Septuagesima (3. vsk), 1. Sam. 16:1–13

Ei silmillä ja järjellä, vaan sanan perusteella

Johdanto

Vanhan testamentin tekstistä kuulimme, miten Israelin kuningas Saul oli kääntynyt pois Herrasta. Hän oli ollut tottelematon Jumalalle ja hylännyt Hänen sanansa. Siksi Jumala nyt myös oli hylännyt Saulin, eikä tämä saanut enää olla kuninkaana. (Ks. 1. Sam. 15:11, 23) Tässä tilanteessa Jumala käski profeettaansa Samuelia menemään Betlehemiin, Iisai-nimisen miehen luo. Herra sanoi: sillä hänen pojistansa minä olen katsonut itselleni kuninkaan. (1. Sam. 16:1)

Tänään me tarkastelemme tärkeää ja aina ajankohtaista aihetta, josta Herra meille tämän tekstin välityksellä puhuu: Jumalan suunnitelmia ei pidä arvioida silmillä tai inhimillisen järjen keinoin, vaan yksin Hänen pyhän sanansa perusteella. Tätä aihetta katsomme nyt kahdesta näkökulmasta: Ensiksi puhumme oikeasta jumalanpalveluksesta. Toiseksi puhumme siitä, kenet Herra antoi voidella kuninkaaksi.

Oikea jumalanpalvelus

Ensiksi, Jumala siis käski Samuelia lähtemään betlehemiläisen Iisain luo voitelemaan kuningasta. Huomaatko, mitä Herra tässä tilanteessa ei profeetalleen ilmoittanut? Hän ei sanonut sanallakaan, kenet Iisain pojista Hän oli katsonut itselleen kuninkaaksi. Hän käski profeettaa vain täyttämään öljysarvensa öljyllä ja menemään. Tällä Herra opetti profeetalle, että tämän tuli kaikessa ainoastaan kuulla Hänen pyhää sanaansa. Vaikka Samuel ei siis vielä tiennyt tarkkaan Betlehemissä toimitettavan työnsä yksityiskohtia, hänen tuli vain luottaa Herransa sanaan ja mennä.

Saul ei ollut tehnyt niin. Hän oli kuunnellut mieluummin omaa järkeänsä kuin Jumalan sanaa. Ehkä muistat, että Amalekin kansa oli vastustanut Jumalan tahtoa, ja Herra oli päättänyt kostaa tämän synnin heille. Jumala oli määrännyt amalekilaiset vihittäviksi tuhon omiksi, aina heidän karjaansa myöten. Kuningas Saul armeijoineen oli saanut tehtäväksi panna tämä käsky täytäntöön. (1. Sam. 15:3) Saulin mielestä oli kuitenkin näyttänyt järkevämmältä säästää amalekilaisten omaisuudesta heidän parhaat lampaansa ja lihavimmat raavaansa ja karitsansa, kaiken, mikä oli arvokasta, jotta ne voitaisiin uhrata Herralle. Sen sijaan kaiken karjan, mikä oli halpaa ja arvotonta, he vihkivät tuhon omaksi. (1. Sam. 15:9, 15) Tässä Saul kuitenkin teki virheen. Hän luuli olevansa viisaampi kuin Jumala itse, ja ohitti siksi Hänen selvän ilmoitussanansa.

Yhä nykyäänkin ihmiset koettavat palvella Jumalaa erilaisilla menoilla. Monet niistä kyllä näyttävät pyhiltä ja hurskailta, mutta niihin liittyy yksi ongelma: Jumala itse ei ole antanut niistä mitään käskyä sanassaan. Kristillisten kirkkojenkin piirissä voi nähdä esimerkiksi esineiden ja rakennusten pirskottamista pyhällä vedellä, avioliitosta kieltäytymistä munkiksi tai nunnaksi ryhtymisen vuoksi, tai vaikkapa ylistyskokouksia, jotka on rakennettu tunteisiin vetoavan musiikin ympärille, mutta joissa Jumalan sanan saarna on syrjäytetty tai loistaa kokonaan poissaolollaan. Vielä on niitäkin kristittyjä, jotka päättävät, etteivät tarvitse seurakuntaa. Ehkä he ajattelevat, että kristitylle riittää, kun hän vain itse pitää huolen raamatunluvustaan ja rukouksesta. Mutta Herra itse kuitenkin sanassaan ilmoittaa, että kristityn olemukseen kuuluu se, että hän on osa Jumalan seurakuntaa. Vielä joku uskova päättää, ettei tarvitse seurakunnan julkista jumalanpalvelusta, sanan saarnaa tai Herran pyhää ehtoollista hengellisen elämänsä ylläpitämiseksi. On kuulemma aivan yhtä hyvä jäädä kotiin ja koettaa pitää hengellistä elämäänsä yllä itse valitsemillaan tavoilla. Mutta kuitenkin Herra itse on jumalallisesti asettanut sanansa apostolisen saarnan sekä ruumiinsa ja verensä aterian pyhiksi armonvälineikseen, joissa Hän antaa kristityilleen heidän syntinsä anteeksi. Näistä monenlaisista esimerkeistä me näemme, miten uskonnollinen ihminen on ylpeydessään ja laiskuudessaan mestari keksimään jumalanpalvelusmuotoja, jotka miellyttävät häntä itseään.

Toki jonkun kohdalla se, että hän ei sitoudu seurakuntaan, voi kyllä johtua myös muista syistä. Joku saattaa esimerkiksi kärsiä jostakin sielun haavasta, joka tekee vaikeaksi kohdata muita ihmisiä, tai suostua samalle tasolle heidän kanssaan. Sellaisessa tapauksessa olisi hyvä, että asiasta voisi puhua ääneen jonkun luotettavan ja osaavan ihmisen kanssa, ja pyrkiä selvittämään tämän kipunsa taustaa. On nimittäin kovin murheellista, jos kristityt syystä tai toisestakin jäävät pois seurakunnasta ja päätyvät virittelemään omatekoista hengellistä elämää. Sellainen jumalanpalvelus, jota Jumala ei ole sanassaan käskenyt, ei näet voi olla jumalanpalvelusta, joka miellyttää Häntä.

Oikeaa jumalanpalvelusta on se, että Herran omat antavat Hänen itsensä palvella heitä oman tahtonsa mukaan. Ensinnäkin tämä tapahtuu siten, että kuullaan Hänen pyhää sanaansa ja sen saarnaa, tullaan kastetuiksi Kristuksen käskyn mukaan, uskossa nautitaan Herran ruumis ja veri syntien anteeksiantamiseksi, vieläpä ”usein” (1. Kor. 11:25), sekä sitten uskotaan myös synninpäästö, jonka Herra sananpalvelijansa suulla pyhässä nimessään julistuttaa. Toiseksi oikeaa jumalanpalvelusta on myös se, että evankeliumista ravittuina Jumalan omat kiittävät, ylistävät ja rukoilevat Häntä Hänen sanansa mukaan, sekä toimivat omilla paikoillaan Herralta saamissaan kutsumuksissa, Jumalan kunniaksi ja lähimmäisen parhaaksi. Tällainen jumalanpalvelus miellyttää Jumalaa. Minkä takia? Siksikö, että se näyttää pyhältä tai hurskaalta? Siksikö, että se tuntuu sopivan ihmisen järkeen? Vai siksikö, että se aiheuttaa kirkkovieraissa hyviä kokemuksia? Ei! Kyllä oikea jumalanpalvelus toki voi myös näyttää pyhältä ja hurskaalta, ja hyvä niin. Mutta jumalanpalvelusta ei tee oikeaksi sen ulkoinen pyhyys tai hurskaus, vaan se, että se perustuu Herran sanaan.

Tällä tavalla myös profeetta Samuel palveli Jumalaa. Vaikka hän ei silmillään nähnyt tai mielessään osannut arvata ketä oli menossa voitelemaan kuninkaaksi tai mitä perillä tulisi tapahtumaan, Hän kuitenkin kuuli Herransa sanaa ja teki sen mukaan. Profeetalla oli ainoastaan Jumalan sanan lupaus: minä ilmoitan sinulle, mitä sinun on tehtävä; ja voitele minulle se, jonka minä sinulle osoitan. (1. Sam. 16:3) Tähän Jumalan sanaan Samuel luotti uskoen, että Herra kyllä tiesi häntä itseään paremmin, miten halusi kaiken hyvin järjestää.

Kolme voideltua

Mutta sitten toiseksi, kun Samuel lopulta tuli betlehemiläisen Iisain luo ja näki hänen poikansa Eliabin, ajatteli hän: ”Varmaan on nyt tässä Herran edessä hänen voideltunsa.” (1. Sam. 16:6) Tämän komean, kookkaan miehen olisi Samuelinkin inhimillinen järki nähnyt mielellään Herran voideltuna, Israelin hallitsijana. Mutta Herra näki toisin. Hän oli opettanut profeetalleen sanansa kuulemisen tärkeydestä jo tämän ollessa nuori poika, kun Hän oli yöllä kutsunut tätä Siilon pyhäkössä (1. Sam. 3:1–10). Nyt Herra tahtoi muistuttaa rakasta Samueliaan samasta asiasta, ja sanoi tälle: ”Älä katso hänen näköänsä äläkä kookasta vartaloansa, sillä minä olen hänet hyljännyt. Sillä ei ole, niinkuin ihminen näkee: ihminen näkee ulkomuodon, mutta Herra näkee sydämen.” (1. Sam. 16:7) Tässä Jumala asetti profeettansa samanlaiseen tilanteeseen, jossa kuningas Saul oli ollut vain vähän aiemmin: hänen piti valita, luottaako Jumalan sanaan vaiko ehkä omiin silmiinsä tai järkeensä. Siinä missä Saul oli epäuskossaan valinnut oman järkensä valon ja lihallisesta mielestään nousevan jumalanpalveluksen, Samuel valitsi nyt Jumalan sanan kuulemisen. Sanan valaisemana Hän ilmaisi läsnäoleville, ettei hänen edessään seisonut Eliab ollut Jumalan valitsema kuningas. Niin Iisai kutsui muutkin poikansa, yhden toisensa jälkeen ja toi heidät profeetan eteen. Mutta Samuel joutui toistelemaan: ”Ei ole Herra tätäkään valinnut.” (1. Sam. 16:8b, 9b) Lopulta, kun seitsemän pojista tuotu nähtäväksi, hän sanoi Iisaille: ”Herra ei ole valinnut ketään näistä.” (1. Sam. 16:10)

Huomaatko, miten myös isä Iisai eli niin silmiensä ja inhimillisen järkensä varassa, ettei hänen ollut tullut edes mieleen kutsua nuorinta pojistaan kotiin laitumelta? Ja jos tämä ajatus oli käynytkin hänen mielessään, oli hän kuitenkin varmaan pohtinut: ”Miten muka perheen kuopusta, sellaista kokematonta ja parratonta nuorukaista voisi tuoda Jumalan profeetan eteen? Kaitkoon siellä laumaa vain.” Mutta Samuel oli oppinut kuulemaan ensin Jumalan sanaa. Siksi hän sanoi nyt Iisaille: ”Lähetä noutamaan hänet, sillä me emme istu ruualle, ennenkuin hän tulee tänne.” (1. Sam. 16:11c) Samuel kirjoittaa: Silloin tämä noudatti hänet; ja hän oli verevä, kaunissilmäinen ja sorea nähdä. (1. Sam. 16:12a) Daavid oli siis ulkomuodoltaan kaunis nuori mies. Hän ei kuitenkaan ollut muodoltaan aivan sellainen, kuin vaikkapa suurikokoinen Saul (1. Sam. 9:2), joka varmaan oli vaikuttanut vakuuttavimmalta ja luotettavimmalta vaihtoehdolta istumaan Israelin valtaistuimella, toimimaan viisaana tuomarina kansan asioissa, sekä ase kädessä johtamaan armeijansa taisteluun. Mutta kuitenkin juuri tämän nuoren miehen Jumala oli viisaudessaan valinnut palvelijakseen, kuninkaaksi, joka Pyhän Hengen johdatuksessa kaitsisi Hänen kansaansa Israelia. Siksi Daavidin tullessa huoneeseen Herra sanoi: ”Nouse ja voitele tämä, sillä hän se on.” (1. Sam. 16:12) Niin Samuel otti öljysarven ja voiteli hänet hänen veljiensä keskellä. Ja Herran henki tuli Daavidiin, siitä päivästä ja yhä edelleen. (1. Sam. 16:13a–b) Näin Jumala itse profeettansa välityksellä voiteli valitsemansa miehen Pyhässä Hengessä toimittamaan virkaansa kansan kuninkaana.

Tämä tapahtuma on historiallinen ja tosi. Samalla se on myös esikuvallinen tapahtuma. Daavidin voiteleminen kuninkaaksi ennakoi nimittäin kahta muutakin voitelua, kahta muutakin kuninkuutta. Ensinnäkin Daavidin voiteleminen on esikuva Kristuksen voitelemisesta Pyhässä Hengessä Jordanilla. Toiseksi se on esikuva myös kristillisen Kirkon voitelemisesta Pyhässä Hengessä ensimmäisenä helluntaina. Aivan niin kuin Daavidin tapauksessa, myös näissä kahdessa muussa tapauksessa on keskeistä juuri se, että Jumalan suunnitelma ei ole riippuvainen siitä, onko tapahtuma ihmisten silmillä tai järjellä arvioituna ylevä tai pyhä. Jumala on ilmoittanut suunnitelmansa sanassaan, ja siksi sitä ei myöskään pidä arvoida silmillä tai järjen valossa, vaan yksin Hänen sanansa perusteella. Katsotaanpa!

Ensiksi, kun Jumala oli lähettänyt profeettansa voitelemaan kuninkaan, hän siis aluksi arvioi voideltavaksi kelpaavuutta silmillään, ja ajatteli suurikokoisesta Eliabista: ”Varmaan on nyt tässä Herran edessä hänen voideltunsa.” Samoin, kun Jumala lähetti Poikansa maailmaan Vapahtajaksi, kaikki kansa ajatteli sydämessään Johannes Kastajasta, eikö hän itse ehkä ollut Kristus, siis Messias, Voideltu (Luuk. 3:15). He katsoivat Kastajan karismaattiseen esiintymiseen ja erikoiseen ulkomuotoon. Sen sijaan Jeesus oli heidän silmillään ja järjellään arvioituna liian tavallinen olemaan Herran Voideltu. Edelleen, kun Kristus on nyt täyttänyt lunastustyönsä ja perustanut Kirkkonsa maailmaan, moni tahtoo nähdä ”kirkon” siellä, missä on paljon ulkoista pyhyyttä ja hurskaita menoja, suuria katedraaleja ja valtavat jäsenmäärät. Moni sanoo: ”Varmaan on nyt tässä Herran edessä Hänen kirkkonsa.” Sen sijaan se Kristuksen Kirkko, jota sen Herra kutsuu piskuiseksi laumaksi (Luuk. 12:32), on heidän silmilleen ja järjelleen liian vaatimaton, pieni, heikko ja huono ollakseen tosi Kirkko.

Toiseksi, kun nuori Daavid tuli Betlehemin kedolta isänsä Iisain huoneeseen ja profeetta voiteli hänet kuninkaaksi, hän ei ollut suurikokoinen niin kuin isoveljensä, kuningas Saulista puhumattakaan. Samoin, kun Jumala lähetti Poikansa maailman Vapahtajaksi, Betlehemin seimeen, Ei ollut hänellä vartta eikä kauneutta; me näimme hänet, mutta ei ollut hänellä muotoa, johon me olisimme mielistyneet. (Jes. 53:2b) Ja vaikka Hän kasvoi aikuiseksikin, oli Hän ylenkatsottu, ihmisten hylkäämä, kipujen mies ja sairauden tuttava, jota näkemästä kaikki kasvonsa peittivät, halveksittu, jota emme minäkään pitäneet. (Jes. 53:3) Ihmisten silmien ja järjen perusteella arvioituna Hän ei voinut olla Messias, Jumalan Voideltu. Ja silti, juuri se Hän oli. Edelleen, ei myöskään se seurakunta, jota Kristus kutsuu Kirkokseen, ole filmaattisten ja onnistuneiden ihmisten dynaaminen joukko, joka kulkee hengellisestä voitosta voittoon ja kerää kaikkien suosion sekä valtavat kansanjoukot. Kristuksen Kirkko on siellä, missä sen Herran evankeliumi julistetaan puhtaasti ja Hänen asettamansa sakramentit jaetaan Hänen sanansa mukaan. Miksi ne julistetaan ja jaetaan? Siksi, että tässä ajassa Hänen Kirkkonsa jäsenet eivät vielä elä erossa lihastaan, sen kiusauksista ja lankeemuksista. Juuri sen vuoksi he tarvitsevat syntiensä anteeksiantamusta Herraltaan. Kristuksessa Hänen Kirkkonsa on kyllä pyhä. Mutta siinä määrin kuin siinä on vielä syntisiä – mitä siinä aina tämän maailman aikana onkin! –, on Kirkko myös syntisten ja rikki menneitten sairaala, jolla ei ole muotoa, johon ihmiset mielistyisivät. Se on kuitenkin myös sairaala, jossa syntisten suuri Lääkäri, Kristus tekee parantavaa ja eheyttävää työtään sanansa kautta.

Kolmanneksi, Daavid oli veljessarjansa nuorin. Siksi hänen isänsä ajatteli, että häntä oli mahdoton valita voideltavaksi kuninkaan tehtävään. Samoin, kun Jeesus toimitti Messiaan virkaansa maailmassa ja saarnasi syntien anteeksiantamusta, Niin juutalaiset sanoivat hänelle: ”Et ole vielä viidenkymmenen vuoden vanha, ja olet nähnyt Aabrahamin!” (Joh. 8:57) Jeesus ei heidän mielestään ollut riittävän vanha ja kokenut ollakseen Jumalan Voideltu. Edelleen, monien mielestä kristinusko ei ole se alkuperäinen ja oikea uskonto, vaan vanhatestamentillisen uskonnon väännös. Näin ehkä jotkut juutalaiset ajattelevat nykyäänkin. Samansuuntaista saatetaan väittää jopa Lähi-Idän uskontojen piirissä, mikä väite on kyllä aika vaikeasti perusteltavissa. Samankaltaista puhetta kuulee joskus myös kristillisten kirkkojen piirissä: Vanhojen, historiallisten kirkkojen opettajat saattavat sanoa, että luterilaisuus on skismaattinen lahko, pieni kummallinen ryhmittymä, joka suvaitsemattoman ja riitaisen asenteensa vuoksi on eronnut vanhoista kirkoista. Sellaisena se ei kuulemma voi olla alkuperäinen ja oikea kirkko, vaan ainoastaan jokin uudempi, erikoinen uskonnonhaara. Miten se voisi olla oikea kirkko? Onhan se niin nuorikin, vasta viisisataa vuotta vanha! Moni ajatteleekin, että koska jokin tietty kirkko tai uskonnollinen yhdyskunta on ollut olemassa jo pitkän aikaa, sen täytyy olla oikea Kristuksen Kirkko. Mutta voiko tällä perusteella tietää, missä Kirkko on? Ei voi. Vanhuus ei voi olla Kirkon tuntomerkki. Jos nimittäin näin olisi, jouduttaisiin esimerkiksi myös väittämään, että apostolien ajan Kirkko – siis vielä iältään nuori Kirkko – ei olisi ollut vielä Kirkko. Mutta eikö Kristus ollut kuitenkin perustanut Kirkkonsa jo silloin?

Neljänneksi, kun Daavid tuli sisään huoneeseen ja Herra käski Samuelia voitelemaan Hänet, sana sanoo: Niin Samuel otti öljysarven ja voiteli hänet hänen veljiensä keskellä. (1. Sam. 16:13a) Samoin, kun Jumala lähetti Poikansa maailmaan, Herra käski profeettaansa Johannes Kastajaa kastamaan Hänet. Johannes kastoikin Hänet Hänen ”veljiensä keskellä”, siis omaisuuskansansa Israelin keskellä, Jordan-joella. (Matt. 3:13–15) Siinä Herra itse voiteli Hänet toimittamaan tehtäväänsä Israelin ja koko maailman Messiaana, Voideltuna, Vapahtajana. Edelleen, kun Kristus lähetti Pyhän Henkensä taivaasta (Joh. 16:7) opetuslastensa päälle ja niin voiteli pyhän Kirkkonsa Pyhässä Hengessä, Hän teki tämän heidän veljiensä keskellä. Nimittäin tuona helluntaipäivänä, juutalaisena ensihedelmän juhlana opetuslapset olivat kaikki yhdessä koolla. Ja kun Pyhä Henki vuodatettiin, kokoontuivat Jerusalemissa olleet juutalaiset, jumalaapelkääväiset miehet, jotka syntyperältään kuuluivat kaikkinaisiin kansoihin, mitä taivaan alla on. (Ap. t. 2:1–6) Näin Jumala nosti vanhan liittonsa seurakunnasta, juutalaisten joukosta, veljien keskeltä ensi hedelmän, Kristuksen Kirkon, ja voiteli heidät Pyhässä Hengessään.

Viidenneksi, kun Samuel voiteli Daavidin, sana sanoo: Ja Herran henki tuli Daavidiin, siitä päivästä ja yhä edelleen. (1. Sam. 16:13b) Sanat tulisi oikeastaan kääntää: ”Ja Herran Henki tuli suurella voimalla Daavidiin.” Tästä me siis huomaamme, että varsinainen voitelija oli Jumala itse. Tällaisen ulkoisen merkin, voiteluöljyn myötä Hän antoi Pyhän Henkensä Daavidiin. Samoin, Jordanilla Jumala voiteli Poikansa Pyhässä Hengessä tehtäväänsä, siinäkin käyttäen ulkoista toimitusta, profeetan antamaa kastetta sekä silmillä nähtävää tapahtumaa, jossa Pyhä Henki laskeutui hänen päällensä ruumiillisessa muodossa, niinkuin kyyhkynen (Luuk. 3:22). Totta kai Jumalan Poika oli osallinen Pyhästä Hengestä jo ennen tätäkin, ovathan Isä ja Poika ja Pyhä Henki keskenään samaa jumalallista olemusta. Mutta tässä Isä asetti Poikansa näkyvällä tavalla Messiaaksi, Voidelluksi, että Hän toimittaisi lunastajantehtävänsä maailmassa. Edelleen, kun Jumala helluntaina voiteli opetuslasten joukon Pyhässä Hengessä Kristuksen Kirkoksi, siinäkin Herran Henki tuli suurella voimalla heihin. Tästä eteenpäinkin Herran Henki tulee suurella voimalla ihmisiin, kun Herra itse voitelee heidät pyhässä kasteessa omikseen, Kristuksen Kirkon jäseniksi (vrt. 1. Kor. 12:13).

Kuudenneksi ja viimeiseksi: Profeetan toimittaman voitelun myötä Jumala asetti nuoren Daavidin toimittamaan Israelin kuninkaan virkaa. Samoin Jordanin kasteessa Jumala asetti Poikansa Jeesuksen toimittamaan virkaansa Daavidin Poikana, siis juutalaisten kuninkaana. Hänen oli määrä olla Israelin Kuningas. Siksi tietäjätkin toivat Hänelle kuninkaallisia lahjoja. (Matt. 1:1; 2:2, 6, 11) Mutta Hän ei ainoastaan ollut Kuningas. Jeesus Kristus on kaikkivaltias, voittoisa Kuningas, joka on ristinkuolemassaan voittanut synnin, kuoleman ja Perkeleen. Ylösnousemuksensa jälkeen Hänet on korotettu korkealle, ja Hänelle on annettu nimi, joka on kaikkia muita nimiä korkeampi (Fil. 2:9). Hänelle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä (Matt. 28:18b). Edelleen, tämän taivaallisen Voidellun ja Kuninkaan omana Hänen seurakuntansa on myös päässyt osalliseksi kuninkaallisesta asemasta. Kasteessa Kristus on voidellut sinutkin Pyhässä Hengessä osaksi pyhää ja kuninkaallista papistoaan (1. Piet. 2:5, 9). Perusta siksi elämäsi Herrasi pyhän ja Hengen täyttämän sanan varaan, älä sen varaan, mikä silmillä nähdään tai ihmisjärjellä järkeillään. Kuule aina ensin Jumalan sanaa. Palvele sitten Häntä myös iloiten, Hänen sanansa mukaan! Aamen.

(Saarna on pidetty Samuelin luterilaisessa seurakunnassa Lahdessa 28.1.2018.)

Mainokset

3. sunnuntai loppiaisesta (3. vsk), 2. Kor. 1:3–7

Lohduttaja kaikessa ahdistuksessa

Ikuinen ja pyhä Jumala – laupeuden Isä ja lohdutuksen Jumala

Millainen Jumala on? Jesaja lausuu: Sillä näin sanoo Korkea ja Ylhäinen, jonka asumus on iankaikkinen ja jonka nimi on Pyhä: Minä asun korkeudessa ja pyhyydessä ja niitten tykönä, joilla on särjetty ja nöyrä henki, että minä virvoittaisin nöyrien hengen ja saattaisin särjettyjen sydämet eläviksi. (Jes. 57:15) Huomaatko mitä profeetta sanoo? Jumala on korkea ja ylhäinen, iankaikkinen ja pyhä. Hän on siis jotakin aivan muuta kuin me ihmiset. Mehän olemme langenneita ja siksi myös alhaisia. Me olemme ajallisia ja kuolevia, syntisiä. Sen vuoksi iankaikkinen ja pyhä Jumala on meille täysin tuonpuoleinen ja saavuttamaton. Mutta sitten Herra ilmoittaa myös toisen näkökulman tähän asiaan. Ihanalla tavalla Hän sanoo profeettansa kautta, että Hän asuu myös niitten tykönä, joilla on särjetty ja nöyrä henki, että minä virvoittaisin nöyrien hengen ja saattaisin särjettyjen sydämet eläviksi. Hän siis sanoo asuvansa myös ihmisten luona, niiden luona, jotka ovat hengessään ja sydämessään särkyneet.

Tästä asiasta puhuu nyt myös tämän sunnuntain pyhä epistola. Herra ilmoittaa meille apostolinsa suulla, että Hän on Isä. Hän on jopa laupeuden Isä tai armahtava Isä. Ja Hän sanoo vielä enemmänkin: Hän on kaiken lohdutuksen Jumala (2. Kor. 1:3b). Jumala ei siis ole niin kuin kreikkalaisten filosofien kuvittelema jumaluus, joka ykseydessään ja ylhäisessä yksinäisyydessään on välinpitämätön maailman alhaisuudessa elävien ihmisten asioista. Toki Jumala kyllä onkin meistä katsottuna tuonpuoleinen, kaikkivaltias Jumala. Mutta Hän tahtoo olla meille myös hyvin läheinen, turvallinen ja laupias Isä, joka tuntee omiensa asiat, ja voi siksi myös lohduttaa meitä meidän murheissamme.

Mutta miten on mahdollista, että ikuinen ja pyhä Jumala tulee näin lähelle ihmistä? Vastaus: armosta. Nykyaikana tosin ”armoa” kuulee tarjottavan jos minkälaisten syntien verhoksi. Armon sanotaan olevan sitä, että Jumala hyväksyy kaikki ihmiset juuri sellaisina kuin he ovat. Mutta Raamattu opettaa toisin! Jos ja kun Jumala on ihmiselle armahtava Isä ja lohdutuksen Jumala, Hän ei ole sitä ikään kuin noin vain. Mutta miten sitten? Tarkoittaako tämä sitä, että sinun pitäisi ensin osata muuttua hyväksi ja onnistua tekemään hyviä tekoja, jotta Jumala sitten sinua armahtaisi? Toisin sanoen, onko Hän siis vain onnistuneitten ja hyvien ihmisten Jumala? Ei asia niinkään ole! Nimittäin juuri se, että Hän on armahtava Isä, tarkoittaa, että Hän on Isä niille, jotka tunnustavat olevansa syntisiä ja mahdottomia, ja jotka siis tarvitsevat Hänen armoaan. Samoin se, että Hän on lohdutuksen Jumala, tarkoittaa, että Hän on lohdutuksen Jumala niille, jotka tunnustavat olevansa syntiensä tähden rikki menneitä ja särkyneitä, ja siis tarvitsevat Hänen lohdutustaan.

Jumala asuu korkeudessa ja pyhyydessä. Hän on pyhä ja täydellinen (Matt. 5:48). Hän on tuli, joka polttaa poroksi kaiken synnin ja saastan (vrt. Hepr. 12:29). Hän kyllä armahtaakin syntisen ihmisen, mutta vain ja ainoastaan Poikansa Jeesuksen Kristuksen tähden. Mutta juuri tämän pyhän Poikansa Jumala on myös lähettänyt maailmaan, että Hän kantaisi sinun syntisi ja koko maailman synnit. Jeesuksen on taivaallinen Isä antanut poltettavaksi pyhän vihansa tulessa Getsemanen ahdistuksessa, Pilatuksen ruoskien alla, kansan vihan ja pilkan kohteena, sekä lopulta Golgatan ristin tukehduttavassa ja polttavassa tuskassa. Näin Hän on järjestänyt sitä varten, että sinun, syntisen ja kadotuksen ansainneen ihmisen ei tarvitsisi synteinesi joutua ikuiseen tuleen. Ja nyt Kristus Jeesus onkin elämässään kantanut koko maailman kaikkien ihmisten synnit, sekä kärsimyksessään ja kuolemassaan sovittanut ne. Hän on myös noussut ylös kuolleista, että maailmalle – siis sinullekin! – olisi avattu pääsy kuolemasta elämään. Ainoastaan tämän Poikansa tähden mutta juuri Hänen tähtensä voi iankaikkinen ja pyhä Jumala nyt olla syntisille ihmisille armahtava isä ja lohduksen Jumala. Siksi, kun apostoli aloittaa päivän tekstikatkelman, Hän kirjoittaa ensimmäisenä: Kiitetty olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä (2. Kor. 1:3). Vasta sitten hän lausuu, että Jumala on myös laupeuden Isä ja kaiken lohdutuksen Jumala.

Jumala lohduttaa…

Epistolasta kuulimme myös, mitä muuta apostoli lohdutuksen Jumalasta kirjoittaa. Sana sanoo, että Jumala lohduttaa meitä kaikessa ahdistuksessamme (2. Kor. 1:4a). Kun Paavali puhuu tässä ahdistuksista, Hän puhuu erityisesti Kristuksen kärsimyksistä. Hän sanoo: Kristuksen kärsimykset runsaina tulevat meidän osaksemme (2. Kor. 1:5a), siis kristittyjen osaksi. Me katsomme tätä asiaa nyt kahdesta näkökulmasta: puhumme ensin seurakunnasta, sitten maailmasta.

…seurakunnan ahdistuksessa

Ensiksi siis, apostoli kirjoittaa tässä paitsi itsestään myös oppilaastaan ja työtoveristaan Timoteuksesta. Nämä miehet olivat yhdessä lähettämässä tätä kirjettä Korintin seurakunnalle. Herran sananpalvelijoina ja paimenina he olivat saaneet kokea monenlaista vaivaa ja ahdistusta opettaessaan synnin ja hajaannuksen vaivaamaa Korintin seurakuntaa. Niin kuin Kristus itsekin oli tullut tähän maailmaan kärsimään syntisten syntejä ja ahdistumaan heidän ahdistuksestaan, niin myös Hänen apostolisten palvelijoidensa osaksi oli nyt tullut kärsiä seurakunnan syntien vuoksi. Tosin toisin kuin Kristuksen piti itse kantaa ihmiskunnan synnit ruumiissansa ristinpuuhun (1. Piet. 2:24), Paavalin tai Timoteuksen ei tietenkään tarvinnut sellaista tehdä, eivätkä he olisi voineetkaan. Mutta niin kuin lammaspaimenetkaan eivät toimita työtään siistissä, ilmastoidussa toimistossa, vaan joutuvat tekemisiin mudan ja monenlaisen saastan kanssa, niin myös nämä miehet Kristuksen seurakunnan paimenina joutuivat tekemisiin nimenomaan Kristuksen lauman synnin ja saastaisuuden kanssa. Näissä ahdistuksissaan nämä Jumalan miehet tarvitsivat lohdutusta, niin kuin tietysti tarvitsi koko syntinen seurakuntakin.

Mutta Paavalilla ja Timoteuksella oli apu tähän tarpeeseen: heillä oli laupeuden Isän ja kaiken lohdutuksen Jumalan sana, jolla Hän itse lohdutti heitä heidän kaikessa ahdistuksessaan. Mutta katso, miten syvä Jumalan armo ja lohdutus oli: Hän ei antanut sanaansa ainoastaan näiden kahden sananpalvelijan lohdutukseksi, vaan lohdutti heitä sanallaan myös sitä varten, että he puolestaan voisivat sitten lohduttaa koko ahdistuksessa olevaa seurakuntaa. Ja juuri tätä apostoli tarkoittaa, kun Hän sanoo: että me sillä lohdutuksella, jolla Jumala meitä itseämme lohduttaa, voisimme lohduttaa niitä, jotka kaikkinaisessa ahdistuksessa ovat. (2. Kor. 1:4b–c) Vielä Hän kirjoittaa: Mutta jos olemme ahdistuksessa, niin tapahtuu se teille lohdutukseksi ja pelastukseksi; jos taas saamme lohdutusta, niin tapahtuu sekin teille lohdutukseksi, ja se vaikuttaa, että te kestätte samat kärsimykset, joita mekin kärsimme (2. Kor. 1:6a–c).

Myöskään meidän aikanamme elämä seurakunnassa ei ole vapaa vaivasta ja ahdistuksesta. Ensin on kyllä toki todettava, että koska Kristuksen Kirkko on Hänen hengellinen Ruumiinsa, on se tietyssä mielessä jo sellaisenaan täydellinen ja valmis. Eihän Kristuksessa voi olla mitään epätäydellistä tai puutteellista. Mitäpä kukaan meistä voisi Häneen tai Hänen lahjoihinsa lisätä? Toisaalta samanaikaisesti on kuitenkin myös totta se, että ajallisesta näkökulmasta katsottuna Kirkon kasvuprosessi jatkuu yhä edelleen. Tähän on ainakin kaksi syytä: Ensinnäkin Kirkon kasvuprosessi jatkuu edelleen siksi, että Kristus tahtoo liittää Kirkkoonsa yhä uusia ihmisiä maailmasta, sekä niin kasvattaa Kirkkoaan määrällisesti. Toisaalta Kirkon kasvuprosessi jatkuu edelleen myös siitä syystä, että me, jotka jo olemme saaneet syntimme anteeksi ja tulleet kristityiksi, Kristuksen pyhän kirkkoruumiin jäseniksi, olemme kuitenkin vielä myös syntisiä ja vajaita, sekä monella lailla kasvun tarpeessa. Juuri siksi seurakunnan elämää tässä ajassa leimaavat usein monenlaiset vaivat ja ristiriidat, jopa suoranainen ahdistuskin. Älä sinäkään, rakas kristitty, hämmästy tätä asiaa, saati pety siitä. Tämä kuuluu Kirkon elämään niin kauan, kuin Kirkko elää tässä ajassa. Näin on siksi, että Kirkko on syntisten sairaala. Nimittäin mikä sellainen sairaala olisikaan, jossa ei kukaan tuntisi kipua tai tuskaa, taikka tarvitsisi apua vaivoihinsa? Tai miksi kukaan sellaisessa sairaalassa olisikaan?

Mutta keskeistä tässä on nyt se, että – niin kuin apostoli kirjoittaa – näihin seurakunnan ahdistuksiin on olemassa apu. Herra itse on tämän syntisten sairaalan suuri lääkäri, joka sanansa kautta antaa anteeksiantamuksensa ja apunsa syntisairaitten sairauteen. Hän hoitaa ja lohduttaa alaisinaan toimivia apulaislääkäreitä, sananpalvelijoitaan niin, että he voivat Herransa sanan lääkkeellä sekä tuolla ihanalla kuolemattomuuden lääkkeellä, Kristuksen ruumiin ja veren sakramentilla hoitaa ja lohduttaa koko Herran kansaa.

Koska asia on näin, kehotan jälleen kerran Teitä, Jumalan seurakunta: Rukoilkaa pastorienne puolesta, että he säännöllisesti antaisivat kaiken lohdutuksen Jumalan puhua omille sydämilleen sanassaan, sekä niin myös lohduttaa heitä kaikissa niissä ahdistuksissa, joita heidän oma syntinsä, kuolema ja perkele heidän tielleen tuo, ja jota he myös työssään kohtaavat. Rukoilkaa pastorienne puolesta, että he näin sanalla lohdutettuina voisivat sitten sanalla lohduttaa myös Teitä kaikkia niissä kaikissa ahdistuksissa ja vaivoissa, joita synti, kuolema ja perkele Teidän tiellenne tuo.

…kristittyjen ahdistuksessa maailmassa

Toiseksi, Kristuksen kärsimykset tulevat runsaina kristittyjen osaksi myös heidän eläessään tämän maailman keskellä. Miksi näin on? Siksi, että Kristus on ottanut heidät yhteyteensä. Ensinnäkin: Palvelija ei ole Herraansa suurempi. Jos ihmiset ovat vainonneet Jeesusta, niin he vainoavat myös heitä, jotka ovat kastetut Herran nimeen ja tunnustavat Hänen nimeään. (Joh. 15:20) Samaan asiaan on olemassa toinenkin näkökulma: Kristuksen kärsimykset tulevat kristittyjen osaksi sen takia, että heidän elämänsä on elämää Kristuksen Ruumiin jäsenenä. Niin kuin Kristuksen ruumista pitkäperjantaina haavoitettiin ja se väkivaltaisesti lävistettiin, niin myös kristityt Kristuksen pyhän kirkkoruumiin jäseninä saavat osakseen monenlaista kärsimystä ja vainoa. Sen vuoksi ylösnoussut Herra aivan samastaa rakkaan Kirkkonsa ja sen jäsenet omaan itseensä, kun Hän sanoo Saulukselle, joka oli matkalla vainoamaan Hänen omiaan: Saul, Saul, miksi vainoat minua? (Ap. t. 9:4)

Kun sinä olet kristitty, saat itsekin varmasti osasi Kristuksen kärsimyksistä. Mutta kun sinä tätä koet, muista silloin, että se on osallisuutta nimenomaan Kristuksen kärsimyksistä. Toisin sanoen se kaikki tulee sinun osaksesi nimenomaan Kristuksen tähden. Kun perkele ja maailma pahoine ihmisineen vainoavat sinua, eivät eivät välttämättä tule edes ajatelleeksi, että vainoavat sinua Herrasi tai Häneen kohdistuvan uskosi tähden. Varmaankin he kohdistavat vihansa juuri sinuun. Älä kuitenkaan ota sitä henkilökohtaisesti. Muista, että syntiesi vuoksi sinä olisit ansainnut paljon enemmänkin, Jumalan vanhurskaan vihan. Mutta muista samalla, että Jeesus Kristus, Jumalan vanhurskas Poika, synnitön Jumala ja ihminen on kantanut sinun kaikki syntisi ja koko syyllisyytesi. Hän on kantanut niiden rangaistuksen, kärsimyksen ja kuoleman. Ja kun sinä olet kastettu ja uskot Häneen, on koko syyllisyytesi poissa, syntisi sovitettu. Toki juuri tämän Kristukselta saamasi anteeksiantamuksen ja uuden elämän vuoksi joudut kärsimään pilkkaa, vainoa, syrjintää, jopa väkivaltaakin. Muista silloin kuitenkin, että se kaikki tulee osaksesi Kristuksen nimen tähden, siksi, että olet yhdessä Hengessä kastettu Hänen ruumiinsa jäseneksi (1. Kor. 12:13). Ja muista vielä sekin, että Hänen omanaan sinun ei tarvitse pelätä niitä, jotka tappavat ruumiin, mutta eivät voi tappaa sielua. Enemmänhän sinun tulisi pelätä Häntä, joka voi sekä sielun että ruumiin hukuttaa helvettiin. (Matt. 10:28) Mutta juuri tämä Herra itse on kantanut kaiken sen, jolla sinä olet ansainnut helvetin tuomion. Hän on kuollut puolestasi. Kuolemallaan Hän on voittanut sinun syntisi, kuolemasi ja sinua kiusaavan perkeleen. Hän on itse astunut alas helvettiin saarnaamaan voittoaan kuolemasta. Älä siis pelkää, vaan katso uskossa kärsimyksen ja kuoleman Voittajaan. Hänessä on sinun iankaikkinen voittosi!

Ja jos nämä Kristuksen kärsimykset tulevat sinulle runsaina, niin samoin myös taivaalliselta Isältäsi saama lohdutus, jonka Hän Kristuksen kautta sinulle antaa, on runsas. Apostoli sanoo oikeastaan, että tämä lohdutus on aivan ylitsevuotava. (2. Kor. 1:5) Miten muuten voisi ollakaan, kun elät Kristuksen Ruumiin jäsenenä? Nimittäin Hänen hengellisen Ruumiinsa jäsenenä sinä olet osallinen kaikesta siitä, mikä Hänen on. Kuten sanottu, tämä tarkoittaa toki osallisuutta Hänen kärsimyksistään. Mutta se tarkoittaa myös osallisuutta siitä evankeliumista, jota Hän Ruumiinsa jäsenille jakaa: Kristus, Ruumiin Pää puhuu sanassaan ja sen saarnassa. Niin Hän ohjaa ja opettaa meitä, jäseniään, ja julistaa meidän syntimme anteeksi. Hän jakaa meille elävän ruumiinsa ja Golgatalla vuodatetun verensä, että me, Hänen jäsenensä, saisimme syntimme anteeksi. Niin Hän ravitsee meitä, ja vahvistaa yhteyttämme pyhään Ruumiiseensa. Eikö tässä ole kaikkein suurin lohdutus? Kristuksessa sinun syntisi on annettu anteeksi! Hänen taivaallinen Isänsä on sinulle armahtava Isä ja lohdutuksen Jumala!

Näin siis sekä kärsimykset että lohdutus tulevat sinun osaksesi sen vuoksi, että olet Kristuksen Ruumiin jäsen. Juuri siksi sen paremmin kristillistä kärsimystä maailmassa kuin Jumalan antamaa lohdutustakaan ei voi irrottaa seurakunnan asiasta. Kristuksen seurakuntaruumiin jäseninä me kärsimme yhdessä. Kristuksen seurakuntaruumiin jäseninä me myös tulemme osallisiksi Jumalan ylenpalttisesta lohdutuksesta yhdessä. Kuulkaamme siksi vielä kerran, mitä apostoli tästä asiasta kirjoittaa: että me sillä lohdutuksella, jolla Jumala meitä itseämme lohduttaa, voisimme lohduttaa niitä, jotka kaikkinaisessa ahdistuksessa ovat. (2. Kor. 1:4b–c) Ja vielä: Mutta jos olemme ahdistuksessa, niin tapahtuu se teille lohdutukseksi ja pelastukseksi; jos taas saamme lohdutusta, niin tapahtuu sekin teille lohdutukseksi, ja se vaikuttaa, että te kestätte samat kärsimykset, joita mekin kärsimme (2. Kor. 1:6a–c).

Tästä me näemme, millaista elämä kristittynä, Kristuksen sovittamana taivaallisen Isän lapsena on. Se ei ole elämää itselleen. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että sinun pitäisi väärällä lailla väheksyä itseäsi. Olethan sinäkin Jumalan luoma ja sellaisena kovin arvokas. Luotuisuuteesi kuuluu tärkeänä osana se, että saat pitää oikealla tavalla itsestäsi huolta. Mutta se, että kristityn elämä ei ole elämää itselleen, tarkoittaa tätä: Jumala on tarkoittanut lahjansa sitä varten, että me palvelisimme niillä Häntä ja toisiamme – niin hyvillä luomisen lahjoilla kuin kärsimyksilläkin. Jos sinä siis kärsit Kristuksen ahdistuksia, älä katso vain kärsimyksiisi. Katso pikemminkin Häneen, jonka tähden nuo kärsimykset sinua kohtaavat. Hän ei ole koettanut välttää kärsimyksiä, vaan on tullut varta vasten ihmiseksi, jotta saisi kärsiä sinun syntiesi ja koko maailman syntien rangaistuksen. Kyllä Kristuskin Golgatan kärsimyksen tulessa kovasti valitti ahdistustaan sydämessään (ks. esim. Ps. 22:2–19). Mutta kuitenkin kun Hän kärsi, Hänen silmiensä edessä oli koko ajan – ei Hänen oma ahdistuksensa, vaan sinun syntiesi anteeksiantamus ja sinun ikuinen elämäsi. Sen tähden Hän kärsi! Ja Hän voitti tuon kärsimyksen. Hän voitti sinun syntisi, kuolemasi, sekä sinua ahdistavan perkeleen.

Tämän Kristuksen ja Hänen täytetyn työnsä tähden sinuakin kutsutaan nyt Jumalan lapseksi. Kristuksen taivaallinen Isä on sinun Isäsi, Hän on laupeuden Isä ja kaiken lohdutuksen Jumala juuri sinulle. Etkö sinäkin nyt siis – jos Jumala sallii sinulle kärsimystä Poikansa tähden – katsoisi tämän kärsimyksesi keskellä lähimmäiseesi, jolle sinä voit tulla laupiaaksi veljeksi ja sisareksi, lohduttajaksi kaikessa hänen hädässään ja murheessaan? Tämän meille suokoon laupias ja armollinen Isämme ja lohduttajamme, rakkaan Poikansa Jeesuksen Kristuksen kautta. Aamen.

(Saarna on pidetty Samuelin luterilaisessa seurakunnassa Lahdessa 21.1.2018.)

2. sunnuntai loppiaisesta (3. vsk), Mark. 1:14–15

Ajasta ja Jumalan valtakunnan tulemisesta

Aika ja Jumalan ikuisuus

Mitä on aika? Sanakirjan mukaan aika ”on olemassaolon ja tapahtumien jatkuvaa näennäisesti peruuttamatonta etenemistä menneisyydestä tulevaisuuteen nykyhetken kautta.” Oliko riittävän vaikeasti sanottu? Sama asia voitaisiin sanoa myös toisella tavalla: Tämä maailma tai siinä olevat asiat ovat olemassa ja tapahtuvat, mutta mikään ei pysy muuttumattomana. Jokin on tai tapahtuu, ja sitten se on ollut ja tapahtunut. Se kaikki jää menneisyyteen. Oleminen ja tapahtuminen nyt on jotakin muuta kuin oleminen ja tapahtuminen eilen. Tämän hetken jälkeen tulee jotakin muuta. Tuo ”jotakin muuta” voi tarkoittaa myös sitä, että olemassa oleminen loppuu. Esimerkiksi: Ihminen oppii jotakin, ja niin hänen ymmärtämättömyytensä olemassaolo poistuu ja vaihtuu ymmärrykseksi. Kukka kasvaa ja kukoistaa Rouvan kukkaruukussa, mutta sitten se lakastuu ja kuolee. Ihminen elää, mutta sitten myös vanhenee ja kuolee. Sellaista on elämä ajassa. Se on elämää muutoksessa, kaiken vaihtumisessa toiseen. Tämä asia on nyt ehkä hieman vaikeasti selitetty, mutta lopulta jokainen ymmärtää, mistä ajassa on kysymys.

Mitä tästä pitäisi ajatella? Onko aika paha asia? Joku saattaa ehkä ajatella niin. Saattaa tuntua kurjalta, ettei saa olla enää nuori, vaan joutuu vanhenemaan ja lopulta ajattelemaan kuolemaakin. Aika saattaa tuntua ikävältä asialta myös silloin, kun jokapäiväisessä elämässä tulee tehneeksi valintoja, joiden vuoksi tekemistä on liikaa. Tuntuu ettei aika tahdo riittää. On kiire. Mutta ei aika itsessään ole paha asia. Se kuuluu Jumalan hyvään luomistyöhön. Jumala on luonut maailman ja säätänyt siihen valon ja pimeyden, päivän ja yön vaihtelun (1. Moos. 1:4–5). Hän ei siis ole tahtonut, että tässä maailmassa kaikki olisi koko ajan samaa. Pikemminkin Hän on halunnut, että päivä vaihtuu yöksi, ja sitten yö taas päiväksi. Aika siis kulkee eteenpäin. Jumala on myös luonut valot taivaanvahvuuteen erottamaan päivää yöstä, olemaan merkkeinä osoittamassa aikoja, päiviä ja vuosia. Hän on tehnyt auringon ja kuun, joiden perusteella ihminen voi mitata sitä aikaa, jossa elää, ja jakaa sen vuosiin, kuukausiin, viikkoihin, päiviin, minuutteihin ja sekunteihin. Tämä kuuluu Jumalan luomistyöhön, ja Hänen sanansa sanoo siitä: Ja Jumala näki, että se oli hyvä. (1. Moos. 1:14–18)

Jumala itse on kylläkin ikuinen. Tämä tarkoittaa sitä, ettei Hän ole sidottu aikaan. Hänestä pyhä Jaakob sanoo, että Hän on valkeuksien Isä, jonka tykönä ei ole muutosta, ei vaihteen varjoa. (Jaak. 1:17) Hän ei ole ajan piirissä, eikä siksi myöskään ole muuttuvainen. Jumala on muuttumaton. Hän on kyllä luonut ajan, mutta on itse ajan tuolla puolen. Pyhä Pietari sanoo tästä: Mutta tämä yksi älköön olko teiltä, rakkaani, salassa, että ”yksi päivä on Herran edessä niinkuin tuhat vuotta ja tuhat vuotta niinkuin yksi päivä.” (2. Piet. 3:8; ks. myös Ps. 90:4) Toisin sanoen kaikki se, mikä meille ihmisille on mennyttä, nykyistä ja tulevaista, kaikki se on aina Hänen edessään.

Ikuinen Jumala on tullut aikaan

Evankeliumissa Jeesus sanoo: Aika on täyttynyt, ja Jumalan valtakunta on tullut lähelle (Mark. 1:15a). Mistä ajasta Herra tässä puhuu? Hän ei puhu ajasta yleensä. Jeesuksen  käyttämä sana καιρός (kairos) tarkoittaa aivan määrättyä tai tiettyä aikaa, ajankohtaa tai hetkeä. Jeesus siis sanoo, että Jumalan luoma aika on nyt kulunut tiettyyn pisteeseen, sellaiseen, jossa jotakin oli ennalta määrätty tapahtuvaksi. Mitä siis oli määrätty tapahtuvaksi? Jumalan valtakunnan oli määrä tulla lähelle ihmisiä. Koska kyse on Jumalan valtakunnan tulemisesta, on selvää, että tämän määräajan määrittelijäkin on Jumala itse. Suuressa armossaan Jumala oli jo ikuisuudessa tehnyt suunnitelman tuoda ikuisen valtakuntansa lähelle ihmisiä, aivan heidän keskelleen. Vanhassa testamentissa Hän oli myös sanansa kautta ennalta luvannut tämän ihmisille. Ja juuri nyt tämä aika siis oli tullut.

Tässä meillä on käsillä merkillinen tapahtuma, joka ylittää inhimillisen ymmärryksen. Me ihmiset olemme aikaan sidotut, ja niin on meidän elämämmekin. Alun perin Jumala loi ihmiset elämään aikaan sidottuna, mutta kuitenkin samalla myös läheisessä yhteydessä kanssaan. Syntiinlankeemuksen tähden meidän aikaan sidottujen ihmisten kävi kuitenkin mahdottomaksi omine neuvoinemme päästä tekemisiin ikuisen Jumalan kanssa. Ilman Jumalan ilmoitusta ja Hänen armoaan me emme nyt voi tietää, mistä tai miten me pääsemme Hänen yhteyteensä. Mutta juuri siksi Hän, ikuinen Jumala on nyt antanut ikuisen valtakuntansa murtautua aikaan. Niin Jeesus sanoo: Aika on täyttynyt, ja Jumalan valtakunta on tullut lähelle. Missä tämä on tapahtunut? Siinä, että Hänen Poikansa, Isästä ikuisuudessa syntynyt Jumalan Poika on ensimmäisenä joulupäivänä syntynyt neitsyt Mariasta ihmiseksi. Hän, ikuinen ja muuttumaton Poika on tullut aikaan ja ihmiselämän muuttuvaisuuteen. Hän on tullut ihmiseksi, ajalliseksi, aivan niin kuin mekin. Jeesus Kristus oli pieni lapsi, mutta kun Hänen aikansa tässä maailmassa kului, varttui Hän iässä, ihmisyytensä puolesta jopa viisaudessa (Luuk. 2:52). Miksi Jumalan Poika tuli tällä tavalla ihmiseksi, keskelle maailmaa ja sen ajallista historiaa? Siksi, että Hän voisi ihmisenä ja Jumalana toimia sinun, ajallisen ihmisen historiallisen syntivelan ja sairauden kantajana. Hän tuli, että voisi täydellisessä ihmiselämässään, kärsimyksessään ja uhrikuolemassaan ristillä täyttää muuttumattoman Jumalan muuttumattoman lain täydellisesti. Hän tuli, että voisi sovittaa sinun syntisi täydellisessä ristinuhrissaan pitkäperjantain päivänä. Näin Hän teki, että Hän olisi sinulle, ajalliselle ihmiselle, ja koko ajassa elävälle ihmiskunnalle tie syntien anteeksiantamukseen ja ikuiseen elämään ikuisen Jumalan valtakunnassa (Joh. 14:6). Tästä samasta asiasta apostoli kirjoittaa näin: Mutta kun aika oli täytetty, lähetti Jumala Poikansa, vaimosta syntyneen, lain alaiseksi syntyneen, lunastamaan lain alaiset, että me pääsisimme lapsen asemaan. (Gal. 4:4–5) Kun Jeesus siis nyt saarnasi Aika on täyttynyt, ja Jumalan valtakunta on tullut lähelle, niin juuri Hänessä itsessään oli Jumalan valtakunta nyt tullut lähelle noita ihmisiä, jotka Häntä kuulivat.

Tänäänkin Jumalan valtakunta tulee lähelle – vai tuleeko?

Juuri tänäänkin me elämme ajassa, josta Jeesus tässä puhuu. Yhä edelleen ja juuri tänäänkin on voimassa se tosiasia, että jumalallisesti ennalta määrätty Aika on täyttynyt, ja Jumalan valtakunta on tullut lähelle Jeesuksessa. Erona on tietenkin se, että me emme silmillämme näe Jeesusta niin kuin Hänen opetuslapsensa tai muut kuulijansa aikanaan näkivät, kun Herra maailmassa ollessaan vaelsi heidän keskuudessaan. Mutta tänäänkin Jumalan valtakunta on tullut meitä lähelle ja tulee edelleen. Kun nimittäin Jumalan sanaa saarnataan, kun Hänen sanaansa opetetaan ja puhutaan, ja kun Hänen sanallaan rohkaistaan väsyneitä ja heikkoja, sairaita ja kuolevia, kun Hänen sanallaan julistetaan syntisille synnit anteeksi, silloin Jeesus aivan yhtä todellisesti tulee ja tuo kaikki lahjansa tullessaan. Siinä tapahtuu se, mitä Vähä katekismuskin opettaa Jumalan valtakunnan tulemisesta: ”Taivaallinen Isä antaa meille Pyhän Henkensä, niin että me hänen armonsa vaikutuksesta uskomme hänen pyhän sanansa sekä elämme Jumalan omina täällä ajassa ja siellä iankaikkisuudessa.” (Vähä katekismus III 8.) Näin Jumalan valtakunta tulee meitä lähelle.

Mutta tästä seuraa myös vakava kysymys: saako Jumalan valtakunta tänään tulla lähelle? Jumalan säätämä aika on siis nyt täyttynyt. Mutta saako Jumalan valtakunta tänäkin päivänä tulla lähelle kaikkia niitä, jotka Hän tahtoo tänäänkin valtakuntaansa ottaa? Toisin sanoen: Ristinuhrissaan Kristus on sovittanut meidät Isän kanssa, sanansa ja kasteen kautta ottanut meidät sisään Jumalan valtakuntaan. Ja nyt juuri meille, seurakunnalleen Kristus on antanut myös tehtävän olla suolana ja valona Hänen maailmassaan (Matt. 5:13–14), Hänen pyhänä tuoksunaan (2. Kor. 2:14–16). Seurakuntansa paimenille Hän on antanut profeetallisen tehtävän saarnata ja julistaa Hänen pyhää sanaansa, sanoa: Näin sanoo Herra, Herra. Pastorien jumalallisesti säädetty tehtävä on saarnata Jumalan sanaa, kuulivat ihmiset tai olivat kuulematta. Heidän tehtävänsä on saarnata pelkäämättä ihmisten sanoja ja arkailematta heidän kasvojansa. Heidän tehtävänsä on kuulla, mitä Herra heille sanassaan sanoo, sisäistää Hänen sanansa, tai – niin kuin Herra profeetta Hesekielille sanoo – aivan syödä Hänen sanansa. Sitten heidän tehtävänsä on puhua tämä pyhä sana ihmisille. (Vrt. Hes. 2:4–8; 3:1–3, 8–11.) Näin Jumala tahtoo tänäänkin tuoda ikuisen pelastuksen valtakuntansa lähelle, kaikkien maailman ihmisten ulottuville. Mutta saako Jumalan valtakunta siis tulla heitä lähelle? Saarnaavatko, opettavatko ja puhuvatko seurakunnan paimenet niin kuin heidän tulisi? Tänään tahdon vakavasti kehottaa teitä, Jumalan seurakunta: Rukoilkaa pastorinne puolesta. Rukoilkaa, että hän voisi oikein toimittaa Herralta saamaansa virkaa. Rukoilkaa, että kun pastori tekee työtään saarnanvalmistuskammiossaan, saarnatuolissa ja alttarilla, kun hän tekee työtään seurakuntalaisten kodeissa, suuntansa kadottaneiden etsijöiden kodeissa, uskovien kuolinvuoteiden ääressä, katumattomien syntisten kuolinvuoteiden ääressä tai vaikkapa junassa vastatessaan vierustoverin kysymyksiin, rukoilkaa, että hän silloin voisi vastustaa lihallista mieltään, joka taistelee Jumalan sanaa vastaan. Rukoilkaa pastorillenne Jumalan armoa ja Pyhän Hengen johdatusta, että hän näissä tilanteissa voisi vastustaa lihallista velttouden henkeä, joka tahtoo päästä helpolla ja miellyttää enemmän kuulijoita kuin Jumalaa. Tätä rukoilkaa omalle pastorillenne, sekä myös koko kirkkomme piispalle ja kaikkien seurakuntiemme pastoreille. Tämä on hyvin tärkeää, sillä muutoin siellä, missä Jumala tahtoi antaa valtakuntansa tulemaan ihmisiä lähelle, se jää tulematta.

Ja samalla: Myös kaikille muillekin kirkkoruumiinsa jäsenille Kristus on antanut omat tehtävänsä. Kaikille omilleen Hän on lisäksi antanut tehtävän olla aina valmiina vastaamaan sanansa perusteella jokaiselle, joka heiltä kysyy sen toivon perustusta, joka heissä on (1. Piet. 3:15). Rukoilkaa siis herkeämättä myös oman itsenne puolesta ja koko seurakunnan puolesta. Rukoilkaa, että pysyisitte uskollisina Jumalan sanalle ja sen todistukselle sillä omalla paikallanne, johon Herra viisaudessaan on teistä itse kunkin asettanut. Näin Jumalan valtakunta saa Hänen sanansa kautta tulla lähelle myös kaikkia niitä, jotka Hän on asettanut elämään ja työskentelemään teidän lähellänne.

Nyt on aika tehdä parannus ja uskoa evankeliumi

Se seikka, että jumalallisesti ennalta määrätty Aika on täyttynyt, ja Jumalan valtakunta on tullut lähelle, nostaa eteemme vielä yhden tärkeän asian. Ajan luonteeseen siis kuuluu, että se kuluu. Toisin sanoen se, mitä nyt on, jää menneisyyteen. Kun Jeesus siis sanoo Aika on täyttynyt, ja Jumalan valtakunta on tullut lähelle, tarkoittaa tämä yhtäältä sitä, että juuri nyt on se aika, jolloin Jumalan valtakunta on tullut lähelle niin, että siitä voidaan päästä osalliseksi. Toisaalta tämä tarkoittaa kuitenkin myös sitä, että tämä aika ei jatku loputtomasti – silloinhan ei voitaisi puhua ajasta tai ajankohdista, vaan ikuisuudesta.  Kuitenkin Herra puhuu tietystä ajasta. Jumalan antama ajankohta sinun ja lähimmäisesi pelastukselle on tänään, juuri nyt. Sinä et tiedä, antaako Luojasi sinulle aikaa tässä maailmassa vuosia, kuukausia, viikkoja, päiviä, vaiko vain joitakin hetkiä. Sinä et myöskään tiedä, milloin koko maailman aika päättyy ja Kristus, kaikkeuden Herra tulee takaisin kunniassaan, tuomitsemaan elävät ja kuolleet. Mutta se on varmaa, että aikaa ei ole enää paljon. Kuule siksi, mitä apostoli sanoo: Katso, nyt on otollinen aika, katso, nyt on pelastuksen päivä. (2. Kor. 6:2) Ota siis vaari tästä hetkestä!

Mutta miten se tapahtuu? Miten sinun tulee ottaa vaarin tästä ajankohdasta, jolloin Jumala on Pojassaan tuonut valtakuntansa sinun lähellesi? Jeesus sanoo sen. Hän sanoo:  tehkää parannus ja uskokaa evankeliumi. (Mark. 1:15b) Toisin sanoen, tunnusta juuri nyt ja joka aika Jumalalle syntisi. Tunnusta Jumalalle se tosiasia, että sinä et itse voi tulla Hänen luokseen, vaan että tarvitset sitä, että Hän armossaan, Kristuksessa tuo tänäänkin iankaikkisen valtakuntansa sinun lähellesi, että voit tulla siitä osalliseksi. Ja usko sitten myös evankeliumi! Usko Jeesukseen, jossa Jumalan valtakunta juuri tänäkin pelastuksen päivänä ja hetkenä tulee sinun luoksesi, sanan saarnassa ja Herran pyhässä ehtoollisessa. Usko nyt Kristukseen, Jumalan iankaikkiseen Poikaan, joka on jo kerran, ennalta määrättynä aikana tullut ihmiseksi aikaan, sovittaakseen sinun, ajallisen ihmisen synnit ja pelastaakseen sinut. Usko Häneen, joka juuri tänäänkin, tänä pelastuksen päivänä armonvälineissään tuo sinulle tämän syntien anteeksiantamisen lahjan. Usko Kristukseen! Niin sinä olet valmiina ottamaan vastaan sen hetken, jolloin Jumalan ennalta määrämä aika päättyy, ja on vain ikuisuus. Silloin sinä saat nostaa pääsi pystyyn, sillä olet jo osallinen ikuisuudesta Jumalan valtakunnassa. Aamen.

(Saarna on pidetty Samuelin luterilaisessa seurakunnassa Lahdessa 14.1.2018.)

1. sunnuntai loppiaisesta (3. vsk), Luuk. 3:15–18, 21–22

Tuli, Pyhä Henki ja tuli

Johdanto

Päivän evankeliumissa pyhä Luukas kirjoittaa tapauksesta, jossa Kristus tuli Johannes Kastajan kastettavaksi Jordan-virralle. Evankelista on kuitenkin tallettanut meille myös ne sanat, jotka Johannes ennen tätä ainutkertaista kastetapahtumaa lausui. Profeetta puhui siitä, mitä Jeesus, tuo kohta tuleva Messias olisi tekevä. Tässä yhteydessä Hän puhui tulesta. Sitten hän puhui myös Pyhästä Hengestä ja tulesta. Tänään keskitymme tarkastelemaan mitä tämä kaikki merkitsee.

Tuli

Ensin kiinnitämme huomion Kastajan sanoihin, jotka hän Jeesuksesta sanoo: Hänellä on viskimensä kädessään, ja hän puhdistaa puimatanterensa ja kokoaa nisut aittaansa, mutta ruumenet hän polttaa sammumattomassa tulessa. (Luuk. 3:17) Moni teistä varmaankin tuntee viljan puimisen käytäntöjä. Itse tunnen asiaa lähinnä siinä määrin, mitä olen oppinut ihmetellessäni naapurin sedän leikkuupuimuria pellon laidassa, tai lukiessani Koiramäen talossa -kuvakirjaa. Joka tapauksessa me ymmärrämme, että Johannes puhuu tässä tilanteesta, jossa vilja on korjattu pellolta ja sitten puitu. Kysymys on siis siitä, että korjatun vehnän tähkistä on nyt erotettu jyvät aittaan talletettaviksi. Sen sijaan ravinnoksi kelpaamaton puimajäte, jäljelle jääneet oljet ja akanat on voitu erottaa hävitettäväksi. Tämä hävittäminen on määrä toimittaa polttamalla.

Tällä kielikuvalla Johannes viittaa viimeiseen päivään, tuomiopäivään. Tuona päivänä  Ihmisen Poika tulee kirkkaudessaan ja kaikki enkelit hänen kanssaan, silloin hän istuu kirkkautensa valtaistuimelle. Ja hänen eteensä kootaan kaikki kansat, ja hän erottaa toiset toisista, niinkuin paimen erottaa lampaat vuohista. Niille, joita Herra kutsuu lampaikseen, Hän antaa omaksi taivasten valtakunnan. Nuo toiset Hän puolestaan lähettää siihen iankaikkiseen tuleen, joka on valmistettu perkeleelle ja hänen enkeleillensä. (Matt. 25:31–32, 34, 41) On huomattava, että siinä missä Herra itse siis puhuu lampaiden ja vuohien erottamisesta, Johannes Kastaja puolestaan puhuu nyt jyvien ja ruumenien – siis akanoiden – erottamisesta. Itse asia on kuitenkin aivan sama: Kerran tulee viimeinen päivä. Tuona päivänä Herra erottaa kaikki ihmiset kahteen joukkoon. Toiset Hän ottaa talteen, niin kuin maanviljelijä kalliit jyvät aittaan. Nämä ihmiset pääsevät ikuiseen elämään, taivasten valtakuntaan. Sen sijaan noiden toisten ihmisten ikuisena päämääränä on sammumaton tuli.

Tämä asia koskee aivan jokaista ihmistä maailmassa, myös sinua. Kukaan ei vältä tätä viimeistä päivää; jokainen joutuu kerran kaikkivaltiaan Herran tuomioistuimen eteen. Ethän sinä silloin ole akanoiden puolella?

Mutta ehkä sinä kysyt: Keitä sitten ovat nuo ihmiset, joita Johannes kutsuu akanoiksi? Vastaus on yksinkertainen. Se on kirjoitettuna Jumalan sanassa. Psalmistan suulla Pyhä Henki lausuu: Autuas se mies, joka ei vaella jumalattomain neuvossa eikä astu syntisten teitä eikä istu, kussa pilkkaajat istuvat, vaan rakastaa Herran lakia ja tutkistelee hänen lakiansa päivät ja yöt! Hän on niinkuin istutettu puu vesiojain tykönä, joka antaa hedelmänsä ajallaan ja jonka lehti ei lakastu; ja kaikki, mitä hän tekee, menestyy. Niin eivät jumalattomat! Vaan he ovat kuin akanat, joita tuuli ajaa. Sentähden eivät jumalattomat kestä tuomiolla eivätkä syntiset vanhurskasten seurakunnassa. Sillä Herra tuntee vanhurskasten tien, mutta jumalattomain tie hukkuu. (Ps. 1) Tässä Jumalan omista tosin käytetään eri kuvausta kuin päivän evankeliumissa: nyt heitä ei kutsutakaan jyviksi, jotka otetaan talteen, vaan puiksi, jotka on istutettu veden ääreen. Mutta tuohon toiseen ryhmään kuuluvia ihmisiä Pyhä Henki kutsuu nimenomaan akanoiksi. He ovat akanoita, joita tuuli ajaa. Näetkö nyt, mihin perustuu ihmisten erotteleminen näihin kahteen ryhmään? Toiset ovat kuin puita, joilla on juuret. Missä ne juuret ovat? Jumalan sanassa. Toisin sanoen, niin kuin pohjavesi pääsee juurten välityksellä elävöittämään puun rungon, oksat ja lehdet, sekä saamaan aikaan hedelmienkin syntymisen, niin myös Jumala sanansa kautta antaa Hänen sanaansa juurtuneille ihmisille elämänsä, sekä vaikuttaa heissä myös Hengen hedelmien syntymisen. Ja koska näillä ihmisillä on juuret Jumalan sanassa, he eivät maailman kiusausten tuulten keskelläkään horju, vaan pysyvät aina pystyssä. Nuo toiset ihmiset sen sijaan eivät elä Jumalan sanan yhteydessä. Siksi he eivät myöskään voi olla osallisia Jumalan elämästä, jonka Hän tahtoisi sanansa kautta heillekin antaa. He eivät kuule Jumalan tahtoa, vaan toimivat sitä vastaan. Sen vuoksi psalmista kutsuukin heitä ”väärin eläviksi” tai ”jumalattomiksi” (הָרְשָׁעִ֑ים hā-reshā´im). Jumalan muuttumaton ja sanassa ilmoitettu tahto ei heille kelpaa kasvualustaksi. Päinvastoin, he elävät niiden himojen ohjaamina, joita heidän lihallisessa mielessään kulloinkin sattuu esiintymään. Aivan kuin akanat kevyesti lentelevät tuulen mukana sinne tänne, nämäkin ihmiset lentelevät maailman houkutusten ja himojensa mukana tähän nautintoon tai tuohon, tavoittelemaan elämänsä täytettä tästä tai tuosta itse keksitystä elämänparantelukeinosta, ulkonäkönsä muuntelemisesta, sukupuolen valitsemisesta tai vaikka mistä.

Mutta kerran tulee viimeinen päivä. Ja niin kunkin teko on tuleva näkyviin; sillä sen on saattava ilmi se päivä, joka tulessa ilmestyy, ja tuli on koetteleva, minkälainen kunkin teko on. (1. Kor. 3:13) Ehkä sinäkin, rakas kristitty, kauhistut tätä sanaa. Hyvä: kauhistu vain syntejäsi ja lihallisen mielesi turmeltuneisuutta, kun Jumalan erehtymätön sana sen kaiken sinulle osoittaa. Totta onkin, että et ole täyttänyt Jumalan pyhää tahtoa. Siksi sinä kyllä oletkin ansainnut joutua sammumattomaan tuleen. Mutta älä, ystävä hyvä, kuitenkaan jää tämän kauhun valtaan, vaan palaa pikemminkin aina Jumalan sanaan! Tunnusta Jumalan lain sanan äärellä syntisi. Ota sitten vastaan myös evankeliumi Kristuksesta, ja usko kaikki syntisi anteeksi Hänen tähtensä, joka on jo sovittanut sen kaiken. Kuule sitten myös jatkuvasti Jumalan sanaa, lue sitä säännöllisesti kotonasi. Elä koko ajan sanan yhteydessä ja juurru siihen. Niin Herra itse pitää sinut elävän vetensä yhteydessä, juurtuneena elämän lähteen ääreen. Silloin sinä et joudu kuivien akanoiden joukkoon, lentelemään himojesi mukana. Et myöskään viimeisenä päivänä joudu heitettäväksi tuleen. Niille sen sijaan, jotka eivät Jumalan eläväksitekevää evankeliumin sanaa kuule, ei ole muuta loppua kuin iankaikkinen, sammumaton tuli. Näinhän apostoli sanookin: Herra Jeesus ilmestyy taivaasta voimansa enkelien kanssa tulen liekissä ja kostaa niille, jotka eivät tunne Jumalaa eivätkä ole kuuliaisia meidän Herramme Jeesuksen evankeliumille. (2. Tess. 1:7b–8)

Pyhä Henki ja tuli

Toiseksi: Päivän evankeliumista me kuulimme myös, miten Johannes Kastaja puhuu toisestakin tulesta. Hän sanoo: Minä kastan teidät vedellä, mutta on tuleva minua väkevämpi, jonka kengänpaulaakaan minä en ole kelvollinen päästämään; hän kastaa teidät Pyhällä Hengellä ja tulella. (Luuk. 3:16b–c) Mitä profeetta näillä merkillisillä sanoilla tarkoittaa? Millä tavalla Kristus kastaa Pyhällä Hengellä? Entä tulella?

Jotta voimme ymmärtää tämän asian oikein, on ensin katsottava, mitä Kristus on ennen tätä kastamistoimintaansa tehnyt. Hän on Jumalan Poika, Jumala ja ihminen, jossa ei ole syntiä (Hepr. 4:15), eikä siis myöskään mitään parannuksen tarvetta. Kuitenkin Hän on tullut parannuksen kasteelle. Hän ei ole tehnyt tätä omien syntiensä vuoksi – eihän sellaisia olekaan! Hän on tullut parannuksen kasteelle ottaakseen päälleen sinun syntivelkasi ja minun, ja tehdäkseen parannusta meidän synneistämme, aivan kuin ne olisivat Hänen syntejään. Nuo synnit – koko maailman syntitaakan! – Hän on kantanut ruumiissansa ristinpuuhun (1. Piet. 2:24). Sinut syntisen Hän on lunastanut kokonaan synneistäsi. Kalliilla sovintoverellään Hän on ostanut sinut turhasta, isiltä peritystä ja syntisestä vaelluksestasi (1. Piet. 1:18–19). Toisin sanoen: Jumalan Poika Jeesus Kristus on tullut Jumalan Karitsaksi, joka ottaa pois maailman synnin (Joh. 1:29). Ja juuri Jumalan täydellisenä uhrikaritsana Hän on suostunut teurastettavaksi ja poltettavaksi ristin uhrialttarilla, kastettavaksi Jumalan vihan tulikasteella (vrt. Luuk. 12:49–50). Tämän kaiken Hän on nyt tehnyt ja kertakaikkisesti loppuun saattanut (vrt. Joh. 19:30). Miksi? Siksi, että sinä et syntiesi tähden joutuisi viimeisenä päivänä poltettavaksi sammumattomassa tulessa, vaan että sinun syntisi olisi anteeksiannettu.

Mutta sitten kun Kristus on täyttänyt tämän lunastustyönsä, on Hän myös alkanut kastaa Pyhällä Hengellä ja tulella. Näinhän Johannes oli edeltä sanonut: Minä kastan teidät vedellä, […] hän kastaa teidät Pyhällä Hengellä ja tulella.

Tällä Johannes ei nyt tarkoita sitä, että hänen suorittamansa kaste olisi ollut ainoastaan jokin inhimillinen toimitus tai pelkkä merkki ihmisten tekemästä parannuksesta. Ei niin. Jos tässä Jordanilla annetussa parannuksen kasteessa ei olisi ollut Jumalan työ mukana, ei se olisi myöskään voinut vaikuttaa ihmisissä syntien anteeksisaamista, ja kuitenkin sana toisessa kohdassa nimenomaan sanoo, että Johannes Kastaja saarnasi erämaassa parannuksen kastetta syntien anteeksisaamiseksi. (Mark. 1:4) Mutta Johanneksen kaste oli siinä mielessä vähäisempi kuin Jeesuksen suorittama kaste, että siinä oli kyse vasta Jeesuksen toimintaa valmistavasta työstä. Johanneksen kaste tasoitti ihmisten sydämissä tietä Jeesukselle, joka oli juuri tulossa.

Kristuksen ylösnousemuksen ja taivaaseenastumisen jälkeen Pyhä Henki sitten vuodatettiin koko täyteydessään siten, että Hänestä voidaan tulla osalliseksi joka paikassa, missä vain Jumalan sanaa saarnataan ja pyhää kastetta käytetään. Nyt me kysymme: Missä tämä tapahtui? Missä Pyhä Henki vuodatettiin? Sinä varmasti muistat sen. Niin kuin Kristus oli omilleen luvannut (Luuk. 24:49; Joh. 14:16, 26; 16:7; Ap. t. 1:8), Herra taivaaseen astumisensa jälkeen, ensimmäisenä kristillisenä helluntaina lähetti heidän päälleen Pyhän Hengen. Tästä Pyhä Luukas kirjoittaa: Ja tuli yhtäkkiä humaus taivaasta, niinkuin olisi käynyt väkevä tuulispää, ja täytti koko huoneen, jossa he istuivat. Ja he näkivät ikäänkuin tulisia kieliä, jotka jakaantuivat ja asettuivat heidän itsekunkin päälle. (Ap. t. 2:2–3) Tuliset kielet jakaantuivat, hän sanoo. Ne olivat siis peräisin yhdestä ja samasta juuresta, samasta lähteestä: yksi ja sama Puolustaja, Jumalan Pyhä Henki tuli opetuslasten päälle. Eikä kyse ollut ainoastaan jostakin hetkellisestä hurmostilasta – puhumattakaan juopumuksesta, josta jotkut kyllä opetuslapsia syyttivät (Ap. t. 2:13). Päinvastoin, Luukas kirjoittaa näistä tulisista kielistä, että ne asettuivat heidän itsekunkin päälle. Hän käyttää tässä teonsanaa, joka tarkoittaa paitsi asettumista, myös istuutumista tai jäämistä. Toisin sanoen, kun Herra lähetti Pyhän Hengen taivaasta Kristuksen opetuslasten päälle, Hän tuli heidän luokseen ja päälleen jäädäkseen. Juuri tässä täyttyi historiallisella ja ainutkertaisella tavalla se, mitä Johannes oli edeltä sanonut Kristuksen työstä: hän kastaa teidät Pyhällä Hengellä ja tulella.

Mutta jotta ymmärtäisimme, miten tämä asia liittyy meihin, on meidän vielä lopuksi katsottava, mitä tästä kaikesta seurasi. Kun Pyhä Henki helluntaina vuodatettiin opetuslasten päälle, mitä he alkoivat tehdä? Varmasti muistat, että he alkoivat puhua eri kielillä. Mutta muistatko mitä he puhuivat? Eri kansoista tulleet ihmiset todistivat, että he kuulivat kukin opetuslasten puhuvan heidän omalla kielellään Jumalan suuria tekoja (Ap. t. 2:11). Ja välittömästi tämän jälkeen astui esiin Pietari muiden yhdentoista apostolin kanssa, ja alkoi saarnata (Ap. t. 2:14). Hän saarnasi juutalaisille Jumalan lakia: he olivat syyllistyneet Kristuksen, Jumalan Pojan surmaamiseen (Ap. t. 2:22–23, 36c). Mutta hän saarnasi myös, että Jumala oli herättänyt Poikansa kuolleista (Ap. t. 2:24–36b). Kun Herran apostoli tätä saarnasi, kertoo Luukas: Kun he tämän kuulivat, saivat he piston sydämeensä ja sanoivat Pietarille ja muille apostoleille: ”Miehet, veljet, mitä meidän pitää tekemän?” (Ap. t. 2:37) Jumalan laki osoitti saarnan kuulijoille heidän syntisyytensä ja pahat tekonsa. He tajusivat, että omine avuineen heillä ei olisi muuta loppua kuin ero Jumalasta ja ikuisuus sammumattomassa tulessa, tuossa, jossa Herra polttaa akanat. Pietarin kuulijoissa syntyi tilaus armolle. Mitä apostoli heille vastasi? Missä oli apu? Luukas kirjoittaa: Niin Pietari sanoi heille: ”Tehkää parannus ja ottakoon kukin teistä kasteen Jeesuksen Kristuksen nimeen syntienne anteeksisaamiseksi, niin te saatte Pyhän Hengen lahjan. Sillä teille ja teidän lapsillenne tämä lupaus on annettu ja kaikille, jotka kaukana ovat, ketkä ikinä Herra, meidän Jumalamme, kutsuu.” (Ap. t. 2:38–39) Apu syntiin ja kuolemaan oli pyhässä kasteessa. Oikeastaan nämä apostolin sanat antavat ymmärtää, että ”kun kastetaan Jumalan nimeen, kastetta eivät suorita ihmiset, vaan Jumala itse. Vaikka välikappaleena siis onkin ihmiskäsi, se on silti todella Jumalan oma teko.” (Iso katekismus IV 10; ks. myös IV 35.) Kasteessa Jumala itse antaa syntiselle hänen syntinsä anteeksi sekä Pyhän Hengen lahjan. Siksi kaste on myös pelastuksen lahjoittamisen väline, ”sillä missä on syntien anteeksianto, siinä on myös elämä ja autuus.” (Vähä katekismus VI 6.)

Näin asia on yhä tänäkin päivänä: Kristuksen asettama pyhä kaste on se väline ja se paikka, jossa Hän itse kastaa Pyhällä Hengellä ja tulella. Siinä Hän lahjoittaa Pyhän Henkensä. Siinä Hän lahjoittaa Golgatalla saamansa Jumalan vihan tulikasteen hedelmän, syntien anteeksiantamisen. Siinä Hän lahjoittaa vanhurskautensa ja ikuisen elämän Jumalan yhteydessä. Älä siis sinäkään, rakas kristitty, etsi Pyhän Hengen kastetta tai Jumalan tulta muualta kuin kasteestasi, jolla Kristus on sinut kerran kastanut. Siinä Hän on kastanut sinutkin Pyhällä Hengellä ja tulella. Siinä Pyhä Henki on asettunut ja jäänyt sinun päällesi, tullut sydämeesi asumaan. Sinä olet tullut osalliseksi syntien anteeksiantamisesta Kristuksessa, Hänen vanhurskaudestaan ja ikuisesta elämästään. Tämä kasteen lahja on voimassa tänäänkin! Siksi saat kaikissa kiusauksissasi, synneissäsi ja hädässäsi palata aina kasteeseesi, luottaa siinä sinulle lahjoitettuun Kristuksen ansioon ja sanoa: ”Olen kuitenkin kastettu, ja jos minut kerran on kastettu, minulle on myös luvattu, että minä pelastun, että sieluni ja ruumiini saavat iankaikkisen elämän.” (Iso katekismus IV 45.) Kiitos Jumalalle hänen sanomattomasta lahjastaan! (2. Kor. 9:15). Aamen.

(Saarna on pidetty Samuelin luterilaisessa seurakunnassa Lahdessa 7.1.2018.)

Loppiainen, Matt. 2:1–12, neljäs saarna

Lahjoja Jeesukselle

Ihmisten lahjat Jeesukselle?

Nykyään monet kristityt puhuvat paljon itsensä, kuuliaisuutensa tai ylistyksensä antamisesta Jeesukselle. On myös olemassa lukemattomia seurakuntia, joissa tällaista kristittyjen antautumista Jumalalle, Hänen palvomistaan ja ylistämistään pidetään jumalanpalveluksen keskeisimpänä sisältönä. Vaikuttaa siltä, että monille yksi kristillisen uskon tärkeimmistä asioista on se, mitä me ihmiset voimme Herralle lahjoittaa.

Mitä lahjoja sinulla on tuoda Jeesukselle? Tuletko sinä Hänen eteensä varmana siitä, että ne lahjat, joita Hänelle tuot, miellyttävät Häntä? Onko sinulla Hänelle tuotavana varauksetonta antautumista, täydellistä palvontaa ja ylistystä? Vai olisiko kuitenkin niin, että sydämessäsi on monenlaista muutakin? Eikö siellä ole epäluottamusta Jumalaa ja Hänen hyvyyttänsä kohtaan, haluttomuutta huutaa Häntä avuksi kaikessa hädässä, haluttomuutta ja kuulla Hänen sanaansa, kunnioituksen puutetta Jumalan lahjoittamia vanhempia ja esivaltaa kohtaan, kateellisuutta paremmin pärjäävää työtoveria tai sukulaista kohtaan, vihaa ja katkeruutta, lihallista himoa ja silmien himoa, tavaran ja omaisuuden himoa, välinpitämättömyyttä lähimmäisen maineesta, ja niin edelleen? Huomaatko miten erinomaisia lahjoja sinulla on tuotavana Herralle, joka näkee sinun sydämeesi?

Tietäjien lahjat Jeesukselle

Loppiaisen evankeliumista kuulimme, miten itäisen maan tietäjät toivat Jeesus-lapselle kalliita lahjoja. Pyhä Matteus kirjoittaa: Niin he menivät huoneeseen ja näkivät lapsen ynnä Marian, hänen äitinsä. Ja he lankesivat maahan ja kumarsivat häntä, avasivat aarteensa ja antoivat hänelle lahjoja: kultaa ja suitsuketta ja mirhaa. (Matt. 2:11)

Millaisia nämä tietäjien lahjat olivat? Jokainen varmasti ymmärtää, että kulta, tuo harvinainen jalometalli on lahjoista kalleimpia. Suitsukkeella puolestaan tarkoitetaan senkaltaista ainetta, josta Toisessa Mooseksen kirjassa sanotaan näin: Ja Herra sanoi Moosekselle vielä: Ota itsellesi hyvänhajuisia aineita, hajupihkaa, simpukankuorta, tuoksukumia, näitä hyvänhajuisia aineita, ja puhdasta suitsuketta, yhtä paljon kutakin lajia, ja tee niistä suitsutus, höystesekoitus, jollaista voiteensekoittaja valmistaa, suolansekainen, puhdas ja pyhä. (2. Moos. 30:34–35) Tätä hyväntuoksuista ainetta oli tarkoitus käyttää polttamalla. Israelin vanhan liiton temppelissä sitä käytettiin Jumalan käskyn mukaan suitsutusalttarilla, jonka päältä toimitettiin suitsutusuhri Herran edessä kahdesti päivässä aamulla ennen polttouhria ja illalla sen jälkeen (2. Moos. 30:7). Mirha taas on Arabiassa ja Etiopiassa kasvavan mirhamipuun pihkaa, jossa on voimakas tuoksu. Vanhan testamentin aikana mirhaa sekoitettiin pyhään öljyyn, jota käytettiin temppelissä (2. Moos. 30:23–25). Lisäksi sitä käytettiin yleisesti myös tuoksuaineena (Kork. v. 5:13) sekä suitsukkeena. Nämä kolme, kulta, suitsuke ja mirha olivat tuona aikana kaikkein arvokkaimpia lahjoja. Ne olivat lahjoja, joita oli tapana tuoda kuninkaille ja muille arvohenkilöille. Tietäjät matkustivat pitkän matkan itäisiltä mailta Betlehemiin nimenomaan sitä varten, että voisivat kumartaa äsken syntynyttä juutalaisten kuningasta (Matt. 2:1–2). Siksi onkin ymmärrettävää, että he myös halusivat tuoda Jeesukselle arvokkaita, juuri kuninkaan arvolle sopivia lahjoja.

Tietäjien lahjat ja Jeesuksen lahjat ihmisille

Tietäjien lahjat olivat kuitenkin siinä määrin tyypillisiä kuninkallisia lahjoja, ettei niiden perusteella ole mahdollista sanoa paljoakaan näistä miehistä itsestään saati siitä, mistä maasta he aivan tarkkaan ottaen tulivat. Keskeisintä tietäjien lahjoissa ei lienekään se, mitä ne kertovat niiden antajista. Voitaisiin kysyä, eikö keskeisintä heidän lahjoissaan ole pikemminkin se, mitä ne kertovat niiden saajasta.

Tätä asiaa on selittänyt muiden muassa kirkkoisä Irenaios, toisella vuosisadalla elänyt Lugdunumin piispa. Irenaios opettaa tietäjien lahjoista seuraavasti: Kulta tarkoittaa sitä, että Jeesus Kristus on kuningas, jonka herruus on loputon. Suitsuke puolestaan osoittaa Hänen olevan Jumala, joka tunnetaan Juudassa, ja joka näyttäytyy niille, jotka eivät Häntä etsi. Mirha taas tarkoittaa sitä, että Jeesus oli kuoleva kuolemanalaisen ihmissuvun puolesta ja että Hänet haudattaisiin sen puolesta. (Adversus haereses III 9, 2.) Me emme tosin tiedä, ajattelivatko tietäjät itse lahjojensa merkitystä näin pitkälle. Sitä Raamattu ei meille kerro. On kuitenkin mahdollista nähdä kullan viittaavan Kristuksen kuninkuuteen, onhan kuninkailla kultaiset kruunut ja valtikat, sekä kullalla koristellut palatsit. Lisäksi on mahdollista nähdä suitsukkeen viittaavan Kristuksen jumaluuteen, poltettiinhan suitsuketta vanhassa liitossa nimenomaan Jumalan edessä, Hänen temppelissään. Edelleen on aivan sopivaa ymmärtää mirhan viittavan Kristuksen kuolemaan. Kertoohan Raamattu, että kun Jeesus oli kuollut ristillä, Nikodemus toi mirhan ja aloen seosta noin sata naulaa. Niin he ottivat Jeesuksen ruumiin ja käärivät sen hyvänhajuisten yrttien kanssa käärinliinoihin, niinkuin juutalaisilla on tapana haudata. (Joh. 19:39–40)

Tällä tavalla tietäjien lahjat siis kertovat Jeesuksesta Kristuksesta itsestään, tai oikeastaan niistä lahjoista, jotka Hän tuli antamaan meille lahjattomille ja syntisille. Merkillinen tapahtuma: tietäjät toivat kalliita aarteita Hänelle, jossa itsessään oli kätkettynä valtavien rikkauksien aarre. Tämän aarteen, oman itsensä kaikessa täyteydessään Jeesus tuli antamaan meille. Mikä se aarre siis oli? Kulta, suitsuke ja mirha osoittavat sen: Jeesus Kristus on iankaikkinen Jumala itse. Kuitenkin Hän tuli luomaansa maailmaan ihmiseksi, että voisi kantaa sinun, ihmisen syntivelan, sekä koko maailman syntivelan. Hän tuli ihmiseksi voidakseen kuolla ihmissuvun puolesta, joka synnin tähden oli joutunut kuolemanalaiseksi. Näin Kristus teki, että Hän – Jumalan Poika ja itse Jumala – sovittaisi meidän syntimme, ja että meillä ihmisillä olisi Hänessä pääsy vapaaksi synnin ja kuoleman orjuudesta. Hän tuli haudattavaksi, että voisi avata meille pääsyn haudoistamme iankaikkiseen elämään Jumalan taivaassa. Ja kun Hän oli noussut kuolleista, lausui Hän, että Hänelle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä (Matt. 28:18b). Hän siis sanoi olevansa kaikkein korkein Kuningas, kaikkivaltias maan ja taivaan Herra. Ja kun sinutkin on Hänen sanansa ja pyhän kasteen kautta tehty Hänen opetuslapsekseen ja jäseneksi Hänen pyhässä kirkkoruumiissaan (Matt. 28:19–20a), saat olla varma, että Hän, kaikkivaltias Jumala ja armollinen Herra tahtoo hyvänä Kuninkaana hallita ja johtaa myös sinun elämääsi hyvän tahtonsa ja loppumattoman viisautensa mukaan.

Mutta miksi Herra Jeesus on tehnyt kaiken tämän? Siksi, että Hän rakastaa sinua niin paljon. Juuri sinua Jeesus pitää kallisarvoisena aarteenaan ja lahjanaan, niin kuin kauppias, joka etsi kalliita helmiä, ja löydettyään yhden kallisarvoisen helmen hän meni ja myi kaikki, mitä hänellä oli, ja osti sen. (Matt. 13:45–46) Hän, Jumala, on tullut ihmiseksi etsiäkseen sinut, aarteensa. Hän on tullut ihmiseksi antaakseen koko elämänsä, koko itsensä lunnaaksi puolestasi, ostaakseen sinut kalliilla sovintoverellään vapaaksi turhasta, isiltä peritystä ja syntisestä vaelluksestasi (1. Piet. 1:18–19), ostaakseen sinut omakseen iankaikkisesti. Huomaatko? Jeesus on halunnut saada sinulta lahjaksi sinun kaiken syntisi, että Hän saisi pyhittää sinut ja koko seurakuntansa kalleimmaksi aarteekseen, puhdistaen sen, vedellä pesten, sanan kautta, saadakseen asetetuksi eteensä kirkastettuna seurakunnan, jossa ei olisi tahraa eikä ryppyä eikä mitään muuta sellaista, vaan joka olisi pyhä ja nuhteeton. (Ef. 5:26–27).

Jeesus on ottanut sinut omakseen – anna itsesi Hänelle!

Näin paljon Jeesus on tehnyt, että saisi sinut ja koko seurakuntansa omakseen, lahjakseen. Ja kun Hän on kerran kasteessa ottanut sinutkin omakseen, sinä saat nyt antaa ruumiisi ja koko itsesi Hänelle eläväksi, pyhäksi, Jumalalle otolliseksi uhriksi; tämä on teidän järjellinen jumalanpalveluksenne. (Room. 12:1) Tietenkään tällainen itsensä antaminen ei lähde sinusta itsestäsi tai omasta ratkaisustasi, vaikka moni kristittykin nykyään tahtoisi niin ajatella. Mutta nyt kun Jeesus on armostaan jo sovittanut syntisi ja ottanut sinut omakseen, saat uskon varmuudessa tulla Hänen eteensä ja yhä uudestaan antaa Hänelle sen, mikä onkin jo Hänen: oman itsesi kaikkineen. Ensin saat tuoda Jeesukselle kaikki syntisi. Hän tulee luoksesi sanassaan ja alttarinsa sakramentissa juuri sitä varten, että antaisi sen kaiken anteeksi. Ja kun Jeesus antaa syntisi anteeksi ja Pyhässä Hengessä vahvistaa uskoasi, saat sitten tuoda Hänelle myös rukouksen ja kiitoksen suitsuketta (vrt. Ps. 141:2; Ilm. 5:8), niin kuin sana sanookin: Uhratkaamme siis hänen kauttansa Jumalalle joka aika kiitosuhria, se on: niiden huulten hedelmää, jotka hänen nimeänsä ylistävät. (Hepr. 13:15) Jeesuksen omana saat antaa itsesi ja ylistyksesi Hänelle myös sillä tavalla, että palvelet lähimmäisiäsi sillä paikalla ja niissä kutsumuksissa, joihin Herra on sinut asettanut. Hän tahtoo antaa sinut ja koko seurakuntansa omana lahjanaan maailmalleen. Niin Hänen hyvyytensä sinun kauttasi ja seurakunnan kautta leviää tähän maailmaan sanoin ja Hänen mielensä mukaisin teoin. Älä siis väheksy hyvää ja Jumalalta saamaasi ajallista kutsumusta, millainen se sitten onkin. Hän ei ole turhaan antanut sinulle lahjojaan. Pikemminkin Hän tahtoo, että sinä virität palavaksi sen armolahjan, jonka olet Häneltä saanut (vrt. 2. Tim. 1:6). Tämä koituu Hänelle kunniaksi ja sinun lähimmäisellesi parhaaksi, jopa pelastukseksi.

Toki sinä kyllä varmasti myös huomaat, että tässä ajassa ja tässä ruumiissa tehtyinä sinun kiitoksesi ja ylistyksesi sekä muut hyvät tekosi ovat monella lailla vajaita, epäpuhtaita ja epätäydellisiä. Saat kuitenkin uskoa, että ne siitä huolimatta kelpaavat Jumalalle ja miellyttävät Häntä nimenomaan Kristuksen itsensä vuoksi, siis siksi, että uskon kautta Häneen sinä itse olet tullut Jumalalle mieluiseksi. (Ks. Yksimielisyyden ohje. Täydellinen selitys. 4. Hyvät teot, 8.) Kaikki on Hänen lahjaansa, joka on tullut meille lahjaksi. Hänelle, Jeesukselle Kristukselle, meidän Jumalallemme, täydelliselle syntiuhrillemme ja Kuninkaallemme olkoon ylistys ja kunnia aina ja iankaikkisesti. Aamen.

(Saarna on pidetty Samuelin luterilaisen seurakunnan loppiaisseuroissa Lahdessa 6.1.2018.)