14. sunnuntai helluntaista (3. vsk), Room. 13:8–10

Laki ja evankeliumi – ja sitten taas laki?

Ensin laki, sitten evankeliumi. Entä sitten?

Kun sinä tulet messuun, millaista saarnaa odotat? Niin kuin jokainen kunnon luterilainen, sinäkin varmasti tiedät, että saarnassa pitää laki ja evankeliumi olla tarkasti erotettuna toisistaan. Lakia on tietenkin kaikki se, mitä Jumala sanassaan käskee ja vaatii, sekä toisaalta myös kieltää. Lain saarnan tehtävänä on osoittaa, että olet syntinen etkä voi tehdä mitään siitä, mitä Jumala sinulta tahtoo. Toisaalta evankeliumia on kaikki se, joka ainoastaan antaa ja lahjoittaa, sekä niin myös lohduttaa sinua. Evankeliumin saarnan tehtävänä on tuoda sinulle Kristus ja Hänessä anteeksianto juuri siitä synnistäsi, että et voi täyttää Jumalan lakia. Ehkä sinäkin odotat kuulevasi saarnassa juuri nämä asiat. Ehkä odotat, että saat kuulla saarnan, joka aivan rakenteensakin puolesta seuraa tätä jaottelua: Ensin kuulet kauhistavan lain jyrinän, joka osoittaa täydellisen mahdottomuutesi tehdä mitään hyvää. Tuo laki vie sinut helvetin tuskaan. Kuitenkin jo tätä kuullessasi tiedät, että kohta synkät pilvet väistyvät ja esiin tulee ihana evankeliumin aurinko, joka valaisee sinun pimeytesi ja julistaa, että syntisyydestäsi huolimatta olet Kristuksen tähden Jumalan rakas lapsi. Niin evankeliumi avaa sinulle taivaan portit ja tuo sisimpääsi helpottavan kokemuksen: ”Minä olen pelastettu!” Sitten tulee heti ”aamen”, ja pääset taas jatkamaan elämääsi niin kuin aina ennenkin. Näinkö sen kuuluu mennä?

Totta kai olet aivan oikeassa siinä, että juuri lain ja evankeliumin oikeasta erottamisesta käsin – ja vain siitä käsin – me ymmärrämme, mikä on Jumalan sanan keskeisin sisältö ja mitä Hän tahtoo sanassaan meille sanoa. Tätä asiaa ei pidä koskaan väheksyä saati unohtaa! Samalla voidaan kuitenkin huomauttaa ainakin kahdesta asiasta: Ensinnäkin, on yksi asia painottaa lain ja evankeliumin oikeaa erottamista. Kuitenkin aivan toinen asia on vielä se, että uskovat hamuavat sellaista tunnekokemusta, jonka tällaisen jaottelun pohjalle rakennettu laki-sitten-evankeliumi -tyyppinen saarna voi synnyttää. Moni aivan hyvää tarkoittava ja vilpitön luterilainenkin on alkanut etsiytyä kuulemaan lähinnä niitä saarnaajia, jotka tarjoavat kuulijoilleen tällaisen vavahduttavan sisäisen kokemuksen synnistä ja armosta. Totta kai Jumalan sana voi koskettaa sinun sydäntäsi myös tavalla, jonka voit kokea tunteissasi. Hyvä niin! Tällaisten tuntemusten perusteella et kuitenkaan voi mitata sitä, onko laki ja evankeliumi jaettu sinulle oikein. Toiseksi, laki–evankeliumi -jaottelua ei saa tulkita niin kuin usein kuulee tehtävän. Jotkut kuuluvat nimittäin ajattelevan, että laki on paha, evankeliumi puolestaan hyvä. Siksi ajatellaan, että saarnassakin pitää käydä vähän niin kuin klassisessa sadussa: ensin paha susi syö punahilkan, sitten urhea metsästäjä masentaa suden ja pelastaa punahilkan. Happy end. Aamen. Totta kai onkin niin, että laki kauhistaa luonnollista, syntistä ihmistä, jopa surmaa hänet. Mutta tämä ei tarkoita sitä, että laki itsessään olisi paha. Ei kai siinä ole mitään pahaa, että laki kieltää tappamasta sinua, ottamasta puolisoasi tai omaisuuttasi, taikka puhumasta pahaa sinusta? Ei tietenkään! Laki onkin kokonaan pyhä ja käskysana pyhä, vanhurskas ja hyvä. (Room. 7:12) Syntiin langennut ihminen sen sijaan on luonnostaan paha eikä sellaisenaan voi noudattaa Jumalan tahtoa, joka on laissa ilmaistuna. Sen vuoksi laki on lihalliselle ihmiselle niin kauhistuttava asia.

Kuitenkin Jumalan sanan äärellä käy ilmeiseksi, ettei riitä, että kristityille saarnataan: ”te olette kokonaan pahoja ettekä kykene mihinkään hyvään, mutta Kristus on lunastanut teidät.” Jumalan sana edellyttää, että Kristuksen seurakunnalle – siis synnistä ja lain orjuudesta vapahdetuille! – saarnataan myös siitä, mitä hyvää Kristuksen armollisesta työstä meidän hyväksemme tulee seurata. Tästä asiasta puhuu myös tämän päivän epistola. Siksi minä joudunkin nyt tuottamaan pettymyksen niille Teistä, jotka ehkä odotitte perinteistä ensin-laki-sitten-evankeliumi -saarnaa.

Laki – evankeliumi – laki?

Pyhän Hengen inspiroima apostoli kirjoittaa Kristuksen seurakunnalle näin: Älkää olko kenellekään mitään velkaa, muuta kuin että toisianne rakastatte; sillä joka toistansa rakastaa, se on lain täyttänyt. (Room. 13:8) Tämän asian voisi tiivistää muun muassa seuraavasti: laki = rakkaus. Kun sana siis sanoo, että kristittyjen tulee rakastaa toinen toistaan, tarkoittaa tämä, että heidän tulee elää ja toimia Jumalan lain mukaan.

Nyt joku tosin ehkä kauhistuu: ”Eikö sen saarnaaminen, miten kristittyjen tulee elää, ole lakia? Mutta me luterilaisethan tiedämme hyvin, että laki aina syyttää ja osoittaa ihmiselle hänen syntinsä. Siksi, jos nyt saarnataan, miten ihmisten tulisi elää kristittyinä kuultuaan evankeliumin, tullaan heille saarnanneeksi uudestaan kauheaa tuomion sanaa. Tällainen uuden kuuliaisuuden ja hyvien tekojen saarnaaminen asettaa kuulijat uudelleen lain alle. Eikö tämä ole hirveää lakihenkisyyttä, joka vie ihmisen epätoivoon? Tai eikö tämä voi myös johtaa kristityn siihen toiseen päämäärään, jota lakihenkisyys tuottaa: ylpeyteen ja omavanhurskauteen?”

Rakas ystävä, älä ymmärrä väärin! Lain saarnaaminen sinulle ei tarkoita sitä, että sinut, jonka Kristus on juuri vapauttanut lain alta evankeliumin vapauteen ja armon alle, nyt vaadittaisiin uudestaan alistumaan lain orjuuden ikeeseen (vrt. Room. 6:14; 8:2; Gal. 5:1). Lain pääasiallinen käyttö on kyllä se, että Pyhä Henki käyttää sitä osoittamaan ihmiselle hänen syntisyytensä. Mutta Henki käyttää lakia myös muihin tarkoituksiin. Sitten kun ihminen on armosta, uskon kautta ja Kristuksen tähden saanut anteeksi kaiken sen synnin, jonka laki paljasti, on hän syntynyt uudesti. Hän on uusi ihminen, joka mielellään tekee Jumalan tahdon. Tälle uudelle ihmiselle ei lakia saarnata synnin osoittamiseksi tai siksi, että laki kirouksineen raskauttaisi tai pakotuksineen vaivaisi häntä (vrt. 1. Tim. 1:9). Kuitenkaan ei uudestisyntyneen ihmisenkään ole tarkoitus elää ilman lakia. Päinvastoin, Jumalan laki on kirjoitettu hänen sydämeensä. Uutena luomuksena kristitty iloitsee Jumalan laista ja yhtyy siihen mielellään (Room. 7:22). Niin kuin Pyhä Henki psalmissa sanoo, hän rakastaa Herran lakia ja tutkistelee hänen lakiansa päivät ja yöt. (Ps. 1:2) (Vrt. Yksimielisyyden ohje. Täydellinen selitys. VI, 5.) Hän ”elää lakiin kirjatun Jumalan tahdon mukaisesti ja tekee kaiken alttiisti ja iloisesti, sikäli kuin hän on uudestisyntynyt.” (Yksimielisyyden ohje. Täydellinen selitys. VI, 17.) Siksi sinäkin juuri siksi, että olet Kristuksessa vapaa, olet nyt Hänessä vapaa elämään Jumalan lain mukaan, siis Hänen pyhän tahtonsa mukaan, ja Pyhän Hengen johdatuksessa tekemään kaikkea sitä, mikä on hyvää, Hänelle otollista ja täydellistä (vrt. Room. 12:2c).

Mutta samalla on totta myös se, että kristityssä on vielä vanha ja lihallinen, syntiin taipuvainen puolikin jäljellä. Sinäkin tiedät, millaista tämä on: Uuden, sisällisen ihmisesi puolesta sinullakin on kyllä halu Jumalan lakiin. Mutta samalla sinun jäsenissäsi oleva laki sotii sinun mielesi lakia vastaan. (Room. 7:22–23) Juuri sen vuoksi, että uskovissa on vielä tämä lihakin jäljellä, tarvitset myös sinä, oikein uskova, valittu ja uudestisyntynyt Jumalan lapsikin ”joka päivä tämän elämän ajan laista saatavaa opetusta, kehotusta, varoitusta ja uhkausta voidakseen vastustaa lihan himoja.” Eikä tämäkään riitä, vaan sinä tarvitset usein myös rangaistuksia, jotka ravistelevat sinua, niin että sinä seuraat Jumalan Hengen ohjausta. (Yksimielisyyden ohje. Täydellinen selitys. VI 9.) Näin meidän luterilainen tunnustuksemme opettaa. Sinussa olevan vanhan Aadamin vuoksi on välttämätöntä, että Herran laki aina loistaa sinulle. ”Vanha Aadam ei saa noudattaa omaa tahtoaan, vaan se on sekä lain kehotuksin ja uhkauksin että myös rangaistuksin ja kärsimyksin pakotettava seuraamaan Hengen johdatusta ja antautumaan hänen vangikseen”. (Yksimielisyyden ohje. Tiivistelmä. VI 4.) Näin täytyy tapahtua aina siihen asti, kunnes ”ihmiseltä lopullisesti riisutaan tämä synnin turmelema liha ja hänet luodaan ylösnousemuksessa kokonaan uudeksi”. Silloin ”hän lakkaa tarvitsemasta lain saarnaa, uhkausta ja kuritusta.” (Yksimielisyyden ohje. Täydellinen selitys. VI 24.)

Tällä tavalla siksi, että kristittynä olet yhtä aikaa vanhurskas ja syntinen, toimii myös Jumalan laki sinun kohdallasi kahdella tavalla: Yhtäältä Jumalan laki ja pyhä tahto on uudelle ihmisellesi suuri ilon aihe. Toisaalta laki myös kovistelee sinun vanhaa ihmistäsi, joka ei tahdo alistua sen alle eikä voikaan (Room. 8:7).

Juuri tähän liittyy se, mitä Pyhä Henki tässä apostolin kautta sanoo: Sinä olet velallinen; sinulla on velvollisuus täytettävänä. Mikä se velvollisuus on? Sinun tulee rakastaa lähimmäisiäsi ja myös käytännössä osoittaa tätä rakkautta heille. Sinun tulee antaa itsestäsi ja omastasi heidän hyväkseen, aivan niin kuin sinä laitat itsesi likoon omankin hyväsi vuoksi. Näin sinun tulee rakastaa lähimmäisiäsi, vaikka et itse kokisi saavasi heiltä mitään vastineeksi. Toisin sanoen: sinun on elettävä Jumalan lain mukaan.

Kun siis Pyhä Henki tässä sanoo, että olet velvollinen rakastamaan veljiäsi ja sisariasi, huomaa tarkoin: Ei ole niin, ettei tämä olisi mahdollista. Kyllä se on! Vanhalle lihallesi tällainen rakastaminen tosin on mahdotonta. Lihasi puolestahan sinä etsisit mielelläsi vain omaa mukavuuttasi, omaa edistymistäsi, omaa kunniaasi. Juuri sen tähden Henki sinua tässä lain kautta kehottaakin, että tuo vanha lihasi masennettaisiin ja alkaisit keskittyä oman etusi sijaan lähimmäisesi hyvään. Mutta toisaalta sinun uudelle ihmisellesi, joka parannuksessa joka päivä tulee esiin ja nousee, sekä myös elää Jumalalle vanhurskaana ja puhtaana (Vähä katekismus IV 12), tälle uudelle ihmisellesi rakastaminen ei ole mahdotonta. Tästä Luther kirjoittaa Isossa katekismuksessa:

Mutta usko tuo muassaan pelkkää armoa, tekee meidät hurskaiksi ja Jumalalle otollisiksi. Sillä kun opimme tuntemaan armon, alamme koko sydämestämme rakastaa kaikkia Jumalan käskyjä. Mehän huomaamme nyt, miten Jumala antaa itsensä kokonaan, kaiken mitä hänellä on ja kaikki voimansa meidän tueksemme ja avuksemme, niin että voimme täyttää kymmenen käskyä. Isä antaa meille koko luomakunnan, Kristus koko työnsä ja Pyhä Henki kaikki lahjansa. (Iso katekismus II 68–69)

Siinä määrin kuin sinä olet uusi ihminen, voit hyvin rakastaa, teet niin jopa aivan mielelläsi. Tämä on mahdollista siksi, että sinä olet tullut ensin Jumalan rakastamaksi, niin kuin Pyhä Henki sanookin: Siinä on rakkaus – ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi. (1. Joh. 4:10) Jumala on rakastanut sinua niin paljon, että Hän antoi ainoan Poikansa, ettet sinä, joka Häneen uskot, hukkuisi, vaan sinulla olisi iankaikkinen elämä (vrt. Joh. 3:16). Kristus on jo antanut ja uhrannut itsensä kokonaan Golgatan ristillä sovittaakseen sinut, itsessäsi syntisen. Hän on täyttänyt Isänsä lain sinun, lain rikkojan puolesta. Kun Jumala on sinua näin rakastanut, kun Hän on Pojassaan sovittanut sekä itserakkautesi että rakkaudettomuutesi lähimmäisiäsi kohtaan, kun Hän yhä edelleen armonvälineissään vuodattaa sinulle anteeksiantamustaan ja rakkauttaan, ja kun sinä uskot Häneen, olet sinäkin velvollinen rakastamaan veljeäsi ja sisartasi. Tämä on ihana velvollisuus! Se on velvollisuus, jonka vapaaehtoista täyttämistä ihmisiä rakastava Jumala itse tahtoo Henkensä kautta vaikuttaa kaikissa omissaan, sinussakin.

Velvollisuus rakastaa – mitä se voisi olla käytännössä?

Mutta mitä tällainen rakastaminen voisi aivan käytännössä olla seurakunnan elämää ajatellen? Ensinnäkin se, että voit rakastaa veljeäsi ja sisartasi Kristuksessa, edellyttää, että olet tekemisissä hänen kanssaan. Pyhä Henki on kutsunut, koonnut, valaissut ja pyhittänyt meidät yhdeksi Kristuksen ruumiiksi, taivaallisen Isän pyhäksi perheväeksi (vrt. Vähä katekismus II 6). Sinunkin elämäsi kristittynä on tullut mahdolliseksi nimenomaan seurakunnan yhteydessä, sanan ja kasteen välityksellä. Samoin sinun kristillinen elämäsi myös pysyy yllä juuri seurakunnan yhteydessä, sanan ja alttarin sakramentin välityksellä. Toisin sanoen se, että olet kristitty, tarkoittaa sitä, että sinä kuulut seurakuntaan, Kristuksessa pyhitettyjen joukkoon. Elätkö sinä Kristuksen ja Hänen seurakuntansa yhteydessä? Saatko viikosta ja päivästä toiseen hengellisen ravintosi Kristukselta, kun Hän sen jakaa omilleen saarnatuolistaan ja alttariltaan? Elätkö sitä elämää, jossa Kristus sinun välitykselläsi saa palvella myös toisia jäseniään?

Ehkä sinäkin ajattelet: ”Mutta kun minä olen niin vaivainen, etten voi tulla kristittyjen joukkoon. Olen niin heikko, niin syntinen, etten kehtaa näyttäytyä toisten joukossa.” Mutta eikö Kristus ole jo kerran kantanut sinun koko heikkoutesi ja vaivasi? Eikö Hän ole jo kasteessa pessyt pois syntejäsi? Eikö Hänen seurakuntansa ole sairaala, jossa Hän on meidän syntisten ja sairaiden parantajana? Jos luulet, että sinun pitäisi ensin olla vähän synnittömämpi, terveempi tai filmaattisempi voidaksesi tulla Kristuksen seurakunnan keskuuteen, kuule mitä Hän itse sanoo: Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat. En minä ole tullut kutsumaan vanhurskaita, vaan syntisiä. (Mark. 2:17) Älä siis enää piiloudu vaivojesi tai syntiesi taakse. Suostu sille samalle viivalle, jolla me kaikki kristityt – syntiset ja armahdetut – Kristuksen seurakunnassa olemme. Tule kirkkoon, veljiesi ja sisariesi joukkoon. Älä myöskään jää siihen mukavuudenhaluusi, joka sanoo, ettet jaksa lähteä kirkkoon, mutta jonka haluat selittää pois sillä, ettei sinulla vaivaisuutesi tähden ole voimia. Suostu osaasi paitsi Kristuksen veljenä ja sisarena myös Hänen toisten kristittyjensä veljenä ja sisarena. Tule kirkkoon, Jumalan perheväen yhteyteen.

Toiseksi, kun sitten olet tullut messuun, katso myös ympärillesi: Juuri tässä ovat sinun veljesi ja sisaresi Kristuksessa! Juuri tässä ovat ne lähimmäisesi, joita Pyhä Henki velvoittaa sinua rakastamaan. Ei tässä rakastamisessa ole ensisijaisesti kysymys mistään tavallisesta ystävyydestä. Ei kyse ole siitä, että meillä täällä seurakunnassa välttämättä jollakin inhimillisellä tasolla ”synkkaisi” aivan poikkeuksellisen hyvin keskenämme. Tietysti on hienoa, jos niin on! Mutta kristillisen lähimmäisenrakkauden keskuksessa ei ole tällainen inhimillinen yhteydentunne. Sinun ei välttämättä tarvitse edes pitää minusta, mutta sinun pitää kuitenkin rakastaa minua. Sama velvollisuus koskee minua suhteessa sinuun. Ei sinun tarvitse tuntea kaikkein läheisintä sydänten yhteyttä kaikkien veljiesi ja sisariesi kanssa. Olet kuitenkin velvollinen rakastamaan heitä, auttamaan heitä heidän ajallisen tai hengellisen elämänsä tarpeissa, tukemaan ja hoivaamaan heitä, rukoilemaan heidän puolestaan sekä rohkaisemaan evankeliumin sanalla.

Minkä takia? Kristus on nyt tullut sinun omaksesi, ja olet uskossa Häneen tullut osalliseksi Hänen vanhurskaudestaan sekä Jumalan lasten taivaallisesta perinnöstä ilman mitään omaa ansiotasi, ainoastaan Jumalan rakkauden kautta, Hänen, joka antaa sinun omaksesi siunauksensa ja Poikansa työn hedelmät. Juuri tästä seuraa se hyvien tekojen esimerkki, että myös sinä teet lähimmäisellesi niin kuin olet nähnyt Kristuksen tekevän sinulle. Koska sinä olet saanut Kristuksessa kaiken ja tullut rikkaaksi Hänessä, sinulle ei ole muuta käskyä, jolla palvella Kristusta ja olla Hänelle kuuliainen, kuin suunnata tekosi niin, että ne olisivat hyvät ja hyödylliset sinun lähimmäisellesi, aivan niin kuin Kristuksen teot ovat ja hyvät ja hyödylliset sinulle.

Tämän kaiken saakoon meissä aikaan meidän Herramme ja Vapahtajamme Jeesus Kristus, joka yhdessä Isän ja Pyhän Hengen kanssa elää ja hallitsee iankaikkisesta iankaikkiseen. Aamen.

(Saarna on pidetty Samuelin luterilaisessa seurakunnassa Lahdessa 26.8.2018.)

13. sunnuntai helluntaista (3. vsk), Joh. 9:1–7, 39–41

Luoja tekee luomuksensa uudeksi

Johdanto

Pyhä Johannes on tallettanut kuultavaksemme ihmeellisen tapauksen: Jerusalemissa oli mies, joka oli sokeana syntynyt. Ilmeisesti hän istui kerjäämässä temppelin portin vieressä. Kun Jeesus kulki siitä ohi (vrt. Joh. 8:59), Hän paransi tämän miehen silmät niin, että hän näki. Käsittämätön ihme ja voimateko! Mutta ehkä täällä on joku, jossa tämä evankeliumi herättää toisenkin ihmetyksen: jos kerran Herra voi tehdä näin suuria ja ihmeellisiä tekoja, miksi kummassa Hän käyttää niiden toteuttamiseen niin erikoisia menetelmiä? Evankelistahan kirjoittaa, että Jeesus sylki maahan ja teki syljestä tahtaan ja siveli tahtaan hänen silmilleen ja sanoi hänelle: ”Mene ja peseydy Siiloan lammikossa” (Joh. 9:6–7a). Mitä Herra tahtoo näiden asioiden välityksellä sanoa meille tänään?

Luoja tekee maan tomusta uutta

Ensiksi siis kuulimme, että Jeesus teki ”tahtaan” tai ”saven” (πηλὸν). Tätä ainetta Hän sitten siveli sokean miehen silmiin. Miksi Herra käytti tällaista merkillistä keinoa? Eikö Hän olisi voinut sanoa vain sanan, niin mies olisi parantunut sokeudestaan? Näinhän nimittäin pyhä Matteus toisessa yhteydessä kirjoittaa Jeesuksen toimineen toisessa yhteydessä (Matt. 8:5–13). Eräs sadanpäämies tuli Herran luo ja pyysi tätä parantamaan palvelijansa. Hän sanoi Jeesukselle: Herra, en minä ole sen arvoinen, että tulisit minun kattoni alle; vaan sano ainoastaan sana, niin minun palvelijani paranee. (Matt. 8:8b–c) Niin Jeesus salli tämän hänelle ja sanoi: Mene. Niinkuin sinä uskot, niin sinulle tapahtukoon. Heti perään evankelista kirjoittaa: Ja palvelija parani sillä hetkellä. (Matt. 8:13) Jos Jeesus siis pystyi parantamaan ihmisen sanomalla ainoastaan sanan, miksi Hän ei tehnyt niin nyt, tämän sokeana syntyneen miehen kohdalla? Miksi Hän teki savea ja siveli sitä tuon miehen silmiin?

Oliko Jeesuksen tekemässä savessa jokin erityinen parantava taikavoima? Ei ollut. Herra käytti savea ensinnäkin osoittaakseen, kuka Hän on ja miten Hänellä on valta luoda kaikki uudeksi. Alussa, kun Jumala oli Poikansa kautta luonut kaiken (1. Moos. 1:3; Joh. 1:3), oli Hän tehnyt ihmisen maan tomusta, jonka vesi oli kastellut – siis savesta (1. Moos. 2:6–7). Perimätiedon mukaan Aadamin luominen oli tapahtunut juuri tällä samalla vuorella, jossa temppeli nyt seisoi. Mutta jo pian Aadam ja hänen vaimonsa olivat langenneet syntiin. Sen vuoksi jokainen heistä polveutuva ihminen on nyt luonnostaan sokea, eikä siis voi nähdä. Jokainen ihminen on synnissä syntynyt, ja hänen äitinsä on hänet synnissä siittänyt (Ps. 51:7), ja siksi hän on syntymästään saakka tässä tilassaan. Omine edellytyksineen jokainen savisessa tomumajassa elävä ihminen elää ilman Jumalan sanan viisautta, tyhmyyden pimeydessä (vrt. Saarn. 2:14), hengellisen sokeuden pilkkopimeässä.

Mutta nyt Jumalan Poika käytti uudelleen tämän saman vuoren tomua, josta oli Aadamin tehnyt. Hän teki siitä savea osoittaakseen, että on itse Luoja. Sokea mies oli toki syntymästään saakka elänyt lankeemuksen seurausten alla, sokeana, mutta Jeesuksella, Hänen Luojallaan – siis myös Hänen silmiensä Luojalla – oli valta tehdä Hänet kokonaan uudeksi.

Toiseksi Herra käytti savea tämän miehen parantamisessa yksinkertaisesti siksi, että hänen ajallinen vaivansa liittyi juuri hänen näkökykyynsä. Koska mies oli sokea, ei hän olisi voinut silmillään nähdä, mistä hänen parantumisensa olisi peräisin. Siksi hän tarvitsi ruumiillisesti tunnettavan merkin siitä, että nyt hänen silmänsä parannettaisiin. Näin hän sai myös ymmärtää, kuka hänet paransi. Ensin sokea mies nimittäin kuuli Jeesuksen ja opetuslasten keskustelun. Siitä hän sai tietää, että mies, joka tässä nyt puhui oli rabbi (Joh. 9:2) Jeesus Nasaretilainen, joka sanoi olevansa maailman valo (Joh. 9:5; vrt. 8:12). Sokea kuuli Jeesuksen sanovan vielä, että Jumalan tekojen olisi määrä tulla hänessä julki (Joh. 9:3). Ja nyt juuri tämä Jeesus siveli savea hänen silmiinsä ja paransi hänet.

Luojan suusta lähtee elämä

Mutta seuraavaksi meidän täytyy kysyä: mitä varten Jeesus käytti tämän saven tekemiseen sylkeään, eikä esimerkiksi tavallista vettä? Herra aikoi kohta lähettää sokean miehen Siiloan lammikolle peseytymään. Mutta ei Hän käskenyt miestä lammikolle siksi, että sen vedessä itsessään olisi jotakin parantavaa taikavoimaa. Jeesus käyttikin nyt suunsa sylkeä osoittaakseen, että yksin Hänen, kaikkeuden Luojan suusta lähtee se voima, joka paitsi oli luonut tuon miehen silmät myös voi ne avata.

”Lähetetyn” vesi ja siihen liitetty lupaus

Mutta vieläkin meille jää kysymyksiä: jos kerran Siiloan lammikossa itsessään ei ollut mitään erikoista, miksi Jeesus sitten lähetti tuon miehen peseytymään juuri sinne? Ensinnäkin, juuri tällä nimenomaisella tavalla Herra tahtoi tehdä julki Jumalan teot tässä miehessä, sen että Jumalalla oli voima avata sokeana syntyneen silmätkin. Ajattele nyt! Oli se varmasti merkillinen näky: tuo mies, jonka kaikki tunsivat sokeana syntyneeksi kerjäläiseksi, ei enää istunutkaan tavallisella paikallaan rahaa anelemassa, vaan hapuili nyt siinä tietään ihmisjoukon läpi silmät saven peitossa. Näin epätavallinen tapaus ei jäänyt keneltäkään läsnäolijalta huomaamatta. Kaikki sen nähneet varmaankin ihmettelivät mitä oli tapahtumassa. Kun ihmiset sitten kohta tapasivat tämän sokeana syntyneen miehen selvästi näkevänä, he tajusivat, että juuri tällä kaikella – savella ja Siiloan lammikolla peseytymisellä – oli jotakin tekemistä tämän kerjäläisen parantumisen kanssa. Tämä sai heidät kysymään: kuka oli tämän tehnyt hänelle?

Toiseksi, lähettäessään sokean juuri Siiloan lammikolle Jeesus halusi osoittaa, kuka voi ihmisen pelastaa ja parantaa. Lammikon nimen taustalla on heprean sana שִׁלֹחַ (shiloach), joka merkitsee ”lähetetty” – tai vielä tarkemmin ”se, joka on lähetetty” (Joh. 9:7: ὃ ἑρμηνεύεται ἀπεσταλμένος). Nimi ei siis tarkoita sitä, että tämä allas itsessään olisi jonkun lähettämä. Pikemminkin lammikon nimi osoittaa tiettyyn henkilöön, joka on lähetetty. Mutta kuka sitten on ”se, joka on lähetetty”? Johanneksen evankeliumissa Jeesus itse puhuu lukuisia kertoja Hänestä, joka on Hänet lähettänyt. Jumalan Poika Jeesus Kristus on itse taivaallisen Isänsä Lähettiläs, ensimmäinen Apostoli, lähetetty maailmaan ”meidän ihmisten ja meidän pelastuksemme tähden” (Nikaian-Konstantinopolin uskontunnustus). Kun Herra Jeesus nyt siis sanoo sokealle: Mene ja peseydy Siiloan lammikossa (Joh. 9:7), on kuin Hän sanoisi: ”Mene ja peseydy minun lammikossani!” – tai vielä paremmin: ”Mene Lähetetyn luo, siis minun luokseni! Peseydy minussa!”

Kolmanneksi, lähettämällä miehen Siiloan lammikolle Jeesus halusi opettaa hänelle itselleen, että tässä maailmassa Jumala sitoo pelastavan ja parantavan työnsä tiettyihin välineisiin, jotka Hän itse on tätä varten asettanut. Ei ollut sokean asia spekuloida, miksi Herra tahtoi toimia niin, tai miksi hänen itsensä piti mennä juuri Siiloan lammikolle peseytymään. Jeesus tahtoi opettaa miehelle, että se, mihin Hän lupauksensa sitoo, toimii.

Tartu Luojasi ja Lunastajasi asetukseen!

Nyt kun Jeesus siis siveli savea miehen silmiin ja lähetti tämän Siiloan lammikolle, mitä tapahtui? Huomaa, että mies teki mitä Herra käski. Hän ei alkanut arvuuttelemaan, mikä toimenpide häntä ehkä auttaisi. Hän ei sanonut itsekseen: ”Jos kerran Jeesuksen sylki tai savi minut parantaa, mihin enää tarvitaan peseytymistä lammikolla?” tai ”Jos peseytyminen minut parantaa, miksi tarvitaan savea?” Mies ei itse asiassa lainkaan tiennyt, miten oli ylipäätään mahdollista, että hän voisi tällaisten toimenpiteiden kautta saada avun. Hän ei kuitenkaan yrittänyt millään tavalla selvittää tätä itselleen (vrt. Joh. 9:11, 15, 25). Hän vain yksinkertaisesti uskoi, että Herra Jeesus itse tiesi, millä tavalla halusi häntä auttaa. Ja niin juuri tapahtui: kun mies käytti Jeesuksen hänelle asettamaa tapaa saada apu, hän myös sai Herralta avun.

Ota sinäkin oppia tästä, rakas ystävä! Jumalan sana sanoo, että juuri tänäänkin ihmiset ovat luonnostaan hengellisen sokeuden ja kuoleman vallassa. Sellaisina yksikään heistä – siis meistä! – ei voi omasta järjestään eikä voimastaan uskoa Herraan Jeesukseen eli tulla Hänen luokseen (Vähä katekismus II 6). Mutta sana sanoo myös, että juuri siksi Jumala on lähettänyt Poikansa meidän ihmisten luoksemme. Näin Herra Jeesus on kerran tullut sinunkin luoksesi armossaan. Hän, joka on tehnyt ihmisen maan tomusta, on tullut itse ihmisen ruumiiseen, kantamaan meidän, ihmisten synnin tässä ruumiissaan ristinpuuhun (1. Piet. 2:24). Luomaansa puuhun naulattuna Hän, Luoja ja elämän antaja, on ottanut itseensä meidän, luomiensa ihmisten lankeemuksen ja synnin palkan, kuoleman (Room. 6:23a). Näin Hän, jonka kautta kaikki on luotu, on tullut, että tekisi kokonaan uudeksi juuri sinut, maasta ja suunsa henkäyksellä luomansa ja mutta langenneen ihmisen. Hän on tullut, että parantaisi sinut hengellisestä sokeudestasi ja toisi sinut siihen iankaikkiseen valoonsa, joka Hän itse on. Tämän Hän onkin jo tehnyt sinulle pyhässä sanassaan, joka on Hänen suustaan lähtenyt ja jota Hän yhä Kirkossaan suullisesti saarnauttaa. Tämän Hän on tehnyt sinulle myös siinä ihmeellisessä ”Siiloan lammikossa”, pyhässä kasteessa, johon Hän on liittänyt lupauksensa, ja jossa Hän, taivaallisen Isän Lähettiläs itse on lahjoineen läsnä tavallisessa vedessä. Älä siis jää ihmettelemään sitä, ettet voi lainkaan ymmärtää saati selittää, miksi Jeesus on halunnut tuoda pelastuksensa sinulle juuri tällaisten välineiden kautta, taikka miten Hän on sen tehnyt. Luota yksinkertaisesti siihen, että Herrasi ei valehtele eikä petä, vaan on varmasti tehnyt niin kuin on sanassaan luvannut: Sanansa ja kasteen kautta Hän on pessyt pois syntisi, antanut sinulle Pyhän Hengen, uudestisynnyttänyt sinut (Joh. 3:5; Ap. t. 2:38; 22:16; Tiit. 3:5). Sinä olet kastettu, olet kristitty, Jeesuksen Kristuksen oma!

Ja kun sinussa vielä nytkin on jäljellä se vanha liha, joka ei alistu Jumalan lain alle (Room. 8:7), tahtoo Herrasi Jeesus tulla tekemään sinussa pelastavaa ja parantavaa työtään. Tämänkin Hän tekee sen sillä tavalla kuin itse tahtoo: suullisessa, korvin kuultavassa sanassaan, sekä antamalla pyhän ruumiinsa ja verensä sinulle luomansa maan antimissa, leivässä ja viinissä. Älä ihmettele, ettet osaa järjelläsi tätä asiaa ymmärtää tai selittää. Usko vain ne sanat, jotka Hän on apostoleilleen uskonut: Joiden synnit te anteeksi annatte, niille ne ovat anteeksi annetut (Joh. 20:23a) ja ”teidän edestänne annettu ja vuodatettu syntien anteeksiantamiseksi” (Vähä katekismus VI 6, 8, 10). Se, mihin Herra Jeesus lupauksensa sitoo, toimii ja lahjoittaa sen, mitä Hän lupaa. Näin Hän, kaiken Luoja ja lunastaja, tekee rakkaan luomuksensa uudeksi. Tämän kaiken meillekin suokoon armossaan Hän, meidän Herramme Jeesus Kristus, joka yhdessä Isän ja Pyhän Hengen kanssa elää ja hallitsee aina ja ikuisesti. Aamen.

(Saarna on pidetty Samuelin luterilaisessa seurakunnassa Lahdessa 19.8.2018.)

11. sunnuntai helluntaista (3. vsk), 1. Moos. 18:20–32

Jumala tekee esirukoilijaksi

Synnin valtaan antautuneet kaupungit

Vanhan testamentin tekstissä kuulimme Herran puhuvan Abrahamille kahdesta kaupungista, Sodomasta ja Gomorrasta. Nämä kaupungit sijaitsivat Kuolleenmeren seudulla, Jordanin lakeudella. Ne kuuluivat itse asiassa viiden kaupungin liittoon, joista juuri Sodoma oli pääkaupunkina. Tuolla alueella asui siis paljon ihmisiä, eikä ihme, kirjoittaahan Mooses muutamaa lukua aiemmin, että Jordanin lakeus oli tuohon aikaan ihana paikka, runsasvetistä seutua […] niinkuin Herran puutarha, niinkuin Egyptin maa. (1. Moos. 13:11) Kuitenkin melkein heti näiden sanojen jälkeen profeetta kirjoittaa myös: Mutta Sodoman kansa oli kovin pahaa ja syntistä Herran edessä. (1. Moos. 13:13) Ja nyt kuulimme Herran itse sanovan samaa Abrahamille: Sodoman ja Gomorran synnit olivat ylen raskaat (1. Moos. 18:20). Kaupunkien asukkaat olivat siis antautuneet Jumalan pyhän tahdon vastaiseen elämään, väkivaltaan ja himojensa tyydyttämiseen luonnonvastaisilla tavoilla.

Jumala oli kyllä tehnyt työtään näiden kaupunkien asukkaiden elämässä. Vajaat viisitoista vuotta aiemmin Hän oli antanut neljän kuninkaan voittaa sodomalaiset ja heidän naapurinsa sekä viedä heidät vankeina pois. Näin Hän oli osoittanut heille, että vihasi heidän syntiään. Sitten Hän kuitenkin oli myös Abrahamin saavuttaman voiton myötä vapauttanut heidät ja palauttanut asuinsijoilleen, valtavan hyvinvoinnin keskelle. (1. Moos. 14:1–16) Näin Hän oli osoittanut tahtovansa antaa heille anteeksi ja auttavansa heitä. Mutta Sodoman kansa oli jo pian unohtanut nämä tapahtumat ja suistanut itsensä kauhean synnin valtaan.

Ei olekaan tavatonta, että juuri siellä, missä Jumala on siunannut ihmisiä kauniilla ja rikkaalla luonnolla, suurella yltäkylläisyydellä ja hyvinvoinnilla, kansa piankin unohtaa kärsimänsä koettelemukset, kääntää selkänsä Jumalalle ja elää hulluudessaan, aivan kuin Jumalaa ei olisi olemassakaan (vrt. Ps. 14:1). Ihmisten huomio alkaa keskittyä lähinnä omaan ajalliseen hyvinvointiin. Hyvinvointi sinänsä on tietenkin Jumalan lahja ja sellaisena aivan hyvä asia. Kuitenkin ilman uskoa Jumalaan kiinnittyy luonnollisen ihmisen sydän näiden lahjojen antajan sijaan lahjoihin itseensä. Lihallisia himojaan seuraava syntinen luonto alkaa käyttää näitä lahjoja vääriin tarkoituksiin ja tekee niistä epäjumaliaan. Näin tapahtuu nykyäänkin usein juuri niiden kansojen keskuudessa, joille Jumala on lahjoittanut suurta kauneutta, rikkautta ja yltäkylläisyyttä. Siellä monet palvovat rahan, irrallisen seksin ja päihteiden epäjumalia, ja niin syyllistyvät ylen raskaisiin synteihin, niin kuin Sodoman ja Gomorran kaupunkien asukkaat.

Meidänkään kaupunkimme ei liene poikkeus. Tässäkin kaupungissa on monia, jotka ovat elämänsä aikana nähneet paitsi sen, miten Jumala on kovalla kädellä koetellut kansaamme, myös sitten auttanut ja johdattanut sitä, sekä siunannut monenlaisella hyvällä ja yltäkylläisellä elämällä. Ehkä joku tosin nyt sanoo, että tässä kaupungissa on paljon muutakin kuin suurta yltäkylläisyyttä. Totta: Työttömyysaste on jo vajaat kolmekymmentä vuotta ollut selvästi maamme keskiarvoa korkeampi. Täällä on paljon pienituloisia, sairaita, eläkeläisiä. Mutta samalla on kuitenkin myös paljon hyvinvointia. Moninaisten herkkujen ja tavaroiden runsauden keskellä on monen sydän kiinnittynyt siihen, mikä on Jumalan silmissä syntiä. Jumalan sanaa jaetaan kyllä joka sunnuntai ja viikollakin, mutta kaupungin vajaasta 120 000 asukkaasta vain muutama sata tai kymmenen käy sanankuulossa. Muulle kyllä löytyy aikaa: Työpaikan kahvitauolla puhutaan kilpaa kesämökin kaakelien valitsemisesta ja muun hyvinvoinnin lisäämisestä. Nautintoa ja uusia kokemuksia haetaan niin kiivaasti, että tämä kaupunki tunnetaan Suomen amfetamiinipääkaupunkina. Ihmiset eivät enää tyydy omiin aviopuolisoihinsa, vaan etsivät uusia kokemuksia milloin kenenkin seurasta. Ja niin täältäkin on löydetty järjestäytynyttä ihmiskauppaa ja prostituutiota, muusta irstailusta puhumattakaan. Sillä paikalla, jota kutsutaan kaupunkimme kulttuurikeskukseksi, harrastetaan avointa juopottelua ja väkivaltaa aamusta iltaan. Luonnonvastaisen seksuaalisen kanssakäymisen muotoja halutaan suositella kaikille jopa kaupunkimme julkisessa toiminnassa. Siitä, mikä Jumalan sanan mukaan on synti ja häpeä, halutaan kaikki opettaa tuntemaan kunniaa ja ylpeyttä (vrt. Fil 3:19).

Mutta: Yksikään meistä ei voi ulkoistaa tällaista sodomaa ja ylen suurta syntiä ulkopuolelleen. Jumalan sana opettaa, että myös sinä olet vanhan ihmisesi puolesta lihallinen, myyty synnin alaisuuteen (Room. 7:14b). Sinun lihassasi ei asu mitään hyvää (Room. 7:18a). Paha riippuu sinussa kiinni, ja vaikka sinä toki uuden, sisällisen ihmisesi puolesta yhdytkin Jumalan lakiin ja hyvään tahtoon, sinun jäsenissäsi vaikuttaa kuitenkin toinen laki, joka taistelee sinun mielesi lakia vastaan (Room. 7:21–23). Sen vuoksi, vaikka Jumala on Poikansa kallilla verellä jo lunastanut sinut turhasta, isiltä peritystä vaelluksestasi (1. Piet. 1: 18–19), sinunkin kotonasi ei kovakorvaisuus Jumalan sanalle ja Hänen armokutsulleen ole tuntematon. Sinunkin kotonasi on vaikea motivoitua Raamatun sanan lukemiseen ja kuulemiseen. Siellä riidellään tai vaietaan vaikeista asioista, siellä alistetaan ja alistutaan, loukataan ja loukkaannutaan. Ehkä joku sanoo: ”Ei meillä tapahdu mitään tuollaista.” Hyvä jos niin on! Mutta kysyn: Onko sinun sydämesi päivittäin täyttynyt rakkaudesta Jumalaa ja Hänen pyhää tahtoaan kohtaan? Entä perheenjäseniäsi tai muita lähimmäisiä kohtaan? Niin se on: sinun syntisessä sydämessäsi on kaikki potentiaali Jumalan sanan halveksimiseen, vanhempien väheksymiseen, vihaan ja murhaan, avion rikkomiseen, varastamiseen, pahan puhumiseen ja toisen oman himoitsemiseen, kaikkeen siihen, mitä Sodomassa ja Gomorrassa julkisesti harjoitettiin.

Esirukous langenneen kaupungin puolesta

Toiseksi kuulimme, miten Herra sanoo: Valitushuuto Sodoman ja Gomorran tähden on suuri. (1. Moos. 18:20) Varmaankin olivat monet hylävtyt vaimot ja lapset, raiskatut, hakatut ja surmattavat noissa kaupungeissa aivan huutaen valittaneet Jumalalle kokemaansa vääryyttä. Ehkäpä jotkut uskovatkin olivat huutaneet Jumalan puoleen näiden karmeuksien vuoksi. Varmaankin yksi heistä oli Loot, josta apostoli kirjoittaa, että rietasten vaellus irstaudessa vaivasi häntä, ja että asuessaan heidän keskuudessansa tuo hurskas mies kiusaantui hurskaassa sielussaan joka päivä heidän pahain tekojensa tähden, joita hänen täytyi nähdä ja kuulla. (2. Piet. 2:7–8)

Näiden sanojen äärellä herää kysymys: Oletko sinä rukouksissasi huutanut Jumalalle nähdessäsi kotikaupunkisi tilan? Olemmeko me seurakuntana harrastaneet sen kaupungin menestystä, johon Herra on meidät siirtänyt ja asettanut? Olemmeko rukoilleet Herraa tämän kaupungin asukkaiden puolesta? (Jer. 29:7) Tämä on meidän tehtävämme niin seurakuntana kuin yksittäisinä kristittyinäkin. Jumala ei ainoastaan toivo, että Hänen omansa rukoilisivat. Hän aivan käskee meitä rukoilemaan (2. Moos. 20:7; Vähä katekismus I 4).

Mutta Jumala ei ainoastaan käske omiaan rukoilemaan. Sanansa kautta Hän Pyhässä Hengessä myös vaikuttaa tämän rukouksen meissä. Päivän tekstin edellä, siis juuri ennen puhettaan Sodoman ja Gomorran karmeasta tilasta Herra sanoo: Salaisinko minä Aabrahamilta, mitä olen tekevä? (1. Moos. 18:17) Herra siis tahtoi ilmoittaa Abrahamille sen, mitä on suunnitellut, ja tekikin niin. Tällä tavalla Hän itse veti palvelijansa rukoilemaan näiden synnin valtaan langenneiden kaupunkien ja niiden asukkaiden puolesta. Jumala itse teki Abrahamista esirukoilijan. Näin Hän teki, sillä Hän tahtoi suuressa armossaan kuulla palvelijansa rukoukset sekä vastata niihin. Katso miten paljon Hän rakasti noita syntisiä! Katso miten paljon Hän tahtoi pelastaa heidät!

Rakas ystävä, kuule ja lue sinäkin säännöllisesti Jumalan sanaa. Sanansa kautta Herrasi tahtoo tehdä sinutkin ja koko seurakuntansa esirukoilijaksi tämän kaupungin puolesta. Hän tahtoo, että rukoilet Häntä olemaan armollinen tälle kaupungille ja sen asukkaille. Ja kun kuulet Hänen sanaansa, kysy itseltäsi myös kuka on se langennut lähimmäisesi, jonka esirukoilijaksi Herra tahtoo sinut tänään tehdä. Kenen puolesta sinä voisit tänään rukoilla Herraa, että Hän armahtaisi ja pelastaisi hänet?

Jumala kuulee rukoukset ja toimii

Kolmanneksi kuulemme, että kun Herra sitten kuulee valitushuudot ja rukoukset, Hän myös toimii. Tässäkin Hän sanoo: Sentähden minä menen alas katsomaan, ovatko he todella tehneet kaiken sen, josta huuto on minun eteeni tullut, vai eivätkö; minä tahdon sen tietää. (1. Moos. 18:21) Tottahan kaikkitietävä ja kaikkinäkevä Jumala tiesi, mikä Sodomassa ja Gomorrassa oli tapahtunut. Hän oli itse luonut jokaisen niiden asukkaista, ja tunsi jokaisen heistä sydämen syvimpiä ajatuksia myöten. Mutta näillä sanoilla Hän teki tiettäväksi viimeisen kutsunsa näille kaupungeille. Jo aiemmin Hän oli armossaan pelastanut Sodoman kansan viholliskuninkaiden käsistä Abrahamin välityksellä. Mutta kun parannusta ei tästäkään huolimatta ollut tullut, oli näille ihmisille nyt koittanut viimeinen etsikkoaika.

Myös silloin, kun sinä uskossa rukoilet taivaallista Isääsi Hänen tahtonsa mukaan ja Hänen Poikansa nimessä, saat luottaa, että Isä mielellään kuulee rukouksesi. Ja kun Herrasi kuulee, Hän myös toimii. Sinä et kylläkään ehkä näe tai tiedä milloin tai millä tavalla Hän toimii. Kuitenkin Hän vastaa uskoviensa rukouksiin varmasti. Näin Hän lupaa sanassaan. (Ks. esim. Matt. 18:19; 21:22; Luuk. 11:9; Joh. 14:13–14; 15:7; 1. Joh. 3:22; 5:14–15.)

Rukouksessa viimeiseen asti

Neljänneksi Pyhä Henki opettaa meitä jatkamaan rukousta herkeämättä. Kun Herra oli nyt sanonut Abrahamille menevänsä alas katsomaan noiden kahden kaupungin tilaa, kirjoittaa Mooses: Ja miehet kääntyivät sieltä ja kulkivat Sodomaan päin, mutta Aabraham jäi vielä seisomaan Herran eteen. (1. Moos. 18:22) Abraham tunsi Jumalan tahdon ja tiesi, ettei Hän voisi pyhyydessään katsoa läpi sormien Sodoman ja Gomorran rikkomusten kaltaisia syntejä. Siksi tuo uskova mies aavisti, että Herra aikoisi hävittää nuo kaupungit. Hänhän sanoo Jumalalle: Aiotko siis hukuttaa vanhurskaan yhdessä jumalattoman kanssa? (1. Moos. 18:23) Abraham aavisti oikein: seuraavassa luvussa kerrotaan, että Herra lähetti nuo kanssaan olleet kaksi enkeliä Sodomaan paitsi toimittamaan tarkastustehtävää, itse asiassa juuri hävittämään kaupungin. Toki samalla he pelastivat sieltä myös Lootin, Abrahamin veljenpojan. (1. Moos. 19:1, 10, 12–17) Mutta huomaatko mitä Abraham teki, kun Hän kuuli Jumalan suunnitelmasta ja arvasi, mitä Hän aikoisi tehdä? Lähtikö hän kotiin ajatellen, että jos tuo Sodoman roskasakki olikin ansainnut hukkua, ainakin hänen oma perheensä oli hurskas ja saisi asua turvassa. Ei niin! Pyhä Henki lausuu, että Abraham jäi vielä seisomaan Herran eteen. Seisominen on Jumalan kansan keskuudessa ollut ikuisista ajoista asti rukousasento. Vaikka siis Jumala nyt näyttikin hylänneen syntiset ihmiset häpeällisiin himoihinsa ja kelvottoman mielensä valtaan, tekemään sopimattomia (Room. 1:26a, 28b), silloinkin Abraham jäi seisomaan Herran eteen rukouksessa. Eikä hän keskittynyt rukoilemaan pelkästään oman asuinpaikkansa puolesta. Hän rukoili juuri näiden jumalattomien kaupunkien puolesta. Vielä silloinkin, kun kaikki toivo noiden syntisten pelastumisesta näytti menneen, Abraham rukoili. Varmaan sukulaisensa Loot mielessään hän anoi, ettei Jumala hävittäisi niitä uskoviaan, joita kaupungeissa oli.

Rakas ystävä, ota sinäkin oppia tästä Abrahamin rukouksesta! Jos sinulla on joku rakas ystävä tai sukulainen, joka on antanut maailman, perkeleen tai oman lihansa vietellä itsensä syntiin, ja joka on langennut pois uskosta Herraan, muista silloin tämä! Vaikka tämä rakkaasi vastustaisi kaikkia yrityksiäsi keskustella rakentavasti hänen kanssaan ja niin johtaa hänet parannukseen ja uskoon, älä silloinkaan luovuta. Vaikka et nimittäin voisi enää puhua hänelle Jumalasta, älä kuitenkaan lakkaa puhumasta Jumalalle hänestä. Vaikka kaikki toivo näyttäisi hänen kohdallaan menneen, älä silloinkaan lakkaa rukoilemasta, että hänkin pelastuisi.

Rukous – vetoamista Jumalan omaan olemukseen ja sanaan

Abraham siis rukoili herkeämättä. Seuraavaksi ja viidenneksi kuulemme, mitä hän rukoili. Hän ei yrittänyt muotoilla mitään kauniita tai hurskailta kuulostavia korulauseita. Hän puhui Herralle hyvin tiukkaan sävyyn, melkeinpä vihaisesti: Aiotko siis hukuttaa vanhurskaan yhdessä jumalattoman kanssa? Entä jos kaupungissa on viisikymmentä vanhurskasta; aiotko hukuttaa heidät etkä säästä paikkaa siellä olevain viidenkymmenen vanhurskaan tähden? Pois se, että sinä näin tekisit: surmaisit vanhurskaan yhdessä jumalattoman kanssa, niin että vanhurskaan kävisi samoin kuin jumalattoman! Pois se sinusta! Eikö kaiken maan tuomari tekisi oikeutta? (1. Moos. 18:23–25) Tästä opimme ainakin kaksi asiaa: Ensinnäkin, Abrahamin rukous ei ollut hänen oman oppineisuutensa tai tietäväisyytensä osoittamista Jumalan edessä. Pikemminkin hän rukouksessaan osoitti oman tietämättömyytensä. Hän ei itse lainkaan tiennyt, kuinka monta vanhurskasta tai jumalatonta noissa kaupungeissa ehkä oli. Toiseksi, Abrahamin rukous ei myöskään ollut vetoamista hänen omiin rukouksiinsa. Abrahamin rukous oli sitä, että hän suuressa hädässä vetosi Jumalan omaan olemukseen, jonka Hän oli sanassaan ilmoittanut. Kyllä, Jumala oli tuomari, jonka vallassa olisi tuomita koko Hänen luomakuntansa. Mutta Hän oli myös sanonut olevansa oikeudenmukainen ja vanhurskas. Vaikka Hän siis kyllä tekisi oikein hävittäessään jumalattomat, ei Hän silti voisi mitenkään hävittää koko kaupunkia. Saattaisihan siellä nimittäin olla vielä Jumalaan uskoviakin, niin kuin Loot. Huomaa tarkoin, että Abraham ei tässä vain kysy Jumalalta, voisiko Hän olla hukuttamatta vanhurskaita. Pikemminkin tämä pyhä mies riippuu kiinni Jumalan sanassa ja vetoaa rohkeasti Hänen omaan olemukseensa, Hänen oikeudenmukaisuuteensa ja vanhurskauteensa. Hän ikään kuin muistuttaa Jumalaa siitä, että Hän ei kerta kaikkiaan voisi tuhota kaikkia noita ihmisiä uskoviensa tähden.

Ystävä, ota taas oppia Abrahamin rukouksesta! Kun sinä rukoilet syntiin langenneen lähimmäisesi puolesta Herraa, älä vetoa oman rukouksesi hurskauteen tai palavuuteen. Älä myöskään vetoa niihin hyviin tekoihin, joita tuo langennut lähimmäisesi on ehkä myös elämässään tehnyt, aivan kuin hän niillä voisi sovittaa syntinsä ja tulla Jumalalle kelpaavaksi. Kun rukoilet hänen puolestaan, vetoa yksin Jumalan omaan sanaan, Hänen omaan olemukseensa ja armollisiin tekoihinsa tätä lähimmäistäsi kohtaan. Ano Jumalaa armahtamaan tätä lähimmäistäsi, ettei Kristuksen kallis sovintoveri (1. Piet. 1:18–19) olisi turhaan vuotanut hänen puolestaan. Huuda Herraa avuksi, ettei hänen kasteeseensa liitetty lupaus ”sinä olet minun poikani”, ”sinä olet minun tyttäreni” (vrt. Jes. 43:1; Matt. 3:17) raukeaisi tyhjiin hänen kohdallaan. Ano Herraltasi, ettei synti saisi tämän ihmisen elämässä olla suurempi ja voimakkaampi kuin se kallis sovintoveri, jonka Herra on hänellekin pelastuksen maljasta juotavaksi antanut (Ps. 116:13). Ja vielä, jos olet itse langennut syntiin, vetoa tällä samalla tavalla Jumalaan myös omalla kohdallasi. Sama Jumalan Poika, jonka kanssa Abraham tässä tekstissä puhuu, on itse tullut ihmiseksi. Hän on tullut, että saisi kantaa sinun koko syntivelkasi ja koko maailman syntivelan. Hän on tullut, että Hän poistettuaan sinun syntisi uhraamalla itsensä ilmestyisi Jumalan kasvojen eteen meidän hyväksemme (Hepr. 9:24–26). Siellä Hän aina elää rukoillakseen sinun puolestasi ja kaikkien omiensa puolesta (Hepr. 7:25c). Hän näyttää haavojaan Isälle ja sanoo: ”Rakas Isä, armahda nyt näitä syntisiä, joiden puolesta minä olen vuodattanut vereni.” Ja niin sinäkin, rakas ystävä, saat uskoa, että Jumala on kerran antanut Poikansa hävitettäväksi Golgatalla, ja niin on sinun koko syntivelkasi Hänen täydellisen uhrinsa tähden sovitettu. Jeesus Kristus on se yksi ja ainoa, jonka tähden Jumala lupaa jättää sinut hävittämättä.

Lopuksi

Miten Sodoman väki otti vastaan Jumalan kutsun parannukseen? Mooses kirjoittaa, että kaupungin miehet, sekä nuoret että vanhat tahtoivat ”ryhtyä” Herran enkeleihin, jotka olivat tulleet kaupunkiin (1. Moos. 19:4–5) – he siis himoitsivat tehdä heille väkivaltaa ja raiskata heidät. He hylkäsivät Jumalan – todellisen Elämän – kutsun ja valitsivat mieluummin omien himojensa täyttämisen. Sen vuoksi heille ei voinut olla muuta loppua, kuin kuolema.

Nykyisellekin maailmalle koittaa kerran Jumalan viimeinen tuomio. Me emme tiedä, minä päivänä Hänen armonsa aika loppuu tämän kaupungin, meidän lähimmäistemme tai oman itsemme kohdalla. Kerran se kuitenkin loppuu. Siksi on tärkeää, että me – niin yhdessä seurakuntana kuin kotona ja arjen kutsumuksissammekin – toteutamme sitä esirukoilijan tehtävää, johon Herra on meidät sanansa kautta vetänyt. Tosin tässä tehtävässä sinä joudut varmasti tuntemaan oman heikkoutesi. Monta kertaa saat kuulla perkeleen kuiskaavan sinulle miten huono ja epäonnistunut rukoilija olet. Mutta muista kuitenkin, että sinä saat rukoilla juuri siksi, että olet kristitty. Sinä olet rukoilija juuri siitä syystä, että Jumala on Pojassaan Kristuksessa jo sovittanut syntisi ja pukenut sinut Hänen vanhurskauteensa. Ja muistatko, mitä Jumala itse sanassaan lupaa vanhurskaille? Hän lupaa, että vanhurskaan rukous voi paljon (Jaak. 5:16b). Luota siis Jumalan sanan armolupauksiin ja ole kestävä rukouksessasi. Herra tekee meistä esirukoilijoita sitä varten, että saisi vastata meidän rukouksiimme, ja armahtaa paitsi meitä syntisiä, myös jokaista muuta, jotka Hän sydämellemme laskee. Aamen.

(Saarna on pidetty Samuelin luterilaisessa seurakunnassa Lahdessa 5.8.2018.)