Jouluaamu, Luuk. 2:1–20, viides saarna

Kristus tulee! Onko Hänelle sijaa?

Joulun evankeliumi kertoo millaiseen alhaisuuteen Kristus suostui, kun Hän syntyi tähän maailmaan. Evankelista Luukkaan kautta Pyhä Henki lausuu: heille ei ollut sijaa majatalossa. (Luuk. 2:7c) Kuulitko mitä Hän sanoo? Tässä on itse Jumalan elävä Sana, Jumalan luomakunnan alku. Tässä on Hän, jonka kautta on saanut syntynsä koko maailma ja kaikki mitä siinä on (Joh. 1:1, 3; Ilm. 3:14). Kaikki mitä tässä maailmassa on, on Hänen! Ja kuitenkin, kun Hän ensimmäisenä jouluna syntyi tähän maailmaan, ei Hänelle annettu sijaa edes tavallisten ihmisten majatalosta.

Hän halusi tulla luomaansa maailmaan, luomiensa ihmisten keskuuteen. Hän ei, vaikka hänellä olikin Jumalan muoto, katsonut saaliikseensa olla Jumalan kaltainen, vaan tyhjensi itsensä ja otti orjan muodon, tuli ihmisten kaltaiseksi, ja hänet havaittiin olennaltaan sellaiseksi kuin ihminen (Fil. 2:6–7). Hän tuli omiensa, oman kansansa luo, yhdeksi heistä, kuitenkin ilman syntiä (Hepr. 4:15). Näin Hän teki, jotta voisi vapahtaa kansansa heidän synneistään, pelastaa heidät (Matt. 1:21). Ja kuitenkin, kun Hänen äitinsä ja kasvatusisänsä Betlehemissä etsivät sijaa, jossa Hän voisi syntyä, kävi juuri niin kuin pyhä Johannes todistaa: hänen omansa eivät ottaneet häntä vastaan. (Joh. 1:11) Majatalon ovi aukesi vain sen verran, että voitiin sanoa: ei ole tilaa. Sitten ovi suljettiin neitsyt Marian ja hänen sulhasensa edestä, sekä myös itsensä Herran edestä, joka oli Marian kohdussa.

Mutta siltikään ei Jumalan Poika jättänyt tulematta. Katso nyt: Tässä on Hän, jolla on taivasten valtakunnan avaimet (Matt. 16:19), joka avaa, eikä kukaan sulje, ja joka sulkee, eikä kukaan avaa (Ilm. 3:7). Kuitenkin juuri Hän suostui jäämään ulkopuolelle majatalon, ulkopuolelle niiden ihmisten, jotka luulivat jotakin olevansa. Näin Kristus teki, jotta ne, jotka tunnustivat olevansa alhaisia ja syntisiä, eivät jäisi ulkopuolelle. Hän ei tahtonut kenenkään hukkuvan synteihinsä. Hän tahtoi, että kaikki pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden. (2. Piet. 3:9; 1. Tim. 2:4) Siksi Hän, itse Korkein alentui kaikkein alhaisimmaksi. Siksi Hän, Jumalan Viisaus suostui syntymään ihmiseksi – ei viisaiden lääkärien tai kätilöiden läsnäollessa, vaan järjettömien eläinten keskellä. Alhaisesta ja likaisesta karjasuojasta Hän teki asuinsijansa. Tallista Hän teki temppelinsä, jonka Hän täytti läsnäolonsa kirkkaudella ja kunnialla (vrt. 2. Moos. 33:9–11a; 40:34; 4. Moos. 9:15–16; 1. Kun. 8:10–11).

Keitä tuossa tallissa sitten oli? Siellä oli nuori neitonen Maria, jota kansa piti haureellisena naisena – mitä hän ei tosin ollut. Hän oli saanut aivan erityisen tehtävän Jumalan pelastussuunnitelmassa, tehtävän toimia Jumalan Pojan äitinä. Itsessään Mariakin oli kuitenkin tavallinen, syntinen ihminen, niin kuin kaikki muutkin. Entä keitä muita tallissa oli? Siellä oli myös Marian sulhanen, tavallinen, köyhä rakennusmies Joosef. Häntäkin varmasti kummasteltiin, kun hän vieläkin piti luonaan tuota naista, joka oli tullut raskaaksi ennen avioliittoa. Siellä olivat myös paimenet, nuo miehet, jotka tekivät likaista ja halveksittua työtä. Heistä kaikki tiesivät, etteivät he työltään päässeet edes temppelin jumalanpalvelukseen. Juuri tällaisten alhaisten ja syntisten ihmisten luo Kristus tuli. Hän tuli tallin pimeään, jotta voisi avata syntisille ihmisille oven syntien anteeksiantoon ja taivasten valtakunnan kirkkauteen. Hän, kaikkein rikkain ja korkein Herra tuli köyhäksi ja alhaiseksi, että nämä köyhät ja alhaiset rikastuisivat Hänen rikkaudestaan, saisivat iankaikkisen elämän Hänen kirkkautensa valtakunnassa. Hän oli Herra, joka jo kauan sitten oli Aadamin ja Eevan lankeemuksen tähden asettanut teräaseen sulkemaan heiltä tien paratiisiin (1. Moos. 3:24). Nyt Hän itse omaksui nyt ihmisruumiin, jotta se ovi, jonka teräase olisi Golgatan ristillä tekevä Hänen ruumiinsa kylkeen (Joh. 19:34) avaisi syntisille tien iankaikkiseen Paratiisiin.

Mitä sitten tapahtui? Niin kuin Jumalan läsnäolo oli täyttänyt Israelin temppelin ja synnyttänyt siellä oikean jumalanpalveluksen, niin tapahtui nytkin. Läsnäolollaan Kristus teki Betlehemin tallista pyhän temppelinsä, jossa Häneen uskovat ihmetellen kumarsivat ja rukoilivat Häntä. Toki tuo jumalanpalvelusseurakunta oli kyllä kovin vähälukuinen ja sangen alhainen. Mutta juuri tämä joukko sai osallistua todelliseen, pyhään jumalanpalvelukseen, koska Kristus Jeesus, itse maailmankaikkeuden Herra ja Vapahtaja oli heidän keskellään.

*

Jumalan Poika, joka on kerran syntynyt Isästä ikuisuudessa, syntyi siis ensimmäisenä jouluna uudesti, ihmiseksi. Hän syntyi vapahtaakseen omaisuuskansansa heidän synneistään. Mutta Hän ilmestyi näin voidakseen ottaa pois myös aivan koko maailman synnit (Joh. 1:29; 1. Joh. 3:5). Tänään Herra tahtoo tulla tämän meidänkin kansamme keskuuteen; myös meidänkin maassamme tahtoo Kristus tulla kaikkien Vapahtajaksi. Tullessaan Hän tahtoo tuoda kaikille ne lahjat, joiden valmistamista varten Hän ensimmäisenä jouluna syntyi ihmiseksi, ja jotka lahjat Hän sitten myös valmisti kärsimyksessään ja ristinkuolemassaan: syntien anteeksiantamuksen ja ikuisen elämän.

Mutta miten on, onko Kristukselle sijaa meidän keskuudessamme? Vielä nytkin tätä maata kyllä kuulee joskus kutsuttavan jopa aivan kristityksi maaksi. Vielä nytkin Kristuksen pyhän ristin annetaan liehua meidänkin lipputangoissamme. Mutta samalla on kuitenkin tunnustettava: tässäkään maassa ei Kristukselle ole aina ollut sijaa. Monissa niistä loisteliaista katedraaleista, jotka on pyhitetty Hänen nimelleen ja jotka kyllä ulkoisesti näyttävät olevan täynnä pyhyyttä ja hurskautta, ei kuitenkaan ole tahdottu seurata Hänen sanaansa, saati sitä oikein saarnata ja opettaa. Ja niin on ovi suljettu Kristuksen edestä, ja Hänet on jätetty kirkon oven ulkopuolelle kolkuttamaan (Ilm. 3:20). Kristukselle ei ole ollut sijaa.

Joulun evankeliumi tarjoaa meille kuitenkin lohdutuksen: Kristuksen tuleminen syntisten luo ei riipu siitä, ottavatko kaikki ihmiset Hänet vastaan. Jeesuksen armollinen työ syntisten armahtamiseksi ei riipu siitä, otetaanko Hänet vastaan suurissa palatseissa tai katedraaleissa. Ihanalla tavalla luterilainen tunnustuksemme ilmaisee pyhän Raamatun opetuksen: Kristuksen yksi, pyhä Kirkko on pysyvä ikuisesti. Kirkko on Hänen pyhiensä yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan. (Augsburgin tunnustus VII 1.) Mikäli Kristuksen nimeä kantava kirkko luopuu näistä Herransa tulemisen välineistä ja niin sulkee oven Hänen edestään, Vapahtaja kyllä etsii majapaikkansa muualta. Mutta toisaalta, nimenomaan tässä onkin suuri evankeliumi ja lohdutus: Kaikkina aikoina Kristuksen Kirkko löytyy juuri sieltä, missä Hänen sanansa kaikuu puhtaana, missä pyhää kastetta sekä Hänen ruumiinsa ja verensä sakramenttia käytetään Hänen pyhän asetuksensa mukaan. Siellä Kristus varmasti tulee omiensa luo, tekemään anteeksiantavaa ja pyhittävää työtään heissä. Tosin mitä ulkoisiin puitteisiin tulee, Kristus kyllä usein suostuu tässä melkoiseen alhaisuuteen ja heikkouteen. Niin kuin kerran Betlehemissä, niin Hän myös tänään täälläkin tulee pienen, monella lailla tavallisen seurakunnan luo, joka vielä kokoontuu toisilta lainatuissa tiloissa. Mutta tästä ulkoisesta alhaisuudesta huolimatta me saamme kuitenkin olla varmoja: joulun Herra Kristus tahtoo tulla meidän keskellemme pyhässä sanassaan ja sakramenteissaan, ja tuleekin.

Mutta tästä nousee myös jatkokysymys: Kun Kristus tänäänkin tahtoo tulla myös tähän huoneeseen, onko Hänelle sijaa sinun sydämessäsi? Vai suljetko sydämesi oven Hänen edestään? Loukkaannutko siihen, että tässä Herran huoneessa puitteet ovat vaatimattomat, taikka siihen, että täällä ei ole kuuluisaa, TV:stä tuttua saarnaajaa? Harmittaako sinua se, että täällä ei myöskään ole monta inhimillisesti viisasta, ei monta mahtavaa, ei monta jalosukuista (1. Kor. 1:26b) – saati monta minkäänlaista ihmistä? Älä kuitenkaan katso ulkoisiin puitteisiin. Älä sulje korviesi ovea Häneltä, joka niin vaatimattomasti saarnatun, mutta niin pyhän ja voimallisen sanansa kautta tahtoo tulla luoksesi. Älä myöskään etsi täältä erinomaisia ihmisiä. Katso Kristukseen, jolle ei ollut sijaa majatalossakaan, mutta joka juuri nytkin tahtoo sanansa välityksellä tulla alhaisiin puitteisiin, syntisten ihmisten luo, että saisi valmistaa heille aterian alttarillaan (vrt. Luuk. 15:2; Ilm. 3:20b).

Tästä puolestaan seuraa vielä yksi kysymys: Kelpaako sinulle sellainen Vapahtaja, joka on tullut nimenomaan syntisiä sovittamaan (1. Tim. 1:15)? Vai pitäisikö Jeesuksen sinun mielestäsi olla ensin salonkikelpoisempi, että Hän olisi arvollinen tulemaan sinun luoksesi? Vai tunnustatko kuitenkin, että paitsi nuo muut seurakuntalaiset, myös sinä itse olet Jumalan edessä sellainen kuin Betlehemin tallin seurakuntalaiset? Jumalan edessä olet vaatimaton ja heikko, niin kuin Maria oli ihmisten edessä. Herran edessä olet köyhä niin kuin Joosef oli ihmisten edessä. Jumalan edessä olet likainen ja alhainen niin kuin paimenet olivat ihmisten edessä. Ystävä, kelpaako sinulle juuri siksi Kristus, joka haluaa tulla nimenomaan sellaisten ihmisten luo? Kelpaako sinulle Kristus, joka tahtoo tulla sinun luoksesi, sinua armahtamaan?

Rakkaat ystävät! Jos me emme sulje kirkkomme ovea taikka korviemme ovea Herramme edestä, saamme mekin osallistua jumalalliseen palvelukseen. Ulkoisesti tämä huone ja sen seurakunta on kyllä ehkä kovin vaatimaton. Mutta juuri tästä huoneesta Herra Jeesus tahtoo tehdä asuinsijansa, temppelinsä, pyhän läsnäolonsa paikan. Kristus Jeesus, koko maailman Vapahtajaksi syntynyt maailmankaikkeuden Herra itse tahtoo tulla meidän keskellemme. Hän tahtoo tulla siksi, että meilläkin olisi se suuri ilo, joka Hänessä on ilmoitettu kaikelle kansalle ja kaikille kansoille (vrt. Luuk. 2:10). Hän, syntisten Ystävä (Matt. 11:19) tahtoo tulla, että voisi ottaa pois meidänkin syntimme. Hän, maailman Valo (Joh. 8:12) tahtoo tulla, että saisi valaista meidän pimeytemme. Hän tahtoo tulla, että me saisimme jo nyt elää Hänen pyhittävässä läsnäolossaan, ja kerran päästä Hänen Isänsä kotiin (Joh. 14:2), taivasten valtakuntaan. Kaiken tämän suokoon meille Hän, armollinen Herramme ja Vapahtajamme, ihmiseksi syntynyt Jumalan Poika Jeesus Kristus, joka elää ja hallitsee Isän ja Pyhän Hengen kanssa yhdessä jumaluudessa, aina ja iankaikkisesti. Aamen.

(Saarna on pidetty Samuelin luterilaisessa seurakunnassa Lahdessa 25.12.2017.)

4. adventtisunnuntai (3. vsk), Room. 15:8–13

Pyhien kansalaisia ja Jumalan perhettä

Johdanto

Näin adventin aikana olemme saaneet kuulla paljon Kristuksen tulemisesta. Pyhän Raamatun tekstit ovat muistuttaneet meitä siitä, että Jumalan Messias tuli oman kansansa Israelin keskuuteen, heitä pelastamaan. Tänäänkin, neljännen adventtisunnuntain evankeliumissa Jumalan tulinen palvelija ilmoittaa Joosefille: Ja hän on synnyttävä pojan, ja sinun on annettava hänelle nimi Jeesus, sillä hän on vapahtava kansansa heidän synneistänsä. (Matt. 1:21) Jumala siis lähetti Poikansa maailmaan, että Hän vapahtaisi juuri oman kansansa Israelin heidän synneistänsä. Toisaalta samalla me tiedämme, että Kristus on tullut Vapahtajaksi myös meille, jotka emme syntyperältämme kuulu Israelin heimoon. Nyt päivän epistolan äärellä tarkastelemme molempia näistä asioista, ensiksi Kristuksen tulemista Israelin Vapahtajaksi, sitten toiseksi Hänen tulemistaan myös pakanoiden pelastukseksi. Lopuksi katsomme vielä miten nämä kaksi asiaa suhtautuvat toisiinsa.

Kristus on tullut juutalaisten palvelijaksi

Ensiksi me kuulimme, miten apostoli kirjoittaa: Kristus on tullut ympärileikattujen palvelijaksi (Room. 15:8a). Toisin sanoen, taivaallinen Isä lähetti Poikansa nimenomaan vanhan liiton omaisuuskansansa, juutalaisten keskuuteen. Kristus ei kuitenkaan tullut ainoastaan elämään juutalaisten keskuudessa. Hän syntyi ihmiseksi, että voisi sovittaa heidän, ihmisten synnit. Ihmisenä Kristuksen oli myös kuuluttava johonkin kansakuntaan ja sukuun. Mutta sen vuoksi, että Hänen oli määrä kantaa Jumalan omaisuuskansan synnit ja vapahtaa heidät niistä, piti Hänen lihan puolesta tulla nimenomaan yhdeksi heistä (Room. 9:5). Kristus syntyikin juutalaisesta naisesta, neitsyt Mariasta. Hän syntyi juutalaiseksi mieheksi.

Ensisijaisesti Kristus lähetettiinkin juuri Israelin huoneen kadonneitten lammasten luo (Matt. 15:24; Ap. t. 3:26). Tätä ympärileikattua kansaansa Hän palveli saarnaamaalla ja opettamalla, heidän keskuudessaan Hän paransi sairaita ja herätti kuolleita. Myös apostolinsa Herra lähetti ensiksi juutalaisen kansan kadonneitten lammasten tykö. Heille heidän oli määrä saarnata Kristusta, jossa taivasten valtakunta oli tullut lähelle. (Matt. 10:6–7) Mutta Kristus ei palvellut kansaansa ainoastaan saarnaamalla tai tunnusteoilla. Kun Hän syntyi ihmiseksi, Hän syntyi Jumalan lain alaiseksi niin kuin muukin juutalainen kansa. Kuitenkin siinä missä kansa ei ollut Herransa lakia täyttänyt, Kristus, ihminen ja Jumala täytti Isänsä pyhän tahdon täydellisesti. Hän täytti sen synnittömässä ja puhtaassa elämässään, viattomassa kärsimyksessään ja kuolemassaan Golgatan ristillä. Hänen piti kaikessa tuleman veljiensä kaltaiseksi, että hänestä tulisi laupias ja uskollinen ylimmäinen pappi tehtävissään Jumalan edessä, sovittaakseen kansan synnit. (Hepr. 2:17) Näin Kristus lunasti vapaaksi Jumalan omaisuuskansan, joka eli lain alaisena. (Gal. 4:4–5a) Vielä Hän perusti Uuden liiton seurakuntansakin nimenomaan Israelin kansan keskuudessa, että Hänen evankeliumiaan julistettaisiin ensin Jerusalemissa ja Juudan kansan keskuudessa (Ap. t. 1:8).

Tällä tavalla Jumalan Poika tuli maailmaan ollakseen Herran Palvelija, jopa kärsivä Palvelija, josta profeetat olivat ennalta puhuneet (ks. esim. Jes. 42:1–4; 52:13ss). Näin Kristus siis myös teki juuri niin kuin apostoli tässä kirjoittaa: Hän tuli ympärileikattujen palvelijaksi Jumalan totuuden tähden, vahvistaaksensa isille annetut lupaukset (Room. 15:8). Hänessä täyttyivät kaikki ne pyhät lupaukset, jotka Jumala ikuisista ajoista monesti ja monella tapaa oli puhunut Israelin kansan isille profeettojensa kautta (Hepr. 1:1).

Jumala tahtoo pelastaa myös pakanat

Toiseksi kuulimme epistolasta, että apostoli puhuu myös pakanoista. Keitä he ovat? Pakanoiksi kutsutaan tietenkin niitä, jotka syntyperänsä puolesta eivät kuulu Jumalan liiton kansaan, Israeliin. He ovat myös ympärileikkaamattomia, ja siten alun perin vailla Israelin kansalaisoikeutta ja vieraat lupauksen liitoille, ilman toivoa ja ilman Jumalaa maailmassa (Ef. 2:11–12). Näille pakanakansoille Jumala ei ollut antanut erityistä lupausta. Tosin kyllä Hän oli jo muinoin lupauksessaan Israelin kantaisille viitannut ennalta siihen, että kaikki sukukunnat maan päällä tulisivat Abrahamin siemenessä siunatuiksi (1. Moos. 12:3b). Itse asiassa Vanha testamentti puhuu valtavan monissa kohdissa siitä, että Jumala tahtoo julistuttaa pelastuksen Kristuksessa aivan kaikille kansoille, myös niille, jotka eivät alun perin kuuluneet Hänen liittonsa kansaan. Mutta alussa tämä lupaus kuitenkin ilmoitettiin vain Israelille, ei pakanoille.

Päivän epistolassa Paavali lainaa neljää Vanhan testamentin kohtaa, jotka koskevat pakanoiden pelastusta. Me keskitymme nyt tarkastelemaan yhtä näistä kohdista. Apostoli kirjoittaa: On oleva Iisain juuriverso ja se pakanoita hallitsemaan nouseva, Häneen pakanat [tulevaisuudessa] toivovat/panevat toivonsa. (Room. 15:12) Nämä sanat Paavali on lainannut profeetta Jesajalle annetusta ilmoituksesta. Mitä Herra näillä sanoilla tahtoo sanoa? Ensinnäkin on huomattava, että Hän puhuu Iisain juuriversosta. Jokainen metsänhoidosta perillä oleva, tai vaikkapa vain pihalla pensaita karsinut ymmärtää mistä tässä on kysymys. Kun puu kaadetaan, siitä jää jäljelle maan alla olevat juuret sekä kanto maan pinnalle. Jos olosuhteet ovat hyvät, puun juurten voima voi synnyttää tuon kannon yhteyteen uuden verson, joista sitten ajallaan kasvaa uusi puu. Alkuperäinen Jesajan hepreankielinen teksti puhuukin tässä nimenomaan Iisain kannosta, josta lähtee tai kasvaa verso. Edelleen se puhuu myös vesasta, joka tulee Iisain juuresta ja kantaa hedelmää. (Jes. 11:1) Kuningas Daavidin isä Iisai saakin tässä nyt edustaa poikansa Daavidin sukua. Aiemmin Jumala oli ilmoittanut, että tämän suvun edustaja rakentaisi huoneen Hänen nimelleen, ja Hän vahvistaisi tämän valtaistuimen ikuisiksi ajoiksi (2. Sam. 7:13). Nyt kuitenkin oli käyvä niin murheellisesti, että syntiensä tähden Daavidin mahtava suku vietäisiin pakkosiirtolaisuuteen, katkaistaisiin niin kuin suuri puu. Silloin Daavidin jälkeläinen ei enää istuisikaan Israelin kuninkaan valtaistuimella. Suuresta suvusta jäisi jäljelle vain rippeet, niin kuin kanto puusta. Mutta Jumala ei kuitenkaan unohtaisi lupaustaan. Jesajan suulla Hän lupasi, että Iisain muinaisesta kannosta lähtisi verso. Tämä uusi verso olisi tosi Daavid, itse Messias. Tämä verso kantaisi hedelmää. Toisin sanoen Hän olisi ja tekisi kaikkea sitä, mitä Jumala tahtoo. Ja tuona päivänä juuri Hän olisi asettuva seisomaan kansojen lippuna – siis sellaisena, jonka ympärille kansat kerääntyvät niin kuin sotilaat lippunsa ympärille. Juuri Häntä kansat etsisivät. Hänen lepopaikkansa olisi oleva kunnia. (Jes. 11:10) Hän olisi tuona päivänä se, joka nousee hallitsemaan, eikä ainoastaan lihallista Israelia, vaan myös pakanakansoja (Jes. 11:10 LXX; vrt. Room. 15:12).

Kristuksessa on yksi Kirkko

Tämän perusteella me voimme nyt ymmärtää sen, mitä muuta apostoli pakanakansoista epistolassa sanoo. Hän nimittäin kirjoittaa, että pakanat laupeuden tähden ovat ylistäneet Jumalaa (Room. 15:9a). Toisin sanoen, eivät ainoastaan ne, jotka kuuluivat Jumalan vanhan liiton omaisuuskansaan, Israeliin, ole tulleet osalliseksi Kristuksen palveluksesta, syntien sovituksesta ja vapahduksesta. Paavali antaa ymmärtää, että myös pakanat ovat tulleet niistä osallisiksi. Siksi myös he ovat nyt ylistäneet Jumalaa. Miten tämä on mahdollista? Vastaus on selvä ja hän sanoo sen: laupeuden tähden. Minkä laupeuden tähden? Jumalan laupeuden tähden. Tämä tarkoittaa: Pakanat eivät olleet millään tavalla ansainneet päästä tähän asemaan. He eivät olleet osallisia Jumalan lupauksen liitosta. Heillä ei ollut Jumalan edessä yhtään mitään. Mutta Jumala antoi suuren hyvyytensä ja ihmisrakkautensa ilmestyä myös heille (Tiit. 3:4). Hän lähetti ainoan Poikansa ihmiseksi, kantamaan paitsi liiton kansan synnin myös aivan koko maailman synnin (Joh. 1:29). Täydellisessä uhrissaan Kristus sovitti myös pakanakansojen koko syntivelan, jotta myös heidät voitaisiin ottaa Jumalan yhteyteen. Ja niin Hän saattoi pelastaa meidätkin, ei vanhurskaudessa tekemiemme tekojen ansiosta, vaan laupeutensa mukaan uudestisyntymisen peson – siis pyhän kasteen – ja Pyhän Hengen uudistuksen kautta, jonka Hengen hän runsaasti vuodatti meihin meidän Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen kautta, että me vanhurskautettuina hänen armonsa kautta tulisimme iankaikkisen elämän perillisiksi toivon mukaan. (Tiit. 3:5–7)

Mutta ajattele nyt sitä ihmistä, joka tällä tavalla on sanan ja kasteen kautta tullut osalliseksi tästä pelastuksesta ja uudesta, iankaikkisesta elämästä Jumalan yhteydessä. Mitä sellaisella ihmisellä on vähempää kuin Jumalan vanhan liiton kansalla? Ei mitään! Juuri Messiaassa, joka tuli ympärileikattujen palvelijaksi, ovat myös lihassa ympärileikkaamattomat saaneet Hänen sovitustyönsä hedelmät omikseen, kun heidät on kasteessa liitetty Häneen. Juuri Kristuksessa, joka syntyi Jumalan lain alaiseksi voidakseen lunastaa lain alaiset, juuri Hänessä olemme mekin nyt päässeet lapsen asemaan (Gal. 4:4–5).

Jos mekin nyt siis olemme Kristuksessa, olemme lihallisen Israelin kanssa tulleet osallisiksi Jumalan lupauksista, Hänen elämästään sekä iankaikkisesta perintöosasta taivaassa. Ennen me emme olleet kansa, mutta Kristuksessa me olemme nyt Jumalan kansa (1. Piet. 2:10) Kun me olemme Hänessä, olemme me, jotka ennen olimme kaukana Jumalasta, päässeet lähelle Kristuksen veressä. Sillä hän on meidän rauhamme, hän, joka teki molemmat yhdeksi ja purki erottavan väliseinän, nimittäin vihollisuuden – ihmisen ja Jumalan väliltä, sekä sitten myös pakanoiden ja liiton kansan väliltä. Tämän Hän teki, kun hän omassa lihassaan teki tehottomaksi käskyjen lain säädöksinensä, luodakseen itsessänsä nuo kaksi yhdeksi uudeksi ihmiseksi, tehden rauhan, ja yhdessä ruumiissa sovittaakseen molemmat Jumalan kanssa ristin kautta, kuolettaen itsensä kautta vihollisuuden. Hän tuli ja julisti rauhaa meille, jotka kaukana olimme, ja rauhaa niille, jotka lähellä olivat; sillä hänen kauttansa on meillä molemmilla – niin juutalaisilla kuin pakanasyntyisilläkin – pääsy yhdessä Hengessä Isän tykö. Niin me emme siis enää ole vieraita emmekä muukalaisia, vaan me olemme pyhien kansalaisia ja Jumalan perhettä, apostolien ja profeettain perustukselle rakennettuja, kulmakivenä itse Kristus Jeesus, jossa koko rakennus liittyy yhteen ja kasvaa pyhäksi temppeliksi Herrassa; ja hänessä tekin yhdessä muitten kanssa rakennutte Jumalan asumukseksi Hengessä. Messiaaseemme Jeesukseen kastettuina ja uskon kautta me siis olemme tulleet osaksi Jumalan hengellistä Israelia. Tämä hengellinen Israel on Kristuksen Kirkko. Niin ei nyt siis Kristuksessa ole mitään erotusta juutalaisen ja kreikkalaisen, tai muunkaan pakanan välillä, sillä yksi ja sama on kaikkien Herra, rikas antaja kaikille, jotka häntä avuksi huutavat. Sillä ”jokainen, joka huutaa avuksi Herran nimeä, pelastuu.” (Room. 10:12–13; vrt. Gal. 3:28) Sen vuoksi, olivatpa Kirkon jäsenet kootut mistä heimosta tai sukukunnasta tahansa, on Kristuksen Kirkolla kuitenkin aina kaikki ilo ja keskinäinen rauha uskossa. Se on sitä taivaallista iloa ja rauhaa Kristuksessa, jolla Jumala itse omansa täyttää. (Room. 15:13) Messias Jeesus itse on omiensa keskellä kunniassaan ja voimassaan. Siellä, Hänen ”lepopaikassaan”, Hänen läsnäolonsa paikassa mekin saamme levätä. Hän itse ravitsee meidät pyhittävällä läsnäolollaan, sanansa ja alttarinsa sakramentin kautta.

Me saamme nyt siis elää iankaikkisessa valtakunnassa, jonka Kuninkaana on Kristus Jeesus, Hän, jolle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä (Matt. 28:18). Hän, kaikkien kansojen Kuningas tahtoo käyttää meitä, valittua sukuaan, kuninkaallista papistoaan, pyhää heimoaan ja omaisuuskansaansa. Hän tahtoo käyttää meitä niin, että mekin Hänen papistonaan julistaisimme Hänen jaloja tekojaan, joka on pakanuuden pimeydestä kutsunut meidätkin ihmeelliseen valoonsa. (1. Piet. 2:9) Juuri meidän, pyhän seurakuntansa kautta Hän tahtoo tänäänkin tehdä aivan kaikki kansat – niin juutalaiset kuin syntyperältään pakanatkin! – opetuslapsikseen sanansa ja pyhän kasteen sakramentin kautta (Matt. 28:19–20a).

Silloin niin me kuin yhä uudetkin ihmiset kaukaisista merensaarista (Jes. 42:4) saamme yhdessä riemuita Hänen pyhän kansansa kanssa (Room. 15:10), kuulummehan itsekin tähän uuden liiton kansaan. Jumalan laupeuden tähden me saamme yhdessä veisata kiitosta Hänen nimelleen, joka on meidän pelastuksemme tähden tullut ihmiseksi, annettu alttiiksi meidän syntiemme tähden ja herätetty kuolleista meidän vanhurskauttamisemme tähden (Room. 15:9; 4:25). Siksi me sanomme Hänen sanansa mukaan: hänelle, ainoalle Jumalalle ja meidän pelastajallemme Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta, hänelle kunnia, majesteetti, voima ja valta ennen kaikkia aikoja ja nyt ja iankaikkisesti! Amen. (Juud. 25)

(Saarna on pidetty Samuelin luterilaisessa seurakunnassa Lahdessa 24.12.2017.)

3. adventtisunnuntai (3. vsk), Room. 16:25–27

Voimattomien voimallinen Vahvistaja

Tässä maailmassa sinun ympärilläsi on monenlaista vaivaa. Ehkä joku sukulaisistasi tai läheisistäsi kärsii. Ehkä se on kipua, sairautta tai sisäistä ahdistusta. Ehkä joku on kuolemassa. Mutta varmaankaan näitä asioita ei ole ainoastaan sinun ympärilläsi. Voi olla, että tunnet niitä itsessäsikin. Vaikka tänään olisit vielä kohtuullisen terve, tiedät kuitenkin, ettet voi loputtomiin välttää ruumiin haurastumista, sisäisen elämäsi haavoja, saati näistä johtuvaa kärsimystä. Me kaikki nimittäin elämme osana luomakuntaa, joka on langennut. Lankeemuksen myötä se on alistettu katoavaisuuden alle (Room. 8:20). Sen vuoksi, jos tämä maailma vielä pysyy, myös jokainen meistä kärsii monenlaista vaivaa ja lopulta kuolee.

Mutta näiden lisäksi sinulla on vielä oma penseytesi ja haluttomuutesikin. Nimittäin vaikka olet kristitty, huomaat kuitenkin olevasi haluton avaamaan Raamattuasi tai katekismustasi. Keksit monenlaista tekemistä ja menemistä, ettet joutuisi lähtemään messuun tai raamattupiiriin Jumalan sanaa kuulemaan. Sitten tulevat vielä muutkin syntisi: rikkomukset vanhempiasi ja hallitusväkeäsi kohtaan, puolisoasi ja muita lähimmäisiäsi kohtaan.

Ehkä tämä kaikki huolettaa sinua, jopa kauhistuttaa. Näiden asioiden edessä tunnet itsesi kovin voimattomaksi. Mutta juuri sitä sinä itsessäsi oletkin. Sinä et voi parantaa lähimmäisesi kipua tai sairautta sen paremmin kuin omaasikaan, et pelastaa ketään elämälle. Ja vielä: mitä omiin, luontaisiin mahdollisuuksiisi tulee, sinulla ei ole lujuutta vastustaa syntiä saati itse vahvistaa itseäsi hengellisesti. Mikäli se sinusta riippuu, olet kuoleman oma, sekä ajallisesti että iankaikkisesti. Mikä siis neuvoksi?

*

Tämän päivän epistolassa Pyhä Henki antaa vastauksen. Apostoli kirjoittaa Hänestä, joka voi teitä vahvistaa minun evankeliumini ja Jeesuksen Kristuksen saarnan mukaan (Room. 16:25a). Jumala siis voi vahvistaa. Mutta mitä Hän tahtoo vahvistaa?

Ensin on muistettava, että apostolinsa kautta Herra puhuu tässä Rooman seurakunnalle. Hän siis puhuu kristityille, jotka ovat uudestisyntyneet Jumalan sanan ja kasteen kautta. He ovat uusi luomus Kristuksessa (2. Kor. 5:17a). Mutta tämän elämän aikana heissä on vielä vanha lihakin jäljellä. Sellainenhan kristitty ajallisessa elämässään juuri on: itsessään hän on kokonaan vanha ja lihallinen ihminen, toisaalta Kristuksessa hän on kokonaan uusi ja hengellinen. Juuri siksi, että näissä Rooman kristityissäkin siis on vielä vanha ihminenkin jäljellä, he myös tarvitsevat vahvistamista. Huomaa kuitenkin: Jumalan vahvistava työ ei kohdistu tähän vanhaan ihmiseen. Vanhaa ja lihallista ihmistä ei nimittäin voi millään konstilla parannella pyhäksi tai Jumalalle kelpaavaksi. Mitä tällä vahvistamisella sitten tarkoitetaan? Sitä, että kristityssä oleva uusi ihminen saa vahvistua. Uusi ihminen taas ei voi vahvistua, ellei vanhaa ihmistä järjestetä ensin tieltä pois. Tämä tarkoittaa sitä, että vanha ihminen on kerta kaikkiaan surmattava.

Sinäkin kyllä varmasti tiedät, ettei sinussa oleva vanha ihminen kaikkine himoineen haluaisi tulla surmatuksi. Pikemminkin se tahtoisi selittää: ”Ei kai tässä mitään tappamista tarvita, eiväthän nämä sinun lihalliset himosi nyt niin suuria ole. Annetaan niiden vain olla, voithan vaikka koettaa hieman vähentää niiden mukaan elämistä.” Mutta ei käy, ystävä hyvä! Jos tahdot, että Jumala vahvistaa uutta ihmistä sinussa, on vanha ihmisesi surmattava. Mutta mitä tämä sitten tarkoittaa?

Kuule ensin Jumalan sanaa, joka vastaansanomattomasti vahvistaa sen kokemuksen, joka sinulla elämästäsikin voi olla: sinä olet synnin saastuttama, sydänjuuriasi myöten sairas ja kelvoton (Job 14:4; Ps. 14:3). Tunnusta sitten Jumalan edessä, että Hänen sanansa on tässä oikeassa. Tunnusta Jumalan edessä lihallisen ihmisesi työ sekä koko syntisairautesi, siis kaikki se, mikä tahtoo tehdä Hänen vahvistavan työnsä sinussa mahdottomaksi.

Näin Jumala lakinsa saarnan myötä valmistaa sinua sille vahvistavalle työlleen, jota Hän tahtoo sinussa tehdä. Seuraavaksi Pyhä Henki nimittäin puhuu siitä, miten Jumala tämän vahvistavan työnsä tekee. Paavalihan kirjoittaa: joka voi teitä vahvistaa minun evankeliumini ja Jeesuksen Kristuksen julistuksen/saarnan mukaan. Hän sanoo: minun evankeliumini. Mitä ihmettä? Onko apostolilla nyt jokin aivan oma, erityinen evankeliuminsa? Onko Paavalin evankeliumi jotenkin erilainen kuin evankeliumi yleensä? Ei ole. Kyse on siitä, että Kristus on itse asettanut Paavalin evankeliuminsa sanan palvelijaksi, että tämä julistaisi ja saarnaisi sitä seurakunnissa sekä myös pakanakansojen keskuudessa. Apostoli kirjoittaakin heti perään, että Jumala vahvistaa omiaan juuri Jeesuksen Kristuksen julistuksen/saarnan mukaan. Jumala toisin sanoen vahvistaa omiaan siten, että Jeesusta Kristusta julistetaan heille. Tästä Paavali on puhunut jo vähän aiemmin kirjoittaessaan näin: sillä minä en rohkene puhua mistään muusta kuin siitä, mitä Kristus, saattaakseen pakanat kuuliaisiksi, on minun kauttani vaikuttanut sanalla ja teolla (Room. 15:18). Raamatun evankeliumi ja sen saarna onkin juuri Kristuksen oma evankeliumi ja saarna. Se on Hänen sanaansa seurakunnille ja pakanakansoille. Mutta Herra itse on asettanut apostolisen viran tämän sanan jakajaksi ja saarnaajaksi. Siksi Paavali puhuu siitä sanoilla minun evankeliumini.

Mutta mikä sitten on tämä evankeliumi ja saarna, jonka kautta Jumala vahvistaa omiaan? Se on tämä: Juuri siksi, että sinä olet itsessäsi kipeä, sairas ja ahdistunut, siksi on Jumala lähettänyt Poikansa maailmaan. Juuri siksi, että sinä olet sydämessäsi penseä, haluton ja syntinen, aivan kuoleman ansainnut, siksi on Kristus tullut. Hän on tullut kantamaan sinun sairautesi ja jokaisen lähimmäisesi sairauden, sälyttämään päälleen meidän kipumme. Hän on tullut meidän kipujemme mieheksi ja meidän sairautemme tuttavaksi. (Jes. 53:3–4) Getsemanessa Hän ahdistui sinun syntiesi painosta. Hän on tullut ottamaan sinun ja koko maailman synnit itseensä niin, että Hänet – puhdas ja pyhä – tehtiin synniksi (2. Kor. 5:21). Hänet, itse Jumala, tehtiin jopa käärmeeksi, joka ylennettiin ristin paaluun (4. Moos. 21:9; Joh. 3:14). Tällä tavalla Kristus Jeesus on tullut ottamaan meidän syntimme palkan, meidän kuolemamme itselleen, ja kalliilla sovintoverellään lunastamaan meidät synnistämme (Room. 6:23; 1. Piet. 1:18–19). Se tarkoittaa: Maailman synti – siis kaiken sinunkin kärsimyksesi ja tuskasi lähde – on sovitettu, voitettu kerta kaikkiaan. Sinunkin syntisi on siis sovitettu!

Kun sinä siis tunnustat syntisi ja uskot tämän evankeliumin, sinä uudelleen surmaat vanhan ihmisesi ja upotat sen kaikkine synteineen ja pahoine himoineen kasteesi meren syvyyteen (Miika 7:19). Näin vanha ihmisesi uudelleen haudataan Kristuksen kanssa kuolemaan (Room. 6:4). Ja silloin, vanhan ihmisesi tilalle tulee yhä uudelleen esiin ja nousee ylös uusi ihminen, joka iankaikkisesti elää Jumalalle vanhurskaana ja puhtaana. (Vähä katekismus IV 12.) Ja kun sinä näin olet Kristuksessa, olet uusi luomus. Se, mikä on vanhaa, on kadonnut ja uusi on sijaan tullut. (2. Kor. 5:17a) Ja nyt tätä uutta ihmistä Jumala tahtoo sinussakin jatkuvasti vahvistaa. Kun Hän puhuu tässä vahvistamisesta, Hän tarkoittaakin juuri sisäisesti lujaksi ja sitoutuneeksi tekemistä, lujittamista ja vahvistamista. Apostolin kynällä Pyhä Henki tässä vielä oikeastaan painottaa sitä, että Jumala on voimallinen vahvistamaan kristittyjä, siis sinuakin. Tämän työnsä Hän tekee juuri parannuksen sakramentin, ripin välityksellä. Samaa työtään Hän tekee edelleen myös kuultavan evankeliuminsa, siis saarnan välityksellä, sekä vielä suulla nautittavan evankeliuminsa, alttarin sakramentin välityksellä.

*

Kuten aina, juuri nyt adventtipaaston aikanakin on varsin sopivaa, että tunnustamme pyhän Jumalan edessä voimattomuumme, penseytemme ja syntisyytemme. Tee sinäkin niin! Mutta älä kuitenkaan jää tähän, vaan kuule: Jumala on voimallinen. Juuri silloin kun sinä olet voimaton ja heikko, kun sinun uskosi tuntuu horjuvan ja syntisyytesi vaivaa, juuri silloin Jumala voi sinuakin vahvistaa. Ja vaikka tämän elämäsi aikana ulkoisesti jäisit heikkouteesi, Herra on kuitenkin silloinkin voimallinen tekemään sinut sisäisesti lujaksi ja sitoutuneeksi uskossa. Näin Hän voi ja tahtoo lujittaa ja vahvistaa sinua ja koko seurakuntaansa. Tämän Hän tekee sen evankeliumin kautta, joka on ilosanoma Hänen Pojastaan, meidän sairautemme, syntimme ja kuolemamme Voittajasta, ja jonka evankeliumin Hän myös päivittäin saarnauttaa Kirkossaan. Jos sinä kärsit, saat uskoa, että sinun veljeksesi tullut Jumalan Poika, Jeesus Kristus on jo kärsinyt sinun kärsimyksesi. Jos olet kuolemassa, saat uskoa, että Hän on jo kuollut sinun kuolemasi ja valmistanut sinulle ikuisen elämän. Tätä hyvää sanomaa sinä saat julistaa myös kärsivälle ja kuolevalle läheisellesi. Juuri tämä evankeliumi on Jumalan voima, itsekullekin uskovalle pelastukseksi (Room. 1:16a). Ota siis mielelläsi joka päivä vastaan Kristuksen evankeliumi! Ota se vastaan kaikilla niillä monilla eri tavoilla, joilla Jumala tahtoo sen sinulle tarjota, siis suullisena synninpäästön sanana, alttarin sakramentissa, sekä vielä veljien ja sisarten keskinäisessä keskustelussa ja rohkaisussa (vrt. Schmalkaldenin opinkohdat III 4). Tarve sinulla on, ota siis myös vastaan se apu, jonka Herra tähän tarpeeseesi tahtoo sanassaan antaa. Näin Hän kirkkautensa runsauden mukaisesti antaa meidän, sisällisen ihmisemme puolesta, voimassa vahvistua hänen Henkensä kautta ja Kristuksen asua uskon kautta meidän sydämissämme (Ef. 3:16–17). Ja kun Kristus on meidän kanssamme ja meissä, on meillä Hänessä myös iankaikkinen voitto sairaudesta, synnistä ja kuolemasta. Tästä armosta saamme kiittää taivaallista Isäämme, ja apostolin kanssa sanoa: Hänelle, ainoalle viisaalle Jumalalle, Jeesuksen Kristuksen kautta, olkoon kunnia iankaikkisesti, amen. (Room. 16:27)

(Saarna on pidetty Samuelin luterilaisessa seurakunnassa Lahdessa 17.12.2017.)

1. adventtisunnuntai (3. vsk), Ilm. 3:20–22

Millä ovella Jeesus seisoo ja kolkuttaa?

Johdanto

Päivän pyhä epistola puhuu Herramme Kristuksen ”adventista” (lat. adventus), siis ”luokse tulemisesta” – tai ainakin siitä, että Hän haluaisi tulla. Jeesus sanoo: Katso, minä seison ovella ja kolkutan; jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, niin minä käyn hänen tykönsä sisälle ja aterioitsen hänen kanssaan, ja hän minun kanssani. (Ilm. 3:20)

Näiden sanojen äärellä pääkysymyksenämme on tänään: Millä ovella Jeesus seisoo ja kolkuttaa? Saarnan ensimmäisessä osassa katsomme monelle tuttua yksilökeskeistä tapaa ymmärtää nämä Jeesuksen sanat. Toisessa osassa tarkastelemme tätä tekstiä sen alkuperäisestä, yhteisöllisestä näkökulmasta käsin. Lopuksi luomme vielä katsauksen siihen, miten nämä kaksi näkökulmaa liittyvät toisiinsa.

Jeesus ihmisen sydämen ovella?

Katso, minä seison ovella ja kolkutan; jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, niin minä käyn hänen tykönsä sisälle ja aterioitsen hänen kanssaan, ja hän minun kanssani. Ensiksi siis: Näitä Herramme sanoja kuulee usein selitettävän kuvauksena siitä, miten ihmisestä tulee kristitty. Opetetaan, että Jeesus seisoo kääntymättömän ihmisen sydämen ovella ja kolkuttaa. Ihmisen pitäisi sitten omaehtoisesti avata sydämensä ovi ja päästää Herra sisälle.

Voisimme kuitenkin kysyä ensiksi: Jos Jeesus tarkoittaisi seisovansa ihmisen sydämen ovella kolkuttamassa, mistä ihminen voisi tietää tämän? Millaista kolkuttamista se olisi? Pitäisikö uskosta osattoman ihmisen esimerkiksi tunnustella sydämensä kokemuksia ja arvioida, mahtaisiko tämä nyt olla sitä kolkuttamista, josta Jeesus puhuu. Ei niin. Jumalan työtä, ”Pyhän Hengen läsnäoloa, vaikutuksia ja lahjoja ei saa eikä voi arvioida yksin […] sydämen tuntemusten perusteella.” (Yksimielisyyden ohje. Täydellinen selitys. 2. Vapaa tahto eli ihmisen kyvyt, 56.) Herramme tuleminen ihmisen luo tapahtuu paljon luotettavammalla tavalla, niin kuin aivan kohta kuulemme.

Toiseksi Jeesus puhuu tässä äänensä kuulemisesta. Hän sanoo: jos joku kuulee minun ääneni. On kyllä totta, että Herra varmasti tahtookin puhua kristityn sydämelle ja muistuttaa Häntä sitä siitä, mikä on Jumalan tahto. Kristittynä sinullakin, rakas veli ja sisar, on ehkä kokemusta tästä: Kun perkele, maailma tai oma lihasi houkuttaa sinua syntiin, Pyhä Henki muistuttaa sinua kymmenen käskyn sanoista, ja niin varoittaa sinua tottelemasta näitä kristillisen elämäsi vihollisia. Mutta huomaa: kääntymättömän ihmisen pelastuksen asiassa ei riitä se, että hän kuuntelee niitä ääniä, joita hän sydämessään kokee kuulevansa. Koska ihminen on luonnostaan syntinen ja vastustaa Jumalaa, nousee myös hänen sydämestään nousee kaikkea muuta kuin Jumalan tahdon mukaisia asioita: pahat ajatukset, haureudet, varkaudet, murhat, aviorikokset, ahneus, häijyys, petollisuus, irstaus, pahansuonti, jumalanpilkka, ylpeys, mielettömyys. (Mark. 7:21–22) Sen vuoksi Jumalan johdatuksen tai pelastuksen asiassa ei voi luottaa vain siihen ääneen, jonka sydämessään tuntee kuulevansa. Jumala onkin antanut juuri suullisen sanansa sekä sen julkisen saarnan siksi välineeksi, jonka kautta Hän lahjoittaa Pyhän Henkensä, joka Hänen tahtonsa mukaan vaikuttaa uskon niissä, jotka kuulevat tätä saarnattua evankeliumia (Augsburgin tunnustus V 1–2). Mutta koska myös kristityiksi tulleissa on vielä vanha lihakin jäljellä, on myös heidän kuultava ennemmin Jumalan ilmoitettua sanaa kuin luottaa sydämensä ääniin. Jos sinäkin Herran omana siis koet Pyhän Hengen puhuttelevan sydäntäsi ja niin johdattavan sinua tiettyihin asioihin, koettele sellainen aina Jumalan ilmoitetulla sanalla. Mikäli se on Jumalan johdatusta, se kyllä kestää tällaisen tarkastelun.

Kolmanneksi Jeesus puhuu oven avaamisesta. Hän sanoo: jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven. Jos Herra tässä tarkoittaisi sitä, että Hän seisoo ihmisen sydämen ovella, voitaisiin kysyä, miten ihminen voisi avata sydämensä oven Hänelle? Jumalan elämästä osaton ihminen ei omine voimineen voi eikä edes halua uskoa Jeesukseen, eikä siis myöskään ikään kuin avata ovea Hänelle. Oikein olisi kyllä sanoa näin: Kun Jeesus tulee ihmisen luo, Hän myös antaa äänensä kuulua niin, että ihminen voi kuulla sen. Juuri tämä Hänen äänensä, toisin sanoen Hänen eläväksi tekevä ja vaikuttava sanansa saa myös aikaan sen, että ihminen uskossa suostuu Herran tulemiseen. Mutta jos nyt Jeesus tässä epistolassa käskisi uskotonta ihmistä osallistumaan Hänen tulemiseensa avaamalla sydämensä oven Hänelle, niin missä ihmeessä hänen sydämessään olisi se ”kahva”, josta hänen pitäisi vääntää avatakseen sydämensä?

Tällaista raamatunselitystä seuratessaan monet ovat tulleet keksineeksi monenlaisiakin ”kahvoja”, joista ”vääntämällä” ovi Jeesukselle avataan. Itsekin muistan elävästi, kun reilut 21 vuotta sitten osallistuimme nuoren kihlattuni – nykyisen nuoren Rouvani – kanssa suureen kristilliseen nuortentapahtumaan, joka pidettiin täällä Lahdessa, suurhallilla. Noin pari vuotta aiemmin olin alkanut käydä raamattupiirissä tämän ihanan naisen kutsumana. Aluksi seitsemäntoistavuotiaan ihastuneen pojan motiivit osallistua tuohon piiriin saattoivat olla jossakin muualla kuin sanan lukemisessa. Mutta juuri tuossa raamattupiirissä Jumala sanansa kautta antoi minulle palavan halun päästä takaisin lapsuudessa saamaani uskoon. Aloin ahmia Raamattua valtavalla innolla. Minulla oli kuitenkin yksi vaikeus: koskaan en oikein käsittänyt, mistä ihmeestä löytäisin varmuuden että nyt olen oikeasti Jeesuksen oma, kristitty. Suurin odotuksin sitten tulinkin morsiameni kanssa tänne Lahteen, tuohon valtavaan nuortentapahtumaan. Halusimme osallistua erityisesti kuuluisan evankelistan pitämään tilaisuuteen. Jumalan sanaa puhuttiin, ja lopuksi seurasi odotettu hetki: Evankelista pyysi kaikkia niitä nostamaan käden, jotka halusivat tehdä ratkaisun ottaa Jeesus elämäänsä. Kaikkia kätensä nostaneita pyydettiin sitten tulemaan eteen, puhujakorokkeen alle. Siellä heidän puolestaan rukoiltaisiin ja he saisivat vahvistuksen uskolleen. Suuren jännityksen vallassa minäkin nostin käteni ja epävarmana lähdin muiden joukossa kävelemään kohti hallin etuosaa. Ajattelin: ”Nytkö se tapahtuu? Nytkö minä saan varmuuden siitä, että olen kristitty?” Minunkin puolestani rukoiltiin. Tämä oli varmasti oikein hyvä, kukapa meistä ei tarvitsisi esirukousta! Mutta mitään varmuutta tai vahvistusta en saanut siitä, että juuri nyt olisin kristitty. Täydellisen hämmennyksen vallassa kävelin kihlattuni kanssa ulos hallista. Ajattelin, että minussa täytyi olla jotakin vikaa, kun en osannut ottaa Jeesusta vastaan niin kuin nuo muut, saati olla yhtä varma uskostani Häneen. Miksi näin kävi? Missä vaikeus oli? Vastaus on yksinkertainen: Vaikeus oli siinä, että tuossa tilaisuudessa käytettiin ihmisten keksimää ”kahvaa”, josta vääntämällä sydän muka aukeaa ja Jeesus tulee sisään. Missään ei Jumalan sanassa ole käsketty, että pelastuakseen ihmisen pitää itse tehdä oma ratkaisunsa Jumalan puoleen, nostaa sen merkiksi kätensä tai noudattaa alttarikutsua. Missään ei sanassa myöskään ole luvattu, että kun ihminen itse toimii näin, hän saa siitä rauhan Jumalan kanssa ja levon sielulleen. Toki evankeliumia sanassa on kyllä käsketty saarnaamaan, mutta ei kuitenkaan keksimään omia, ihmistekoisia välineitä Jeesus-yhteyden saamiseksi. Siksi ei olekaan ihme, että niin minä yhdeksäntoistavuotiaana kuin moni muu yhä nykyäänkin, jotka tuijottavat omaan sisimpäänsä ja etsivät sieltä ”kahvaa” avatakseen sydämensä oven Jeesukselle, jäävät karmeaan epävarmuuteen pelastuksestaan. Moni vielä alkaa sitten täyttää tuota tyhjiötä omilla, itse valituilla teoillaan, saadakseen varmuuden siitä, että on kristitty. Rakkaat ystävät, karttakaamme tällaista ihmiskeskeistä oppia!

Nyt palaamme tekstiin: Neljänneksi Herra puhuu siitä, että Hän käy ihmisen luokse  sisälle. On kyllä aivan totta, että kun ihminen tulee Jeesukseen uskovaksi, siis kristityksi, silloin myös Jeesus itse tulee hänen luokseen hyvin läheisellä tavalla, jopa niin läheisellä, että aivan lukemattomissa kohdissa sana puhuu kristityistä veljinä ja pyhinä ”Kristuksessa” (ks. esim. Ef. 1:1; Fil. 1:1; Kol. 1:2). Kristityt ovat siis sellaisia, jotka ovat Kristuksessa. Kääntäen sanottuna: Kristus on myös itse heissä. Paavalin suulla Herra sanookin, että asuu uskon kautta omiensa sydämissä (Ef. 3:17). Toisessa kohdassa apostoli julistaa uskoville: Kristus teissä, kirkkauden toivo. (Kol. 1:27b) Mutta nyt on kysyttävä: Miten Jeesus tulee ihmisen sydämeen asumaan? Sitenkö, kun ihminen päättää itse valita vääntää jotakin kuvittelemaansa ”hengellistä kahvaa” sydämessään, avatakseen oven Hänelle? Ei niin. Kuten kuulimme, Jeesuksen tuleminen sydämeen ei riipu ihmisen omista uskonratkaisuista tai teoista. Jeesuksen tuleminen sydämeen on Hänen omaa armollista työtänsä. Tämän työnsä Hän tekee sillä tavalla, jonka Hän on itse säätänyt ja johon Hän on liittänyt sanansa lupaukset. Jeesus tulee ihmisen sydämeen pyhässä kasteessa. Herra itse kastaa ihmisen – itsessään irrallisen ja yksinäisen – oman yhden, pyhän, yhteisen ja apostolisen kirkkoruumiinsa jäseneksi Pyhässä Hengessä (1. Kor. 12:13). Kasteessa Hän siis liittää ihmisen omaan iankaikkiseen elämänyhteyteensä. Juuri kasteessa Jeesus tekee ihmisen yhteenkasvaneeksi itsensä kanssa, yhteenkasvaneeksi yhtäläisessä kuolemassa, mutta samoin myös yhtäläisessä ylösnousemuksessa (Room. 6:5).

Mutta vielä on jäljellä yksi kysymys. Viidenneksi: Jos Jeesus päivän epistolassa puhuisi ensisijaisesti seisomisestaan ihmisen sydämen ovella ja sitten tulemisestaan sisälle hänen sydämeensä, voitaisiin kysyä: Mitä tarkoittaisivat sanat: jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, niin minä käyn hänen tykönsä sisälle ja aterioitsen hänen kanssaan, ja hän minun kanssani? Toisin sanoen, millä tavalla ihminen aterioitsisi sydämessään Jeesuksen kanssa? Kuka tämän taitaisi selittää?

Jeesus seurakunnan ovella

Nyt me olemme ravistelleet tätä monelle tuttua tapaa tulkita näitä Jeesuksen sanoja. Ehkä täällä onkin joku, joka huolestuneena pohtii: ”Meneekö tässä nyt pohja kaikelta siltä, mitä olen Raamatusta oppinut?” Ole huoletta, rakas ystävä. Toiseksi nimittäin kuulemme, miten Jumalan sana itse antaa meidän ymmärtää tämän kohdan. Katsomme asiaa Herran omasta toiminnasta käsin, ja yhteisön näkökulmasta.

Kuten aina Raamattua luettaessa, on tämänkin kohdan yhteydessä ensin katsottava, kenelle Herra alun perin sanansa osoittaa. Muutamaa jaetta aiemmin Hän sanoo: Ja Laodikean seurakunnan enkelille kirjoita: ”Näin sanoo Amen, se uskollinen ja totinen todistaja, Jumalan luomakunnan alku” (Ilm. 3:14) Merkillinen sana: Herra puhuu Laodikean kaupungissa kokoontuneen seurakuntansa enkelille. Kuka tämä enkeli oikein on? Tässä ei ole kyse sellaisesta Jumalaa palvelevasta tulisesta henkiolennosta ja sanansaattajasta, jota yleensä kutsutaan enkeliksi (vrt. Hepr. 1:7). Miten evankelista Johannes olisi sellaiselle enkelille voinut kirjoittaakaan? Tässä on kyse toisenlaisesta sanansaattajasta. Tässä mainittu ἄγγελος (angelos) eli sanansaattaja on mies, jolle ylösnoussut Herra on antanut pyhän sanansa saattajan tehtävän ja viran seurakunnassaan. Jeesus puhuu tässä seurakunnan piispalle, eli pastorille. Tämän miehen toimittaman julkisen saarnatoimen kautta Herra itse haluaa puhua koko Laodikean seurakunnalle. Nyt juuri heille, omalle seurakunnalleen Hän tahtoo piispansa suulla sanoa: Katso, minä seison ovella ja kolkutan; jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, niin minä käyn hänen tykönsä sisälle ja aterioitsen hänen kanssaan, ja hän minun kanssani.

Mitä tämä kertoo meille? Ensinnäkin se kertoo, että Jeesus on jäänyt seurakuntansa oven ulkopuolelle. Miksi? Sen vuoksi, että Hänen sanaansa ei enää seurakunnassa julisteta puhtaasti, tai sen saarna on kokonaan vaiennettu. Kun Jumalan Poika tuli ihmiseksi, vanhan liiton omaisuuskansansa luo, sama Johannes kirjoittaa: Hän tuli omiensa tykö, ja hänen omansa eivät ottaneet häntä vastaan. (Joh. 1:11) Nyt on myös uuden liiton kansan, seurakunnan kohdalla käynyt yhtä murheellisesti: Laodikean seurakunta oli kyllä kuullut Jumalan sanaa. Heidänkin sydämensä oli ollut heissä palava, kun Herra oli puhunut heille sanassaan ja selittänyt heille kirjoitukset (vrt. Luuk. 24:32). Mutta nyt seurakunta on alkanut luottaa omaan erinomaisuuteensa hengellisten ihmisten joukkona (Ilm. 3:17a). Tässä itseriittoisuudessaan seurakunta on alkanut väheksyä Jumalan sanaa, joka yksin voi sytyttää sydämet palamaan. Siksi tämä ennen niin palava seurakunta on nyt jäähtynyt hengellisesti penseäksi, haaleaksi, välinpitämättömäksi (Ilm. 3:16). Lopulta se on laiminlyönyt kokonaan Jumalan sanan ja sen oikean saarnan. Niin se on hylännyt myös itsensä Herran, joka itse on sanassaan läsnä ja tahtoo sanansa kautta tulla omiensa tykö. Siksi Herra sanoo, että on jäänyt oman seurakuntansa ulkopuolelle, ja että ne, joiden luokse Hän tahtoi sanansa välityksellä tulla, ovat sulkeneet oven Hänen edestään.

Tässä on vakava varoitus meillekin, ettemme itseriittoisuudessamme hylkäisi Jumalan sanaa. Varoitus on tärkeä myös siksi, että tällainen sanasta luopuminen tapahtuu usein vähittäin, aluksi jopa melko huomaamattomasti. Kuitenkin luopuminen pienestäkin Jumalan selvän sanan ja evankeliumin opin kohdasta rikkoo opin ykseyden. Ellei parannusta tehdä, tämä johtaa sitten myös luopumiseen yhä uusista kohdista. Lopulta se tie, joka näytti olevan vain pari milliä sivussa oikeasta tiestä, pitkällä matkalla eroaa yhä kauemmas ja viimein johtaa Jumalan kansan aivan toiseen päämäärään kuin Jumalan sanan tie. Kuitenkin koska luopuminen siis tapahtuu usein vähittäin, saattaa seurakunta pitkiäkin aikoja pitää itseään Jumalan seurakuntana, vaikka se sanasta luopumalla olisi jättänyt Kristuksen ovensa ulkopuolelle, toisin sanoen luopunut Kristuksesta sekä Hänen anteeksiantavasta ja pyhittävästä läsnäolostaan.

Toki silloin, jos itse Kirkon Herra tällä tavalla jätetään seurakuntansa ulkopuolelle, voitaisiin kysyä, missä määrin tuo seurakunta ylipäätään voi enää pysyä Hänen seurakuntanaan. Tänäkin päivänä on monta sellaista seurakuntaa tai kirkkokuntaa, jotka  kantavat kristillisen kirkon nimeä, mutta sanasta luopumisen tähden ovat lakanneet olemasta osa Kristuksen Kirkkoa sanan varsinaisessa merkityksessä. Sanasta luopumisen tähden niistä on jäänyt jäljelle enää ainoastaan inhimillisen uskontohuoltolaitoksen kuori – joskin ehkä ulkoisesti loistelias sellainen. Mutta olivat ulkoiset puitteet miten mahtavat tahansa, Jumalan sanasta luopunut kirkko jää juuri sellaiseksi, kuin millaiseksi myös Herra Laodikean seurakuntaa kuvaa. Jumalan edessä he ovat viheliäisiä, kurjia, köyhiä, sokeita ja alastomia (Ilm. 3:17b). Tältä vaaralta ei yksikään seurakunta ole turvassa. Siksi meidänkin on vakavasti varottava, ettei Herra jää meidän seurakuntamme ulkopuolelle! Pitäkäämme kiinni siitä, että tässä seurakunnassa Jumalan sanaa saarnataan ja opetetaan sanan mukaan. Pitäkäämme kiinni siitä, että arkielämässämmekin kuulemme Jumalan sanaa ja viljelemme sitä perheissämme sekä lähipiirissämme. Pitäkäämme näin huolta siitä, ettei Herra joudu sanomaan meille, niin kuin Hän profeetta Samuelin kautta sanoi kuningas Saulille: Koska sinä olet hyljännyt Herran sanan, on myös hän hyljännyt sinut (1. Sam. 15:23b).

Mutta sitten toiseksi, päivän epistolassa on myös suuri ilosanoma. Tämä evankeliumi on juuri siinä, että Jeesus seisoo seurakuntansa oven ulkopuolella. Vaikka Hän siis on jäänyt oven ulkopuolelle, Hän ei kuitenkaan ole lähtenyt pois, vaan odottaa siellä edelleen. Vielä on armon aika! Katso, nyt on otollinen aika, katso, nyt on pelastuksen päivä. (2. Kor. 6:2b) Eikä Herra ainoastaan seiso seurakuntansa ovella, vaan Hän myös aivan kolkuttaa. Laodikean seurakunta on Hänelle kovin rakas. Juuri siksi Hän haluaa myös nuhdella ja kurittaa heitä lausumalla ääneen heidän karmean tilansa (Ilm. 3:19). Mutta Hän kolkuttaa tietenkin myös siksi, että Hän tahtoo tulla sisään näiden omiensa luo, jotka on jo kerran kasteessa ottanut omikseen. Mitä varten Hän haluaa tulla? Voidakseen antaa heidän syntinsä anteeksi! Herra tahtoo tulla seurakuntansa keskelle ja valmistaa heille pyhän aterian alttarillaan, todellisen ruumiinsa ja verensä aterian, jonka Hän itse tarjoilee heille heidän kaikkien syntiensä anteeksiantamiseksi. Juuri tätä todellisesti syötävää ja juotavaa pyhää ehtoollistaan Hän tarkoittaakin kun Hän sanoo seurakunnalleen: jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, niin minä käyn hänen tykönsä sisälle ja aterioitsen hänen kanssaan, ja hän minun kanssani. Juuri tällä tavalla Herra tahtoo tehdä yhä tänäänkin, myös tässä seurakunnassa: Ensin, messun alkupuolella Hän tahtoo sanansa kautta tulla seurakunnan keskelle – synninpäästön sanoissa, raamatunluvussa ja saarnassa. Sitten kun Hän näin saa tulla, valmistaa Hän messun toisella puoliskolla myös pöydän omilleen –  pyhän ruumiinsa ja verensä sakramentin!

Yksittäiset sydämet – yhtä Kristuksessa

Nyt tulemme saarnan viimeiseen osaan. Tämän kaiken äärellä joku saattaa ehkä nyt kysyä: ”Jos sinä kerran väität, että Jeesus puhuu tässä tekstissä vain seurakunnalleen, niin eikö Hän sitten muka tahtoisi olla tekemisissä yksittäisen kristityn sydämen kanssa? Kiellätkö sinä henkilökohtaisen Kristus-yhteyden merkityksen ja keskityt vain johonkin kaavamaiseen kirkkokristillisyyteen?”

Vastaan: Se, että Jeesus puhuu tässä epistolassa seurakunnalle ja haluaa tulla heidän luokseen, ei ota mitään pois siitä, että Hän puhuu jokaiselle henkilökohtaisesti ja haluaa tulla itse kunkin luokse. Pikemminkin päinvastoin! Kun me puhumme seurakunnasta ja Jumalan pelastavasta työstä, jota Hän tekee sen yhteydessä, me puhumme silloin myös tietenkin yksittäisten kristittyjen pelastuksen asiasta. Koostuuhan seurakunta nimenomaan Kristuksen yksittäisistä ruumiin jäsenistä, lauman lampaista ja viinipuun oksista. Mutta Kristuksen yhteydessä nämä yksittäiset jäsenet ovat yhtä. Oikein luterilainen raamatunselittäjä päivän epistolasta kirjoittaakin: ”Kiistatta me olemme tässä tekemisissä evankeliumin kutsun kanssa. Vapahtaja anoo ihmisiltä, että he antaisivat hänen tulla heidän elämäänsä ja sydämiinsä, niin että hän voisi tehdä heidät osallisiksi kaikista rakkautensa lahjoista.” (Becker, Siegbert W.: Kaukainen voittolaulu. Ilmestyskirjan selitys. Concordia. 2013.)

Kyllä Jeesus haluaa tulla jokaisen ihmisen sydämeen! Mutta keskeistä onkin kysyä miten Hän tämän tekee. Hän tekee sen nimenomaan siten, että Hän seurakunnassaan ja sen kautta saarnaa evankeliuminsa sanaa sydämille ja tekee ne yhdeksi omassa yhteydessään. Seurakunnassaan ja sen kautta Hän myös jakaa evankeliuminsa sanaa kasteessa ja niin liittää yhä uudet ihmiset sydämineen kaikkineen yhteen ja pyhään seurakuntaansa. Siellä Jeesus itse myös valmistaa pyhän ruumiinsa ja verensä anteeksiantavan aterian omilleen. Tämä ateria on uuden testamentin sinetti ja murheellisten sydänten lohtu. Sen välityksellä kirkkoruumiin Pää itse ”ruumiittaa” ja ”verettää” kristityt ruumiineen, sieluineen ja henkineen kaikkineen yhä tiiviimmin hengellisen ruumiinsa, seurakunnan yhteyteen, itseensä ja toinen toiseensa. (Vrt. Yksimielisyyden ohje. Täydellinen selitys. 7. Pyhä ehtoollinen, 44.) Ehtoollisen antama yhteys Kristuksen ruumiiseen saa aikaan juuri sen, että Hän asuu omissaan myös ruumiillisesti (Augsburgin tunnustuksen puolustus, X Herran ehtoollinen, 3).

Antakaamme siis Herramme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen päästä sisään tähänkin seurakuntaan ja pitää se aina omana seurakuntanaan! Älkäämme halveksiko saarnaa ja Jumalan sanaa, vaan pitäkäämme se pyhänä, ja kuulkaamme ja oppikaamme sitä mielellämme (Vähä katekismus I 6). Ottakaamme uskossa vastaan Hänen pyhä ruumiinsa ja verensä syntiemme anteeksiantamukseksi. Silloin Herra Jeesus itse tulee luoksemme. Silloin meillekin, Jumalan seurakunnalle kuuluu se sana, jonka apostoli kirjoitti jo varhaiselle seurakunnalle: Kristus teissä, kirkkauden toivo. Ja kun Herra sanansa kautta näin tulee meidän keskellemme, Hän myös sanansa kautta pitää sydämemme valmiina, odottaessamme sitä päivää, jolloin Hän kerran saapuu viimeisen kerran kunniassaan. Tämän meille suokoon Hän, meidän armollinen Vapahtajamme Jeesus Kristus, joka elää ja hallitsee Isän ja Pyhän Hengen kanssa yhdessä jumaluudessa aina ja ikuisesti. Aamen.

(Saarna on pidetty Samuelin luterilaisessa seurakunnassa Lahdessa 3.12.2017.)