Hiljaisen viikon keskiviikko (3. vsk), Matt. 27:11–32

Ihmisten oikeustaju – ja Jumalan

Päivän evankeliumi kertoo meille merkillisestä oikeuskäytännöstä. Pyhä Matteus kirjoittaa käsillä olleeseen juutalaisten pääsiäisjuhlaan liittyen seuraavaa: Oli tapana, että maaherra juhlan aikana päästi kansalle yhden vangin irti, kenenkä he tahtoivat. (Matt. 27:15) Huomaatko mitä tässä sanotaan? Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että se mitä kansa – tai ainakin suurin osa kansasta – piti oikeana, katsottiin oikeaksi.

Kuulostaako tämä tutulta? Oletko sinä huomannut jotakin samanlaista nykyajan yhteiskunnassa? Tietenkin on hyvää ja terveellistä, että useissa yhteiskunnallisissa ratkaisuissa kuullaan kansan mielipidettä! On varsin tarpeellista, että kansalaiset saavat esimerkiksi äänestää siitä, kuka heidän kotimaassaan pitää valtaa. Mutta tällaisen demokratian soveltamisessa valtaapitävien olisi kuitenkin osattava tehdä ero muuttuvien ja muuttumattomien asioiden välillä. Hankalaksi tämä asia muodostuu silloin, kun kansan enemmistön äänen annetaan päättää niistä asioista, jotka oikeastaan ovat muuttumattomia. Nykyajan yhteiskunnissa tätä kuitenkin tapahtuu vähän väliä. Meidän aikamme ihmiselle ihmiselämään kuuluvat peruskäsitykset ja arvot eivät ole mitään kiinteää tai pysyvää. Sen vuoksi myöskään ihmisyhteiskunnan perustana olevat elämänmuodot ja -järjestykset – kuten esimerkiksi avioliitto ja perhe – eivät voi olla pysyviä. Nykyajan yksilö- ja minäkeskeinen ihminen ei halua nähdä tällaisia asioita annettuina, itsestäänselvinä tai yksiselitteisinä. Pikemminkin hän haluaa nähdä ne ikään kuin nestemäisinä, siis vapaasti eri suuntiin liikkuvina ja itse kunkin liikutettavina sen mukaan, miten milloinkin kokee. Jos joku sitten sanoo uskovansa, että jokin tietty asia voi olla totta ja oikein, jokin toinen taas ei, on tällainen nykyihmisen mielestä epäoikeudenmukaista. Se kuulemma loukkaa mahdollisten toisinajattelijoiden tunteita. Edelleen se, että joku vielä väittää tietävänsä mikä on oikein ja väärin, on nykyihmisen mielestä kauheaa kapeakatseisuutta ja toisten yläpuolelle asettumista. Päinvastoin sen, miltä kustakin ihmisestä kulloinkin sattuu tuntumaan, tulisi antaa määritellä sen, mikä on totta ja oikeaa juuri hänelle. Tällaisessa viisaudessaan ihminen menee niin pitkälle, ettei suostu hyväksymään edes elämän peruskategorioita, jotka lapsikin tunnistaa ja ymmärtää – koira ei ole kissa, vaan koira; kolmio ei ole ellipsi, vaan kolmio; mies ei ole nainen, vaan mies; ja niin edelleen. Tätä nykyajan ihminen kutsuu ”suvaitsevaisuudeksi”.

Voitaisiin kuitenkin kysyä: jos tällaiset luonnonoikeuteen perustuvat käsitykset vaikkapa perheestä, oikeudesta tai ihmisten välisestä vastuusta lakaistaan kunkin ihmisen oman ja jatkuvasti muuttuvan ”totuuden” maton alle, miten mikään yhteiskunta voi ylipäätään pysyä? Samalla on kuitenkin huomattava, että todellisuudessa tällainen  nestemäinen yhteiskunta ei kuitenkaan ole lainkaan niin nestemäinen ja vapaasti muutettavissa kuin moni luulee. Monikaan ei nimittäin edes huomaa, että ”suvaitsevaisuus” tai vaikka syrjinnän karttaminen sellaisina, kuin niitä nykyaikana usein kovaan ääneen vaaditaan, ovat itse asiassa illuusiota. Tosiasiassa tällaista suvaitsevaisuutta vaativa nykyihminen useimmiten vaatii itselleen ehdotonta oikeassa olemisen oikeutta. Hän ei edes huomaa ajattelevansa, että pitää ainoastaan omaa ”suvaitsevaa”, ”syrjintää karttavaa” ja nestemäistä maailmaansa totena ja oikeana. Kaikki muu on hänelle epätotta ja väärää. Ehkä huomaamattaankin hän on sitä mieltä, että kun hän nyt on valaistunut tällaiseen ”suvaitsevaisuuteen”, on hän päässyt nousemaan korkeammalle tasolle, kuin missä nuo yksinkertaiset ja mieleltään karkeat, ”patriarkaalista” yhteiskunta-ajattelua kannattavat hölmöt vielä tallaavat. Sellaisia tyyppejä hänen ei tarvitse suvaita. Heitä ja heidän näkemyksiään hän saa väheksyä mielin määrin, koska itse kuitenkin on oikeassa.

Toki Jeesuksen ajan yhteiskunnassa moni asia oli toisin kuin meillä nykyään. Silti evankelistan sanat kertovat samankaltaisesta ajatustavasta. Matteus kirjoittaa: Ja heillä oli silloin kuuluisa vanki, jota sanottiin Barabbaaksi. Tästä Barabbaasta, ”isän pojasta” (aram. בַּר אַבָּא) Pyhä Johannes kertoo tarkemmin: hän oli ryöväri, siis rosvo (λῃστής – Joh. 18:40). Evankelista Luukas kirjoittaa edelleen, että hän oli murhamies (Ap. t. 3:14), joka oli heitetty vankeuteen kaupungissa tehdystä kapinasta sekä murhasta (Luuk. 23:19). Katso nyt, miten erinomainen on ihmisen oikeustaju! Vaikka kyse oli näin vakaviin rikoksiin syyllistyneestä miehestä, valtaapitävä maaherra kysyi kansalta, kumman he tahtoivat päästettäväksi vapaaksi, tämän miehenkö vai mieluummin Jeesuksen, jota sanottiin Kristukseksi. Ja katso, millainen on inhimillisen viisauden vastaus! Evankelista kirjoittaa: Mutta ylipapit ja vanhimmat yllyttivät kansaa anomaan Barabbasta, mutta surmauttamaan Jeesuksen. (Matt. 27:20) Kuultuaan kansan vastauksen Pilatus toki koetti osoittaa ylipapeille ja kirjanoppineille, että heidän toiveensa oli ongelmallinen. Hän koetti kysyä näiltä johtomiehiltä, mitä pahaa Jeesus sitten oli tehnyt. He eivät kuitenkaan katsoneet tarpeelliseksi edes vastata hänelle. Siinä oli riittävästi, että näin viisaat ja valaistuneet miehet sanoivat sen olevan oikein. Siksi he huusivat vain: Ristiinnaulittakoon! (Matt. 27:22b, 23b)

Juuri näin toimii ihmisen oletettuun hyvyyteen ja viisauteen mieltynyt yhteiskunta nykyäänkin. Mitä karmeimmille oikeusmurhille, suoranaisille murhille – kohdistuivat ne sitten toisiin kansanryhmiin kuuluviin ihmisiin, syntymättömiin lapsiin tai vanhuksiin –, taikka mitä pöyristyttävimmille siveettömyksille ei nykyaikana vaadita välttämättä mitään muuta selitystä kuin se, että niin suuri osa kansasta nyt vain pitää sellaisia mahdollisena – ”ja olisihan se suurta ylpeyttä sanoa, että niin moni ihminen voi olla väärässä.”

Pilatus tiesi, ettei juutalaisten johtajilla ollut osoittaa mitään todellista syytöstä Jeesusta vastaan. He olivat kateudesta antaneet Jeesuksen hänen käsiinsä. Kuitenkin tämä hallintomies pelkäsi kansan vimmaa. Hän pelkäsi epäsuosiota ja jopa suoranaista vaaraa niin suuren kansanjoukon edessä. Siksi Pilatus ei uskaltanut käyttää sitä arvovaltaa, joka hänellä maaherrana kyllä olisi ollut. Sen sijaan, että hän olisi sanonut mitä hän itse oli asiassa päättänyt, hän vain kyseli kansalta miten asia piti ratkaista. Tällaisesta selkärangattomuudesta ei voinut seurata muuta kuin se, mistä Matteus kirjoittaa: Silloin hän päästi heille Barabbaan, mutta Jeesuksen hän ruoskitti ja luovutti ristiinnaulittavaksi. (Matt. 27:26)

*

Mutta evankeliumi kertoo meille myös toisesta varsin merkillisestä oikeuskäytännöstä. Nimittäin juuri siinä, missä inhimillisestä näkökulmasta katsottuna tapahtui karmea vääryys ja oikeusmurha, jumalallisesta näkökulmasta katsottuna tapahtui oikeus ja vanhurskaus. Miten niin? Jumalan vanhurskas tahto nimittäin oli se, mitä Hän oli jo ennalta sanonut profeetan suulla: Niin totta kuin minä elän, sanoo Herra, Herra, ei ole minulle mieleen jumalattoman kuolema, vaan se, että jumalaton kääntyy tieltänsä ja elää. (Hes. 33:11a) Mutta juuri siksi, ettei maailmassa ollut yhtäkään ihmistä, joka etsisi Jumalaa (Room. 3:11b), Jumalan vanhurskas tahto oli, että Hänen oma Poikansa, Ihmisen Poika tulisi maailmaan etsimään ja pelastamaan heitä, kadonneita (Luuk. 19:10). Jumalan luomat ja Hänelle kovin rakkaat ihmiset eivät voineet itse sovittaa syntejään, vaan olivat päinvastoin synnillään ansainneet iankaikkisen kuoleman (Room. 6:23a). Juuri siksi Jumalan vanhurskas tahto oli, että Hänen Poikansa, Kristus Jeesus asetettaisiin heidän syntiensä kantajan ja sovittajan virkaan, koko maailman Vapahtajan virkaan (Matt. 3:15).

Katso nyt, miten ihmeellinen on Jumalan oikeustaju! Hänen Poikansa – itse Jumala – oli nyt lähetetty ihmiseksi, että Hän – puhdas ja viaton – ottaisi kantaakseen synnin saastuttamien ja syyllisten ihmisten kapinan Jumalaa vastaan, heidän murhanhimonsa ja kaikki syntinsä. Jumala teki Poikansa Jeesuksen synniksi, että juuri sellaiset kapinoitsijat ja murhaajat kuin Barabbas tulisivat Jumalan vanhurskaudeksi (2. Kor. 5:21). Sinäkin, hyvä ystävä, olet olettanut olevasi viisaampi kuin Jumala. Siksi sinä olet kapinoinut Jumalan pyhää tahtoa vastaan paitsi mielessäsi myös aivan käytännön elämässäsikin. Itsekeskeisyydessäsi olet ryöstänyt lähimmäiseltäsi – jos et hänen rahaansa tai tavaraansa, niin ainakin sen rakkauden ja kunnioituksen, jota olet velvollinen hänelle osoittamaan. Olet jopa murhannut veljesi ja sisaresi – jos et ruumiillisesti, niin ainakin siten, ettet ole auttanut ja tukenut häntä kaikissa hänen elämänsä tarpeissa (Vähä katekismus I 10). Olet murhannut hänet myös pitämällä häntä tyhjänpäiväisenä ja itseäsi vähempiarvoisena, sanoohan Jumalan sana: Jokainen, joka vihaa veljeänsä, on murhaaja; ja te tiedätte, ettei kenessäkään murhaajassa ole iankaikkista elämää, joka hänessä pysyisi (1. Joh. 3:15; vrt. Matt. 5:22). Mutta juuri siksi, kuule nyt tarkoin: Juuri näiden syntiesi ja aivan kaikkien syntiesi tähden on Jeesus Kristus tullut. Jumalan Poika suostui vangittavaksi ja rangaistavaksi, että sinä, kuoleman ansainnut pääsisit vapaaksi syntisi, kuolemasi ja perkeleen vankeudesta, sekä iankaikkisesta rangaistuksesta. Jumalan Poika suostui tähän, että sinä, joka olit ansainnut ikuisen eron Jumalasta, saisit tulla ”Barabbaaksi”, Hänen Isänsä pojaksi ja taivaallisen Isän lapseksi. Siinä ei ole kerta kaikkiaan mitään oikeudenmukaista! Se on jopa täysin käsittämätöntä ja pöyristyttävää. Mutta ihana evankeliumi on siinäkin, että tässä asiassa ei tarvita mitään muita perusteluja. Sen sijaan me sanomme selvästi ja varmasti: niin asia vain on – ei siksi, että me olisimme viisaampia kuin muut ja siksi tietäisimme paremmin, vaan siksi, että Jumalan muuttumaton sana sanoo niin. Viaton Jumalan Poika Kristus kärsi ja kuoli sinun, syntisen ihmisen puolesta. Sellainen on Jumalan armollinen oikeustaju. Aamen.

(Ahtisaarna Samuelin luterilaisessa seurakunnassa Lahdessa 28.3.2018.)

Mainokset