Septuagesima (3. vsk), 1. Sam. 16:1–13

Ei silmillä ja järjellä, vaan sanan perusteella

Johdanto

Vanhan testamentin tekstistä kuulimme, miten Israelin kuningas Saul oli kääntynyt pois Herrasta. Hän oli ollut tottelematon Jumalalle ja hylännyt Hänen sanansa. Siksi Jumala nyt myös oli hylännyt Saulin, eikä tämä saanut enää olla kuninkaana. (Ks. 1. Sam. 15:11, 23) Tässä tilanteessa Jumala käski profeettaansa Samuelia menemään Betlehemiin, Iisai-nimisen miehen luo. Herra sanoi: sillä hänen pojistansa minä olen katsonut itselleni kuninkaan. (1. Sam. 16:1)

Tänään me tarkastelemme tärkeää ja aina ajankohtaista aihetta, josta Herra meille tämän tekstin välityksellä puhuu: Jumalan suunnitelmia ei pidä arvioida silmillä tai inhimillisen järjen keinoin, vaan yksin Hänen pyhän sanansa perusteella. Tätä aihetta katsomme nyt kahdesta näkökulmasta: Ensiksi puhumme oikeasta jumalanpalveluksesta. Toiseksi puhumme siitä, kenet Herra antoi voidella kuninkaaksi.

Oikea jumalanpalvelus

Ensiksi, Jumala siis käski Samuelia lähtemään betlehemiläisen Iisain luo voitelemaan kuningasta. Huomaatko, mitä Herra tässä tilanteessa ei profeetalleen ilmoittanut? Hän ei sanonut sanallakaan, kenet Iisain pojista Hän oli katsonut itselleen kuninkaaksi. Hän käski profeettaa vain täyttämään öljysarvensa öljyllä ja menemään. Tällä Herra opetti profeetalle, että tämän tuli kaikessa ainoastaan kuulla Hänen pyhää sanaansa. Vaikka Samuel ei siis vielä tiennyt tarkkaan Betlehemissä toimitettavan työnsä yksityiskohtia, hänen tuli vain luottaa Herransa sanaan ja mennä.

Saul ei ollut tehnyt niin. Hän oli kuunnellut mieluummin omaa järkeänsä kuin Jumalan sanaa. Ehkä muistat, että Amalekin kansa oli vastustanut Jumalan tahtoa, ja Herra oli päättänyt kostaa tämän synnin heille. Jumala oli määrännyt amalekilaiset vihittäviksi tuhon omiksi, aina heidän karjaansa myöten. Kuningas Saul armeijoineen oli saanut tehtäväksi panna tämä käsky täytäntöön. (1. Sam. 15:3) Saulin mielestä oli kuitenkin näyttänyt järkevämmältä säästää amalekilaisten omaisuudesta heidän parhaat lampaansa ja lihavimmat raavaansa ja karitsansa, kaiken, mikä oli arvokasta, jotta ne voitaisiin uhrata Herralle. Sen sijaan kaiken karjan, mikä oli halpaa ja arvotonta, he vihkivät tuhon omaksi. (1. Sam. 15:9, 15) Tässä Saul kuitenkin teki virheen. Hän luuli olevansa viisaampi kuin Jumala itse, ja ohitti siksi Hänen selvän ilmoitussanansa.

Yhä nykyäänkin ihmiset koettavat palvella Jumalaa erilaisilla menoilla. Monet niistä kyllä näyttävät pyhiltä ja hurskailta, mutta niihin liittyy yksi ongelma: Jumala itse ei ole antanut niistä mitään käskyä sanassaan. Kristillisten kirkkojenkin piirissä voi nähdä esimerkiksi esineiden ja rakennusten pirskottamista pyhällä vedellä, avioliitosta kieltäytymistä munkiksi tai nunnaksi ryhtymisen vuoksi, tai vaikkapa ylistyskokouksia, jotka on rakennettu tunteisiin vetoavan musiikin ympärille, mutta joissa Jumalan sanan saarna on syrjäytetty tai loistaa kokonaan poissaolollaan. Vielä on niitäkin kristittyjä, jotka päättävät, etteivät tarvitse seurakuntaa. Ehkä he ajattelevat, että kristitylle riittää, kun hän vain itse pitää huolen raamatunluvustaan ja rukouksesta. Mutta Herra itse kuitenkin sanassaan ilmoittaa, että kristityn olemukseen kuuluu se, että hän on osa Jumalan seurakuntaa. Vielä joku uskova päättää, ettei tarvitse seurakunnan julkista jumalanpalvelusta, sanan saarnaa tai Herran pyhää ehtoollista hengellisen elämänsä ylläpitämiseksi. On kuulemma aivan yhtä hyvä jäädä kotiin ja koettaa pitää hengellistä elämäänsä yllä itse valitsemillaan tavoilla. Mutta kuitenkin Herra itse on jumalallisesti asettanut sanansa apostolisen saarnan sekä ruumiinsa ja verensä aterian pyhiksi armonvälineikseen, joissa Hän antaa kristityilleen heidän syntinsä anteeksi. Näistä monenlaisista esimerkeistä me näemme, miten uskonnollinen ihminen on ylpeydessään ja laiskuudessaan mestari keksimään jumalanpalvelusmuotoja, jotka miellyttävät häntä itseään.

Toki jonkun kohdalla se, että hän ei sitoudu seurakuntaan, voi kyllä johtua myös muista syistä. Joku saattaa esimerkiksi kärsiä jostakin sielun haavasta, joka tekee vaikeaksi kohdata muita ihmisiä, tai suostua samalle tasolle heidän kanssaan. Sellaisessa tapauksessa olisi hyvä, että asiasta voisi puhua ääneen jonkun luotettavan ja osaavan ihmisen kanssa, ja pyrkiä selvittämään tämän kipunsa taustaa. On nimittäin kovin murheellista, jos kristityt syystä tai toisestakin jäävät pois seurakunnasta ja päätyvät virittelemään omatekoista hengellistä elämää. Sellainen jumalanpalvelus, jota Jumala ei ole sanassaan käskenyt, ei näet voi olla jumalanpalvelusta, joka miellyttää Häntä.

Oikeaa jumalanpalvelusta on se, että Herran omat antavat Hänen itsensä palvella heitä oman tahtonsa mukaan. Ensinnäkin tämä tapahtuu siten, että kuullaan Hänen pyhää sanaansa ja sen saarnaa, tullaan kastetuiksi Kristuksen käskyn mukaan, uskossa nautitaan Herran ruumis ja veri syntien anteeksiantamiseksi, vieläpä ”usein” (1. Kor. 11:25), sekä sitten uskotaan myös synninpäästö, jonka Herra sananpalvelijansa suulla pyhässä nimessään julistuttaa. Toiseksi oikeaa jumalanpalvelusta on myös se, että evankeliumista ravittuina Jumalan omat kiittävät, ylistävät ja rukoilevat Häntä Hänen sanansa mukaan, sekä toimivat omilla paikoillaan Herralta saamissaan kutsumuksissa, Jumalan kunniaksi ja lähimmäisen parhaaksi. Tällainen jumalanpalvelus miellyttää Jumalaa. Minkä takia? Siksikö, että se näyttää pyhältä tai hurskaalta? Siksikö, että se tuntuu sopivan ihmisen järkeen? Vai siksikö, että se aiheuttaa kirkkovieraissa hyviä kokemuksia? Ei! Kyllä oikea jumalanpalvelus toki voi myös näyttää pyhältä ja hurskaalta, ja hyvä niin. Mutta jumalanpalvelusta ei tee oikeaksi sen ulkoinen pyhyys tai hurskaus, vaan se, että se perustuu Herran sanaan.

Tällä tavalla myös profeetta Samuel palveli Jumalaa. Vaikka hän ei silmillään nähnyt tai mielessään osannut arvata ketä oli menossa voitelemaan kuninkaaksi tai mitä perillä tulisi tapahtumaan, Hän kuitenkin kuuli Herransa sanaa ja teki sen mukaan. Profeetalla oli ainoastaan Jumalan sanan lupaus: minä ilmoitan sinulle, mitä sinun on tehtävä; ja voitele minulle se, jonka minä sinulle osoitan. (1. Sam. 16:3) Tähän Jumalan sanaan Samuel luotti uskoen, että Herra kyllä tiesi häntä itseään paremmin, miten halusi kaiken hyvin järjestää.

Kolme voideltua

Mutta sitten toiseksi, kun Samuel lopulta tuli betlehemiläisen Iisain luo ja näki hänen poikansa Eliabin, ajatteli hän: ”Varmaan on nyt tässä Herran edessä hänen voideltunsa.” (1. Sam. 16:6) Tämän komean, kookkaan miehen olisi Samuelinkin inhimillinen järki nähnyt mielellään Herran voideltuna, Israelin hallitsijana. Mutta Herra näki toisin. Hän oli opettanut profeetalleen sanansa kuulemisen tärkeydestä jo tämän ollessa nuori poika, kun Hän oli yöllä kutsunut tätä Siilon pyhäkössä (1. Sam. 3:1–10). Nyt Herra tahtoi muistuttaa rakasta Samueliaan samasta asiasta, ja sanoi tälle: ”Älä katso hänen näköänsä äläkä kookasta vartaloansa, sillä minä olen hänet hyljännyt. Sillä ei ole, niinkuin ihminen näkee: ihminen näkee ulkomuodon, mutta Herra näkee sydämen.” (1. Sam. 16:7) Tässä Jumala asetti profeettansa samanlaiseen tilanteeseen, jossa kuningas Saul oli ollut vain vähän aiemmin: hänen piti valita, luottaako Jumalan sanaan vaiko ehkä omiin silmiinsä tai järkeensä. Siinä missä Saul oli epäuskossaan valinnut oman järkensä valon ja lihallisesta mielestään nousevan jumalanpalveluksen, Samuel valitsi nyt Jumalan sanan kuulemisen. Sanan valaisemana Hän ilmaisi läsnäoleville, ettei hänen edessään seisonut Eliab ollut Jumalan valitsema kuningas. Niin Iisai kutsui muutkin poikansa, yhden toisensa jälkeen ja toi heidät profeetan eteen. Mutta Samuel joutui toistelemaan: ”Ei ole Herra tätäkään valinnut.” (1. Sam. 16:8b, 9b) Lopulta, kun seitsemän pojista tuotu nähtäväksi, hän sanoi Iisaille: ”Herra ei ole valinnut ketään näistä.” (1. Sam. 16:10)

Huomaatko, miten myös isä Iisai eli niin silmiensä ja inhimillisen järkensä varassa, ettei hänen ollut tullut edes mieleen kutsua nuorinta pojistaan kotiin laitumelta? Ja jos tämä ajatus oli käynytkin hänen mielessään, oli hän kuitenkin varmaan pohtinut: ”Miten muka perheen kuopusta, sellaista kokematonta ja parratonta nuorukaista voisi tuoda Jumalan profeetan eteen? Kaitkoon siellä laumaa vain.” Mutta Samuel oli oppinut kuulemaan ensin Jumalan sanaa. Siksi hän sanoi nyt Iisaille: ”Lähetä noutamaan hänet, sillä me emme istu ruualle, ennenkuin hän tulee tänne.” (1. Sam. 16:11c) Samuel kirjoittaa: Silloin tämä noudatti hänet; ja hän oli verevä, kaunissilmäinen ja sorea nähdä. (1. Sam. 16:12a) Daavid oli siis ulkomuodoltaan kaunis nuori mies. Hän ei kuitenkaan ollut muodoltaan aivan sellainen, kuin vaikkapa suurikokoinen Saul (1. Sam. 9:2), joka varmaan oli vaikuttanut vakuuttavimmalta ja luotettavimmalta vaihtoehdolta istumaan Israelin valtaistuimella, toimimaan viisaana tuomarina kansan asioissa, sekä ase kädessä johtamaan armeijansa taisteluun. Mutta kuitenkin juuri tämän nuoren miehen Jumala oli viisaudessaan valinnut palvelijakseen, kuninkaaksi, joka Pyhän Hengen johdatuksessa kaitsisi Hänen kansaansa Israelia. Siksi Daavidin tullessa huoneeseen Herra sanoi: ”Nouse ja voitele tämä, sillä hän se on.” (1. Sam. 16:12) Niin Samuel otti öljysarven ja voiteli hänet hänen veljiensä keskellä. Ja Herran henki tuli Daavidiin, siitä päivästä ja yhä edelleen. (1. Sam. 16:13a–b) Näin Jumala itse profeettansa välityksellä voiteli valitsemansa miehen Pyhässä Hengessä toimittamaan virkaansa kansan kuninkaana.

Tämä tapahtuma on historiallinen ja tosi. Samalla se on myös esikuvallinen tapahtuma. Daavidin voiteleminen kuninkaaksi ennakoi nimittäin kahta muutakin voitelua, kahta muutakin kuninkuutta. Ensinnäkin Daavidin voiteleminen on esikuva Kristuksen voitelemisesta Pyhässä Hengessä Jordanilla. Toiseksi se on esikuva myös kristillisen Kirkon voitelemisesta Pyhässä Hengessä ensimmäisenä helluntaina. Aivan niin kuin Daavidin tapauksessa, myös näissä kahdessa muussa tapauksessa on keskeistä juuri se, että Jumalan suunnitelma ei ole riippuvainen siitä, onko tapahtuma ihmisten silmillä tai järjellä arvioituna ylevä tai pyhä. Jumala on ilmoittanut suunnitelmansa sanassaan, ja siksi sitä ei myöskään pidä arvoida silmillä tai järjen valossa, vaan yksin Hänen sanansa perusteella. Katsotaanpa!

Ensiksi, kun Jumala oli lähettänyt profeettansa voitelemaan kuninkaan, hän siis aluksi arvioi voideltavaksi kelpaavuutta silmillään, ja ajatteli suurikokoisesta Eliabista: ”Varmaan on nyt tässä Herran edessä hänen voideltunsa.” Samoin, kun Jumala lähetti Poikansa maailmaan Vapahtajaksi, kaikki kansa ajatteli sydämessään Johannes Kastajasta, eikö hän itse ehkä ollut Kristus, siis Messias, Voideltu (Luuk. 3:15). He katsoivat Kastajan karismaattiseen esiintymiseen ja erikoiseen ulkomuotoon. Sen sijaan Jeesus oli heidän silmillään ja järjellään arvioituna liian tavallinen olemaan Herran Voideltu. Edelleen, kun Kristus on nyt täyttänyt lunastustyönsä ja perustanut Kirkkonsa maailmaan, moni tahtoo nähdä ”kirkon” siellä, missä on paljon ulkoista pyhyyttä ja hurskaita menoja, suuria katedraaleja ja valtavat jäsenmäärät. Moni sanoo: ”Varmaan on nyt tässä Herran edessä Hänen kirkkonsa.” Sen sijaan se Kristuksen Kirkko, jota sen Herra kutsuu piskuiseksi laumaksi (Luuk. 12:32), on heidän silmilleen ja järjelleen liian vaatimaton, pieni, heikko ja huono ollakseen tosi Kirkko.

Toiseksi, kun nuori Daavid tuli Betlehemin kedolta isänsä Iisain huoneeseen ja profeetta voiteli hänet kuninkaaksi, hän ei ollut suurikokoinen niin kuin isoveljensä, kuningas Saulista puhumattakaan. Samoin, kun Jumala lähetti Poikansa maailman Vapahtajaksi, Betlehemin seimeen, Ei ollut hänellä vartta eikä kauneutta; me näimme hänet, mutta ei ollut hänellä muotoa, johon me olisimme mielistyneet. (Jes. 53:2b) Ja vaikka Hän kasvoi aikuiseksikin, oli Hän ylenkatsottu, ihmisten hylkäämä, kipujen mies ja sairauden tuttava, jota näkemästä kaikki kasvonsa peittivät, halveksittu, jota emme minäkään pitäneet. (Jes. 53:3) Ihmisten silmien ja järjen perusteella arvioituna Hän ei voinut olla Messias, Jumalan Voideltu. Ja silti, juuri se Hän oli. Edelleen, ei myöskään se seurakunta, jota Kristus kutsuu Kirkokseen, ole filmaattisten ja onnistuneiden ihmisten dynaaminen joukko, joka kulkee hengellisestä voitosta voittoon ja kerää kaikkien suosion sekä valtavat kansanjoukot. Kristuksen Kirkko on siellä, missä sen Herran evankeliumi julistetaan puhtaasti ja Hänen asettamansa sakramentit jaetaan Hänen sanansa mukaan. Miksi ne julistetaan ja jaetaan? Siksi, että tässä ajassa Hänen Kirkkonsa jäsenet eivät vielä elä erossa lihastaan, sen kiusauksista ja lankeemuksista. Juuri sen vuoksi he tarvitsevat syntiensä anteeksiantamusta Herraltaan. Kristuksessa Hänen Kirkkonsa on kyllä pyhä. Mutta siinä määrin kuin siinä on vielä syntisiä – mitä siinä aina tämän maailman aikana onkin! –, on Kirkko myös syntisten ja rikki menneitten sairaala, jolla ei ole muotoa, johon ihmiset mielistyisivät. Se on kuitenkin myös sairaala, jossa syntisten suuri Lääkäri, Kristus tekee parantavaa ja eheyttävää työtään sanansa kautta.

Kolmanneksi, Daavid oli veljessarjansa nuorin. Siksi hänen isänsä ajatteli, että häntä oli mahdoton valita voideltavaksi kuninkaan tehtävään. Samoin, kun Jeesus toimitti Messiaan virkaansa maailmassa ja saarnasi syntien anteeksiantamusta, Niin juutalaiset sanoivat hänelle: ”Et ole vielä viidenkymmenen vuoden vanha, ja olet nähnyt Aabrahamin!” (Joh. 8:57) Jeesus ei heidän mielestään ollut riittävän vanha ja kokenut ollakseen Jumalan Voideltu. Edelleen, monien mielestä kristinusko ei ole se alkuperäinen ja oikea uskonto, vaan vanhatestamentillisen uskonnon väännös. Näin ehkä jotkut juutalaiset ajattelevat nykyäänkin. Samansuuntaista saatetaan väittää jopa Lähi-Idän uskontojen piirissä, mikä väite on kyllä aika vaikeasti perusteltavissa. Samankaltaista puhetta kuulee joskus myös kristillisten kirkkojen piirissä: Vanhojen, historiallisten kirkkojen opettajat saattavat sanoa, että luterilaisuus on skismaattinen lahko, pieni kummallinen ryhmittymä, joka suvaitsemattoman ja riitaisen asenteensa vuoksi on eronnut vanhoista kirkoista. Sellaisena se ei kuulemma voi olla alkuperäinen ja oikea kirkko, vaan ainoastaan jokin uudempi, erikoinen uskonnonhaara. Miten se voisi olla oikea kirkko? Onhan se niin nuorikin, vasta viisisataa vuotta vanha! Moni ajatteleekin, että koska jokin tietty kirkko tai uskonnollinen yhdyskunta on ollut olemassa jo pitkän aikaa, sen täytyy olla oikea Kristuksen Kirkko. Mutta voiko tällä perusteella tietää, missä Kirkko on? Ei voi. Vanhuus ei voi olla Kirkon tuntomerkki. Jos nimittäin näin olisi, jouduttaisiin esimerkiksi myös väittämään, että apostolien ajan Kirkko – siis vielä iältään nuori Kirkko – ei olisi ollut vielä Kirkko. Mutta eikö Kristus ollut kuitenkin perustanut Kirkkonsa jo silloin?

Neljänneksi, kun Daavid tuli sisään huoneeseen ja Herra käski Samuelia voitelemaan Hänet, sana sanoo: Niin Samuel otti öljysarven ja voiteli hänet hänen veljiensä keskellä. (1. Sam. 16:13a) Samoin, kun Jumala lähetti Poikansa maailmaan, Herra käski profeettaansa Johannes Kastajaa kastamaan Hänet. Johannes kastoikin Hänet Hänen ”veljiensä keskellä”, siis omaisuuskansansa Israelin keskellä, Jordan-joella. (Matt. 3:13–15) Siinä Herra itse voiteli Hänet toimittamaan tehtäväänsä Israelin ja koko maailman Messiaana, Voideltuna, Vapahtajana. Edelleen, kun Kristus lähetti Pyhän Henkensä taivaasta (Joh. 16:7) opetuslastensa päälle ja niin voiteli pyhän Kirkkonsa Pyhässä Hengessä, Hän teki tämän heidän veljiensä keskellä. Nimittäin tuona helluntaipäivänä, juutalaisena ensihedelmän juhlana opetuslapset olivat kaikki yhdessä koolla. Ja kun Pyhä Henki vuodatettiin, kokoontuivat Jerusalemissa olleet juutalaiset, jumalaapelkääväiset miehet, jotka syntyperältään kuuluivat kaikkinaisiin kansoihin, mitä taivaan alla on. (Ap. t. 2:1–6) Näin Jumala nosti vanhan liittonsa seurakunnasta, juutalaisten joukosta, veljien keskeltä ensi hedelmän, Kristuksen Kirkon, ja voiteli heidät Pyhässä Hengessään.

Viidenneksi, kun Samuel voiteli Daavidin, sana sanoo: Ja Herran henki tuli Daavidiin, siitä päivästä ja yhä edelleen. (1. Sam. 16:13b) Sanat tulisi oikeastaan kääntää: ”Ja Herran Henki tuli suurella voimalla Daavidiin.” Tästä me siis huomaamme, että varsinainen voitelija oli Jumala itse. Tällaisen ulkoisen merkin, voiteluöljyn myötä Hän antoi Pyhän Henkensä Daavidiin. Samoin, Jordanilla Jumala voiteli Poikansa Pyhässä Hengessä tehtäväänsä, siinäkin käyttäen ulkoista toimitusta, profeetan antamaa kastetta sekä silmillä nähtävää tapahtumaa, jossa Pyhä Henki laskeutui hänen päällensä ruumiillisessa muodossa, niinkuin kyyhkynen (Luuk. 3:22). Totta kai Jumalan Poika oli osallinen Pyhästä Hengestä jo ennen tätäkin, ovathan Isä ja Poika ja Pyhä Henki keskenään samaa jumalallista olemusta. Mutta tässä Isä asetti Poikansa näkyvällä tavalla Messiaaksi, Voidelluksi, että Hän toimittaisi lunastajantehtävänsä maailmassa. Edelleen, kun Jumala helluntaina voiteli opetuslasten joukon Pyhässä Hengessä Kristuksen Kirkoksi, siinäkin Herran Henki tuli suurella voimalla heihin. Tästä eteenpäinkin Herran Henki tulee suurella voimalla ihmisiin, kun Herra itse voitelee heidät pyhässä kasteessa omikseen, Kristuksen Kirkon jäseniksi (vrt. 1. Kor. 12:13).

Kuudenneksi ja viimeiseksi: Profeetan toimittaman voitelun myötä Jumala asetti nuoren Daavidin toimittamaan Israelin kuninkaan virkaa. Samoin Jordanin kasteessa Jumala asetti Poikansa Jeesuksen toimittamaan virkaansa Daavidin Poikana, siis juutalaisten kuninkaana. Hänen oli määrä olla Israelin Kuningas. Siksi tietäjätkin toivat Hänelle kuninkaallisia lahjoja. (Matt. 1:1; 2:2, 6, 11) Mutta Hän ei ainoastaan ollut Kuningas. Jeesus Kristus on kaikkivaltias, voittoisa Kuningas, joka on ristinkuolemassaan voittanut synnin, kuoleman ja Perkeleen. Ylösnousemuksensa jälkeen Hänet on korotettu korkealle, ja Hänelle on annettu nimi, joka on kaikkia muita nimiä korkeampi (Fil. 2:9). Hänelle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä (Matt. 28:18b). Edelleen, tämän taivaallisen Voidellun ja Kuninkaan omana Hänen seurakuntansa on myös päässyt osalliseksi kuninkaallisesta asemasta. Kasteessa Kristus on voidellut sinutkin Pyhässä Hengessä osaksi pyhää ja kuninkaallista papistoaan (1. Piet. 2:5, 9). Perusta siksi elämäsi Herrasi pyhän ja Hengen täyttämän sanan varaan, älä sen varaan, mikä silmillä nähdään tai ihmisjärjellä järkeillään. Kuule aina ensin Jumalan sanaa. Palvele sitten Häntä myös iloiten, Hänen sanansa mukaan! Aamen.

(Saarna on pidetty Samuelin luterilaisessa seurakunnassa Lahdessa 28.1.2018.)

Mainokset