Pääsiäispäivä, Hoos. 6:1–3

Herra herättää kuolleista

Johdanto

Pääsiäispäivän Vanhan testamentin tekstissä Herra puhuttelee omaisuuskansaansa profeetta Hoosean kautta. Hän sanoo: Tulkaa, palatkaamme Herran tykö, sillä hän on raadellut meitä, ja parantaa meidät, hän on lyönyt meitä, ja sitoo meidät. Hän tekee meidät eläviksi kahden päivän kuluttua, kolmantena päivänä hän meidät herättää, ja me saamme elää hänen edessänsä. (Hoos. 6:1–2)

Näiden pyhien sanojen äärellä me keskitymme nyt seuraaviin asioihin: Ensiksi luomme lyhyen katsauksen siihen, mitä näitä sanoja ennen oli tapahtunut. Kuulemme mistä eläväksi tekemisestä ja herättämisestä oikeastaan oli kyse. Toiseksi tarkastelemme kolmea muutakin herättämistä, joista Jumalan sana puhuu.

Luopumus ja kehotus palaamaan Herran luo

Ensiksi siis kysymme, missä tilanteessa profeetta Hoosea saarnasi kuulemamme sanat. Mitä oli tapahtunut? Vastaus kerrotaan Hoosean kirjan edellisessä luvussa viisi. Israelin heimo oli jumalattoman kuninkaansa johdolla langennut epäjumalanpalvelukseen. Raamattu kertoo, että kuningas Jerobeam oli teettänyt kaksi kultaista vasikkaa ja sanoi niiden olevan Israelin Jumala. Kuningas valitsi Jumalan lain ohitse kansan keskuudesta kaikenkaltaisia miehiä papeiksi, myös niitä, jotka eivät kuuluneet Leevin sukukuntaan. Kaiken lisäksi hän teki itse itsensä papiksi, ja uhrasi noille teettämilleen vasikoille. Tässä itse keksityssä jumalanpalveluksessaan (1. Kun. 12:25–33) – pitäisi sanoa epäjumalanpalveluksessaan – hän johdatti kansan harjoittamaan hengellistä haureutta Herransa edessä ja saastuttamaan itsensä. Tietenkin Jumala näki tämän kaiken. Hänen pyhyytensä vaati, että kansan synti tuomittaisiin. (Hoos. 5:1–7) Armossaan Hän oli ilmoittanut kansalleen pyhän tahtonsa, mutta he tahtoivat vaeltaa mieluummin ihmiskäskyjen mukaan. Siksi Hän, heidän Vapahtajansa ja armollinen Herransa oli nyt heille – ei heidän elämänsä ylläpitäjä ja parantaja, vaan tuhoava koi ja sairaalloinen mätä. Sairaudessaan ja synnin mätäpaiseissaan kansa kyllä etsi apua, ei kuitenkaan Jumalalta, vaan ihmisiltä. Mutta ihmiset eivät voineet heitä parantaa. Jumala vuodatti vihansa katumattoman kansana päälle. Hän oli heille kuin leijona, joka raatelee ja kantaa pois. Hänen käsistään kukaan ei voinut heitä pelastaa. Mutta samalla juuri kaikessa tässä Jumala kuitenkin vain odotti, että kansa ahdistuksessansa lopulta etsisi Hänen kasvojaan. (Hoos. 5:10–15)

Tällaisessa tilanteessa Jumala nyt antoi profeettansa kehottaa rakasta omaisuuskansaansa: Tulkaa, palatkaamme Herran tykö, sillä hän on raadellut meitä, ja parantaa meidät, hän on lyönyt meitä, ja sitoo meidät. Hän tekee meidät eläviksi kahden päivän kuluttua, kolmantena päivänä hän meidät herättää, ja me saamme elää hänen edessänsä. Profeetta siis kehotti heitä lakkaamaan turvaamasta epäjumaliin tai muihin ihmisiin, kääntymään pahoilta teiltään sekä palaamaan Herran luo. Miksi? Siksi, että sama Jumala, joka oli heitä raadellut, parantaisi heidät. Sama Jumala, joka oli heitä lyönyt, sitoisi heidät. Sama Jumala, joka oli osoittanut heidät hengellisesti aivan kuolleiksi, myös tekisi heidät eläväksi ja herättäisi heidät niin, että he saisivat elää. Ja kun he eläisivät, eivät he enää olisi niin kuin ennen, siis eläviä ainoastaan ulkoisesti, mutta samalla kuolleita hengellisesti. He eläisivät nyt todellista elämää elävän Jumalan kasvojen edessä, Hänen yhteydessään, joka on kaiken elämän Lähde.

Kristus herätettiin kuolleista

Mutta toiseksi, pyhä Raamattu puhuu myös muista herättämisistä. Nyt emme puhu sellaisesta herättämisestä, jossa nukkuva ihminen herätetään unesta. Kyse on nyt tästä: Synnin palkkana on tullut kuolema (Room. 6:23a), mutta Jumala herättää synteihinsä kuolleen ihmisen eloon.

Ensimmäistä näistä ihmeellisistä tapauksista juhlimme tänään: Kristus nousi kuolleista! Mutta miksi Jumalan Poika kuoli? Kuolemahan on nimenomaan synnin palkka. Ei kai Kristuksessa Jeesuksessa ollut syntiä? Ei toki! Hän on Jumalan vanhurskas Poika ja tosi Jumala. Silloinkin, kun Hän omaksui tosi ihmisyyden, tapahtui tämä ilman syntiä (Hepr. 4:15). Mutta Kristus omaksui ihmisyyden ja siis tuli sinun veljeksesi juuri sitä varten, että Hän – synnitön – ottaisi sinun syntisi ja koko maailman synnit itseensä. Hän tuli ihmiseksi nimenomaan sitä varten, että voisi kantaa sinun syntiesi palkan, ja siis kuolla sinun puolestasi. Miksi? Samasta syystä, kuin mitä kuulimme Herran sanovan Hoosean kautta: Ihminen ei voi saada apua langenneisuutensa sairauteen, syntinsä mätäpaiseisiin ihmiseltä. Hän ei siis voi itse itseäänkään auttaa, ei millään sovittaa syntejään pyhän Jumalan kasvojen edessä. Päinvastoin, niin kuin Herra tunsi luopuneen Efraimin, eikä epäjumalanpalvelija-Israel ollut Häneltä kätkössä, samoin Hän tuntee sinutkin. Hän tietää ja tuntee sinut kokonaan, sydänjuuriasi myöten. Siksi Hän tuntee sinun syntisikin. Mutta jottei Hänen tarvitsisi pyhyydessään iankaikkisesti hukuttaa sinua niiden vuoksi, lähetti Hän Poikansa sinun sijaasi. Poikansa, joka ei synnistä tiennyt, taivaallinen Isä teki synniksi sinun tähtesi. Miksi? Siksi, että sinun syntisi eivät enää olisi sinulla. Siksi, että syntisi olisivat Kristuksen omia, aivan kuin Hän olisi ne itse tehnyt. Siksi, että sinä saisit näin Kristuksessa tulla Jumalan vanhurskaudeksi. (2. Kor. 5:21) Juuri tässä on syy siihen, että mekin puhumme nyt Kristuksen kuolemasta. Juuri sinun syntiesi tähden Herra raateli ja löi Poikaansa – syntiesi kantajaa – niin, että Hän kuoli.

Mutta huomaa, että profeetan sanojen pääpaino on kuitenkin toisaalla. Kun Kristus oli kuollut, Hänen taivaallinen Isänsä teki Hänet eläväksi. Pääsiäisaamuna tapahtui juuri se, mistä Pyhä Henki profeetan suulla sanoo: kahden päivän kuluttua Jumala teki Poikansa eläväksi, kolmantena päivänä Hän herätti Hänet. Miten niin? Katso nyt: Herra Jeesus naulittiin ristiin ja kuoli perjantaina. Lauantaina, seitsemäntenä päivänä, kun Hän päätti lunastustyönsä, jonka hän oli tehnyt, lepäsi Hän haudassa kaikesta tuosta työstänsä, jonka hän oli tehnyt (vrt. 1. Moos. 2:2). Mutta viikon ensimmäisenä päivänä, siis kahden päivän kuluttua, antoi Isä Pojalleen taas elämän. Perjantaista lukien kolmantena päivänä Hän herätti Hänet. Ja kun Isä näin herätti Poikansa, Hoosea sanoo Hänestä, että Hän elää Hänen edessänsä. Asia on juuri niin kuin enkelit sanoivat naisille Jeesuksen haudalla: Miksi te etsitte elävää kuolleitten joukosta? Ei hän ole täällä, hän on noussut ylös. (Luuk. 24:5b–6a) Vielä äsken Jeesus oli kuollut ja asetettu kuolleitten joukkoon, siis hautaan. Mutta jos Hän nyt siis on elävä, eikä enää ole kuolleitten joukossa, tarkoittaa tämä tietenkin sitä, että Hänet on herätetty kuolleista. Kuka Hänet on herättänyt? Herra, niin kuin Hoosea sanoo. Toisin sanoen Jumala, Jeesuksen taivaallinen Isä on herättänyt Poikansa kuolleista ja päästänyt kuoleman kivuista, niinkuin ei ollutkaan mahdollista, että kuolema olisi voinut hänet pitää. (Ap. t. 2:24; 3:15; Ef. 1:20) Siksi Jumalan sana sanoo myös, että Hän on noussut ylös (ks. esim. Matt. 16:21; 17:23; 20:19).

Mitä tämä kaikki tarkoittaa? Ei mitään vähempää, kuin että Jumalan Poika Jeesus Kristus on maksanut sinun syntiesi velan kokonaan. Hän on voittanut sinun syntisi ja kuolemasi. Ylösnousemuksessaan Hän on avannut sinulle pääsyn ikuiseen elämään!

Sanallaan Jumala herättää hengellisesti kuolleen

Tästä pääsemme katsomaan toistakin herättämistä. Mikä herättäminen se siis on? Se on tämä: pyhällä sanallaan ja sen saarnalla Jumala herättää ihmisen. Mistä Hän hänet herättää? Hengellisestä kuolemasta.

On kuitenkin syytä kysyä: Kuka tänä päivänä suostuu tarvitsemaan tällaista herättämistä? Vaikuttaa nimittäin siltä, että juuri nyt on se aika, josta apostoli puhuu, kun Hän sanoo: Sillä aika tulee, jolloin he eivät kärsi tervettä oppia, vaan omien himojensa mukaan korvasyyhyynsä haalivat itselleen opettajia ja kääntävät korvansa pois totuudesta ja kääntyvät taruihin. (2. Tim. 4:3–4) Toki tällaista on varmasti ollut kaikkina aikoina. Mutta erityisesti tänä meidän aikanamme monet näyttävät haluavan kuulla vain kaikkea sellaista, mitä he pitävät itselleen hyvänä. Ihmiset haluavat kuulla sitä, mikä miellyttää heitä, mikä viihdyttää heitä, mikä kiihottaa heitä, mikä tuo heille hyvän tunnelman, ja niin edelleen. Monikaan ei halua kuulla sitä sanaa, joka sanoo totuuden ihmisluonnosta. Monikaan ei halua kuulla: sinä olet syntinen.

Mutta on suurta Jumalan armoa, että Hänen pyhän lakinsa sana on vieläkin voimassa, se sana, jolla Hän itse raatelee meidät, lyö meitä ja kerta kaikkiaan tappaa meidät. Miksi Herra tekee ihmiselle tällaista? Tällainen raateleminen, lyöminen ja tappaminen sanalla tarkoittaa oikeastaan vain sitä, että sanallaan Jumala osoittaa meille sen, mikä on totta jo ennestäänkin: kaikki ovat syntiä tehneet, ja ovat Jumalan kirkkautta vailla (Room. 3:23). Ilman tätä Jumalan lain ääntä kukaan langennut ihminen ei halua muistaa tai edes tajua, että on syntinen.

Sinä, rakas ystävä, olet toki kristitty. Se tarkoittaa, että sinä et enää ole kuoleman vallassa. Päinvastoin, sinä olet kuullut elämän Herran, Kristuksen sanat ja uskonut Häneen, joka on Hänet lähettänyt. Siksi sinä olet saanut lahjaksi iankaikkisen elämän, siis siirtynyt kuolemasta elämään. (Joh. 5:24) Pyhässä kasteessa Kristus on haudannut vanhan ihmisesi kanssaan kuolemaan, hukuttanut sen kertakaikkiaan, että niin kuin Hänetkin herätettiin kuolleista Isän kirkkauden kautta, samoin pitää sinunkin nyt uudessa elämässä vaeltaman (Room. 6:4). Toisin sanoen, niin kuin Kristus kolmantena päivänä nousi haudastaan, samoin sinäkin, Hänen kuolemaansa kastettu, nousit kasteesi vedestä osallisena uudesta elämästä Hänessä. Näin Jumala on siis suullisen sanansa ja veteen liitetyn sanansa kautta tehnyt eläväksi sinut, joka olit kuollut rikoksiisi ja synteihisi (Ef. 2:1), siirtänyt sinut kuolemasta elämään (1. Joh. 3:14). Mutta tästä huolimatta sinä varmaan tiedät, että mikäli unohdat Raamatun sanan lukemisen ja kuulemisen, jos jätät syrjään katekismuksen kymmenen käskyn selityksen lukemisen, silloin alkaa vanha ihmisesi hyvinkin pian sanoa: ”Eihän tässä mitään hätää ole, minähän olen varsin elossa muutenkin.” Mutta muista kuitenkin: Itsessäsi sinä olet kuitenkin syntinen ihminen. Sellaisenasi sinä et voi kestää viimeisellä tuomiolla, pyhän Jumalan kasvojen edessä. Juuri siksi onkin suurta armoa, että Jumala pyhän ja muuttumattoman lakinsa sanalla saa tänäänkin yhä uudelleen osoittaa sen hengellisen sairauden ja kuoleman, joka mielellään tahtoo tehdä työtään sinussa. Nimittäin vain silloin voit ymmärtää, että sinulla on tarve palata Herran tykö, joka on raadellut sinua, mutta parantaa sinut, joka on lyönyt sinua, mutta sitoo sinut. Silloin sinulle voi kelvata se evankeliumin sana Kristuksesta, joka sanoo: ”Minä olen maksanut sinun syntivelkasi Golgatalla. Minä olen kuollut sinun puolestasi. Mutta minä olen voittanut sinun kuolemasi. Taivaallinen Isäni on minut herättänyt, minä olen noussut ylös, ja nyt minä elän, elän ikuisesti. Minun ylösnousemuksessani sinullekin on avattu pääsy ikuiseen elämään. Kuule minun sanaani. Siinä minä tulen luoksesi ja tuon nämä kaikki lahjani sinulle, uskossa vastaanotettaviksi. Usko minuun!” Tämä evankeliumi sitoo sinutkin, raadellun ja kuolleen. Kuule, mitä se tarkoittaa: Sinulla, joka olit aivan kuollut, onkin nyt elämä Kristuksen tähden. Tässä syntiesi tunnustamisessa ja anteeksi uskomisessa – siis parannuksessa – sinulle on yhä uudelleen tarjolla vanhan ihmisesi hukkumiskuolema ja uuden ihmisesi ylösnouseminen. Käytä siksi mielelläsi parannuksen sakramenttia, rippiä. Niin sinä pysyt uskossa Kristukseen, ja saat Hänen kanssaan elää Jumalan yhteydessä iankaikkisesti!

Jumala herättää omansa viimeisenä päivänä

Mutta mitä tarkoittaa se, että saat elää iankaikkisesti? Se tarkoittaa, että on olemassa vielä kolmaskin herättäminen. On toki totta se, että synnin palkkana me kaikki joudumme kerran kuolemaan – jos siis Kristus ei sitä ennen tule takaisin. Mutta kun sinä olet sanan ja kasteen välityksellä saanut uskon kuolemasi Voittajaan, Kristukseen ja niin tullut liitetyksi Häneen ja Hänen elämäänsä, sinä elät, vaikka olisit kuollut (Joh. 11:25). Kun Kristus on sinussa, niin vaikka ruumiisi on tosin kuollut synnin tähden, Henki on kuitenkin elämä vanhurskauden tähden. Nimittäin Jos nyt hänen Henkensä, hänen, joka herätti Jeesuksen kuolleista, asuu teissä, niin hän, joka herätti kuolleista Kristuksen Jeesuksen, on eläväksitekevä myös teidän kuolevaiset ruumiinne Henkensä kautta, joka teissä asuu. (Room. 8:10–11) Siksi sinun, Kristuksen oman ei tarvitse pelätä kuolemaa. Kun nyt elät Kristuksessa ja Hän elää sinussa, niin vaikka sinä piankin kuolisit, vaikka madot söisivät ruumiisi ja se maatuisi maahan, saat kuitenkin viimeisenä päivänä nousta haudastasi uuteen elämään. Saat apostolin kanssa jopa aivan varmasti tietää, että tuona päivänä Hän, joka herätti Herran Jeesuksen, on herättävä sinutkin Jeesuksen kanssa ja asettava esiin yhdessä koko Hänen seurakuntansa kanssa (2. Kor. 4:14). Vaikka siis kuolisit, olet kuolleena aivan vain lyhyen hetken. Pyhä Poikansa, synnin, kuoleman ja perkeleen Voittajan tähden Herra tekee meidät eläviksi kahden päivän kuluttua, kolmantena päivänä hän meidät herättää. Tämän suokoon meille armollinen Herramme ja kuolemamme Voittaja Jeesus Kristus, jonka on kunnia ja valta aina ja iankaikkisesti. Aamen.

(Saarna on pidetty Samuelin luterilaisessa seurakunnassa Lahdessa 1.4.2018.)

Mainokset

Loppiainen, Matt. 2:1–12, neljäs saarna

Lahjoja Jeesukselle

Ihmisten lahjat Jeesukselle?

Nykyään monet kristityt puhuvat paljon itsensä, kuuliaisuutensa tai ylistyksensä antamisesta Jeesukselle. On myös olemassa lukemattomia seurakuntia, joissa tällaista kristittyjen antautumista Jumalalle, Hänen palvomistaan ja ylistämistään pidetään jumalanpalveluksen keskeisimpänä sisältönä. Vaikuttaa siltä, että monille yksi kristillisen uskon tärkeimmistä asioista on se, mitä me ihmiset voimme Herralle lahjoittaa.

Mitä lahjoja sinulla on tuoda Jeesukselle? Tuletko sinä Hänen eteensä varmana siitä, että ne lahjat, joita Hänelle tuot, miellyttävät Häntä? Onko sinulla Hänelle tuotavana varauksetonta antautumista, täydellistä palvontaa ja ylistystä? Vai olisiko kuitenkin niin, että sydämessäsi on monenlaista muutakin? Eikö siellä ole epäluottamusta Jumalaa ja Hänen hyvyyttänsä kohtaan, haluttomuutta huutaa Häntä avuksi kaikessa hädässä, haluttomuutta ja kuulla Hänen sanaansa, kunnioituksen puutetta Jumalan lahjoittamia vanhempia ja esivaltaa kohtaan, kateellisuutta paremmin pärjäävää työtoveria tai sukulaista kohtaan, vihaa ja katkeruutta, lihallista himoa ja silmien himoa, tavaran ja omaisuuden himoa, välinpitämättömyyttä lähimmäisen maineesta, ja niin edelleen? Huomaatko miten erinomaisia lahjoja sinulla on tuotavana Herralle, joka näkee sinun sydämeesi?

Tietäjien lahjat Jeesukselle

Loppiaisen evankeliumista kuulimme, miten itäisen maan tietäjät toivat Jeesus-lapselle kalliita lahjoja. Pyhä Matteus kirjoittaa: Niin he menivät huoneeseen ja näkivät lapsen ynnä Marian, hänen äitinsä. Ja he lankesivat maahan ja kumarsivat häntä, avasivat aarteensa ja antoivat hänelle lahjoja: kultaa ja suitsuketta ja mirhaa. (Matt. 2:11)

Millaisia nämä tietäjien lahjat olivat? Jokainen varmasti ymmärtää, että kulta, tuo harvinainen jalometalli on lahjoista kalleimpia. Suitsukkeella puolestaan tarkoitetaan senkaltaista ainetta, josta Toisessa Mooseksen kirjassa sanotaan näin: Ja Herra sanoi Moosekselle vielä: Ota itsellesi hyvänhajuisia aineita, hajupihkaa, simpukankuorta, tuoksukumia, näitä hyvänhajuisia aineita, ja puhdasta suitsuketta, yhtä paljon kutakin lajia, ja tee niistä suitsutus, höystesekoitus, jollaista voiteensekoittaja valmistaa, suolansekainen, puhdas ja pyhä. (2. Moos. 30:34–35) Tätä hyväntuoksuista ainetta oli tarkoitus käyttää polttamalla. Israelin vanhan liiton temppelissä sitä käytettiin Jumalan käskyn mukaan suitsutusalttarilla, jonka päältä toimitettiin suitsutusuhri Herran edessä kahdesti päivässä aamulla ennen polttouhria ja illalla sen jälkeen (2. Moos. 30:7). Mirha taas on Arabiassa ja Etiopiassa kasvavan mirhamipuun pihkaa, jossa on voimakas tuoksu. Vanhan testamentin aikana mirhaa sekoitettiin pyhään öljyyn, jota käytettiin temppelissä (2. Moos. 30:23–25). Lisäksi sitä käytettiin yleisesti myös tuoksuaineena (Kork. v. 5:13) sekä suitsukkeena. Nämä kolme, kulta, suitsuke ja mirha olivat tuona aikana kaikkein arvokkaimpia lahjoja. Ne olivat lahjoja, joita oli tapana tuoda kuninkaille ja muille arvohenkilöille. Tietäjät matkustivat pitkän matkan itäisiltä mailta Betlehemiin nimenomaan sitä varten, että voisivat kumartaa äsken syntynyttä juutalaisten kuningasta (Matt. 2:1–2). Siksi onkin ymmärrettävää, että he myös halusivat tuoda Jeesukselle arvokkaita, juuri kuninkaan arvolle sopivia lahjoja.

Tietäjien lahjat ja Jeesuksen lahjat ihmisille

Tietäjien lahjat olivat kuitenkin siinä määrin tyypillisiä kuninkallisia lahjoja, ettei niiden perusteella ole mahdollista sanoa paljoakaan näistä miehistä itsestään saati siitä, mistä maasta he aivan tarkkaan ottaen tulivat. Keskeisintä tietäjien lahjoissa ei lienekään se, mitä ne kertovat niiden antajista. Voitaisiin kysyä, eikö keskeisintä heidän lahjoissaan ole pikemminkin se, mitä ne kertovat niiden saajasta.

Tätä asiaa on selittänyt muiden muassa kirkkoisä Irenaios, toisella vuosisadalla elänyt Lugdunumin piispa. Irenaios opettaa tietäjien lahjoista seuraavasti: Kulta tarkoittaa sitä, että Jeesus Kristus on kuningas, jonka herruus on loputon. Suitsuke puolestaan osoittaa Hänen olevan Jumala, joka tunnetaan Juudassa, ja joka näyttäytyy niille, jotka eivät Häntä etsi. Mirha taas tarkoittaa sitä, että Jeesus oli kuoleva kuolemanalaisen ihmissuvun puolesta ja että Hänet haudattaisiin sen puolesta. (Adversus haereses III 9, 2.) Me emme tosin tiedä, ajattelivatko tietäjät itse lahjojensa merkitystä näin pitkälle. Sitä Raamattu ei meille kerro. On kuitenkin mahdollista nähdä kullan viittaavan Kristuksen kuninkuuteen, onhan kuninkailla kultaiset kruunut ja valtikat, sekä kullalla koristellut palatsit. Lisäksi on mahdollista nähdä suitsukkeen viittaavan Kristuksen jumaluuteen, poltettiinhan suitsuketta vanhassa liitossa nimenomaan Jumalan edessä, Hänen temppelissään. Edelleen on aivan sopivaa ymmärtää mirhan viittavan Kristuksen kuolemaan. Kertoohan Raamattu, että kun Jeesus oli kuollut ristillä, Nikodemus toi mirhan ja aloen seosta noin sata naulaa. Niin he ottivat Jeesuksen ruumiin ja käärivät sen hyvänhajuisten yrttien kanssa käärinliinoihin, niinkuin juutalaisilla on tapana haudata. (Joh. 19:39–40)

Tällä tavalla tietäjien lahjat siis kertovat Jeesuksesta Kristuksesta itsestään, tai oikeastaan niistä lahjoista, jotka Hän tuli antamaan meille lahjattomille ja syntisille. Merkillinen tapahtuma: tietäjät toivat kalliita aarteita Hänelle, jossa itsessään oli kätkettynä valtavien rikkauksien aarre. Tämän aarteen, oman itsensä kaikessa täyteydessään Jeesus tuli antamaan meille. Mikä se aarre siis oli? Kulta, suitsuke ja mirha osoittavat sen: Jeesus Kristus on iankaikkinen Jumala itse. Kuitenkin Hän tuli luomaansa maailmaan ihmiseksi, että voisi kantaa sinun, ihmisen syntivelan, sekä koko maailman syntivelan. Hän tuli ihmiseksi voidakseen kuolla ihmissuvun puolesta, joka synnin tähden oli joutunut kuolemanalaiseksi. Näin Kristus teki, että Hän – Jumalan Poika ja itse Jumala – sovittaisi meidän syntimme, ja että meillä ihmisillä olisi Hänessä pääsy vapaaksi synnin ja kuoleman orjuudesta. Hän tuli haudattavaksi, että voisi avata meille pääsyn haudoistamme iankaikkiseen elämään Jumalan taivaassa. Ja kun Hän oli noussut kuolleista, lausui Hän, että Hänelle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä (Matt. 28:18b). Hän siis sanoi olevansa kaikkein korkein Kuningas, kaikkivaltias maan ja taivaan Herra. Ja kun sinutkin on Hänen sanansa ja pyhän kasteen kautta tehty Hänen opetuslapsekseen ja jäseneksi Hänen pyhässä kirkkoruumiissaan (Matt. 28:19–20a), saat olla varma, että Hän, kaikkivaltias Jumala ja armollinen Herra tahtoo hyvänä Kuninkaana hallita ja johtaa myös sinun elämääsi hyvän tahtonsa ja loppumattoman viisautensa mukaan.

Mutta miksi Herra Jeesus on tehnyt kaiken tämän? Siksi, että Hän rakastaa sinua niin paljon. Juuri sinua Jeesus pitää kallisarvoisena aarteenaan ja lahjanaan, niin kuin kauppias, joka etsi kalliita helmiä, ja löydettyään yhden kallisarvoisen helmen hän meni ja myi kaikki, mitä hänellä oli, ja osti sen. (Matt. 13:45–46) Hän, Jumala, on tullut ihmiseksi etsiäkseen sinut, aarteensa. Hän on tullut ihmiseksi antaakseen koko elämänsä, koko itsensä lunnaaksi puolestasi, ostaakseen sinut kalliilla sovintoverellään vapaaksi turhasta, isiltä peritystä ja syntisestä vaelluksestasi (1. Piet. 1:18–19), ostaakseen sinut omakseen iankaikkisesti. Huomaatko? Jeesus on halunnut saada sinulta lahjaksi sinun kaiken syntisi, että Hän saisi pyhittää sinut ja koko seurakuntansa kalleimmaksi aarteekseen, puhdistaen sen, vedellä pesten, sanan kautta, saadakseen asetetuksi eteensä kirkastettuna seurakunnan, jossa ei olisi tahraa eikä ryppyä eikä mitään muuta sellaista, vaan joka olisi pyhä ja nuhteeton. (Ef. 5:26–27).

Jeesus on ottanut sinut omakseen – anna itsesi Hänelle!

Näin paljon Jeesus on tehnyt, että saisi sinut ja koko seurakuntansa omakseen, lahjakseen. Ja kun Hän on kerran kasteessa ottanut sinutkin omakseen, sinä saat nyt antaa ruumiisi ja koko itsesi Hänelle eläväksi, pyhäksi, Jumalalle otolliseksi uhriksi; tämä on teidän järjellinen jumalanpalveluksenne. (Room. 12:1) Tietenkään tällainen itsensä antaminen ei lähde sinusta itsestäsi tai omasta ratkaisustasi, vaikka moni kristittykin nykyään tahtoisi niin ajatella. Mutta nyt kun Jeesus on armostaan jo sovittanut syntisi ja ottanut sinut omakseen, saat uskon varmuudessa tulla Hänen eteensä ja yhä uudestaan antaa Hänelle sen, mikä onkin jo Hänen: oman itsesi kaikkineen. Ensin saat tuoda Jeesukselle kaikki syntisi. Hän tulee luoksesi sanassaan ja alttarinsa sakramentissa juuri sitä varten, että antaisi sen kaiken anteeksi. Ja kun Jeesus antaa syntisi anteeksi ja Pyhässä Hengessä vahvistaa uskoasi, saat sitten tuoda Hänelle myös rukouksen ja kiitoksen suitsuketta (vrt. Ps. 141:2; Ilm. 5:8), niin kuin sana sanookin: Uhratkaamme siis hänen kauttansa Jumalalle joka aika kiitosuhria, se on: niiden huulten hedelmää, jotka hänen nimeänsä ylistävät. (Hepr. 13:15) Jeesuksen omana saat antaa itsesi ja ylistyksesi Hänelle myös sillä tavalla, että palvelet lähimmäisiäsi sillä paikalla ja niissä kutsumuksissa, joihin Herra on sinut asettanut. Hän tahtoo antaa sinut ja koko seurakuntansa omana lahjanaan maailmalleen. Niin Hänen hyvyytensä sinun kauttasi ja seurakunnan kautta leviää tähän maailmaan sanoin ja Hänen mielensä mukaisin teoin. Älä siis väheksy hyvää ja Jumalalta saamaasi ajallista kutsumusta, millainen se sitten onkin. Hän ei ole turhaan antanut sinulle lahjojaan. Pikemminkin Hän tahtoo, että sinä virität palavaksi sen armolahjan, jonka olet Häneltä saanut (vrt. 2. Tim. 1:6). Tämä koituu Hänelle kunniaksi ja sinun lähimmäisellesi parhaaksi, jopa pelastukseksi.

Toki sinä kyllä varmasti myös huomaat, että tässä ajassa ja tässä ruumiissa tehtyinä sinun kiitoksesi ja ylistyksesi sekä muut hyvät tekosi ovat monella lailla vajaita, epäpuhtaita ja epätäydellisiä. Saat kuitenkin uskoa, että ne siitä huolimatta kelpaavat Jumalalle ja miellyttävät Häntä nimenomaan Kristuksen itsensä vuoksi, siis siksi, että uskon kautta Häneen sinä itse olet tullut Jumalalle mieluiseksi. (Ks. Yksimielisyyden ohje. Täydellinen selitys. 4. Hyvät teot, 8.) Kaikki on Hänen lahjaansa, joka on tullut meille lahjaksi. Hänelle, Jeesukselle Kristukselle, meidän Jumalallemme, täydelliselle syntiuhrillemme ja Kuninkaallemme olkoon ylistys ja kunnia aina ja iankaikkisesti. Aamen.

(Saarna on pidetty Samuelin luterilaisen seurakunnan loppiaisseuroissa Lahdessa 6.1.2018.)

Jouluaamu, Luuk. 2:1–20, viides saarna

Kristus tulee! Onko Hänelle sijaa?

Joulun evankeliumi kertoo millaiseen alhaisuuteen Kristus suostui, kun Hän syntyi tähän maailmaan. Evankelista Luukkaan kautta Pyhä Henki lausuu: heille ei ollut sijaa majatalossa. (Luuk. 2:7c) Kuulitko mitä Hän sanoo? Tässä on itse Jumalan elävä Sana, Jumalan luomakunnan alku. Tässä on Hän, jonka kautta on saanut syntynsä koko maailma ja kaikki mitä siinä on (Joh. 1:1, 3; Ilm. 3:14). Kaikki mitä tässä maailmassa on, on Hänen! Ja kuitenkin, kun Hän ensimmäisenä jouluna syntyi tähän maailmaan, ei Hänelle annettu sijaa edes tavallisten ihmisten majatalosta.

Hän halusi tulla luomaansa maailmaan, luomiensa ihmisten keskuuteen. Hän ei, vaikka hänellä olikin Jumalan muoto, katsonut saaliikseensa olla Jumalan kaltainen, vaan tyhjensi itsensä ja otti orjan muodon, tuli ihmisten kaltaiseksi, ja hänet havaittiin olennaltaan sellaiseksi kuin ihminen (Fil. 2:6–7). Hän tuli omiensa, oman kansansa luo, yhdeksi heistä, kuitenkin ilman syntiä (Hepr. 4:15). Näin Hän teki, jotta voisi vapahtaa kansansa heidän synneistään, pelastaa heidät (Matt. 1:21). Ja kuitenkin, kun Hänen äitinsä ja kasvatusisänsä Betlehemissä etsivät sijaa, jossa Hän voisi syntyä, kävi juuri niin kuin pyhä Johannes todistaa: hänen omansa eivät ottaneet häntä vastaan. (Joh. 1:11) Majatalon ovi aukesi vain sen verran, että voitiin sanoa: ei ole tilaa. Sitten ovi suljettiin neitsyt Marian ja hänen sulhasensa edestä, sekä myös itsensä Herran edestä, joka oli Marian kohdussa.

Mutta siltikään ei Jumalan Poika jättänyt tulematta. Katso nyt: Tässä on Hän, jolla on taivasten valtakunnan avaimet (Matt. 16:19), joka avaa, eikä kukaan sulje, ja joka sulkee, eikä kukaan avaa (Ilm. 3:7). Kuitenkin juuri Hän suostui jäämään ulkopuolelle majatalon, ulkopuolelle niiden ihmisten, jotka luulivat jotakin olevansa. Näin Kristus teki, jotta ne, jotka tunnustivat olevansa alhaisia ja syntisiä, eivät jäisi ulkopuolelle. Hän ei tahtonut kenenkään hukkuvan synteihinsä. Hän tahtoi, että kaikki pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden. (2. Piet. 3:9; 1. Tim. 2:4) Siksi Hän, itse Korkein alentui kaikkein alhaisimmaksi. Siksi Hän, Jumalan Viisaus suostui syntymään ihmiseksi – ei viisaiden lääkärien tai kätilöiden läsnäollessa, vaan järjettömien eläinten keskellä. Alhaisesta ja likaisesta karjasuojasta Hän teki asuinsijansa. Tallista Hän teki temppelinsä, jonka Hän täytti läsnäolonsa kirkkaudella ja kunnialla (vrt. 2. Moos. 33:9–11a; 40:34; 4. Moos. 9:15–16; 1. Kun. 8:10–11).

Keitä tuossa tallissa sitten oli? Siellä oli nuori neitonen Maria, jota kansa piti haureellisena naisena – mitä hän ei tosin ollut. Hän oli saanut aivan erityisen tehtävän Jumalan pelastussuunnitelmassa, tehtävän toimia Jumalan Pojan äitinä. Itsessään Mariakin oli kuitenkin tavallinen, syntinen ihminen, niin kuin kaikki muutkin. Entä keitä muita tallissa oli? Siellä oli myös Marian sulhanen, tavallinen, köyhä rakennusmies Joosef. Häntäkin varmasti kummasteltiin, kun hän vieläkin piti luonaan tuota naista, joka oli tullut raskaaksi ennen avioliittoa. Siellä olivat myös paimenet, nuo miehet, jotka tekivät likaista ja halveksittua työtä. Heistä kaikki tiesivät, etteivät he työltään päässeet edes temppelin jumalanpalvelukseen. Juuri tällaisten alhaisten ja syntisten ihmisten luo Kristus tuli. Hän tuli tallin pimeään, jotta voisi avata syntisille ihmisille oven syntien anteeksiantoon ja taivasten valtakunnan kirkkauteen. Hän, kaikkein rikkain ja korkein Herra tuli köyhäksi ja alhaiseksi, että nämä köyhät ja alhaiset rikastuisivat Hänen rikkaudestaan, saisivat iankaikkisen elämän Hänen kirkkautensa valtakunnassa. Hän oli Herra, joka jo kauan sitten oli Aadamin ja Eevan lankeemuksen tähden asettanut teräaseen sulkemaan heiltä tien paratiisiin (1. Moos. 3:24). Nyt Hän itse omaksui nyt ihmisruumiin, jotta se ovi, jonka teräase olisi Golgatan ristillä tekevä Hänen ruumiinsa kylkeen (Joh. 19:34) avaisi syntisille tien iankaikkiseen Paratiisiin.

Mitä sitten tapahtui? Niin kuin Jumalan läsnäolo oli täyttänyt Israelin temppelin ja synnyttänyt siellä oikean jumalanpalveluksen, niin tapahtui nytkin. Läsnäolollaan Kristus teki Betlehemin tallista pyhän temppelinsä, jossa Häneen uskovat ihmetellen kumarsivat ja rukoilivat Häntä. Toki tuo jumalanpalvelusseurakunta oli kyllä kovin vähälukuinen ja sangen alhainen. Mutta juuri tämä joukko sai osallistua todelliseen, pyhään jumalanpalvelukseen, koska Kristus Jeesus, itse maailmankaikkeuden Herra ja Vapahtaja oli heidän keskellään.

*

Jumalan Poika, joka on kerran syntynyt Isästä ikuisuudessa, syntyi siis ensimmäisenä jouluna uudesti, ihmiseksi. Hän syntyi vapahtaakseen omaisuuskansansa heidän synneistään. Mutta Hän ilmestyi näin voidakseen ottaa pois myös aivan koko maailman synnit (Joh. 1:29; 1. Joh. 3:5). Tänään Herra tahtoo tulla tämän meidänkin kansamme keskuuteen; myös meidänkin maassamme tahtoo Kristus tulla kaikkien Vapahtajaksi. Tullessaan Hän tahtoo tuoda kaikille ne lahjat, joiden valmistamista varten Hän ensimmäisenä jouluna syntyi ihmiseksi, ja jotka lahjat Hän sitten myös valmisti kärsimyksessään ja ristinkuolemassaan: syntien anteeksiantamuksen ja ikuisen elämän.

Mutta miten on, onko Kristukselle sijaa meidän keskuudessamme? Vielä nytkin tätä maata kyllä kuulee joskus kutsuttavan jopa aivan kristityksi maaksi. Vielä nytkin Kristuksen pyhän ristin annetaan liehua meidänkin lipputangoissamme. Mutta samalla on kuitenkin tunnustettava: tässäkään maassa ei Kristukselle ole aina ollut sijaa. Monissa niistä loisteliaista katedraaleista, jotka on pyhitetty Hänen nimelleen ja jotka kyllä ulkoisesti näyttävät olevan täynnä pyhyyttä ja hurskautta, ei kuitenkaan ole tahdottu seurata Hänen sanaansa, saati sitä oikein saarnata ja opettaa. Ja niin on ovi suljettu Kristuksen edestä, ja Hänet on jätetty kirkon oven ulkopuolelle kolkuttamaan (Ilm. 3:20). Kristukselle ei ole ollut sijaa.

Joulun evankeliumi tarjoaa meille kuitenkin lohdutuksen: Kristuksen tuleminen syntisten luo ei riipu siitä, ottavatko kaikki ihmiset Hänet vastaan. Jeesuksen armollinen työ syntisten armahtamiseksi ei riipu siitä, otetaanko Hänet vastaan suurissa palatseissa tai katedraaleissa. Ihanalla tavalla luterilainen tunnustuksemme ilmaisee pyhän Raamatun opetuksen: Kristuksen yksi, pyhä Kirkko on pysyvä ikuisesti. Kirkko on Hänen pyhiensä yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan. (Augsburgin tunnustus VII 1.) Mikäli Kristuksen nimeä kantava kirkko luopuu näistä Herransa tulemisen välineistä ja niin sulkee oven Hänen edestään, Vapahtaja kyllä etsii majapaikkansa muualta. Mutta toisaalta, nimenomaan tässä onkin suuri evankeliumi ja lohdutus: Kaikkina aikoina Kristuksen Kirkko löytyy juuri sieltä, missä Hänen sanansa kaikuu puhtaana, missä pyhää kastetta sekä Hänen ruumiinsa ja verensä sakramenttia käytetään Hänen pyhän asetuksensa mukaan. Siellä Kristus varmasti tulee omiensa luo, tekemään anteeksiantavaa ja pyhittävää työtään heissä. Tosin mitä ulkoisiin puitteisiin tulee, Kristus kyllä usein suostuu tässä melkoiseen alhaisuuteen ja heikkouteen. Niin kuin kerran Betlehemissä, niin Hän myös tänään täälläkin tulee pienen, monella lailla tavallisen seurakunnan luo, joka vielä kokoontuu toisilta lainatuissa tiloissa. Mutta tästä ulkoisesta alhaisuudesta huolimatta me saamme kuitenkin olla varmoja: joulun Herra Kristus tahtoo tulla meidän keskellemme pyhässä sanassaan ja sakramenteissaan, ja tuleekin.

Mutta tästä nousee myös jatkokysymys: Kun Kristus tänäänkin tahtoo tulla myös tähän huoneeseen, onko Hänelle sijaa sinun sydämessäsi? Vai suljetko sydämesi oven Hänen edestään? Loukkaannutko siihen, että tässä Herran huoneessa puitteet ovat vaatimattomat, taikka siihen, että täällä ei ole kuuluisaa, TV:stä tuttua saarnaajaa? Harmittaako sinua se, että täällä ei myöskään ole monta inhimillisesti viisasta, ei monta mahtavaa, ei monta jalosukuista (1. Kor. 1:26b) – saati monta minkäänlaista ihmistä? Älä kuitenkaan katso ulkoisiin puitteisiin. Älä sulje korviesi ovea Häneltä, joka niin vaatimattomasti saarnatun, mutta niin pyhän ja voimallisen sanansa kautta tahtoo tulla luoksesi. Älä myöskään etsi täältä erinomaisia ihmisiä. Katso Kristukseen, jolle ei ollut sijaa majatalossakaan, mutta joka juuri nytkin tahtoo sanansa välityksellä tulla alhaisiin puitteisiin, syntisten ihmisten luo, että saisi valmistaa heille aterian alttarillaan (vrt. Luuk. 15:2; Ilm. 3:20b).

Tästä puolestaan seuraa vielä yksi kysymys: Kelpaako sinulle sellainen Vapahtaja, joka on tullut nimenomaan syntisiä sovittamaan (1. Tim. 1:15)? Vai pitäisikö Jeesuksen sinun mielestäsi olla ensin salonkikelpoisempi, että Hän olisi arvollinen tulemaan sinun luoksesi? Vai tunnustatko kuitenkin, että paitsi nuo muut seurakuntalaiset, myös sinä itse olet Jumalan edessä sellainen kuin Betlehemin tallin seurakuntalaiset? Jumalan edessä olet vaatimaton ja heikko, niin kuin Maria oli ihmisten edessä. Herran edessä olet köyhä niin kuin Joosef oli ihmisten edessä. Jumalan edessä olet likainen ja alhainen niin kuin paimenet olivat ihmisten edessä. Ystävä, kelpaako sinulle juuri siksi Kristus, joka haluaa tulla nimenomaan sellaisten ihmisten luo? Kelpaako sinulle Kristus, joka tahtoo tulla sinun luoksesi, sinua armahtamaan?

Rakkaat ystävät! Jos me emme sulje kirkkomme ovea taikka korviemme ovea Herramme edestä, saamme mekin osallistua jumalalliseen palvelukseen. Ulkoisesti tämä huone ja sen seurakunta on kyllä ehkä kovin vaatimaton. Mutta juuri tästä huoneesta Herra Jeesus tahtoo tehdä asuinsijansa, temppelinsä, pyhän läsnäolonsa paikan. Kristus Jeesus, koko maailman Vapahtajaksi syntynyt maailmankaikkeuden Herra itse tahtoo tulla meidän keskellemme. Hän tahtoo tulla siksi, että meilläkin olisi se suuri ilo, joka Hänessä on ilmoitettu kaikelle kansalle ja kaikille kansoille (vrt. Luuk. 2:10). Hän, syntisten Ystävä (Matt. 11:19) tahtoo tulla, että voisi ottaa pois meidänkin syntimme. Hän, maailman Valo (Joh. 8:12) tahtoo tulla, että saisi valaista meidän pimeytemme. Hän tahtoo tulla, että me saisimme jo nyt elää Hänen pyhittävässä läsnäolossaan, ja kerran päästä Hänen Isänsä kotiin (Joh. 14:2), taivasten valtakuntaan. Kaiken tämän suokoon meille Hän, armollinen Herramme ja Vapahtajamme, ihmiseksi syntynyt Jumalan Poika Jeesus Kristus, joka elää ja hallitsee Isän ja Pyhän Hengen kanssa yhdessä jumaluudessa, aina ja iankaikkisesti. Aamen.

(Saarna on pidetty Samuelin luterilaisessa seurakunnassa Lahdessa 25.12.2017.)

Valvomisen sunnuntai (2. vsk), Mark. 13:33–37

”Valvokaa!” Mitä se on?

Johdanto

Jeesus sanoo: Olkaa varuillanne, valvokaa ja rukoilkaa, sillä ette tiedä, milloin se aika tulee. (Mark. 13:33) Tämän sanottuaan Herra puhuu myös siitä, miten tämän kyseisen ajan tulemiseen pitäisi suhtautua.

Jotta paremmin ymmärtäisimme mistä on kyse, on ensin katsottava mistä ”ajasta” Jeesus tässä puhuu. Vastaus löytyy kohdasta muutamaa jaetta aiemmin. Siellä Herra on juuri sanonut: Mutta niinä päivinä, sen ahdistuksen jälkeen, aurinko pimenee, eikä kuu anna valoansa, ja tähdet putoilevat taivaalta, ja voimat, jotka taivaissa ovat, järkkyvät. Ja silloin he näkevät Ihmisen Pojan tulevan pilvissä suurella voimalla ja kirkkaudella. Ja silloin hän lähettää enkelinsä ja kokoaa valittunsa neljältä ilmalta, maan äärestä hamaan taivaan ääreen. (Mark. 13:24–27) Herra puhuu siis viimeisestä päivästä, jolloin Hän, Ihmisen Poika  tulee takaisin kirkkaudessaan. Tämä on ”se aika”, jonka tulemisesta Hän päivän evankeliumissa puhuu. Nyt saamme kuulla, mitä Jeesus tästä asiasta muuta sanoo ja mihin Hän meitä tämän asian äärellä kehottaa.

Herra tulee äkkiarvaamatta

Aluksi on huomattava, mitä Jeesus sanoo tulemuksensa ajankohdasta. Ensin Hän ilmaisee perustavan lähtökohdan: sillä ette tiedä, milloin se aika tulee – tai paremminkin: milloin se aika on (Mark. 13:33b). Kristuksen omat eivät siis tiedä sitä hetkeä, jona heidän Herransa tulee kirkkaudessaan. Paina tämä asia mieleesi! Tässä maailmassa sinäkin saat nimittäin kuulla monenlaisten ”hengenmiesten” väitteitä siitä, minä vuonna tai päivämääränä Jeesus tulee, taikka milloin maailma loppuu. Totta on kyllä se, että nyt on viimeinen aika (1. Joh. 2:18). Tämä maailma ei pysy ikuisesti. Herra Jeesus tulee takaisin. Mutta väitteet Hänen tulemuksensa tarkasta ajankohdasta ovat kuitenkin vääriä ja valheellisia. Hänhän sanoo selvästi: sillä ette tiedä, milloin se aika on.

Toisaalta Jeesus kyllä myös sanoo jotakin siitä tilanteesta, jossa Hän tulee. Hän puhuu vertauksen talon isännästä, joka matkusti muille maille ja jätti talonsa palvelijoidensa hoitoon. Tässä Jeesus puhuu tietenkin itsestään ja omasta paluustaan. Hän sanoo: Valvokaa siis, sillä ette tiedä, milloin talon herra tulee, iltamyöhälläkö vai yösydännä vai kukonlaulun aikaan vai varhain aamulla (Mark. 13:35). Näillä sanoillaan Herra antaa siis ymmärtää, että Hänen tulemisensa tapahtuu yöllä. Hänen palvelijansa eivät kuitenkaan tiedä, tuleeko Hän iltamyöhällä, siis ensimmäisen yövartion aikaan, vai ehkä yösydännä, toisen yövartion aikaan. He eivät myöskään tiedä, tuleeko Herra kukonlaulun aikaan, siis kolmannella yövartiolla, vaiko ehkä varhain aamulla, neljännen yövartion aikaan. Joka tapauksessa Hän siis tulee yöllä. Tätä ei nyt kuitenkaan pidä ymmärtää viittauksena Jeesuksen tulemiseen jonakin tiettynä vuorokauden aikana. Onhan nimittäin ensinnäkin selvää, että jos Herra tulisi silloin kun meillä Suomessa on yö, saattaisi toisella puolella maapalloa olla samaan aikaan päivä, ja päinvastoin. Herran tulemisessa yöllä on kyse tästä: Ensinnäkin, niin kuin ihmiset yöllä nukkuvat, eivätkä siksi ole tietoisia ympärillään tapahtuvista asioista, samoin myös Ihmisen Pojan tulo tapahtuu hetkenä, jona ihmiset eivät luule sen tapahtuvan (Matt. 24:44). Jeesus lisääkin heti perään, että Hän tulee äkkiarvaamatta tai yhtäkkiä (ἐξαίφνης – Mark. 13:36). Toiseksi, Jeesuksen tuleminen yöllä voinee tarkoittaa myös sitä, että Hän tulee aikana, jona maailmanaika on pimentynyt eikä mitään valoa enää näytä olevan.

Kristillinen valvominen ja luomisen lahjat

Kun Jeesuksen omat nyt elävät tällaisessa tilanteessa, Herra antaa heille kehotuksen: valvokaa. Tarkoittaako tämä sitä, että kristittyjen tulisi pyrkiä yölläkin pysyttelemään hereillä? Tämänkin suuntaisesti asia on kyllä joskus ymmärretty. Kirkon historiassa monet, esimerkiksi luostareihin tai erämaan yksinäisyyteen paenneet munkit ovat pyrkineet välttämään nukkumista, tai ainakin heräämään öisin tietyin väliajoin, että voisivat käyttää mahdollisimman paljon aikaa rukoukseen ja mietiskelyyn. Mutta miten on? Eikö Jumala, kaiken Luoja, ole itse asettanut tähän maailmaan myös päivän ja yön vaihtelun (1. Moos. 1:4–5)? On toki! Kyllä Hän on siis myös tarkoittanut, että me ihmiset, jotka Hän on luonut ja asettanut tämän maailman keskelle, myös lepäisimme työstämme päivän päätteeksi ja nukkuisimme yöllä. Lisäksi Hän on antanut meille vielä erityisen lepopäivänkin kerran viikossa. Ei Jeesuskaan siis tässä tarkoita sitä, että kun sinä olet kristitty, et saisi nukkua öitäsi rauhassa ja hyvällä omallatunnolla. Niin kuin kuulimme, ei Hänen sanansa tarkoita sitä, että Hänen tulonsa välttämättä tapahtuisi silloin, kun meidän aikavyöhykkeellämme kello näyttää yön tunteja. Ei siis myöskään se valvominen, josta Herra tässä puhuu, ole Hänen luomistyöhönsä liittyvää levon tarvetta vastaan!

Tätä asiaa on kuitenkin syytä katsoa myös toisesta näkökulmasta: Joku saattaa nimittäin ajatella, että koska nyt siis on Jumalan tahdon mukaista pitää huolta levosta ja omasta hyvinvoinnista, ei kristitynkään oikeastaan tarvitsisi pitää huolta Jumalan sanan kuulemisesta tai rukouksesta. Tällaista ajatusta tulevat vielä säestämään nykyaikaiset trendit, jotka ohjaavat kansaa keskittämään aikansa ja varansa milloin ”hyggeilyyn”, siis elämän hidastamiseen ja lepäilyyn ylellisesti sisustetussa kodissa, herkullisten tarjoiluiden ja valioviinien äärellä. Joskus taas maailman trendit ohjaavat ihmisiä pakkomielteiseen ja narsistiseen oman kehonsa ”tuunaamiseen” kuntosaliohjelmien orjana. Jossakin vielä rohkaistaan pitämään itsestään huolta mindfulness-harjoitusten avulla, jotka kyllä lupaavat mielen täyteyttä, mutta jotka todellisuudessa johtavat harjoittajansa buddhalaiseen mielen tyhjyyteen, suoranaiseen mielestä irtautumiseen – siis mielettömyyteen.

On tietenkin selvää, että kristittyinä meidän tulee hylätä itämaisiin uskontoihin perustuvat hoitomenetelmät Jumalan luomistahdon ja Hänen sanansa vastaisina. Mutta toisaalta on aivan oikein ja hyvää, että me kiitämme ja ylistämme Jumalaa Hänen antamastaan elämästä, ruumiimme hyvinvoinnista ja terveydestä, hyvästä ruoasta ja juomasta, kauniista ja turvallisesta kodista, myös lepohetkistä. Näitä kaikkia me saamme hyvällä omallatunnolla harrastaa ja niistä iloita. Sanoohan sana: Sillä kaikki, minkä Jumala on luonut, on hyvää, eikä mikään ole hyljättävää, kun se kiitoksella vastaanotetaan; sillä se pyhitetään Jumalan sanalla ja rukouksella. (1. Tim. 4:4–5)

Mutta monelle näistä lahjoista nauttiminen tulee tärkeämmäksi kuin lahjojen antaja ja se siunaus, jonka Hän tahtoisi niille antaa. Silloin unohtuu se, että keskeistä näiden lahjojen vastaanottamisessa on nimenomaan kiitollisuus niiden antajalle, sekä niiden pyhittäminen Jumalan sanalla ja rukouksella. Juuri siksi, että Jumala tahtoo pyhän sanansa ja rukouksen olevan meidän elämämme keskeisiä asioita, Hän on käskenyt meitä pyhittämään lepopäivänkin – ei siis ainoastaan lepäilemään sohvalla tiettynä viikonpäivänä, vaan nimenomaan pitämään Jumalan sanan ja sen saarnan pyhänä, sekä sitä mielellämme kuulemaan ja oppimaan (Vähä katekismus I 5–6). Itse asiassa Jumala tahtoo, että me aivan joka päiväkin tällä tavalla kuulisimme ja harjoittaisimme Hänen sanaansa, sekä ylistäisimme ja rukoilisimme Häntä (Iso katekismus I 84–85). Ja jos sinä yölläkin satut heräämään, miten voisitkaan paremmin käyttää tuota hiljaista aikaa kuin lukien sanaa ja rukoillen? Sanoohan psalmistakin: Puhukaa sydämissänne vuoteillanne ja olkaa hiljaa. (Ps. 4:5)

Siellä missä jokaisen päivän pyhittäminen Jumalan sanalla unohtuu, siellä on myös vaarana unohtaa se tosiasia, että Ihmisen Pojan paluu on vääjäämätön. Silloin Herran palvelijat alkavat keskittää ajatuksensa ainoastaan ajallisiin asioihin, ja lakkaavat odottamasta Herraansa. Heistä tulee hengellisesti tylsistyneitä ja välinpitämättömiä, jopa aivan elottomia. Siksi he sen sijaan, että saisivat osakseen Herran armon ja Hänen pelastuksensa lahjat, vetävätkin päälleen Jumalan vihan. Vaikka Kristus on sovittanut heidänkin koko syntivelan, he joutuvat epäuskossaan kuulemaan viimeisenä päivänä Hänen suustaan sanat: Minä en ole koskaan teitä tuntenut; menkää pois minun tyköäni, te laittomuuden tekijät. (Mark. 7:23) Ja siksi heillä ei ole muuta mahdollisuutta, kuin joutua siihen iankaikkiseen tuleen, joka on valmistettu perkeleelle ja hänen enkeleillensä. (Matt. 25:41). Rakas ystävä, eihän sinulle vain käy niin?

Millaisesta valvomisesta Jeesus puhuu?

Jotta yhdellekään Jeesuksen omalle ei kävisi niin, Hän siis kehottaa: Olkaa varuillanne, valvokaa ja rukoilkaa, sillä ette tiedä, milloin se aika tulee. Ensin Herra sanoo: Olkaa varuillanne. Tarkkaan ottaen sana kuuluu: ”katsokaa” tai ”nähkää” (βλέπετε). Sana voidaan kyllä myös kääntää näin: ”ottakaa huomioon” tai ”tarkatkaa”, tai juuri ”olkaa varuillanne”. Toiseksi Herra sanoo: valvokaa. Tämä teonsana (ἀγρυπνέω) viittaa ihmisiin, jotka viettävät yönsä ulkosalla, valvoen jotakin tarkasti. Sana voitaisiin kääntää myös ilmaisuin ”pysykää hereillä” tai ”olkaa valppaina”. Tässä välissä meidän suomalaiseen raamatunkäännökseemme on liitetty vielä kehotus: ja rukoilkaa. Nämä sanat löytyvät ainoastaan joistakin Raamatun käsikirjoituksista, mutta oli miten oli, asia on tietenkin aivan oikea: rukous kuuluu kristilliseen valvomiseen. Edelleen Herra sanoo vielä: Valvokaa siis (Mark. 13:35). Vielä lopuksi Hän painottaa uudelleen: valvokaa (Mark. 13:37). Tässä Hän käyttää eri teonsanaa kuin edellä, joskin tämä sana (γρηγορέω) tarkoittaa miltei samaa kuin edellinenkin: se merkitsee valvomista, valveilla tai hereillä olemista, taikka varuillaan olemista.

Nuorempana sain palvella turvallisuusalan yrityksessä. Vartijan työssä monet tunnit kuluivat yksin valvomossa ja kiinteistöjen tarkastuskierroksilla. Täytyy myöntää, että joskus aikuista miestäkin jännitti, kun ei tiennyt mikä pääkaupungin ydinkeskustan tai Itä-Helsingin yön pimeyden keskellä odottaa. Silti kierrokset piti tehdä, jännitys piti voittaa. Jonkun oli oltava valmiina siltä varalta, että jotakin yllättävää tapahtuu.

Tällaisessa vartijalta vaadittavassa valppaudessa on jotakin samaa kuin siinä valvomisessa, johon Jeesus meitä kristittyjä kehottaa. Vartijat joutuvat tekemään työtään monesti juuri yöllä, siis silloin kun on pimeää, kun suurin osa ihmisistä nukkuu ja jotkut vielä koettavat pimeän turvin tehdä laittomuuksiaan. Samalla tavoin myös tämä viimeinen aikamme juuri ennen Herramme Kristuksen paluuta on kovin pimeä ja pahuutta täynnä. Suurin osa ihmisistä on myös joutunut hengellisen yön pimeyteen ja vaipunut syvään uneen. Sellaisen pimeyden keskellä Herra antaa meidän kristittyjen tehtäväksi valvoa ja odottaa.

Mutta toisaalta se valvominen, johon Jeesus meitä kehottaa, on myös monin tavoin erilaista kuin tavallisen paikallisvartijan valvominen. Ensiksi se on erilaista tietenkin siksi, että se tapahtuma, jota me kristityt valvoen odotamme, on vielä paljon suurempi, järkyttävämpi ja kertakaikkisempi, kuin vaikkapa murtovarkaan tai väkivallantekijöiden toimet yön pimeydessä. Se tapahtuma muuttaa kaiken. Maailmankaikkeuden järjestykset muutetaan, aurinko ja kuu pimenevät, tähdet putoilevat taivaalta, ja voimat, jotka taivaissa ovat, järkkyvät (Mark. 13:24–25). Maailman pimeys joutuu väistymään, kun maailmankaikkeuden Herra ja Kuningas Kristus salaman leimahduksen tavoin ilmestyy niin, että kaikkien silmät saavat nähdä hänet, kun Hän tulee pilvissä suurella voimalla ja kirkkaudella (Matt. 24:27; Ilm. 1:7; Mark. 13:26).

Mutta tämä kristillinen valvominen eroaa tavallisen vartijan valvomisesta vielä ainakin kahdella muullakin tavalla. Evankeliumi lohduttaa meitä, maailman pimeydessä valvovia, ja ilmoittaa: Aivan toisin kuin tavallinen yövartija, me pimeyden keskellä elävät kristityt tiedämme mitä me odotamme ilmestyväksi. Meidän odotuksemme kohteena on Herramme Jeesus itse, se hetki, jona Hän tulee meidän luoksemme. Se hetki on toki valtavan järkyttäväkin, mutta samalla meille, jotka uskomme Häneen, se on vapautuksen hetki. Sinä päivänä me, Kristukseen kastetut ja uskovat, saamme tulla Hänen tuomioistuimensa eteen ja kuulla: me olemme Hänen taivaallisen Isänsä siunatut, me saamme omistaa Hänen valtakuntansa (Matt. 25:34). Kun me nyt siis vielä valvoen odotamme sitä päivää, ei meidän tarvitse pelätä, vaan saamme rohkaista itsemme ja nostaa päämme, sillä meidän vapautuksemme on lähellä (Luuk. 21:28).

Toinen evankeliumin lohdutus löytyy siitä, keille Herramme nämä sanansa osoittaa. Hänen käyttämänsä käskymuodot – Olkaa varuillanne, olkaa valppaina, valvokaa – ovat monikon toisessa persoonassa. Toisin sanoen, Jeesus puhuu uskovilleen yhdessä. Totta kai Herran sanat koskevat jokaista kristittyä erikseenkin, mutta myös ja nimenomaan heitä kaikkia yhdessä. Tämä tarkoittaa, että kenenkään Herran oman ei tarvitse ainoastaan ypöyksin tai omin voimineen yrittää olla varuillaan tai valppaana. Kristus ei ole kutsunut sinua elämään kristityn elämää yksinäsi. Pikemminkin juuri se, että sinä olet kastettu Häneen (Room. 6:3; Gal. 3:27), tarkoittaa, että olet osa Hänen pyhää seurakuntaansa, sitä kristillistä sotajoukkoa, jonka voittoisa päällikkö Hän itse on. Tässä sotajoukossaan Hän itse varustaa sinut yhdessä kaikkien omiensa kanssa. Tätä Kirkko-armeijaansa Hän itse johtaa ja antaa sille voiman pysyä hereillä ja valvoa myös silloin, kun vihollinen valmistautuu hyökkäykseen ja lopunajallinen pimeys on laskeutunut vartioasemien ylle. Evankeliuminsa sanassa ja sen saarnassa, synninpäästön sanoissa, sekä pyhän ruumiinsa ja verensä sakramentissa Kristus varustaa sinut koko muun seurakuntansa kanssa niin, että sinä pysyt kaikkien Hänen omiensa kanssa valveilla, odottaessamme Hänen ilmestystään (vrt. 1. Kor. 1:7). Tätä evankeliuminsa varustavaa työtä Hän tekee myös veljien keskinäisessä rohkaisussa: Jos sinä olet vaarassa väsyä odotukseen ja nukahtaa, Kristus itse kehottaa ja rohkaisee sinua toisten omiensa, sinun rakkaiden veljiesi ja sisariesi välityksellä, kun he jakavat Hänen sanaansa sinulle. Ja jos joku meistä vainon tähden joutuisi erilleen seurakunnasta, Kristus ja Hänen seurakuntansa kuitenkin rukoilevat hänen puolestaan, että hän pahana päivänäkin voisi tehdä vastarintaa ja kaikki suoritettuaan pysyä pystyssä (Ef. 6:13). Ihana evankeliumi on siis se, että odottaessamme Kristuksen paluuta, saamme valvoa yhdessä, Hänen varustamana ja johtamana sotajoukkona. Siksi ei olekaan sattumaa, että kun Pyhä Henki Heprealaiskirjeessä puhuu seurakunnan jumalanpalveluskokoontumisen tärkeydestä, Hän liittää tämän asian nimenomaan Herran päivän tulemiseen: älkäämme jättäkö omaa seurakunnankokoustamme, niinkuin muutamien on tapana, vaan kehoittakaamme toisiamme, sitä enemmän, kuta enemmän näette tuon päivän lähestyvän. (Hepr. 10:25)

Lopuksi

Rakkaat ystävät! Tänään Herra muistuttaa meitä sanassaan: Kohta jotakin aivan ratkaisevan merkittävää on tapahtumassa, jotakin, mihin ei missään tapauksessa saa suhtautua välinpitämättömästi. Hän, Jumalan Poika ja Ihmisen Poika Kristus Jeesus tulee takaisin kirkkaudessaan. Tämä on varmasti totta. Mutta vaikka se on totta ja tapahtuu vääjäämättä, maailma meidän ympärillämme kuitenkin elää välinpitämättömänä Jumalan sanasta ja Hänen tahdostaan. Monet elävät lihallisten himojensa mukaan, monet ovat nukahtaneet hengellisesti. Juuri tällaisen pimeän yön keskellä on meidän, Kristuksessa pelastettujen nyt pysyttävä hereillä, valppaasti odotettava Herramme paluuta ja valmistauduttava siihen. Kokoontukaamme siis säännöllisesti yhdessä Hänen sanansa kuuloon, tänne, missä Herra itse vahvistaa meitä taivaallisen taisteluvarustuksen kantamisessa, sekä antaa voiman odottaa Häntä pimeydenkin keskellä. Meidän Vapahtajamme Jeesus Kristus tulee pian. Siksi tämän kaiken meille suokoon armossaan Hän, joka elää ja hallitsee yhdessä Isän ja Pyhän Hengen kanssa, yhdessä jumaluudessa, nyt ja iankaikkisesti. Aamen.

(Saarna on pidetty Samuelin luterilaisessa seurakunnassa Lahdessa 19.11.2017.)

23. sunnuntai helluntaista (2. vsk), Matt. 18:15–22

Anteeksiantamus – laskelmoitu vai rajaton?

Johdanto

Päivän evankeliumissa Pietari kysyy Jeesukselta kysymyksen. Hän puhuu kahdesta veljestä, joista toinen tekee syntiä toista vastaan. Pietari ei puhu tässä luonnollisista veljeksistä. Hän puhuu ihmisistä, joiden veljeksi Jumalan Poika Kristus on tullut tähän maailmaan, ja jotka sitten uskon kautta Kristukseen ovat myös tulleet keskenään veljiksi Hänessä. Soveltaen voisimme sanoa: Pietari puhuu kristityistä. Kipeällä tavalla päivän evankeliumi siis muistuttaa meille, että myös me kristityt, jotka uskomme Kristukseen ja olemme Hänessä saaneet syntimme anteeksi, kuitenkin vielä myös teemme syntiä toisiamme vastaan.

Tämä on kuitenkin vasta Pietarin ja Jeesuksen keskustelun lähtökohta. Pääasiassa evankeliumi puhuu siitä, mitä meidän tulee tehdä silloin, kun veli rikkoo veljeä vastaan. Pietari katsoo tätä asiaa yhdestä näkökulmasta, Jeesus taas aivan toisesta. Nyt saamme kuulla, mitä nämä näkökulmat ovat ja miten ne eroavat toisistaan.

Ihminen laskee anteeksiannon määrän

Ensiksi kuulimme Pietarin kysyvän Jeesukselta: Herra, kuinka monta kertaa minun on annettava anteeksi veljelleni, joka rikkoo minua vastaan? Ihanko seitsemän kertaa? (Matt. 18:21) Tämä kysymys osoittaa, millaisia me ihmiset olemme. Me pidämme mielessämme kirjaa toistemme rikkomuksista ja synneistä. Me laskelmoimme kuinka monta kertaa olisi kohtuullista antaa kärsimämme vääryys anteeksi.

Ehkä sinäkin tiedät millaista tämä on. Ehkä lähimmäisesi on sanonut jotakin taitamatonta sinulle, taikka sinusta muille. Ehkä veljesi tai sisaresi ei ole osannut tai edes halunnut osoittaa sinulle sitä rakkautta, jota olisi pitänyt. Ehkä sinä voit antaa hänelle tämän anteeksi, jopa joitakin kertoja. Mutta eikö ole niin, että jossakin vaiheessa sinun mittasi tulee täyteen? Silloin sanot itsellesi: ”Nyt meni liian pitkälle! Enää en voi antaa hänelle anteeksi!”

Tällainen käsitys anteeksiantamisesta on Pietarillakin. Kun hän kysyy: Herra, kuinka monta kertaa minun on annettava anteeksi veljelleni, joka rikkoo minua vastaan? hän osoittaa olettavansa, että anteeksiantamuksen määrä on laskelmoitavissa.

Samalla on huomattava, että Pietari on tässä asiassa kuitenkin varmasti paljon parempi kuin moni meistä. Hänhän ehdottaa Jeesukselle, että veljelle olisi annettava anteeksi jopa seitsemän kertaa, siis täydellisyyden luvun verran. Oletko sinä valmis tähän? Oletko aina valmis antamaan näin monta kertaa anteeksi puolisollesi, lapsillesi, isällesi tai äidillesi, taikka ystävillesi seurakunnassa? Etkö pikemminkin jo heti silloin, kun he toista tai kolmatta kertaa lankeavat samaan syntiin, ole valmis laittamaan luukun kiinni ja sanoillasi – tai ilman sanojakin – ilmaisemaan: ”En voi antaa anteeksi!” Voi toki myös olla, että ajattelet: ”Ehkä voin joskus antaa hänelle anteeksi, mutta vielä en ole valmis siihen.” Etkö kuitenkin usein tällaisella ”sielunhoidolliselta” kuulostavalla selityksellä yritä peittää omaa anteeksiantamattomuuttasi? Etkö tällöinkin pohjimmiltasi kuitenkin ajattele, että lähimmäisesi ei oikeastaan ole vielä ansainnut saada anteeksi? Etkö juuri siksi pyri anteeksiantamattomuudellasi kostamaan hänelle hänen tekemäänsä vääryyttä? Mutta luuletko sinä, että olet parempi kuin veljesi tai sisaresi? Tällainen suhtautuminen lähimmäisesi syntiin on oikeastaan epäjumalanpalvelusta, asetathan sinä näin itsesi tuomarin paikalle, päättämään kostosta ja anteeksiantamuksesta. Mutta et kai sinä ole Jumala?

Kun Pietari siis ehdottaa, että veljelle voisi antaa seitsemän kertaa anteeksi, hän osoittaa paljon anteeksiantavaisempaa mieltä kuin mitä moni meistä osaa lähimmäistämme kohtaan osoittaa. Kuitenkin Pietarikin ajattelee hyvin inhimilliseen tapaan anteeksiantamuksesta: hän haluaa laskea anteeksiannon määrän. Jeesus sen sijaan ajattelee aivan toisella tavalla. Tästä kuulemme seuraavaksi.

Jumalan anteeksiantavaisuus on rajaton

Toiseksi, Herra Jeesus siis vastaa Pietarin kysymykseen: Minä sanon sinulle: ei seitsemän kertaa, vaan seitsemänkymmentä kertaa seitsemän. (Matt. 18:22) Nyt joku varmaan laskeskelee, että 70 kertaa seitsemän on yhteensä 490. ”Jos siis annan veljelleni anteeksi 490 kertaa, sitten ei enää tarvitse, niinkö?” Vastaus: Ei niin! Toki pyhän Raamatun sanat pitää kyllä ottaa vastaan kirjaimellisesti, mutta tämä ei tarkoita sitä, ettei Raamatussa olisi kielikuvia. Juuri tässä meillä on yksi sellainen. Kun Jeesus kuvaa anteeksiantamisen määrää, Hän käyttää kertolaskua, jonka tulo on hyvin suuri. Kuka pysyisi laskuissa, jos yrittäisi näin moneen kertaan asti laskea anteeksiantojensa määrää?

Nämä Herramme sanat osoittavatkin, millainen on Jumalan anteeksiantamus. Hän antaa rajattomasti anteeksi. Toki samalla on muistettava, että Jumala on pyhä! Ei Hän katso pyhän tahtonsa rikkomista läpi sormien. Hänen käskyjensä rikkominen on aina syntiä. Synti vie kadotukseen sen, joka ei tee parannusta. Mutta juuri siksi, että me syntiset ihmiset emme voi itseämme parantaa, on Jumala lähettänyt Poikansa Kristuksen Jeesuksen maailmaan. Jumalan Poika on tullut ihmiseksi – kuitenkin ilman syntiä! (Hepr. 4:15) Hän on tullut, että voisi kantaa ja ottaa pois koko maailman synnin (Joh. 1:29). Juuri tässä onkin tämän kohdan pääasia: Pojassaan Kristuksessa Jumala on valmistanut meille ja koko maailmalle anteeksiantamuksen, johon ei voi soveltaa mitään laskelmointia taikka kirjanpitoa. Jumalan armo Kristuksessa ei tunne mitään kohtuullisuutta. Jos se olisi kohtuullinen, me kaikki olisimme iankaikkisen kuoleman omat. Eihän meidän syntisyytemme nimittäin koostu ainoastaan joidenkin yksittäisten ja lueteltavissa olevien tekosyntien listasta. Tästä todistaa psalmistakin, kun hän kirjoittaa: Erhetykset kuka ymmärtää? Anna anteeksi minun salaiset syntini. (Ps. 19:13) Tietenkin me myös teemme syntiä ajatuksin, sanoin, teoin ja laiminlyönnein. Me emme kuitenkaan ole syntisiä siksi, että teemme syntiä. Päinvastoin, me teemme syntiä siksi, että olemme luonnostamme syntisiä. Pohjimmiltaan meidän syntisyytemme on koko olemuksemme turmeltuneisuutta. Siksi se on jotakin mittaamatonta, loputonta. Sellaista velkaa me emme pystyisi ikinä maksamaan tai edes alkaa maksamaan, vaan joutuisimme aivan syystä hukkumaan ikuisesti. Mutta juuri siksi myös Jumalan armo Kristuksessa on kohtuuton. Hänen armonsa Kristuksessa on loputon, Hänen anteeksiantavaisuutensa rajaton.

Siksi, rakas veli ja sisar Kristuksessa, huomaa tämä: Juuri nekin synnit, joilla sinun puolisosi, sinun vanhempasi tai muut veljesi ja sisaresi Kristuksessa ovat sinua vastaan rikkoneet, ne kaikki synnit Kristus on jo kerran kantanut. Myös juuri ne synnit, joilla sinä itse olet rikkonut puolisoasi, vanhempiasi tai muita veljiäsi ja sisariasi vastaan, nekin kaikki Kristus on kantanut. Tämän kaiken Hän on ottanut omaksi synnikseen. Tämä kaikki, ja koko meidän ihmisolemuksemme turmeltuneisuus ja syntisyys on mennyt Häneen. Eikä ole ainuttakaan syntiä, joka ei Häneen olisi mahtunut. Sen kaiken Hän on kantanut ruumiissansa ristinpuuhun (1. Piet. 2:24a). Hänen kuolemansa on niellyt nuo kaikki synnit ilman mitään rajoitusta!

Siksi kysynkin sinulta, rakas kristitty, vanhan ja aina ajankohtaisen kysymyksen: Kuka meistä on saanut vähän anteeksi? Eikö Kristus, itse Jumalan Poika ole joutunut taivaallisen Isänsä hylkäämäksi (Matt. 27:46) siksi, että tuli synniksi meidän synnistämme (2. Kor. 5:21)? Eikö Hän ole joutunut menemään kuolemaan asti meidän syntiemme tähden? Hän on kuitenkin tehnyt sen! Hän on sovittanut kaikki sinun syntisi. Ja vielä pyhässä kasteessa Hän on kerran pessyt pois kaikki syntisi (Ap. t. 22:16). Joka pyhä ja joka päivä Hän myös pyhässä Kirkossaan julistuttaa kaikki syntisi kertakaikkisesti anteeksiannetuiksi, saarnassa, synninpäästössä sekä ruumiinsa ja verensä sakramentissa. Näin paljon sinä olet saanut Kristukselta anteeksi: iankaikkisesti hukuttavan synnin määrän Hän on vaihtanut iankaikkiseen elämään.

Anna sinäkin anteeksi!

Kun sinä olet saanut Kristukselta näin paljon anteeksi, etkö sinäkin siis antaisi veljellesi tai sisarellesi anteeksi kaikki hänen yksittäiset syntinsä, joilla hän rikkoo sinua vastaan, vaikka niitä olisi kuinka monta? Etkö sinä, rajattomasti anteeksi saanut, antaisi lähimmäisellesi anteeksi rajattomasti, ilman laskelmointia? Olethan itsekin samalla viivalla hänen kanssaan, anteeksiantamuksen tarpeessa! Vai luuletko, että Jumala antaa sinulle anteeksi, jos halveksit Hänen rajatonta laupeuttaan ja jäät itse anteeksiantamattomuuteesi? Kehottaahan Hän näet rukoilemaan: Anna meille meidän velkamme anteeksi, niinkuin mekin annamme anteeksi meidän velallisillemme (Matt. 6:12). Ja tahtoisithan itsekin, että veljesi ja sisaresi antaisi sinulle anteeksi. Sentähden, rakkaat ystävät, kaikki, mitä te tahdotte ihmisten teille tekevän, tehkää myös te samoin heille (Matt. 7:12).

On toki aivan mahdollista, että kun lähimmäisesi tekee syntiä sinua vastaan, et välttämättä heti kykene tunnetasolla rauhoittamaan itseäsi. Ehkä koet vihaa, ehkä suruakin. Tämä on kuitenkin eri asia kuin se, voitko antaa anteeksi. Anteeksiantamisessa ei nimittäin ole kyse tunteista, vaan päätöksestä. Vai luuletko, että ihminen ja Jumala Jeesus Kristus ei tuntenut ahdistavia tunteita, kun Hän meni syljettäväksi, ruoskittavaksi ja ristinkuolemaankin voidakseen antaa sinulle anteeksi? Sinun tähtesi Hän kuitenkin päätti kulkea tämän tien kärsimyksestä huolimatta. Tällä tavalla anteeksiantaminen ei ole tunneasia, vaan päätös. Se on sitä, että sinä päätät: ”Vaikka veljeni on rikkonut minua vastaan, minä en kosta hänelle.”

Kun siis veljesi tai sisaresi rikkoo sinua vastaan, muista ensin omaa anteeksiantamuksen tarvettasi. Ehkä näin isänpäivänä on aiheellista lisätä: kun sinun ajallinen isäsi ei ole osannut rakastaa sinua niin kuin taivaallisen Isän lapsen olisi pitänyt ajallista lastaan rakastaa, niin muista kuitenkin myös omaa anteeksiantamuksen tarvettasi. Tämä ei tarkoita sitä, että vaikeudet tulisi lakaista maton alle. Kyllä nimittäin paitsi negatiivisista tunteista myös ristiriidoista ja synneistäkin on lupa puhua. Sanoohan Herra itsekin: Mutta jos veljesi rikkoo sinua vastaan, niin mene ja nuhtele häntä kahdenkesken (Matt. 18:15a). Älä kuitenkaan tuomitse lähimmäistäsi (Matt. 7:1) tai kanna hänelle kaunaa. Muista pikemminkin, että Kristus on kantanut teidän molempien synnit. Hän on kuollut teidän molempien puolesta. Huuda sitten myös avuksi Pyhää Henkeä, että Hän antaisi sydämiinne anteeksi pyytämisen ja anteeksi antamisen mielen, ja että eläisitte Hänen sanansa mukaan, joka sanoo: kärsikää toinen toistanne ja antakaa toisillenne anteeksi, jos kenellä on moitetta toista vastaan. Niinkuin Herrakin on antanut teille anteeksi, niin myös te antakaa. (Kol. 3:13) Tämän meille suokoon armollinen Herramme ja Vapahtajamme, syntiemme anteeksiantaja, Jeesus Kristus, jonka on kunnia ja valta aina ja ikuisesti. Aamen.

(Saarna on pidetty Samuelin luterilaisessa seurakunnassa Lahdessa 12.11.2017.)

Uskonpuhdistuksen muistopäivä (2. vsk), Room. 5:1–11

Vanhurskauttaminen!

Johdanto

Uskonpuhdistuksen muistopäivän kunniaksi keskitymme tänään siihen asiaan, joka on koko uskonpuhdistuksen keskuksessa. Puhumme vanhurskauttamisesta. Juuri tästä asiasta meille puhui myös päivän pyhä epistola. Koska me siis olemme uskosta vanhurskaiksi tulleet, niin meillä on rauha Jumalan kanssa meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta, jonka kautta myös olemme uskossa saaneet pääsyn tähän armoon, jossa me nyt olemme, ja meidän kerskauksemme on Jumalan kirkkauden toivo. (Room. 5:1–2)

Tässä saarnassa on neljä lyhyttä osaa. Ensin pohdimme mitä tarkoittaa olla vanhurskas ja kuka sellainen on. Toiseksi puhumme siitä, mitä vanhurskauttaminen on. Kolmanneksi katsomme mitä vanhurskauttaminen ei ole. Neljänneksi lausutaan vielä sananen vanhurskauttamisen hedelmistä.

Kuka on vanhurskas?

Ensiksi siis puhumme sanasta ”vanhurskas”. Tämä sana ei ole kaikille nykyihmisille kovin helposti ymmärrettävä, eipä ehkä edes monelle nykyajan kristityllekään. Mitä sillä tarkoitetaan? ”Vanhurskas” (δίκαιος) on laatusana, joka tarkoittaa hurskasta, lakia kunnioittavaa, oikeudenmukaista tai oikeaa.

Mutta kuka sellainen on? Kuka on vanhurskas? Raamattu ilmoittaa, että Jumala itse on vanhurskas. Jumala on oikea, oman oikeutensa mukainen, oikeamielinen, oikeudessaan vakaa ja uskollinen (ks. esim. Ps. 7:10; 11:7; 145:17). Tämä onkin koko vanhurskauttamisopin lähtökohta.

Mutta entä ihminen sitten? Voiko ihminen olla vanhurskas? Vastaus riippuu siitä, millaista vanhurskautta tarkoitetaan. Sanaa ”vanhurskaus” voidaan nimittäin käyttää useissa eri merkityksissä. Tässä mainitsen niistä kaksi: Yhtäältä voidaan puhua ulkonaisesta ja yhteiskunnallisesta vanhurskaudesta. Tämä tarkoittaa sitä, että joku elää yhteiskunnallisesti hyväksyttyä elämää ja välttää pahan tekemistä. Ihmisen mahdollista olla tällä tavalla vanhurskas, ja moni onkin. Toisaalta voidaan puhua myös uskonvanhurskaudesta tai kristillisestä vanhurskaudesta. Tämä tarkoittaa sitä, että Jumala lukee ihmisen itselleen kelpaavaksi, mahdolliseksi olemaan yhteydessään, uskon kautta. Päivän epistolassa vanhurskaudesta puhutaan nimenomaan tässä jälkimmäisessä merkityksessä. Siinä puhutaan siis vanhurskaudesta Jumalan edessä, toisin sanoen juuri kristillisestä vanhurskaudesta. Voiko ihminen olla vanhurskas tällä tavalla, siis Jumalan edessä? Voi kyllä, mutta aivan eri syistä, kuin minkä perusteella hän voi olla vanhurskas maallisessa mielessä. Näin on siksi, että lankeemuksen tähden me kaikki olemme joutuneet erilleen Jumalan yhteydestä. Sellaisina me olemme itsessämme kaikkea muuta kuin vanhurskaita. Sanan todistus meistä kuuluu: Sillä kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla (Room. 3:23).

Tästä seuraakin se kysymys, joka on aivan kristillisen uskon keskuksessa: miten me syntiset ja epävanhurskaat ihmiset voimme päästä vanhurskaan Jumalan yhteyteen ja myös elää Hänen yhteydessään? Toisin sanoen: miten ihminen vanhurskautetaan? Juuri tämä on kristinopin pääkohta (Ap. IV 2). Tämän opinkohdan varassa koko kristillinen usko seisoo – tai toisaalta sen hylkäämisen myötä myös kaatuu. Juuri siksi Martti Luther ja hänen työtoverinsa pitivät niin tarkkaa huolta vanhurskauttamisopin oikeasta opettamisesta. Juuri siksi kysymys vanhurskauttamisesta – vaikka sana itsessään saattaa kuulostaa vanhahtavalta – on edelleen kaikkea muuta kuin aikansa elänyt. Ja juuri siksi me myös nyt toiseksi katsomme, mitä vanhurskauttaminen Jumalan edessä on.

Mitä vanhurskauttaminen on?

Pyhän Raamattu ja luterilainen tunnustus opettavat, että vanhurskaus, siis oikeamieliselle ja vanhurskaalle Jumalalle kelpaaminen on lahja. Se on jotakin, mikä ei ihmisille maksa mitään. Ihmiset ”vanhurskautetaan ilmaiseksi” (gratis iustificentur, CA IV 1). Jumalan näkökulmasta vanhurskauttaminen ei kuitenkaan tapahdu ”ilmaiseksi”. Jumalahan on olemukseltaan pyhä ja vanhurskas. Hän ei koskaan muutu tai voi kieltää itseään (vrt. 2. Tim. 2:13). Ihmiset puolestaan ovat syntisiä, eivätkä voi itseään muuksi muuttaa. Jumalan pyhyys taas vaatii, että syntisen on kuoltava synnin tähden – onhan synnin palkka kuolema (Room. 6:23). Sen vuoksi, jos syntisten on mieli saada Jumalalle kelpaaminen lahjaksi, on toisen maksettava heidän syntinsä lunastushinta heidän puolestaan. Mutta tässä meillä onkin ihana evankeliumi: Ihmiset vanhurskautetaan ilmaiseksi ”Kristuksen tähden” (CA IV 2). Jumala näet on lähettänyt Poikansa Kristuksen maailmaan, että Hän kuolemallaan maksaisi synnin palkan ja niin antaisi hyvityksen koko maailman kaikkien ihmisten kaikista synneistä. Tämän kaiken Hän onkin nyt tehnyt loppuun asti! Siksi juuri Kristuksen tähden sinulle – itsessäsi syntiselle – annetaan synnit anteeksi ja sinut otetaan Jumalan armoon. Juuri synti on se tekijä, joka estää ihmisen pääsyn Jumalan yhteyteen ja elämään Hänen yhteydessään. Siksi nimenomaan ”Syntien anteeksiantamuksen saavuttaminen tietää vanhurskautusta. Sanotaanhan: (Ps. 32:1) ’Autuaat ne, joiden rikokset ovat anteeksiannetut.’” (Ap. IV 76) Samaan asiaan liittyen luterilainen tunnustuksemme opettaa:

Kurjan syntisen vanhurskauttaminen Jumalan edessä merkitsee absoluutiota, sitä, että hänet julistetaan vapaaksi kaikista synneistään ja ansaitsemastaan kadotustuomiosta ja että hänet otetaan Jumalan lapseksi ja iankaikkisen elämän perilliseksi. Tätä emme lainkaan ansaitse emmekä ole sen arvoisia. Tämä ei perustu siihen mitä me aikaisemmin, samanaikaisesti tai myöhemmin teemme, vaan pelkästään armoon, yksin meidän Herramme Kristuksen ansioon, täydelliseen kuuliaisuuteen, katkeraan kärsimykseen ja kuolemaan sekä hänen ylösnousemukseensa. Hänen kuuliaisuutensa luetaan meille vanhurskaudeksi. (FC SD III 9)

Kristus on siis historiallisesti, varmasti ja riittävästi lunastanut meidät syntiset synnin, kuoleman ja perkeleen vallasta, valmistanut meille pelastuksen. Mutta miten me sitten voimme saada tämän historiallisen pelastustyön hyödyn itsellemme, lahjaksi? Toisin sanoen, miten me voimme saada syntien anteeksiantamisen, Jumalan armon ja vanhurskauden? Vastaus on selvä: Uskon kautta. Ihanalla tavalla tunnustuskirjamme aivan jankuttavat tätä asiaa: Kristuksen lunastustyön hyöty omistetaan omaksi uskon kautta (vrt. Ap. IV 314). Tunnustus selittää: ”Me saamme syntien anteeksiantamuksen yksin uskomalla Kristukseen, emme rakkauden tähden tai tekojen tähden, jos kohta uskoa seuraakin rakkaus. Meidät siis vanhurskautetaan yksin uskosta, vanhurskautus käsitettynä niin, että se tarkoittaa tulemista jumalattomasta vanhurskaaksi eli uudestisyntymistä.” (Ap. IV 77–78) Edelleen tunnustus sanoo: ”Me siis saavutamme syntien anteeksiantamuksen yksin uskolla, kun sydämessämme rohkaistumme luottamaan Kristuksen tähden luvattuun laupeuteen.” (Ap. IV 80) Tämä ei nyt kuitenkaan tarkoita sitä, että sinun uskosi olisi jokin hyvä teko tai hyve, joka vaikuttaisi vanhurskauttamisen Jumalan edessä. Pikemminkin usko vanhurskauttaa, sillä se ”tarttuu evankeliumin lupaukseen ja siten ottaa omakseen Kristuksen ansion. Kristuksen ansio täytyy näet uskolla saada meidän omaksemme, jos kerran meidän on määrä sen varassa tulla vanhurskaiksi.” (FC SD III 13)

Tällä tavalla Jumala, vanhurskas ja oikeamielinen Tuomari siis vapauttaa meidät syntivelastamme ja kaikesta syyllisyydestä, ja antaa meidän kaikki syntimme anteeksi. Hän ei tee tätä siksi, että meissä olisi jotakin syyttömyyttäkin. Päinvastoin Hän vanhurskauttaa syntiset ja syylliset. Hän lukee meidät vanhurskaiksi toisen henkilön, nimittäin Kristuksen täydellisen vanhurskauden tähden, siis Hänen Jumalan lakiin kohdistuvan täydellisen kuuliaisuutensa tähden, Hänen syyttömän kärsimyksensä ja uhrikuolemansa tähden. Kun Jumala näin vanhurskauttaa meidät, Hän antaa meille syntimme anteeksi sekä myös lukee meille Kristuksen täydellisen vanhurskauden. (Ap. IV 305)

Oikea opetus vanhurskauttamisesta voidaan siis tiivistää kolmeen pääkohtaan:

  1. Kristus ja Hänen lunastustyönsä on ihmisen vanhurskauttamisen perusta.
  2. Jumala vanhurskauttaa ihmiset ilmaiseksi, armosta.
  3. Ihmiset ottavat Jumalan vanhurskauden ja kaikki sen siunaukset vastaan yksin uskon kautta Kristukseen.

Ehkä jonkun mielestä tämä kaikki kuulostaa liian monimutkaiselta tai jäykältä. Tässä ei kuitenkaan ole kyse mistään viisastelusta saati pyrkimyksestä päteä teologisella oppineisuudella. Pikemminkin ensiksi, tätä vanhurskauttamisoppia on opetettava tinkimättömästi, koska se on Jumalan sanassaan ilmoittama opetus siitä, miten me syntiset voimme pelastua. Mikäli tästä opista pidetään kiinni, annetaan Kristukselle kaikki se kunnia ihmisten vanhurskauttamisesta, joka Hänelle kuuluukin. Toisaalta, jos Kristuksen ei anneta olla syntisten ainoa Vapahtaja ja heidän ainoa vanhurskautensa, Hänelle kuuluva kunnia tullaan silloin antaneeksi jollekin sellaiselle, joka ei voi vanhurskautta hankkia, ja jolle kunnia vanhurskauttamisesta ei siksi myöskään kuulu. Toiseksi, tästä vanhurskauttamisopista ei voida tinkiä, sillä vain se voi tuoda syntisille ihmisille ja kauhistuneille omilletunnoille lohdutuksen. Silloin kun koko vanhurskauttamisen annetaan levätä yksin Kristuksen varassa – niin kuin se yksin Hänen varassaan onkin! –, voi syntinsä tunteva ihminen aina olla turvallisella mielellä: Joka tunnustaa ja hylkää rikkomuksensa, se saa armon (Sananl. 28:13). Rakas ystävä! Sinäkin saat lankeemuksistasi huolimatta varmasti uskoa, että Kristuksen tähden sinutkin ”otetaan armoon ja että synnit annetaan anteeksi Kristuksen tähden, joka kuolemallaan on antanut hyvityksen” sinun kaikesta synnistäsi (CA IV 2). Kaikki on valmista! Mikä voisi olla tämän suurempi evankeliumi ja lohdutus?

Mitä vanhurskauttaminen ei ole?

Kolmanneksi puhumme siitä, mitä vanhurskauttaminen ei ole. Jos ja kun ihmiset siis vanhurskautetaan yksin Jumalan armosta, yksin uskosta ja yksin Kristuksen tähden, tarkoittaa tämä kääntäen sitä, että ihmiset ”eivät voi tulla vanhurskautetuiksi Jumalan edessä omin voimin, ansioin tai teoin” (CA IV 1). Toisin sanoen, sinäkään et voi vaikuttaa Jumalalle kelpaamiseesi tai pelastukseesi millään omalla tekemiselläsi.

Tämä kristillinen opetus on vastaan kaikkea ihmisten järjen mukaista opetusta sekä lain oppia, joka nousee lihallisen ihmisen mielestä, ja jota myös monissa kristillisissä piireissäkin Jumalan sanaa vastaan opetetaan. On nimittäin monia kirkkokuntia, joissa halutaan nähdä, että ihmisellä on mahdollisuus vaikuttaa omaan pelastukseensa, ja että hänen on jopa aivan välttämätöntä pyrkiä tekemään niin. Jossakin esimerkiksi aivan oikein painotetaan kyllä sitä, että Jumala on luonut ihmiset hyviksi. Samalla kuitenkin ikään kuin ”unohdetaan” se, että koko ihmiskunta on myös langennut syntiin. Ja kun tämä unohdetaan, käsitellään ihmisen mahdollisuuksia tehdä hyvää aivan kuin hän yhä edelleen olisi alkuperäisessä synnittömässä tilassaan. Jossakin toisaalla kyllä tunnustetaan, että ihminen on langennut syntiin, mutta tämän lankeemuksen vaikutuksia ihmiseen ei tahdota nähdä niin kertakaikkisina kuin ne oikeasti ovat. Siksi joku ehkä sanookin: ”Kyllä me ihmiset toki olemme syntisiä, mutta kai meissä nyt kuitenkin on vielä ainakin jokin pieni jumalallisuuden ’kipinä’, mahdollisuus tehdä Jumalan mielen mukaisia ja Hänelle kelpaavia tekoja.” Siksi ajatellaan, että kristitty kyllä tarvitsee Jumalan armoa, mutta että tämän lisäksi hänen pitää itsekin tehdä hyvää voidakseen pelastua.

Oikea ja raamatullinen opetus ihmisen syntisyydestä on kuitenkin tämä: ”Aadamin lankeemuksen jälkeen kaikki ihmiset […] syntyvät synnissä, so. ilman jumalanpelkoa, ilman luottamusta Jumalaan sekä pahan himon hallitsemina”. Tämän lankeemuksen seurauksena ihminen elää luonnostaan tuomion alla ja iankaikkisen kuoleman perillisenä.(CA II 1–2) Apostolikin kirjoittaa, että lihan mieli on vihollisuus Jumalaa vastaan, sillä se ei alistu Jumalan lain alle, eikä se voikaan. Jotka lihan vallassa ovat, ne eivät voi olla Jumalalle otolliset. (Room. 8:7–8) Sen vuoksi lankeemuksen jälkeen ei luonnollisella ihmisellä yksinkertaisesti ole mitään halua alistua Jumalan tahtoon. Myös silloin, kun ihminen on tullut kristityksi, hänessä vielä tämän elämän aikana on vanha lihakin jäljellä. Tästä lihallisesta ja vanhasta ihmisestään hän ei voi omin voimin päästä eroon, niin kuin Paavali huudahtaakin: Minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista? Kiitos Jumalalle Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme, kautta! jne. (Room. 7:24–25) Siksi kukaan ei koskaan omista lähtökohdistaan voi tehdä Jumalan mielen mukaisia tekoja, saati teoillaan ansaita – tai edes alkaa ansaita – Jumalalle kelpaamista.

Totta kai ajallisissa asioissa luonnollinen ihminenkin voi tehdä monenlaista hyvää. Hän voi vaikkapa toimia yhteiskunnan tai puutteessa olevien parhaaksi. Kuitenkaan Jumalan edessä hän ei näillä teoillaan voi koskaan parantaa asemiaan. Hänen parhaimmatkin tekonsa ovat Jumalan edessä pelkkää syntiä ja saastaa. Näin on siksi, että kaikki, mikä ei ole uskosta, on syntiä. (Room. 14:23; vrt. Jes. 64:6)

Mikäli ihmiselle Jumalan sanan vastaisella tavalla jätetään pienikin mahdollisuus osallistua omaan vanhurskauttamiseensa, tuodaan silloin Kristuksen rinnalle tai jopa tilalle toisia ”vapahtajia”. Näin Kristukselta riistetään se kunnia ihmisten vanhurskauttamisesta, joka yksin Hänelle kuuluu. (Vrt. Ap. IV 25–28) Lisäksi, jos ihmiselle jätetään pienikin mahdollisuus osallistua vanhurskauttamiseensa, riistetään myös syntisiltä ihmisiltä ja kauhistuneilta omiltatunnoilta lohdutus. Jos nimittäin pienikin osa sinun vanhurskauttamisestasi on sinun omien mahdollisuuksiesi varassa, et sinä, syntisi tunteva ihminen voi koskaan olla varma siitä, että kelpaat Jumalalle ja että olet pelastettu. Et voi koskaan tietää, milloin olisit tehnyt riittävästi hyvää – eikä ihme, sillä Raamattu ei aseta tekoja pelastuksen ehdoksi! Tällaisella tiellä et voi koskaan olla varma vanhurskauttamisestasi tai pelastuksestasi. Tämä väärä oppi jättääkin seuraajansa aina kauheaan epävarmuuteen, suoranaiseen epätoivoon ja kauhun valtaan (Ap. IV 20–21, 38). Mikä voisi olla kauheampaa lakihenkisyyttä? Tästä luterilainen tunnustus varoittaa monin sanoin (ks. esim. Ap. IV 3). Tunnustus painottaa jatkuvasti, että Kristuksen tähden kristityllä on pelastusvarmuus. Koska nimittäin vanhurskauttaminen ei riipu ihmisen teoista, vaan perustuu Kristuksen täydelliseen kuuliaisuuteen ja otetaan uskossa vastaan, pelastuksesta voidaan olla ja myös täytyy voida olla täysin varmoja. Lutherin työtoveri, Philipp Melanchthon kirjoittaa seuraavasti:

Kaikki tämä on niin päivänselvää ja ilmeistä, että täytyy ihmetellä, millaisia raivopäitä vastustajamme oikein ovat, kun pitävät asiaa epävarmana. Todistus on täysin sitova: kun kerran meitä ei Jumalan edessä vanhurskauteta lain nojalla, vaan lupauksen nojalla, perustuu vanhurskautus välttämättä juuri uskoon. Mitä voidaan esittää tätä todistusta vastaan, jollei tahdota tehdä tyhjäksi koko evankeliumia ja hylätä Kristusta? Kristuksen kunnia tulee kirkkaammaksi, kun opetamme, että häneen on turvattava välimiehenä ja sovittajana. Hurskaat omattunnot näkevät, että tässä opissa heille tarjotaan runsas lohdutus, he kun saavat uskoa ja pitää varmana asiana sitä, että meillä on leppynyt Isä Kristuksen tähden, ei meidän itse osoittamamme vanhurskauden tähden, ja että Kristus auttaa meitä silti lakiakin täyttämään. (Ap. IV 298–299)

Vanhurskauttamisen hedelmät

Neljänneksi ja viimeiseksi: Kun ihminen uskon kautta saa syntinsä anteeksi ja hänet julistetaan vanhurskaaksi, syntyy hänessä myös uusi ihminen, joka ”elää vanhurskaudessa ja puhtaudessa iankaikkisesti Jumalan edessä” (Vähä katekismus IV 12), ja siis myös jo tämän elämän aikana alkaa tehdä Jumalalle kelpaavia, Hänen mielensä mukaisia tekoja. Tämän valtavan ja iankaikkisen lahjan sinäkin, rakas kristitty, olet jo kerran Jumalalta saanut Hänen sanansa ja kasteen kautta. Pysy siis tästäkin eteenpäin Hänen armonsa välineiden osallisuudessa. Niin sinä pysyt osallisena Kristuksen vanhurskaudesta ja Jumalalle kelpaamisesta. Ja kun sinulla on tämä valtava lahja, elä sitten myös saamasi kutsumuksen arvon mukaan. Tee mielelläsi kaikkea sitä hyvää, mitä Herra sanassaan kehottaa. Ja siinä, missä sinun hyvät tekosi vielä tämän elämäsi aikana ovat vajaita, turvaa aina uskossa Kristukseen. Hän on sovittanut kaikki syntisi ristillään. Hän on sinun täydellinen vanhurskautesi ja varma Vapahtajasi! Hänelle on kunnia ja valta aina ja ikuisesti. Aamen.

(Saarna on pidetty Samuelin luterilaisessa seurakunnassa Lahdessa 5.11.2017. Saarnan valmistuksessa on käytetty apuna Robert D. Preusin yleistajuista, luterilaisten tunnustuskirjojen opetukseen johdattavaa teosta ”Getting Into the Theology of Concord. A Study of the Book of Concord.” Saint Louis: Concordia Publishing House. 1977. Tämä erinomainen ja kaikille suositeltava kirjanen on saatavana myös suomenkielisenä käännöksenä: ”Sisälle tunnustukseen. Lyhyt johdanto luterilaisiin tunnustuskirjoihin ja niiden teologiaan.” Helsinki: Concordia ry. 2017.)

Lyhenteet:

Ap. – Augsburgin tunnustuksen puolustus.

CA – Augsburgin tunnustus.

FC SD – Yksimielisyyden ohje. Täydellinen selitys.

20. sunnuntai helluntaista (2. vsk), 2. Kor. 1:18–22

Jumalan sana on yhtenäinen, selvä ja varma

Erilaisia näkemyksiä uskonpuhdistuksesta

Tämän kuun lopussa on kulunut 500 vuotta uskonpuhdistuksen alkamisesta. Juhlavuosi on kirvoittanut monien kristittyjen kielet ilmaisemaan näkemyksiä siitä, mitä uskonpuhdistuksesta pitäisi ajatella.

Jossakin on sanottu, että on itse asiassa tahditonta puhua uskon ”puhdistamisesta”. Ajatus lienee, että tällainen sanankäyttö pahoittaa helposti esimerkiksi roomalaiskatolisten mielen. Antaahan se ymmärtää, että heidän uskonsa ei ollut aivan puhdas ja vaati siksi erityistä puhdistamista. Sen vuoksi pitäisi kuulemma käyttää sivistyneemmältä kuulostavaa sanaa ”reformaatio”, joka tarkoittaa uudelleen muotoilemista. Tähän me luterilaiset voisimme vastata, että molemmat näistä sanoista ovat aivan mahdollisia, kunhan ne vain ymmärretään oikein. Keskeisintä ei näet ole se, millä nimellä Martti Lutherin ja hänen työtoveriensa työtä kutsutaan. Pääasia on, että saamme kuulla mitä he todella opettivat, ja sitten myös oppia tästä.

Jossakin on edelleen ehdotettu, että uskonpuhdistus oli itse asiassa kauhea tragedia, sillä sen johdosta yksi ja yhtenäinen paavin kirkko hajaantui useaan osaan. Sanotaan, että Luther ja hänen työtoverinsa itse asiassa syyllistyivät kirkon hajottamiseen. Tästä hajaannuksesta luterilaisten ja muiden protestanttien pitäisi nyt kuulemma tehdä parannus. Sen vuoksi tämän juhlavuoden pääteemaksi on joissakin yhteyksissä haluttu asettaa katumus ja suostuminen takaisin siihen kirkolliseen yhteyteen, joka 1500-luvulla siis ikään kuin rikottiin. Tähän meidän luterilaisten tulee vastata näin: On toki totta, että uskonpuhdistuksen – tai reformaation – seurauksena evankelisten seurakuntien ja Rooman välinen kirkollinen yhteys katkesi. On kuitenkin todettava, että Luther tai hänen työtoverinsa eivät halunneet hajottaa kirkkoa tai sen ykseyttä. He ymmärsivät, että Kristuksen Kirkon ykseys on muutakin kuin näkyvä yhteys, sellainen, että kaikki kristityt muodollisesti kuuluvat saman kirkko-organisaation sateenvarjon alle. He ymmärsivät, että Kirkon todellinen ykseys perustuu Jumalan sanaan ja sen saarnaamiseen sellaisena kuin sana on ihmisille ilmoitettu. Uskonpuhdistajat eivät halunneet hajottaa kirkkoa. Pikemminkin juuri siksi, että he halusivat säilyttää kirkon ykseyden, he katsoivat myös välttämättömäksi osoittaa – joskus tiukkaankin sävyyn –, että paavin kirkossa tämä ykseys oli jo rikottu, kun puhtaasta Jumalan sanan saarnasta oli luovuttu ja sanan rinnalle tuotu ihmisoppeja. Oikean ja raamatullisen uskon opettamiseen olisi pitänyt palata, jotta ykseyskin olisi voinut eheytyä. Kun tätä ei Rooman kirkossa kuitenkaan tahdottu hyväksyä, oli monien seurakuntien pakko Jumalan sanan ja raamatullisen uskon tähden jatkaa elämäänsä paavilaisten säädöksistä huolimatta. Voidaan siis todeta, että kirkon ykseyden hajottajia olivat siis oikestaan ne, jotka eivät halunneet tehdä parannusta siitä, että olivat luopuneet Jumalan sanasta, saati suostua korjaamaan opetustaan sanan mukaiseksi. Uskonpuhdistajien työ siis oikeastaan vain toi esiin tämän luopumuksen ja hajaannuksen, joka oli ollut totta jo ennen heitä.

Tämän päivän pyhä epistola johdattaa meidät juuri tämän asian äärelle. Kysymys on Jumalan sanasta, sen yhtenäisyydestä, selvyydestä ja varmuudesta.

Apostolinen sana on yhtenäinen ja jumalallinen

Pyhässä Hengessä apostoli kirjoittaa: Mutta Jumala sen takaa, että puheemme teille ei ole ”on” ja ”ei.” (2. Kor. 1:18) Tarkemmin ottaen teksti voitaisiin kääntää näin: Mutta Jumala on uskollinen, että sanamme teille ei ole ”kyllä” ja ”ei”. Mitä tämä merkitsee? Ensinnäkin tämä tarkoittaa sitä, että apostolin tehtävänä on käyttää sanaa ja siten välittää sanoma Jumalan seurakunnalle. Seurakunnan tai yksittäisen kristitynkään elämän keskuksessa ei siis ole sisäinen kokemus tai tunne, ei myöskään aktiivinen toiminta, palvelusmenot, eipä edes rukous tai ylistäminenkään. Seurakunnan ja yksittäisen kristityn hengellisen elämän keskuksessa on apostolien seurakunnalle välittämä sana. Sana on kaiken kristillisen elämän alkulähde ja perusta.

Toiseksi tämä evankeliumin kohta tarkoittaa sitä, että apostolin tehtävänä ei ole puhua mitä tahansa sanoja. Hänen tehtävänsä ei siis ole puhua sillä tavalla, että hänen puheensa voisi tarkoittaa yhtä mutta tarvittaessa myös toista. Hänen tehtävänsä ei ole puhua myöskään niin, että kuulija saisi ymmärtää hänen puheensa miten hänelle itselleen milloinkin sopii. Apostoli kuvaa tätä asiaa viittaamalla ilmaisuihin ”kyllä” ja ”ei”. Ilmaisut ”kyllä” ja ”ei” kuuluvat mihin tahansa kieleen ja ovat tietenkin ymmärrettävät missä tahansa kulttuurissa. Missä tahansa näiden sanojen merkitys on myös toisilleen vastakkainen. Toki eri kulttuureissa voi olla erilaisia tapoja käyttää näitä sanoja. Esimerkiksi japanissa ei ole tavatonta, että kun tahdotaan kieltäytyä jostakin asiasta, saatetaankin käyttää myöntävää ilmaisua, mutta tehdä se sillä tavalla, että kuulija (ainakin toivottavasti) ymmärtää kieltäytymisen. Mutta lopulta myös japanissa ja kaikissa kulttuureissa selvä ”ei” tarkoittaa ”ei”, ja selvä ”kyllä” on ”kyllä”. Nyt siis se sana, joka apostoleille on annettu saarnattavaksi, ei ole eikä voi olla sisäisesti ristiriitainen, niin kuin myöskään ”ei” ei voi tarkoittaa ”kyllä” tai päinvastoin. Apostolinen sana on yksi ja yhtenäinen. Apostolinen sana on selvä. Siitä voi ymmärtää, mitä se sanoo. Asia on juuri niin kuin Paavali muutamaa jaetta aiemmin kirjoittaakin: Sillä eihän siinä, mitä teille kirjoitamme, ole muuta, kuin mikä siinä on luettavana ja minkä te myös ymmärrätte; ja minä toivon teidän loppuun asti ymmärtävän (2. Kor. 1:13).

Kolmanneksi nämä epistolan sanat tarkoittavat, että apostolin seurakunnalle välittämä sana ei ole apostolin itsensä sanaa tai hänen omia ajatuksiaan. Hän kyllä käyttää ilmaisua sanamme teille ei ole ”kyllä” ja ”ei”. Hän toisin sanoen puhuu apostolien sanasta. Mutta tämä apostolien sana onkin heidän ulkopuoleltaan tullutta sanaa, joka on sitten heille uskottu jaettavaksi. Tämä asia on niin varma, että Paavali vetoaa tässä itseensä Jumalaan, kun hän sanoo Mutta Jumala sen takaa, tai Mutta Jumala on uskollinen, että sanamme teille ei ole ”kyllä” ja ”ei”. Apostolilla voi olla näin suuri varmuus tästä asiasta, sillä se sana, joka hänelle ja muille apostoleille on uskottu, on Jumalalta itseltään tullut. Se on Jumalan henkäyttämä (θεόπνευστος – 2. Tim. 3:16) jumalallinen sana, Jumalan oma sana. Tässä viitataan ensinnäkin siihen sanaan, jonka Paavali ja muut apostolit olivat Pyhän Hengen inspiraation kautta saaneet ja jonka he kirjoittivat niissä kirjeissään, jotka sitten tallennettiin pyhään Raamattuun. Lisäksi sanalla voidaan toki viitata myös apostolien suulliseen saarnaan seurakuntien jumalanpalveluksissa sekä muuhun suulliseen julistukseen ja opetukseen. Tästä apostoli puhuukin seuraavaksi.

Apostolinen sana tuo Kristuksen ihmisten keskelle

Hän sanoo: Sillä Jumalan Poika, Kristus Jeesus, jota me, minä ja Silvanus ja Timoteus, olemme teidän keskellänne saarnanneet, ei tullut ollakseen ”on” ja ”ei”, vaan hänessä tuli ”on.” (2. Kor. 1:19) Apostolit ovat siis paitsi kirjoittaneet Jumalalta saamansa sanan Raamattuun, he ovat myös suullisesti saarnanneet Jumalan sanan seurakunnan keskellä. Mikä tämän sanan sisältö on? Hän sanoo: Sillä Jumalan Poika, Kristus Jeesus, jota me, minä ja Silvanus ja Timoteus, olemme teidän keskellänne saarnanneet. Huomaa, että Jumalan sanan saarna ei siis ole ainoastaan opetusta Jumalasta tai hänen tahdostaan. Pikemminkin sanan saarnassa on kysymys Jumalan Pojan, Kristuksen Jeesuksen saarnaamisesta seurakunnan keskellä. Toisin sanoen, yhtäältä me voimme tietenkin opiskella Jumalan sanaa, tehdä vaikka muistiinpanoja lukemastamme tai kuulemastamme. Tälle on ilman muuta oma paikkansa, onhan Jumalan sanassa aina uutta oppimista. Mutta kun me tulemme messuun kuulemaan sanan saarnaa, kyse ei ole ainoastaan tällaisesta raamattuluennosta tai muusta opetustapahtumasta. Kyllä saarna toki voi olla monin tavoin opettavainenkin, ja hyvä jos on! Mutta jumalanpalvelussaarnan keskuksessa on se, mitä apostoli tässä sanoo: siinä saarnataan Jumalan Poika, Kristus Jeesus seurakunnan keskellä. Apostolien ja heidän seuraajiensa, apostolisen paimenviran kantajien tehtävänä ei siis ole saarnata ainoastaan ”Jeesuksesta”. Heidän tehtävänsä on saarnata Jeesus seurakunnalle. Jumalan sana on nimittäin sellainen, että kun sitä sanan mukaan julistetaan ja saarnataan, se tuo meille Jumalan persoonallisen Sanan, Kristuksen itsensä. On toki totta, että Kristus astui ylös taivaisiin ja istuu nyt Isän oikealla puolella. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että Hän olisi poissa seurakuntansa keskeltä niin, että meidän tehtävämme olisi ainoastaan kuulla luentoja Hänestä tai ainoastaan tiedollisesti oppia Hänestä, joka on taivaassa, ja koettaa sitten uskon siivin ja ”hengellisesti” nousta Hänen luokseen taivaaseen. Kristus ei ole poissa seurakuntansa keskeltä niin, että meidän tehtävämme olisi vain ”muistella” Häntä ehtoollisessa pelkkää leipää ja viiniä nauttien. Pikemminkin on niin, että sanassa Kristus on itse läsnä. Kun sanaa saarnataan, Hän tulee seurakunnan luo. Siinä Hän myös itse puhuu meille, sekä tuo kaikki lahjansa mukanaan: syntien anteeksiantamuksen, elämän ja autuuden.

Juuri tähän liittyy myös se, mitä äsken kuulimme: Apostolinen sana on yksi ja yhtenäinen. Se on yksi ja yhtenäinen, koska sen sisältö ja sen välittämä lahja on yksi, siis Kristus itse. Hän on se, joka on tullut, ei ollakseen ”kyllä” ja ”ei”, vaan hänessä tuli ”kyllä”. Se, että Jeesus tuli ollakseen ”kyllä” ei tarkoita sitä, että Hän olisi mikään ”jees-mies”. Kristus Jeesus ei ole mikään sellainen leppoisa tai rento, helppo tyyppi, joka suvaitsee kaikki ne kotkotukset ja synnitkin, mitä ihmisen sydämestä kulloinkin sattuu nousemaan. Kristus on Pyhä ja vanhurskas Jumala, yksi ja ainosyntyinen Jumalan Poika. Hän on paitsi Tie ja Elämä, Hän on myös Totuus (Joh. 14:6). Hän on tullut ihmiseksi, ei suvaitsemaan syntiä, vaan kantamaan sen ja sovittamaan sen ristinkuolemassaan. Hän ei ole mikään ruoko, jota tuuli huojuttaa (vrt. Luuk. 7:24). Hän on kallio, joka ei horju, vaikka tuonelan portit hyökkäisivät sitä vastaan (vrt. Matt. 16:18). Hän ei ole kiiltokuvien pehmeä, kultakutrinen, sukupuolineutraali kanssakulkija. Hän on Jumalan Poika, Mies sanan varsinaisessa merkityksessä, lihaa ja verta. Hänellä on kaikki miehiset ominaisuudet. Juuri siksi Hän tekee niin kuin tosi miehen tuleekin: Hän laittaa itsensä täydellisesti likoon Naisen edestä. Hän siis uhraa itsensä kokonaan kaikkein kalleimpansa, Morsiamensa, seurakunnan vuoksi, antaa vuodattaa viimeisen veripisarankin, että saisi ottaa rakkaan, valitun Rouvansa täydellisen puhtaana vastaan (Ef. 5:25–27; 2. Joh. 1, 5).

Kristukselle rakas seurakunta! Juuri tämä Jumalan Poika, Kristus Jeesus tulee tänäänkin sinun luoksesi sanan saarnassa. Juuri nytkin Hän seisoo täällä ja sanoo: kuule, rakkaani, minun sanaani! Vaikka saarnaajat lahjoineen ja tyyleineen vaihtuisivat, vaikka välillä saarnaisi Paavali tai Silvanus, toisinaan taas Timoteus – taikka välillä Huovinen tai Kantoluoto! –, niin kuitenkin kun Jumalan profeetallista ja apostolista ilmoitussanaa (vrt. Ef. 2:20) saarnataan, Kristus tulee. Hän on kerran tullut ihmiseksi, ollakseen kaikille ”kyllä”. Toisin sanoen, Hänessä ovat täyttyneet kaikki Jumalan lupaukset syntien anteeksiantamisesta, vanhurskauttamisesta, pyhityksestä ja kirkastamisesta. Ja nyt kun Hän sanan välityksellä tulee sinun luoksesi, tulee Hän ollakseen ”kyllä” sinullekin, lahjoittaakseen kaiken tämän juuri sinulle.

Yhteenveto

Kaiken kaikkiaan siis: Se sana, jota apostolit ja heidän seurajaansa seurakunnalle saarnaavat, on Jumalan sanaa. Jumala on toki antanut tämän sanansa ihmisten – juuri apostolien ja profeettojen – kautta. Hän on antanut sen kirjoitettuna ja sitten myös suullisesti saarnattuna. Sana ei kuitenkaan ole apostolisten saarnaajien, vaan Jumalan. Jumala on uskollinen ja vastaa itse sanastaan. Hänen sanansa ei ole epäselvä, tai vain joidenkin parempien kristittyjen ymmärrettävissä. Hänen sanansa ei myöskään ole monimerkityksinen tai mielivaltaisesti tulkittavissa. Hänen sanansa on yhtenäinen, selvä ja varma. Sanan ja sen saarnan kautta Jumalan persoonallinen Sana tulee seurakunnan luo. Hän on Jumalan ”kyllä”, jossa kaikki sanan lupaukset ovat täyttyneet. Hän tuo seurakunnalle kaikkien syntien anteeksiannon, vanhurskauden ja pyhityksen. Kristuksen yhtenäisen, selvän ja varman sanan kautta Hänen omansa saavat tulla Hänen yhdeksi pyhäksi seurakuntaruumiikseen, jossa ei ole hajaannusta. Toki me ihmiset olemme keskenämme erilaisia ja monin erilaisin lahjoin varustettuja, mutta Kristuksessa me olemme yksi. Kristuksen Hengellinen kirkkoruumis on yksi, pyhä, yhteinen ja apostolinen, koska Hänen sanansa, jonka kautta Kirkko syntyy ja pysyy voimassa on yksi, pyhä, yhteinen ja apostolinen sana, ja koska lopulta Kristus itse on yksi ja pyhä. Kun me kuulemme tätä sanaa ja pysymme Kristuksen Ruumiin yhteydessä, meidät myös kerran kirkastetaan Hänessä, joka on tullut ollakseen ”kyllä”. Sinä päivänä me kuulemme taivaan helmiporteilla (Ilm. 21:21): ”Kyllä! Tule Herrasi iloon!” (Vrt. Matt. 25:21, 23) Tämän kaiken meille suokoon meidän varma Vapahtajamme Jeesus Kristus, joka elää ja hallitsee Isän ja Pyhän Hengen kanssa, yhdessä jumaluudessa, nyt ja iankaikkisesti. Aamen.

(Saarna on pidetty Samuelin luterilaisessa seurakunnassa Lahdessa 22.10.2017.)