Pääsiäispäivä (2. vsk), 1. Kor. 15:12–22

Kristus nousi kuolleista, että me nousisimme kuolleista!

Jeesuksella oli todella huono päivä. Hänet naulittiin ristille. Voisi ajatella, että noin kauheana päivänä Jeesus ei varmaan pystyisi auttamaan ketään. Mutta oman kärsimyksensä keskellä hän kuitenkin huomasi, että sai kärsiä toisen ihmisen kanssa, toisella ristillä riippuvan ryövärin kanssa. Tämä mies pyysi Jeesukselta apua. Ja niin Jeesus sanoikin tälle ryövärille: ”tänä päivänä pitää sinun oleman minun kanssani paratiisissa.” Tämä on valtavan voimallinen ilmaisu, jolla Jeesus tahtoo opettaa sinullekin, että silloin kun sinulla on oikein paha päivä ja kun kärsit, et kuitenkaan enää keskittyisi itseesi, vaan auttaisit toista samalla tavalla kärsivää. Niin voit auttaa myös itseäsi omassa kärsimyksessäsi.

Tällä tavalla opettaa erään amerikkalaisen, monituhathenkisen megakirkon pastori. Saarnassaan Jeesuksen seitsemästä sanasta ristillä hän ohittaa lähes täydellisesti sen varsinaisen syyn, mitä varten meidän Herramme Jeesus kärsi ja kuoli. Tämä kuuluisa pastori kyllä mainitsee ohimennen, että Jeesus naulittiin ristille meidän syntiemme tähden. Hän kuitenkin antaa ymmärtää, että pitkäperjantain kauhean tapahtuman pääasia on toisaalla. Pääasia Jeesuksen kärsimyksessä on kuulemma siinä, minkälaisia elämänohjeita Herra meille näissä ristillä lausumissaan sanoissa antaa.

Rakkaat kristityt, voitteko kuvitella, että tällaista opetusta pidetään kristillisenä saarnana? On suorastaan pöyristyttävää, että kristillisiksi itseään kutsuvissa kirkkokunnissa voidaan näin räikeällä tavalla ohittaa kristillisen uskon keskeisimmät perustotuudet. Totta kai Jeesus täydellisessä elämässään on meille kristityille myös elämän esikuva. Mutta hyvänen aika, eihän Herra Kristus ole ensisijaisesti tullut meille joksikin motivoivaksi oikean elämän saarnamieheksi. Ei Hänen ensisijaisena tehtävänään ollut vielä ristin puullakin antaa meille lainomaisia ohjeita hyvään elämään maailmassa. Ystävät, karttakaa tällaista pyhän Raamatun vääristelyä! Vaikka nimittäin tällaista opetusta tuhatpäisin joukoinkin ylistettäisiin tai trendikkäissä televisiolähetyksissäkin levitettäisiin, tämä on kuitenkin väärää oppia. Se on oppia, josta Pyhä Henki päivän epistolassa varoittaa: ”Jos olemme panneet toivomme Kristukseen ainoastaan tämän elämän ajaksi, niin olemme kaikkia muita ihmisiä surkuteltavammat” – tai niin kuin voitaisiin myös kääntää: säälittävämmät (kr. ἐλεεινός eleeinos – 1. Kor. 15:19).

Jumalan sana opettaa Jeesuksen kärsimyksestä ja kuolemasta toisin: Ensiksi, me kaikki ihmiset, jotka Aadamin lankeemuksen jälkeen olemme luonnollisella tavalla syntyneet, olemme syntyneet synnissä. (Vrt. Augsburgin tunnustus. II Perisynti, 1.) Siksi me kaikki olimme luonnostamme myös kuolleet rikoksiimme ja synteihimme (Ef. 2:1), ansainneet ikuisen kadotuksen. Nyt juuri sen vuoksi Jumala rakkaudessaan lähetti ainokaisen Poikansa meidän luoksemme, ihmiseksi. Tosi Jumalana ja tosi ihmisenä Jeesus Kristus eli täydellisen ja synnittömän elämän. Hän oli tosin ”kaikessa kiusattu samalla lailla kuin mekin”, mutta ”kuitenkin ilman syntiä.” (Hepr. 4:15) Jumala rakasti sinua ja minua – syntisiä ihmisiä – niin paljon, että aivan teki tämän vanhurskaan Poikansa synniksi meidän synnistämme, ”että me hänessä tulisimme Jumalan vanhurskaudeksi.” (2. Kor. 5:21) Sen vuoksi Jeesus Kristus kärsi ja kuoli. Hän kantoi meidän kaiken syntimme ”ruumiissansa ristin puuhun, että me, synneistä pois kuolleina, eläisimme vanhurskaudelle”, ja että Hänen haavojensa kautta me olisimme parannetut (1. Piet. 2:24).

Mutta sitten sana opettaa muutakin: Herra Jeesus kuoli, mutta ei kuitenkaan jäänyt kuolemaan! Epistolasta kuulimme pääsiäisen ihanan ilosanoman: ”Mutta nytpä Kristus on noussut kuolleista, esikoisena kuoloon nukkuneista.” (1. Kor. 15:20) Kuulitko sinäkin, rakas ystävä? Kristus nousi kuolleista! Hän nousi kuolleista aivan todellisesti, ruumiillisesti, kirkastetussa ylösnousemusruumiissa, johon kuolemalla ei ole enää mitään valtaa. Ja vielä sana sanoo muutakin: Herra Jeesus on näin noussut ”esikoisena kuoloon nukkuneista”, toisin sanoen ensimmäisenä niistä, jotka ovat kuolleet. Tämä tarkoittaa, että Jeesuksen ylösnousemus koskee muitakin kuin Häntä itseään. Se koskee meitäkin! Kun nimittäin Jumala ja ihminen Jeesus Kristus on ruumiillisesti noussut kuolleista, voi myös meillä ruumiillisilla ja kuolevilla ihmisillä – vaikka kuolisimmekin – olla uskon kautta elämä Hänessä. Jeesus itse toisessa kohdassa lausuukin, ettei yksikään, joka elää ja uskoo Häneen, ikinä kuole. (Joh. 11:25–26) Tästä Pyhä Henki sanoo vielä, niin kuin kuulimme: ”Sillä koska kuolema on tullut ihmisen kautta, niin on myöskin kuolleitten ylösnousemus tullut ihmisen kautta. Sillä niinkuin kaikki kuolevat Aadamissa, niin myös kaikki tehdään eläviksi Kristuksessa” (1. Kor. 15:21–22). Tämä on pyhän Raamatun ihana ja evankelinen opetus siitä, miksi Jeesus Kristus kärsi, kuoli ristillä ja nousi ylös kuolleista.

*

Kristuksen uhrikuolema ja ylösnousemus ovat siis kristillisen uskon kannalta luovuttamattoman tärkeitä asioita. Siksi meidänkin seurakunnissamme aivan oikein halutaan pitäytyä näihin historiallisiin tosiasioihin ja niitä saarnata. Myös keskenämme me mielellämme puhumme Kristuksen kuolemasta ja ylösnousemuksesta, sekä tunnustamme uskovamme niihin. Mutta eikö samalla voi olla niinkin, että suullamme kyllä helposti tunnustamme tätä uskoa, mutta paljon vaikeammin hyväksymme sen sydämessämme? Näin voi olla siksi, että Kristuksen ylösnousemuksen hyväksyminen merkitsee myös sen hyväksymistä, että tätä ylösnousemusta aivan todella myös tarvitaan johonkin. Me tarvitsemme ylösnousemusta! Ja kuitenkin, etkö sinäkin – vaikka kyllä tunnustat uskosi ylösnousemukseen – kuitenkin usein elä aivan niin kuin eläisit ikuisesti? Etkö usein unohda, tai jopa halua unohtaa, että elämäsi tässä ajassa on rajallinen ja päättyy kerran, jos Herran tulo vielä viipyy? Etkö helposti unohda, että juuri sinä olet kuoleva ihminen, joka tarvitset sitä, että pääset osalliseksi Kristuksen ylösnousemuksesta? Ja kun tämän unohdat, etkö sinäkin näin ole vaarassa tehdä Kristuksesta ainoastaan tämän elämäsi aikaisen auttajan tai johdattajan? Etkö sinäkin näin ole vaarassa panna toivosi Häneen ainoastaan tämän elämän ajaksi?

Mutta mikäli Jumala ei ehdi ensin lähettää Poikaansa kirkkaudessa takaisin tuomitsemaan eläviä ja kuolleita, sinä kuolet. Tämä koskee juuri sinua, olit sitten vielä lapsi, nuori tai jo elämässä kokeneempi. Et nimittäin voi tietää Jumalan sinulle säätämää ajan määrää. Toimita siis jo nyt asiasi niin, että voit olla valmis lähtemään tästä ajasta. On kristillisen rakkauden mukaista, että varsinkin me aikuiset ja varttuneemmat järjestämme ajallisen elämän asioitamme niin, että kaikki on lähimmäistemme kannalta parhain päin sitten, kun itse olemme lähteneet tästä ajasta. (2. Kun. 20:1) Kuitenkin parhaiten sinä valmistaudut kuolemaasi juuri siten, että uskot pääsiäisen ihanan evankeliumin – eikä ainoastaan noin niin kuin periaatteessa, vaan aivan omalle kohdallesi: Kristus Jeesus on kuollut ja noussut myös ylös kuolleista. Näin Hän on tehnyt juuri sitä varten, ettet sinä, Hänelle kovin rakas ihminen jäisi syntiesi ja kuolemasi valtaan, vaan että saisit kaikki syntisi anteeksi, sekä sitten myös saisit kerran nousta ylös kuolleista ja elää ikuisesti Hänen kanssaan!

*

Aina toki on myös niitä ihmisiä, jotka väittävät, ettei kuolleitten ole mahdollista nousta ylös kuolleista. Jopa jotkut niistäkin, jotka väittävät olevansa kristittyjä tai kirkon opettajia, puhuvat sellaista, niin kuin apostoli tässä sanookin: ”kuinka muutamat teistä saattavat sanoa, ettei kuolleitten ylösnousemusta ole?” (1. Kor. 15:12) Totta kai ylösnousemus onkin sellainen ihme, joka ylittää meidän inhimillisen ymmärryksemme. Se on jotakin, mihin me saamme Jumalan varman sanan perusteella uskoa.

Mutta entä jos epäilykset tai epäuskoiset ajatukset valtaavat sinun mielesi tässä asiassa? Kysy silloin itseltäsi: Missä sinä olit sata vuotta sitten? Ei sinua ollut, ja kuitenkin nyt sinä olet siinä, aivan elävänä. Miten sinä olet niin pienestä ja mitättömältä näyttävästä alusta voinut kasvaa tuollaiseen kokoon ja kauneuteen? Jumala, joka kutsuu olemattomat kuin oleviksi (Room. 4:17), on sinut luonut. Eikö Hän siis voisi nostaa ylös myös sen, joka on jo ollut olemassa, mutta joka sitten on kuollut? Katso vaikka viljapeltoa: Joka vuosi Jumala nostaa maasta ylös vehnän, jonka jyvät kylvetään maahan ja jotka myös kuolevat maan mullassa. Tämän Hän tekee meidän tähtemme, että meillä olisi ruokaa. Olisiko Herralle sitten vaikeaa nostaa ylös niitä, joiden tähden Hän itse nousi ylös kuolleista? Tai katso vaikka puita: Näin keväällä puut ovat jo kuukausien ajan olleet ikään kuin hengettömiä ja lehdettömiä. Kuitenkin talven mentyä Jumala herättää ne kaikki taas ikään kuin kuolleista elämään. Eikö Hän siis voisi nostaa meitä ihmisiä kuolleista elämään? Tai muistat ehkä Mooseksen sauvan, joka Jumalan päätöksestä muuttui käärmeeksi, toisin sanoen omalle luonnolleen vieraaksi olennoksi (2. Moos. 4:3). Etkö sitten sinä ihminen voisi kuoltuasi palautua ennalleen, elämään sitä elämää, johon Jumala oli sinut luomistyössään tarkoittanutkin? Rakas ystävä, älä kuuntele niitä ihmisiä, jotka sanovat, ettei tämä ruumiimme voi nousta ylös kuolleista. Kyllä se voi nousta, koska ”Kristus on noussut kuolleista, esikoisena kuoloon nukkuneista.” Tästä todistaa Jesajakin, joka Pyhässä Hengessä sanoo: ”Mutta sinun kuolleesi virkoavat eloon, minun ruumiini nousevat ylös.” (Jes. 26:19) Myös Daniel saarnaa, että ”monet maan tomussa makaavista heräjävät, toiset iankaikkiseen elämään, toiset häpeään ja iankaikkiseen kauhistukseen.” (Dan. 12:2) Tällä tavalla ylösnousemus kuolleista koskee kaikkia ihmisiä, mutta ylösnousemuksesta ei kuitenkaan seuraa kaikille samaa. Kun Kristus tulee kerran takaisin tuomitsemaan eläviä ja kuolleita, silloin kaikki ihmiset saavat kyllä uudistetun ylösnousemusruumiin. Kuitenkin ne, jotka elämänsä aikana ovat uskossa panneet toivonsa Kristukseen, saavat tämän ylösnousemusruumiin elääkseen iankaikkisesti Jumalan yhteydessä Hänen kaikkien pyhiensä kanssa. Sen sijaan ne, jotka ovat kuolleet epäuskossa, saavat tämän ylösnousemusruumiin kärsiäkseen iankaikkisesti syntiensä rangaistusta, koska heille ei ollut kelvannut se anteeksiantamus ja elämä, joka yksin Kristuksessa on.

Rakkaat kristityt! Kristus Jeesus, meidän Vapahtajamme on noussut kuolleista! Kuulkaamme nyt Hänen pyhää ja eläväksi tekevää sanaansa. Ottakaamme uskossa vastaan Hänen evankeliuminsa. Niin me saamme tämän maailman synnin ja kuoleman keskelläkin iloita: Meillä on kaikki se, minkä Hän on meille täydellisessä lunastustyössään hankkinut. Meillä on kaikkien syntiemme anteeksiantamus, meillä on vanhurskaus, osallisuus ylösnousemuksesta ja iankaikkisesta elämästä! ”Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä.” (Joh. 3:16) Aamen.

(Saarna on pidetty Samuelin luterilaisessa seurakunnassa Lahdessa 16.4.2017.)

Sexagesima (2. vsk), 1. Kor. 3:7–15

Kirkko – Jumalan viljelysmaa ja rakennus

Johdanto

Päivän epistolassa Pyhä Henki piirtää silmiemme eteen kaksi kuvaa Jumalan seurakunnasta, Kristuksen kirkosta. Ensimmäinen kuvista liittyy maanviljelykseen, toinen talonrakennukseen. Molemmat siis kuvaavat yhtä ja samaa asiaa, kirkkoa, mutta hieman eri näkökulmista. Nyt katsomme mitä kumpikin näistä kahdesta kuvasta meille Kristuksen kirkosta opettaa.

Kirkko on Jumalan viljelysmaa

Ensiksi Herra puhuu viljelysmaasta. Jokainen tietää, että viljelysmaa on sellainen maa-alue, johon istutetaan kasveja. Jotta nämä kasvit kasvaisivat, täytyy niitä myös kastella. Nyt Pyhä Henki sanoo Korintin kristityille, että he on Jumalan viljelysmaa, siis Jumalan pelto. Mitä Hän tällä tarkoittaa?

Jumala ei tahdo, että ihmiset elävät maailmassa erillään toisistaan, niin kuin rikkaruohot, jotka kasvavat siellä täällä tien pientareilla, mikä missäkin. Herra ei tahdo, että kukin ihminen yrittää etsiä elävää vettä ja hengellistä ravintoa aina sieltä mistä milloinkin kokee sellaista löytävänsä. Jumalalla on yksi paikka, seurakunta, johon Hän tahtoo kaikki ihmiset istuttaa, niin kuin kasvit istutetaan yhteen viljelysmaahan. Hän tahtoo, että kaikki ihmiset saisivat elää siellä yhdessä. Jumala tahtoo myös, että kun ihmiset tällä tavalla elävät Hänen kirkko-viljelysmaassaan, he saisivat juuri siellä tulla osallisiksi Hänen hengellisestä kastelustaan ja ravinnostaan.

Tätä istuttamista ja kastelemista varten Jumala on asettanut työmiehiä, palvelijoita. Yhden palvelijan tehtävä voi olla istuttaa ihmiset seurakuntaan, toisen tehtäväksi voi taas tulla kastella ja ravita heitä niin, että he myös pysyvät seurakunnan yhteydessä, elämän yhteydessä. (1. Kor. 3:5–6) Kuitenkaan nämä palvelijoiden tehtävät eivät lopulta ole erillään toisistaan, taikka edellytä eri virkoja seurakunnassa. Sekä istuttaminen että kasteleminen tapahtuvat aina Jumalan sanan kautta. Herra Kristus onkin kutsunut, asettanut ja sitten myös lähettänyt apostoliset sananpalvelijansa maailmaan. He jakavat Hänen pyhää sanaansa kaikille luettuna ja saarnattuna, kasteen veteen yhdistettynä, sekä suullisesti opetettuna (vrt. Matt. 28:18–20). He myös jakavat tätä anteeksiantavaa ja eläväksitekevää sanaa Kristuksen ruumiin ja veren sakramentissa. Sanan saarnaaminen, kastaminen ja opettaminen, sekä ehtoollisen jakaminen – nämä kuuluvat aina yhteen. Näiden kautta Jumalan sana tulee ihmisten luo. Siksi voidaan sanoa, että näiden kautta oikeastaan Herra itse tekeekin koko istuttavan ja kastelevan työnsä, joskin toki näiden työtoveriensa (1. Kor. 3:9) suun ja käsien välityksellä. Siksi Henki tässä sanookin, että Jumala itse antaa kasvun kirkko-viljelysmaalleen (1. Kor. 3:7). Mutta millaista tämä seurakunnan kasvu sitten oikein on?

Lapsuudesta muistan, kun isäni pyysi naapurin maanviljelijältä, että tämä lainaisi peltonsa kulmasta meille pienen maatilkun kasvimaaksi. Rehti maanviljelijä suostuikin tähän. Meille lapsille tuo kasvimaa oli jännittävä paikka. Sinne me usein kesäaamuisin juoksimme suoraan sängystä, paljain jaloin ja yöpuvuissamme. Miksi sinne oli aina niin kiire? Piti päästä katsomaan, olisivatko porkkanat, herneet ja retiisit jo kasvaneet isommiksi!

Juuri tästä onkin ensisijaisesti kysymys Jumalan kirkko-viljelysmaan kasvussa. Kirkon kasvu ei ole ensisijaisesti sitä, että porkkanoita – toisin sanoen ihmisiä – tulisi rivikaupalla lisää. Kirkko-viljelysmaan kasvu on etupäässä hengellistä kasvua. Se on sitä kasvua, että Kristuksen seurakunnan jäsenet yhdessä kasvavat Herransa tuntemisessa. Se on sitä kasvua, että he yhdessä yhä lujemmin juurtuvat Kristukseen ja yhä runsaammin saavat tulla osallisiksi Hänen elämää antavasta sanastaan. Kun kristityt tällä tavalla tekevät ”juurta alaspäin”, voivat he sitten tehdä myös ”hedelmää ylöspäin”, niin kuin Jesaja sanoo (Jes. 37:31) – toisin sanoen tehdä kaikkia Jumalan mielen mukaisia hyviä tekoja.

Totta kai kirkko-viljelysmaan kasvu voi olla myös määrällistä kasvua ja onkin. Kun kasvit kasvimaalla kasvavat, ne kantavat lopulta hedelmää. Jos lapset eivät kerää näitä hedelmiä perheen aamupalapöytään, niissä olevista siemenistä voi kasvaa uusia versoja ja kasveja entisten yksilöiden vierelle, samaan viljelysmaahan. Tällä tavalla asia on myös Kristuksen kirkko-viljelysmaassa: Kun seurakunnan jäsenet elävät Herransa kastelevan ja ravintoa antavan työn yhteydessä, he myös kasvavat Kristuksen tuntemisessa. Lopulta he kantavat myös hedelmää ja vievät Kristuksen eläväksitekevän sanan elinympäristöönsä. Siellä Jumala synnyttää sanallaan kuolleet eläviksi, tuo heidätkin osaksi kirkko-viljelysmaataan, sekä siellä tarjolla olevaa elävää vettä ja ikuisen elämän ravintoa.

Rakas kristitty! Sinäkin olet osa kirkko-viljelysmaata, Jumalan hengellistä paratiisia. Juuri täällä, sanansa yhteydessä Herra tahtoo kastella ja ravita sinua, pitää yllä hengellistä elämääsi. Älä siis odota löytäväsi todellista elämää seurakunnan ulkopuolella. Älä jätä omaa seurakunnankokoustasi (Hepr. 10:25). Toiseksi, älä myöskään ajattele, että riittää, kunhan ”tuo meidän pappi julistaa evankeliumia tässä kaupungissa”. Totta kai onkin kyllä niin, että juuri apostoliset palvelijansa, pastorit Herra on lähettänyt saarnaamaan evankeliumia kaikille luoduille, sekä jakamaan sakramentteja ihmisten syntien anteeksiantamiseksi ja iankaikkiseksi elämäksi. Totta kai juuri pastorien tehtävänä onkin myös opettaa seurakunnalle Jumalan sanaa (Mark. 16:15; Matt. 28:19–20). Mutta tämä ei tarkoita sitä, etteikö Kristuksen kuninkaallisella papistolla olisi muuta tehtävää, kuin jäädä pelkäksi yleisöksi! Ajattele vaikka: Ei sinun pastorillasi välttämättä ole samanlaista kontaktia tai luottamussuhdetta sinun läheisiisi, kuin mikä sinulla on. Herra haluaa käyttää sinuakin todistajanaan juuri sillä omalla paikallasi, johon Hän on sinut asettanut. Näin Hän tahtoo tehdä, että sinun läheisesi voisivat kuulla Kristuksen sanaa ja lopulta tulla osaksi kirkko-viljelysmaasta. Huomaa: ei sinulta vaadita tässä mitään vaikeita suorituksia! Huolehdi vain ensiksi siitä, että itse jatkuvasti vastaanotat Herraltasi hengellisen kastelun ja ravinnon sanan kautta, sekä myös uskossa säilytät sen itselläsi. Ja sitten toiseksi, puhu läheisillesi siitä, mitä hyvää Herra on sinulle tehnyt! Jos sinä koet, ettet ole taitava puhumaan heille, taikka vastaamaan heidän kysymyksiinsä, kutsu heidät kuitenkin kylään, keitä heille kahvia – ja kutsu samalla pastorisikin! Pastori voi sitten keskustella heidän kanssaan ja vastata heidän kysymyksiinsä. Tälläisilla tavoilla Kristuksen kirkko voi pitää Herransa asiaa esillä keskellä maailmaa.

Muista kuitenkin se, että sinä itse sen paremmin kuin pastorisikaan eivät voi ketään tehdä kristityiksi. Meidän yhteisenä tehtävänämme Kristuksen seurakunnassa on, että me kukin omilla paikoillamme ja omilla tavoillamme jaamme Jumalan sanan lahjoja. Kirkko-viljelysmaahan istuttamisesta sekä omiensa hengellisestä kastelemisesta vastaa kuitenkin lopulta kirkon Herra itse. Se on yksin Hänen armollista työtään. (Yksimielisyyden ohje. Tiivistelmä. 2. Vapaa tahto, 6.) Mutta samalla ja vielä kerran: Herra haluaa kutsua kaikki pelastuksen lahjojensa äärelle! Mielellään Hän antaa Pyhän Henkensä tulla sanan kautta kaikkien kuultavaksi, että Hän Henkensä kautta sitten saisi myös kutsua, koota, valaista, pyhittää, sekä sitten myös Jeesuksen Kristuksen yhteydessä varjella koko kristikunnan oikeassa uskossa. (Vähä katekismus. Kolmas uskonkohta. Pyhitys, 6.)

Kirkko on Jumalan rakennus

Toiseksi Pyhä Henki piirtää meille kuvan rakentamisesta. Jokainen tietää, että talo tai muu vastaava rakennus koostuu monista osista. Se voi koostua esimerkiksi kivistä – nykyään usein varmaan vaikkapa leca-harkoista tai betonielementeistä, eikö niin? Jotta näistä yksittäisistä rakennustarvikkeista syntyisi kestävä rakennus, niille täytyy ensin laskea tukeva perustus. Tämän perustuksen päälle sitten kootaan rakennuksen muut osat niin, että se lopulta tulee valmiiksi. Edelleen, taloa ei rakenneta vain sen itsensä takia, vaan siksi, että joku asuisi siinä. Nyt Pyhä Henki sanoo apostolin kautta, että kirkko on Jumalan rakennus. Mitä Hän tällä tarkoittaa?

Aivan ensiksi on huomautettava, että Herra ei tietenkään puhu tässä minkään aineellisen kirkkorakennuksen rakentamisesta. Sellaisetkin ovat toki tarpeellisia tässä konkreettisessa maailmassa! Mutta varsinaisesti Herra puhuu tässä seurakunnasta itsestään. Sitä Hän sanoo rakennuksekseen. Toiseksi: Edellisessä kuvassa kirkosta viljelysmaana etualalla olivat kirkon jäsenet, heidän yhteinen elämänsä ja kasvunsa. Tässä kuvassa kirkosta rakennuksena focus on erityisesti siinä, miten kirkko rakennetaan niin, että se myös kestää.

Kirkkonsa rakentamista varten Jumala tahtoo käyttää tiettyjä rakennustyömiehiä. Pyhä Henki kutsuu tässä Kristuksen apostolia nimellä ἀρχιτέκτων (arkhitekton), arkkitehti, siis ”ylirakentaja”. Nämä apostoliset arkkitehtinsä kirkon Herra onkin kutsunut, asettanut ja lähettänyt. Mitä varten? Sitä varten, että he asettaisivat perustuksen, jolle kirkko sitten voidaan rakentaa. Kuka tahansa ymmärtää, että jos tavallisella rakennustyömaalla hutiloidaan perustuksen laskemisessa, kohdataan suuria ongelmia – ellei jo rakentamisen myöhemmissä vaiheissa, niin viimeistään sitten, kun talossa pitäisi asua. Samoin myöskään Kristuksen kirkon perustusta ei voida laskea miten tahansa, vaan ainoastaan yhdellä tavalla. Perustus voi myös olla vain tietynlainen. Mutta miten perustus sitten lasketaan ja minkälainen se on? Kirkon perustus on apostolien ja profeettojen perustus, ja sen kulmakivenä on itse Kristus Jeesus (Ef. 2:20). Toisin sanoen, kun Kristuksen lähettämä apostolinen rakentaja saarnaa ja opettaa Herransa erehtymätöntä ja varmaa sanaa, jonka Hän on ilmoittanut apostolien ja profeettojen kautta, silloin hän laskee oikean perustuksen, jolle kirkko voi rakentua. Sanassaan Kristus on läsnä ja tulee itse seurakuntansa perustukseksi. Koska kyse on siis Kristuksen kirkosta, ei Kristus-perustuksen sijaan voida ajatella minkäänlaista muuta perustuksen laskemistapaa. Tämä pyhä perustus ei myöskään salli ohelleen mitään muuta perustusta. Näinhän sana sanookin: ”Sillä muuta perustusta ei kukaan voi panna, kuin mikä pantu on, ja se on Jeesus Kristus.” (1. Kor. 3:11) Valitettavasti tässä maailmassa nähdään kyllä monenlaisia perustuksenlaskemisyrityksiä: Jotkut sananpalvelijan virkaan asetetut kieltävät avoimesti Jumalan ilmoitussanan. Toiset eivät tosin julkisesti kiellä sanaa, mutta tuovat sen rinnalle muitakin oppeja. Näin he käytännössä hylkäävät Jumalan selvän sanan. Tällaiset palvelijat eivät kuitenkaan laske Kristuksen kirkon perustaa. Tällaiselle perustalle rakennetusta ”kirkosta” voi tulla vain ihmislähtöinen yhdistys, Kainin kirkko. Sellainen ihmisviisauden varassa laskettu perustus ei myöskään voi kestää silloin, kun vastassa ovat synti, kuolema ja perkele. Sellainen perustus sortuu auttamatta. Toisaalta jos perustus on laskettu Jumalan sanalla, se on oikea ja kestävä, sillä se on itse Kristus, tai sen kulmakivenä on itse Herra Kristus, joka ”on sama eilen ja tänään ja iankaikkisesti.” Hänessä koko hengellinen ”rakennus liittyy yhteen ja kasvaa pyhäksi temppeliksi Herrassa”. (Hepr. 13:8; Ef. 2:20–21) Siksi tämä perustus kestää silloinkin, kun synti painaa, kuolema pelottaa ja perkele syyttää. Tämä Kristus-perustus kestää, sillä Hän on voittanut synnin, kuoleman ja perkeleen täydellisellä uhrillaan Golgatan ristillä!

Mutta miten tämän ainoan ja oikean perustuksen päälle sitten rakennetaan? Kristuksen kirkon rakentaminen tapahtuu samalla tavalla kuin sen perustuksen laskeminenkin: Jumalan sanan saarnaamisen ja opettamisen välityksellä. Juuri tähän liittyen Pyhä Henki varoittaa apostolin kautta tämän muita virkatovereita, apostolisia kirkonrakentajia. Hän sanoo: ”Mutta katsokoon kukin, kuinka hän sille” – siis Kristus-perustukselle – ”rakentaa.” (1. Kor. 3:10b) Pyhä Henki sanoo tässä, että tälle yhdelle oikealle perustukselle rakennetaan erilaisista rakennusaineista, ”kullasta, hopeasta, jalokivistä, puusta, heinistä tai oljista” (1. Kor. 3:12). Mitä Hän tällä tarkoittaa? Hän tarkoittaa tätä: Kirkon rakennusaine, Jumalan sana on itsessään yksi, yhtenäinen, erehtymätön, riittävä, selkeä ja voimallinen. Siksi sitä voidaan myös saarnata ja opettaa puhtaana ja väärentämättömänä. Juuri tällaista sanan mukaista sanan saarnaamista ja opettamista Pyhä Henki kutsuu kirkon rakentamiseksi kullasta, hopeasta ja jalokivistä. Jalometalleiksi tai timanteiksi Hän ei siis kutsu pastorin omia briljantteja ajatuksia, vaan yksin Jumalan sanaa, jota tulee saarnata siihen mitään lisäämättä tai siitä mitään pois ottamatta (Ilm. 22:18–19). Sana on mittaamattoman kallis aarre! Siksi jokainen luterilainen pastori onkin pappislupauksensa nojalla sidottu pysymään varauksetta Jumalan sanassa ja sitä oikein selittävässä luterilaisessa tunnustuksessa. Kun Kristus näin pyhän ja väärentämättömän sanansa kautta itse rakentaa kirkkonsa, se kestää. Se kestää tuona viimeisenä päivänä, joka kerran tulessa ilmestyy, ja jolloin Jumalan vanhurskaan tuomion tuli koettelee kaikki ihmisten teot (1. Kor. 3:13).

Mutta valitettavasti Jumalan sanaa voidaan saarnata ja opettaa myös niin, että siihen sekoitetaan ihmisten ajatuksia ja inhimillisiä mielipiteitä. On kuin Jumalan sanan kultaan tai hopeaan sekoitettaisiin halpoja metalleja, messinkiä tai tinaa. Huomaa, että tällainen sekoittaminen ei välttämättä vielä tarkoita luopumista kokonaan kirkon perustuksesta, Kristuksesta. On monia kristillisiä tunnustuskuntia, joissa sanaa ei opeteta puhtaana, vaan raamatullinen lain ja evankeliumin selvä opetus sekoitetaan ihmisjärjen päätelmillä. Näissäkin tunnustuskunnissa voi kuitenkin olla vilpittömiä uskovia ja onkin. Tämä on mahdollista, sillä siellä missä Jumalan sanaa vähänkin saarnataan, se on voimallinen synnyttämään pelastavan uskon. Kun nämä ihmiset panevat toivonsa Kristukseen, joka on tullut alas taivaista sovittaakseen meidän syntimme kärsimyksessään ja kuolemassaan, heillä on silloin Kristus-perustus ja pelastus Hänessä. Samalla on kuitenkin kipeä tosiasia, että siellä, missä Jumalan sanan opetus ei ole puhdasta, sanan mukaista, on tälle kestävälle ja kalliille perustukselle rakennettu halvoista rakennusaineista, puusta, heinistä ja oljista. Kirkkoa on esimerkiksi koetettu rakentaa opettamalla, että ihminen kyllä pelastuu Jumalan armosta, mutta vasta sitten, kun hän on itsekin tehnyt jotakin hyvää. On opetettu, että kaste ei varsinaisesti tuo mitään pelastusta ihmiselle, vaan että se on ainoastaan ihmisen tunnustusteko Jumalalle. Vielä on esimerkiksi opetettu, että jumalanpalvelus on ensisijaisesti kristittyjen ylistysteko ja nousemista Jumalan puoleen. Kuitenkaan mitään tällaista ei Jumalan sana meille ilmoita. Siksi tällaiset ja monet muut vastaavat ihmiskeskeiset opetukset joutuvat auttamatta viimeisenä päivänä osoittautumaan kestämättömiksi, vaikka niitä kuinka pidettäisiin kultana ja jalokivinä. Sellaisista opetuksista rakennetun olkikirkon Jumalan tuli viimeisenä päivänä kuluttaa (vrt. Hepr. 12:29). Tuona päivänä tuli erottelee kaikki epäpuhtaudet puhtaasta jalometallista, ja tuhoaa ne. Sellaisen kirkon jäsenet kyllä itse pelastuvat – kiitos Jumalan! –, jos he vain huutavat avukseen yksin Herran nimeä (Joel 2:32) ja uskossa pysyvät sillä perustuksella, joka on Jeesus Kristus. (Vrt. Augsburgin tunnustuksen puolustus. VII ja VIII Kirkko, 20–21.) Voisimme kuitenkin kysyä: Kuka pastori haluaisi nähdä vaivaa rakentaakseen tällaisista halvoista, kestämättömistä materiaaleista, ja sitten viimeisenä päivänä nähdä, miten Herran tuli yhdessä leimauksessa kuluttaa hänen koko elämäntyönsä jäljettömiin? Tai kuka kristitty haluaisi ehdoin tahdoin elää kirkossa, joka on rakennettu tällaisista aineista? Kuka haluaisi tuona päivänä pelastua vain nipin napin, ”ikäänkuin tulen läpi” (1. Kor. 15)? Ja vielä: kuka haluaisi tietoisesti ottaa sen riskin, että kun Jumalan sanaa tällä tavalla vääristetään ja ihmisopein sekoitetetaan, joudutaan samalla vakavaan vaaraan menettää lopulta koko Kristus, siis se ainoa perustus, jolle kristillinen usko ja Herran kirkko voi rakentua?

Rakas kristitty! Kirkon Herra Kristus on sanansa ja pyhän kasteen kautta asettanut sinut sille vahvalle perustukselle, joka Hän itse on. Sinulle, kuninkaallisen papistonsa jäsenelle Kristus on myös antanut tärkeäksi tehtäväksi kuunnella tarkoin sitä saarnaa ja opetusta, jota Hänen kirkossaan annetaan. Tämä on tärkeää ensisijaisesti siksi, että vain sanan yhteydessä voi sinun ja koko seurakunnan hengellinen elämä jatkua. Vain sanan yhteydessä voi seurakunta rakentua tulenkestäväksi. Juuri siksi on myös tärkeää, että Kristuksen kuninkaallinen papisto arvioi, mitä saarnatuolista kuulee. Tämä ei tarkoita sitä, että sinun pitäisi suhtautua kaikkeen kristilliseen opetukseen ja elämään negatiivisella tai arvostelevalla mielellä. Tämä ei tarkoita sitä, että siinä penkissä istuessasi koko ajan jännittäisit, koska jokin menee pieleen. Ei niin! Mutta ettei seurakunnan rakennusaineeksi vahingossakaan tuotaisi puuta, heiniä tai olkia, sinä saat aina avoimesti keskustella saarnoista ja opetuksista pastorisi sekä toisten seurakuntalaisten kanssa, ja niin koetella niitä Jumalan sanalla. Saakoon Jumalan pyhä sana aina olla kaiken keskuksessa!

Lopuksi: Kun Jeesus Kristus saa rakentaa pyhän sanansa kullasta, hopeasta ja jalokivistä, silloin tuloksena varmasti on Hänen pyhä rakennuksensa, Hänen temppelinsä, jossa Hän itse asuu ja on läsnä. Tässä pyhässä kirkossaan Kristus tekee sinutkin osalliseksi omasta pyhyydestään ja vanhurskaudestaan. Täällä Hän jakaa sinulle syntien anteeksiantamuksen lahjaa joka viikko ja joka päivä, aina aikojen loppuun asti. Pysy Hänen sanassaan! Pysy Hänen seurakunnassaan! Silloin saat olla varma, että olet turvassa, kun tuo viimeinen päivä tulessa ilmestyy. Kristuksen sanalla valmistettuna sinä saat päästä turvallisesti astumaan helmiporteista sisään Hänen taivaallisen temppelinsä kirkkauteen (Ilm. 21:21). Aamen.

(Saarna on pidetty Samuelin luterilaisessa seurakunnassa Lahdessa 19.2.2017.)

Vespers, 1 Cor. 10:14–22

Partakers of the Body of Christ

In the name of the Father and of the Son and of the Holy Spirit. Amen.

In the Nicene Creed we confess: Christ ”came down from heaven, and was incarnate by the Holy Ghost of the Virgin Mary”. He ”was incarnate”, that is to say, He took on flesh. This means that Christ, the ”very God of very God” took on humanity, and ”was made man”. As a real man He also had a real human body of flesh with all of its members. He used the strength of His muscles when He worked at construction sites. His blood pumped through His arteries and veins, His human circulation system, when He walked through the country with His disciples.

But why did Christ assume humanity? He did it for the sake of us humans. He wanted to bear your ”sins in his body on the tree” (1 Pet. 2:24a), the sinfulness that is in you and your flesh. For this reason Christ Jesus gave His body, His whole self as a sacrifice for you, as an atonement for your sins. His body ”was pierced for our transgressions” (Is. 53:8) so that His ”precious blood” (1 Pet. 1:19) was shed on the rock of Golgotha. He did this so ”that” you ”might die to sin and live to righteousness,” and that ”by his wounds you” would be ”healed.” (1 Pet. 2:24b–c)

Now, in His holy Church, Christ invites you, His own, to His holy table. He says to you, His baptized, His brother and sister: ”this is my body” (Matt. 26:26), ”this is my blood of the covenant, which is poured out for many for the forgiveness of sins.” (Matt. 26:28) Did you hear this? Christ says that in this bread and in this wine He gives you his very body and blood. The Gospel of Christ, the wonderful message of His atoning death and resurrection is not just some historical thing that we try to grasp by imagination. A historical fact it is, yes, but it is historical also because He brings all of this to you, a historical person. By the sacred gifts of His sacramental body and blood, Christ gives you the benefits of the sacrifice He gave on the Golgotha. He gives you the benefits of the sacrifice of His body and blood. Now, what are these benefits? Forgiveness of sins, your sins! This is what He gives you. And also: When you partake of the sacramental body of Christ, you, a human being with a body, partake of Him in a bodily manner. You are not a alone! You partake of everything that is His. Sure, the eternal life of Christ, His holiness and His righteousness are already yours through His Word and Baptism, in faith. And here, in His holy table He solidifies the bond between you and Himself. Here He strengthens you as partaker of everything that is His.

And what is even more: when you partake of the sacramental body of Christ, He grants you participation in His Body, the Church. Again, you are not a alone! Look at your own body: It does not consist of just one solitary member. It is also not a random collection of several solitary members bound together. No, the members are many, and together they partake of the one life of your one head. In the same way, when you, through the Lord’s sacramental body participate in His Body, the Church, you partake of the life of Christ, the Head. And in Him you also partake of the life of His that now flows in you and everybody else who partakes of Him. When you partake of the sacramental blood of Christ, you partake of the circulatory system of His Body, the Church. Together with all the other members of this sacred Body, you are vivified, strengthened in all the good works that He works in you through the Holy Spirit.

There was once an experienced Pastor who told his students: ”In your sermons you always have to have at least one story from real life.” Well, dear brothers and sisters in Christ, this right here is your real story. Christ ”came down from heaven” for you. He ”was incarnate by the Holy Ghost of the Virgin Mary” for you. He did this for the very reason of granting you and me, bodily human beings, the membership of His sacred Body, the Church, and a share in His eternal life. Thanks be to God!

In the name of the Father and of the Son and of the Holy Spirit. Amen.

(Preached at the Vespers service, Corpus Christi Conference, Helsinki, June 29, 2016.)

 

25. sunnuntai helluntaista (1. vsk), 1. Kor. 15:35–44

Odotamme kuolleiden ylösnousemusta

Johdanto

Kun me joka pyhä täällä messussa lausumme uskontunnustuksen taikka kotona perheemme kanssa opettelemme sitä, me tunnustamme: ”Odotamme kuolleiden ylösnousemusta ja tulevan maailman elämää.” Jo nämä muutamat sanat pitävät sisällään valtavan suuria asioita. Tässä me apostolien ja yleisen kristillisen kirkon kanssa tunnustamme ensinnäkin, että odotamme jotakin. Tämä odotus on sitä, että me uskomme Jumalan sanan olevan totta, uskomme, että sen lausumat asiat käyvät toteen. Ja niiden toteen käymistä me odotamme. Mutta mitä me sitten tällä tavalla uskossa odotamme? Toiseksi tähän uskontunnustuksen kohtaan liittyy vahvasti ajatus, että me odotamme kuolemaa. Me siis tunnustamme, että kuolema on todellinen. Se on jotain, joka varmasti kohtaa meitä – jos Herramme Kristuksen tulo vielä viipyy. Jos Hän vielä viipyy, sinäkin joudut kohtaamaan ruumiisi kuoleman. Mutta sitten kolmanneksi me tunnustamme myös: me odotamme kuolleiden ylösnousemusta. Ruumiin kuolema ei siis vielä ole kaiken loppu. Se ei ole kuin jokin tyhjiin raukeaminen tai yksinkertaisesti jotakin, jossa kaikki vain loppuu, niin kuin buddhalaiset opettavat. Kaikki kuolleet myös herätetään viimeisenä päivänä. Vielä neljänneksi me tunnustammekin: uskomme, että tämän maallisen elämämme perästä koittaa tulevan maailman aika, joka ei itseasiassa ole edes mikään aika, vaan se on ikuisuus tulevassa maailmassa. Lopulta viidenneksi me tunnustamme: me uskomme tulevan maailman elämään. Tässä ruumiillisen kuolemamme jälkeisessä tulevassa maailmassa meille on valmistettuna elämä. Ja koska tuo tuleva maailma on ikuisuutta, myös siinä oleva elämä on ikuista elämää. Kuitenkin samalla tähän ajatukseen tulevan maailman elämästä sisältyy myös vakava varoitus meille. Nimittäin monille tämä tulevan maailman ikuisuus tarkoittaa ikuista kuolemaa, ikuista eroa Jumalasta. Tämäkin on totta. Myös tämän kristillinen kirkko on aina Herransa opetusta seuraten uskossa tunnustanut. Mutta keskeistä on, että vaikka on olemassa ikuinen kuolema, on olemassa myös ikuinen elämä. Siihen me haluamme katseemme kiinnittää, uskossa tuon elämän antakaan, Herraamme Jeesukseen Kristukseen. Mutta tosiaan, jos Hänen paluunsa päivä vielä viipyy, tuohon elämään päästäksemme me joudumme kohtaamaan myös kuoleman. Ja siitä Herramme meille tänäänkin apostolinsa kautta puhuu.

Kylvetään katovaisuudessa

Kun Paavali pyhässä epistolassa kirjoittaa kuolemasta ja ylösnousemuksesta, hän soveltaa kuvaa, jossa siemen kylvetään maahan ja uusi kasvi nousee mullasta. Hän siis kirjoittaa: ”Niin on myös kuolleitten ylösnousemus: kylvetään katoavaisuudessa, nousee katoamattomuudessa; kylvetään alhaisuudessa, nousee kirkkaudessa; kylvetään heikkoudessa, nousee voimassa; kylvetään sielullinen ruumis, nousee hengellinen ruumis. Jos kerran on sielullinen ruumis, niin on myös hengellinen.” (1. Kor. 15:42–44)

Näin sana muistuttaa: tämän maailman ajassa meidän elämämme on elämää sielullisessa ruumiissa. Tällä tarkoitetaan luonnollista, inhimillistä ja ruumiillista elämäämme. Jokaiseen meistä ihmisistä Jumala on luomisessa laittanut sielun, joka elävöittää meidän  ruumiimme. Näin on tietenkin kaikkien ihmisten kohdalla, myös myös sellaisten ihmisen, jolla ei tässä elämässä ole uskoa elävään Jumalaan, siis Häneen, joka tuon ruumiin, sielun ja hengen on antanut.

Vaikka Jumala on luomisessa tehnyt kaiken hyväksi, tämä meidän sielullinen ruumiimme ei kuitenkaan ole ikuinen. Kun Herra alussa muovasi Aadamin maan tomusta ja Eevan hänen kylkiluustaan, Hän loi heidät ja heidän ruumiillinen elämänsä sellaisenaan erinomaisiksi ja kauniiksi, sangen hyviksi (1. Moos. 1:31). Luther opettaakin, että jos he olisivat jatkaneet elämäänsä yhteydessä Jumalaan, Herra varmaan olisi aikanaan muuttanut heidän maalliset ruumiinsa ja maallisen elämänsä hengellisiksi ja kirkastetuiksi. Näin he olisivat suoraan paratiisista päässeet ikuiseen elämään, jatkamaan ikuista elämäänsä Jumalan yhteydessä, nyt kuitenkin kirkastettuina ja hengellisinä. Mutta syntiinlankeemus teki tämän mahdottomaksi. Lankeemuksen seurauksena koko ihmisen ruumiillinen elämä turmeltui. Jopa koko maailma ja sen luomistyö turmeltui kertakaikkisesti. Tästä Herra sanookin apostolin kautta: ”Sillä luomakunta on alistettu katoavaisuuden alle – ei omasta tahdostaan, vaan alistajan – kuitenkin toivon varaan”. (Room. 8:20)

Kaikki me, jotka elämme tässä sielullisessa ruumiissa, joudumme siinä kantamaan tämän lankeemuksen seurauksen, kuoleman, niin kuin sana sanookin: ”synnin palkka on kuolema” (Room. 6:23). Kaiken ruumiillisen täytyy kadota ja kuolla. Ehkä sinäkin tunnet hyvin tämän katoavaisuuden ja sen seuraukset. Voi olla, että joku meistä on ainakin nuorempana saanut elää sillä tavalla, että ei ole tarvinnut kovin paljoa miettiä katoavaisuuttaan. Ruumis on ollut kohtuullisen terve, on ollut voimia monenlaiseen työhön tai uuden oppimiseen. Mutta kaikki joutuvat kohtaamaan katoavaisuutensa seuraukset. Viimeistään aikuisiässä tämä todellisuus tulee vastaan, jopa aivan joka päivä. Surkea on se vaiva ja sairaus, joka meidän sielullisessa ruumissamme vaikuttaa. Lopulta sielu, joka on elävöittänyt ruumista, erkanee siitä. Silloin ruumis kuolee. Viimeistään silloin täytyy tulla ilmi, että tuo katoamisprosessin, joka jo elämän aikana oli alkanut, se on todellisuutta. Oli tässä ajassa eletty miten loisteliaasti tahansa, taikka miten terveenä ja kauniina tahansa, viimeistään kuolemassa tulee esiin ruumiillisen elämän todellinen luonne. Siihen liittyy aina ”alhaisuus”.

Kun Paavali puhuu ruumiillisen elämämme alhaisuudesta, hän käyttää sanaa, jolla voidaan tarkoittaa myös häpeää, halpa-arvoisuutta tai vähäpätöisyyttä. Voi mikä alhaisuus meidän maallisessa elämässämme vaikuttaakaan! Meidän elämämme ja ruumiimme, joka on luotu hyväksi ja kauniiksi, se on synnin vuoksi turmeltunut ja pilalle mennyt. Sekin ihminen, jota hänen eläessään ylistettiin kaikkein kauneimmaksi, hänkin on kuolemansa jälkeen ruumiilliselta olemukseltaan pelkkää häpeää, halpa-arvoisuutta, jotakin, jonka näkemistäkin muut ihmiset kavahtavat. Vahvinkin urheilusankari joutuu tuolla hetkellä suostumaan siihen, mistä Paavali myös tässä puhuu: hän joutuu suostumaan heikkouteen. Vaikka ihminen olisi elämässään yltänyt mitä ihmeellisimpiin ruumiillisiin suorituksiin, kuolemassa hänen hän joutuu kuitenkin alistumaan heikkouteen, voimattomuuteen ja kykenemättömyyteen. Hänen ruumiissaan ei enää ole mitään voimaa, kaikki omat mahdollisuudet ovat menneet, ruumis on kuollut kertakaikkiaan. Ruumiin hajoaminenkin alkaa välittömästi siitä hetkestä, kun sielu on kuolemassa erkaantunut siitä. Silloin käy aivan nähtävällä tavalla ilmi, miten totta ovat sanat: ”maasta sinä olet tullut, maaksi sinun pitää jälleen tuleman”.

Tämän todellisuuden kohtaaminen ja hyväksyminen voisi olla meille kaikille hyvin terveellistä, niin vanhoille kuin aivan nuorillekin. En nyt pyri tässä esittämään, että suomalaista kuoleman kohtaamisen kulttuuriamme olisi muutettava. Ajattelen kuitenkin, että meillä voisi olla jotakin opittavaa siitä, miten entisaikoina kuolema kohdattiin yhdessä koko perheen ja suvun kanssa. Tällainen tapa on vieläkin käytössä joissakin maissa. Japanissa sukulaiset ja ystävät kokoontuvat hautajaisia edeltävänä iltana ruumiinvalvojaisiin. Siinä avoimen arkun äärellä kuoleman todellisuus kohdataan yhdessä. Siinä surraan poisnukkunutta läheistä yhdessä. Tilaisuuden jälkeen vainajan lähiomaiset jäävät usein vielä jatkamaan tätä suremistaan ja yöpyvätkin samassa huoneessa. Vainaja on siinä kauniisti puettuna, asetettuna arkkuun arvokkaalla tavalla. Tällainen kaunistaminen lieneekin hyvä ja oikea, kaunis tapa! Samalla läsnäolijoiden on kuitenkin todettava: Kauniistikin puettuna kuollut ruumis on kuollut, alhaisuuden ja heikkouden vallassa. Lopulta se hajoaa. Kaikessa karuudessaankin tällainen kuoleman äärellä pysähtyminen voisi ehkä olla meillekin hyödyllistä surun käsittelemisen kannalta. Se voisi olla terveellistä myös siksi, että tällä tavalla muistaisimme: meidänkin sielullinen, luonnollinen ruumiimme kuolee ja hajoaa kerran.

Tämän todellisuuden äärellä me voimme nyt nähdä, miksi Paavali puhuu epistolassa ”kylvämisestä”. Tällaisena, sielullisena, katoavana, alhaisena ja heikkona maallinen ruumiis – myös meidän ruumiimme – se kelpaa enää vain ”kylvettäväksi” niin kuin jyvä, maan multaan kätkettäväksi.

Nousee katoamattomuudessa

Mutta kristillinen uskomme on, että vaikka ruumiimme kuolema on todellinen, sillä ei kuitenkaan ole viimeistä sanaa. Kristus on voittanut kuoleman, tuon ruumiimme tuhoajan! Hän on voittanut synnin ja perkeleen vallan, tuon valtavan mahdin, joka jatkuvasti kiertelee meitä – huomasimme sitä tai emme – ja tahtoo kadottaa meidät ja kaikki ihmiset. Kristus on pitkäperjantaina ja pääsiäisaamuna voittanut tämän kaiken! Hän on se, josta me yhdessä lausumme: ”nousi kuolleista kolmantena päivänä, niinkuin oli kirjoitettu”. Ylösnousemuksen aamuna Kristuksen hautakammiosta astui ulos sama ruumis, jossa Hän kolmenkymmenen vuoden ajan oli vaeltanut tässä maailmassa. Se oli se sama ruumis, jossa Hän vuosien ajan kantoi meidän syntiemme ja turmeltuneisuutemme taakkaa, ja jossa Häntä niiden tähden myös kidutettiin. Sama ruumis riippui yhdessä hetkessä lävistettynä ristillä, makasi kuolleena haudassa, mutta toisessa hetkessä nousi ylös kirkastettuna ja ikuisesti elävänä. (Ap. t. 2:24) Kristus on voittanut synnin, perkeleen ja kuoleman vallan. Hän on ”esikoinen kuolleista nousseitten joukossa” (Kol. 1:18; vrt. Ap. t. 26:23; 1. Kor. 15:20, 23). Se tarkoittaa, että Hänen ylösnousemuksessaan on tapahtunut jotakin valtavaa, siitä on alkanut kokonaan uuden luomisen aika. ”Esikoinen kuolleista nousseitten joukossa.” Tämä tarkoittaa, että Kristus ei ole kuollut tai noussut kuolleista vain itsensä vuoksi. Hän on kuollut ja noussut ylös sinun vuoksesi ja minun vuokseni. Hän on esikoinen kuolleista nousseiden joukossa, että mekin saisimme – Hänessä synnit sovitettuina ja Jumalan lapsiksi otettuina – nousta tästä kuoleman ruumiistamme ja elää ikuista elämää Hänen kanssaan. Kun sinut on kastettu, sinut on kastettu Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen, niin kuin apostoli sanoo: ”Niin olemme siis yhdessä hänen kanssaan haudatut kasteen kautta kuolemaan, että niinkuin Kristus herätettiin kuolleista Isän kirkkauden kautta, samoin pitää meidänkin uudessa elämässä vaeltaman.” (Room. 6:4) Kun sinä näin olet kristitty, sinä saat myös ottaa vastaan Kristuksen ruumiin ja veren sakramentin. Siinä sinä tulet osalliseksi ristiinnaulitusta ja ylösnousseesta Kristuksesta. Ja kun sinä näin uskossa elät Hänen yhteydessään, saat kuulua niihin, jotka ovat – niin kuin apostoli myös sanoo – ”herätetyt Kristuksen kanssa” (Kol. 3:1).

Mitä tämä tällainen ylösnousemus sitten tarkoittaa? Se tarkoittaa, että sinä, joka nyt elät sielullisessa, katoavassa ruumiissasi, Kristuksen tähden saat lahjaksi hengellisen, Jumalan antaman ruumiin. Se ruumis, joka on kylvetty maan multaan katoavaisuudessa, ja joka myös on maan multaan hajonnut, se sama ruumis nousee ylös katoamattomuudessa. Se ei enää koskaan joudu hajoamaan. Se ruumiisi, joka kerran kylvettiin maan multaan alhaisena, turmeltuneena ja jo lahoavana, se ruumiisi nousee ylös kunniassa, kirkkaudessa ja loistossa. Se kunnia, kirkkaus ja loisto on lahjaa Jumalalta, se on sitä Kristuksen kirkkautta, johon sinut on puettu ja jonka kaltaiseksi olet ylösnousemuksessasi kertakaikkisesti muuttunut, kirkkaudesta kirkkauteen (vrt. 2. Kor. 3:18). Se ruumiisi, joka täysin voimattomana ja elottomana makasi arkussa ja joka kätkettiin maahan, se ruumiisi nousee ylösnousemuksen aamuna voimassa. Se on täynnä voimaa. Mikään maallinen este, välimatka tai aika ei enää rajoita tätä ylösnousemusruumista. Kristuskin astui pääsiäisen aamuna ulos haudasta suuren kivipaaden läpi. Hän tuli opetuslasten luokse lukitun oven läpi. Hän, joka ristiinnaulittiin, haudattiin ja nousi ylös Jerusalemissa, Hän saattoi silmänräpäyksessä ilmestyä opetuslapsilleen toisella puolella maata, Galileanjärven rannalla. Hän saattoi ilmestyä ruumiillisesti minne ja milloin tahtoi. Samoin on silloin myös sinun ruumiisi laita, ennen niin heikon, nyt ylösnousemuksessa voimakkaan.

Kristillinen usko ei siis ohjaa meidät ajattelemaan, että ylösnousemuksessa me olisimme pelkkää henkeä. Ei, me kristityt emme ole mitään spiritualisteja, sellaisia, jotka ajattelevat pelastuksen olevan jonkinlaista pakoa luodusta, pakoa ruumiillisuuden vankilasta. Päinvastoin, juuri siksi, että me uskomme Isään kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan luojaan, juuri siksi me uskomme Häneen Jumalana, joka myös luo kaiken uudeksi. Hänen pelastava työnsä ei siis tarkoita luodun hylkäämistä hengellisen tai jonkin ”eteerisen” kustannuksella. Pikemminkin Hänen valmistamansa pelastus merkitsee uutta luomusta. Näin me siis uskomme. Jos meidän ruumiimme tässä maallisessa elämässä on sielullinen ruumis, niin emmehän me tässä elämässäkään ole pelkkää sielua, vaan meillä on myös ruumis. Samoin ylösnousemuksen jälkeenkin meillä on ruumis, mutta se on nyt hengellinen ruumis. Tämä tarkoittaa, että tämä uusi ruumis on silloin kaikessa suhteessa hengen välineenä. Edelleen, kun me nyt elämme tässä sielullisessa ruumiissa, meillä on toki paitsi ruumis ja sielu, myös henki. Kasteen ja uskon kautta Jumala vaikuttaa meissä Kristuksen tähden hengellistä uudistusta, ja niin meidän henkemme on avoinna Jumalan Pyhän Hengen työlle. Tässä sielullisessa ruumiissa ollessamme tämä uudistus on kuitenkin aina vasta alkavaa ja osittaista. Sen sinäkin hyvin omasta elämästäsi tiedät. Sinun hengellinen uudistuksesi ja pyhittymisesi ei tämän maallisen elämän aikana koskaan ole täydellistä. Ehkä kipeällä tavalla tiedät, miten se jää aina vajaaksi. Mutta kun meidän ruumiimme ylösnousemuksessa muutetaan, kirkastetaan hengelliseksi ruumiiksi, silloin tämä uudistettu ruumiimme voi olla kokonaan Hengen työkaluna ja välineenä. Silloin me olemme kokonaisia ja täydellisiä niin ruumiimme, sielumme kuin henkemmekin puolesta. Luther kuvaa tätä ihmeellistä, kirkastettua ruumistamme näin:

Ja eläessään näin hengellisesti Jumalassa on ruumiimme liikkuva sekä taivaissa että maan päällä, leikkien auringon, kuun ja muun luomakunnan kanssa, siitä iloiten ja riemuiten, ollen siitä niin ravittu ja autuas, ettei se ikinä enää ruokaa ja juomaa ajattelekaan. Koko ihminen, sekä ruumis että sielu, on siis elävä täysin Hengestä ja jonka Jumala on välittömästi antava. Silloin ei hän valista ainoastaan sieluamme, että hänet tunnemme, vaan myöskin koko ruumiimme kauttaaltaan, jotta se on oleva kirkas ja kevyt kuin ilma ja tarkka näkemään ja kuulemaan kautta koko maailman. Silloin emme tarvitse mitään muuta ravinnoksemme ja elannoksemme, vaikka meillä onkin todellinen ruumis. (Kuolleitten ylösnouseminen. Apostoli Paavalin 1. Korinttolaiskirjeen 15. luvun selitys.)

Näin Luther kirjoittaa. Silloin meihin soveltuvat myös Herramme Kristuksen omat sanat: ”Silloin vanhurskaat loistavat Isänsä valtakunnassa niinkuin aurinko.” (Matt. 13:43) Ja edelleen: ”Sillä he eivät enää voi kuolla, kun ovat enkelien kaltaisia; ja he ovat Jumalan lapsia, koska ovat ylösnousemuksen lapsia.” (Luuk. 20:36)

Kun sinä siis nouset ylös kuolleista, siinä ei nouse ylös mikään eri ruumis, vaan juuri tämä sinun sama ruumiisi, joka haudattiin. Ja kuitenkin se nousee ylös ihmeellisellä tavalla erilaisena, uudessa elämässä. Se ei ole ulkomuodoltaan samanlainen kuin ennen. Meidän vanha ruumiimme muutetaan kokonaan, kirkastetaan aivan  kertakaikkiaan. Kukaan meistä ei ole nähnyt tätä ihmettä. Siksi me emme voi kuvitella tai kuvailla sitä millään riittävällä tavalla. Mutta Jumalan sana kuitenkin sanoo niin ja siksi me saamme uskoa sen. Siksi me voimme uskossa sanoa: Kristuksessa osaksemme tulleen Jumalan armon tähden meidän alhaisuutemme muuttuu kirkkaudeksi. Hänessä meidän heikkoutemme muuttuu voimaksi, sielullisuutemme hengelliseksi, katoavaisuutemme katoamattomaksi. Tätä me tarkoitamme ja itsellemmekin saarnaamme, kun sanaan turvaten tunnustamme yhdessä: me ”odotamme kuolleiden ylösnousemusta”.

Lopuksi

Kuoleman todellisuus koskee kaikkia ihmisiä, jotka elävät tässä maailmassa, niin epäuskoisia kuin uskoviakin. Samoin myös ylösnousemus koskee aivan kaikkia. Ylösnousemus ei sinänsä vielä takaa kenellekään pelastusta: kaikki herätetään viimeisenä päivänä, niin epäuskoiset kuin uskovatkin. Herra itse sanoo: ”Totisesti, totisesti minä sanon teille: aika tulee ja on jo, jolloin kuolleet kuulevat Jumalan Pojan äänen, ja jotka sen kuulevat, ne saavat elää. Sillä niinkuin Isällä on elämä itsessänsä, niin hän on antanut elämän myös Pojalle, niin että myös hänellä on elämä itsessänsä. Ja hän on antanut hänelle vallan tuomita, koska hän on Ihmisen Poika. Älkää ihmetelkö tätä, sillä hetki tulee, jolloin kaikki, jotka haudoissa ovat, kuulevat hänen äänensä ja tulevat esiin, ne, jotka ovat hyvää tehneet, elämän ylösnousemukseen, mutta ne, jotka ovat pahaa tehneet, tuomion ylösnousemukseen.” (Joh. 5:25–29) Tämä on vakava muistutus meille, että emme tämän maallisen elämämme aikana nukahtaisi, vaan valvoisimme uskossa ja luottamuksessa Jumalan ikuiseen sanaan.

Jo nyt pyhässä ehtoollisessa meille annetaan kuolemattomuuden lääke. Siksi sinäkin saat rohkeasti uskoa, että kun tässä sakramentissa saat ottaa vastaan kuoleman voittaneen Herran Kristuksen itsensä ja Hänen pelastuksen lahjansa, siinä Hän todella kätkee sinut aivan kokonaan, henkesi, sielusi ja ruumiisi puolesta iankaikkiseen elämään. Vaikka sinä kuolisit, niin saat kuitenkin rohkeasti lähteä tästä ajasta, koska Kristuksessa sinun osaksesi on luvattu kuolleiden ylösnousemus ja tulevan maailman elämä. Ei siis kuolema, vaan ikuinen elämä, meidän tähtemme kuolleen ja ylösnousseen Herran Kristuksen Jeesuksen kautta. Aamen.

(Saarna on pidetty Samuelin luterilaisessa seurakunnassa Lahdessa 10.11.2013.)

Pääsiäispäivä (1. vsk), 1. Kor. 15:1-11

Evankeliumi: kuolema on voitettu!

Evankeliumi on kirkas ja selvä

Tänä aurinkoisena pääsiäisaamuna – ihanana ylösnousemuksen juhlana – me saamme iloita evankeliumista, hyvästä sanomasta. Pyhä epistola johdattaa meidät tarkastelemaan tätä iloista sanomaa. Meitä ei vain kehoteta muistelemaan menneitä, vaan uskossa omaksumaan tämä pyhä evankeliumi aivan omalle kohdallemme.

Apostoli sanoo: ”Veljet, minä johdatan teidät tuntemaan sen evankeliumin, jonka minä teille julistin”. (1. Kor. 15:1a) Mitä tämä tarkoittaa? Jos apostoli kerran on jo julistanut evankeliumin korinttolaisille, miksi hänen pitää vielä johdattaa heidät tuntemaan se? Onko evankeliumi jotenkin salattu taikka hämärä, niin ettei sitä voi ymmärtää, jollei ensin kovasti yritä nähdä sen sanojen taakse? Ei, evankeliumi on selvä, se on kirkas ja muuttumaton. Oikeastaan Apostoli sanookin tässä korinttolaisille, että hän tahtoo palauttaa heidän mieleensä sen evankeliumin, jonka he jo aiemmin olivat hänen kauttaan kuulleet. Evankeliumi on siis kirkas ja selvä, mutta koska ihmiset eivät sitä ole, evankeliumiin palaaminen ja sen mieleen muistuttaminen on tärkeää. Näin on myös siksi, että evankeliumi ei itsestään pysy meidän mielessämme. Tämä vika ei kuitenkaan ole evankeliumissa, vaan meissä. Siksi meidänkin on syytä aina uudestaan palata siihen evankeliumiin, joka meille on jo aiemmin julistettu.

Evankeliumi ei ole ihmisten mielen mukaista

Mikä tämä evankeliumi sitten on? Tässä maailmassa meille tarjotaan monenlaisia neuvoja ”hyvänä sanomana”.

Kuuluisa japanilainen taiteentutkija 岡倉天心 (Okakura Tenshin) kirjoitti 1900-luvun alussa itämaiseen zen-filosofiaan liittyen: ”Täydellisyyden etsijän täytyy löytää omassa elämässään sisäisen valon heijastus.” (茶の本、第3章  [The Book of Tea, chapter 3]) Onko tässä evankeliumi, joka meille on julistettu? ”Sinä voit löytää itsestäsi sisäisen valon! Kun vain yrität löytää sen, niin sitten elämäsi on hyvää ja onnelista!” Tai 200-luvulla jKr eli egyptiläinen ajattelija Πλωτῖνος (Plotinos) – aikansa merkittävimpiä kreikkalaisen filosofian hahmoja. Kerrotaan, että  neljä kertaa elämänsä aikana hän kohotti itsensä meditaation avulla yhteyteen kaikkein tuonpuoleisimman jumaluuden kanssa (Porphyry: On the Life of Plotinus and the Arrangement of His Work, 23). Onko tässä se hyvä sanoma, joka meille on julistettu? ”Mietiskele oikein kovasti, niin pääset sisimmässäsi yhteyteen kaikkeuden kanssa!” Tai onko hyvä sanoma siinä, mitä meille kyllä joka puolelta julistetaankin: ”Elä niin kuin itse koet parhaaksi! Päätä itse, mikä sinulle on totta! Sitten elämästäsi tulee hyvää ja onnelista!”

Tällaista ”evankeliumia” maailma meille tahtoisi julistaa. Mutta ei näin, rakkaat ystävät! Meille on julistettu toisenlainen evankeliumi. Tämän todellisen evankeliumin ydin on meidän itsemme ulkopuolella. Evankeliumin ydin ei ole siinä, mitä valoa tai jumalayhteyttä me voimme sisimmästämme löytää. Evankeliumi on siinä, mitä meille lahjoitetaan siitä huolimatta, että sisimmästämme ei löydy mitään valoa tai jumalayhteyttä. Evankeliumi on siinä, mitä meille lahjoitetaan juuri siksi, että sellaisenaan meidän sisimmästämme löytyy ainoastaan syntiä ja Jumalan hyvän luomistyön turmelemista, eroa Jumalasta ja Hänen hyvästä tahdostaan.

Hyvä sanoma: Kristus on kuollut ja noussut ylös

Evankeliumi, hyvä sanoma on tässä: Taivaallinen Isä on tahtonut sovittaa juuri tämän meidän syntimme, aivan koko syntisyytemme. Herra on tahtonut korjata meidän rikkomamme yhteyden Hänen ja meidän välillämme. Ja siksi Hän on antanut ainoan Poikansa kuolemaan. Kristus, iankaikkinen Poika, johon millään katoavaisuudella ja kuolevaisuudella ei ollut valtaa, Hän tuli ihmiseksi. Minkä takia? Kuollakseen sinun kuolemasi.

Monen uskonnon perustaja ja keskeinen opettaja on kuollut oman ajattelunsa takia. Monen eri maailmankatsomuksen kannattaja kunnioittaa omaa uskonsankariaan hänen urhoollisen ja kuolemaa halveksivan kieltäymyksensä taikka menehtymisensä tähden. Mutta tässä on jotakin muuta. Tässä on jotakin, mikä erottaa kristillisen uskomme kaikista maailman uskonnoista ja uskomuksista. Todellinen evankeliumi ei jää Kristuksen kuolemaan. Hyvä sanoma on myös ja nimenomaan siinä, että kuolema on voitettu. Jumalan Poika Kristus ”kuolemallaan kuoleman voitti”, niin kuin ortodoksit pääsiäisenä laulavat. Herra Kristus oli kuollut, mutta nyt Hän elää. Hän on noussut ylös. Mutta Kristuksen ylösnousemus ei ole merkittävä tapaus vain siksi, että se on ainutkertainen ihme. Se ei ole merkittävä tapaus vain siksi, että se on totta. Se on toki kaikkea tätäkin: Kristuksen ylösnousemus on valtava ihme, se totta, se on tapahtunut historiassa aivan todellisesti! Mutta tämä ihmisjärjen ylittävä kuoleman voittaminen on merkittävä tapahtuma myös siksi, että se koskee sinua. Kristus Jeesus on voittanut sinun kuolemasi! Koska Hän on kuollut sinun ja koko maailman kuoleman, Hänen ylösnousemuksessaan on sinulle ja koko maailmalle myös auennut ovi ylösnousemukseen ja uuteen elämään. Herra Kristus on noussut ylös ja elää iankaikkisesti, jotta saisi antaa sinun pelkosi, kipusi, kolotuksesi ja ahdistuksesi sijaan uuden elämän, todellisen ja iankaikkisen yhteyden kaikkivaltiaan Jumalan kanssa. Vaikka siis kärsisit monella tavalla, niin, vaikka ruumiisi kuolisi, niin Kristuksessa sinulla on elämä! Siksi mekin saamme yhtyä laulamaan: ”Kristus nousi kuolleista, kuolemallaan kuoleman voitti, ja haudoissa oleville elämän antoi.”

Kirjoitusten mukaan

Epistolassa apostoli painottaa, että Kristuksen kuolema oli jotakin aivan muuta, kuin ihmisten luonnollinen kuolema. Miksi? Siksi, että se tapahtui ”kirjoitusten mukaan”. Myös Herran ylösnousemus  tapahtui ”kirjoitusten mukaan”. Mitä tämä tarkoittaa? Se tarkoittaa, että Jumala oli jo aikojen alussa päättänyt, että Hän Pojassaan Kristusessa valmistaisi pelastuksen koko maailmalle. Hän oli jo ennalta saarnauttanut tämän hyvän sanoman profeettojensa kautta. Sinä varmasti muistat Jesajan ihanan profetian Kristuksen kärsimyksestä, siellä luvussa 53. Ja aivan äsken me Vanhan testamentin tekstistä kuulimme Hoosean sanat, jotka ennakoivat ihmeellistä tapahtumaa: Isä herättää kärsivän Palvelijansa, oman Poikansa kuolleista. ”Tulkaa, palatkaamme Herran tykö, sillä hän on raadellut meitä, ja parantaa meidät, hän on lyönyt meitä, ja sitoo meidät. Hän tekee meidät eläviksi kahden päivän kuluttua, kolmantena päivänä hän meidät herättää, ja me saamme elää hänen edessänsä.” (Hoos. 6:1-2) Kun Paavali siis sanoo, että Hän julistaa Kristuksen kuolemaa ja ylösnousemusta ”kirjoitusten mukaan”, hän tarkoittaa tätä: hän ei tässä tahdo julistaa mitään omaansa, ei mitään muuta evankeliumia kuin sen, mikä oli Jumalan Sanassa jo luvattu, ja minkä Hän oli itseltään Kristukselta saanut. Hänhän sanoo: ”Sillä minä annoin teille ennen kaikkea tiedoksi sen, minkä itse olin saanut”. (1. Kor. 15:3a)

Tässä apostoli toimii oikean Jumalan sanansaattajan tavoin. Pääsiäisen evankeliumitekstistä me juuri kuulimme toisista Jumalan sanansaattajista, enkeleistä, jotka ilmestyivät naisille Herran tyhjällä haudalla. Mitä nämä kirkkaat Herran palvelijat, nämä ihmeelliset henkiolennot sanoivat? Mitä he kehottivat naisia pohtimaan? Oliko heillä jokin mystinen ”enkeliviesti”, jollaisia niin monet nykyäänkin pyrkivät kuulemaan? Ei, vaan nämä Herran sanansaattajat kehottivat naisia muistelemaan sitä, mitä Herra Jeesus itse oli heille aiemmin sanonut. He kehottivat muistamaan Herran sanaa! Mikä se sana oli? Se oli juuri tämä: ”Ihmisen Poika pitää annettaman syntisten ihmisten käsiin ja ristiinnaulittaman, ja hänen pitää kolmantena päivänä nouseman ylös.” (Luuk. 24:7)

Näin toimii myös Kristuksen apostoli ja seurakuntien piispa Paavali. Hän sanoo julistavansa Kristusta ”kirjoitusten mukaan”. Näin toimii jokainen Jumalan Sanan mukainen seurakunnan sanansaattaja, ἄγγελος (angelos) tai ”seurakunnan enkeli”, niin kuin Ilmestyskirjassa pastorinvirkaa nimitetään (Ilm. 1:20–2:1). Seurakunnan paimenen tehtävänä ei ole julistaa seurakunnalle mitään muuta, kuin Jumalan sanaa sellaisena kuin se on kirjoitettu. Tämä on luovuttamattoman tärkeää, sillä vain Kristuksen evankeliumissa on voitto synnistä ja kuolemasta. Kaikki muu on vain ihmisten näennäistä hurskautta ja oman itsen parantelupyrkimystä. Mutta kun saarnataan evankeliumia syntien Sovittajasta ja kuoleman Voittajasta, niin tämä evankeliumin sana tuo kuulijoille sovituksen synnistä ja voiton kuolemasta.

Palauta evankeliumi mieleesi – se tuo pelastuksen!

Siksi on tärkeää, aivan kaikkein tärkeintä aina uudestaan palauttaa mieleen evankeliumi Kristuksesta. Tehkäämme mekin niin! Saarnaa sinäkin aivan joka päivä itsellesi: Jeesus on kuollut minun rikkomusteni tähden ja Hänet on herätetty kuolleista kolmantena päivänä minun vanhurskauttamiseni tähden! (Room. 4:25) Ja tee niin kuin apostoli tässä kehottaa: ”Veljet, minä johdatan teidät tuntemaan sen evankeliumin, jonka minä teille julistin, jonka te myöskin olette ottaneet vastaan ja jossa myös pysytte ja jonka kautta te myös pelastutte, jos pidätte siitä kiinni semmoisena, kuin minä sen teille julistin, ellette turhaan ole uskoneet.” (1. Kor. 15:1-2) Pysy sinäkin Kristuksen evankeliumissa. Tässä oleva sanamuoto tarkoittaakin nimenomaan sellaista pysymistä, joka on aloitettu ja joka sitten jatkuu varmana. Tämä on tärkeää. Tulee nimittäin monta päivää, jolloin tällaista evankeliumissa ”pysymistä” tarvitaan. Monta kertaa maailma ja oma vanha lihasikin pyrkivät hämärtämään tämän kirkkaan ja selvän evankeliumin kuoleman voittajasta. Monta kertaa voit joutua kokemaan, aivan kuin murskautuisit synnin taakan alle. Mutta juuri silloin: pysy evankeliumissa ja pidä siitä kiinni sellaisena, kuin se on sanassa sinulle julistettu! Sano silloin: Kristus on minun puolestani suostunut murskautumaan synnin alle, niin, minun syntitaakkani alle. Mutta Hän on voittanut sen painon! Minun Herrani Jeesus Kristus on nyt kuolemallaan musertanut tuon taakan. Hän on noussut ylös ja nyt Hän elää! Eikä Hän elä vain päästäkseen ennätysten kirjaan tai maailman merkkihenkilöiden joukkoon. Kristus elää siksi, että en enää eläisi minä, vaan Hän itse eläisi minussa. (Gal. 2:20)

Muistuttakaamme mekin siis tällä tavalla itsellemme Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen evankeliumia ja pitäkäämme siitä kiinni sellaisena kuin se sanassa on meille julistettu. Kun me niin teemme, niin sana lupaa: tämän evankeliumin kautta me myös pelastumme. Tämä on varmasti totta.

(Saarna on pidetty Samuelin seurakunnassa Lahdessa 31.3.2013.)