1. adventtisunnuntai (3. vsk), Ilm. 3:20–22

Millä ovella Jeesus seisoo ja kolkuttaa?

Johdanto

Päivän pyhä epistola puhuu Herramme Kristuksen ”adventista” (lat. adventus), siis ”luokse tulemisesta” – tai ainakin siitä, että Hän haluaisi tulla. Jeesus sanoo: Katso, minä seison ovella ja kolkutan; jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, niin minä käyn hänen tykönsä sisälle ja aterioitsen hänen kanssaan, ja hän minun kanssani. (Ilm. 3:20)

Näiden sanojen äärellä pääkysymyksenämme on tänään: Millä ovella Jeesus seisoo ja kolkuttaa? Saarnan ensimmäisessä osassa katsomme monelle tuttua yksilökeskeistä tapaa ymmärtää nämä Jeesuksen sanat. Toisessa osassa tarkastelemme tätä tekstiä sen alkuperäisestä, yhteisöllisestä näkökulmasta käsin. Lopuksi luomme vielä katsauksen siihen, miten nämä kaksi näkökulmaa liittyvät toisiinsa.

Jeesus ihmisen sydämen ovella?

Katso, minä seison ovella ja kolkutan; jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, niin minä käyn hänen tykönsä sisälle ja aterioitsen hänen kanssaan, ja hän minun kanssani. Ensiksi siis: Näitä Herramme sanoja kuulee usein selitettävän kuvauksena siitä, miten ihmisestä tulee kristitty. Opetetaan, että Jeesus seisoo kääntymättömän ihmisen sydämen ovella ja kolkuttaa. Ihmisen pitäisi sitten omaehtoisesti avata sydämensä ovi ja päästää Herra sisälle.

Voisimme kuitenkin kysyä ensiksi: Jos Jeesus tarkoittaisi seisovansa ihmisen sydämen ovella kolkuttamassa, mistä ihminen voisi tietää tämän? Millaista kolkuttamista se olisi? Pitäisikö uskosta osattoman ihmisen esimerkiksi tunnustella sydämensä kokemuksia ja arvioida, mahtaisiko tämä nyt olla sitä kolkuttamista, josta Jeesus puhuu. Ei niin. Jumalan työtä, ”Pyhän Hengen läsnäoloa, vaikutuksia ja lahjoja ei saa eikä voi arvioida yksin […] sydämen tuntemusten perusteella.” (Yksimielisyyden ohje. Täydellinen selitys. 2. Vapaa tahto eli ihmisen kyvyt, 56.) Herramme tuleminen ihmisen luo tapahtuu paljon luotettavammalla tavalla, niin kuin aivan kohta kuulemme.

Toiseksi Jeesus puhuu tässä äänensä kuulemisesta. Hän sanoo: jos joku kuulee minun ääneni. On kyllä totta, että Herra varmasti tahtookin puhua kristityn sydämelle ja muistuttaa Häntä sitä siitä, mikä on Jumalan tahto. Kristittynä sinullakin, rakas veli ja sisar, on ehkä kokemusta tästä: Kun perkele, maailma tai oma lihasi houkuttaa sinua syntiin, Pyhä Henki muistuttaa sinua kymmenen käskyn sanoista, ja niin varoittaa sinua tottelemasta näitä kristillisen elämäsi vihollisia. Mutta huomaa: kääntymättömän ihmisen pelastuksen asiassa ei riitä se, että hän kuuntelee niitä ääniä, joita hän sydämessään kokee kuulevansa. Koska ihminen on luonnostaan syntinen ja vastustaa Jumalaa, nousee myös hänen sydämestään nousee kaikkea muuta kuin Jumalan tahdon mukaisia asioita: pahat ajatukset, haureudet, varkaudet, murhat, aviorikokset, ahneus, häijyys, petollisuus, irstaus, pahansuonti, jumalanpilkka, ylpeys, mielettömyys. (Mark. 7:21–22) Sen vuoksi Jumalan johdatuksen tai pelastuksen asiassa ei voi luottaa vain siihen ääneen, jonka sydämessään tuntee kuulevansa. Jumala onkin antanut juuri suullisen sanansa sekä sen julkisen saarnan siksi välineeksi, jonka kautta Hän lahjoittaa Pyhän Henkensä, joka Hänen tahtonsa mukaan vaikuttaa uskon niissä, jotka kuulevat tätä saarnattua evankeliumia (Augsburgin tunnustus V 1–2). Mutta koska myös kristityiksi tulleissa on vielä vanha lihakin jäljellä, on myös heidän kuultava ennemmin Jumalan ilmoitettua sanaa kuin luottaa sydämensä ääniin. Jos sinäkin Herran omana siis koet Pyhän Hengen puhuttelevan sydäntäsi ja niin johdattavan sinua tiettyihin asioihin, koettele sellainen aina Jumalan ilmoitetulla sanalla. Mikäli se on Jumalan johdatusta, se kyllä kestää tällaisen tarkastelun.

Kolmanneksi Jeesus puhuu oven avaamisesta. Hän sanoo: jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven. Jos Herra tässä tarkoittaisi sitä, että Hän seisoo ihmisen sydämen ovella, voitaisiin kysyä, miten ihminen voisi avata sydämensä oven Hänelle? Jumalan elämästä osaton ihminen ei omine voimineen voi eikä edes halua uskoa Jeesukseen, eikä siis myöskään ikään kuin avata ovea Hänelle. Oikein olisi kyllä sanoa näin: Kun Jeesus tulee ihmisen luo, Hän myös antaa äänensä kuulua niin, että ihminen voi kuulla sen. Juuri tämä Hänen äänensä, toisin sanoen Hänen eläväksi tekevä ja vaikuttava sanansa saa myös aikaan sen, että ihminen uskossa suostuu Herran tulemiseen. Mutta jos nyt Jeesus tässä epistolassa käskisi uskotonta ihmistä osallistumaan Hänen tulemiseensa avaamalla sydämensä oven Hänelle, niin missä ihmeessä hänen sydämessään olisi se ”kahva”, josta hänen pitäisi vääntää avatakseen sydämensä?

Tällaista raamatunselitystä seuratessaan monet ovat tulleet keksineeksi monenlaisiakin ”kahvoja”, joista ”vääntämällä” ovi Jeesukselle avataan. Itsekin muistan elävästi, kun reilut 21 vuotta sitten osallistuimme nuoren kihlattuni – nykyisen nuoren Rouvani – kanssa suureen kristilliseen nuortentapahtumaan, joka pidettiin täällä Lahdessa, suurhallilla. Noin pari vuotta aiemmin olin alkanut käydä raamattupiirissä tämän ihanan naisen kutsumana. Aluksi seitsemäntoistavuotiaan ihastuneen pojan motiivit osallistua tuohon piiriin saattoivat olla jossakin muualla kuin sanan lukemisessa. Mutta juuri tuossa raamattupiirissä Jumala sanansa kautta antoi minulle palavan halun päästä takaisin lapsuudessa saamaani uskoon. Aloin ahmia Raamattua valtavalla innolla. Minulla oli kuitenkin yksi vaikeus: koskaan en oikein käsittänyt, mistä ihmeestä löytäisin varmuuden että nyt olen oikeasti Jeesuksen oma, kristitty. Suurin odotuksin sitten tulinkin morsiameni kanssa tänne Lahteen, tuohon valtavaan nuortentapahtumaan. Halusimme osallistua erityisesti kuuluisan evankelistan pitämään tilaisuuteen. Jumalan sanaa puhuttiin, ja lopuksi seurasi odotettu hetki: Evankelista pyysi kaikkia niitä nostamaan käden, jotka halusivat tehdä ratkaisun ottaa Jeesus elämäänsä. Kaikkia kätensä nostaneita pyydettiin sitten tulemaan eteen, puhujakorokkeen alle. Siellä heidän puolestaan rukoiltaisiin ja he saisivat vahvistuksen uskolleen. Suuren jännityksen vallassa minäkin nostin käteni ja epävarmana lähdin muiden joukossa kävelemään kohti hallin etuosaa. Ajattelin: ”Nytkö se tapahtuu? Nytkö minä saan varmuuden siitä, että olen kristitty?” Minunkin puolestani rukoiltiin. Tämä oli varmasti oikein hyvä, kukapa meistä ei tarvitsisi esirukousta! Mutta mitään varmuutta tai vahvistusta en saanut siitä, että juuri nyt olisin kristitty. Täydellisen hämmennyksen vallassa kävelin kihlattuni kanssa ulos hallista. Ajattelin, että minussa täytyi olla jotakin vikaa, kun en osannut ottaa Jeesusta vastaan niin kuin nuo muut, saati olla yhtä varma uskostani Häneen. Miksi näin kävi? Missä vaikeus oli? Vastaus on yksinkertainen: Vaikeus oli siinä, että tuossa tilaisuudessa käytettiin ihmisten keksimää ”kahvaa”, josta vääntämällä sydän muka aukeaa ja Jeesus tulee sisään. Missään ei Jumalan sanassa ole käsketty, että pelastuakseen ihmisen pitää itse tehdä oma ratkaisunsa Jumalan puoleen, nostaa sen merkiksi kätensä tai noudattaa alttarikutsua. Missään ei sanassa myöskään ole luvattu, että kun ihminen itse toimii näin, hän saa siitä rauhan Jumalan kanssa ja levon sielulleen. Toki evankeliumia sanassa on kyllä käsketty saarnaamaan, mutta ei kuitenkaan keksimään omia, ihmistekoisia välineitä Jeesus-yhteyden saamiseksi. Siksi ei olekaan ihme, että niin minä yhdeksäntoistavuotiaana kuin moni muu yhä nykyäänkin, jotka tuijottavat omaan sisimpäänsä ja etsivät sieltä ”kahvaa” avatakseen sydämensä oven Jeesukselle, jäävät karmeaan epävarmuuteen pelastuksestaan. Moni vielä alkaa sitten täyttää tuota tyhjiötä omilla, itse valituilla teoillaan, saadakseen varmuuden siitä, että on kristitty. Rakkaat ystävät, karttakaamme tällaista ihmiskeskeistä oppia!

Nyt palaamme tekstiin: Neljänneksi Herra puhuu siitä, että Hän käy ihmisen luokse  sisälle. On kyllä aivan totta, että kun ihminen tulee Jeesukseen uskovaksi, siis kristityksi, silloin myös Jeesus itse tulee hänen luokseen hyvin läheisellä tavalla, jopa niin läheisellä, että aivan lukemattomissa kohdissa sana puhuu kristityistä veljinä ja pyhinä ”Kristuksessa” (ks. esim. Ef. 1:1; Fil. 1:1; Kol. 1:2). Kristityt ovat siis sellaisia, jotka ovat Kristuksessa. Kääntäen sanottuna: Kristus on myös itse heissä. Paavalin suulla Herra sanookin, että asuu uskon kautta omiensa sydämissä (Ef. 3:17). Toisessa kohdassa apostoli julistaa uskoville: Kristus teissä, kirkkauden toivo. (Kol. 1:27b) Mutta nyt on kysyttävä: Miten Jeesus tulee ihmisen sydämeen asumaan? Sitenkö, kun ihminen päättää itse valita vääntää jotakin kuvittelemaansa ”hengellistä kahvaa” sydämessään, avatakseen oven Hänelle? Ei niin. Kuten kuulimme, Jeesuksen tuleminen sydämeen ei riipu ihmisen omista uskonratkaisuista tai teoista. Jeesuksen tuleminen sydämeen on Hänen omaa armollista työtänsä. Tämän työnsä Hän tekee sillä tavalla, jonka Hän on itse säätänyt ja johon Hän on liittänyt sanansa lupaukset. Jeesus tulee ihmisen sydämeen pyhässä kasteessa. Herra itse kastaa ihmisen – itsessään irrallisen ja yksinäisen – oman yhden, pyhän, yhteisen ja apostolisen kirkkoruumiinsa jäseneksi Pyhässä Hengessä (1. Kor. 12:13). Kasteessa Hän siis liittää ihmisen omaan iankaikkiseen elämänyhteyteensä. Juuri kasteessa Jeesus tekee ihmisen yhteenkasvaneeksi itsensä kanssa, yhteenkasvaneeksi yhtäläisessä kuolemassa, mutta samoin myös yhtäläisessä ylösnousemuksessa (Room. 6:5).

Mutta vielä on jäljellä yksi kysymys. Viidenneksi: Jos Jeesus päivän epistolassa puhuisi ensisijaisesti seisomisestaan ihmisen sydämen ovella ja sitten tulemisestaan sisälle hänen sydämeensä, voitaisiin kysyä: Mitä tarkoittaisivat sanat: jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, niin minä käyn hänen tykönsä sisälle ja aterioitsen hänen kanssaan, ja hän minun kanssani? Toisin sanoen, millä tavalla ihminen aterioitsisi sydämessään Jeesuksen kanssa? Kuka tämän taitaisi selittää?

Jeesus seurakunnan ovella

Nyt me olemme ravistelleet tätä monelle tuttua tapaa tulkita näitä Jeesuksen sanoja. Ehkä täällä onkin joku, joka huolestuneena pohtii: ”Meneekö tässä nyt pohja kaikelta siltä, mitä olen Raamatusta oppinut?” Ole huoletta, rakas ystävä. Toiseksi nimittäin kuulemme, miten Jumalan sana itse antaa meidän ymmärtää tämän kohdan. Katsomme asiaa Herran omasta toiminnasta käsin, ja yhteisön näkökulmasta.

Kuten aina Raamattua luettaessa, on tämänkin kohdan yhteydessä ensin katsottava, kenelle Herra alun perin sanansa osoittaa. Muutamaa jaetta aiemmin Hän sanoo: Ja Laodikean seurakunnan enkelille kirjoita: ”Näin sanoo Amen, se uskollinen ja totinen todistaja, Jumalan luomakunnan alku” (Ilm. 3:14) Merkillinen sana: Herra puhuu Laodikean kaupungissa kokoontuneen seurakuntansa enkelille. Kuka tämä enkeli oikein on? Tässä ei ole kyse sellaisesta Jumalaa palvelevasta tulisesta henkiolennosta ja sanansaattajasta, jota yleensä kutsutaan enkeliksi (vrt. Hepr. 1:7). Miten evankelista Johannes olisi sellaiselle enkelille voinut kirjoittaakaan? Tässä on kyse toisenlaisesta sanansaattajasta. Tässä mainittu ἄγγελος (angelos) eli sanansaattaja on mies, jolle ylösnoussut Herra on antanut pyhän sanansa saattajan tehtävän ja viran seurakunnassaan. Jeesus puhuu tässä seurakunnan piispalle, eli pastorille. Tämän miehen toimittaman julkisen saarnatoimen kautta Herra itse haluaa puhua koko Laodikean seurakunnalle. Nyt juuri heille, omalle seurakunnalleen Hän tahtoo piispansa suulla sanoa: Katso, minä seison ovella ja kolkutan; jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, niin minä käyn hänen tykönsä sisälle ja aterioitsen hänen kanssaan, ja hän minun kanssani.

Mitä tämä kertoo meille? Ensinnäkin se kertoo, että Jeesus on jäänyt seurakuntansa oven ulkopuolelle. Miksi? Sen vuoksi, että Hänen sanaansa ei enää seurakunnassa julisteta puhtaasti, tai sen saarna on kokonaan vaiennettu. Kun Jumalan Poika tuli ihmiseksi, vanhan liiton omaisuuskansansa luo, sama Johannes kirjoittaa: Hän tuli omiensa tykö, ja hänen omansa eivät ottaneet häntä vastaan. (Joh. 1:11) Nyt on myös uuden liiton kansan, seurakunnan kohdalla käynyt yhtä murheellisesti: Laodikean seurakunta oli kyllä kuullut Jumalan sanaa. Heidänkin sydämensä oli ollut heissä palava, kun Herra oli puhunut heille sanassaan ja selittänyt heille kirjoitukset (vrt. Luuk. 24:32). Mutta nyt seurakunta on alkanut luottaa omaan erinomaisuuteensa hengellisten ihmisten joukkona (Ilm. 3:17a). Tässä itseriittoisuudessaan seurakunta on alkanut väheksyä Jumalan sanaa, joka yksin voi sytyttää sydämet palamaan. Siksi tämä ennen niin palava seurakunta on nyt jäähtynyt hengellisesti penseäksi, haaleaksi, välinpitämättömäksi (Ilm. 3:16). Lopulta se on laiminlyönyt kokonaan Jumalan sanan ja sen oikean saarnan. Niin se on hylännyt myös itsensä Herran, joka itse on sanassaan läsnä ja tahtoo sanansa kautta tulla omiensa tykö. Siksi Herra sanoo, että on jäänyt oman seurakuntansa ulkopuolelle, ja että ne, joiden luokse Hän tahtoi sanansa välityksellä tulla, ovat sulkeneet oven Hänen edestään.

Tässä on vakava varoitus meillekin, ettemme itseriittoisuudessamme hylkäisi Jumalan sanaa. Varoitus on tärkeä myös siksi, että tällainen sanasta luopuminen tapahtuu usein vähittäin, aluksi jopa melko huomaamattomasti. Kuitenkin luopuminen pienestäkin Jumalan selvän sanan ja evankeliumin opin kohdasta rikkoo opin ykseyden. Ellei parannusta tehdä, tämä johtaa sitten myös luopumiseen yhä uusista kohdista. Lopulta se tie, joka näytti olevan vain pari milliä sivussa oikeasta tiestä, pitkällä matkalla eroaa yhä kauemmas ja viimein johtaa Jumalan kansan aivan toiseen päämäärään kuin Jumalan sanan tie. Kuitenkin koska luopuminen siis tapahtuu usein vähittäin, saattaa seurakunta pitkiäkin aikoja pitää itseään Jumalan seurakuntana, vaikka se sanasta luopumalla olisi jättänyt Kristuksen ovensa ulkopuolelle, toisin sanoen luopunut Kristuksesta sekä Hänen anteeksiantavasta ja pyhittävästä läsnäolostaan.

Toki silloin, jos itse Kirkon Herra tällä tavalla jätetään seurakuntansa ulkopuolelle, voitaisiin kysyä, missä määrin tuo seurakunta ylipäätään voi enää pysyä Hänen seurakuntanaan. Tänäkin päivänä on monta sellaista seurakuntaa tai kirkkokuntaa, jotka  kantavat kristillisen kirkon nimeä, mutta sanasta luopumisen tähden ovat lakanneet olemasta osa Kristuksen Kirkkoa sanan varsinaisessa merkityksessä. Sanasta luopumisen tähden niistä on jäänyt jäljelle enää ainoastaan inhimillisen uskontohuoltolaitoksen kuori – joskin ehkä ulkoisesti loistelias sellainen. Mutta olivat ulkoiset puitteet miten mahtavat tahansa, Jumalan sanasta luopunut kirkko jää juuri sellaiseksi, kuin millaiseksi myös Herra Laodikean seurakuntaa kuvaa. Jumalan edessä he ovat viheliäisiä, kurjia, köyhiä, sokeita ja alastomia (Ilm. 3:17b). Tältä vaaralta ei yksikään seurakunta ole turvassa. Siksi meidänkin on vakavasti varottava, ettei Herra jää meidän seurakuntamme ulkopuolelle! Pitäkäämme kiinni siitä, että tässä seurakunnassa Jumalan sanaa saarnataan ja opetetaan sanan mukaan. Pitäkäämme kiinni siitä, että arkielämässämmekin kuulemme Jumalan sanaa ja viljelemme sitä perheissämme sekä lähipiirissämme. Pitäkäämme näin huolta siitä, ettei Herra joudu sanomaan meille, niin kuin Hän profeetta Samuelin kautta sanoi kuningas Saulille: Koska sinä olet hyljännyt Herran sanan, on myös hän hyljännyt sinut (1. Sam. 15:23b).

Mutta sitten toiseksi, päivän epistolassa on myös suuri ilosanoma. Tämä evankeliumi on juuri siinä, että Jeesus seisoo seurakuntansa oven ulkopuolella. Vaikka Hän siis on jäänyt oven ulkopuolelle, Hän ei kuitenkaan ole lähtenyt pois, vaan odottaa siellä edelleen. Vielä on armon aika! Katso, nyt on otollinen aika, katso, nyt on pelastuksen päivä. (2. Kor. 6:2b) Eikä Herra ainoastaan seiso seurakuntansa ovella, vaan Hän myös aivan kolkuttaa. Laodikean seurakunta on Hänelle kovin rakas. Juuri siksi Hän haluaa myös nuhdella ja kurittaa heitä lausumalla ääneen heidän karmean tilansa (Ilm. 3:19). Mutta Hän kolkuttaa tietenkin myös siksi, että Hän tahtoo tulla sisään näiden omiensa luo, jotka on jo kerran kasteessa ottanut omikseen. Mitä varten Hän haluaa tulla? Voidakseen antaa heidän syntinsä anteeksi! Herra tahtoo tulla seurakuntansa keskelle ja valmistaa heille pyhän aterian alttarillaan, todellisen ruumiinsa ja verensä aterian, jonka Hän itse tarjoilee heille heidän kaikkien syntiensä anteeksiantamiseksi. Juuri tätä todellisesti syötävää ja juotavaa pyhää ehtoollistaan Hän tarkoittaakin kun Hän sanoo seurakunnalleen: jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, niin minä käyn hänen tykönsä sisälle ja aterioitsen hänen kanssaan, ja hän minun kanssani. Juuri tällä tavalla Herra tahtoo tehdä yhä tänäänkin, myös tässä seurakunnassa: Ensin, messun alkupuolella Hän tahtoo sanansa kautta tulla seurakunnan keskelle – synninpäästön sanoissa, raamatunluvussa ja saarnassa. Sitten kun Hän näin saa tulla, valmistaa Hän messun toisella puoliskolla myös pöydän omilleen –  pyhän ruumiinsa ja verensä sakramentin!

Yksittäiset sydämet – yhtä Kristuksessa

Nyt tulemme saarnan viimeiseen osaan. Tämän kaiken äärellä joku saattaa ehkä nyt kysyä: ”Jos sinä kerran väität, että Jeesus puhuu tässä tekstissä vain seurakunnalleen, niin eikö Hän sitten muka tahtoisi olla tekemisissä yksittäisen kristityn sydämen kanssa? Kiellätkö sinä henkilökohtaisen Kristus-yhteyden merkityksen ja keskityt vain johonkin kaavamaiseen kirkkokristillisyyteen?”

Vastaan: Se, että Jeesus puhuu tässä epistolassa seurakunnalle ja haluaa tulla heidän luokseen, ei ota mitään pois siitä, että Hän puhuu jokaiselle henkilökohtaisesti ja haluaa tulla itse kunkin luokse. Pikemminkin päinvastoin! Kun me puhumme seurakunnasta ja Jumalan pelastavasta työstä, jota Hän tekee sen yhteydessä, me puhumme silloin myös tietenkin yksittäisten kristittyjen pelastuksen asiasta. Koostuuhan seurakunta nimenomaan Kristuksen yksittäisistä ruumiin jäsenistä, lauman lampaista ja viinipuun oksista. Mutta Kristuksen yhteydessä nämä yksittäiset jäsenet ovat yhtä. Oikein luterilainen raamatunselittäjä päivän epistolasta kirjoittaakin: ”Kiistatta me olemme tässä tekemisissä evankeliumin kutsun kanssa. Vapahtaja anoo ihmisiltä, että he antaisivat hänen tulla heidän elämäänsä ja sydämiinsä, niin että hän voisi tehdä heidät osallisiksi kaikista rakkautensa lahjoista.” (Becker, Siegbert W.: Kaukainen voittolaulu. Ilmestyskirjan selitys. Concordia. 2013.)

Kyllä Jeesus haluaa tulla jokaisen ihmisen sydämeen! Mutta keskeistä onkin kysyä miten Hän tämän tekee. Hän tekee sen nimenomaan siten, että Hän seurakunnassaan ja sen kautta saarnaa evankeliuminsa sanaa sydämille ja tekee ne yhdeksi omassa yhteydessään. Seurakunnassaan ja sen kautta Hän myös jakaa evankeliuminsa sanaa kasteessa ja niin liittää yhä uudet ihmiset sydämineen kaikkineen yhteen ja pyhään seurakuntaansa. Siellä Jeesus itse myös valmistaa pyhän ruumiinsa ja verensä anteeksiantavan aterian omilleen. Tämä ateria on uuden testamentin sinetti ja murheellisten sydänten lohtu. Sen välityksellä kirkkoruumiin Pää itse ”ruumiittaa” ja ”verettää” kristityt ruumiineen, sieluineen ja henkineen kaikkineen yhä tiiviimmin hengellisen ruumiinsa, seurakunnan yhteyteen, itseensä ja toinen toiseensa. (Vrt. Yksimielisyyden ohje. Täydellinen selitys. 7. Pyhä ehtoollinen, 44.) Ehtoollisen antama yhteys Kristuksen ruumiiseen saa aikaan juuri sen, että Hän asuu omissaan myös ruumiillisesti (Augsburgin tunnustuksen puolustus, X Herran ehtoollinen, 3).

Antakaamme siis Herramme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen päästä sisään tähänkin seurakuntaan ja pitää se aina omana seurakuntanaan! Älkäämme halveksiko saarnaa ja Jumalan sanaa, vaan pitäkäämme se pyhänä, ja kuulkaamme ja oppikaamme sitä mielellämme (Vähä katekismus I 6). Ottakaamme uskossa vastaan Hänen pyhä ruumiinsa ja verensä syntiemme anteeksiantamukseksi. Silloin Herra Jeesus itse tulee luoksemme. Silloin meillekin, Jumalan seurakunnalle kuuluu se sana, jonka apostoli kirjoitti jo varhaiselle seurakunnalle: Kristus teissä, kirkkauden toivo. Ja kun Herra sanansa kautta näin tulee meidän keskellemme, Hän myös sanansa kautta pitää sydämemme valmiina, odottaessamme sitä päivää, jolloin Hän kerran saapuu viimeisen kerran kunniassaan. Tämän meille suokoon Hän, meidän armollinen Vapahtajamme Jeesus Kristus, joka elää ja hallitsee Isän ja Pyhän Hengen kanssa yhdessä jumaluudessa aina ja ikuisesti. Aamen.

(Saarna on pidetty Samuelin luterilaisessa seurakunnassa Lahdessa 3.12.2017.)