11. sunnuntai helluntaista (3. vsk), 1. Moos. 18:20–32

Jumala tekee esirukoilijaksi

Synnin valtaan antautuneet kaupungit

Vanhan testamentin tekstissä kuulimme Herran puhuvan Abrahamille kahdesta kaupungista, Sodomasta ja Gomorrasta. Nämä kaupungit sijaitsivat Kuolleenmeren seudulla, Jordanin lakeudella. Ne kuuluivat itse asiassa viiden kaupungin liittoon, joista juuri Sodoma oli pääkaupunkina. Tuolla alueella asui siis paljon ihmisiä, eikä ihme, kirjoittaahan Mooses muutamaa lukua aiemmin, että Jordanin lakeus oli tuohon aikaan ihana paikka, runsasvetistä seutua […] niinkuin Herran puutarha, niinkuin Egyptin maa. (1. Moos. 13:11) Kuitenkin melkein heti näiden sanojen jälkeen profeetta kirjoittaa myös: Mutta Sodoman kansa oli kovin pahaa ja syntistä Herran edessä. (1. Moos. 13:13) Ja nyt kuulimme Herran itse sanovan samaa Abrahamille: Sodoman ja Gomorran synnit olivat ylen raskaat (1. Moos. 18:20). Kaupunkien asukkaat olivat siis antautuneet Jumalan pyhän tahdon vastaiseen elämään, väkivaltaan ja himojensa tyydyttämiseen luonnonvastaisilla tavoilla.

Jumala oli kyllä tehnyt työtään näiden kaupunkien asukkaiden elämässä. Vajaat viisitoista vuotta aiemmin Hän oli antanut neljän kuninkaan voittaa sodomalaiset ja heidän naapurinsa sekä viedä heidät vankeina pois. Näin Hän oli osoittanut heille, että vihasi heidän syntiään. Sitten Hän kuitenkin oli myös Abrahamin saavuttaman voiton myötä vapauttanut heidät ja palauttanut asuinsijoilleen, valtavan hyvinvoinnin keskelle. (1. Moos. 14:1–16) Näin Hän oli osoittanut tahtovansa antaa heille anteeksi ja auttavansa heitä. Mutta Sodoman kansa oli jo pian unohtanut nämä tapahtumat ja suistanut itsensä kauhean synnin valtaan.

Ei olekaan tavatonta, että juuri siellä, missä Jumala on siunannut ihmisiä kauniilla ja rikkaalla luonnolla, suurella yltäkylläisyydellä ja hyvinvoinnilla, kansa piankin unohtaa kärsimänsä koettelemukset, kääntää selkänsä Jumalalle ja elää hulluudessaan, aivan kuin Jumalaa ei olisi olemassakaan (vrt. Ps. 14:1). Ihmisten huomio alkaa keskittyä lähinnä omaan ajalliseen hyvinvointiin. Hyvinvointi sinänsä on tietenkin Jumalan lahja ja sellaisena aivan hyvä asia. Kuitenkin ilman uskoa Jumalaan kiinnittyy luonnollisen ihmisen sydän näiden lahjojen antajan sijaan lahjoihin itseensä. Lihallisia himojaan seuraava syntinen luonto alkaa käyttää näitä lahjoja vääriin tarkoituksiin ja tekee niistä epäjumaliaan. Näin tapahtuu nykyäänkin usein juuri niiden kansojen keskuudessa, joille Jumala on lahjoittanut suurta kauneutta, rikkautta ja yltäkylläisyyttä. Siellä monet palvovat rahan, irrallisen seksin ja päihteiden epäjumalia, ja niin syyllistyvät ylen raskaisiin synteihin, niin kuin Sodoman ja Gomorran kaupunkien asukkaat.

Meidänkään kaupunkimme ei liene poikkeus. Tässäkin kaupungissa on monia, jotka ovat elämänsä aikana nähneet paitsi sen, miten Jumala on kovalla kädellä koetellut kansaamme, myös sitten auttanut ja johdattanut sitä, sekä siunannut monenlaisella hyvällä ja yltäkylläisellä elämällä. Ehkä joku tosin nyt sanoo, että tässä kaupungissa on paljon muutakin kuin suurta yltäkylläisyyttä. Totta: Työttömyysaste on jo vajaat kolmekymmentä vuotta ollut selvästi maamme keskiarvoa korkeampi. Täällä on paljon pienituloisia, sairaita, eläkeläisiä. Mutta samalla on kuitenkin myös paljon hyvinvointia. Moninaisten herkkujen ja tavaroiden runsauden keskellä on monen sydän kiinnittynyt siihen, mikä on Jumalan silmissä syntiä. Jumalan sanaa jaetaan kyllä joka sunnuntai ja viikollakin, mutta kaupungin vajaasta 120 000 asukkaasta vain muutama sata tai kymmenen käy sanankuulossa. Muulle kyllä löytyy aikaa: Työpaikan kahvitauolla puhutaan kilpaa kesämökin kaakelien valitsemisesta ja muun hyvinvoinnin lisäämisestä. Nautintoa ja uusia kokemuksia haetaan niin kiivaasti, että tämä kaupunki tunnetaan Suomen amfetamiinipääkaupunkina. Ihmiset eivät enää tyydy omiin aviopuolisoihinsa, vaan etsivät uusia kokemuksia milloin kenenkin seurasta. Ja niin täältäkin on löydetty järjestäytynyttä ihmiskauppaa ja prostituutiota, muusta irstailusta puhumattakaan. Sillä paikalla, jota kutsutaan kaupunkimme kulttuurikeskukseksi, harrastetaan avointa juopottelua ja väkivaltaa aamusta iltaan. Luonnonvastaisen seksuaalisen kanssakäymisen muotoja halutaan suositella kaikille jopa kaupunkimme julkisessa toiminnassa. Siitä, mikä Jumalan sanan mukaan on synti ja häpeä, halutaan kaikki opettaa tuntemaan kunniaa ja ylpeyttä (vrt. Fil 3:19).

Mutta: Yksikään meistä ei voi ulkoistaa tällaista sodomaa ja ylen suurta syntiä ulkopuolelleen. Jumalan sana opettaa, että myös sinä olet vanhan ihmisesi puolesta lihallinen, myyty synnin alaisuuteen (Room. 7:14b). Sinun lihassasi ei asu mitään hyvää (Room. 7:18a). Paha riippuu sinussa kiinni, ja vaikka sinä toki uuden, sisällisen ihmisesi puolesta yhdytkin Jumalan lakiin ja hyvään tahtoon, sinun jäsenissäsi vaikuttaa kuitenkin toinen laki, joka taistelee sinun mielesi lakia vastaan (Room. 7:21–23). Sen vuoksi, vaikka Jumala on Poikansa kallilla verellä jo lunastanut sinut turhasta, isiltä peritystä vaelluksestasi (1. Piet. 1: 18–19), sinunkin kotonasi ei kovakorvaisuus Jumalan sanalle ja Hänen armokutsulleen ole tuntematon. Sinunkin kotonasi on vaikea motivoitua Raamatun sanan lukemiseen ja kuulemiseen. Siellä riidellään tai vaietaan vaikeista asioista, siellä alistetaan ja alistutaan, loukataan ja loukkaannutaan. Ehkä joku sanoo: ”Ei meillä tapahdu mitään tuollaista.” Hyvä jos niin on! Mutta kysyn: Onko sinun sydämesi päivittäin täyttynyt rakkaudesta Jumalaa ja Hänen pyhää tahtoaan kohtaan? Entä perheenjäseniäsi tai muita lähimmäisiä kohtaan? Niin se on: sinun syntisessä sydämessäsi on kaikki potentiaali Jumalan sanan halveksimiseen, vanhempien väheksymiseen, vihaan ja murhaan, avion rikkomiseen, varastamiseen, pahan puhumiseen ja toisen oman himoitsemiseen, kaikkeen siihen, mitä Sodomassa ja Gomorrassa julkisesti harjoitettiin.

Esirukous langenneen kaupungin puolesta

Toiseksi kuulimme, miten Herra sanoo: Valitushuuto Sodoman ja Gomorran tähden on suuri. (1. Moos. 18:20) Varmaankin olivat monet hylävtyt vaimot ja lapset, raiskatut, hakatut ja surmattavat noissa kaupungeissa aivan huutaen valittaneet Jumalalle kokemaansa vääryyttä. Ehkäpä jotkut uskovatkin olivat huutaneet Jumalan puoleen näiden karmeuksien vuoksi. Varmaankin yksi heistä oli Loot, josta apostoli kirjoittaa, että rietasten vaellus irstaudessa vaivasi häntä, ja että asuessaan heidän keskuudessansa tuo hurskas mies kiusaantui hurskaassa sielussaan joka päivä heidän pahain tekojensa tähden, joita hänen täytyi nähdä ja kuulla. (2. Piet. 2:7–8)

Näiden sanojen äärellä herää kysymys: Oletko sinä rukouksissasi huutanut Jumalalle nähdessäsi kotikaupunkisi tilan? Olemmeko me seurakuntana harrastaneet sen kaupungin menestystä, johon Herra on meidät siirtänyt ja asettanut? Olemmeko rukoilleet Herraa tämän kaupungin asukkaiden puolesta? (Jer. 29:7) Tämä on meidän tehtävämme niin seurakuntana kuin yksittäisinä kristittyinäkin. Jumala ei ainoastaan toivo, että Hänen omansa rukoilisivat. Hän aivan käskee meitä rukoilemaan (2. Moos. 20:7; Vähä katekismus I 4).

Mutta Jumala ei ainoastaan käske omiaan rukoilemaan. Sanansa kautta Hän Pyhässä Hengessä myös vaikuttaa tämän rukouksen meissä. Päivän tekstin edellä, siis juuri ennen puhettaan Sodoman ja Gomorran karmeasta tilasta Herra sanoo: Salaisinko minä Aabrahamilta, mitä olen tekevä? (1. Moos. 18:17) Herra siis tahtoi ilmoittaa Abrahamille sen, mitä on suunnitellut, ja tekikin niin. Tällä tavalla Hän itse veti palvelijansa rukoilemaan näiden synnin valtaan langenneiden kaupunkien ja niiden asukkaiden puolesta. Jumala itse teki Abrahamista esirukoilijan. Näin Hän teki, sillä Hän tahtoi suuressa armossaan kuulla palvelijansa rukoukset sekä vastata niihin. Katso miten paljon Hän rakasti noita syntisiä! Katso miten paljon Hän tahtoi pelastaa heidät!

Rakas ystävä, kuule ja lue sinäkin säännöllisesti Jumalan sanaa. Sanansa kautta Herrasi tahtoo tehdä sinutkin ja koko seurakuntansa esirukoilijaksi tämän kaupungin puolesta. Hän tahtoo, että rukoilet Häntä olemaan armollinen tälle kaupungille ja sen asukkaille. Ja kun kuulet Hänen sanaansa, kysy itseltäsi myös kuka on se langennut lähimmäisesi, jonka esirukoilijaksi Herra tahtoo sinut tänään tehdä. Kenen puolesta sinä voisit tänään rukoilla Herraa, että Hän armahtaisi ja pelastaisi hänet?

Jumala kuulee rukoukset ja toimii

Kolmanneksi kuulemme, että kun Herra sitten kuulee valitushuudot ja rukoukset, Hän myös toimii. Tässäkin Hän sanoo: Sentähden minä menen alas katsomaan, ovatko he todella tehneet kaiken sen, josta huuto on minun eteeni tullut, vai eivätkö; minä tahdon sen tietää. (1. Moos. 18:21) Tottahan kaikkitietävä ja kaikkinäkevä Jumala tiesi, mikä Sodomassa ja Gomorrassa oli tapahtunut. Hän oli itse luonut jokaisen niiden asukkaista, ja tunsi jokaisen heistä sydämen syvimpiä ajatuksia myöten. Mutta näillä sanoilla Hän teki tiettäväksi viimeisen kutsunsa näille kaupungeille. Jo aiemmin Hän oli armossaan pelastanut Sodoman kansan viholliskuninkaiden käsistä Abrahamin välityksellä. Mutta kun parannusta ei tästäkään huolimatta ollut tullut, oli näille ihmisille nyt koittanut viimeinen etsikkoaika.

Myös silloin, kun sinä uskossa rukoilet taivaallista Isääsi Hänen tahtonsa mukaan ja Hänen Poikansa nimessä, saat luottaa, että Isä mielellään kuulee rukouksesi. Ja kun Herrasi kuulee, Hän myös toimii. Sinä et kylläkään ehkä näe tai tiedä milloin tai millä tavalla Hän toimii. Kuitenkin Hän vastaa uskoviensa rukouksiin varmasti. Näin Hän lupaa sanassaan. (Ks. esim. Matt. 18:19; 21:22; Luuk. 11:9; Joh. 14:13–14; 15:7; 1. Joh. 3:22; 5:14–15.)

Rukouksessa viimeiseen asti

Neljänneksi Pyhä Henki opettaa meitä jatkamaan rukousta herkeämättä. Kun Herra oli nyt sanonut Abrahamille menevänsä alas katsomaan noiden kahden kaupungin tilaa, kirjoittaa Mooses: Ja miehet kääntyivät sieltä ja kulkivat Sodomaan päin, mutta Aabraham jäi vielä seisomaan Herran eteen. (1. Moos. 18:22) Abraham tunsi Jumalan tahdon ja tiesi, ettei Hän voisi pyhyydessään katsoa läpi sormien Sodoman ja Gomorran rikkomusten kaltaisia syntejä. Siksi tuo uskova mies aavisti, että Herra aikoisi hävittää nuo kaupungit. Hänhän sanoo Jumalalle: Aiotko siis hukuttaa vanhurskaan yhdessä jumalattoman kanssa? (1. Moos. 18:23) Abraham aavisti oikein: seuraavassa luvussa kerrotaan, että Herra lähetti nuo kanssaan olleet kaksi enkeliä Sodomaan paitsi toimittamaan tarkastustehtävää, itse asiassa juuri hävittämään kaupungin. Toki samalla he pelastivat sieltä myös Lootin, Abrahamin veljenpojan. (1. Moos. 19:1, 10, 12–17) Mutta huomaatko mitä Abraham teki, kun Hän kuuli Jumalan suunnitelmasta ja arvasi, mitä Hän aikoisi tehdä? Lähtikö hän kotiin ajatellen, että jos tuo Sodoman roskasakki olikin ansainnut hukkua, ainakin hänen oma perheensä oli hurskas ja saisi asua turvassa. Ei niin! Pyhä Henki lausuu, että Abraham jäi vielä seisomaan Herran eteen. Seisominen on Jumalan kansan keskuudessa ollut ikuisista ajoista asti rukousasento. Vaikka siis Jumala nyt näyttikin hylänneen syntiset ihmiset häpeällisiin himoihinsa ja kelvottoman mielensä valtaan, tekemään sopimattomia (Room. 1:26a, 28b), silloinkin Abraham jäi seisomaan Herran eteen rukouksessa. Eikä hän keskittynyt rukoilemaan pelkästään oman asuinpaikkansa puolesta. Hän rukoili juuri näiden jumalattomien kaupunkien puolesta. Vielä silloinkin, kun kaikki toivo noiden syntisten pelastumisesta näytti menneen, Abraham rukoili. Varmaan sukulaisensa Loot mielessään hän anoi, ettei Jumala hävittäisi niitä uskoviaan, joita kaupungeissa oli.

Rakas ystävä, ota sinäkin oppia tästä Abrahamin rukouksesta! Jos sinulla on joku rakas ystävä tai sukulainen, joka on antanut maailman, perkeleen tai oman lihansa vietellä itsensä syntiin, ja joka on langennut pois uskosta Herraan, muista silloin tämä! Vaikka tämä rakkaasi vastustaisi kaikkia yrityksiäsi keskustella rakentavasti hänen kanssaan ja niin johtaa hänet parannukseen ja uskoon, älä silloinkaan luovuta. Vaikka et nimittäin voisi enää puhua hänelle Jumalasta, älä kuitenkaan lakkaa puhumasta Jumalalle hänestä. Vaikka kaikki toivo näyttäisi hänen kohdallaan menneen, älä silloinkaan lakkaa rukoilemasta, että hänkin pelastuisi.

Rukous – vetoamista Jumalan omaan olemukseen ja sanaan

Abraham siis rukoili herkeämättä. Seuraavaksi ja viidenneksi kuulemme, mitä hän rukoili. Hän ei yrittänyt muotoilla mitään kauniita tai hurskailta kuulostavia korulauseita. Hän puhui Herralle hyvin tiukkaan sävyyn, melkeinpä vihaisesti: Aiotko siis hukuttaa vanhurskaan yhdessä jumalattoman kanssa? Entä jos kaupungissa on viisikymmentä vanhurskasta; aiotko hukuttaa heidät etkä säästä paikkaa siellä olevain viidenkymmenen vanhurskaan tähden? Pois se, että sinä näin tekisit: surmaisit vanhurskaan yhdessä jumalattoman kanssa, niin että vanhurskaan kävisi samoin kuin jumalattoman! Pois se sinusta! Eikö kaiken maan tuomari tekisi oikeutta? (1. Moos. 18:23–25) Tästä opimme ainakin kaksi asiaa: Ensinnäkin, Abrahamin rukous ei ollut hänen oman oppineisuutensa tai tietäväisyytensä osoittamista Jumalan edessä. Pikemminkin hän rukouksessaan osoitti oman tietämättömyytensä. Hän ei itse lainkaan tiennyt, kuinka monta vanhurskasta tai jumalatonta noissa kaupungeissa ehkä oli. Toiseksi, Abrahamin rukous ei myöskään ollut vetoamista hänen omiin rukouksiinsa. Abrahamin rukous oli sitä, että hän suuressa hädässä vetosi Jumalan omaan olemukseen, jonka Hän oli sanassaan ilmoittanut. Kyllä, Jumala oli tuomari, jonka vallassa olisi tuomita koko Hänen luomakuntansa. Mutta Hän oli myös sanonut olevansa oikeudenmukainen ja vanhurskas. Vaikka Hän siis kyllä tekisi oikein hävittäessään jumalattomat, ei Hän silti voisi mitenkään hävittää koko kaupunkia. Saattaisihan siellä nimittäin olla vielä Jumalaan uskoviakin, niin kuin Loot. Huomaa tarkoin, että Abraham ei tässä vain kysy Jumalalta, voisiko Hän olla hukuttamatta vanhurskaita. Pikemminkin tämä pyhä mies riippuu kiinni Jumalan sanassa ja vetoaa rohkeasti Hänen omaan olemukseensa, Hänen oikeudenmukaisuuteensa ja vanhurskauteensa. Hän ikään kuin muistuttaa Jumalaa siitä, että Hän ei kerta kaikkiaan voisi tuhota kaikkia noita ihmisiä uskoviensa tähden.

Ystävä, ota taas oppia Abrahamin rukouksesta! Kun sinä rukoilet syntiin langenneen lähimmäisesi puolesta Herraa, älä vetoa oman rukouksesi hurskauteen tai palavuuteen. Älä myöskään vetoa niihin hyviin tekoihin, joita tuo langennut lähimmäisesi on ehkä myös elämässään tehnyt, aivan kuin hän niillä voisi sovittaa syntinsä ja tulla Jumalalle kelpaavaksi. Kun rukoilet hänen puolestaan, vetoa yksin Jumalan omaan sanaan, Hänen omaan olemukseensa ja armollisiin tekoihinsa tätä lähimmäistäsi kohtaan. Ano Jumalaa armahtamaan tätä lähimmäistäsi, ettei Kristuksen kallis sovintoveri (1. Piet. 1:18–19) olisi turhaan vuotanut hänen puolestaan. Huuda Herraa avuksi, ettei hänen kasteeseensa liitetty lupaus ”sinä olet minun poikani”, ”sinä olet minun tyttäreni” (vrt. Jes. 43:1; Matt. 3:17) raukeaisi tyhjiin hänen kohdallaan. Ano Herraltasi, ettei synti saisi tämän ihmisen elämässä olla suurempi ja voimakkaampi kuin se kallis sovintoveri, jonka Herra on hänellekin pelastuksen maljasta juotavaksi antanut (Ps. 116:13). Ja vielä, jos olet itse langennut syntiin, vetoa tällä samalla tavalla Jumalaan myös omalla kohdallasi. Sama Jumalan Poika, jonka kanssa Abraham tässä tekstissä puhuu, on itse tullut ihmiseksi. Hän on tullut, että saisi kantaa sinun koko syntivelkasi ja koko maailman syntivelan. Hän on tullut, että Hän poistettuaan sinun syntisi uhraamalla itsensä ilmestyisi Jumalan kasvojen eteen meidän hyväksemme (Hepr. 9:24–26). Siellä Hän aina elää rukoillakseen sinun puolestasi ja kaikkien omiensa puolesta (Hepr. 7:25c). Hän näyttää haavojaan Isälle ja sanoo: ”Rakas Isä, armahda nyt näitä syntisiä, joiden puolesta minä olen vuodattanut vereni.” Ja niin sinäkin, rakas ystävä, saat uskoa, että Jumala on kerran antanut Poikansa hävitettäväksi Golgatalla, ja niin on sinun koko syntivelkasi Hänen täydellisen uhrinsa tähden sovitettu. Jeesus Kristus on se yksi ja ainoa, jonka tähden Jumala lupaa jättää sinut hävittämättä.

Lopuksi

Miten Sodoman väki otti vastaan Jumalan kutsun parannukseen? Mooses kirjoittaa, että kaupungin miehet, sekä nuoret että vanhat tahtoivat ”ryhtyä” Herran enkeleihin, jotka olivat tulleet kaupunkiin (1. Moos. 19:4–5) – he siis himoitsivat tehdä heille väkivaltaa ja raiskata heidät. He hylkäsivät Jumalan – todellisen Elämän – kutsun ja valitsivat mieluummin omien himojensa täyttämisen. Sen vuoksi heille ei voinut olla muuta loppua, kuin kuolema.

Nykyisellekin maailmalle koittaa kerran Jumalan viimeinen tuomio. Me emme tiedä, minä päivänä Hänen armonsa aika loppuu tämän kaupungin, meidän lähimmäistemme tai oman itsemme kohdalla. Kerran se kuitenkin loppuu. Siksi on tärkeää, että me – niin yhdessä seurakuntana kuin kotona ja arjen kutsumuksissammekin – toteutamme sitä esirukoilijan tehtävää, johon Herra on meidät sanansa kautta vetänyt. Tosin tässä tehtävässä sinä joudut varmasti tuntemaan oman heikkoutesi. Monta kertaa saat kuulla perkeleen kuiskaavan sinulle miten huono ja epäonnistunut rukoilija olet. Mutta muista kuitenkin, että sinä saat rukoilla juuri siksi, että olet kristitty. Sinä olet rukoilija juuri siitä syystä, että Jumala on Pojassaan Kristuksessa jo sovittanut syntisi ja pukenut sinut Hänen vanhurskauteensa. Ja muistatko, mitä Jumala itse sanassaan lupaa vanhurskaille? Hän lupaa, että vanhurskaan rukous voi paljon (Jaak. 5:16b). Luota siis Jumalan sanan armolupauksiin ja ole kestävä rukouksessasi. Herra tekee meistä esirukoilijoita sitä varten, että saisi vastata meidän rukouksiimme, ja armahtaa paitsi meitä syntisiä, myös jokaista muuta, jotka Hän sydämellemme laskee. Aamen.

(Saarna on pidetty Samuelin luterilaisessa seurakunnassa Lahdessa 5.8.2018.)

Missä olet? – 1. Moos. 3:9

Ensimmäisen Mooseksen kirjan kolmannen luvun äärellä puhutaan usein siitä, miten ihminen kuuli perkeleen sanaa enemmän kuin Jumalan sanaa ja lankesi syntiin. Hyvä että tästä puhutaan! Kaikkina aikoina onkin luovuttamattoman tärkeää, että annamme Jumalan sanan muistuttaa meitä lankeemuksen historiallisuudesta ja kertakaikkisuudesta, sekä siitä, että näiden ensimmäisten ihmisten jälkeläisinä me itsekin olemme väistämättä osalliset lankeemuksesta ja sen seurauksista. Synnynnäinen langenneisuutemme ja syntimme pitäisivät nimittäin huolen siitä, että ilman tätä ilmoitussanaa meistä kukaan ei voisi tietää tai tuntea syntisyyttään, saati pitää sitä mielessään. Tietenkään silloinkaan ei langenneisuutemme ja syntimme lakkaisi olemasta totta. Mutta koska emme tiedostaisi niiden olevan totta, emme myöskään voisi tuntea tarvetta saada apua tässä kauheassa tilassamme taikka toivoa pelastusta siitä.

Mutta sitten toisaalta, tämän käsillä olevan luvun äärellä on muistettava katsoa – ei ainoastaan ihmisen tekoja, vaan myös ja nimenomaan sitä, mitä Jumala tekee. Toki tästä asiasta voisi pitää montakin saarnaa tai kirjoittaa useita kirjoja – ja on myös pidetty ja kirjoitettu. Mutta nyt kysymme: Mikä on se ensimmäinen asia, jonka Jumala sanoo ihmiselle hänen lankeemuksensa jälkeen? Hän lausuu yhden ainoan sanan: אַיֶּֽכָּה (ajjäkkā). Suomeksi tämä sana on käännetty: Missä olet?

Tämä Jumalan esittämä kysymys ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö Hän varsin hyvin tietäisi ihmisen olinpaikkaa. Hänhän on kaikkivoipa ja kaikkitietävä Jumala. Hän on itse juuri luonut Aadamin ja Eevan ihmeellisesti. Hän tuntee heidän elämänsä, ajatuksensa ja toimintansa paremmin kuin he itse. Hän on myös kaikkinäkevä Jumala. Hän näkee myös sinne, minne ihmisen silmä ei näe.

Mutta mistä tämä kysymyssana sitten kertoo? Katso nyt, miten suuresta Jumalan armosta syntistä ihmistä kohtaan se kertoo! Ensiksi tämä sana näet ilmaisee, että Jumala ei halua jättää näitä itselleen rakkaita, mutta itsensä kadottaneita syntisiä piileskelemään syntinsä kanssa, sekä lopulta hukkumaan sen vuoksi. Pikemminkin Jumala haluaa, että he palaisivat Hänen yhteyteensä, kuoleman vallasta elämään. Toiseksi sana ilmaisee, että kun syntiset ihmiset eivät lankeemuksen tähden enää halua saati voi etsiä Jumalaa, Hän tekeekin itse aloitteen ja tulee aivan käytännössä etsimään heitä. Kolmanneksi Jumalan kysymyssana osoittaa langenneille, että he ovat itse hankkiutuneet eroon Luojansa yhteydestä, joutuneet hukkaan. Se siis osoittaa heille, että he tarvitsevat parannusta, toisin sanoen syntiensä tunnustamista Jumalan edessä sekä sitten Hänen armoonsa turvaamista ainoana pelastuksenaan. Neljänneksi ja edelliset seikat kooten tämä sana osoittaa vielä, että Jumala – ja vain Hän! – on syntisen ihmisen pelastuksen alkuunsaattaja ja vaikuttaja. Hänen pyhä sanansa – yksi ainoakin sana! – avaa langenneelle ja syntiselle ihmiselle tien syntien anteeksiantamukseen, pelastukseen ja elämään.

(Kotona Lahdessa 23.2.2018, Chad Birdin esittämän ajatuksen innoittamana ja sitä kehitellen.)

1. paastonajan sunnuntai (3. vsk), 1. Moos. 3:1–19

Alastomat ja puetut

Mies ja nainen paratiisin alkutilassa

Ja he olivat molemmat, mies ja hänen vaimonsa, alasti eivätkä hävenneet toisiansa. (1. Moos. 2:25) Näin Mooses kirjoittaa ensimmäisten ihmisten elämästä silloin, kun he elivät paratiisin ihanassa alkutilassa, synnittömässä maailmassa. Jumala oli luonut Aadamin ja Eevan elämään juuri sillä tavalla, alasti. Tämän oli määrä olla aivan luonnollista paratiisissa.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että mies ja nainen olisivat olleet jotenkin välinpitämättömiä toistensa sukupuolisuudesta tai siihen liittyvistä erityisistä ominaisuuksista. Päinvastoin. Varmaan muistat, miten mies huudahti: Tämä on nyt luu minun luistani ja liha minun lihastani; hän kutsuttakoon miehettäreksi [siis naiseksi], sillä hän on miehestä otettu. (1. Moos. 2:23) Aadam oli siis aivan haltioissaan, kun hänen silmänsä ensimmäistä kertaa näkivät tuon ihanan naisen, jonka Jumala oli hänelle luonut avuksi (vrt. 1. Moos. 2:18). Varmasti myös Eeva puolestaan oli varsin viehättynyt nähdessään tuon täydellisen maskuliiniseksi luodun miehen. Mutta minkäänlaista häpeää ei alussa liittynyt siihen, että sukupuolien välillä oli tällainen aivan ilmeinen erilaisuus ja toisiaan täydentävyys. Täysin viattomasti ja ilman mitään synnillistä himoa mies ja nainen katselivat toistensa alastonta kauneutta – siis toinen toistaan kokonaisena – juuri sellaisina, kuin miksi Jumala oli heidät luonutkin. He halusivat olla yhdessä ja tulla yhdeksi lihaksi, niin kuin Aadam aivan oikein sanoikin: Sentähden mies luopukoon isästänsä ja äidistänsä ja liittyköön vaimoonsa, ja he tulevat yhdeksi lihaksi. (1. Moos. 2:24) Tämän yhteen tulemisen oli kuitenkin määrä tapahtua ilman sellaista kauheaa, itsekeskeistä himoa, mikä nykymaailmassa aivan syystä sukupuolielämään yhdistetään.

Mutta sitten yhdessä silmänräpäyksessä kaikki muuttui. Ihminen lankesi pois Jumalan tahdosta. Hän kuuli mieluummin perkeleen ääntä kuin Luojansa sanaa. Mitä tästä seurasi?

Lankeemuksen seuraus: pukeutuminen alastomuuden häpeän vuoksi

Välittömästi sen jälkeen, kun Aadam ja Eeva vastoin Jumalan sanaa söivät hyvän ja pahan tiedon puusta, Mooses kirjoittaa: ja he huomasivat olevansa alasti (1. Moos. 3:7a). Katso, mikä kauhea tragedia! Sekä Aadamin että Eevan suhde heidän omaan sangen hyväksi luotuun itseensä ja sukupuolisuuteensa muuttui. Samalla muuttui myös heidän suhteensa toinen toisensa olemukseen sekä sukupuolisuuteen miehenä ja naisena. Miksi? He eivät enää luottaneet Jumalaan, joka hyvyydessään olisi antanut heille kaiken tarvittavan ajallaan. Epäuskossa he alkoivat ajatella, että heidän pitäisi itse järjestää itselleen kaikki tarpeensa, omin neuvoin ja juuri silloin kuin siltä sattui tuntumaan. Sen vuoksi heidän sydämensä täyttyikin nyt lihallisesta himosta. He eivät enää halunneet antaa itseään kokonaan toiselle turvaksi ja avuksi, niin kuin oli ollut tarkoitus. Pikemminkin he himoitsivat saada toisiltaan itselleen kaiken, mieluiten juuri nyt, aivan heti. Kaunis ja viaton toisen ihaileminen muuttui synnilliseksi himoitsemiseksi. Se muuttui epäjumalanpalvelukseksi, jossa lihan himojen tyydyttäminen otti jumalan paikan.

Mitä sitten tapahtui? Profeetta kirjoittaa: ja he sitoivat yhteen viikunapuun lehtiä ja tekivät itselleen vyöverhot (1. Moos. 3:7b). Siinä missä Aadam ja Eeva olivat ennen lankeemustaan luottaneet Jumalan luomistyön hyvyyteen omassa itsessään, tulivat he nyt ajatelleeksi: ”Entä jos minä en olekaan riittävän hyvä toiselle? Mitä jos en kelpaakaan, jos hän ei halua minua tällaisenani?” Tämäkin johtui epäuskosta Jumalan sanaa kohtaan, joka sanoi, että heidät oli tehty sangen hyviksi (1. Moos. 1:31). Alun perin Jumalan hyvä luomistyö ei tietenkään olisi tarvinnut peitteekseen yhtään mitään. Mutta nyt – voi surkeus! – lankeemuksen seurauksena mies ja nainen alkoivat paitsi himoita toisiaan myös hävetä itseään. Siksi he koettivat kyhätä verhokseen vaatteet puun lehdistä.

Miten meidän nykyihmisten pitäisi ymmärtää tämä asia? Meidän on otettava huomioon, että elämme juuri tässä samassa maailmassa, jonka lankeemuksesta Mooses kirjoittaa. Me elämme maailmassa, jossa meidänkin suhteemme omaan ruumiillisuuteemme ja sukupuolisuuteemme on epäuskon tähden vääristynyt. Siksi meilläkin on omat viikunapuun lehtemme, siis vaatteet. Toki yhtäältä on siis totta, että vaatteiden käyttämisen tarve on seurausta lankeemuksesta. Eihän sellaisia alun perin pitänyt tarvita lainkaan. Toisaalta samalla on kuitenkin selvää myös se, että tässä synnin maailmassa ihmiset eivät ilman ruumiinsa verhoamista voisi pitää lihaansa kurissa edes sitä vähää, mihin yhteiskunnassa on yleisesti totuttu. Pukeutukaamme siis mekin – niin miehet kuin naisetkin – asiallisesti, ettemme aiheuttaisi kenellekään kiusausta, taikka harhauttaisi lähimmäistämme ajattelemaan sellaista, mikä ei ole hänelle rakennukseksi. Tässä asiassa on syytä olla mieluummin varovainen kuin välinpitämätön. On hyvä pukeutua siveellisesti ja arvokkaasti. Tähän kehottaa Jumalan sanakin, kun se sanoo – tässä kohden erityisesti seurakunnan naisille: Älköön teidän kaunistuksenne olko ulkonaista, ei hiusten palmikoimista eikä kultien ympärillenne ripustamista eikä koreihin vaatteisiin pukeutumista, vaan se olkoon salassa oleva sydämen ihminen, hiljaisen ja rauhaisan hengen katoamattomuudessa; tämä on Jumalan silmissä kallis. Sillä näin myös muinoin pyhät vaimot, jotka panivat toivonsa Jumalaan, kaunistivat itsensä ja olivat miehillensä alamaiset (1. Piet. 3:3–5). Samankaltaisia ohjeita voitaisiin tietenkin antaa myös miehille, muutettavat muuttaen.

Samalla on kuitenkin myös muistettava, että syntiin langenneinakin me olemme vielä myös luotuja, miehiä ja naisia. Siksi on hyvää ja terveellistä, että me kaikki – niin miehet kuin naisetkin – pukeudumme paitsi siveellisesti myös siten, että ulkoasumme tekee oikeutta Jumalan hyvälle suunnitelmalle meidän kohdallamme. Jos olet mies, saat näyttää rohkeasti mieheltä. Jos olet nainen, saat näyttää rohkeasti naiselta. Tätä sinun ei tarvitse hävetä, sillä sellaiseksi Jumala on hyvyydessään sinut luonut. Tästä asiasta on syytä puhua, sillä monissa kristillisissä piireissä siveellisen pukeutumisen nimessä on Jumalan sanan rinnalle alettu laatia uusia lakeja ja perinnäissääntöjä. Lainomaisesti on annettu esimerkiksi ymmärtää, että naisten on välttämättä pukeuduttava tietoisen mitäänsanomattomasti, sekä pidettävä hiuksensa kiinni aivan tietyllä tavalla. Miesten on puolestaan annettu esimerkiksi ymmärtää, että he eivät saa käyttää kravattia. Huomaa, että tässä ei nyt ole kysymys siitä, etteikö tietyn mittaista hametta, muuta vaatimatonta vaatetta taikka nutturaa saisi käyttää! Sellainen voi toki olla varsin kaunista ja hyvääkin. Kysymys ei ole myöskään siitä, että kravattia pitäisi välttämättä käyttää. Voi toki olla aivan asiallista ja hyvää olla sellaista käyttämättäkin. Mutta vaikeudeksi tällaiset asiat muodostuvat silloin, kun sukupuolten kauniin erilaisuuden luonnollinen ja avoin todeksi eläminen halutaan nähdä synnillisenä, ja ainoa sallittu pukukoodi määritellään tällaisen käsityksen mukaan. Ehkä ajatus on, että näin voidaan välttää syntiä. Aivan oikein! Mutta samalla on muistettava, että synti ei ole sukupuolien luontaisissa ominaisuuksissa, vaan siinä, että langennut ja lihallinen ihminen asennoituu näihin ominaisuuksiin väärin. On Jumalan hyvää luomistekoa ja lahjaa, että ihmiset jakautuvat kahteen eri sukupuoleen ja myös elävät sen mukaan. Siksi hengellisyyden nimissä ei miehekkyydestä ja naisellisuudesta saa viedä sitä iloa ja kauneutta, mikä niihin ja niiden täyteen elämiseen liittyy. Jumalan lapsia ei saa alistaa ihmisten keksimien lakien orjuuteen antamalla ymmärtää, että pukeutumisessa ja muussa ulkoisessa olisi kyse lähes pelastuksen asiasta. Jumalan sanahan sanoo Hänen lapsilleen: Vapauteen Kristus vapautti meidät. Pysykää siis lujina, älkääkä antako uudestaan sitoa itseänne orjuuden ikeeseen. (Gal. 5:1)

Toki tämä kristillinen vapaus ottaa sitten aina huomioon myös heikomman veljen ja sisaren. Apostoli kirjoittaakin: Te olette näet kutsutut vapauteen, veljet; älkää vain salliko vapauden olla yllykkeeksi lihalle, vaan palvelkaa toisianne rakkaudessa. (Gal. 5:13) Toisin sanoen ja käytännössä: Kristuksen omana sinulla on vapaus pukeutua sellaisiin vaatteisiin kuin haluat, kunhan se tapahtuu rakkaudessa lähimmäistä kohtaan. Sinä et pelastu tai jää pelastumatta tyylikkäiden tai toisaalta vaatimattomien vaatteittesi tähden. Et pelastu tai jää pelastumatta meikkiesi tai meikkaamattomuutesi tähden, et kravattisi tai kravatittomuutesi tähden. Sinä pelastut yksin Jumalan armosta, yksin uskosta ja yksin Kristuksen tähden. Mutta jotta et ulkomuotoosi liittyvillä valinnoilla saattaisi turmioon uskossaan heikompaa veljeäsi tai sisartasi, jonka edestä Kristus on kuollut (vrt. Room. 13:14), on sinun syytä ottaa huomioon, miten pukeudut tai ehostat itseäsi. Sinun vapautesi tässä asiassa ei saa olla lähimmäisellesi loukkaukseksi tai kiusaukseksi. Aina ei tietenkään ole mahdollista miellyttää kaikkia ihmisiä. Mutta esimerkiksi meidän aikuisten olisi syytä pukeutua kirkonmenoihin hyvää harkintaa käyttäen, ettei kellään sisarella tai veljellä mene Jumalan sanan saarna ohi liian räikeän pukeutumisemme vuoksi. Meidän olisi syytä ohjata myös lapsiamme ja nuoriamme toimimaan samoin.

Lankeemuksen seuraus: alastomuuden hyväksyminen ilman häpeää

Aadam ja Eeva siis huomasivat olevansa alasti. He häpesivät alastomuuttaan ja kokivat siksi tarvetta verhoutua vaatteisiin. Mutta ihmisen lankeemus pois Jumalan tahdosta ja viattomasta suhtautumisesta alastomuuteensa näyttäytyy tässä maailmassa myös päinvastaisella tavalla: On valtavan yleistä, että ihmiset – Jumalan kauniisti luomat – aivan tietoisesti näyttävät alastomuuttaan ventovieraille ihmisille, ilman mitään häpeää! Naiset ja miehet myyvät ruumiinsa valokuvattaviksi ja videokuvattaviksi miljoonien ihmisten nähdä ja silmillään himoita. Lehtien sivuilla sekä älylaitteiden ruuduilla nämä ihmiset näyttäytyvät, kuin olisivat valmiita antamaan itsensä katsojilleen, niin kuin aviopuolisolle antaudutaan. Todellisuudessa heitä kiinnostaa ainoastaan ne rahat, jotka heille tästä riettaasta palveluksesta on luvattu. Edelleen, ihmiset, jotka on luotu elinikäiseen miehen ja naisen väliseen avioliittoon antautuvat keskinäisissä suhteissaan jakelemaan alastomuuttaan monille kumppaneille. Näin he tulevat hajottaneeksi itsensä pieniksi palasiksi ympäri maailmaa.

Haluankin varoittaa erityisesti teitä nuoria avoliiton ja irrallisten sukupuolisuhteiden synnistä. Sukupuolielämä on nimittäin kuin liima. Se yhdistää kaksi ihmistä toisiinsa. Jos vaikka pursotat toiseen käteesi pikaliimaa ja sitten laitat molemmat kätesi yhteen, ne tarttuvat toisiinsa. Ehkä voit kyllä saada ne repäistyksi irti toisistaan, mutta silloin ei repeä ainoastaan tuo liima, vaan myös osa kädestä lähtee mukana. Juuri näin käy myös silloin, kun kaksi elämänikuiseksi tarkoitetussa sukupuolisuhteessa elävää ihmistä repäisevät itsensä irti toisistaan. Jumala haluaa varjella sinut sellaisesta! Mutta on ironista, että samalla kun tämän maailman seksuaalista holtittomuutta pidetään usein ”vapautena” tai ”itsensä toteuttamisena”, juuri siitä johtuen henkisen pahoinvoinnin määrä yhteiskunnassa kasvaa jatkuvasti.

Kauheaa tässä kaikessa on se, että monet eivät häpeä tällaista alastomuutensa julkistamista lainkaan, vaan pitävät sitä jopa suurena kunniana ja saavutuksena (vrt. Fil. 3:19). Toki alastomuuden häpeäminen sinänsä on lankeemuksen seurausta ja sellaisena ikävä asia. Niin ei alun perin pitänyt olla. Mutta koska me ihmiset emme voi itse langenneisuuttamme muuttaakaan, on meidän nyt elettävä tämä langenneisuutemme huomioon ottaen. Jumala tuomitsee säätämänsä avioliiton ulkopuolella tapahtuvan, riettaan alastomuuden näyttämisen. Hän tuomitsee myös sellaisen alastomuuden himoitsevan katselemisen, vaikka se tapahtuisi oman huoneen yksityisyydessä muiden tietämättä. Sana sanoo: Vai ettekö tiedä, etteivät väärät saa periä Jumalan valtakuntaa? Älkää eksykö. Eivät huorintekijät, ei epäjumalanpalvelijat, ei avionrikkojat, ei hekumoitsijat eikä miehimykset, eivät varkaat, ei ahneet, ei juomarit, ei pilkkaajat eivätkä anastajat saa periä Jumalan valtakuntaa. (1. Kor. 6:9–10)

Rakas kristitty, sinun ruumiisi – Kristuksessa pyhitetty – kuuluu Herralle! Jos Jumala on sinulle tässä ajassa antanut miehen tai vaimon, kuuluu sinulle se sana, jonka Pyhä Henki lausuu: Täyttäköön mies velvollisuutensa vaimoansa kohtaan, ja samoin vaimo miestänsä kohtaan. Vaimon ruumis ei ole hänen omassa, vaan hänen miehensä vallassa; samoin ei miehenkään ruumis ole hänen omassa, vaan vaimon vallassa. (1. Kor. 7:3–4) Jos taas Jumala on antanut sinulle sen osan, että olet naimaton tai leski, niin ole sitten naimaton tai leski, äläkä tahraa ruumistasi haureudella. Mutta jos et voi itseäsi hillitä, mene naimisiin, kunhan se vain tapahtuu Herrassa, siis Hänen pyhää tahtoaan kysyen. (1. Kor. 3:8–9; vrt. 3:39) Lopulta kaikille teille, rakkaat kristityt, kuuluu tämä Jumalan sana: Paetkaa haureutta. Kaikki muu synti, mitä ikinä ihminen tekee, on ruumiin ulkopuolella; mutta haureuden harjoittaja tekee syntiä omaa ruumistansa vastaan. Vai ettekö tiedä, että teidän ruumiinne on Pyhän Hengen temppeli, joka Henki teissä on ja jonka te olette saaneet Jumalalta, ja ettette ole itsenne omat? Sillä te olette kalliisti ostetut. Kirkastakaa siis Jumala ruumiissanne. (1. Kor. 6:18–20)

Lankeemuksen seuraus: alastomuus Jumalan edessä

Tähän mennessä olemme katsoneet syntiinlankeemuksen seurauksia ainoastaan tämän maailman näkökulmasta. Lankeemuksella on kuitenkin vielä tätäkin syvemmät, ikuiset seurauksensa: Kun Aadam ja Eeva lankesivat syntiin, he joutuivat huomaamaan olevansa alasti myös toisessa mielessä. Ennen tätä he olivat eläneet läheisessä yhteydessä Jumalan, hyvän Luojansa kanssa. Mutta nyt heidän syntinsä rikkoi tämän yhteyden. He joutuivat seisomaan Jumalan edessä Hänen vastustajinaan, omine voimineen, lihallisine mielineen ja ruumiineen. Mikään ei voinut peittää heidän syyllisyyttään Jumalan silmiltä. He olivat täysin alastomia Jumalan pyhyyden ja vanhurskauden edessä. Suorastaan naurettavia olivatkin nuo heidän yrityksensä verhota itseään lehdillä tai piiloutua Herran Jumalan kasvojen edestä paratiisin puiden sekaan (1. Moos. 3:8b) – aivan kuin kaikkinäkevä Jumala ei muka olisi koko ajan nähnyt heitä, luomuksiaan, heidän sydänjuuriaan myöten! Vaikka mies ensin kyllä synnillisessä järjettömyydessään syytteli vaimoaan lankeemuksesta, ja sitten myös vaimo käärmettä, (1. Moos. 3:12–13) joutuivat nämä kaksi kuitenkin lopulta huomaamaan: heillä ei ollut mitään, millä puolustautua Jumalan edessä. He olivat kokonaan syntisiä ja omine avuineen aivan kelvottomia elämään pyhän Jumalan läsnäolossa.

Tämä karmea tragedia ei kuitenkaan pilannut ainoastaan näiden ensimmäisten ihmisten elämää ja jumalasuhdetta. Sillä oli tuhoisat ja kertakaikkiset seurauksensa myös kaikkia heidän jälkeläisiään, koko ihmiskuntaa ajatellen. Tästä asiasta luterilainen tunnustuksemme sanoo: ”Edelleen seurakuntamme opettavat, että Aadamin lankeemuksen jälkeen kaikki ihmiset, jotka lisääntyvät luonnollisella tavalla, syntyvät synnissä, so. ilman jumalanpelkoa, ilman luottamusta Jumalaan sekä pahan himon hallitsemina, ja että tämä alkusairaus ja perisynti on todella synti, joka tuomitsee ja tuo jo nyt mukanaan iankaikkisen kuoleman” (Augsburgin tunnustus II 1–2). Tämä koskee sinuakin, koska olet ihminen, Aadamin jälkeläinen. Huomaa kuitenkin: et sinä ole syntinen siksi, että olet ihminen! Onhan ihmisyytesi Jumalan hyvää luomistyötä ja lahjaa. Pikemminkin sinä olet syntinen siksi, että tämä sinänsä hyvä ihmisyys on lankeemuksessa kertakaikkisesti turmeltunut, ja sinä olet jo äitisi kohdussa tullut osalliseksi isiesi ja äitiesi syntisestä luonnosta (Ps. 51:7). Sellaisenasi sinä et voi kelvata Jumalalle, vaan olet omine neuvoinesi kuoleman oma.

Mutta kun tunnustuksemme aivan oikein puhuu tästä hirveästä lankeemuksen tilasta, se kuitenkin jatkaa ihanalla tavalla näin: ”tämä alkusairaus ja perisynti on todella synti, joka tuomitsee ja tuo jo nyt mukanaan iankaikkisen kuoleman niille, jotka eivät kasteen ja Pyhän Hengen voimasta synny uudestaan.” (Augsburgin tunnustus II 2) On siis myös olemassa apu tähän synnin ongelmaan. Tätä asiaa me nyt saarnan loppupuolella tarkastelemme.

Kristukseen ja Hänen vanhurskauteensa puettuna…

Mooses kirjoittaa: Ja Herra Jumala teki Aadamille ja hänen vaimollensa puvut nahasta ja puki ne heidän yllensä. (1. Moos. 3:21) Mistä tässä on kyse? Jumalan vanhurskaus vaati, että synnin piti saada palkkansa. Synnin palkka on kuolema (Room. 6:23a). Siksi nyt, kun Aadam ja Eeva lankesivat, piti jonkun kuolla. Mutta jotta Aadamin ja Eevan ei tarvitsisi kuolla, sääti Jumala armossaan, että jonkun muun oli kuolemallaan sovitettava heidän syntinsä. Niinpä nyt sangen hyväksi luodusta eläinkunnasta otettiin Jumalan säätämä uhri, joka kantoi Hänen vanhurskaan vihansa ja vuodatti verensä näiden Jumalalle rakkaiden ihmisten puolesta. Tämän kuolleen uhrin ruumiista saatiin myös nahka, josta Jumala teki Aadamille ja hänen vaimollensa puvut. Herra itse puki nämä puvut heidän yllensä niin, että heidän alastomuutensa – sellaisenaan hyvä, mutta lankeemuksen häpeälliseksi saattama – saatiin huolellisemmin peitetyksi.

Mutta jo ennen tämän syntiuhrin uhraamista ja nahkavaatteiden laatimista Jumala oli sanonut käärmeelle Aadamin ja Eevan kuullen: Ja minä panen vainon sinun ja vaimon välille ja sinun siemenesi ja hänen siemenensä välille; se on polkeva rikki sinun pääsi, ja sinä olet pistävä sitä kantapäähän. (1. Moos. 3:15) Näin Jumala suuressa armossaan ilmoitti heti lankeemuksen jälkeen pyhän suunnitelmansa: Kun Aadam nyt oli tottelemattomuudessaan saattanut itsensä ja kaikki jälkeläisensä syntisiksi, Jumala lähettäisikin uuden Aadamin, jonka kuuliaisuus ja vanhurskas teko koituisi kaikille ihmisille elämän vanhurskauttamiseksi (Room. 5:18–19). Jumala lähettäisi ikuisen Poikansa, luovan Sanansa (vrt. 1. Moos. 1:3; Joh. 1:3; Kol. 1:16–17) syntymään naisesta. Hänen Poikansa siis omaksuisi ihmisyyden ja ihmisen ruumiin. Jumalan Poika, jossa ei syntiä ollut eikä ole, suostuisi langenneeseen maailmaan ja sen vaatimukseen verhota ruumis vaatteilla. Näin Hän tekisi, jotta voisi elämässään ja kuolemassaan lunastaa langenneet ihmiset heidän syntinsä vallasta ja verhota heidät ruumiineen kaikkineen omalla itsellään, vanhurskaudellaan ja Jumalalle kelpaavuudellaan.

Miten Jumalan Poika sitten tekee tämän? Uusi testamentti kertoo sen. Sovittavan ristinkuolemansa ja ylösnousemuksensa jälkeen Kristus Jeesus asetti pyhän kasteen sakramentin. Juuri kasteessa Hän on itse pukenut sinutkin – ei enää kuolleeseen ja nahkaiseen, vaan pyhään ja valoisaan vaatteeseen, omaan vanhurskauteensa. Koska sinä olet langennut, et pysty peittämään syntisi häpeällistä alastomuutta kaikkinäkevän Jumalan edessä – et, vaikka kuinka itseäsi ulkoisesti vaatettaisit. Mutta Kristus onkin nyt kasteessa pukenut sinut itseensä niin, että Jumala näkee sinussa vain rakkaan Poikansa pyhyyden, puhtauden, vanhurskauden. (Gal. 3:27) Alastomuutesi on kertakaikkisesti verhottu pelastuksen vaatteeseen ja ilon viittaan!

…kristitty saa elää luotuisuuttaan todeksi jo nyt ja kerran taivaassa

Lopuksi: Kun sinä olet kastettu ja uskot Kristukseen, ihmiseksi tulleeseen Jumalan Poikaan, saat uskon varmuudessa seistä kaikkivaltiaan Jumalasi edessä. Ristillään Kristus on näet sovittanut sinun kaikki syntisi. Kasteessa Hän on pessyt syntisi pois (Ap. t. 22:16), antanut ne anteeksi (Ap. t. 2:38). Ja kun sinussa vielä nytkin lihallinen ihmisesi toimii ja vaikuttaa, saat aina tunnustaa kaikki syntisi Herralle ja kuulla Hänen sanansa: Minä, minä pyyhin pois sinun rikkomuksesi itseni tähden, enkä sinun syntejäsi muista. (Jes. 43:25) Niin se on: Kristuksen Jeesuksen tähden sinun syntisi on anteeksiannettu!

Kun nyt Herra on näin armossaan pukenut sinut pyhyyteensä ja asettanut sinut seisomaan rohkeasti läsnäolossaan, on Hän myös alkanut uudistaa sitä, mikä sinun ihmisyydessäsi on mennyt rikki. Hänen omanaan saat elää rohkeasti todeksi ihmisyyttäsi – miehisyyttäsi tai naiseuttasi – kaikkine hyvine sisäisine ja ulkoisine ominaisuuksineen. Toki tässä langenneessa maailmassa synti vielä tekee kaiken monella lailla vaikeaksi. Kristillisessä avioliitossakaan et aina välty ristiriidalta puolisosi kanssa. Ehkä tunnet häpeää, etkä vielä oikein osaa olla avoimesti omana itsenäsi puolisosi kanssa, taikka toisten ihmisten kanssa. Kaiken tämänkin on Kristus kuitenkin kantanut ja sovittanut! Hänelle saat tunnustaa juuri tämänkin rikkinäisyytesi. Yhä uudelleen Herra Jeesus tahtoo julistaa syntisi anteeksi. Hän tahtoo korjata sinun luotuisuuttasi, sekä yhä uudelleen pukea sinua vanhurskaudellaan. Kerran Hän tahtoo myös palauttaa sinut, uskovansa, hengelliseen elämään taivaassa, ikuisessa Jumalan läsnäolossa. Siellä saat Hänen seurakuntansa kanssa seistä Jumalan valtaistuimen edessä puettuna valkoiseen, Karitsan verellä valkaistuun vaatteeseen ja ylistää Häntä ikuisesti. (Ilm. 7:9, 14) Aamen.

(Saarna on pidetty Samuelin luterilaisessa seurakunnassa Lahdessa 18.2.2018.)

Kristus luopui Isästään – 1. Moos. 2:24

”Sentähden mies luopukoon isästänsä ja äidistänsä ja liittyköön vaimoonsa, ja he tulevat yhdeksi lihaksi.” (1. Moos. 2:24)

Tämä kohta kuvaa sitä, miten paljon mies rakastaa morsiantaan ja haluaa liittyä häneen. Mies luopuu isästään ja äidistään voidakseen tulla yhdeksi lihaksi morsiamensa kanssa ja elääkseen koko elämänsä hänen kanssaan.

Näin myös taivaallinen Sulhanen Jeesus Kristus rakastaa Morsiantaan, seurakuntaa. Niin paljon Kristus rakastaa meitä ihmisiä, että Hän, joka on samaa olemusta kuin Isä, suostuu luopumaan taivaallisesta Isästään, niin että Hän ristillä aivan huutaa: ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit.” (Matt. 27:46) Näin Kristus tekee, että meillä ihmisillä, itsessämme syntisillä, olisi ”lunastus hänen verensä kautta, rikkomusten anteeksisaaminen” (Ef. 1:7), ja siten myös pääsy Hänen Morsiamekseen, Hänen yhteyteensä. Näin Sulhanen Kristus antaa itsensä alttiiksi Morsiamensa edestä, että Hän pyhittäisi meidät, puhdistaen meidät kasteen vedellä pesten, sanan kautta, ja saisi sitten asetetuksi eteensä kirkastettuna seurakunnan, hääjuhlaan valmistetun Morsiamensa, jossa ei ole tahraa eikä ryppyä, vaan joka on Hänessä pyhä ja nuhteeton (Ef. 5:25–27). Juuri ristillä me näemmekin todellisen miesten Miehen, Kristuksen Jeesuksen, joka on lähdössä häihinsä. Siinä Hän luopuu Isästään ja suostuu kuolemaan. Näin Hän tekee, että meillä voisi olla pääsy Hänen taivaalliseen hääjuhlaansa, jäsenenä Hänen Morsiamessaan, joka on Hänen pyhä seurakuntansa.

– Kotona Lahdessa 13.3.2015.

1. sunnuntai loppiaisesta (3. vsk), 1. Moos. 9:12-16

Jumalan ikuinen liitto

Vedenpaisumus – synnin tuho ja hauta

Alussa Jumala loi maailman, sen kasvit, elävät olennot ja lopulta ihmisen. Kaiken tämän Hän teki erittäin hyväksi, niin kuin Hän itsekin on pelkkää hyvyyttä. Kuitenkin hyvin pian Aadam ja Eeva lankesivat tottelemattomuuteen Jumalan pyhää sanaa kohtaan. Syntiinlankeemuksessa he ja kaikki heidän jälkeläisensä joutuivat eroon Jumalasta. Ihmissuku joutui synnin valtaan. Monet kadehtivat toisiaan, vaikka Jumala tahtoi antaa kaikille jokapäiväisen leivän. He tappoivat toisiaan, vaikka heidän elämänsä oli ihmeellinen Jumalan teko ja lahja. (1. Moos. 4:5-8) Joku otti itselleen kaksi vaimoa, vaikka Jumala oli säätänyt avioliiton yhden miehen ja yhden naisen liitoksi (1. Moos. 4:19). He kostivat toisilleen pahan pahalla, vaikka Jumala halusi heille pelkkää hyvää (1. Moos. 4:23-24). Tästä tilanteesta Mooses kirjoittaa: ”Mutta kun Herra näki, että ihmisten pahuus oli suuri maan päällä ja että kaikki heidän sydämensä aivoitukset ja ajatukset olivat kaiken aikaa ainoastaan pahat, niin Herra katui tehneensä ihmiset maan päälle, ja hän tuli murheelliseksi sydämessänsä. Ja Herra sanoi: Minä hävitän maan päältä ihmiset, jotka minä loin, sekä ihmiset että karjan, matelijat ja taivaan linnut; sillä minä kadun ne tehneeni.” (1. Moos. 6:5-7) Ja niin Jumala avasi kaikki suuren syvyyden lähteet ja taivaan ikkunat (1. Moos. 7:11-12). Tulvavedet pyyhkivät pois synnin eläneen ihmissuvun. Kaikki se saasta hautautui valtavan tulvameren syvyyteen ja tuhoutui. Vain Nooa ja Hänen perheensä pelastuivat arkissa, sekä eläimet, jotka Jumala oli säätänyt otettavaksi mukaan. Ja niin se tulvavesi, joka tuhosi kaiken muun, kannatteli heitä ja pelasti heidät. Tämä kaikki oli Herran työtä ja ihmeellistä suunnitelmaa.

Jumalan ikuinen liitto

Näiden järkyttävien mullistusten jälkeen Jumala vihdoin antoi tulvavesien laskea. Hän päästi Nooan perheineen arkista kuivalle maalle. Ja sitten, niin kuin äsken Vanhan testamentin tekstistä kuulimme, tapahtui ihmeellinen asia. Herra teki liiton Nooan ja hänen jälkeläistensä sekä kaikkien elävien olentojen kanssa, jotka heidän kanssaan olivat. Jumala sanoi heille: ”Minä teen liiton teidän kanssanne: ei koskaan enää pidä kaikkea lihaa hukutettaman vedenpaisumuksella, eikä vedenpaisumus koskaan enää maata turmele.” (1. Moos. 9:11) Tarkemmin ottaen nämä sanat kuuluvat: ”ei tuhoudu kaikki liha enää vedenpaisumuksen vedeltä, eikä tule enää vedenpaisumus maan haudaksi.” Tämä asia on hyvin tärkeä. Siksi Herra toistaa tämän liittonsa sisällön vielä uudestaan muutamaa jaetta myöhemmin, niin kuin kuulimme: ”muistan minä liittoni, joka on minun ja teidän ja kaikkien elävien olentojen, kaiken lihan välillä, eikä vesi enää paisu tulvaksi hävittämään kaikkea lihaa.” (1. Moos. 9:15) Ja taas sanat voitaisiin kääntää: ”ja ei tule enää vesi vedenpaisumukseksi, haudaksi kaikelle lihalle.” Jumala siis teki tämän ihmeellisen liiton Nooan ja hänen jälkeläistensä kanssa sekä kaikkien elävien kanssa. Mutta Hän sanoi myös: tämä liitto tehdään ikuisiksi ajoiksi. Liitto koskee siis koko maailmaa aina sen loppuun asti. (1. Moos. 9:12)

Tämä on merkillinen liitto siksi, että sen teki vain Jumala yksin. Yleensähän liiton tekeminen edellyttää kahden osapuolen keskinäistä sopimusta. Tässäkin oli kyllä kaksi osapuolta: Yhtäältä oli Jumala, toisaalta Nooa ja hänen jälkeläisensä sekä kaikki muut luodut. Mutta kun Jumala teki tämän liiton, Hän ei kysynyt tai vaatinut liiton toiselta osapuolelta mitään. Hän ei asettanut heille minkäänlaisia ehtoja, joita noudatettaessa liitto sitten pysyisi voimassa. Tämä liitto oli ja on yhdensuuntainen; yksin Jumala teki sen. Se on lupaus, jonka Hän antoi luoduilleen yksin omasta hyvästä tahdostaan heitä kohtaan. Herra teki tämän liiton ja sitoi itsensä siihen. Toisin sanoen Hän itse velvoitti itsensä noudattamaan oman liittonsa sääntöjä. (1. Moos. 9:9)

Kyllä ihmiset vielä vedenpaisumuksen jälkeenkin olivat syntisiä, myös uskova Nooa. Ja aivan niin kuin ihmiset Nooan päivinä, niin myös kaikki mekin olemme synnissä syntyneet. Äitimme on meidät synnissä siittänyt. (Ps. 51:7) Eikö juuri siksi sinunkin elämässäsi ole kateutta ja vihaa lähimmäistäsi kohtaan, tottelemattomuutta vanhempiasi kohtaan, haureellisia ajatuksia, kostomieltä, epäjumalanpalvelusta. Tänäkään päivänä ei koko maailmassa ole yhden yhtäkään, joka tekee sitä, mikä hyvää on (Ps. 14:3). Me kaikki olemme synnillämme ansainneet kuoleman (Room. 6:23) ja ikuisen kadotuksen. Ja siksi, jos Jumala tuomitsisi tämän langenneen maailmamme niin kuin Hänen pyhä vanhurskautensa vaatii ja meidän syntimme ovat ansainneet, joka päivä tarvittaisiin uusi vedenpaisumus ihmisiä hävittämään.

Mutta katso nyt tätä Jumalan rakkautta ja pitkämielisyyttä syntisiä kohtaan! Nooa ja hänen poikansakin ovat syntiä tehneet, mutta silti Jumala Hän lupaa: Hän ei enää lähetä heille tällaista kertakaikkista tuhoa. Ja tämä liitto – vaikka se on jo noina muinaisina aikoina – se on ikuinen liitto. Siksi se on voimassa tänäänkin. Jumala lupaa tässä: Hän ei meillekään lähetä sitä tuhoa, minkä me olisimme ansainneet. Pikemminkin Hän lähettää sitä hyvää, mitä me emme ole ansainneet. Mutta mitä se on? Herra lähettää profeettansa, apostolinsa ja apostolisen viran kantajat. Miksi Herra tekee niin? Siksi, että Hän heidän suullaan saarnaisi pyhän lakinsa meille ja kaikille muillekin ihmisille. Näin Jumala tekee, että me tulisimme tuntemaan tilamme syntisinä ja kuoleman ansainneina. Herra saarnauttaa lakinsa, että me tajuaisimme: ilman Hänen armoaan me olemme hukassa. Jos emme siis tämän elämän aikana hukukaan toisen vedenpaisumuksen kautta, niin ilman Hänen armoaan kuitenkin lopulta hukumme iankaikkisesti. Jumala saarnauttaa lakinsa, että me nöyrtyisimme anomaan Häneltä armoa. Sitten Hän näiden sananpalvelijoidensa kautta saarnauttaa myös evankeliuminsa. Hän saarnauttaa ihanan ilosanoman ainoasta Pojastaan Kristuksesta. Myös tämän Poikansa Hän lähettää maailmaan. Viimein Kristus tulee ihmiseksi. Johanneksen kasteessa Hän, synnitön Jumalan Poika Jeesus Kristus ottaa koko maailman synnin itseensä. Tätä taakkaa kantaen Hän lähtee kulkemaan Jordanilta. Hän kulkee pitkän tien aina Golgatalle asti. Siellä Hän kärsii sen rangaistuksen ristinkuolemassaan. Kuolemassaan ja ylösnousemuksessaan Hän voittaa synnin, kuoleman ja Perkeleen. Näin siis sen sijaan, että Jumala lähettäisi meille tuhon, Hän lähettääkin meille sovituksen ja pelastavan evankeliumin.

Sateenkaari – liiton merkki

Mooses kirjoittaa meille myös toisen ihanan asian: Kun Herra teki tämän liittonsa ja sitoi itsensä siihen, Hän ei jättänyt Nooaa tai tämän jälkeläisiä vain muistelemaan, että ”mitenkäs se Jumalan liitto nyt menikään”. Ei, vaan Jumala liitti tähän sanansa lupaukseen ja liittoon näkyvän merkin, pilvissä näkyvän sateenkaaren. Tämä merkki muistutti ihmisiä siitä, mitä Herra oli sanassaan luvannut. Itsessään tai luonnostaan tuo sateenkaari ei tietenkään olisi voinut välittää tällaista viestiä. Mutta Jumala liittikin tämän merkin nimenomaan pyhään sanaansa ja sen lupaukseen. Näin sateenkaari Jumalan sanan tähden muistuttaa kaikkia Hänen lupauksestaan ja liitostaan. Ja kun me näin sanan kautta olemme tulleet tietämään, mitä tämä merkki tarkoittaa, niin silloin myös tämän merkin muoto puhuu meille paljon. Kun Herra nimittäin sanoo tästä merkistä ”minä panen kaareni pilviin”, Hän käyttää heprean sanaa קֶשֶׁת (qäshät). Tämä sana tarkoittaa paitsi kaarta yleensä, myös jousiaseen kaarta. Näin tämä sateenkaaren merkki saarnasi ihmisille ja tänäänkin saarnaa: Me ihmiset olemme kyllä langenneet. Herra on kyllä kerran antanut rangaistuksensa tulla vedenpaisumuksessa. Mutta nyt Hän on luvannut laskea aseensa, jousensa. Tässä se on nyt ripustettuna. Vesi ei enää tuhoa koko maata. Tästä lähin tuo Jumalan ihmeellinen elämää antava aine, vesi saa tuottaa ihmisille siunausta. (1. Moos. 9:13)

Toki me tiedämme, että Jumala on joskus sallinut paikallisia tuhotulvia. Olemme hiljattainkin kuulleet uutisia Italian tulvista, sitä ennen Aasian maiden tsunami-katastrofeista. Kaikkivaltiudessaan Jumala on katsonut, että joidenkin ihmisten elämä saa päättyä näin. Mutta muista tämä, rakas ystävä, sinä, joka pelkäät maailman menoa ja myllerrystä. Kun sinä näet sateenkaaren taivaalla, se on tänäänkin merkkinä sinulle: Jumalan liitto on voimassa. Hän ei ole unohtanut sitä. Niin kauan kuin tämä maailma pysyy, Herra ei varmasti enää hukuta sitä kokonaan vedenpaisumuksella. Tällaiset kauhistuttavat paikalliset katastrofit voivat kuitenkin olla herättämässä meitä valvomaan, katumaan omia syntejämme kaikkivaltiaan ja pyhän Jumalan edessä. Saakoot ne muistuttaa meitä: Jumalalla on kaikki valta, Hänen päivänsä tulee pian. Se päivä ilmestyy – ei enää vedessä, vaan tulessa. Paavali todistaa: ”Herra Jeesus ilmetsyy taivaasta voimansa enkelien kanssa tulen liekissä ja kostaa niille, jotka eivät tunne Jumalaa eivätkä ole kuuliaisia meidän Herramme Jeesuksen evankeliumille.” (2. Tess. 1:7b-8) Pietari kirjoittaa: ”Mutta Herran päivä on tuleva niinkuin varas, ja silloin taivaat katoavat pauhinalla, ja alkuaineet kuumuudesta hajoavat, ja maa ja kaikki, mitä siihen on tehty, palavat.” (2. Piet. 3:10) Mutta saakoot tällaiset tapahtumat olla myös kutsumassa meitä Herralta saamamme lähetystehtävän toteuttamiseen. Jumalan sanan saamme äärellä muistaa Herra tahtovan, että kaikki kansat niin kaukana kuin lähelläkin pelastuisivat. ”Hän ei tahdo, että kukaan hukkuu, vaan että kaikki tulevat parannukseen.” (2. Piet. 3:9b) Herra tahtoo, että kaikki tuntisivat evankeliumin Kristuksesta ja pelastuisivat uskon kautta Häneen. Sen uskon varassa voi turvallisesti sitten myös kuolla ja astua Jumalan tuomioistuimen eteen.

Kaste – synnin tuho ja hauta

Herra on siis kovin pitkämielinen. Hän lupaa olla lähettämättä uutta vedenpaisumusta tuhoamaan koko maailmaa. Hän antaa vielä viimeisen, tulisen päivänsäkin odottaa itseään, että mahdollisimman moni tulisi sitä ennen parannukseen, kuulisi evankeliumin ja pelastuisi.

Mutta Jumala on kuitenkin säätänyt yhden vedenpaisumuksen, jonka tulosta me tiedämme. Me tiedämme sen, koska Herra on ilmoittanut sen meille. Se on vedenpaisumus, jonka veteen kaikki synti ja saastaisuus hukutetaan ja tuhotaan. Se vedenpaisumus on pyhä kaste, jonka meidän Herramme Kristus Jeesus on itse asettanut. Hän on itse tullut synniksi koko maailman synnistä ja suostunut Golgatan ristillä hukutettavaksi ja tuhottavaksi. Mutta Hän on noussut ylös ja elää ”niinkuin ei ollutkaan mahdollista, että kuolema olisi voinut hänet pitää” (Ap. t. 2:24). Ja tänäänkin Herra Jeesus Kristus tahtoo kastaa kaikki ihmiset tällä kuoleman kasteella, sillä, jossa synnin vallassa oleva vanha ja lihallinen ihminen hukutetaan Hänen kuolemaansa (Room. 6:3). Siksi Kristuksen asettama pyhä kaste on kauhistava tapahtuma. Niin kuin ensimmäinen vedenpaisumus oli, niin kastekin on kuolema, tuho ja hauta. Mutta se on tätä vain synnille ja vanhalle ihmiselle, sillä kasteessa synti pyyhitään pois, tuhotaan ja kerta kaikkiaan haudataan kasteveden syvyyteen, niin kuin profeetta Miika saarnaakin: ”Kaikki heidän syntinsä sinä heität meren syvyyteen.” (Miika 7:19b) Kaste on kauhistava tapahtuma myös Perkeleelle, sillä siinä syntinen ihminen temmataan pois hänen orjuudestaan. Kasteen hetkellä Perkele menettää valtansa tuohon ihmiseen, ”sillä joka on kuollut, se on vanhurskautunut pois synnistä.” Ja kasteessa juuri meidän vanha ihmisemme on Kristuksen kanssa ”ristiinnaulittu, että synnin ruumis kukistettaisiin, niin ettemme enää syntiä palvelisi.” (Room. 6:6-7)

Kaste – ikuinen pelastus veden kautta

Mutta jos Kristuksen asettama pyhä kaste on kuolema, se on myös elämä ja pelastus. Kerran vedenpaisumuksessa maailman synti tuhottiin, mutta Nooa ja hänen perheensä pelastuivat veden kautta ja sen kannattamina (1. Piet. 3:20). Samoin on nyt pyhässä kasteessa. Kaste on kyllä synnin ja vanhan lihan kuolema ja hauta, mutta juuri tästä kuolemasta nousee myös uusi elämä. Pyhä Paavali kirjoittaa: ”Niin olemme siis yhdessä hänen kanssaan haudatut kasteen kautta kuolemaan, että niinkuin Kristus herätettiin kuolleista Isän kirkkauden kautta, samoin pitää meidänkin uudessa elämässä vaeltaman. Sillä jos me olemme hänen kanssaan yhteenkasvaneita yhtäläisessä kuolemassa, niin olemme samoin myös yhtäläisessä ylösnousemuksessa”. (Room. 6:4-5) Jos siis vanha ihminen kasteessa haudataan Kristuksen kuolemaan, tässä samassa kasteessa Herra antaa ihmiseen Pyhän Henkensä ja synnyttää hänet uudesti (Ap. t. 2:38; Tiit. 3:5), antaa kerta kaikkiaan uuden ja ikuisen elämän. Siksi pyhä Pietari kirjoittaakin, että vesi pelastaa meidätkin, kasteessa. Vedenpaisumuksen jälkeen Jumala teki liiton Nooan ja hänen jälkeläistensä kanssa ja lupasi, ettei enää tuhoa koko maata vedenpaisumuksella. Samoin pyhässä kasteessa Jumala tänäänkin tekee ikuisen liiton kastettavan kanssa (1. Piet. 3:21): Hän pesee pois synnin (Ap. t. 22:16) ja ottaa Kristuksen veljeksi ja sisareksi, omaksi lapsekseen. Sen liiton sisältönä on: Sinä olet kastettu, sinä olet saanut pelastuksen lahjan! Vaikka tämän maailman myrskyt vielä voivat tulla, Herran tulisena päivänä langetettava ikuinen rangaistus ei enää ulotu sinuun. Sinä olet Jumala oma, rakas lapsi. Kasteessa Hän on tehnyt sinun kanssasi tämän liiton, eikä koskaan unohda sitä. Se liitto on ikuinen ja kertakaikkinen. Se liitto on riittävä, sillä Herra on sitonut itsensä siihen. Siksi mitään uusia kasteita ei enää tarvita! Kasteessa Herra on tehnyt sinut ikuisen elämän perilliseksi, eikä Hän tätä kutsumistansa kadu (Room. 11:29).

Samalla tähän liittyy myös varoitus: Ne, jotka Nooan päivinä jäivät tuon veden tuoman pelastuksen ulkopuolelle, tuhoutuivat. Samalla tavoin ei tänäänkään ole samantekevää, tuleeko ihminen kasteen pelastavan veden osallisuuteen vaiko ei. Herra sanoo: ”Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu.” (Mark. 16:16) Meillä ei ole lupa väheksyä sitä kastetta, jonka Herra Kristus itse on meille asettanut armoa tulvivaksi pelastuksen välineeksi. Kaste on välttämätön pelastukseen. Juuri sen kautta ihana pelastuksen lahja annetaan!

Mutta sitten vielä lopuksi: Nooan kanssa tehtyyn liittoon Jumala liitti näkyvän merkin, sateenkaaren. Samalla tavoin Hän tekee tämän uuden, pelastuksen liitonkin kohdalla: Hän liittää siihen näkyvän merkin. Herra ei siis ainoastaan puhu pelastavaa sanaansa ja sitten saarnauta sitä kaikille kansoille – toki Hän tämänkin tekee! Sitähän vartenhan juuri on apostolit lähetetty, ja heidän jälkeensä paimenet ja opettajat. Itse Herra kyllä myös muistaa tämän kasteen liittonsa, jossa Hän nimeltä kutsuu ihmisen omakseen, niin kuin Hän sanoo: ”Älä pelkää, sillä minä olen lunastanut sinut, minä olen sinut nimeltä kutsunut; sinä olet minun.” (Jes. 43:1b) Mutta Herra tietää, että me näkyvät ja käsinkosketeltavat ihmiset tarvitsemme avuksemme näkyviä ja käsinkosketeltavia merkkejä. Siksi Hän on meidän tähtemme liittänyt tähän pelastuksen liittoonsa myös merkin, veden. Mutta kastevesi ei kuitenkaan ole sellainen merkki, joka ainoastaan muistuttaa pelastuksesta, joka tapahtui jossakin muualla tai joskus kauan sitten. Pyhän kasteen vesi on siitä aivan erityinen merkki, että siinä Jumalan pelastustodellisuus on todella läsnä. Siinä pelastus annetaan kastettavalle aivan todellisesti ja varmasti. Se on Jumalan työtä. Kun pieni lapsi tai uskosta osattomana elänyt aikuinen kastetaan, vesi saarnaa: Tässä Herra tarjoaa pelastuksen! Se on tapahtunut, sinut on kastettu, olet kristitty, Herran oma!

Kun sinä nyt siis olet saanut Jumalalta tämän valtavan lahjan, että Hän on kasteessa ottanut sinut ikuisen pelastuksen liittonsa osallisuuteen, niin pysy nyt Hänen pyhässä sanassaan. Lakinsa ja evankeliuminsa välityksellä Herra tahtoo pitää sinut joka päivä parannuksessa ja uskossa. Hän tahtoo pitää sinut tämän ihmeellisen liiton osallisuudessa aina siihen päivään asti, jolloin Hän kerää tämän maailman pois. Silloin ei enää mitään syntiä ja kuolemaa ei ole, vaan me saamme elää Hänen yhteydessään ikuisessa vanhurskaudessa, ja Hän yksin on kaikki kaikissa (vrt. 1. Kor. 15:28). Aamen.

(Saarna on pidetty Samuelin luterilaisessa seurakunnassa Lahdessa sekä Jesajan luterilaisessa seurakunnassa Jyväskylässä 11.1.2015.)