Hiljaisen viikon keskiviikko (3. vsk), Matt. 27:11–32

Ihmisten oikeustaju – ja Jumalan

Päivän evankeliumi kertoo meille merkillisestä oikeuskäytännöstä. Pyhä Matteus kirjoittaa käsillä olleeseen juutalaisten pääsiäisjuhlaan liittyen seuraavaa: Oli tapana, että maaherra juhlan aikana päästi kansalle yhden vangin irti, kenenkä he tahtoivat. (Matt. 27:15) Huomaatko mitä tässä sanotaan? Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että se mitä kansa – tai ainakin suurin osa kansasta – piti oikeana, katsottiin oikeaksi.

Kuulostaako tämä tutulta? Oletko sinä huomannut jotakin samanlaista nykyajan yhteiskunnassa? Tietenkin on hyvää ja terveellistä, että useissa yhteiskunnallisissa ratkaisuissa kuullaan kansan mielipidettä! On varsin tarpeellista, että kansalaiset saavat esimerkiksi äänestää siitä, kuka heidän kotimaassaan pitää valtaa. Mutta tällaisen demokratian soveltamisessa valtaapitävien olisi kuitenkin osattava tehdä ero muuttuvien ja muuttumattomien asioiden välillä. Hankalaksi tämä asia muodostuu silloin, kun kansan enemmistön äänen annetaan päättää niistä asioista, jotka oikeastaan ovat muuttumattomia. Nykyajan yhteiskunnissa tätä kuitenkin tapahtuu vähän väliä. Meidän aikamme ihmiselle ihmiselämään kuuluvat peruskäsitykset ja arvot eivät ole mitään kiinteää tai pysyvää. Sen vuoksi myöskään ihmisyhteiskunnan perustana olevat elämänmuodot ja -järjestykset – kuten esimerkiksi avioliitto ja perhe – eivät voi olla pysyviä. Nykyajan yksilö- ja minäkeskeinen ihminen ei halua nähdä tällaisia asioita annettuina, itsestäänselvinä tai yksiselitteisinä. Pikemminkin hän haluaa nähdä ne ikään kuin nestemäisinä, siis vapaasti eri suuntiin liikkuvina ja itse kunkin liikutettavina sen mukaan, miten milloinkin kokee. Jos joku sitten sanoo uskovansa, että jokin tietty asia voi olla totta ja oikein, jokin toinen taas ei, on tällainen nykyihmisen mielestä epäoikeudenmukaista. Se kuulemma loukkaa mahdollisten toisinajattelijoiden tunteita. Edelleen se, että joku vielä väittää tietävänsä mikä on oikein ja väärin, on nykyihmisen mielestä kauheaa kapeakatseisuutta ja toisten yläpuolelle asettumista. Päinvastoin sen, miltä kustakin ihmisestä kulloinkin sattuu tuntumaan, tulisi antaa määritellä sen, mikä on totta ja oikeaa juuri hänelle. Tällaisessa viisaudessaan ihminen menee niin pitkälle, ettei suostu hyväksymään edes elämän peruskategorioita, jotka lapsikin tunnistaa ja ymmärtää – koira ei ole kissa, vaan koira; kolmio ei ole ellipsi, vaan kolmio; mies ei ole nainen, vaan mies; ja niin edelleen. Tätä nykyajan ihminen kutsuu ”suvaitsevaisuudeksi”.

Voitaisiin kuitenkin kysyä: jos tällaiset luonnonoikeuteen perustuvat käsitykset vaikkapa perheestä, oikeudesta tai ihmisten välisestä vastuusta lakaistaan kunkin ihmisen oman ja jatkuvasti muuttuvan ”totuuden” maton alle, miten mikään yhteiskunta voi ylipäätään pysyä? Samalla on kuitenkin huomattava, että todellisuudessa tällainen  nestemäinen yhteiskunta ei kuitenkaan ole lainkaan niin nestemäinen ja vapaasti muutettavissa kuin moni luulee. Monikaan ei nimittäin edes huomaa, että ”suvaitsevaisuus” tai vaikka syrjinnän karttaminen sellaisina, kuin niitä nykyaikana usein kovaan ääneen vaaditaan, ovat itse asiassa illuusiota. Tosiasiassa tällaista suvaitsevaisuutta vaativa nykyihminen useimmiten vaatii itselleen ehdotonta oikeassa olemisen oikeutta. Hän ei edes huomaa ajattelevansa, että pitää ainoastaan omaa ”suvaitsevaa”, ”syrjintää karttavaa” ja nestemäistä maailmaansa totena ja oikeana. Kaikki muu on hänelle epätotta ja väärää. Ehkä huomaamattaankin hän on sitä mieltä, että kun hän nyt on valaistunut tällaiseen ”suvaitsevaisuuteen”, on hän päässyt nousemaan korkeammalle tasolle, kuin missä nuo yksinkertaiset ja mieleltään karkeat, ”patriarkaalista” yhteiskunta-ajattelua kannattavat hölmöt vielä tallaavat. Sellaisia tyyppejä hänen ei tarvitse suvaita. Heitä ja heidän näkemyksiään hän saa väheksyä mielin määrin, koska itse kuitenkin on oikeassa.

Toki Jeesuksen ajan yhteiskunnassa moni asia oli toisin kuin meillä nykyään. Silti evankelistan sanat kertovat samankaltaisesta ajatustavasta. Matteus kirjoittaa: Ja heillä oli silloin kuuluisa vanki, jota sanottiin Barabbaaksi. Tästä Barabbaasta, ”isän pojasta” (aram. בַּר אַבָּא) Pyhä Johannes kertoo tarkemmin: hän oli ryöväri, siis rosvo (λῃστής – Joh. 18:40). Evankelista Luukas kirjoittaa edelleen, että hän oli murhamies (Ap. t. 3:14), joka oli heitetty vankeuteen kaupungissa tehdystä kapinasta sekä murhasta (Luuk. 23:19). Katso nyt, miten erinomainen on ihmisen oikeustaju! Vaikka kyse oli näin vakaviin rikoksiin syyllistyneestä miehestä, valtaapitävä maaherra kysyi kansalta, kumman he tahtoivat päästettäväksi vapaaksi, tämän miehenkö vai mieluummin Jeesuksen, jota sanottiin Kristukseksi. Ja katso, millainen on inhimillisen viisauden vastaus! Evankelista kirjoittaa: Mutta ylipapit ja vanhimmat yllyttivät kansaa anomaan Barabbasta, mutta surmauttamaan Jeesuksen. (Matt. 27:20) Kuultuaan kansan vastauksen Pilatus toki koetti osoittaa ylipapeille ja kirjanoppineille, että heidän toiveensa oli ongelmallinen. Hän koetti kysyä näiltä johtomiehiltä, mitä pahaa Jeesus sitten oli tehnyt. He eivät kuitenkaan katsoneet tarpeelliseksi edes vastata hänelle. Siinä oli riittävästi, että näin viisaat ja valaistuneet miehet sanoivat sen olevan oikein. Siksi he huusivat vain: Ristiinnaulittakoon! (Matt. 27:22b, 23b)

Juuri näin toimii ihmisen oletettuun hyvyyteen ja viisauteen mieltynyt yhteiskunta nykyäänkin. Mitä karmeimmille oikeusmurhille, suoranaisille murhille – kohdistuivat ne sitten toisiin kansanryhmiin kuuluviin ihmisiin, syntymättömiin lapsiin tai vanhuksiin –, taikka mitä pöyristyttävimmille siveettömyksille ei nykyaikana vaadita välttämättä mitään muuta selitystä kuin se, että niin suuri osa kansasta nyt vain pitää sellaisia mahdollisena – ”ja olisihan se suurta ylpeyttä sanoa, että niin moni ihminen voi olla väärässä.”

Pilatus tiesi, ettei juutalaisten johtajilla ollut osoittaa mitään todellista syytöstä Jeesusta vastaan. He olivat kateudesta antaneet Jeesuksen hänen käsiinsä. Kuitenkin tämä hallintomies pelkäsi kansan vimmaa. Hän pelkäsi epäsuosiota ja jopa suoranaista vaaraa niin suuren kansanjoukon edessä. Siksi Pilatus ei uskaltanut käyttää sitä arvovaltaa, joka hänellä maaherrana kyllä olisi ollut. Sen sijaan, että hän olisi sanonut mitä hän itse oli asiassa päättänyt, hän vain kyseli kansalta miten asia piti ratkaista. Tällaisesta selkärangattomuudesta ei voinut seurata muuta kuin se, mistä Matteus kirjoittaa: Silloin hän päästi heille Barabbaan, mutta Jeesuksen hän ruoskitti ja luovutti ristiinnaulittavaksi. (Matt. 27:26)

*

Mutta evankeliumi kertoo meille myös toisesta varsin merkillisestä oikeuskäytännöstä. Nimittäin juuri siinä, missä inhimillisestä näkökulmasta katsottuna tapahtui karmea vääryys ja oikeusmurha, jumalallisesta näkökulmasta katsottuna tapahtui oikeus ja vanhurskaus. Miten niin? Jumalan vanhurskas tahto nimittäin oli se, mitä Hän oli jo ennalta sanonut profeetan suulla: Niin totta kuin minä elän, sanoo Herra, Herra, ei ole minulle mieleen jumalattoman kuolema, vaan se, että jumalaton kääntyy tieltänsä ja elää. (Hes. 33:11a) Mutta juuri siksi, ettei maailmassa ollut yhtäkään ihmistä, joka etsisi Jumalaa (Room. 3:11b), Jumalan vanhurskas tahto oli, että Hänen oma Poikansa, Ihmisen Poika tulisi maailmaan etsimään ja pelastamaan heitä, kadonneita (Luuk. 19:10). Jumalan luomat ja Hänelle kovin rakkaat ihmiset eivät voineet itse sovittaa syntejään, vaan olivat päinvastoin synnillään ansainneet iankaikkisen kuoleman (Room. 6:23a). Juuri siksi Jumalan vanhurskas tahto oli, että Hänen Poikansa, Kristus Jeesus asetettaisiin heidän syntiensä kantajan ja sovittajan virkaan, koko maailman Vapahtajan virkaan (Matt. 3:15).

Katso nyt, miten ihmeellinen on Jumalan oikeustaju! Hänen Poikansa – itse Jumala – oli nyt lähetetty ihmiseksi, että Hän – puhdas ja viaton – ottaisi kantaakseen synnin saastuttamien ja syyllisten ihmisten kapinan Jumalaa vastaan, heidän murhanhimonsa ja kaikki syntinsä. Jumala teki Poikansa Jeesuksen synniksi, että juuri sellaiset kapinoitsijat ja murhaajat kuin Barabbas tulisivat Jumalan vanhurskaudeksi (2. Kor. 5:21). Sinäkin, hyvä ystävä, olet olettanut olevasi viisaampi kuin Jumala. Siksi sinä olet kapinoinut Jumalan pyhää tahtoa vastaan paitsi mielessäsi myös aivan käytännön elämässäsikin. Itsekeskeisyydessäsi olet ryöstänyt lähimmäiseltäsi – jos et hänen rahaansa tai tavaraansa, niin ainakin sen rakkauden ja kunnioituksen, jota olet velvollinen hänelle osoittamaan. Olet jopa murhannut veljesi ja sisaresi – jos et ruumiillisesti, niin ainakin siten, ettet ole auttanut ja tukenut häntä kaikissa hänen elämänsä tarpeissa (Vähä katekismus I 10). Olet murhannut hänet myös pitämällä häntä tyhjänpäiväisenä ja itseäsi vähempiarvoisena, sanoohan Jumalan sana: Jokainen, joka vihaa veljeänsä, on murhaaja; ja te tiedätte, ettei kenessäkään murhaajassa ole iankaikkista elämää, joka hänessä pysyisi (1. Joh. 3:15; vrt. Matt. 5:22). Mutta juuri siksi, kuule nyt tarkoin: Juuri näiden syntiesi ja aivan kaikkien syntiesi tähden on Jeesus Kristus tullut. Jumalan Poika suostui vangittavaksi ja rangaistavaksi, että sinä, kuoleman ansainnut pääsisit vapaaksi syntisi, kuolemasi ja perkeleen vankeudesta, sekä iankaikkisesta rangaistuksesta. Jumalan Poika suostui tähän, että sinä, joka olit ansainnut ikuisen eron Jumalasta, saisit tulla ”Barabbaaksi”, Hänen Isänsä pojaksi ja taivaallisen Isän lapseksi. Siinä ei ole kerta kaikkiaan mitään oikeudenmukaista! Se on jopa täysin käsittämätöntä ja pöyristyttävää. Mutta ihana evankeliumi on siinäkin, että tässä asiassa ei tarvita mitään muita perusteluja. Sen sijaan me sanomme selvästi ja varmasti: niin asia vain on – ei siksi, että me olisimme viisaampia kuin muut ja siksi tietäisimme paremmin, vaan siksi, että Jumalan muuttumaton sana sanoo niin. Viaton Jumalan Poika Kristus kärsi ja kuoli sinun, syntisen ihmisen puolesta. Sellainen on Jumalan armollinen oikeustaju. Aamen.

(Ahtisaarna Samuelin luterilaisessa seurakunnassa Lahdessa 28.3.2018.)

Hiljaisen viikon tiistai (3. vsk), Matt. 26:57–27:10

Kieltäjä, kavaltaja ja Vapahtaja

Pyhä evankelista Matteus kirjoittaa miehestä opetuslasten joukossa. Kun aseistautunut joukko vangitsi Jeesuksen Getsemanessa ja vei Hänet ylimmäisen papin eteen, Pietari seurasi taaempana. Hän seurasi, koska halusi nähdä, kuinka lopulta kävisi – tai ”nähdäkseen lopputuloksen” (ἰδεῖν τὸ τέλος – Matt. 26:58b).

Saattue tuli ylimmäisen papin talon esipihaan. Mitä Pietari siellä näki? Mitä hän kuuli? Pietari kuuli, miten ylipapit ja koko neuvosto etsivät väärää todistusta Jeesusta vastaan tappaaksensa hänet. Pietari kuuli – tai paremminkin ei kuullut mitään – kun Jeesus vaikeni väärien syytösten edessä. Pietari näki, ettei Jumalan totuus tarvinnut puolustelua vääryyttä vastaan. Hän tajusi, että Jeesus ei edes yrittänyt etsiä tietä vapauteen. Herran oli nyt määrä antaa itsensä noiden vihamiestensä käsiin, antaa henkensä (Joh. 10:17–18). Mutta sitten Pietari äkkiä kuuli Jeesuksen puhuvan. Kun nimittäin ylimmäinen pappi vaati Häntä vastaamaan oliko Hän Kristus, Jumalan Poika, Jeesus ei vaiennut. Hän vastasi totuuden mukaan: Sinäpä sen sanoit. Mutta minä sanon teille: tästedes te saatte nähdä Ihmisen Pojan istuvan Voiman oikealla puolella ja tulevan taivaan pilvien päällä. (Matt. 26:64) Näillä sanoilla Jeesus aivan avoimesti todisti olevansa Messias, siis Hän, jota koko Vanha testamentti julistaa. Kuultuaan nämä Herran sanat Pietari näki ja kuuli sen saatanallisen raivon, joka heti valtasi paikalla olijat: Kaikki inhimillisyys ja heidän virkansa edellyttämä asiallisuus oli tiessään. Silmittömässä vihassa Jumalan totuutta vastaan ylimmäinen pappi repäisi vaatteensa, ohitti tuona aikana vaaditun virallisen oikeuskäsittelyn ja julisti itse päätöksensä: Hän on pilkannut Jumalaa. Mitä me enää todistajia tarvitsemme? (Matt. 26:65b) Pietari kuuli, miten nuo pyhän Raamatun tohtorit murhanhimon vallassa huusivat kuolemaa Jeesukselle. Hän näki heidän sylkevän Herraa kasvoihin, lyövän nyrkillä ja kämmenellä (Matt. 26:67), sekä pilkkaavan Häntä avoimesti.

Kun Pietari nyt näki ja kuuli tämän kaiken, hän pelkäsi. Tiessään oli ajatus siitä, että hän mieluummin kuolisi Jeesuksen kanssa kuin kieltäisi Hänet (Matt. 26:35a). Kun ylipapin talon palvelijatar alkoi vielä kysellä Pietarilta, eikö hänkin ollut yksin Jeesuksen seuraajista, tämä opetuslasten johtaja joutui paniikkiin. Hän ei enää ajatellut sitä, mitä Jeesus oli heille sanonut kuolemastaan ja ylösnousemuksestaan. Hän näki vain sen, mitä Jeesukselle oltiin nyt tekemässä. Hän tajusi, että myös hänelle, Jeesuksen opetuslapselle voitaisiin tehdä juuri niin. Sitten hänen mieleensä tuli vielä yksi karmea ajatus: oliko tieto ylipapin palvelijan korvan sivaltamisesta miekalla kiirinyt jo paikalla olijoiden korviin? Tuosta teosta olisi varmasti tiedossa ankara rangaistus, jos temppelipoliisi keksisi hänet kansan joukosta. Pietari ajatteli nyt vain oman henkikultansa säästämistä. Hän koetti siirtyä salaa talon portille ja edelleen ulos. Mutta kun hän pääsi sinne, huomasivat muutkin hänet ja alkoivat kysellä samaa kuin palvelijatar aiemmin. Silloin Pietari ei keksinyt muuta kuin turvautua valheeseen. Hän kielsi Herransa. Hän kielsi, eikä ainoastaan kerran, vaan kolme kertaa, vieläpä kirousten saattelemana.

Mutta juuri silloin lauloi kukko, aivan niin kuin Jeesus oli edeltä sanonut (Matt. 26:34). Tuolla hetkellä Pietari tajusi, mitä oli tehnyt. Pelastaakseen itsensä hän oli sallinut Jeesuksen joutua noiden väkivallantekijöiden ja murhaajien käsiin. Hän oli omin sanoin kieltänyt tuntevansa Herransa. Hän oli syyllistynyt kauheaan syntiin Jumalan edessä. Mutta Jeesus oli ilmoittanut nämä tapahtumat ennalta Pietarille juuri siksi, että hän muistaisi ne tuolla hetkellä. Kukon laulu laukaisi tämän pelkurimaisen miehen kauhean jännityksen. Kukon laulu muistutti häntä Jeesuksen rakkaudesta ja varoituksesta, ja avasi hänelle oven parannukseen. Pyhä Luukas kertoo lisäksi, että juuri tuolla hetkellä Herra kääntyi ja katsoi Pietariin; ja Pietari muisti Herran sanat, kuinka hän oli hänelle sanonut: ”Ennenkuin kukko tänään laulaa, sinä kolmesti minut kiellät.” (Luuk. 22:61) Sekä Matteus että Luukas kirjoittavat: Ja hän meni ulos ja itki katkerasti. (Matt. 26:75b; Luuk. 22:62) Tällä tavalla Pietari – ennen niin itsevarma mies – oppi itkemään syntejään sekä anomaan armahdusta tuolta ylenkatsotulta ja ihmisten hylkäämältä Herraltaan, jota näkemästä kaikki kasvonsa peittivät, mutta joka oli totisesti juuri nyt kantamassa hänenkin syntisairauttaan, menossa haavoitettavaksi ja runneltavaksi hänenkin rikkomustensa ja pahojen tekojensa tähden, että hänellä olisi rauha ja parantuminen (vrt. Jes. 53:3–5). Jeesus oli menossa ristille, hankkimaan Pietarille vapahdusta hänen synneistään, eikä ainoastaan hänen yhdestä kieltämisestään, ei edes ainoastaan noista kaikista kolmesta kieltämisestä. Jeesus oli tullut antamaan anteeksi, ei kolmea kertaa, ei seitsemän kertaa, vaan – juuri niin kuin Hän oli Pietarille sanonut – seitsemänkymmentä kertaa seitsemän (Matt. 18:22). Toisin sanoen Jeesus oli tullut antamaan anteeksi aivan rajattomasti.

*

Mutta pyhä Matteus kirjoittaa myös toisesta miehestä opetuslasten joukossa. Myös Juudas Iskariot oli pysytellyt lähettyvillä nähdäkseen, mitä Jeesukselle tehtäisiin. Mitä Juudas näki ja kuuli? Hän näki, miten kaikki ylipapit ja kansan vanhimmat pitivät neuvoa Jeesusta vastaan tappaaksensa hänet; ja he sitoivat hänet ja veivät pois ja antoivat hänet maaherran, Pilatuksen, käsiin. (Matt. 27:1–2) Kun Juudas näki, että Jeesus oli tuomittu kuolemaan, hänkin tajusi, mitä oli tehnyt. Saadakseen rahaa hän oli aivan tieten tahtoen johdattanut Jeesuksen noiden väkivallantekijöiden ja murhaajien käsiin. Matteus kirjoittaa: silloin hän katui ja toi takaisin ne kolmekymmentä hopearahaa ylipapeille ja vanhimmille ja sanoi: ”Minä tein synnin, kun kavalsin viattoman veren.” (Matt. 27:3b) Huomaatko tuon pienen ja ehkä hiukan yllättävältä kuulostavan sanan, jonka Matteus kirjoittaa? Juudas katui. Mitä tämä tarkoittaa?

Se sana, jota evankelista tässä käyttää (μεταμέλομαι), tarkoittaa nimenomaan katumista tai jostakin pahoillaan olemista. Kun Juudas katui, hän siis ymmärsi tekonsa vakavuuden. Hän tajusi, että sellaista ei olisi pitänyt tehdä. On kyllä totta, että epäuskossaan hän ei ollut välittänyt Jeesuksesta saati pitänyt Häntä Jumalan Poikana. Juuri siksi hän myös oli hyvin helposti rahaa vastaan saattanut Hänet noiden pahantekijöiden käsiin. Mutta nyt Juudas tajusi, että Jeesuksen, tuon kiistatta viattoman miehen veri aivan todella vuodatettaisiin ja Hänet surmattaisiin. Sitä ei saisi tapahtua, eihän viatonta miestä saa tappaa! Siksi Juudas halusi pian tunnustaa pahan tekonsa ylimmäisen papin ja kirjanoppineiden edessä. Siksi hän myös toi kavalluksesta saamansa rahat kiireesti takaisin heille. Jospa nuo verirahat silloin eivät enää polttaisi hänen käsissään niin kovasti. Jospa hän siten saisi tekonsa sovitetuksi, ja niin pääsisi myös syyllisyydestään. Mutta nämä jumalattomat papit ja raamatunopettajat eivät suoneet hänelle mitään lohdutusta. Mitä se meihin koskee? Katso itse eteesi, he vastasivat (Matt. 27:4b). Sillä hetkellä Juudas ymmärsi, että tehtyä ei enää saisi tekemättömäksi. Jeesus tapettaisiin. Ja hän oli syyllinen siihen.

On totta, että Jumalan mielen mukainen parannus alkaa aina syntien tunnistamisesta ja tunnustamisesta. Mutta oikea parannus ei jää vain tähän, oman syntisyyden surkutteluun tai edes sen ääneen tunnustamiseen. Ei kai kukaan ihminen omalla murheellaan tai voivottelullaan voi puhdistaa itsensä synneistään! Mitä siis tarvitaan? Syntien tunnustamisen lisäksi tarvitaan sitä, että Jumala saa sanassaan julistuttaa syntiselle evankeliumin sijaisuhrista, jossa Hän on valmistanut anteeksiantamuksen kaikista synneistä. Tätä verievankeliumia jo Vanhassa testamentissa saarnattiin. Tätä evankeliumia olisi ylipappien ja kirjanoppineidenkin pitänyt osata saarnata. Tämän jälkeen oikeaan parannukseen tarvitaan vielä sitä, että evankeliumia kuuleva syntinen Pyhän Hengen vaikutuksesta uskoo Jumalan armoon sen sijaisuhrin tähden, jonka Hän on valmistanut. Tämä usko ottaa sitten vastaan syntien anteeksiantamuksen ja omistaa sen omalle kohdalle.

Tätä uskoa Juudaalla ei kuitenkaan ollut. Hän oli kyllä jo pitkään seurannut Jeesusta ja viettänyt aikaa Hänen kanssaan. Mutta kovasydämisyydessään ja ahneudessaan hän oli kuitenkin pitänyt Herraa – varmasti viattomana miehenä, mutta kuitenkin lopulta lähinnä hyvänä opettajana, ei Jumalan Messiaana. Nyt kun Juudas katui, oli hän siis kyllä pahoillaan kavalluksestaan ja siitä, että Jeesus tapettaisiin. Hän ei kuitenkaan millään tavalla osoittanut katuvansa epäuskoaan Jeesusta kohtaan. Hän ei tunnistanut eikä tunnustanut koko syntisyyttään Jumalan edessä. Siksi hänen sydämessään ei voinut olla tilausta myöskään evankeliumin lohdutukselle, niin kuin syntisen Pietarin sydämessä oli. Ja voi kauheaa, mistä Juudas etsi lohdutusta! Noilta epäuskoisilta ja kovasydämisiltä ylipapeilta ja kirjanoppineilta. He olivat huonoja Jumalan sanan palvelijoita ja sielunhoitajia. He olivat kiinnostuneet ainoastaan murhanhimoisesta suunnitelmastaan, eivätkä välittäneet hiukkaakaan ahdistuneista sieluista. Siksi he eivät myöskään antaneet Jumalan lain valaista syntisyyttä, saati saarnanneet syntejään katuvalle anteeksiantamusta armosta. Ilman Jumalan sanaa Juudaksen katuminen (μεταμέλομαι) ei siis kuitenkaan johtanut mielen muuttamiseen, parannuksen tekemiseen (μετανοέω). Niin hän jäi epäuskossaan synnin, kuoleman ja perkeleen vallan alaiseksi. Siksi hän myös ajautui saatanalliseen tekoon. Hän päätyi asettamaan itsensä Jumalan paikalle, päättämään omasta elämästään ja kuolemastaan, päättämään Jumalalta lahjaksi saamansa elämän. Varmaan hän mielensä epätoivoisessa ja perkeleellisessä kaaoksessa luuli itsemurhan kautta voivansa päästä vapaaksi syyllisyydestään ja välttää tuomion. Todellisuudessa hän tuli kuitenkin tällä tavalla riistäneeksi itseltään viimeisenkin mahdollisuuden päästä vapaaksi syyllisyydestään ja Jumalan tuomiosta.

*

Rakas kristitty! Kun olet kristitty, voit olla varma, että perkele tahtoo houkutella sinuakin epäuskoon ja kaikenlaisiin kauheisiin tekoihin. Erityisesti hän haluaa saada sinut uskomaan kahteen asiaan: Ensinnäkin hän haluaa uskotella, että jos oletkin tehnyt pahaa, et kuitenkaan oikeastaan ole niin kovin syntinen. Toiseksi hän haluaa uskotella, että kun sinä kuitenkin olet syntinen, ei syntiisi ole olemassa anteeksiantamusta. Hän haluaa uskotella ettei ole mitään toivoa tai mahdollisuutta päästä sen kuorman alta, jonka alle olet elämässäsi joutunut, oli kyse sitten synnistä, pelosta, mielen järkkymisestä tai muusta sairaudesta, taikka mistä tahansa. Kun perkele sinua tällaisilla sekavilla ja ristiriitaisilla puheilla ahdistaa, niin tiedä: Näissäkin tuo murhaaja, valehtelija ja valheen isä puhuu omiaan (Joh. 8:44). Nimittäin ensiksi, sinä olet pyhän ja vanhurskaan Jumalan edessä kokonaan syntinen ja kuoleman ansainnut. Mutta toiseksi, juuri siksi on Jumalan Poika Kristus Jeesus tullut kärsimään niin kovasti. Hän on tullut nimenomaan siksi, että ottaisi omakseen sinun syntitaakkasi ja kärsisi sen rangaistuksen, kuoleman (Room. 6:23a) ja eron Jumalasta (Matt. 27:46). Näin Hän on tehnyt, että sinulla uskon kautta Häneen olisi anteeksiantamus, rauha Jumalan kanssa, sekä iankaikkinen elämä Hänen yhteydessään. Kuule siis jatkuvasti Jumalan sanaa ja elä niin Pyhän Hengen vaikutuspiirissä. Niin sinä et eksy, vaan synneissäsi ja kiusauksissakin voit aina vastustaa perkelettä Jumalan sanalla. Pyydä sitten rukouksessa myös parannuksen armoa, että voisit Pietarin tavoin itkeä syntejäsi Herrasi edessä, mutta sitten myös uskoa ne sovitetuiksi Hänen täydellisessä uhrissaan. Tämän meille suokoon armollinen sijaiskärsijämme ja varma Vapahtajamme Jeesus Kristus, jonka on kunnia ja valta aina ja iankaikkisesti. Aamen.

(Ahtisaarna Samuelin luterilaisessa seurakunnassa Hollolassa 27.3.2018.)

Hiljaisen viikon maanantai (3. vsk), Matt. 26:30–56

Nukkujat ja Valvoja

Murhe, epätietoisuus ja pelko väsyttävät ihmistä. Ehkä sinäkin tiedät, millaista on, kun elämässä on vaikeita asioita, murhetta ja huolta, epätietoisuutta ja pelkoa. Sellaisena hetkenä voi tuntua, että tekisi vain mieli mennä peiton alle ja vaipua syvään uneen. Sillä tavalla saisi ainakin hetkeksi sulkea silmät ja myös mielen niiltä asioilta, jotka ahdistavat.

*

Kiirastorstain iltana opetuslapset kokivat jotakin tällaista. Toki jo monta kertaa aiemminkin he olivat kuulleet Jeesuksen puhuvan asioista, jotka huolestuttivat heitä. He olivat kuulleet Jeesuksen puhuvan kärsimyksestään, kuolemastaan ja ylösnousemuksestaan (ks. esim. Matt. 16:21; 17:9, 22–23; 20:18–19; 21:39). He muistivat myös sen päivän, jona he olivat matkanneet yhdessä kohti Jerusalemia, Herran kulkiessa heidän edellään. Silloin suuri hämmästys oli vallanut heidät, ja Jeesuksen seuraajat olivat olleet peloissaan. (Mark. 10:32) Varmaan opetuslapset olivat silloin alkaneet aavistaa, että tuon matkan päässä, ylhäällä pyhässä kaupungissa tapahtuisi kaikki se, mistä Herra oli ennalta puhunut. Hänet otettaisiin kiinni, Häntä kidutettaisiin, Hänet surmattaisiin. Ja juuri nyt, tänä iltana oli Jeesus yläsalissa asettanut ehtoollisen. Hän oli puhunut ruumiistaan ja verestään. Hän oli siis antanut ymmärtää, että Hänen ruumiinsa ja verensä erkanisivat toisistaan. Toisin sanoen, Hän kuolisi. Ja nyt he olivat tulleet tänne, Getsemaneen. Jeesus näytti hyvin murheelliselta ja ahdistuneelta, tuskaiselta. Hän myös sanoi tämän ääneen: Minun sieluni on syvästi murheellinen, kuolemaan asti (Matt. 26:38b). Varmasti opetuslapset järkyttyivät entisestään. Nytkö olisi se hetki, jolloin kaikki tapahtuisi? Mitä Herralle kävisi? Ja mitä heille itselleen, Herran seuraajille kävisi? Otettaisiinko heidät kaikki kiinni? Murhe, epätietoisuus ja pelko lamaannuttivat opetuslapset. Sen vuoksi, kun Jeesus kohta meni edemmäs rukoilemaan, heidän silmänsä tahtoivat painua kiinni.

Mutta Jeesus tiesi tämän. Sen vuoksi, kun Hän sanoi opetuslapsille Minun sieluni on syvästi murheellinen, kuolemaan asti, Hän jatkoi heti perään: olkaa tässä – tai ”pysykää tässä” (μείνατε ὧδε) – ja valvokaa minun kanssani. (Matt. 26:38c) Mitä Herra tällä tarkoitti? Varmaankin Hän toivoi, että opetuslapset olisivat siinä Hänen vierellään, kun Hän kohtaisi tuon kauhean kuoleman tuskan. Tämä on varsin ymmärrettävää, olihan Jeesus paitsi Jumala myös ihminen. Kukapa ihminen ei haluaisi, että kaikkein vaikeimmalla hetkellä joku toinen ihminen olisi siinä vierellä valvomassa, eikä jättäisi yksin.

Mutta kun Herra tuli takaisin opetuslasten luo, löysi Hän heidät nukkumasta. Pietari, joka juuri oli itsevarmana luvannut mennä Jeesuksen kanssa vaikka kuolemaan asti (Matt. 26:35), nukkui. Myös Jaakob ja Johannes, jotka olivat halunneet istua Herran oikealla ja vasemmalla puolella Hänen valtakunnassaan (Matt. 20:20–23), nukkuivat. Miksi? Evankelista Luukas kertoo, että he nukkuivat juuri murheen tähden (Luuk. 22:45b). Siksi Jeesus sanoikin heille: Niin ette siis jaksaneet yhtä hetkeä valvoa minun kanssani! Valvokaa ja rukoilkaa, ettette joutuisi kiusaukseen; henki tosin on altis, mutta liha on heikko. (Matt. 26:40b–41) Se teonsana ”valvoa” (γρηγορέω), jota Jeesus tässä käyttää, tarkoittaa samaa kuin suomen kielen vastaava verbi. Se tarkoittaa tietenkin hereillä pysymistä, siis sitä, ettei nukuta. Samalla se tarkoittaa myös valmiina, valppaana ja varuillaan olemista. Juuri tähän Jeesus nyt kehotti opetuslapsiaan. Minkä takia? Ei vain sen takia, että Hän itse toivoi heidän olevan kanssaan. Herra kehotti opetuslapsia pysymään valppaina ja rukoilemaan heidän itsensä vuoksi. Miksi? Siksi, että Jeesukseen uskovina heissä oli paitsi uusi hengellinen ihminen myös vanha lihakin jäljellä. Siksi heidän oli nyt rukoiltava, ettei tämä heidän vanha lihallinen mielensä pääsisi heissä voitolle. Muuten se tekisi heidät veltoiksi ja valmistautumattomiksi niin, että kiusauksen tullessa he helposti lankeaisivat. Opetuslasten tulikin nyt valvoa, että he olisivat valmiina silloin, kun kiusaus tulisi. Heidän tuli myös rukoilla, että saisivat Jumalalta avun tuolla hetkellä.

Sanottuaan tämän Jeesus meni jälleen rukoilemaan. Mutta valvoivatko opetuslapset? Evankelista kirjoittaa: Ja tullessaan hän taas tapasi heidät nukkumasta, sillä heidän silmänsä olivat käyneet raukeiksi. (Matt. 26:43) Matteus ei kerro, että Jeesus olisi tällä kertaa tullessaan sanonut opetuslapsille mitään. Pyhä Markus antaa kuitenkin ymmärtää, että opetuslapset heräsivät Herran tullessa toistamiseen. Hän nimittäin kirjoittaa tuosta vaivautuneesta tilanteesta näin: ja he eivät tienneet, mitä hänelle vastaisivat. (Mark. 14:40) Siksi Jeesus nyt jätti heidät, meni taas ja rukoili kolmannen kerran ja sanoi samat sanat uudestaan. (Matt. 26:44) Lopulta Herra tuli kolmannen ja viimeisen kerran heidän luokseen ja sanoi: Te nukutte vielä ja lepäätte! Katso, hetki on lähellä, ja Ihmisen Poika annetaan syntisten käsiin. Nouskaa, lähtekäämme; katso, se on lähellä, joka minut kavaltaa. (Matt. 26:45b–46)

*

Tähän evankeliumin kohtaan on kätkettynä ainakin kaksi suurta lohdutusta. Ensimmäinen niistä on tässä: Kun opetuslapset eivät voineet itse kantaa syntitaakkaansa saati selvitä sen kanssa Jumalan tuomiolla, taivaallinen Isä asetti ainoan Poikansa uhrikaritsakseen. Juuri Poikansa kannettavaksi Isä laittoi koko maailman syntitaakan, koko ihmiskunnan kaikki menneet ja tulevat synnit (Joh. 1:29; vrt. 3. Moos. 16:21). Jeesuksen oli nyt määrä ottaa Jumalan tuomio päälleen, ja antaa henkensä lunnaiksi monen edestä (Matt. 20:28; Joh. 10:17–18). Yksin Hän – Jumala ja ihminen – saattoikin tämän tehdä. Siksi Hänen piti nyt mennä tähän kärsimykseenkin yksin. Hänet, joka ei synnistä tiennyt, oli tehty synniksi koko maailman kaikkien ihmisten tähden (2. Kor. 5:21), kiroukseksi koko maailman kaikkien ihmisten puolesta (Gal. 3:13). Tuo koko syntitaakka oli tehty Hänen omakseen, niin kuin Hän olisi itse syyllistynyt siihen kaikkeen. Siksi Jeesus nyt kärsi niin kovasti.

Huomaa tarkoin: Sinä olet syntinen ihminen. Mutta juuri sinun tähtesi Jumalan Poika on tullut ihmiseksi, itsessään toki synnittömäksi, mutta sitten myös ja nimenomaan syntiseksi sinun synnistäsi. Hän on kantanut sinun kaikki syntisi ja kärsinyt niiden koko rangaistuksen. Hän on ottanut sinun ajallisen kärsimyksesi ja kuolemasi kantaakseen, eikä ainoastaan niitä, vaan myös kaikkivaltiaan Jumalan vanhurskaan vihan, jonka sinä olit synteinesi ansainnut. Mitä se tarkoittaa? Ei mitään vähempää, kuin että Kristuksessa Jeesuksessa on sinun kaikki syntisi kertakaikkisesti sovitettu! Sen vuoksi, kun sinä tunnet synnin hätää ja tuskaa, turvaa juuri sen kaiken keskellä uskossa Jeesukseen! Silloin se syntien anteeksiantamus, jonka Hän on sinulle hankkinut, on sinun omasi.

Toinen evankeliumin lohdutus on siinä, että kun opetuslapset nukahtivat, Jeesus ei kuitenkaan nukahtanut. Kun opetuslasten silmät painuivat murheesta kiinni, kun he eivät jaksaneet valvoa, Jeesus kuitenkin valvoi. Ihmeellistä! Meidän syntimme tähden Jumalan käsi oli raskaana Hänen päällään (vrt. Ps. 32:4; 25:16–18). Perkele kävi Hänen kimppuunsa kaikkine joukkoineen (vrt. Ps. 22:13–14), houkutellen Häntä luopumaan tehtävästään maailman Vapahtajana. Mutta tässä suurimmassa mahdollisessa murheessa ja ahdistuksessakaan Herramme silmät eivät painuneet kiinni, vaan Hän valvoi herkeämättä. Hän valvoi, ja väkevällä huudolla ja kyynelillä uhrasi rukouksia ja anomuksia sille, joka voi hänet kuolemasta pelastaa (Hepr. 5:7). Mitä Hän rukoili? Tuolla hetkellä Jeesuksen inhimillinen tahto sanoi, että jos tämä kauhea kärsimyksen malja voisi mennä häneltä pois, taivaallinen Isä antaisi tapahtua niin. Mutta koska Jeesus Kristus on kaikkitietävä Jumala ja ihminen samassa persoonassa, tiesi Hän hyvin, ettei ihmisten syntivelkaa voitaisi sovittaa ilman Jumalan Pojan ristinuhria. Siksi Hän rukoilikin, että yksin Isän tahto tapahtuisi. Mutta juuri tällä rukouksella Jeesus veti lopullisesti päälleen kuolemantuomion. Hänen Isänsä tahtohan oli juuri se, että pyhä ja vanhurskas Poika uhrattaisiin syntisten puolesta.

Huomaa tarkoin myös tämä: Sinullekin ja meille kaikille Jeesus sanoo: Valvokaa ja rukoilkaa, ettette joutuisi kiusaukseen; henki tosin on altis, mutta liha on heikko. Meidän, Jeesuksen omien on siis oltava valppaina, ettemme antaudu lihallisen mielemme valtaan, tottelemaan sen tahtoa. Meidän on pidettävä huolta, ettemme vaeltaisi lihan mukaan, vaan Hengen (Room. 8:4b). Miten se on mahdollista? Siten, että kuulemme ja luemme säännöllisesti Jumalan sanaa ja käymme Herran pyhällä ehtoollisella. Niiden välityksellä Pyhä Henki vaikuttaa ja pitää meissä yllä uskon. Oikeastaan juuri tätä kristillinen valvominen onkin. Se on pysymistä Kristuksen armonvälineiden vastaanottajana, Hänen armohoidossaan.

Ehkä sinä tästä huolimatta kuitenkin tunnet usein olevasi murheellinen tai epätietoinen Ehkä sinä pelkäät, tai ehkä tunnet, ettet jaksa enää. Saat kuitenkin olla varma, että kun sinä otat vastaan sanassa ja sakramentissa läsnäolevan Herran Jeesuksen ja niin pysyt Hänessä, Hän valvoo sinun puolestasi. Katso, miten Hän kaiken kuolemantuskansa keskelläkin piti huolta rakkaista opetuslapsistaan! Hän tiesi, että heissä on paitsi Henki, myös liha. Tämä heidän lihansa oli heikko, niin, jopa aivan sairas (ἀσθενής). Toisin sanoen Jeesus tiesi, että opetuslasten liha ei voi mitään kiusausten ja kuoleman edessä. Lihahan himoitsee Henkeä vastaan. Nämä kaksi ovat toisiansa vastaan, niin että opetuslapsetkaan eivät tekisi sitä, mitä tahtoisivat. (Gal. 5:17) Mutta juuri siksi Jeesus niin monta kertaa tuli heidän luokseen, kehottamaan heitä valvomaan ja rukoilemaan.

Tällä tavalla Herra Jeesus, synnin ja kuoleman Voittaja on valppaana tänäänkin. Sanansa saarnassa Hän tulee sinun väsyneen luokse ja kehottaa sinua valvomaan – ja enemmänkin: Hänen sanansa kautta Pyhä Henki vaikuttaa sinussa sen, että sinä pysyt valveilla, Hänen omanaan. Silloin kun sinä et itse osaa rukoilla tai kun olet heikko, Henki kuitenkin rukoilee lakkaamatta sinun puolestasi Jumalan tahdon mukaan sanomattomilla huokauksilla (Room. 8:26–27). Pysy kaikesta huolimatta aina Jeesuksessa, niin Hän pysyy sinussa (Joh. 15:4a). Aamen.

(Ahtisaarna Samuelin luterilaisessa seurakunnassa Lahdessa 26.3.2018.)

Marian ilmestyspäivä (3. vsk), Luuk. 1:46–55, toinen saarna

Nälkäiset ja rikkaat

Johdanto

Päivän evankeliumissa neitsyt Maria veisaa tunnetun kiitosvirtensä. Tästä virrestä me otamme nyt tarkasteluun yhden jakeen. Maria laulaa Jumalan töistä näin: Nälkäiset hän on täyttänyt hyvyyksillä, ja rikkaat hän on lähettänyt tyhjinä pois. (Luuk. 1:53) Näiden sanojen äärellä puhumme yhtäältä nälästä ja puutteesta, toisaalta rikkaudesta. Aluksi katsomme tätä asiaa ajallisesta näkökulmasta, tämän jälkeen hengellisestä.

Ajallinen puute ja rikkaus

Maria siis veisaa: Nälkäiset hän on täyttänyt hyvyyksillä. Jokainen ihminen tietää mitä nälkä on. Se on sitä, että ihmisen ruumis on käyttänyt elääkseen tarvitsemansa ravinnon loppuun. Silloin ruumis ilmoittaa, että ravintoa tarvittaisiin lisää. Ilman sitä ruumis ei nimittäin jaksa toimia normaalilla tavalla. Jos ruumis jää ilman ravintoa pitkäksi aikaa, sen elintoiminnot lakkaavat kokonaan. Ihminen kuolee. Jotta näin ei pääsisi käymään, on Jumala luonut meihin tällaisen järjestelmän, joka ilmoittaa ravinnon vähenemisestä ja loppumisesta. Siksi on itse asiassa hyvä asia, että sinäkin ajoittain tunnet nälkää.

Nälkä ei kuitenkaan tunnu mukavalta. Varmasti tiedät, että kun veren sokeri alkaa laskea, työn ja muiden askareiden toimittaminen vaikeutuu, eikä ajatus oikein tahdo kulkea. Ehkä jotakin alkaa väsyttää kovasti, jollekin toiselle tulee päänsärky. Mutta nälkä ei taida olla hankala asia ainoastaan siksi, että siitä on tällaisia ruumiillisia seurauksia. Nälkä tuntuu pahalta erityisesti siitä syystä, että ihminen ei luota Jumalaan. Miten niin? Katso vaikka: Jumala on luonut sinut. Hän on tehnyt sinut ruumiilliseksi. Eikö Hän tietäisi, minkälaista ravintoa ruumiisi tarvitsee, ja kuinka usein? Mutta sinun vanha ihmisesi ei halua luottaa Häneen ja Hänen hyvyyteensä. Lihallisessa mielessäsi sinä tahtoisit olla itse oma jumalasi. Toisin sanoen, itseltäsi sinä haluaisit odottaa kaikkea hyvää, itseesi turvautua kaikessa hädässä. Omaan itseesi sinä haluaisit sydämesi pohjasta luottaa ja uskoa. (Vrt. Iso katekismus I 2.) Mutta kun vatsa on tyhjä ja jääkaapissa on pelkkä valo, sinä huomaat, ettet voikaan panna toivoasi itseesi. Juuri sen vuoksi tuntuu nälkä kaikkein hankalimmalta. Kun et luota Jumalaan, pelkäät, että näännyt nälkääsi.

Mutta mitä Jumala sanoo tähän asiaan? Hän sanoo: Minä olen Herra, sinun Jumalasi […] Älä pidä muita jumalia minun rinnallani. (2. Moos. 20:2a, 3; Vähä katekismus I 1.) Huomaa, että Herra puhuu tässä käskyssä niille, jotka Hän on armossaan jo ottanut omikseen. Hän puhuu Israelin kansalle. Hän puhuu myös meille, hengelliselle Israelille, Kristuksen seurakunnalle. Hän sanoo, että Hän on meidän Jumalamme. Hän siis on juuri nytkin juuri se, jolta sinunkin tulee odottaa kaikkea hyvää ja johon sinun on turvauduttava kaikessa hädässä. Hän on se, johon saat sydämesi pohjasta luottaa ja uskoa. Hän on se, jota meidän myös tulee yli kaiken pelätä ja rakastaa, ja johon meidän yksin tulee turvautua.  (Vähä katekismus I 2.)

Rakas ystävä, tunnusta Jumalan edessä, että sinäkin olet nälässäsi ja muussa ajallisessa puutteessasi epäillyt Jumalan hyvyyttä itseäsi kohtaan. Tunnusta, että olet luottanut omiin mahdollisuuksiisi enemmän kuin Häneen. Ja kun tunnustat tämän, usko sitten myös, että Jumalan Poika Kristus Jeesus on tämänkin syntisi kantanut ruumiissansa ristinpuuhun (1. Piet. 2:24) ja kokonaan sovittanut. Usko Jeesukseen! Hänessä sinun syntisi on anteeksi annettu.

Ja kuule sitten myös: Jumala haluaa antaa omilleen jokapäiväisen leivän, toisin sanoen ruumiin ravinnon ja kaikki ajallisen elämän välttämättömät tarpeet. Ei kai Kristus muuten käskisi opetuslapsiaan pyytämään jokapäiväistä leipää? Sinullekin, joka olet Hänen omansa, Jumala tahtoo antaa tämän kaiken: ruoan ja juoman, vaatteet ja kengät, kodin, pellon, karjan, rahan, tavaran, hurskaan aviopuolison, hurskaat lapset, hurskaat palvelijat, hurskaan ja uskollisen esivallan, hyvän hallituksen, hyvät ilmat, rauhan, terveyden, hyvät tavat, hyvän maineen, hyviä ystäviä, uskolliset naapurit ja kaiken muun sellaisen. (Matt. 6:11; Vähä katekismus III 13–14.) Jos sinulla siis on nälkä tai jos tunnet muuten puutetta, älä enää katso omiin mahdollisuuksiisi tai toisaalta niiden olemattomuuteen. Luota Jumalaan! Kristuksen tähden sinulla on taivaassa oikea Isä, ja sinä olet Hänen oikea lapsenssa. Rukoile siksi turvallisesti ja täysin luottavaisesti Häneltä, että Hän antaisi sinulle sen, mitä tänään tarvitset. (Vähä katekismus III 1–2.) Herra on nimittäin rikas antaja kaikille, jotka häntä avuksi huutavat, myös ajallisissa asioissa (vrt. Room. 10:12b).

Tämä sama asia liittyy myös seurakunnan elämään. Tässä ajassa Kristuksen seurakunta harvoin nauttii suuresta taloudellisesta menestyksestä tai ulkoisesta loistosta. Pikemminkin asia on niin kuin Jeesus itse sanoo: Hänen seurakuntansa on piskuinen lauma (Luuk. 12:32a). Lisäksi Hänen seurakuntansa elää ristin alla. Tunnetuin sanoin Luther opettaa ristin tarkoittavan tässä sitä, että ”tullakseen päänsä, Kristuksen, kaltaiseksi [kristillinen kansa, l. Kirkko] kestää kaikki onnettomuudet ja vainot, kaikki kiusaukset ja pahan […] perkeleen, maailman ja oman lihan puolelta, sisällisesti murheellisena, pelonalaisena, kauhistuneena, ulkonaisesti köyhänä, halveksittuna, sairaana ja heikkona. Ja syyn tähän täytyy olla ainoastaan sen, että kristikansa pysyy lujasti Kristuksessa ja Jumalan sanassa ja kärsii siis Kristuksen tähden.” (Luther, Martti: Kirkolliskokouksista ja kirkosta. Kolmas osa. WA 50, 641.) Kirkko on siis ulkonaisesti köyhä. Ehkä tässäkin seurakunnassa tiedetään siitä jotakin. Tässä ei kuitenkaan ole mitään hämmästyttävää. Pikemminkin se kuuluu asiaan, Kristuksen ristin kantamiseen.

Mutta myös kaikessa tässä me saamme luottaa Jumalaan. Hänen tahtonsa nimittäin on, että Kristuksen ”yksi, pyhä kirkko on pysyvä ikuisesti” (Augsburgin tunnustus VII 1), siis myös niin kauan kuin tämä maailma pysyy. Sen vuoksi on varmaa, että Jumala tahtoo antaa seurakunnalleen kaiken, mitä se tarvitsee elääkseen ja toimiakseen tässä maailmassa. Mutta miten Hän sen tekee? Hän tekee sen meidän kauttamme. Nimittäin kaikki mitä meillä on, on Hänen lahjaansa. Sinunkin ruumiisi ja koko elämäsi, sinun taitosi ja osaamisesi, toimeentulosi, rahasi ja omaisuutesi, aivan kaikki on Jumalan suurta lahjaa. Se on jotakin, minkä Hän on uskonut sinun käyttöösi tämän elämäsi ajaksi. Kun nyt Kristus on kerran Golgatalla uhrannut itsensä aivan kuolemaan asti sinun pelastuksesi tähden, anna sinäkin ruumiisi ja koko itsesi Hänelle, eläväksi, pyhäksi ja Jumalalle otolliseksi uhriksi (Room. 12:1a). Kysy millä tavalla sinä voisit antaa Jumalan omasta ja jakaa Hänen lahjojaan Hänen seurakuntansa hyväksi. Jos Herra on uskonut sinulle rahaa, anna rahaa. Sitä tarvitaan pastorin palkkaamisen, vuokrien maksamiseen ja kirkkomme toiminnan ylläpitämiseen. Jos Jumala ei ole antanut sinulle paljoa rahaa, mutta muita kykyjä sitäkin enemmän, kysele yhdessä toisten kanssa miten nämä lahjasi voisivat olla Herran seurakunnan käytössä. Rukoilkaamme kaikki yhdessä sitä, että Jumala antaisi meille anteeksi meidän epäuskoisen asenteemme ja vapauttaisi meidät lihallisesta ahneudestamme ajallisen omaisuuden asioissa. Pyytäkäämme Häneltä, että Hän itse meidän kauttamme tekisi kaiken hyvin niin, että Hänen seurakunnallaankaan ei olisi nälkä, vaan kaikki se, mitä tarvitaan. Tällä tavalla Herra tahtoo antaa seurakuntansa pysyä hengissä myös sen ulkoisessa elämässä, sekä sitten myös puhtaasti julistaa Hänen sanaansa ja oikein toimittaa sakramentit aina siihen asti kunnes Hän tulee kirkkaudessaan.

Nyt olemme puhuneet nälästä ja puutteesta. Mutta sitten kuulimme myös, miten Maria veisaa: rikkaat hän on lähettänyt tyhjinä pois. On siis olemassa paitsi nälkäisiä myös rikkaita. Ajallista rikkautta tässä maailmassa moni tavoitteleekin. Usein syy rikkauden tavoitteluun on epäusko: Ihminen ei luota elävään Jumalaan ja kaikkivaltiaaseen Isään, saati Hänen hyvään huolenpitoonsa. Pikemminkin hän pitää rahaa, omaisuutta ja rikkautta jumalinaan, joilta tulee odottaa kaikkea hyvää ja johon turvautua kaikessa hädässä. Jos rikkautta ei ole, ihminen tavoittelee sitä kaikin keinoin. Jos rikkautta taas on, ihminen odottaa juuri siitä kaikkea toivoa ja iloa elämäänsä. Kummassakin tapauksessa – siis oli omaisuutta tai ei – rikkaus on ottanut Jumalan paikan. Toki voi olla myös aivan oikeita uskovia ja jumalaapelkääviä ihmisiä, joille Luoja on viisaudessaan uskonut suuren ajallisen omaisuuden hoidettavaksi. Ei tällainen rikkaus sinänsä ketään vie kadotukseen. Mutta hyvin helposti rikkaudesta tulee ihmiselle koko elämän ja olemassaolemisen keskus, itse keksitty jumala. Silloin ihminen alkaa halveksia todellisen elämän Lähdettä ja kaiken hyvän antajaa, elävää Jumalaa. Sanoohan Herra itsekin: Ei kukaan voi palvella kahta herraa; sillä hän on joko tätä vihaava ja toista rakastava, taikka tähän liittyvä ja toista halveksiva. Ette voi palvella Jumalaa ja mammonaa. (Matt. 6:24) Juuri sen vuoksi on totta se, mitä Herra toisessa kohdassa sanoo: Totisesti minä sanon teille: rikkaan on vaikea päästä taivasten valtakuntaan. (Matt. 19:23b) Mutta jos rikkaat tällä tavalla eivät epäuskonsa tähden pääse Jumalan valtakuntaan, joutuvat he väistämättä siihen toiseen päämäärään, jonka Jumala on valmistanut perkeleelle ja hänen enkeleilleen (Matt. 25:41b). Juuri tätä Mariakin tarkoittaa, kun Hän laulaa: rikkaat hän on lähettänyt tyhjinä pois.

Tämäkin asia koskee paitsi yksittäistä ihmistä myös seurakuntaa. Voitaisiin luetella monia varoittavia esimerkkejä suurista kirkoista, joilla on paljon rahaa ja omaisuutta. Monet sellaisista ovat alkaneet keskittyä toiminnassaan lähinnä trendikkääseen ulkoasuun ja ajallisen menestyksen loistoon. Samalla Jumalan sanan saarna on syrjäytynyt tai kokonaan vaiennut. Mutta siellä missä Herran ikuinen sana ei saa olla ihmisten jalkojen lamppuna ja valkeutena heidän teillään (Ps. 119:105), ihmiset joutuvat väistämättä vaeltamaan ilman Häntä, joka on maailman Valkeus. Silloin he vaeltavat yhä syvemmälle hengelliseen pimeyteen (Joh. 8:12) ja lopulta kuolemaan. Älkäämme me tässä seurakunnassa mielistykö ajallisen rikkauden mukanaan tuomaan ulkoiseen loistoon! Pyytäkäämme mieluummin Jumalalta, että Hän pitäisi meidät aina sanansa oppilaina, ja antaisi sitten seurakunnalleen myös kaiken sen, mitä Hänen sanansa saarnaamiseen ja esilläpitämiseen tässä ajassa tarvitaan.

Hengellinen nälkä ja itseriittoisuus

Nyt olemme puhuneet jo pitkään ajallisesta puutteesta ja rikkaudesta. Pyhä Henki puhuu tässä kuitenkin myös toisenlaisesta nälästä ja rikkaudesta. Hän puhuu hengellisestä nälästä sekä toisaalta hengellisestä itseriittoisuudesta.

Mitä on hengellinen nälkä? Se on sitä, että ihminen tajuaa: ”Minulla ei ole tarvittavaa ravintoa hengellisen elämäni ylläpitämiseksi. Niin, minulla ei ole yhtään mitään, mitä todelliseen elämään ja jumalisuuteen tarvitaan (vrt. 2. Piet. 1:3). Minun täytyy saada se kaikki itseni ulkopuolelta, lahjana. Jumalan täytyy armossaan lahjoittaa se minulle. Muuten minä näännyn hengellisesti ja kuolen iankaikkisesti.” Mutta jotta näin ei pääsisi käymään, on Jumala armossaan antanut meille sanansa, joka ilmoittaa: Tässä maailmassa ei ole yhden yhtäkään, joka etsii Jumalaa, tai joka luonnostaan voisi päästä Jumalan yhteyteen, saati edes tahtoisi sitä (vrt. Room. 3:10–12). Sillä kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla (Room. 3:23). Siksi on itse asiassa oikein hyvä asia, että Jumalan laki osoittaa meille täydellisen kelvottomuutemme ja puutteemme Jumalan edessä, ja niin tekee meidät hengellisesti nälkäisiksi.

Nälkä ei kuitenkaan tunnu mukavalta. Varmasti tiedät miltä tuntuu, kun joudut Jumalan lain valossa toteamaan: ”Minä olen syntinen, kokonaan mahdoton! Sillä minä tiedän, ettei minussa, se on minun lihassani, asu mitään hyvää. Tahto minulla kyllä on, mutta voimaa hyvän toteuttamiseen ei; sillä sitä hyvää, mitä minä tahdon, minä en tee, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo, minä teen. […] Minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista? (Room. 7:18–19, 24) Kuka pelastaa minut kadotustuomiosta, jonka olen itselleni ansainnut?”

Mutta kun sinä tätä tunnet, niin kuule myös tarkoin, mitä Herra sinulle sanoo:  Autuaita te, jotka nyt isoatte, sillä teidät ravitaan! (Luuk. 6:21; vrt. Matt. 5:6) Millä nämä nälkäiset ravitaan? Neitsyt Maria vastaa tähän kysymykseen: Nälkäiset hän on täyttänyt hyvyyksillä. Tässä on siis kyse myös ja nimenomaan hengellisestä nälästä, sekä sitten myös ravitsemisesta juuri hengellisellä hyvällä, niin kuin psalmistakin laulaa: Sillä hän ravitsee nääntyvän sielun ja täyttää nälkäisen sielun hyvyydellä. (Ps. 107:9)

Mutta mitä nämä hengelliset hyvyydet sitten ovat? Viime sunnuntain evankeliumissa kuulimme vastauksen: Jeesus on se elävä leipä, joka on tullut alas taivaasta. Jos joku syö tätä leipää, hän elää iankaikkisesti. (Joh. 6:51a–b) Itsensä syömisellä ja juomisella Jeesus tarkoittaa tässä erityisesti hengellistä syömistä, siis yksinkertaisesti Häneen uskomista. Hän tarkoittaa sitä, että ”me hengessä ja uskossa otamme hänet vastaan, sekä evankeliumia saarnattaessa ja tutkittaessa että ehtoollista nautittaessa.” (Yksimielisyyden ohje. Täydellinen selitys. VII 61.) Toki Jeesuksen sanojen voidaan nähdä viittaavan myös Hänen tosi ruumiinsa ja verensä syömiseen ja juomiseen, jotka ihanat lahjat Hän tarjoaa meille alttarinsa sakramentissa syntiemme anteeksiantamiseksi.

Nyt kun sinä, hengellisesti nälkäinen ihminen saat ottaa vastaan tämän Jeesus-ravinnon, niin mitä tapahtuu? Kuule vielä kerran, mitä Maria laulaa: Nälkäiset hän on täyttänyt hyvyyksillä. Toisin sanoen, Herra ei anna hengellisesti nälkäisille ravintoa vain vähän. Pyhä Henki käyttääkin tässä sanaa, joka tarkoittaa kertakaikkista täyttämistä aivan täyteen asti (ἐνέπλησεν – ἐμπίμπλημι akt. ind. aor.). Jos sinä siis olet hengellisesti nälkäinen, mutta juuri siksi turvaat uskossa Jeesukseen, saat Hänet aivan kokonaan. Kaikki mikä on Jeesuksen, luetaan armosta sinun osaksesi. Sinä saat olla osallinen Jeesuksen täydellisestä uhrista syntiesi edestä. Sinun syntisi on anteeksiannettu! Sinä saat olla osallinen Jeesuksen vanhurskaudesta ja pyhyydestä, Hänen iankaikkisesta elämästään Jumalan yhteydessä. Niin sinä saat olla osallinen siitä Herran palvelijasta, josta Maria tässä laulaa, uuden liiton Israelista, Kristuksen seurakunnasta, jonka Jumala on Poikansa tähden ottanut huomaansa (Luuk. 1:54). Niin sinulla ja koko seurakunnalla on elämä Kristuksen kautta Hänen Isänsä yhteydessä. Sinulla ja koko seurakunnalla on taivaallinen Isä, joka siunaa sinua taivaallisissa kaikella hengellisellä siunauksella Kristuksessa (Ef. 1:3).  Tämä asia koskee aivan kaikkia niitä, jotka uskovat Jeesukseen, niin kuin Maria veisaakin: ja hänen laupeutensa pysyy polvesta polveen niille, jotka häntä pelkäävät. (Luuk. 1:50)

Mutta sitten Maria puhuu kyllä myös niistä, jotka ovat hengellisessä mielessä rikkaita. Keitä he ovat? Varsinaisessa mielessä sellaisia ei tietenkään ole yhden yhtäkään. Päinvastoin, kaikki ovat poikenneet pois, kaikki tyynni kelvottomiksi käyneet (Room. 3:12a). Hengellisesti rikkailla tarkoitetaankin niitä, jotka luulevat olevansa Jumalalle kelpaavia. He uskottelevat itselleen, että heillä on kaikki se, mitä todelliseen elämään ja jumalisuuteen tarvitaan. He ajattelevat kelpaavansa Jumalalle joko sellaisenaan tai hyvien tekojensa perusteella, taikka vähintäänkin siksi, että eivät muka ole tehneet mitään pahaa. Näin he tekevät itsestään tai oletetusta nuhteettomuudestaan oman vapahtajansa. Siksi he eivät ymmärrä tarvitsevansa Jeesusta Vapahtajakseen.

Niille, jotka ovat tällaisen hengellisen itseriittoisuuden vallassa, Jeesus sanoo: Mutta voi teitä, te rikkaat, sillä te olette jo saaneet lohdutuksenne! Voi teitä, jotka nyt olette kylläiset, sillä teidän on oleva nälkä! (Luuk. 6:24–25b) Miksi Herra sanoo näin? Siksi, että Hän ei ole tullut niitä varten, jotka eivät katso Häntä tarvitsevansa. Hän kyllä tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden (1. Tim. 2:4). Mutta hän ei pakota tähän pelastukseen ketään, jolle se ei kelpaa. Päinvastoin, Hän jättää sellaiset ihmiset sen toivon varaan, jonka varassa he haluavat ollakin – oman itsensä varaan! Mutta koska tämä on pyhän Jumalan edessä pelkkää tyhjää, joutuu Jumala lähettämään heidät myös tyhjinä pois kasvojensa edestä.

Mutta kuule, rakas ystävä! Jos sinä olet syntinen, jos sinä olet köyhä, ja jos sinulla on vanhurskauden nälkä ja jano, sinun asiasi ovat hyvin! Miten niin? Siksi, että Jeesus Kristus, Ihmisen Poika on tullut etsimään ja pelastamaan nimenomaan sitä, mikä kadonnut on (Luuk. 19:10). Hän on tullut maailmaan juuri syntisiä pelastamaan (1. Tim. 1:15b). Sen sijaan, että Hän olisi tullut terveiden ja omavanhurskaiden luo, Hän tuli sairaiden ja syntisten luo. Hänestä sanottiin: Tämä ottaa vastaan syntisiä ja syö heidän kanssaan. (Luuk. 15:2b) Juuri siksi Herra Jeesus on tänään täälläkin läsnä pyhässä sanassaan. Hän seisoo täällä, meidän syntisten ja nälkäisten keskellä ja sanoo: ”Minä olen tullut ottamaan vastaan teidät syntiset. Minä olen tullut, että aterioitsisin teidän kanssanne (Ilm. 3:20). Tulkaa, ottakaa vastaan minun tosi ruumiini, kohottakaa minun tosi vereni malja, pelastuksen malja (Ps. 116:13a). Siinä minä annan teille kaikki syntinne runsain määrin anteeksi. Siinä minä täytän teidät – itsessänne köyhät ja nälkäiset – kaikella hyvyydelläni ja siunauksellani. Minä ravitsen teidän nääntyvät sielunne, täytän nälkäiset sielunne hyvyydelläni. Silloin teidänkin sielunne saa suuresti ylistää minua, Herraa, ja henkenne riemuita minusta, teidän Vapahtajastanne (Luuk. 1:46–47). Tulkaa, sillä kaikki on jo valmiina (Luuk. 14:17).” Aamen.

(Saarna on pidetty Samuelin luterilaisessa seurakunnassa Lahdessa ja Pyhän Ristin luterilaisessa seurakunnassa Lohjalla 18.3.2018.)

4. paastonajan sunnuntai (3. vsk), Joh. 6:48–58

Osalliseksi Jumalan elämästä

Kuolema

Meillä on ongelma. Me kuolemme. Ei tarvitse kuin katsoa iltauutisia muutaman minuutin ajan, niin käy selväksi: Kuoleman ongelma koskee koko ihmiskuntaa. Toki Jumalan luomassa maailmassa on paljon hyvää ja kaunistakin jäljellä. Mutta samalla kaikkeen liittyy valtavia jännitteitä. Töiden tekeminen ja asioiden toimittaminen vaatii hirveästi vaivannäköä, eikä sittenkään tahdo aina onnistua. Ihmiset väsyttävät itsensä työnteolla, elämää tuhoavilla ratkaisuillaan, pahan puhumisella ja keskinäisellä taistelulla. Ja vaikka nämä eivät saisi heitä kulumaan loppuun, aika tekee kuitenkin tehtävänsä. Ihminen vanhenee ja tulee raihnaiseksi. Lopulta hänen ruumiinsa lakkaa toimimasta. Hän kuolee.

Mutta tässä ei ole vielä kaikki. Kuoleman ongelma ei kosketa ainoastaan ihmisen ajallista elämää. Jumala on luonut ihmisen iankaikkisuusolennoksi, elämään yhteydessään ikuisesti. Kuitenkin syntiinlankeemus – josta ruumiillinen kuolemakin on seurauksena – on erottanut ihmiset Luojansa yhteydestä. Luterilainen tunnustuksemme opettaa: ”Aadamin lankeemuksen jälkeen kaikki ihmiset, jotka lisääntyvät luonnollisella tavalla, syntyvät synnissä.” ”[T]ämä alkusairaus ja perisynti on todella synti, joka tuomitsee ja tuo jo nyt” – siis tämän elämän aikana – ”mukanaan iankaikkisen kuoleman”. (Augsburgin tunnustus II 1, 2.)

Myös Herra Jeesus puhuu tästä ongelmasta. Päivän evankeliumissa Hän sanoo juutalaisille: Teidän isänne söivät mannaa erämaassa, ja he kuolivat. (Joh. 6:49.) Hän toistaa saman asian vielä uudelleenkin: he söivät ja kuolivat. (Joh. 6:58b.) Miksi nämä vanhan liiton kansan isät kuolivat? Ei heidän kuolemansa johtunut siitä, että Jumalan antamassa mannassa olisi ollut jotakin vikaa. Päinvastoin, Herrahan piti yllä heidän ajallista elämäänsä juuri tällä taivaallisella leivällä. Ei Jeesus tässä puhu myöskään mistään luonnollisesta kuolemasta. Pikemminkin kyse on Jumalan tuomiosta: Kansan isät kuulivat Herransa äänen. Tästä huolimatta he kuitenkin paaduttivat sydämensä ja katkeroittivat Jumalan. He eivät uskoneet Jumalaan. Hänen antamansa ihmeellinen mannakaan ei voinut pitää heitä iankaikkisen elämän yhteydessä. He siis kuolivat paitsi ajallisesti, myös iankaikkisesti. (Ks. 4. Moos. 14:20–25; 5. Moos. 1:34–30. Vrt. Hepr. 3:15–19.)

Tässä lyhyessä 11 jakeen tekstikatkelmassa Jeesus siis mainitsee ihmisten kuoleman kaksi kertaa. Tämän lisäksi Hän viittaa ihmisen kuoleman ongelmaan myös epäsuorasti. Hän näet puhuu niistä ihmisistä, joilla ei ole elämää itsessänsä (Joh. 6:53b). Tällä Hän tarkoittaa nimenomaan heidän kuolemaansa, onhan näet selvää, että jos jossakin ihmisessä ei ole elämää, hän on kuollut.

Elämä

Mutta päivän evankeliumissa on myös ja nimenomaan evankeliumi: kuoleman ongelmaan on olemassa apu. Jos Jeesus tässä tekstikatkelmassa mainitsee kuoleman kaksi kertaa, käyttää Hän elämä-sanan johdannaisia kokonaista kahdeksan kertaa. Katso vaikka: Hän puhuu itsestään elämän leipänä ja elävänä leipänä (Joh. 6:48, 51a). Hän sanoo, että se leipä, jonka Hän antaa, on Hänen lihansa, maailman elämän puolesta, toisin sanoen, että maailma saisi siitä elämän (Joh. 6:51c). Aivan kolme kertaa Herra vielä painottaa, että se ihminen, joka syö Häntä, elää iankaikkisesti (Joh. 6:51b, 54a 58c). Tämän lisäksi Jeesus viittaa vielä epäsuorasti tähän iankaikkiseen elämään, kun Hän sanoo: Mutta tämä on se leipä, joka tulee alas taivaasta, että se, joka sitä syö, ei kuolisi. (Joh. 6:50) Näiden sanojen äärellä me kysymme nyt: Mistä Jeesus tässä oikeastaan puhuu? Missä apu ihmisen kuolemaan on?

Herramme siis sanoo: Joka syö minun lihani ja juo minun vereni, sillä on iankaikkinen elämä, ja minä herätän hänet viimeisenä päivänä. Sillä minun lihani on totinen ruoka, ja minun vereni on totinen juoma. Joka syö minun lihani ja juo minun vereni, se pysyy minussa, ja minä hänessä. (Joh. 6:54–56) Mitä täytyy ensin tapahtua, että voidaan syödä lihaa tai juoda verta? Lihan ja veren täytyy ensin tietenkin erkaantua toisistaan. Mutta mitä tapahtuu, jos ihmisen veri erkanee hänen lihastaan? Ihminen kuolee. Huomaatko nyt? Jeesus ei tässä tekstissä kylläkään lausu yhtäkään sanaa, joka suoraan viittaisi Hänen kuolemaansa. Tästä huolimatta, kun Hän monta kertaa mainitsee lihansa syömisen ja verensä juomisen, Hän puhuu koko ajan nimenomaan omasta kuolemastaan. Hän puhuu siis tästä: Hän, ikuinen Jumalan Poika on taivaallisen Isänsä lähettämänä tullut alas taivaasta (Joh. 6:51a, 57a, 58a). Tullessaan Hän – Jumala, itsessään ruumiiton (incorporeus – Augsburgin tunnustus I 2) – on omaksunut ihmisyyden ruumiineen kaikkineen. Näin Hän on tehnyt sitä varten, että voisi olla täydellinen uhri koko maailman ihmisten kaikkien syntien edestä. Jumalan Poika on tullut alas taivaasta, että saisi olla Jumalan Karitsa, joka ottaa koko maailman synnit kantaakseen (Joh. 1:29), ja kantaa sen kaiken ruumiissansa ristinpuuhun (1. Piet. 2:24). Toisin sanoen, Hänen päätehtävänään maailmassa on siis nyt olla koko vanhan liiton syntiuhrien täyttymys, tulla uhratuksi ristin uhrialttarilla niin, että Hänen kallis verensä erkanee Hänen ruumiistaan, ja Hän kuolee. Näin Hän on aivan pian maksava maailman synnin palkan, kuoleman. Näin on maailma juuri Hänessä saava vapautuksen synneistään ja siis myös syntinsä palkasta, kuolemasta (Room. 6:23a). Juuri siksi Herra tässä sanookin, että se leipä, jonka Hän antaa, on Hänen lihansa, maailman elämän puolesta. Tällä tavalla juuri Jeesuksen kuolema on se tapahtuma, jossa valmistetaan maailmalle elämä.

Katso vielä, miten ihmeellisestä elämästä tässä onkaan kysymys! Kun Jeesus siis sanoo: Joka syö minun lihani ja juo minun vereni, se pysyy minussa, ja minä hänessä, Hän myös jatkaa: Niinkuin Isä, joka elää, on minut lähettänyt, ja minä elän Isän kautta, niin myös se, joka minua syö, elää minun kauttani. (Joh. 6:57) Kun Herra puhuu elämästä, jonka Hän on sovitustyössään tullut hankkimaan koko maailmalle ja lahjoittamaan ihmisille, Hän ei puhu mistään vähemmästä kuin osallisuudesta itsensä Jumalan elämään. Hänhän sanoo, että Hänen taivaallinen Isänsä elää. Sitten Hän sanoo, että Hän itse elää Isänä kautta. Tämän jälkeen Jeesus sanoo vielä, että se, joka tulee Hänestä osalliseksi syömällä Häntä, elää Hänen kauttaan. Toisin sanoen, syödessään Jeesuksen ihminen saa olla osallinen Hänen elämästään, ja Hänessä Hänen Isänsä elämästä.

Mutta nyt on jo päästävä vastaamaan siihen kysymykseen, joka lienee jo askarruttanut monia: Miten ihminen voi tulla osalliseksi tästä iankaikkisesta, jumalallisesta elämästä? Mitä ihmettä Jeesus tarkoittaa lihansa syömisellä ja verensä juomisella? Tätä me tarkastelemme seuraavaksi.

Ihmisen Pojan lihan syöminen ja veren juominen

Manna, jonka Jumala erämaassa antoi kansalleen syötäväksi, oli vasta esikuva Jeesuksesta itsestään. Jeesus Kristus on Minä olen, siis Herra itse (2. Moos. 3:14). Se manna, jota kansa erämaassa söi suullaan, on nyt läsnä totuudessa, kun Jumalan persoonallinen Sana, Poika on tullut lihaksi. Jeesuksessa on todellinen Jumalan Manna, taivaallinen Leipä tullut alas ihmisten keskuuteen, heidän vastaanotettavakseen. Vanhan liiton manna piti kansan elossa – siis ajallisen elämän yhteydessä – heidän erämaavaelluksensa ajan. Sen sijaan tämä todellinen Manna, Jeesus Kristus on itse Elämä (Joh. 14:6). Siksi se, joka vastaanottaa ja syö Hänet, saa Hänessä iankaikkisen elämän.

Mutta miten Jeesuksen, elämän Leivän vastaanottaminen sitten tapahtuu? Se tapahtuu uskossa. Jeesuksen syöminen tarkoittaakin ensisijaisesti sitä, että uskotaan Häneen Jumalan Leipänä, joka on tullut alas taivaasta antamaan maailmalle elämän. Luther opettaakin, että kun Kristus tässä Johanneksen kuudennessa luvussa puhuu lihastaan, Hän puhuu koko ajan nimenomaan lihansa hengellisestä syömisestä. Herra siis tarkoittaa, että Hänen oppinsa on hengellinen. ”Se, joka haluaa ymmärtää sen lihallisesti, joutuu eksyksiin eikä tuollainen ymmärtäminen hyödytä mitään. Sitä vastoin se, joka ymmärtää tämän hengellisesti, elää.” (Kristuksen ehtoollisesta. Suuri tunnustus. Suom. s. 98. WA 26, 372–373.) Luterilainen tunnustuksemme selittää tätä asiaa edelleen. Tunnustus opettaa, että tässä evankeliumin kohdassa

”[…] Kristus puhuu erityisesti hengellisestä syömisestä, kun me hengessä ja uskossa otamme hänet vastaan, sekä evankeliumia saarnattaessa ja tutkittaessa että ehtoollista nautittaessa. Sellainen syöminen on kyllä hyödyllistä, terveellistä ja jopa kaikkien aikojen kaikille kristityille autuuteen välttämätöntä. Ilman hengellistä syömistä myös ehtoollisen sakramentissa tapahtuva suullinen syöminen ei ainoastaan jää hyödyttömäksi vaan tuottaa vahinkoa ja kadotustuomion. Mutta tämä hengellinen syöminen ei ole mitään muuta kuin uskomista: Kun Jumalan sana tarjoaa omakseen Kristuksen, tosi Jumalan ja tosi ihmisen, kaikkine lahjoineen, jotka hän on meitä varten hankkinut antamalla ruumiinsa kuolemaan ja vuodattamalla verensä meidän puolestamme – näitä lahjoja ovat Jumalan armo, syntien anteeksiantamus, vanhurskaus ja iankaikkinen elämä – me kuulemme sanan ja otamme hänet uskossa vastaan, aivan omaksemme. Herran Jeesuksen Kristuksen tähden meillä on armollinen Jumala ja ikuinen autuus. Tähän lohdutukseen me luotamme lujasti, tämän varaan jättäydymme turvallisesti ja tässä me kestämme minkä tahansa hädän ja ahdingon tullessa.” (Yksimielisyyden ohje. Täydellinen selitys. VII 61–62.)

Ehkä joku nyt kysyy mielessään: ”Eikö näitä Jeesuksen sanoja sitten voi ymmärtää aivan konkreettisesti, viittauksena Hänen ruumiinsa syömiseen ja verensä juomiseen ehtoollisen sakramentissa?” Mitä tähän vastataan? Kuten sanottu, yhtäältä Kristus siis puhuu tässä kohdassa uhrikuolemastaan ristillä, sekä viittaa syömisellä ja juomisella ensisijaisesti siihen, että Hänet otetaan vastaan uskossa. Toisaalta Hänen sanansa samalla kyllä ennakoivat myös juuri sitä pyhää ehtoollisateriaa, jonka Hän oli pian yläsalissa asettava. Jos kerran Jeesus on otettava uskossa vastaan, täytyy uskolla myös olla jotakin, mihin se voi tarttua. Toki oikea kristillinen usko tarttuu aina Jumalan sanaan, evankeliumin lupauksiin. Mutta tämän suullisen ja kuultavan sanansa lisäksi Kristus on armossaan asettanut meille myös näkyvän sanan, alttarin sakramentin. Alttarin sakramentissa Hän tarjoaa meille oman, ristillä uhratun ruumiinsa ja Golgatan kalliolle vuodatetun uhriverensä, meidän syödäksemme ja juodaksemme, syntiemme anteeksiantamiseksi (vrt. Vähä katekismus VI 1–10). Siinä kaikki vastaanottajat todella – niin kuin tunnustuksemme opettaa – ”saavat Kristuksen todellisen ja olemuksellisen ruumiin ja veren, kun syövät ja juovat siunatun leivän ja viinin. Uskoville siinä on varma tae ja pantti siitä, että heidän syntinsä on annettu anteeksi ja että Kristus elää ja vaikuttaa heissä. Epäuskoiset saavat siitä tuomion ja kadotuksen, mutta suullaan hekin ottavat vastaan ja nauttivat juuri sen, mistä Kristus nimenomaan puhui ehtoollista asettaessaan.” (Yksimielisyyden ohje. Täydellinen selitys. VII 63.) Juuri tämän viimeksi mainitun seikan vuoksi on hyvin tärkeää, että sinäkin ennen ehtoollispöytään tulemistasi koettelet itseäsi. Mitä sellainen koetteleminen on? Se ei ole niinkään sitä, että yrittäisit tutkistella sisäisiä tuntemuksiasi. Pikemminkin oikea itsesi koetteleminen on yksinkertaisesti sitä, että kysyt itseltäsi, minä sinä pidät sitä leipää, jonka ehtoollisessa saat. Otatko sinä todesta Kristuksen sanat, kun Hän sanoo: Tämä on minun ruumiini? (1. Kor. 11:28–29. Vrt. Kristuksen ehtoollisesta. Suuri tunnustus. Suom. s. 197. WA 26, 486.)

Mutta kuulithan varmasti, mitä tunnustus edellä lausui? Se sanoi, että Kristuksen ruumiin ja veren ateriassa on uskoville ”varma tae ja pantti siitä, että heidän syntinsä on annettu anteeksi ja että Kristus elää ja vaikuttaa heissä.” Tule sinäkin siksi usein ehtoolliselle, syö Kristuksen pyhä ruumis ja juo Hänen pyhä verensä. Silloin sinä – niin kuin Hän itse sanoo – saat syntisi anteeksi, sekä pysyt Hänessä ja Hän sinussa. Niin sinulla on iankaikkinen elämä.

Ajallisessa kuolemassakin iankaikkinen elämä

Lopuksi kysymme vielä, tarkoittaako osallisuus iankaikkisesta elämästä sitä, että ihminen ei kuole? Vastaus kuuluu: kyllä ja ei.

Ensin katsomme kyllä-vastausta: Kun sinä uskon kautta syöt Kristuksen lihan ja juot Hänen verensä, ja niin myös pysyt Hänessä, silloin olet osallinen iankaikkisesta elämästä jo nyt (ἔχει [akt. ind. prees.] ζωὴν αἰώνιον – Joh. 6:54a; vrt. Joh. 3:16). Jos sinulla siis on iankaikkinen elämä jo nyt, tarkoittaa tämä sitä, että elämäsi ei lopu, vaan pysyy ajan rajan tuolle puolen. Tätä Jeesus tarkoittaakin, kun Hän toisessa kohdassa sanoo: Eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole. (Joh. 11:26a)

Mutta toisaalta on myös ei-vastaus. Jeesus sanoo, niin kuin kuulimme: Joka syö minun lihani ja juo minun vereni, sillä on iankaikkinen elämä, ja minä herätän hänet viimeisenä päivänä. (Joh. 6:54) Mistä herättämisestä Herra tässä puhuu? Tietenkin kuolleista herättämisestä. Kuolleista herättäminen taas edellyttää sitä, että ensin on kuolema, josta herätetään. Toisin sanoen: Se, että ihminen uskon kautta tulee osalliseksi iankaikkisesta elämästä Kristuksessa ei tarkoita sitä, etteikö hänen elämänsä tässä ajassa voisi päättyä. Jos Herramme katsoo parhaaksi viivyttää tuota viimeistä päivää sekä silloin tapahtuvaa paluutaan, ei yksikään meistä vältä ajallista kuolemaa. Syntisyydellämme me olemme ansainneet sen itsellemme. Mutta: Jeesus Kristus, Jumalan Poika on tullut alas taivaasta, ollakseen meille ylösnousemus ja elämä. Hän on sovittanut sinunkin syntisi, voittanut kuolemasi! Siksi sinäkin, joka uskot Häneen, elät, vaikka olisit kuollutkin. Sinä olet uskon kautta osallinen Kristuksesta, joka on ylösnoussut ja elää ikuisesti. Sen vuoksi sinä kuoltuasikin elät, jopa niin, että sinusta voidaan sanoa: sinä et ikinä kuole. (Joh. 11:25–26) Hän herättää sinut viimeisenä päivänä, ja niin sinä saat elää iankaikkisesti Hänen kauttaan (ζήσει [akt. ind. fut.] δι’ ἐμέ – Joh. 6:57b)! Aamen.

(Saarna on pidetty Samuelin luterilaisessa seurakunnassa Lahdessa 11.3.2018.)

Kaste liittää seurakuntaan – Gal. 3:28

Ei ole tässä juutalaista eikä kreikkalaista, ei ole orjaa eikä vapaata, ei ole miestä eikä naista; sillä kaikki te olette yhtä Kristuksessa Jeesuksessa. (Gal. 3:28)

Juuri tämän jakeen edellä apostoli on kirjoittanut kuuluisat sanat: Sillä kaikki te, jotka olette Kristukseen kastetut, olette Kristuksen päällenne pukeneet. (Gal. 3:27) Näiden sanojen äärellä puhutaan usein siitä, mitä pyhän kasteen sakramentti yksittäisen ihmisen kohdalla tarkoittaa. Hyvä niin, sillä kyllä teksti toki juuri tästä puhuukin: Kasteessa kaikki se, mikä kuuluu sinun isiltä perittyyn, langenneeseen luontoosi, on Jumalan edessä peitetty. Kristus on peittänyt sen, ja enemmänkin: Hän itse on tullut sinun synnynäisen syntisyytesi ja saastaisuutesi verhoksi. Kun sinut siis on kasteessa puettu Kristukseen, saat olla osallinen Hänen synnittömyydestään, puhtaudestaan ja vanhurskaudestaan. Kaikki se, mikä on Kristuksen, on luettu sinun omaksesi!

Nyt käsillä oleva jae puolestaan osoittaa, mitä Kristukseen kastettuna oleminen tarkoittaa yhteisöllisessä mielessä. Toisin kuin joskus on sanottu, tämä jae ei puhu siitä, että kristittyjen välillä ei olisi mitään ajallisia tai inhimillisiä eroja. Tässä ei myöskään ole kyse kahden eri sukupuolen häivyttämisestä, taikka niiden välisen luonnollisen erilaisuuden tyhjäksi tekemisestä. Mitä Pyhä Henki sitten näillä sanoilla tarkoittaa? Ensiksi Hän tarkoittaa, että oli syntyperämme tai yhteiskunnallinen asemamme mikä tahansa, taikka sukupuolemme kumpi tahansa, Kristuksessa kaikki meidät itsessämme syntiset on tehty yhtä lailla Jumalalle kelpaaviksi. Toiseksi Hän tarkoittaa, että meidät monin tavoin erilaiset, sekä erilaisia hyviä lahjoja ja tehtäviä omaavat on kasteen kautta tehty yhdeksi Kristuksessa. Mistä ”yhdestä” Hän puhuu? Seurakunnasta, joka on Kristuksen hengellinen Ruumis. Juuri siksi Hän myös edellä puhuu monista ihmisistä, kun Hän sanoo: Sillä kaikki te, jotka olette Kristukseen kastetut, olette Kristuksen päällenne pukeneet.

Kaiken kaikkiaan: Kun sinut on kasteessa puettu Kristukseen ja uskot Häneen, saat elää armosta Jumalalle kelpaavana. Saat elää kätkettynä Kristukseen ja Hänen kanssaan, sekä kaikkien yhtä lailla Kristusta tarvitsevien ja Hänessä pyhitettyjen veljiesi ja sisariesi kanssa.

(Työpöydän ääressä Lahdessa 7.3.2018.)

3. paastonajan sunnuntai (3. vsk), Joh. 8:46–59

Joka on Jumalasta, se kuulee Jumalan sanat

Tänään me keskitymme tarkastelemaan yhtä lyhyttä virkettä, jonka Herramme päivän evankeliumissa lausuu. Hän sanoo: Joka on Jumalasta, se kuulee Jumalan sanat. (Joh. 8:47a)

Ensimmäiseksi Jeesus siis puhuu tässä ihmisestä, joka on Jumalasta. Mitä Hän tällä tarkoittaa? Yhtäältä voitaisiin sanoa, että kaikki, mitä maailmassa ylipäätään on, on Jumalasta. Katso nyt: Kaikkivaltias, Kolmiyhteinen Jumala on itse nimeltään Minä olen (2. Moos. 3:14). Hän on siis se, joka sanan varsinaisessa mielessä ”on”. Kaikki mitä tässä Hänen maailmassaan on, on saanut olemassaolonsa Häneltä, todelliselta Olevalta. Ihmeellisessä luomistyössään Jumala on antanut kaikelle olemassaolon. Juuri siksi kaikki ihmisetkin elävät, liikkuvat ja ovat Hänessä, olivat he sitten Jeesukseen uskovia taikka pakanoita (Ap. t. 17:28). Tämä asia koskee sinuakin, rakas ystävä. Sinä olet Jumalan luoma. Olet saanut olemassaolosi Häneltä. Siinä mielessä sinäkin ”olet Jumalasta”. Sinun olemassaolosi tässä maailmassa on Hänen kallista lahjaansa. Älä halveksi tätä lahjaa, vaan pidä sitä suuressa arvossa!

Mutta sitten samalla ja toisaalta on tarkoin huomattava myös seuraava asia: Kun Jeesus päivän evankeliumissa puhuu ihmisestä, joka on Jumalasta, Hän ei puhu yhtään mitään tällaisesta luomiseen perustuvasta ”Jumalasta olemisesta”, josta kaikki maailman ihmiset siis ovat osallisia. Herra tarkoittaakin tässä aivan toisenlaista ”Jumalasta olemista”, kuin se, mistä juuri nyt puhuimme.

Jotta voisimme ymmärtää mitä Jeesus tässä tarkoittaa, on muistettava seuraava asia: Meidän ihmisten olemukseen liittyy muutakin kuin luotuisuutemme. Jumala on kyllä luonut meidät ihmeellisesti, mutta me olemme myös langenneet. Aadamin lankeemuksen jälkeen luonnollisesti syntyneinä me olemme kaikki osalliset ensimmäisten ihmisten lankeemuksesta. Luonnostamme me kaikki olemme syntyneet synnissä, ”ilman jumalanpelkoa, ilman luottamusta Jumalaan sekä pahan himon hallitsemina” (Augsburgin tunnustus II 1). Toisin sanoen, jokainen ihminen, joka kyllä luomisensa perusteella tietyssä mielessä ”on Jumalasta”, on siis kuitenkin lankeemuksensa tähden joutunut eroon Jumalasta. Sen vuoksi syntiinlankeemuksen jälkeen jokaisen meidän olemukseemme kuuluu kaksi asiaa: yhtäältä se, että me ”olemme” – siis Jumalan luomina – mutta toisaalta myös se, että me ”emme ole” – koska siis syntimme vuoksi olemme joutuneet eroon Hänestä, joka varsinaisessa mielessä ”on”. Toisella tavalla ilmaistuna: me luodut ja ”olevat” olemme synnin tähden joutuneet kuoleman, siis hengellisen ”ei-olemisen” valtaan. Ja juuri sen tähden yhdestäkään meistä ei omien edellytystemme perusteella voida sanoa, että me ”olisimme Jumalasta”. Päinvastoin, siinä määrin kuin se sinusta itsestäsi riippuu, sinä et voi etkä edes halua ”olla Jumalasta”. Pikemminkin sinä haluat olla itse oma jumalasi ja herrasi: Omalta itseltäsi sinä haluat odottaa kaikkea hyvää. Omaan itseesi sinä haluat turvata kaikessa hädässä, omaan itseesi luottaa ja uskoa sydämesi pohjasta. (Vrt. Iso katekismus I 2.)

*

Mutta nyt kun Jeesus puhuu tässä ihmisestä, joka on Jumalasta, Hän tarkoittaakin sellaista ihmistä, joka on saanut avun tähän kauheaan Jumalan vastustamiseensa ja eroonsa Hänestä. Jeesus siis puhuu ihmisestä, joka ensin luomisessa sai olemassaolonsa ”Jumalasta”, mutta joka sitten lankeemuksen tähden oli kaikkea muuta kuin ”Jumalasta”, ja jonka Jumala juuri sen tähden armossaan tahtoi ottaa takaisin omakseen niin, että hänestä voidaan sanoa: hän ”on Jumalasta”. Nyt me kysymme: Miten Jumala sitten tekee tämän?

Vastauksen tähän kysymykseen saamme siitä, mitä Jeesus heti perään sanoo: Joka on Jumalasta, se kuulee Jumalan sanat. Näitä sanoja soveltaen voitaisiin sanoa: Vain se, joka kuulee Jumalan sanat, voi olla Jumalasta. Toisin sanoen, Jumalasta ei voi olla kukaan sellainen, joka ei kuule Hänen sanaansa.

Monikin ihminen tässä maailmassa varmaan haluaa kyllä elää pyhää ja jumalista, uskonnollisessa mielessä erinomaista elämää. Lankeemuksensa tähden Jumalasta erossa oleva luonnollinen ihminen ei kuitenkaan voi millään omatekoisella hurskaudellaan tai uskonnollisilla menoillaan virittää palavaksi elävää yhteyttä elävään Jumalaan. Luterilainen tunnustuksemme todistaakin tästä oikein, kun se ilmaisee: ”Jumalan kanssa ei päästä kosketuksiin eikä häntä voida käsittää muutoin kuin sanan kautta.” (Augsburgin tunnustuksen puolustus IV 67.) Ilman Jumalan sanaa ja sakramentteja – joissa siis juuri Jumalan sana on liittynyt aineeseen – ei yksikään tässä langenneessa maailmassa elävä ja syntinen ihminen voi tulla osalliseksi Pyhän Hengen työstä, eikä siis myöskään Hengen vaikuttamasta vanhurskauttavasta uskosta. (Vrt. Augsburgin tunnustus V 2; Schmalkaldenin opinkohdat III 8, 10.)

Mutta toisaalta, ihana evankeliumi on juuri siinä, että Jumala ei ole halunnut jättää yhtäkään ihmistä eroon omasta itsestään, olemisestaan ja elämästään! Hänellä on Poika, joka on ensimmäisenä ja sanan varsinaisessa merkityksessä ”on Jumalasta”. Niinhän me uskontunnustuksessa sanommekin, että uskomme ”yhteen Herraan, Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainoaan Poikaan, joka ennen aikojen alkua on Isästä syntynyt, Jumala Jumalasta, Valkeus Valkeudesta, tosi Jumala tosi Jumalasta, syntynyt, ei luotu, joka on samaa olemusta kuin Isä ja jonka kautta kaikki on saanut syntynsä” (Nikaian-Konstantinopolin uskontunnustus). Tämän pyhän ja vanhurskaan Poikansa, joka ensimmäisenä on ”Jumalasta syntynyt” ja ”on Jumalasta”, on Isä lähettänyt maailmaan ihmiseksi, että Hän kantaisi meidän syntimme ja sovittaisi ne.

Ja nyt Jumala on antanut meille myös pyhän ilmoitussanansa sitä varten, että me pääsisimme osalliseksi syntien sovituksesta Kristuksessa, sekä siten myös yhteydestä  Jumalaan – Häneen, josta me syntiemme tähden olimme joutuneet eroon. Elävän ja vaikuttavan sanansa kautta, itse henkäyttämänsä (θεόπνευστος – 2. Tim. 3:16) ja Henkensä täyttämän sanan kautta Jumala antaa meille Pyhän Henkensä. Kun me syntiset ihmiset kuulemme evankeliumin sanaa, niin tämän sanan välityksellä Herra lahjoittaa meille Pyhän Henkensä. Hän, Pyhä Henki vaikuttaa sitten myös uskon missä ja milloin Jumala hyväksi näkee (Augsburgin tunnustus V 2). Hän vaikuttaa meissäkin sen uskon, joka uskoo, että ihminen Jeesus on Jumalan Kristus, Hänen pyhä Poikansa, Jumala ja ihminen samassa persoonassa. Pyhä Henki vaikuttaa meissäkin uskon siihen tosiasiaan, että Isä on lähettänyt juuri tämän Poikansa maailmaan nimenomaan meitä syntisiä pelastamaan (1. Tim. 1:15). Pyhä Henki vaikuttaa meissä uskon siihen, että Kristus on todella kantanut meidän syntimme ihmisruumiissansa ristinpuuhun, että me, synneistä pois kuolleina, eläisimme vanhurskaudelle (1. Piet. 2:24).

Tällä tavalla juuri uskon kautta, joka Jumala sanansa kautta Hengessään antaa, me tulemme sellaisiksi ihmisiksi, joista voidaan sanoa, että ”olemme Jumalasta”. Näin pyhä Johannes toisessa kohdassa kirjoittaakin: Jokainen, joka uskoo, että Jeesus on Kristus, on Jumalasta syntynyt (1. Joh. 5:1a). Juuri tästä onkin kysymys: Luonnollinen, synteihinsä kuollut ihminen tarvitsee elääkseen kokonaan uuden syntymisen. Mutta kukaan kuollut ei voi synnyttää itse itseään uudelleen. Siksi tarvitaankin sitä, että toinen synnyttää hänet uudesti. Mutta kuka muu voi synnyttää ihmisen – siis antaa hänelle elämän ja tehdä hänet olevaksi – kuin Jumala yksin? Hän, joka alussa loi kaiken tyhjästä olemaan, juuri Hän nyt myös sanansa kautta Pyhässä Hengessään voi ja tahtoo synnyttää ihmisen uudesti. Näin sen ihmisen sydämessä, joka syntinsä tähden oli ”ei-olemisen” tilassa, voi tyhjästä syntyä uusi, ikuinen elämä. Tämä on yksin Jumalan armollista työtä ja lahjaa. Juuri siksi tällaisesta uudestisyntyneestä ihmisestä – siis kristitystä – sanotaankin, että Hän on Jumalasta. Hän siis ei ole ”itsestään”, vaan Jumalasta. Tässä on kysymys samasta asiasta, josta Johannes evankeliuminsa alussa kirjoittaa: Mutta kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi voiman tulla Jumalan lapsiksi, niille, jotka uskovat hänen nimeensä, jotka eivät ole syntyneet verestä eikä lihan tahdosta eikä miehen tahdosta, vaan Jumalasta. (Joh. 1:12–13)

Rakas ystävä, tämä asia koskee sinuakin: Kristus on sovittanut sinun koko syntivelkasi. Hän on voittanut sinun syntisi, kuolemasi ja sinua kiusaavan perkeleen vallan. Ylösnousemisessaan Hän on avannut sinulle pääsyn ylösnousemukseen ja ikuiseen elämään. Taivaaseenastumisessaan Hän on avannut sinulle pääsyn Jumalan taivaaseen. Pyhässä kasteessa ja sanansa kautta Hän on lahjoittanut sinulle Pyhän Henkensä, joka on vaikuttanut sinussa uskon Häneen ja Hänen kaikkiin hyviin tekoihinsa, jotka Hän on sinun edestäsi tehnyt. Siksi sinäkin kuulut niihin ihmisiin, joista Jeesus puhuu sanoessaan: Joka on Jumalasta…

*

Tähän asti olemme nyt tarkastelleet yhtäältä sitä, mitä tarkoittaa ”olla Jumalasta” ja toisaalta sitä, miten joku voi ”olla Jumalasta” siinä mielessä, jossa Jeesus asiasta tässä puhuu. Saarnan loppuosassa kuulemme vielä, mitä Herramme tarkkaan ottaen tarkoittaa, kun Hän sanoo: Joka on Jumalasta, se kuulee Jumalan sanat.

Koska juuri sinä, rakas kristitty, olet Jumalasta, kuule nyt tarkoin, mitä Herrasi sinulle sanoo: Joka on Jumalasta, se kuulee Jumalan sanat. Tätäkin asiaa voidaan tarkastella ainakin kahdesta eri näkökulmasta.

Yhtäältä juuri siksi, että vain Jumalan saarnatun, kuullun, ja kasteeseen liittyneen sanan kautta voi syntinen ihminen saada uudestisyntymisen lahjan ja alkaa ”olemaan Jumalasta”, on selvää, että juuri tämän lahjan saaneista – siis kristityistä – sanotaan, että he kuulevat Jumalan sanaa. Oikein Luther opettaakin, että Jumalan kansan tunnistaa ensimmäiseksi nimenomaan siitä, että sillä on Jumalan pyhä sana. Sana on kirkon tuntomerkeistä kaikkein tärkein, sillä juuri sen myötä Jumala pyhittää ihmiset ja tekee heidät omikseen. Missä Jumalan sanaa saarnataan, uskotaan, tunnustetaan ja sen mukaan eletään, siellä varmasti on myös Jumalan kansa, Kristuksen Kirkko.

Mutta näitä Jeesuksen sanoja Joka on Jumalasta, se kuulee Jumalan sanat voidaan tarkastella myös toisesta näkökulmasta: kristitty ei halveksi saarnaa ja Jumalan sanaa, vaan pitää sen pyhänä, sekä mielellään kuulee ja oppii sitä (Vähä katekismus I 6). Miksi tämä on tärkeää? Yksinkertaisesti siksi, että sinussakin, joka olet kristitty ja Jumalasta syntynyt, on yhä vielä vanha Aadamkin piintyneenä sinun luontoosi ja kaikkiin sisäisiin ja ulkoisiin kykyihisi. Asia on juuri niin kuin apostoli kirjoittaa: Sillä minä tiedän, ettei minussa, se on minun lihassani, asu mitään hyvää […] sillä sitä hyvää, mitä minä tahdon, minä en tee, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo, minä teen. […] jäsenissäni minä näen toisen lain, joka sotii minun mieleni lakia vastaan ja pitää minut vangittuna synnin laissa, joka minun jäsenissäni on. (Room. 7:18, 19, 23) Ja edelleen: Sillä liha himoitsee Henkeä vastaan, ja Henki lihaa vastaan; nämä ovat nimittäin toisiansa vastaan, niin että te ette tee sitä, mitä tahdotte. (Gal. 5:17) Juuri siksi myös ”Jumalan oikein uskovat, valitut ja uudestisyntyneet lapset tarvitsevat joka päivä tämän elämänsä aikana laista saatavaa opetusta, kehotusta, varoitusta ja uhkausta voidakseen vastustaa lihan himoja.” (Yksimielisyyden ohje. Täydellinen selitys. VI 9.) Ilman tätä vanha liha vie kristitynkin mukanaan uudelleen eroon Jumalastaan, todellisen olemisensa ja elämänsä Lähteestä. Mutta sitten kristityt tarvitsevat tietenkin myös Jumalan evankeliumin sanaa Kristuksesta, Hänen Pojastaan, joka on sovittanut kaikki heidän syntinsä ja tuo heille anteeksiannon sekä korvin kuultavassa sanassaan, että syötävässä ja juotavassa sanassaan, alttarinsa sakramentissa. Ilman tätä kristitty jää kauheaan epätoivoon ja epävarmuuteen syntiensä anteeksiantamuksesta ja pelastuksestaan. Älä siksi sinäkään, rakas kristitty, Jumalasta syntynyt, jätä kuulematta, käyttämättä ja harjoittamatta Jumalan sanaa, lakia ja evankeliumia! Jos nimittäin sinä olet voinut tulla ”Jumalasta olevaksi” vain Hänen sanansa kautta, aivan samalla tavalla sinä nimittäin voit pysyä ”Jumalasta olevana” vain Hänen sanansa kautta, et millään muulla tavalla.

Mitä tämä sitten käytännössä tarkoittaa? Sinä tiedät vastauksen hyvin: Käy säännöllisesti messussa, kuulee synninpäästön sanat ja Jumalan sanan saarna, sekä ota vastaan Kristuksen ruumiin ja veren sakramentti syntiesi anteeksiantamukseksi. Älä valvo yöllä liian myöhään, että messussa sitten jaksaisit kuunnella kuulet mitä saarnassa sanotaan. Älä nuku kirkonpenkissä, niin että Jumalan sana menee ohi korviesi! Ja vaikka saarnaajan tyyli tuntuisi tylsältäkin, kuuntele silti. Herra itse puhuu sinulle sanassaan. Samalla on kyllä syytä painottaa, että sinä tarvitset Jumalan sanaa paitsi sunnuntaisin myös viikon aikana, aivan joka päivä. Tähän tarpeeseesi Jumala onkin armossaan antanut sinulle loistavia apuneuvoja: Ensiksi sinulla on mahdollisuus saada käsiisi painettu Raamattu. Siinä Jumala itse puhuu sinulle. Lue, rakas ystävä, pyhää Raamattua. Sitten meillä on täällä kirkollakin saatavana Raamatun erinomaista tiivistelmäteosta, Vähää katekismusta. Jos sinulla ei vielä sellaista ole, hanki pian sellainen itsellesi. Äläkä vain hanki katekismusta hyllyysi, vaan lue sitä myös joka päivä. Vielä voit vaikkapa autolla ajaessasi tai lenkillä ollessasi helposti ravita itseäsi kuuntelemalla Jumalan sanan puhdasta saarnaa vaikkapa seurakuntiemme nettisivuilta. Muista kuitenkin rukoilla Jumalalta Hänen armoaan, että voisit voittaa lihallisen laiskuutesi ja ylpeytesi, ja mielelläsi lukea sekä kuulla Hänen pyhää sanaansa joka päivä. Sanansa kautta Herra tahtoo pitää sinut aina omanansa, sellaisena, joka on Jumalasta.

*

Kuule sitten vielä aivan lopuksi, mitä Herran sana lupaa niille, jotka ovat Jumalasta ja jotka siis myös kuulevat Hänen sanaansa. Jeesus sanoo päivän evankeliumissa: Totisesti, totisesti minä sanon teille: jos joku pitää minun sanani, hän ei ikinä näe kuolemaa. (Joh. 8:51) Apostoli Johannes kirjoittaa Kristuksen seurakunnalle myös näin: Lapsukaiset, te olette Jumalasta ja olette voittaneet heidät [siis ne, jotka eivät tunnusta Jeesusta, eivätkä siksi ole Jumalasta]; sillä hän, joka teissä on, on suurempi kuin se, joka on maailmassa. (1. Joh. 4:4) Edelleen hän kirjoittaa: sillä kaikki, mikä on syntynyt Jumalasta, voittaa maailman; ja tämä on se voitto, joka on maailman voittanut, meidän uskomme. Kuka on se, joka voittaa maailman, ellei se, joka uskoo, että Jeesus on Jumalan Poika? (1. Joh. 5:4–5) Rakas kristitty, kuule siis Jumalan sanat ja turvaa uskossa Hänen Poikaansa Kristukseen. Silloin kaikki tämä on sinun. Aamen.

(Saarna on pidetty Samuelin luterilaisessa seurakunnassa Lahdessa 4.3.2018.)