15. sunnuntai helluntaista (1. vsk), Luuk. 17:11–19

Jeesus parantaa ja lahjoittaa uskon

Pitalisten miesten armonpyyntö

Jeesus oli matkalla Jerusalemiin. Eräässä kylässä Häntä kohtasi kymmenen miestä. Varmaankin heillä oli rikki revityt vaatteet, tukka hajallaan ja parta peitettynä. Heidän käyttäytymisensä oli arkaa ja he jäivät seisomaan loitommaksi Jeesuksesta (Luuk. 17:12b). Näillä miehillä oli pitali, vakava ihosairaus, johon ei tunnettu parannuskeinoa. Mutta heidän käytöksessään oli kyse enemmästäkin kuin vain yrityksestä estää tämän ruumiin sairauden tarttuminen toisiin. Vanhan testamentin laki nimittäin osoitti, että pitali oli myös rituaalisen saastaisuuden syy. Ihmisen piti olla tietyllä tavalla puhdistautunut ja valmistautunut voidakseen elää Jumalan kansan yhteydessä sekä tullakseen Hänen pyhyytensä läsnäoloon temppelissä. Jos taas joku oli rituaalisesti saastainen, hänen piti jäädä sekä kansan että temppelin ulkopuolelle, ettei joutuisi kohtaamaan Jumalan pyhyyttä valmistautumatta, ja ettei myöskään saastuttaisi muita ja niin estäisi heidän pääsyään jumalanpalveluselämän yhteyteen. Siksi pitalisten piti asua yksinään, leirin ulkopuolella. Heidän piti myös pukeutua edellä kuvatulla tavalla ja muita ihmisiä nähdessään ilmoittaa olevansa epäpuhtaita huutamalla: ”Saastainen, saastainen!” (3. Moos. 13:45–46)

Mutta nyt Herra Jeesus tuli siihen kylään, jonka liepeillä nämä kymmenen pitalista elivät. Nämä miehet olivat kuulleet puhuttavan Jeesuksesta, ihmeellisestä opettajasta, joka oli parantanut vakavasti sairaita, myös pitalisia. Siksi nyt, kun he näkivät Jeesuksen, he korottivat äänensä ja sanoivat: ”Jeesus, mestari, armahda meitä!” (Luuk. 17:13) Miehet siis tunnustivat pitävänsä Jeesusta – niin kuin sana kuuluu – toisten ”päälle asetettuna” (ἐπιστάτα), siis mestarina tai opettajana, juutalaisena rabbina. He tunnustivat myös uskovansa, että rabbi Jeesus saattoi halutessaan armahtaa heitä, parantaa heidän sairautensa ja pelastaa heidät. ”Jeesus, mestari, armahda meitä!” he huusivat.

Jeesuksen vastaus

Miten Jeesus reagoi pitalisten pyyntöön? Heidät nähdessään Herra sanoi heille: Menkää ja näyttäkää itsenne papeille. (Luuk. 17:14a) Miksi Jeesus sanoi näin?

Jumala oli Mooseksen välityksellä säätänyt, että jos jotakin ihmistä epäiltiin pitalisairaudesta, hänet piti viedä pappi Aaronin tai jonkun hänen poikansa, pappien, eteen. (3. Moos. 13:2) Koska pitalissa oli kyse rituaalisesta saastaisuudesta ja siis myös jumalanpalveluselämään liittyvästä asiasta, oli juuri pappien suoritettava pitalisairauteen liittyvät tarkastukset. Samoin myös se, jonka pitali näytti parantuneen, piti tuoda papin eteen tarkastettavaksi. Jos pappi totesi potilaan parantuneen sairaudestaan, suoritti hän lain mukaisen puhdistamisen. Pappi käski ottaa puhdistettavaa varten kaksi elävää, puhdasta lintua, setripuuta, helakanpunaista lankaa ja isoppikorren. Hän käski teurastaa toisen linnun saviastian päällä, jossa oli raikasta vettä. Sitten hän otti elävän linnun ja setripuun, helakanpunaisen langan ja isoppikorren, ja kastoi ne elävän linnun kanssa sen linnun vereen, joka teurastettiin veden päällä. Tätä veden ja veren seosta hän sitten pirskotti seitsemän kertaa siihen, joka oli puhdistettava pitalista. Kun parantunut sitten oli ajanut hiuksensa ja pessyt itsensä ja vaatteensa, oli hän puhdas. Sen jälkeen hän sai mennä leiriin toisten luo, sekä tulla kahdeksantena päivänä temppeliin. (3. Moos. 14:2–3)

Pitaliset miehet olivat varmasti kuulleet näistä lain säädöksistä. Mutta siitä huolimatta he mahtoivat ihmetellä Jeesuksen kehotusta melkoisesti. Eikö Jeesus aikonutkaan parantaa heitä? Eikö Hän aikonutkaan esimerkiksi ojentaa kätensä ja koskettamalla heitä? Niinhän Hän oli ennenkin parantanut pitalisia. (Luuk. 5:12–13) Miksi Jeesus nyt vain kehotti heitä lähtemään Jerusalemiin, näyttämään itseään papeille? Ei varmaankaan sitä varten, että pappi olisi voinut todeta heidät pitalisiksi? Olihan tämä heidän sairautensa julkisesti todettu jo ajat sitten. Toinen syy mennä näyttämään itseään papille olisi ollut se, että pitalin epäiltiin parantuneen. Mutta nämä miehethän olivat vielä aivan sairaita. Ei heissä ollut merkkiäkään parantumisesta. Miksi ihmeessä Jeesus siis nyt käski heitä lähtemään pappien luo tarkastettaviksi? Ehkä nämä miehet hetken siinä miettivätkin, pitäisikö lähteä vaiko ei.

Jeesuksella oli selvä syy toimia näin: Sairaat miehet uskoivat kyllä Jeesuksen mahdollisuuksiin parantaa heidän sairautensa. Juuri sitä vartenhan he olivat huutaneet Häntä avuksi. Mutta Jeesus tahtoi lahjoittaa heille uskon enempäänkin. Näiden miesten piti nyt mennä pappien luo aivan kuin he olisivat jo olleet terveitä, tullakseen julistetuiksi terveiksi. Tämä vaati heiltä vahvempaa uskoa kuin heidän uskonsa siihen, että Jeesus saattoi parantaa heidän ruumiillisen sairautensa. Mutta miten Jeesus sitten tahtoi lahjoittaa heille lisää uskoa? Sanansa kautta. Juuri Jeesuksen sana sai nämä sairaat miehet toimimaan. Eihän heillä ollut mitään muuta toivoa kuin tehdä niin kuin Jeesus sanoi. Vain siten he saisivat tietää oliko Jeesuksen sanassa voima. Heidän vain piti luottaa Jeesuksen sanaan ja lähteä pappien luo.

Sana vahvistaa uskoa

Tällä tavalla Jeesuksen sana toimii sinunkin elämässäsi. Kun sinun uskosi on heikko ja vajavainen, Jeesus tahtoo antaa sanansa uskosi vahvistukseksi. Ajattele asiaa vaikka näin: Jos sinulla on kaapin hyllyllä odottamassa ruokaa, mutta et syö sitä, se ei hyödytä sinua ollenkaan. Mutta jos syöt ruokaa, se vahvistaa sinua. Sinä et ehkä tule ajatelleeksi tai edes tiedä millä tavalla mikäkin ruoka sinua vahvistaa, mutta uskot, että se tekee niin. Kun syöt, saat myös aivan käytännössä huomata, että näin tapahtuu: saat energiaa suorittaa kaikkia askareitasi. Siksi sinä syöt kun sinulla on nälkä. Jeesuksen sana on niin kuin tuo ruoka. Jos sinulla on hyllyllä Raamattu, mutta et kuule tai lue sen sanaa saati ojentaudu sen mukaan, ei tämä Jumalan sana hyödytä sinua lainkaan. Mutta jos kuulet Jeesuksen sanaa ja teet sen mukaan, se vahvistaa sinun uskoasi entisestään. Vaikka sinä et tiedä millä tavalla Hänen sanansa sinua vahvistaa, kuitenkin uskot, että se tekee niin. Kun sitten kuulet Hänen sanaansa ja toimit sen mukaan, saat huomata, että juuri näin myös tapahtuu: sana vahvistaa sinun uskoasi.

Pitaliset parantuvat

Näin tapahtui myös näiden pitalisten miesten kohdalla. He eivät tienneet mitä Jeesuksen sanasta seuraisi. Kuitenkin he tekivät Hänen sanansa mukaan, koska luottivat, että he niin saisivat nähdä mitä Jeesus tekisi.

Mitä Jeesus siis teki? Pyhä Luukas kirjoittaa: Ja tapahtui heidän mennessään, että he puhdistuivat. (Luuk. 17:14b) Kun miehet olivat vasta matkalla kohti Jerusalemia, he äkkiä huomasivat olevansa terveitä. Heidän ruumiinsa oli puhdistunut pitalista. Varmaan he pysähtyivät ihmettelemään ja koskettamaan ennen niin sairaita käsiään, jalkojaan ja kasvojaan, ja näyttämään toisilleen: ”Katso, minäkin olen parantunut!” Voi mikä riemu! Ei ole vaikea kuvitella, että miehet aivan huusivat ilosta nähdessään, mitä Jeesuksen sana oli saanut aikaan. Heidän heikko uskonsa sai vahvistuksen: Jeesuksen sana oli voimallinen tekemään sen mitä se sanoi!

Mennäkö pappien luo vai ei?

Mutta kun suurin riemu oli vähän laantunut, he tajusivat pohtia: Mitä nyt sitten pitäisi tehdä? Aivan niin, Jeesushan oli käskenyt heitä menemään ja näyttämään itsensä papeille. Siispä Jerusalemiin! Äsken miehet olivat epäröineet lähteä näyttämään papeille puhdistuneensa, koska eivät vielä olleet puhdistuneet. Mutta nyt jos koskaan, kun he olivat puhdistuneet, oli heillä kaikki syy tehdä niin kuin Jeesus oli kehottanut ja mennä pappien luo.

Kuitenkin yksi näistä kymmenestä epäröi. Siitä uskosta, joka oli saanut hänet huutamaan Jeesukselta armahdusta, ja siitä sanasta, jolla Jeesus oli nyt parantanut hänet, hänen sydämessään syntyi jotakin, joka veti häntä takaisin Jeesuksen luo. Noiden muiden yhdeksän miehen sydämessä mitään tällaista ei syntynyt. He huomasivat vain ruumiilliseen parantumisensa, mutta eivät muistaneet Häntä, joka oli heidät parantanut. Siksi he jatkoivat matkaansa Jerusalemiin.

Sana vahvistaa uskoa – mutta myös loukkaa

Näin käy kun Jumalan sanaa saarnataan. Herra Jeesus kyllä aina saarnaa sanansa ja antaa sen välityksellä Pyhän Henkensä. Näin Herra sanansa kautta tekee työtään meidän heikon uskomme vahvistukseksi. Silti kaikkien kohdalla Pyhä Henki ei saa vaikuttaa uskon vahvistumista. Syy ei ole ole Herrassa tai Hänen sanassaan, vaan kuulijoiden sydämen kovuudessa. Itsessään Jumalan sana on aina elävä ja eläväksi tekevä sana, mutta ihmisten sydämen kovuuden vuoksi se jopa paaduttaa niitä, jotka eivät halua kuulla sitä.

Rakkaat kristityt, meidänkään ei tarvitse joutua epätoivoon, jos seurakuntamme väkimäärä ei ole valtavan suuri, tai jos se ei ole jatkuvassa kasvussa. Totta kai meidän tulee tehdä niin kuin Jeesus itsekin teki: meidän tulee etsiä jokaista eksynyttä ja ystävällisesti toivottaa heitä tervetulleiksi Hänen sanansa kuuloon, Jumalan ja Hänen seurakuntansa yhteyteen. Meidän tulee myös kilvoitella siinä, ettei kukaan meidän syntiemme ja taitamattomuutemme vuoksi loukkaantuisi Kristukseen tai Hänen seurakuntaansa. Mutta samalla meidän on hyvä muistaa: se, että joku joskus lähtee pois seurakunnasta, voi johtua myös Jeesuksen sanasta itsestään. Sanoohan Herra itsekin, että on erilaisia sanan kuulijoita. On niitä, jotka kuullessaan Jumalan sanan säilyttävät sen vilpittömässä ja hyvässä sydämessä ja tuottavat hedelmän kärsivällisyydessä (Luuk. 8:15b). Toisten kohdalla taas käy niin, että kuullessaan sanan he ottavat sen kyllä ilolla vastaan, mutta heillä ei ole juurta: ainoastaan ajaksi he uskovat ja kiusauksen hetkellä luopuvat. (Luuk. 8:13) Näin kävi jo Jeesuksen itsensä saarnatessa. Pyhä Johannes kertoo, että jotkut Jeesuksen opetuslapsista nurisivat Jeesuksen sanoja vastaan ja pitäneet niitä kovana puheena, jota ihminen ei voi kuunnella. He olivat loukkaantuneet Herran sanoihin. Siksi he lopulta myös vetäytyivät pois eivätkä enää vaeltaneet hänen kanssansa. (Joh. 6:60, 66) Tänäänkin sama Jeesus saarnaa samaa sanaansa myös meidän seurakunnassamme – suokoon Jumala, että me sallisimme Jeesuksen aina olla seurakuntamme ylipaimenena ja saarnaajana! Mutta kun Jeesus saarnaa, mitä tapahtuu? Monet loukkaantuvat, eivätkä enää palaa Herran luo, eivät edes evankeliumin lahjat saatuaan. Mutta joskus on olemassa joku, jolle Kristus kelpaa.

Yksi noista kymmenestä parantuneesta pitalisesta oli sellainen ihminen. Hänelle kelpasi paitsi ruumiillinen parantuminen myös itse Parantaja, Jeesus Kristus. Siksi, kun nuo muut yhdeksän kiirehtivät kohti Jerusalemia, tämä mies ei voinut olla palaamatta Jeesuksen, suuren parantajansa luo. Hän palasi takaisin ja ylisti Jumalaa suurella äänellä ja lankesi kasvoilleen hänen jalkojensa juureen ja kiitti häntä (Luuk. 17:15b–16a).

Suokoon Jumala, että kun Jeesus puhuu meille ja selittää meille kirjoitukset, mekin saamme sydämeemme sellaisen palon (vrt. Luuk. 24:32), että mielessämme on vain: ”Jeesuksen luo!”

”Sinun uskosi on sinut pelastanut”

Jeesus sanoi miehelle: Nouse ja mene; sinun uskosi on sinut pelastanut. (Luuk. 17:19) Herra siis käski miestä nousemaan ja jatkamaan matkaansa Jerusalemiin papin eteen, että hänet julistettaisiin virallisesti parantuneeksi ja hän pääsisi takaisin normaaliin elämään muun kansan parissa. Mutta Jeesus sanoi muutakin: sinun uskosi on sinut pelastanut. Huomaatko miten suuren painon Herra tässä antaa uskolle? Hän ei kuitenkaan tarkoita sitä, että tämän miehen usko olisi ollut hänen pelastuksen vaikuttava syy. Pikemminkin Herra tarkoittaa, että miehen usko oli pelastuksen vastaanottamisen väline, siis se tekijä, joka yhdisti miehen Parantajaan ja Pelastajaan, Jeesukseen. Ja itse asiassa tuo uskokin – niin kuin kuulimme – oli Herran lahja, jonka Hän oli lahjoittanut tälle miehelle sanansa kautta. Jeesus siis sanoo, että uskoessaan Jeesukseen ja Hänen sanaansa mies oli saanut pelastuksen, vieläpä kerta kaikkiaan ja siten, että hän oli nyt pelastettu. Siksi Herra sanoi: sinun uskosi on sinut pelastanut. On aivan kuin Hän olisi sanonut: ”Katso mitä sinun uskosi minuun ja minun voimani on tehnyt sinulle! Pysy nyt tässä uskossa minuun ja katso mitä se sekä minun voimani vieläkin tekevät sinulle!”

Jeesus parantaa ja lahjoittaa uskon

Rakkaat ystävät! Herra Jeesus Kristus on tullut meidänkin syntiemme ja sairauksiemme kantajaksi. Hän on tullut saastaiseksi meidän syntiemme ja epävanhurskautemme saastasta (vrt. 2. Kor. 5:21). Sen tähden Hän, taivaallinen Herra on tullut aivan kuin pitalisairaaksi, joka kaikki hyljeksivät. Kuule nyt, miten hyvin profeetta Jesajan kuvaus Kristuksesta sopii siihen, miten pitalisiin suhtauduttiin: Hän – siis Kristus – oli ylenkatsottu, ihmisten hylkäämä, kipujen mies ja sairauden tuttava, jota näkemästä kaikki kasvonsa peittivät, halveksittu, jota emme minäkään pitäneet. Mutta totisesti, meidän sairautemme hän kantoi, meidän kipumme hän sälytti päällensä. Me pidimme häntä rangaistuna, Jumalan lyömänä ja vaivaamana, mutta hän on haavoitettu meidän rikkomustemme tähden, runneltu meidän pahain tekojemme tähden. Rangaistus oli hänen päällänsä, että meillä rauha olisi, ja hänen haavainsa kautta me olemme paratut. (Jes. 53:3–5)

Tällaiseksi Herra Jeesus on tullut, että sinä noiden kymmenen miehen lailla pääsisit syntisairautesi ja saastaisuutesi taakasta, pääsisit Jumalan yhteyteen. Hän ei ole käyttänyt sinun puhtaaksi pirskottamiseesi setripuuta, helakanpunaista lankaa, isoppikortta, linnun verta ja vettä. Hän on käyttänyt sitä, mihin tämä kaikki ennalta viittasi. Hän on käyttänyt ristinsä puuta ja helakanpunaista vertaan. Isoppikorren päähän laitetusta sienestä Hän, ristin nestehukasta janoinen Mestari on juonut hapanviiniä ja sanonut: Se on täytetty. (Joh. 19:28–30) Kuulitko? Jeesuksessa ja Hänen ristissään Vanhan testamentin laki saastaisen puhdistamisesta on täytetty. Jumalan koko lain koko vaatimus on täytetty! Eikä siinä edes ole vielä kaikki. Jeesus ei ole käyttänyt linnun verellä sekoitettua vettä puhdistaakseen sinut. Hän on käyttänyt pyhällä sanallaan sekoitettua vettä – voisimme Lutherin kanssa sanoa: kalliin sovintoverensä punaamaa vettä – sinun, syntisen ja saastaisen puhdistamiseen. Pyhässä kasteessa Hän, ylimmäinen Pappi on tällä vedellä pirskottanut sinut puhtaaksi kaiksesta synnistäsi. Niin sinäkin saat käydä esiin Jumalan pyhyyden läsnäoloon totisella sydämellä, täydessä uskon varmuudessa, sydän vihmottuna puhtaaksi pahasta omastatunnosta ja ruumis puhtaalla vedellä pestynä (Hebr. 10:22). Jeesuksen Kristuksen tähden, Häneen kastettuna ja Hänen sanansa kautta uskon lahjan saaneena sinä olet puhdas, Jumalalle kelvollinen ja rakas lapsi. Sanansa kautta Hän yhä uudelleen vahvistaa uskoasi itseensä ja puhdistaa sinua synneistäsi. Se kaikki on Hänen armollista tekoaan! Tee sinä siis nyt samoin kuin tuo pitalista puhdistunut mies: kiitä Jumalaa Herrasi Jeesuksen kautta Hänen armostaan sinua kohtaan.

(Saarna on pidetty Samuelin luterilaisessa seurakunnassa Lahdessa 22.9.2019.)

14. sunnuntai helluntaista (1. vsk), 1 Joh. 4:7–12

Rakastakaamme toinen toistamme

Päivän epistolatekstissä pyhä Johannes kirjoittaa: Rakkaani, rakastakaamme toinen toistamme (1. Joh. 4:7).

Tässä maailmassa puhutaan paljon rakkaudesta. Rakkaus on se asia, josta ihminen on aina ollut kiinnostunut. Vaikkapa jo antiikin kirjallisuudesta aina uusimpiin listahitteihin asti on juuri rakkaus se aihe, josta on kirjoitettu, puhuttu ja laulettu valtavasti. Mutta oletko sinä huomannut mistä näkökulmasta rakkautta useimmiten tässä maailmassa tarkastellaan? Useimmiten rakkaudella tarkoitetaan sitä, mitä itse odotetaan saatavan toiselta.

Raamatussakin puhutaan paljon rakkaudesta. Esimerkiksi miehen ja naisen välisen aviollista rakkautta ylistetään sen lehdillä enemmän ja syvällisemmin kuin missään muualla. Moni on myös kuullut, että lähimmäisenrakkaus on yksi kristinuskon pääteemoista. Mutta oletko sinä huomannut mistä näkökulmasta rakkautta Raamatussa tarkastellaan? Raamatun puhe rakkaudesta on erilaista kuin muun maailman puhe samasta aiheesta. Keskuksessa ei olekaan se, mitä itse odotetaan saatavan toiselta. Pikemminkin kyse on antamisesta toiselle.

Minä väitän, että tämä maailma ja sen uskosta osattomat ihmiset eivät pysty uhrautuvaan ja itsensä antavaan rakkauteen lainkaan, eivätpä edes tule ajatelleeksi sellaista. Tässä ei oikeastaan ole mitään ihmeellistä. Etsiihän jokainen syntiin langennut ihminen – sellainen kuin sinä ja minä – luonnostaan vain omaa etuaan. Siksi jokainen luonnostaan myös tavoittelee rakkautta itselleen. Sen sijaan kristillinen ajatus, jonka mukaan minut on luotu rakastamaan ja palvelemaan toisia, jää luonnollisen ihmisen elämässä syrjään, ja on hänelle jopa aivan tuntematon.

Sanan varsinaisessa merkityksessä rakkaus – siis toiselle antaminen – voikin kuulua vain kristilliseen elämään. Tähän viittaa myös se, mitä pyhä Johannes päivän epistolassa sanoo. Hän aloittaa kuulemamme tekstikatkelman puhuttelulla: Rakkaani – tai ”rakkaat” (Ἀγαπητοί). Keille hän puhuu? Hän puhuu kristilliselle seurakunnalle. Toki itsessään nämä ihmiset ovat niin monenlaisia ja toisiinsa verrattuina erilaisiakin, että inhimillisesti katsoen heillä ei varmasti olisi paljoakaan tekemistä keskenään. Voi myös olla, että jos rakkautta katsottaisiin vain oman saamisen näkökulmasta niin kuin maailma tekee, harva näistä ihmisistä toivoisi saavansa rakkautta toisiltaan, siis aivan erilaisilta ihmisiltä kuin mitä itse on. Mutta näitä ”rakkaita”, joita apostoli puhuttelee, yhdistää yksi tekijä: Kristuksen rakkaus. Täysin riippumatta heidän iästään, elämänkokemuksestaan, koulutuksestaan, lahjavarustuksestaan, musiikkimaustaan tai muista ominaisuuksistaan, nämä ihmiset ovat kaikki yhtä lailla riippuvaisia Kristuksen rakkaudesta, mutta myös yhtä lailla tulleet osallisiksi Kristuksen rakkaudesta. Juuri siksi pyhä apostoli kutsuu heitä ”rakkaiksi”, toisin sanoen Kristuksen rakastamiksi, Hänen rakkaiksi veljikseen ja sisarikseen. Kristuksessa heistä on tullut myös apostolin rakkaita veljiä ja sisaria.

Huomaatko nyt, miten kaukana pyhän Raamatun rakkauskäsitys on iltapäivälehtien ja tosi-TV-sarjojen rakkauskäsityksestä? Jumalan sanassa on kysymys rakkaudesta sanan varsinaisessa merkityksessä, siis siitä rakkaudesta, joka kuuluu ja voikin kuulua vain kristilliseen elämään. Tähän asiaa liittyy myös se, mitä apostoli seuraavaksi kirjoittaa.

*

Hän kirjoittaa: sillä rakkaus on Jumalasta (1. Joh. 4:7). Apostoli siis ilmaisee mistä rakkaus on peräisin. Samalla hän ilmaisee myös mistä rakkaus ei ole peräisin. Rakkaus on Jumalasta; rakkaus ei ole ihmisestä.

Siinä määrin kuin rakkaudesta puhutaan ihmisestä olevana asiana, sille käy aina niin kuin iltapäivälehtien otsikoissa: ”rakkaus loppui”. Jos rakkaudella ymmärretään sitä, mitä itse odotetaan saatavan toiselta, se ”loppuu” aivan varmasti, jopa sillä sekunnilla kuin ihminen ei enää koe sisimmässään rakkauden tunnetta toista kohtaan. Aika monet ovat panneet merkille miten tämä yleensä tapahtuu: Kun ihminen ihastuu toiseen, hän tuntee tätä kohtaan ihmettelevää uutuuden viehätystä – siis ”rakkautta”. Aina tuntuu olevan odotettavissa jotakin uutta ja jännittävää saatavaa toiselta. Mutta eihän kenenkään ihmisen elämä voi olla jatkuvaa ihastuksen tai ”rakkauden” tunnetta. Itse asiassa näin ei edes kuulu olla. Ihmissuhteen on määrä kasvaa tuosta alkuihastuksesta, jotta se voisi jatkua. Useimpien kohdalla ihastunutta ”rakastumista” kestää noin parin vuoden ajan. Sen jälkeen moni eroaa, koska kokee, että ”rakkaus loppui”. Tämä johtuu siitä, että ihmiset keskittyvät lähinnä siihen ”rakkauteen”, jota tunnetaan tunteissa ja joka siis on ihmisestä peräisin, ja joka odottaa toiselta jotakin erityistä, eivätkä siihen rakkauteen, joka antaa itsestään toiselle.

Myös sinä, joka olet kristitty, tiedät itsestäsi millaista on rakkauden loppuminen. Yhtäältä sinä olet kyllä saanut Jumalan armosta tulla osalliseksi Kristuksen rakkaudesta. Siksi sinä kuulut niihin, jotka tuntevat todellisen rakkauden, itsensä uhraavan rakkauden. Sitä sinäkin olet saanut kristittynä harjoitella. Mutta toisaalta olet myös huomannut: Et osaa rakastaa niin kuin sinun pitäisi, et Jumalaa yli kaiken etkä lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Sinussa asuu vielä se vanha ihminen, joka haluaa vain lisää itselleen. Jos peilaat asiaa Jumalan lain vaatimuksiin, huomaat, että olet itsessäsi kokonaan rakkaudeton ja syntinen, ja siksi myös kadotuksen ansainnut ihminen.

Mutta ihana asia on se, että todellinen rakkaus ei ole peräisin ihmisestä. Pyhä Johannes sanoo: Jumala on rakkaus (1. Joh. 4:8b). Siksi myös todellisen rakkauden on oltava peräisin Hänestä. Apostoli kirjoittaakin: joka rakastaa, on Jumalasta syntynyt ja tuntee Jumalan. (1. Joh. 4:7b) Huomaa tarkoin, ettei hän tässä tarkoita sitä, että jos sinä ensin rakastat oikein kovasti, voit syntyä Jumalasta ja alkaa myös tuntemaan Hänet. Ei, pikemminkin hän tarkoittaa tätä: kukaan ei voi rakastaa toista ja antaa itseänsä toiselle, ellei ole ensin syntynyt Hänestä, joka on itse Rakkaus ja josta rakkaus siis myös on peräisin. Todellinen rakkaus on seurausta siitä, että on ensin syntynyt Jumalasta.

Seuraavaksi katsomme miten tämä tapahtuu.

*

Apostoli kirjoittaa: Siinä ilmestyi meille Jumalan rakkaus, että Jumala lähetti ainokaisen Poikansa maailmaan, että me eläisimme hänen kauttansa. (1. Joh. 4:9)

Katso nyt, mikä Jumalan armo tässä meille ilmoitetaan! Sinä et osannut rakastaa Jumalaa yli kaiken etkä lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Sen sijaan käsityksesi rakkaudesta keskittyi siihen, mitä sinä lähimmäiseltäsi halusit saada itsellesi. Mutta Jumalapa antoi rakkautensa – todellisen rakkauden – ilmestyä meille. Hän lähetti ainosyntyisen Poikansa Jeesuksen Kristuksen maailmaan. Mitä varten? Sitä varten, että Jeesus rakastaisi sinua, rakkaudetonta. Sitä varten, että Jeesus osoittaisi sinulle, rakkaudettomalle suurinta mahdollista rakkautta, sitä, josta Hän itse sanoo: Sen suurempaa rakkautta ei ole kenelläkään, kuin että hän antaa henkensä ystäväinsä edestä. (Joh. 15:13) Jumala osoitti rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus, kun me vielä olimme syntisiä, kuoli meidän edestämme. (Room. 5:8) Jeesus tuli ottamaan juuri sinun rakkaudettomuutesi ja kaikki muutkin syntisi omikseen. Jeesus kantoi sinun rakkaudettomuutesi ja kaikki muutkin syntisi ruumiissansa ristinpuuhun, että sinä syntisairas parantuisit Hänen haavojensa kautta, ja synneistä pois kuolleena eläisit vanhurskaudelle (1. Piet. 2:24).

Mutta mitä tällainen synneistä pois kuoleminen ja vanhurskaudelle eläminen tarkoittaa? Kaikkihan kyllä sen tietävät, että Jeesus Kristus kuoli kerta kaikkiaan. Mutta miten sinä sitten kuolit pois synneistä? Vastaus: Sinun vanha, lihallinen ihmisesi, joka ei osaa rakastaa Jumalaa ja lähimmäistä, vaan ainoastaan itseään – tämä vanha ihmisesi  ristiinnaulittiin pyhässä kasteessasi Kristuksen kanssa ja haudattiin yhdessä Hänen kanssaan kuolemaan, että niin kuin Hänet herätettiin kuolleista, samoin sinäkin vaeltaisit uudessa elämässä (Room. 6:4, 6). Pyhän sanansa ja kasteen kautta Jumala on itse synnyttänyt sinut uudesti, elämään uutta elämää Kristuksessa, joka on Elämä (Joh. 14:6).

Tällä tavalla Jumalasta syntyminen on nimenomaan Jumalasta. Se ei siis ole ihmisistä. Yhtä vähän kuin sinä olet pystynyt päättämään syntymisestäsi tähän maailmaan, yhtä vähän sinä pystyt päättämään syntymisestä Jumalasta. Jumalan täytyy tehdä tämä sinussa, ja niin Hän on tehnytkin: Sinä, joka olet kristitty, olet syntynyt Jumalasta Hänen sanansa ja kasteen kautta. Siksi pyhä Johannes kirjoittaakin: Jumala lähetti ainokaisen Poikansa maailmaan, että me eläisimme hänen kauttansa.

Ajattele: Sinä, joka itsessäsi olit kuollut, elät! Sinä, joka itsessäsi olit rakkaudeton ja kykenemätön rakastamaan, rakastat!

*

Edellä sanotun perusteella ymmärrämme myös sen, mitä apostoli seuraavaksi kirjoittaa: Rakkaani, jos Jumala on näin meitä rakastanut, niin mekin olemme velvolliset rakastamaan toinen toistamme. (1. Joh. 4:11)

Kun Jumala siis ensin rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi, olemme mekin – tämän rakkauden yhteyteen päästyämme – velvolliset rakastamaan toisiamme – tai niin kuin sanat voitaisiin kääntää: ”myös me olemme velkaa toisiamme rakastamaan” (καὶ ἡμεῖς ὀφείλομεν ἀλλήλους ἀγαπᾶν). Luterilainen tunnustuksemme selittää tätä asiaa oikein: ”Me uskomme, opetamme ja tunnustamme edelleen, että kaikki ihmiset ovat velvollisia tekemään hyviä tekoja, mutta aivan erityisesti ne, jotka Pyhä Henki on uudestisynnyttänyt ja uudistanut.” (Yksimielisyyden ohje, tiivistelmä 4, 8.)

Mitä tällainen rakastaminen sitten voisi sinun kohdallasi tarkoittaa? Ensiksi, rakastaminen sanan varsinaisessa ja kristillisessä mielessä on sitä, että eletään Jumalan pyhän tahdon mukaan, siis toteutetaan kymmenessä käskyssä lausuttuja asioita. Tämä Jumalan laki on puhdasta rakkautta ihmistä kohtaan. Siksi myös todellinen rakkaus on sitä, että toimitaan Jumalan lain mukaan. Jos sinä siis pohdit, mitä sinun pitäisi tehdä rakastaaksesi paitsi Jumalaa yli kaiken myös lähimmäistäsi niin kuin itseäsi, avaa katekismuksesi ja lue kymmenen käskyä selityksineen. Niissä sinulle riittää tekemistä koko elämäsi ajaksi!

Mutta jotta emme tarkastelisi asiaa vain teorian tasolla, kuule toiseksi myös tämä: Itsessään Jumalan laki on tietenkin muuttumaton ja siksi kaikille ihmisille sama. Kuitenkin se, minkälaisen muodon lähimmäisen rakastaminen käytännössä ottaa, riippuu myös siitä kutsumuksesta, jonka Jumala on kullekin antanut. Esimerkiksi poliisin kutsumustehtävää suorittamaan asetettu kristitty rakastaa valvomalla lain ja järjestyksen noudattamista. Jos nyt ihmiset perjantai-iltana tuolla Lanu-aukiolla nousevat Jumalan asettamaa hyvää järjestystä vastaan, saattaa tämän rakkauden osoittaminen tarkoittaa myös voimakeinojen käyttämistä. Tällaisten kovienkin toimenpiteiden takana on kuitenkin rakkaus. Poliisi laittaa itsensä aivan ruumiillisesti likoon asian selvittämiseksi, ettei lähimmäisen tarvitsisi tehdä niin, ja että lähimmäisillä olisi turva ja rauha. Toisaalta äidin kutsumustehtävää suorittamaan asetettu kristitty rakastaa toisella tavalla: hoitamalla lastaan hellästi, ruokkimalla, kylvettämällä, pyykkiä pesemällä, ulkoiluttamalla, opettamalla ja olemalla läsnä. Kouluikäisten lasten vanhemmat puolestaan rakastavat opettamalla lapsiaan tottelemaan vanhempiaan ja opettajiaan, käskemällä siivoamaan huoneensa ja viemällä likaiset sukkansa pesukoneeseen, valvomalla läksyjen tekoa ja asettamalla kotiintuloaikoja. Pastorin kutsumustehtävää suorittamaan asetettu taas rakastaa saarnaamalla lakia ja evankeliumia, sekä jakamalla sakramentteja ihmisten iankaikkiseksi autuudeksi.

Näitä kutsumuksia ja niihin kuuluvia rakastamisen tapoja ei saa sekoittaa keskenään. Eihän poliisin tehtävänä ole rakastaa rikollisia hoivaamalla heitä hellästi tai syöttämällä heitä lusikalla. Samalla tavoin ei pastorinkaan tehtävänä ole rakastaa seurakuntalaisiaan soveltamalla fyysistä voimankäyttöä, mutta ei myöskään pesemällä heidän likapyykkiään.

Jumalan rakkauden laki on siis kyllä kaikille sama, mutta rakkauden osoittamisen tavoissa on eroja kutsumuksesta riippuen. Kysy Jumalalta mikä on sinun paikkasi ja kutsumuksesi Hänen seurakunnassaan ja maailmassaan. Älä kuitenkaan jää fundeeraamaan tätä asiaa vain itseksesi. Keskustele myös pastorisi sekä Kristuksessa rakkaiden veljiesi ja sisariesi kanssa siitä, mikä sinun kutsumuksesi voisi olla. Mene sitten rauhassa, rakasta ja palvele Herraasi ja lähimmäistäsi iloiten.

Muista kuitenkin aina, että rakkaus on Jumalasta, ei sinusta. Sillä rakkaus ei ole siinä, että me rakastimme Jumalaa – tai lähimmäistämme –, vaan siinä, että Jumala rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi. (1. Joh. 4:10) Aamen.

(Saarna on pidetty Samuelin luterilaisessa seurakunnassa 15.9.2019.)

13. sunnuntai helluntaista (1. vsk), 2. Kor. 3:4–6

Meidän kykymme on Jumalasta

Sinä olet kuullut, että uskovien tulee rakastaa Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistään niin kuin itseään (vrt. Matt. 22:37–40). Sen käskyn Jumala on antanut omilleen jo Vanhassa testamentissa (3. Moos. 19:18; 5. Moos. 6:5). Tämä rakkauden kaksoiskäsky koskee myös sinua ja minua, jotka Jumala on Pojassaan Kristuksessa tehnyt pyhän omaisuuskansansa jäseniksi.

Olet myös kuullut, että kristityn tehtävänä on todistaa Herrastaan Jeesuksesta. Jo ensimmäisiä kristittyjä kutsuttiin ylösnousemuksen todistajiksi (vrt. Luuk. 24:46–48). Sellaiseksi sinutkin, Jeesuksen omaksi kastettu kristitty, on kutsuttu.

Olet kuullut vielä senkin, että kun olet kastettu Kristuksen ruumiin jäseneksi (1. Kor. 12:13), sinulla on tässä pyhässä kirkkoruumiissa oma paikkasi sekä sen mukaiset tehtävät. Aivan jokaiselle meistä Jumala on antanut lahjoja. Nämä lahjat on annettu sinulle siksi, että niitä käyttäen palvelisit Jumalaa ja lähimmäistäsi. Niitä käyttäessäsi saat myös toimia Kristuksen todistajana maailmassa omalla paikallasi.

*

Mutta itsestäsi sinä huomaat: Et osaa rakastaa Jumalaa yli kaiken. Vaikka periaatteessa haluaisit rakastaa Häntä yli kaiken, käytännössä monet asiat menevät sinun elämässäsi Hänen edelleen. Jo siinä, miten valitset käyttää jokaiseen päivään kuuluvat tunnit ja minuutit – kalliin armon ajan –, Jumala ja Hänen sanansa tahtoo jäädä kaiken muun puuhastelun ja jopa ajanvietteen alle.

Huomaat myös, ettet osaa todistaa Jeesuksesta niin kuin haluaisit. Ehkä koet, ettet ole kovin taitava puhumaan; sanojen oikea asetteleminen tuntuu vaikealta. Et ehkä myöskään oikein tiedä, mitä missäkin tilanteessa olisi viisasta sanoa. Omassakin uskonelämässäsi riittää harjoittelemista, ja siksi ajatus todistamisesta muille tuntuu hankalalta.

Ehkä koet heikkoutta myös palvelutehtäviesi suhteen. Kristuksen ruumiin jäsenenä sinulla on oma paikkasi ja tehtäväsi seurakunnassa sekä lahjoja, jotka Jumala on antanut sinulle palvellaksesi niillä Häntä ja lähimmäistäsi. Mutta mitä sinun pitäisi käytännössä tehdä, siitä et ehkä oikein saa kiinni. Ehkä et myöskään kehtaa ehdottaa pastorille tai muille seurakuntalaisille, että voisit auttaa. Ehkä koet, ettet edes jaksa tehdä mitään.

*

Rakas kristitty! Kuule mitä pyhä epistola sanoo: Tämmöinen luottamus meillä on Kristuksen kautta Jumalaan; ei niin, että meillä itsellämme olisi kykyä ajatella jotakin, ikäänkuin se tulisi meistä itsestämme, vaan se kyky, mikä meillä on, on Jumalasta, joka myös on tehnyt meidät kykeneviksi olemaan uuden liiton palvelijoita (2. Kor. 3:4–6a).

Huomaa, että Paavali ei puhu luottamuksesta omaan itseensä tai omiin kykyihinsä. Hän sanoo: Tämmöinen luottamus meillä on Kristuksen kautta Jumalaan (2. Kor. 3:4). Millaisesta luottamuksesta hän siis puhuu?

Apostoli jatkaa – jos sallitte, että käännän itse nämä sanat suomeksi: ”Ei [niin], että itsestämme olisimme kelvollisia arvioimaan/pohtimaan/ajattelemaan jotakin niin kuin [se tulisi] itsestämme” (2. Kor. 3:5a). Eikö tämä ole karmea ajatus? Se tarkoittaa: sinä et kerta kaikkiaan ole riittävän arvollinen, kelvollinen tai sopiva edes ajattelemaan mitään, mikä kelpaa Jumalalle. Mutta toisaalta juuri tämä on mitä ihanin ajatus sille, joka uskoo Kristukseen. Se nimittäin tarkoittaa, että kun sinä tunnet vanhan lihasi laiskuuden ja haluttomuuden, jopa täydellisen mahdottomuuden rakastaa Jumalaa tai lähimmäistäsi, todistaa Kristuksesta sekä palvella Herraasi ja lähimmäistäsi omalla paikallasi, tässä ei ole mitään ihmeellistä. Itsessäsi sinä olet syntinen. Vanha, lihallinen ihmisesi voi toimia Jumalan tahdon mukaan aivan yhtä paljon kuin kuollut ruumis voi tehdä työtä. (Kokeile vaikka laittaa kuolleelle ruumiille lapio käteen ja käske sitä kaivamaan ojaa. Katsopa vain tuleeko työ tehdyksi! Aivan yhtä vähän itsessään kuollut lihallinen ihminen voi tehdä mitään, mikä on Jumalalle mieleen.) On siis kyllä aivan karmea asia, että sinussakin tämä vanha ihminen vielä on ja vaikuttaa. Mutta toisaalta, kun uskot ja luotat Kristuksen kautta Jumalaan kaikkien hyvien tekojesi aikaansaajana ja täyttäjänä, tämä on vapauttava sana: Sinusta itsestäsi ei lähde eikä voikaan lähteä mitään sellaista ajatusta, joka miellyttää Jumalaa. Siksi sinun ei tarvitse yrittää sellaista omista mahdollisuuksistasi puristaakaan.

Mutta kun kuulet tämän sanan, älä erehdy luulemaan, etteikö sinun tarvitsisi tehdä mitään hyvää! Tässä asiassa moni hyvää tarkoittava kristittykin on hairahtunut ajattelemaan: ”Koska minä olen syntinen enkä siis voi ajatella tai tehdä mitään hyvää, ei minun tarvitsekaan.” Mutta ei Jumalan sana sellaista sano!

Kuule mitä apostoli kirjoittaa: vaan se kyky, mikä meillä on, on Jumalasta, joka myös on tehnyt meidät kykeneviksi olemaan uuden liiton palvelijoita (2. Kor. 3:5b–6a). Jumalan pyhä tahto on, että sinäkin Hänen omanaan rakastat Häntä yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Hänen tahtonsa on, että sinä paitsi elät Kristuksen armosta ja syntien sovituksesta, myös todistat siitä toisille, heidän elämäkseen. Hänen tahtonsa on, että Hänen antamillaan lahjoilla palvelet Häntä ja lähimmäisiäsi omalla paikallasi, niin Hänen seurakunnassaan kuin ajallisessa kutsumuksessasikin. Lopulta Hänen tahtonsa on, että muistat: Se kelvollisuus tai sopivuus mikä sinulla on kaiken tämän tekemiseen, ei ole sinusta itsestäsi peräisin. Se on peräisin Jumalasta. Hänen tehtävänsä on tehdä koko seurakunta – siis sinut – sopivaksi elämään ja toimimaan uuden liiton palvelijoina.

Mitä sellainen palvelus sitten on? Se on sitä, että me, Kristuksen seurakunta elämme osallisina Hänen iankaikkisesta valostaan ja loistamme tämän maailman kuoleman pimeyden keskellä niin kuin tähdet maailmassa (Fil. 2:15), tai niin kuin vuoren huipulla olevan kaupungin valot loistavat yön pimeydessä (Matt. 5:14). Se on sitä, että me, Kristuksen seurakunta elämme Hänen kirjeenään (2. Kor. 3:3), ja tuomme Hänen pyhän sanansa tämän maailman informaatiotulvan ja jumalattoman sanankäytön keskelle.

Tämän kaiken täytyy olla Jumalan työtä, sillä mikäli asia meistä ja vanhasta lihastamme riippuu, jää tämä kaikki kyllä tekemättä. Mutta Kristuksen kautta ja Pyhässä Hengessään Jumala on tehnyt sinut uudeksi ihmiseksi, joka iankaikkisesti elää Hänelle vanhurskaana ja puhtaana, siis myös mielellään tekee kaikkea sitä, mitä Hän tahtoo (Vähä katekismus IV 12). Sinussa, uudestisyntyneessä kristityssä – ja meissä kaikissa kristityissä – Herrasi tahtoo tehdä tämän kaiken. Olennaista on vain se, että

  1. pysymme Jumalan pyhän, anteeksiantavan ja eläväksi tekevän sanan kuulemisessa – ilman tätä meillä ei ole elämää, eikä siis myöskään kykyä tehdä mitään, mitä Jumala tahtoo
  2. muistamme ne sanat, jotka kuulimme: tämä kaikki on Jumalan työtä – Kristuksessa Hän on synnyttänyt meidät uudeksi, jotta uusi ihmisemme olisi valmis kaikkiin hyviin tekoihin ja ahkeroisi sitä hyvää, mikä Häntä miellyttää (vrt. Tiit. 2:14; 3:1)
  3. muistutamme itseämme sanan kehotuksista tehdä sitä hyvää mitä Jumala sanassaan kehottaa – meidän vanha lihamme tarvitsee tällaista masentamista, mutta meidän uusi ihmisemme myös iloitsee näistä kehotuksista ja tottelee niitä mielellään

Tämän kaiken meille suokoon armollinen Herramme Jeesus Kristus, joka yhdessä Isän ja Pyhän Hengen kanssa elää ja hallitsee yhdessä jumaluudessa, aina ja ikuisesti. Aamen.

(Saarna on pidetty Samuelin luterilaisessa seurakunnassa Lahdessa 8.9.2019.)

12. sunnuntai helluntaista (1. vsk), Sananl. 28:13–14

Kolmenlaisia rikkojia

Johdanto

Sananlaskujen kirjasta kuulimme tutun opetuksen: Joka rikkomuksensa salaa, se ei menesty; mutta joka ne tunnustaa ja hylkää, se saa armon. Profeetta jatkaa: Onnellinen se ihminen, joka aina on aralla tunnolla; mutta joka sydämensä paaduttaa, se onnettomuuteen lankeaa. (Sananl. 28:13–14)

Näiden tärkeiden opetusten äärellä me panemme merkille seuraavat asiat: Kaikki ihmiset ovat kyllä yhtä lailla Jumalan tahdon rikkojia. Mutta suhtautumisessaan rikkomuksiinsa ihmiset jakautuvat ainakin kolmeen eri ryhmään. Ensimmäisenä ovat ne, jotka pyrkivät salaamaan rikkomuksensa. Sitten tulevat ne, jotka tunnustavat rikkomuksensa. Mutta näitä jälkimmäisiä – rikkomuksensa tunnustajia – on vielä kahdenlaisia. Keitä he ovat, siitä kuulemme pian.

Rikkomusten salaajat

Ensimmäisenä meidän täytyy kuitenkin katsoa mitä profeetta tekstimme alussa opettaa. Hän kirjoittaa: Joka rikkomuksensa salaa, se ei menesty.

Tässä yhteydessä en nyt ala puhua niistä, jotka eivät ole koskaan kuulleet Jumalan sanaa, eivätkä siksi myöskään tunne rikkomuksiaan, jotta voisivat ne tunnustaa. Sellaisia ihmisiä maailmassa on valitettavasti paljon. Heitä varten – jotta he voisivat tulla syntinsä tuntemiseen, parannukseen ja uskoon – on Kristus käskenyt omiansa saarnaamaan kaikille kansoille parannusta syntien anteeksisaamiseksi Hänen nimessänsä (Luuk. 24:47). Tässä tehtävässä mekin Kristuksen seurakuntana saamme olla mukana.

Tässä tekstissä profeetta puhuu kuitenkin ihmisestä, joka on kyllä kuullut Jumalan sanaa. Kymmenestä käskystä hän on oppinut, ettei täytä Jumalan vanhurskasta vaatimusta elää pyhää elämää. Tuo ihminen tietää siis rikkoneensa taivaallisen Isän pyhää tahtoa vastaan. Tästä huolimatta hän ei kuitenkaan halua tunnustaa rikkomuksiaan sen paremmin niille ihmisille, joita nämä ne koskevat, kuin myöskään Jumalalle.

Voi miten ajattelematonta! Ehkä joku kyllä kuvittelee: ”Niin kauan kuin lähimmäiseni ei tiedä, että olen puhunut hänestä pahaa, niin ei kai tämä rikkomukseni voi haitata häntä tai meidän välejämme?” Mutta katso nyt: Jos sinä puhut herra A:sta pahaa herra B:lle, eivätkö nämä sinun pahat puheesi muuta herra B:n suhtautumista herra A:han? Varmaan herra A myös huomaa tämän, vaikka kukaan ei sanoisi itse asiasta mitään. Ja vaikka herra A ei koskaan saisi tietää, että herra B:n muuttunut suhtautuminen häneen on saanut alkunsa juuri sinun pahoista puheistasi, eikö hän silti joudu kärsimään tästä asiasta? Tällä tavalla synnillä on aina seurauksensa, silloinkin, kun sinun lähimmäisesi ei tiedä siitä mitään.

Tai ehkä joku kuvittelee: ”Niin kauan kuin minun vaimoni/mieheni ei tiedä että olen pettänyt häntä toisen kanssa, niin ei kai se mitään haittaa?” Voimme ottaa vielä yleisemmänkin esimerkin. Joku ajattelee: ”Niin kauan kuin vaimoni/mieheni ei tiedä että olen pettänyt häntä sydämessäni, katsellessani muita naisia/miehiä työpaikalla tai tietokoneen ruudulta, niin mitä se haittaisi? Ei kai sellainen yksityinen teko loukkaa ketään?” Hyvänen aika! Eikö sinun itsekkyytesi ja syntisi ole aina tuhovoima, joka rikkoo suhtautumistasi lähimmäiseesi? Eikö synnillinen himosi muka vaikuta siihen, miten katsot omaa, laillisesti vihittyä vaimoasi tai miestäsi? Eikö se estä sinua jakamasta kaikkia sydämesi asioita tämän ihmisen kanssa, jonka tulisi olla sinulle läheisin, ja jonka kanssa sinun on määrä jakaa koko elämäsi ja koko itsesi? Eikö tämä sinun syntisi lopulta tule esteeksi sinun ja puolisosi suhteen hyvinvoinnillekin, tiesi hän siitä tai ei?

Oikein profeetta kirjoittaa: Joka rikkomuksensa salaa, se ei menesty (Sananl. 28:13a). Synnin salaaminen ei koskaan poista synnin todellisuutta. Se ei myöskään estä syntiin syyllistynyttä joutumasta kauheisiin ongelmiin jo tämän elämänsä aikana.

Mutta on vielä muutakin. Moni yrittää salata rikkomuksensa Jumalaltakin. Jumala kuitenkin näkee sydämeen. Hän tietää kaiken. Siksi sinunkin on turhaa yrittää salata rikkomuksiasi Häneltä. Aivan kuin muka sinun valmistamasi viikunanlehtivaatteet voisivat peittää alastomuuttasi Jumalan edessä! Jumalan askeleet kuuluvat jo. (1. Moos. 3:7–8) Älä siis enää petä itseäsi ja yritä paeta sitä totuutta, että Jumala on, ja että Hän tietää kaiken. Jos pakenet Häntä, et voi elää Hänen yhteydessään. Se taas, joka ei elä Hänen yhteydessään, ei voi myöskään elää ikuisesti. Tätä lopulta tarkoittavat sanat: Joka rikkomuksensa salaa, se ei menesty.

Kun ihminen ei tunnusta rikkomuksiaan, hän tulee ajan mittaan paaduttaneeksi ja kovettaneeksi sydämensä niin, että lakkaa myös tunnistamasta niitä itsessään. Näin hän lopulta salaa rikkomuksensa paitsi muilta ihmisiltä ja Jumalalta myös itseltään. Näin hän lakkaa jopa ymmärtää mistä hänen ahdistuksensa ja paha olonsa johtuu. Siksi hän jää vain syyttämään siitä toisia ja lopulta itseään Jumalaa (vrt. 1. Moos. 3:12–13). Vaikka hän pystyisi peittämään tämän synkän tilansa muilta ihmisiltä niin, etteivät he näe sitä, hän kuitenkin kulkee tietä, joka vie kohti ikuista kuolemaa ja kadotusta. Sanoohan sana: ”sydämensä kovettava lankeaa onnettomuuteen/ahdinkoon/hätään/turmioon” (Sananl. 28:14b).

Katumattomat syntien tunnustajat

Mutta profeetta puhuu myös toisenlaisista ihmisistä. Keitä he ovat? He ovat niitä, jotka tunnustavat syntinsä. Mutta kuten sanottu, näitä syntien tunnustajia on kahdenlaisia.

Aloitan puhumalla niistä, jotka päällisin puolin näyttävät tekevät juuri niin kuin sananlasku opettaa: He eivät tahdo salata rikkomuksiaan, vaan tunnustavat niiden olemassaolon. He katuvat niitä, jotkut jopa aivan näkyvällä tavalla. Hyvä niin, kenelläpä meistä ei olisi rikkomuksia tai tarvetta niiden tunnustamiselle! Näillä ihmisillä on kuitenkin yksi vaikeus. Vaikka he nimittäin tunnustavat olevansa syntisiä, he eivät kuitenkaan välitä siitä, mistä profeetta myös puhuu: rikkomusten hylkäämisestä ja Jumalan armosta. Ulospäin he haluavat antaa hurskaan kuvan itsestään, kuvan kristitystä, joka kärsii synneistään ja katuu niitä. Todellisuudessa he eivät kuitenkaan halua hylätä syntejään, vaan pikemminkin helliä niitä sydämessään.

Mutta taas on sanottava: Jumala näkee sydämeen. Hän tietää kaiken. Hänen edessään ei voi salata rikkomuksia eikä syntejä, mutta hänen edessään ei myöskään sydämen katumattomuutta voi kätkeä ulkoisen katumuksen ja kyynelten verhoon. Jumala näkee tekohurskauden läpi.

Voi toki myös olla, että tällaiset ihmiset kyllä aivan todella näkevät rikkomuksensa ja syntinsä, mutta pitävät kuitenkin hurskaampana jäädä tuijottamaan niihin itseensä kuin kääntää katseensa niiden ratkaisuun. Moni kyllä tunnustaa syntinsä ja tuntee siitä katkeraa tuskaa, mutta tekee sen vain synnin seurausten pelosta. Synti sinänsä ei murehduta hänen sydäntään, eikä hän kaipaa yhteyttä Jumalaan. Kauheaa Jumalan armon pilkkaamista on esimerkiksi sellainen ajatus, jota kristillisen hurskauden nimelläkin ylistetään: ”Minä olen niin kovin suuri syntinen. Siksi jään nyt vain Jumalan armon ikävöintiin ja toivomiseen. Enhän minä kuitenkaan voi olla varma, tahtooko Jumala armahtaa minua, maan matosta.”

Mutta rakkaat ystävät, mitä varten Jumala lähettikään Poikansa maailmaan? Eikö pelastamaan syntisiä? Kyllä! Apostoli kirjoittaa: Varma on se sana ja kaikin puolin vastaanottamisen arvoinen, että Kristus Jeesus on tullut maailmaan syntisiä pelastamaan, joista minä olen suurin. (1. Tim. 1:15) Sinäkin olet kyllä suuri syntinen, aivan niin kuin minäkin olen. Mutta et kai sinä väitä, ettei itse Jumalan Poika olisi täydellisellä elämällään, syyttömällä kärsimyksellään ja ristinkuolemallaan voinut hankkia sinulle lunastusta syntiesi vallasta? Hän on tehnyt sen kaiken kerran, niin kuin apostoli Johannes itse näki ja kuuli, ja on meille kertonut: Kun nyt Jeesus oli ottanut hapanviinin, sanoi hän: ”Se on täytetty”, ja kallisti päänsä ja antoi henkensä. (Joh. 19:30)

Kristuksessa sinun kaikki rikkomuksesi on siis jo sovitettu kerta kaikkiaan! Älä enää jää tällaiseen epäröivään toivoskeluun Raamatun pyhän ja varman evankeliumin äärellä. Älä halveksi Kristuksen täydellistä työtä, vaan usko se omalle kohdallesi. Jumalan pyhyyden edessä meidän on toki hyvä olla aina aralla tunnolla – tai ”peloissaan” –, niin kuin Pyhä Henki tässä profeetan kautta sanoo. Mutta jos usko jää syrjään, on kaikki hukassa. Silloin syntinen ihminen jää kauheaan synnin ahdistukseen, lain alle. Niin kävi sille miehelle, josta Raamattu kertoo, että hän kyllä katui ja tunnusti syntinsä, mutta ei uskonut Kristukseen vapahtajanaan. Hänestä pyhä evankelista kirjoittaa: hän katui ja toi takaisin ne kolmekymmentä hopearahaa ylipapeille ja vanhimmille ja sanoi: ”Minä tein synnin, kun kavalsin viattoman veren”. Katumuksestaan huolimatta tämä miesparka ei turvannut Jumalan armoon. Sen sijaan hän asetti itsensä Jumalan paikalle, siis Hänen paikalleen, jolla yksin on valta päättää elämästä ja kuolemasta. Niin evankelista kertookin hänestä, että hän meni pois ja hirttäytyi. (Matt. 27:3b–4, 5b) Mikä vielä kauheampaa, hänestä sanotaan, että hän ei saavuttanut pelastusta, vaan epäuskossaan meni omaan paikkaansa (Ap. t. 1:25b), ikuiseen kuolemaan.

Näin kauheat seuraukset epäuskolla on. Mitä siis kukaan voi voittaa ulkoisesti hurskaalta näyttävällä katumuksellaan, jos ei se johda häntä Kristuksen luo, ottamaan uskossa vastaan anteeksiantoa Häneltä?

Armoon turvaavat syntien tunnustajat

Onneksi profeetta puhuu vielä kolmannenlaisistakin ihmisistä. Edellisten tavoin he tunnustavat rikkomuksensa. Mutta toisin kuin nuo edelliset, he sitten myös hylkäävät ne.  Mitä tällainen rikkomusten hylkääminen tarkoittaa? Se tarkoittaa sitä, että ensin ihminen ymmärtää, ettei hänellä itsellään ole kerrassaan mitään mahdollisuuksia parantaa itseään syntisairaudestaan. Hän ymmärtää, että omine edellytyksineen hän on Jumalan vanhurskaan tuomion alainen. Mutta juuri siksi hän myös turvaa toisen apuun – koska Jumalan laki on osoittanut hänen omat neuvonsa hyödyttömiksi! Tuo ihminen turvaa Jumalan armoon, jonka Hän on Pojassaan Kristuksessa hänelle ja koko maailmalle valmistanut. Hän turvaa Jumalan armoon Kristuksessa, joka Hänen sanansa kautta hänelle julistetaan uskossa vastaanotettavaksi.

Kun sinä nyt siis kuulet Jumalan lain sanan ja sen valossa huomaat olevasi kokonaan syntinen ja kadotuksen ansainnut ihminen, älä salaa rikkomuksiasi, vaan tunnusta ne Jumalalle. Se on hyvin yksinkertaista: Tunnusta rikkomuksesi Jumalalle ripissä, Hänen seurakuntansa sananpalvelijan välityksellä. Mutta muista sitten myös mikä on ripin toinen osa. Katekismushan opettaa, että

Rippi sisältää kaksi osaa: ensiksi tunnustetaan synnit, ja toiseksi otetaan rippi-isältä vastaan synninpäästö eli anteeksiantamus, ikään kuin sen lausuisi Jumala itse. Sitä ei tule lainkaan epäillä, vaan on uskottava lujasti, että synnit siten on annettu anteeksi taivaassa, Jumalan edessä. (Vähä katekismus V 16.)

Tällä tavalla kristillinen usko sisältää paitsi lain myös evankeliumin. Kumpaakaan ei saa unohtaa. Ripissä nämä molemmat tulevat esiin: ensiksi tuodaan valoon totuus sinun synnistäsi, mutta toiseksi myös totuus Kristuksen armosta sinua kohtaan. Eikä niistä puhuta ainoastaan teorian tasolla. Jos ja kun sinun rikkomuksesi ovat todelliset, niin on myös Kristuksen ristillään sinulle hankkima anteeksiantamus todellinen. Se on todellinen sinulle, juuri nyt. Usko se omalle kohdallesi! Jeesuksen Kristuksen nimessä ja kalliissa veressä sinulla, syntisi tunnustavalla ja uskovalla kristityllä on anteeksiantamus juuri siitä synnistäsi, joka sinua nyt painaa. Sinä saat Jumalan armon, Hänen Poikansa Jeesuksen Kristuksen tähden. Pyhä Henki vakuuttaa sinua tällä sanalla ja kaikilla pyhän Raamatun sanoilla tästä tosiasiasta: Kristuksessa sinun syntisi on anteeksiannettu! Mene siis Herran rauhaan. Aamen.

Tällä tavalla Jumalan varma sana tahtoo tuoda sinulle varmuuden syntiesi anteeksiantamuksesta ja pelastuksesta. Kuule mitä apostoli Pyhässä Hengessä kirjoittaa: Koska meillä siis, veljet, on luja luottamus siihen, että meillä Jeesuksen veren kautta on pääsy kaikkeinpyhimpään, jonka pääsyn hän on vihkinyt meille uudeksi ja eläväksi tieksi, joka käy esiripun, se on hänen lihansa, kautta, ja koska meillä on ”suuri pappi, Jumalan huoneen haltija”, niin käykäämme esiin totisella sydämellä, täydessä uskon varmuudessa, sydän vihmottuna puhtaaksi pahasta omastatunnosta ja ruumis puhtaalla vedellä pestynä (Hebr. 10:19–22). Näetkö mitä hän sanoo? Jumala tahtoo, että sinulla on luja luottamus pelastukseesi. Miksi? Siksi, että Jeesus on itse valmistanut sen sinulle. Hän on vielä tuonut tämän pelastuksen sinulle aivan henkilökohtaisesti, kun Hän on kasteessa vihmonut sinut puhtaaksi pahasta omastatunnosta ja pessyt jopa ruumiisi puhtaalla vedellä. Siksi saat käydä esiin täydessä uskon varmuudessa.

Tästä seuraa se, mitä apostoli heti perään jatkaa: pysykäämme järkähtämättä toivon tunnustuksessa, sillä hän, joka antoi lupauksen, on uskollinen; ja valvokaamme toinen toistamme rohkaisuksi toisillemme rakkauteen ja hyviin tekoihin; älkäämme jättäkö omaa seurakunnankokoustamme, niinkuin muutamien on tapana, vaan kehoittakaamme toisiamme, sitä enemmän, kuta enemmän näette tuon päivän lähestyvän.  (Hebr. 10:23–25) Huomaatko mitä hän tässä sanoo? Kristukseen kastettuna sinä saat pysyä järkähtämättömästi kristillisessä toivossa, ja aivan suullasi tunnustaa tätä evankeliumin toivoa Hänen muun seurakuntansa kanssa. Niin sinä teetkin täällä seurakunnan kokouksessa, messussa: sinä tunnustat uskosi, sekä veljiesi ja sisariesi kanssa ehtoollispöydässä julistat Herrasi kuolemaa – siis evankeliumia syntien anteeksiantamuksesta – kunnes Hän tulee. Tämän evankeliumin välityksellä Pyhä Henki tahtoo saada sinussa ja koko seurakunnassa aikaan myös rakkautta ja hyviä tekoja, mikä koituu veljien ja sisarten keskinäiseksi rohkaisuksi.

Yhteenveto

Mistä olen nyt puhunut? Tästä: Kaikki ihmiset ovat rikkoneet Jumalan tahtoa vastaan, mutta suhtautumisessaan rikkomuksiinsa he jakautuvat kolmeen ryhmään:

  1. Niihin, joilla on kyllä rikkomuksia aivan niin kuin kaikilla muillakin, mutta jotka pyrkivät salaamaan ne toisilta ihmisiltä ja Jumalalta,
  2. niihin, jotka tunnustavat rikkomuksensa ja ehkä katuvatkin niitä, mutta eivät kuitenkaan tahdo luopua synneistään ja uskoa Jumalan armoon Kristuksessa, ja vielä
  3. niihin, jotka tunnustavat rikkomuksensa, tahtovat hylätä ne ja uskovat Kristukseen syntiensä sovittajana ja anteeksi antajana, Vapahtajana, jonka yhteydessä heillä on iankaikkinen elämä.

On siis kolmenlaisia rikkojia. Keiden joukossa sinä tahtoisit olla?

(Saarna on pidetty Samuelin luterilaisessa seurakunnassa Lahdessa 1.9.2019.)