänen luokseen, ja paransi hänet. Jeesus-nimessä hänelle, langenneelle ja vaivaiselle miehelle aukesi pääsy Pyhän Jumalan kasvojen eteen, pelastuksen yhteyteen.

2. b

Kahdeksan aikaan illalla nainen astuu työpaikan ovesta ulos pimeään, sateiselle kadulle, mainosvalojen välkkeeseen. Tavarataloja, kioskeja, juoma-automaatteja, peliluolia. Ja sitten, siinä vähän ennen metroasemaa hän näkee valaistun ilmoitustaulun ja siinä tekstin. ”Jeesus sanoi hänelle: ‘Minä olen tie, totuus ja elämä; ei kukaan tule Isän tykö muutoin kuin minun kauttani.” (Joh. 14:6) Sanat on kirjoitettu suurelle riisipaperille, kauniilla siveltimenvedoilla. Sanamerkit näyttävät samoilta kuin ne, joilla isoisä tapasi kirjoittaa buddhalaisia muistolauseita. Mutta jokin tekstissä on erilaista, aivan kerrassaan erilaista. Mitä se on? Kuka on tämä Jeesus? Ilmoitustaulun takana on portti, ja siinä heti pieni kirkko. Ennen kuin nainen ehtii ajatella mitä on tekemässä, hän seisoo kirkon eteisessä. Salissa on mies, joka puhuu. Tuo mies ei lupaa taloudellista menestystä tai maallista kunniaa, mutta hän puhuu nimestä, ihmeellisestä nimestä. Se nimi on Jeesus-nimi, sama kuin ilmoitustaulun kirjoituksessa. Siinä nimessä saa kaikki synnit anteeksi. Ei nainen sitä itsekään ymmärrä, mutta jokin vetää hänet aina uudestaan tuohon pieneen kirkkoon, kuulemaan, kun pastori puhuu Jeesus-nimessä. Siinä nimessä hänkin voi saada kaikki synnit anteeksi. Kuluu kuukausi, puoli vuotta. Joka sunnuntai nainen kuulee saarnaa Jeesus-nimessä. Hänen isänsä on varoittanut, että tytär saa jäädä ilman suvun tukea, jos panee toivonsa tuohon Jeesukseen. Ja sitten, yhtenä sunnuntaiaamuna tämä nuori nainen tulee matkalaukku kädessään kirkolle. Hänet kutsutaan alttarin eteen. Ei hän uskalla nostaa katsettaan. Siinä seisoo pastori, tuo aivan tavallisen näköinen mies, vähän erikoisessa pitkässä puvussa vain. Tuo mies ojentaa kätensä. Se on aivan tavallinen käsi. Ei siinä kädessä ole hopeaa eikä kultaa, ei siinä kädessä ole lippuja ulkomaanmatkalle. Mutta se käsi valelee hänen päähänsä vettä, ja hän kuulee tuo nimen, Jeesuksen nimen. Silloin naiselle valkenee: hän on päässyt sisään. Ei Jeesus totta tosiaan ollutkaan ainoastaan joku historian henkilö, joka tapettiin, vaan Jumalan Poika Jeesus kuoli ristillä hänen puolestaan, että hän saisi syntinsä anteeksi. Ja tämä Jeesus on noussut ylös ja elää. Ja nyt hänen sydämensä – tuo hamasta äidin kohdusta syntisairas ja rampa sydän, epäjumalia palvellut sydän on tämän Jeesuksen nimessä ja uhriveressä sovitettu kokonaan. Hänen syntinsä ovat anteeksiannetut. Hän, joka oli aina toivonut terveyttä, on nyt kohdannut sielunsa parantajan, Jeesuksen. Sitä lahjaa saadakseen hänen ei tarvinnut maksaa rahaa temppelin kojun myyjälle. Ei hänen tarvinnut vuosikausia yrittää herättää Herraa kuulemaan rukouksensa. Pastorin jakaman Jumalan sanan kautta, pyhän kasteen kautta itse Jeesus on nyt tullut hänen luokseen. Jeesus on ottanut hänet portista sisään – ei enää siitä punaisesta portista ihmistekoiseen temppeliin, vaan Herran seurakuntaan, iankaikkiseen elämään. Eikä nainen enää tarkkaile tuota tavallisennäköistä miestä papinpuvussaan. Hänen mielessään on vain yksi nimi, Jeesus-nimi.

3.

Me vietämme nyt installaatiomessua. Jeesus Kristus on itse asettanut seurakunnalleen apostolisen paimenviran. Ja nyt tänään, teidän kutsumanne ja virkaan vihitty saviastia on asetettu hoitamaan tätä apostolista paimenvirkaa, tässä seurakunnassa. Tällä astialla ei itsessään ole hopeaa tai kultaa tarjottavana. Jos odotat hänen olevan kultasuinen kielenkäyttäjä tai esitystaidon mestari, saatat hyvinkin joutua pettymään. Jos odotat hänen olevan hopeaääninen laulaja tai dynaaminen, keulakuvamainen johtohahmo, taikka jotakin muuta inhimillisesti katsoen kiitettävää, tulos voi olla sama. Mutta pastorin ensisijaisena tehtävänä ei olekaan jakaa seurakunnalle mitään omaansa, vaan ainoastaan Kristuksen omaa. Siksi älä katso niinkään pastorin henkilöön, mitä hopeisia ja kultaisia kykyjä hänellä on tai – mikä todennäköisempää – mitä kykyjä hänellä ei ole. Kiinnitä katseesi siihen, mikä hänen Herralta saamansa tehtävä ja virka on: se on Jeesuksen ihmeellisen nimen julistaminen, sinun autuudeksesi ja seurakunnan rakennukseksi.

Koska apostolinen virka on sananpalvelijan virka, se ei myöskään ole ensisijaisesti maallisen avunannon virka. Tottahan toki yhtäältä on niin, että Jumala haluaa antaa sinulle kaiken sen, mitä maalliseen elämääsi tarvitset. Kehottaahan Kristus itsekin rukoilemaan jokapäiväistä leipää (Matt. 6:11). Tokihan taivaallinen Isä tahtoo silloin myös vastata tähän rukoukseen. Kun olen uutena pastorina muuttanut perheeni kanssa paikkakunnalle, olemme itsekin saaneet elää tätä ihmettä todeksi: Jumala on seurakuntansa kautta auttanut meitä ihmeellisesti ja monin tavoin meidän maallisissa tarpeissamme. Näin Herran seurakunta toimii. Se on ihmeellistä! Ja kun olemme itsekin näin paljon saaneet, niin saan pastorina ja kristittynä opetella parhaani mukaan jakamaan tätä Herralta saatua hyvää eteenpäin, jos kuka apua tarvitsee. Toisaalta, samalla on myös niin, että pastorin virka ei ensisijaisesti ole maallisen avun antamisen virka. Seurakunnan paimen ei ole taloudellisen avun ammattilainen. Hän ei ole myöskään ensisijaisesti terapeutti tai sellainen, jolta aina löytyy vastaus kaikkiin maallisen elämän vaikeuksiin.

Toisin sanoen, hopeaa ja kultaa, maallista hyvää pastorilla ei siis välttämättä ole. Mutta se, mitä hänellä on, sitä hänet on nyt asetettu antamaan sinullekin ja tälle seurakunnalle: pastorille on uskottu Kristuksen sana. Herran asetuksen mukaan sananpalvelijan tulee ja hän saa rohkeasti ja julkisesti saarnata Jeesuksen nimeä. Ja juuri tässä Jeesus-nimessä tapahtuu ihmeitä, sinunkin elämässäsi. Kun Herran asettama pastori on aikoinaan kastanut sinut, niin Jeesus Kristus on itse tässä pyhässä kasteessa tullut sinun luokseksi. Hän on silloin omassa nimessään tuonut sinulle ristillä ansaitsemansa sovituksen: se synnin sairaus, se rampuus, jonka vallassa olet äitisi kohdusta asti ollut, on annettu anteeksi. Sinut on temmattu perkeleen vallasta Kristuksen omaksi, olet saanut Pyhän Hengen lahjan ja sinuun on kirjoitettu Karitsan ja Isän nimi (Ilm. 14:1). Sinä kuulut Herralle. Näin Jeesus Kristus on ottanut sinut portista sisään omaan Kirkkoonsa, jossa saat olla Hänen kasvojensa edessä, siellä missä Hän aina uudestaan tulee sinun luoksesi. Vaikka olet saanut tämän paratumisen lahjan jo kokonaan, silti tämän syntisairauden oireet vaikuttavat sinussa vielä. Mutta Kristukselta saadun apostolisen viran hoitajana minäkin saan nyt, aivan tällä hetkellä julistaa sinulle: Jeesuksen Kristuksen nimessä kaikki sinun syntisi on annettu anteeksi. Saat uskossa Jeesukseen ojentaa hervonneet kätesi ja rauenneet polvesi (Hepr. 12:12). Omassa nimessään ja uhriveressään Kristus nostaa nyt sinutkin jälleen ylös lankeemuksestasi, ylös, uuteen elämään Kristuksessa. Ja Kristuksen Sanan tähden saat kohta ottaa vastaan myös Herran tosi ruumiin ja tosi veren, syntisairautesi parantamiseksi, uskosi vahvistukseksi ja pelastukseksi. Kaikki tämä tapahtuu apostolisen paimenviran kautta, mutta – tai oikeastaan juuri siksi – se on kaikki Herran Jeesuksen Kristuksen itsensä tekoa.

Siksi sanotaan vielä kerran: älä jää katsomaan pastorisi henkilökohtaisiin ominaisuuksiin. Katso mieluummin Kristukseen! Katso Häneen, joka tämän sananpalveluviran kautta tahtoo näin tulla luoksesi. Pastorisi viran tarkoitus on juuri siinä, että Herra Jeesus saisi tulla sinun luoksesi. Sen tarkoitus on siinä, että Jeesuksen Kristuksen voimallisessa nimessä sinä pääsisit Herran parantavaan hoitoon ja pysyisit syntien anteeksiantamuksen yhteydessä, sisällä elävän Jumalan temppelissä, Kristuksen ruumiin jäsenenä. Ja nyt me nousemme ylistämään kolmiyhteistä Jumalaa Hänen loppumattomasta armostaan Kristuksessa, ja teemme sen Nikean uskontunnustuksen sanoin.

(Saarna on pidetty Samuel-yhteisössä Lahdessa, piispa Matti Väisäsen installoitua allekirjoittaneen seurakunnan pastoriksi 26.8.2012.)

Helluntai, Ap. t. 2:1–13

Kaikille kansoille, kaikille kielille

Katso tätä Jumalan armoa!

Hän pitää kaikki lupauksensa, jotka Hän on pyhässä Sanassaan antanut. Jumala on luvannut lähettää Pyhän Henkensä omilleen. Jo Vanhan liiton aikana Herra sanoi profeetta Jesajan kautta: ”Mutta nyt kuule, Jaakob, minun palvelijani, ja Israel, jonka minä olen valinnut. Näin sanoo Herra, sinun Luojasi, joka on valmistanut sinut hamasta äidin kohdusta, joka sinua auttaa: Älä pelkää, minun palvelijani Jaakob, sinä Jesurun, jonka minä olen valinnut. Sillä minä vuodatan vedet janoavaisen päälle ja virrat kuivan maan päälle. Minä vuodatan Henkeni sinun siemenesi päälle ja siunaukseni sinun vesojesi päälle, niin että ne kasvavat nurmikossa kuin pajut vesipurojen partaalla.” (Jes. 44:1-4) Profeetta Jooelin kautta Hän lupaa kansalleen: ”Näitten jälkeen minä olen vuodattava Henkeni kaiken lihan päälle, ja teidän poikanne ja tyttärenne ennustavat, vanhuksenne unia uneksuvat, nuorukaisenne näkyjä näkevät. Ja myös palvelijain ja palvelijattarien päälle minä niinä päivinä vuodatan Henkeni.” (Jooel 2:28-29) Ja kun Herra Kristus sitten on tullut maailmaan, Hän lupaa opetuslapsilleen, niin kuin Johannes kirjoittaa: ”Ja minä olen rukoileva Isää, ja hän antaa teille toisen Puolustajan olemaan teidän kanssanne iankaikkisesti, totuuden Hengen, jota maailma ei voi ottaa vastaan, koska se ei näe häntä eikä tunne häntä; mutta te tunnette hänet, sillä hän pysyy teidän tykönänne ja on teissä oleva.” (Joh. 14:16-17) Edelleen Hän sanoo juuri ennen taivaaseenastumistaan: ”Älkää lähtekö Jerusalemista, vaan odottakaa Isältä sen lupauksen täyttymistä, jonka te olette minulta kuulleet. Sillä Johannes kastoi vedellä, mutta teidät kastetaan Pyhällä Hengellä, ei kauan näitten päivien jälkeen.” (Ap. t. 1:4b-5) Näin Herra sanassaan lupaa lähettää Pyhän Hengen, ja Hän pitää lupauksensa.

Tätä me saamme tänään pyhän epistolan äärellä todistaa. Päivän epistolan ensimmäinen jae kuuluu: ”Ja kun helluntaipäivä oli tullut, olivat he kaikki yhdessä koolla.” (Ap. t. 2:1) Tarkemmin sanottuna sanat voitaisiin kääntää: ”Ja helluntain päivän täyttymyksessä, olivat kaikki yhdessä samassa paikassa.” Ja sitten, juuri tuolloin Pyhä Henki vuodatettiin. Toisin sanoen, kaikkivaltiudessaan Herra näkee oikean ajan ja silloin Hän toteuttaa lupauksensa. Kun tietty aika oli täyttynyt, kun Kristuksen sovitustyö oli täytetty, silloin taivaaseen astunut Kristus lähetti Isän luota Hengen, aivan niin kuin Hän oli luvannutkin. Huomaatko, mikä valtava rohkaisu tähän sisältyy? Se, mitä Herra sanassaan sanoo, se on totta. Se tapahtuu varmasti. Jumala pitää lupauksensa.

Katso tätä Jumalan armoa!

Herra vuodattaa Pyhän Henkensä, ja Hän vuodattaa Hänet opetuslastensa päälle. Meille kerrotaan: ”Ja he tulivat kaikki Pyhällä Hengellä täytetyiksi ”. (Ap. t. 2:4a) Kukaan ihminen ei itse voi täyttää itseään Pyhällä Hengellä. Hengen saaminen tapahtuu niin, että ”tullaan Pyhällä Hengellä täytetyiksi”. Toisin sanoen täyttäjä ja Hengen vuodattaja on siis välttämättä toinen, Herra itse. Kristus oli luvannut lähettää Hengen, ja niin Hän myös teki: Hän lähetti Hengen ja Hän lähetti Hänet opetuslapsilleen, omilleen. Heidät Hän kastoi Pyhällä Hengellä ja tulella. Henki ei siis tule maailmaan siten, että kristittyjen pitäisi ihmetellä, missä Hän on. Kristillinen elämä ei ole mitään hapuilua tuntemattomaan, se ei ole tunnustautumista ikuiseksi ”etsijäksi”. Kristillisen uskon sisältö on siinä, että Herra on jo etsinyt sinut, niin kuin Hyvä Paimen etsii kadonneen lampaansa. Jumala on Kristuksessa sovittanut sinun syntisi. Tämän rakkaan Poikansa tähden ja Hänessä Jumala on tehnyt sinut omaksi rakkaaksi lapsekseen. Ja sitten Hän on antanut Pyhän Henkensä sinuun. Kuule, mitä Herra apostolin suulla sinulle julistaa: ”Mutta kun aika oli täytetty, lähetti Jumala Poikansa, vaimosta syntyneen, lain alaiseksi syntyneen, lunastamaan lain alaiset, että me pääsisimme lapsen asemaan. Ja koska te olette lapsia, on Jumala lähettänyt meidän sydämeemme Poikansa Hengen, joka huutaa: ’Abba! Isä!’ Niinpä sinä et siis enää ole orja, vaan lapsi; mutta jos olet lapsi, olet myös perillinen Jumalan kautta.” (Gal. 4:4–7) Pyhän Hengen vuodattaminen on siis juuri siksi niin suuri asia, että Henki on annettu meille, sinulle ja minulle! Eikä sinun myöskään tarvitse ihmetellä, missä Hänet sinulle annetaan, koska sana ilmoittaa sen. Kristus sanoo: ”Totisesti, totisesti minä sanon sinulle: jos joku ei synny vedestä ja Hengestä, ei hän voi päästä sisälle Jumalan valtakuntaan.” (Joh. 3:5) Hanasta valutetaan puhdasta vettä ja sitten Jumalan sana yhtyy siihen. Niin syntyy Pyhä kaste: kasteessa vesi ja Henki ovat yhdessä. Siksi juuri evankeliumin Sanassa ja kasteen sakramentissa Jumala on vuodattanut Pyhän Henkensä sinuunkin. Tästä todistaa myös pyhä Pietari, kun Herra hänen kauttaan sanoo: ”Tehkää parannus ja ottakoon kukin teistä kasteen Jeesuksen Kristuksen nimeen syntienne anteeksisaamiseksi, niin te saatte Pyhän Hengen lahjan.” (Ap. t. 2:38) Ja kun kastettuna, Kristuksen omana ja Isän lapsena elät Hänen seurakuntansa yhteydessä, Pyhä Henki sanan kautta toimii sydämessäsi ja ravitsee sinua.

Katso tätä Jumalan armoa!

Henkensä kautta Herra jakaa alttiisti lahjojaan. Hän oikein tuhlaa lahjojaan seurakunnalleen, omilleen. Sana ilmoittaa meille, että tuona helluntaipäivänä opetuslapset olivat yhdessä, samassa huoneessa, ja he istuivat. Mitä he siellä tekivät? Jos he olisivat sillä hetkellä rukoilleet, niin he varmasti olisivat juutalaisen tavan mukaan seisseet. Mutta sana sanoo, että he istuivat. Miksi? Varmaan siksi, että he kuuntelivat Jumalan sanaa, kun joku apostoleista saarnasi sitä heille. Juuri tuolla hetkellä Jumala vuodatti Henkensä heihin. Silloin he ”alkoivat puhua muilla kielillä, sen mukaan mitä Henki heille puhuttavaksi antoi.” (Ap. t. 2:4b) Mitä tässä tapahtui? Mikä tämän opetuslasten saaman ihmeellisen puheen sisältö oli? Ei tässä ollut kyse mistään sellaisesta epäselvästä puheensorinasta, mitä joissakin lahkoissa kutsutaan kielillä puhumiseksi. Sellaistahan esiintyy jopa pakanauskontojenkin piirissä. Kun Pyhä Henki vuodatettiin opetuslapsiin, he puhuivat selvin sanoin sitä, mitä Henki heille puhuttavaksi antoi. Kaikille kuulijoille Henki puhui apostolien kautta juuri heidän omalla kielellään, ymmärrettävällä ihmisten kielellä. Apostolit julistivat rohkeasti ja julkisesti Jumalan suuria tekoja (Ap. t. 2:11). Näin Pyhä Henki antoi heille rohkeuden uskaltautua pois sieltä lukittujen oviensa takaa. He saivan lahjan saarnata. Henki antoi heille voiman toteuttaa sitä julkista ja apostolista saarnavirkaa, johon Kristus oli heidät jo kutsunut ja asettanut. Juuri näin on aina Jumalan seurakunnassa: apostolinen saarnavirka, siis seurakunnan paimenen virka on nimenomaan Pyhän Hengen palveluvirka. Se on Kristuksen asettama virka, että Pyhä Henki saisi saarnatun sanan ja Herran asettamien sakramenttien kautta tulla Hänen rakkaan seurakuntansa luokse. Näin Herra itse rakentaa Kirkkonsa. Kun Henki vuodatettiin, opetuslapset saivat puhuttavakseen Hengen inspiroiman Jumalan sanan, kuulijoiden iankaikkiseksi pelastukseksi. He itse olivat ainoastaan Jumalan sanan palvelijoita, sen välikappaleita. Tällaisia Pyhän Hengen lahjoa ei koskaan olekaan tarkoitettu niiden saajien kunnian pönkittämiseksi. Opetuslapsetkaan eivät ylpeilleet tällä ihmeellisellä puheen lahjallaan, taikka Kristukselta saamallaan viralla. Ei, vaan Pyhän Hengen lahjat olivat tuona päivänä yksin seurakunnan rakentamiseksi. Ja näin on myös meidän hengellisessä elämässämme: Armonsa rikkaudesta Herra jakaa seurakunnalleen Pyhän Hengen lahjoja. Niiden kautta Hän itse rakentaa Kirkkonsa. Kun mekin sitten opetuslasten tavoin seurakuntana istumme yhdessä kuulemassa Jumalan Sanaa, niin sanan kautta Pyhä Henki tulee luoksemme, synnyttää uskon Kristukseen ja pitää sitä yllä. Näin kaikki Pyhän Hengen lahjat on aina tarkoitettu Herran seurakunnan rakennukseksi.

Katso tätä Jumalan armoa!

Samalla tavalla kuin Pyhä Henki helluntaina antoi opetuslapsille sanat puhua Jumalan suuria tekoja, samoin Hän toimi myös Raamatun kirjoitusten syntymisessä. Pyhä Henki inspiroi ja antoi apostoleille ja profeetoille sanat, jotka julistivat Jumalan suuria tekoja. Nämä sanat he sitten kirjoittivat muistiin. Nämä kirjoitukset koottiin yhtenäiseksi Raamatun kirjakokoelmaksi. Tällä tavalla Pyhän Raamatun joka sana on sellaisenaan Jumalan henkäyttämä, Pyhän Hengen inspiraation kautta annettu. Raamattu ei siis ole vain kokoelma ihmisten sanoja tai ajatuksia Jumalasta. Raamatun kirjoitukset eivät myöskään ole syntyneet niin, että Jumala olisi ilmoittanut apostoleille ja profeetoille ne asiat, jotka Hän halusi Raamattuun kirjoituttaa, mutta sitten he olisivat itse valinneet ne sanat ja tietyt sanontatavat, joilla nuo asiat kirjoitettiin. Ei, vaan Pyhä Raamattu on joka ainutta sanaa myöten – niin, aivan pienintä piirtoa myöten – Jumalan omaa sanaa sinulle ja minulle. Tämä ei tarkoita sitä, että Raamatun kirjoitustapahtuma olisi ollut kuin joidenkin pakanauskontojen paranormaalit automaattikirjoitusilmiöt. Niissähän kirjoittaja joutuu pahan hengen vallassa eräänlaiseen transsitilaan ja toimii ikään kuin demonien sätkynukkena. Samantapaisista riivaustiloista on Uudessa testamentissakin esimerkkejä. Mutta Jumalan Pyhän Hengen työ on jotakin aivan muuta kuin tuollaiset ilmiöt. ”Sillä ei Jumala ole epäjärjestyksen, vaan rauhan Jumala.” (1. Kor. 14:33) Siksi apostolit ja profeetatkin olivat aivan tietoisessa tilassa ja täydessä ymmärryksessään, kun he Hengen johdatuksessa kirjoittivat Herran sanat muistiin. Eivät he olleet kuin jossakin ekstaattisessa tilassa, kuin täynnä makeaa viiniä, niin etteivät olisi voineet hallita itseään. He tiesivät, mitä tekivät. Pyhän Hengen valaisemina he ymmärsivät kirkkaasti, mitä kirjoittivat. Ja samalla he olivat kuitenkin vain Jumalan sanan välikappaleita. Raamatun varsinainen kirjoittaja – näin voidaan sanoa – on Pyhä Henki itse. Juuri tässä on nyt ihana lohdutus ja rohkaisu meillekin: Sinäkin saat luottaa, että kun sinä avaat Pyhän Raamatun, siinä Jumala itse puhuu sinulle. Saat luottaa, että sama Pyhä Henki, joka ilmoitti Jumalan sanan Raamatun kirjoittajille, Hän puhuu tämän saman sanan kautta – niin, sen aivan jokaisen sanan kautta sinulle. Siksi juuri ja nimenomaan Raamatun sanan kautta Pyhä Henki vaikuttaa sinunkin elämässäsi uskon ja pitää sitä yllä. Jeesushan sanoo: ”Ne sanat, jotka minä olen teille puhunut, ovat henki ja ovat elämä.” (Joh. 6:63b) Älä siksi etsi Pyhän Hengen työtä sanan ulkopuolelta. Älä etsi Hengen työtä näkyvän sanan eli sakramenttien ulkopuolelta. Sillä sanan kautta Jumala antaa Henkensä vaikuttaa sinussa ja niin myös pelastaa sinut!

Katso tätä Jumalan armoa!

Kun Herra vuodattaa Henkensä, Hän tekee sen siellä, missä on saapuvilla ihmisiä kaikista kansoista taivaan alla. Herra tahtoo tuoda Kristuksen evankeliumin ja pelastuksen lahjan kaikille kansoille! Jerusalemissa asui suuri määrä ulkomaalaisia, juutalaisia, jotka olivat muuttaneet sinne eri maista. Kun Herra vuodatti Pyhän Hengen, taivaasta lähti valtava humaus ja täytti sen huoneen, jossa opetuslapset olivat. Miksi Herra vuodatti Henkensä tällä tavalla? Siksi, että kaikki kuulisivat sen. Koko kaupunki kuuli tuon suuren kohahduksen. Nuo kaikkien eri maiden kansalaiset tulivat sankoin joukoin katsomaan, mistä ihmeestä tällainen ääni saattoi tulla. Ja kun he tulivat paikalle, he tulivat Pyhän Hengen työn todistajiksi. Niin, he tulivat Pyhän Hengen työstä osallisiksi. He kuulivat saarnattavan Jumalan suuria tekoja, kukin omalla kielellään. Eivät nämä kielet olleet mitään taivaallisia kieliä, enkelien kieliä. Sellaisten puhumisesta seurakunnassa Luukas eikä Paavalikaan puhu mitään. Opetuslapset saivat Pyhässä Hengessä kyvyn puhua olemassaolevia kieliä, eri kansojen kieliä. Nämä kielet annettiin heille nimenomaan siksi, että eri maalaiset ihmiset kuulisivat ja ymmärtäisivät, mitä sanottiin. Että heille saarnattaisiin Jumalan suuria tekoja. Näin Herra osoitti, että pelastus Kristuksessa kuuluu kaikille kansoille. Nyt oli luvattu Messias tullut. Hän oli kantanut ihmisen osan, ihmiskunnan pahat teot Hän oli sälyttänyt päälleen (Jes. 53:11). Hän oli kuollut ristillä, noussut ylös kuolleista, astunut Isän luo Taivaaseen. Koko maailman synnit oli sovitettu! Nyt aika oli täyttynyt! Oli tullut aika alkaa toteuttaa Kristuksen lähetyskäskyä. Oli tullut aika julistaa evankeliumia kaikille luoduille (Mark. 16:15), että he voisivat saada kasteen lahjan Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Ja nyt Kristus lähettää Henkensä omilleen, lupauksensa mukaan. Hengessään Hän näin varustaa ja lähettää apostolit toteuttamaan lähetyskäskyään. Käsillä oli pelastushistorian aivan ainutkertainen tilanne, ja siksi oli välttämätöntä, että Jumala antoi näille itsessään kieliä oppimattomille miehille eri kielten puhumisen lahjan. Ihmeellinen tapaus! Ja kun he saarnasivat Jumalan sanaa, Pyhä Henki sai aikaan piston heidän sydämessään, he murtuivat Jumalan pyhän lain saarnan edessä kysymään: ”Miehet, veljet, mitä meidän pitää tekemän?” (Ap. t. 2:37b) Ja he saivat vastaukseksi juuri tämän: ”Tehkää parannus ja ottakoon kukin teistä kasteen Jeesuksen Kristuksen nimeen syntienne anteeksisaamiseksi, niin te saatte Pyhän Hengen lahjan.” (Ap. t. 2:38) Ja niin noin 3000 sielua tuli parannukseen synneistään, sai kasteen ja siinä syntien anteeksiantamisen ja Pyhän Hengen lahjan. Sanan saarnan ja kasteen sakramentin kautta Herra vuodatti Pyhän Henkensä näihin eri maalaisiin ihmisiin.

Kun nyt apostoleille helluntaina annettiin Pyhän Hengen vaikutuksesta eri kielillä puhumisen lahja, tämä ei tarkoita sitä, että he olisivat sitten lähetystyötä tehdessään saarnanneet näillä eri kielillä. Tällaista kykyä ei noilla saarnamatkoilla tarvittu. Kaikkivaltiudessaan Jumala oli jo ennalta järjestänyt asian toisella tavalla: Hän oli antanut kreikkalaisen kulttuurin levitä valtavan laajalle tuon ajan maailmassa. Näin niissä maissa, joihin apostolit myöhemmin tekivät lähetysmatkojaan, puhuttiin yleiskielenä kreikkaa. Tällä kielellä he myös saarnasivat. Kreikan kielellä Jumala antoi heille myös Uuden testamentin kirjoitukset. Mutta kun Herra tässä antoi apostoleille kyvyn puhua eri kielillä, Hän näin Uuden liiton alkuvaiheessa antoi armonsa tulla monen ulkomaalaisenkin osaksi. Näin Hän myös ikään kuin vahvisti sanansa: pelastus Kristuksessa kuuluu kaikille kansoille. Evankeliumin saarnan ja pyhän kasteen välityksellä Pyhä Henki toimii. Ja mitä Hän tekee? Lutherin sanoin, Hän ”kutsuu, kokoaa, valaisee, pyhittää ja Jeesuksen Kristuksen yhteydessä varjelee koko kristikunnan ainoassa oikeassa uskossa.” (Vähä katekismus. Usko. Kolmas uskonkohta, 6.) Näin Herra kokoaa ihmisiä kaikista kansoista yhteen ainoaan omaisuuskansaan, Jumalan Israeliin, Kristuksen Ruumiiseen, yhteen, pyhään, yhteiseen ja apostoliseen Kirkkoon. Mikä ihmeellinen armo: yksi iankaikkinen pelastus yhdessä Herrassa Kristuksessa, se on nyt auki kaikille kansoille ja kaikille kielille! Ja huomaa: koska sinäkin kuulut kansaan – siis Suomen kansaan – niin lähetyskäskyn mukaan evankeliumi ja pelastus Kristuksessa kuuluvat sinullekin!

Katso tätä Jumalan armoa!

Kun sinäkin tulet Jumalan lahjojen vastaanottajaksi, Hän saa täyttää sinutkin Pyhällä Hengellään. Silloin sinunkin kielesi syttyy liekkiin, syttyy puhumaan, ja niin sinäkin Pyhässä Hengessä tunnustat, rukoilet ja ylistät Jumalaa Hänen suurista teoistaan. Niin kuin vanhan liiton uskovat uhrasivat temppelin alttarin tulessa uhreja Jumalalle, niin myös sinä uuden liiton kristittynä saat uhrata. Sanan ja sakramenttien kautta Herran Henki tekee sinussa työtään, ja sytyttää sydämesi uudestaan palamaan. Tältä sydämesi alttarilta, Pyhän Hengen liekistä nousee sitten Jumalalle myös kiitosuhri, niin kuin Sana sanoo: ”Uhratkaamme siis hänen kauttansa Jumalalle joka aika kiitosuhria, se on: niiden huulten hedelmää, jotka hänen nimeänsä ylistävät.” (Hepr. 13:15) Kaikki tämä on Hänen hyvää lahjaansa, jolla Hän tahtoo täyttää meidät tänäänkin. Pyhässä Hengessä Herra kokoaa meidät yhteen, yhdeksi pyhäksi Kansakseen. Kristuksessa Hän pelastaa meidät. Me kyllä tulemme varmaan monenlaisista taustoista, ja saman Suomen kansalaisinakin saatamme ajatella eri tavoin, ikään kuin puhua ”eri kieltä” keskenämme. Mutta Pyhässä Hengessään Herra kokoaan meidät yhteen, omaan seurakuntaruumiiseensa. Henkensä kautta Hän synnyttää meissä yhteisen ylistyksen ja kiitoksen. Saamme yhtenä seurakuntana puhua samaa kieltä, evankeliumista nousevaa rukouksen, Jumalan ylistyksen ja kiitoksen kieltä. Silloin käy myös niin kuin psalmissa 40 sanotaan: ”Sen näkevät monet, pelkäävät ja turvaavat Herraan.” (Ps. 40:4) Evankeliumi Kristuksesta ja Jumalan suurista teoista leviää seurakunnasta naapuriin, työpaikoille, harrastuspiireihin, opiskelutoverien keskuuteen, lähetyskentille, kaikkeen maailmaan! Näin se Pyhän Hengen vuodatus, joka kerran helluntaina kertakaikkisesti tapahtui, saa tulla yhä useamman osaksi, eri kansoissa ja kielissä, kunnes Kristus kerran tulee kunniassaan kokoamaan yhden pyhän kansansa kaikilta maailman ääriltä luokseen iankaikkiseen valtakuntaansa. Ihmeellinen on Jumalan armo ja pelastava työ, joka Pyhässä Hengessä on tullut ja tulee meidän, Hänen rakkaan seurakuntansa osaksi. Aamen.

(Saarna on pidetty Samuelin seurakunnassa Lahdessa 19.5.2013.)