Valvomisen sunnuntai (2. vsk), Mark. 13:33–37

”Valvokaa!” Mitä se on?

Johdanto

Jeesus sanoo: Olkaa varuillanne, valvokaa ja rukoilkaa, sillä ette tiedä, milloin se aika tulee. (Mark. 13:33) Tämän sanottuaan Herra puhuu myös siitä, miten tämän kyseisen ajan tulemiseen pitäisi suhtautua.

Jotta paremmin ymmärtäisimme mistä on kyse, on ensin katsottava mistä ”ajasta” Jeesus tässä puhuu. Vastaus löytyy kohdasta muutamaa jaetta aiemmin. Siellä Herra on juuri sanonut: Mutta niinä päivinä, sen ahdistuksen jälkeen, aurinko pimenee, eikä kuu anna valoansa, ja tähdet putoilevat taivaalta, ja voimat, jotka taivaissa ovat, järkkyvät. Ja silloin he näkevät Ihmisen Pojan tulevan pilvissä suurella voimalla ja kirkkaudella. Ja silloin hän lähettää enkelinsä ja kokoaa valittunsa neljältä ilmalta, maan äärestä hamaan taivaan ääreen. (Mark. 13:24–27) Herra puhuu siis viimeisestä päivästä, jolloin Hän, Ihmisen Poika  tulee takaisin kirkkaudessaan. Tämä on ”se aika”, jonka tulemisesta Hän päivän evankeliumissa puhuu. Nyt saamme kuulla, mitä Jeesus tästä asiasta muuta sanoo ja mihin Hän meitä tämän asian äärellä kehottaa.

Herra tulee äkkiarvaamatta

Aluksi on huomattava, mitä Jeesus sanoo tulemuksensa ajankohdasta. Ensin Hän ilmaisee perustavan lähtökohdan: sillä ette tiedä, milloin se aika tulee – tai paremminkin: milloin se aika on (Mark. 13:33b). Kristuksen omat eivät siis tiedä sitä hetkeä, jona heidän Herransa tulee kirkkaudessaan. Paina tämä asia mieleesi! Tässä maailmassa sinäkin saat nimittäin kuulla monenlaisten ”hengenmiesten” väitteitä siitä, minä vuonna tai päivämääränä Jeesus tulee, taikka milloin maailma loppuu. Totta on kyllä se, että nyt on viimeinen aika (1. Joh. 2:18). Tämä maailma ei pysy ikuisesti. Herra Jeesus tulee takaisin. Mutta väitteet Hänen tulemuksensa tarkasta ajankohdasta ovat kuitenkin vääriä ja valheellisia. Hänhän sanoo selvästi: sillä ette tiedä, milloin se aika on.

Toisaalta Jeesus kyllä myös sanoo jotakin siitä tilanteesta, jossa Hän tulee. Hän puhuu vertauksen talon isännästä, joka matkusti muille maille ja jätti talonsa palvelijoidensa hoitoon. Tässä Jeesus puhuu tietenkin itsestään ja omasta paluustaan. Hän sanoo: Valvokaa siis, sillä ette tiedä, milloin talon herra tulee, iltamyöhälläkö vai yösydännä vai kukonlaulun aikaan vai varhain aamulla (Mark. 13:35). Näillä sanoillaan Herra antaa siis ymmärtää, että Hänen tulemisensa tapahtuu yöllä. Hänen palvelijansa eivät kuitenkaan tiedä, tuleeko Hän iltamyöhällä, siis ensimmäisen yövartion aikaan, vai ehkä yösydännä, toisen yövartion aikaan. He eivät myöskään tiedä, tuleeko Herra kukonlaulun aikaan, siis kolmannella yövartiolla, vaiko ehkä varhain aamulla, neljännen yövartion aikaan. Joka tapauksessa Hän siis tulee yöllä. Tätä ei nyt kuitenkaan pidä ymmärtää viittauksena Jeesuksen tulemiseen jonakin tiettynä vuorokauden aikana. Onhan nimittäin ensinnäkin selvää, että jos Herra tulisi silloin kun meillä Suomessa on yö, saattaisi toisella puolella maapalloa olla samaan aikaan päivä, ja päinvastoin. Herran tulemisessa yöllä on kyse tästä: Ensinnäkin, niin kuin ihmiset yöllä nukkuvat, eivätkä siksi ole tietoisia ympärillään tapahtuvista asioista, samoin myös Ihmisen Pojan tulo tapahtuu hetkenä, jona ihmiset eivät luule sen tapahtuvan (Matt. 24:44). Jeesus lisääkin heti perään, että Hän tulee äkkiarvaamatta tai yhtäkkiä (ἐξαίφνης – Mark. 13:36). Toiseksi, Jeesuksen tuleminen yöllä voinee tarkoittaa myös sitä, että Hän tulee aikana, jona maailmanaika on pimentynyt eikä mitään valoa enää näytä olevan.

Kristillinen valvominen ja luomisen lahjat

Kun Jeesuksen omat nyt elävät tällaisessa tilanteessa, Herra antaa heille kehotuksen: valvokaa. Tarkoittaako tämä sitä, että kristittyjen tulisi pyrkiä yölläkin pysyttelemään hereillä? Tämänkin suuntaisesti asia on kyllä joskus ymmärretty. Kirkon historiassa monet, esimerkiksi luostareihin tai erämaan yksinäisyyteen paenneet munkit ovat pyrkineet välttämään nukkumista, tai ainakin heräämään öisin tietyin väliajoin, että voisivat käyttää mahdollisimman paljon aikaa rukoukseen ja mietiskelyyn. Mutta miten on? Eikö Jumala, kaiken Luoja, ole itse asettanut tähän maailmaan myös päivän ja yön vaihtelun (1. Moos. 1:4–5)? On toki! Kyllä Hän on siis myös tarkoittanut, että me ihmiset, jotka Hän on luonut ja asettanut tämän maailman keskelle, myös lepäisimme työstämme päivän päätteeksi ja nukkuisimme yöllä. Lisäksi Hän on antanut meille vielä erityisen lepopäivänkin kerran viikossa. Ei Jeesuskaan siis tässä tarkoita sitä, että kun sinä olet kristitty, et saisi nukkua öitäsi rauhassa ja hyvällä omallatunnolla. Niin kuin kuulimme, ei Hänen sanansa tarkoita sitä, että Hänen tulonsa välttämättä tapahtuisi silloin, kun meidän aikavyöhykkeellämme kello näyttää yön tunteja. Ei siis myöskään se valvominen, josta Herra tässä puhuu, ole Hänen luomistyöhönsä liittyvää levon tarvetta vastaan!

Tätä asiaa on kuitenkin syytä katsoa myös toisesta näkökulmasta: Joku saattaa nimittäin ajatella, että koska nyt siis on Jumalan tahdon mukaista pitää huolta levosta ja omasta hyvinvoinnista, ei kristitynkään oikeastaan tarvitsisi pitää huolta Jumalan sanan kuulemisesta tai rukouksesta. Tällaista ajatusta tulevat vielä säestämään nykyaikaiset trendit, jotka ohjaavat kansaa keskittämään aikansa ja varansa milloin ”hyggeilyyn”, siis elämän hidastamiseen ja lepäilyyn ylellisesti sisustetussa kodissa, herkullisten tarjoiluiden ja valioviinien äärellä. Joskus taas maailman trendit ohjaavat ihmisiä pakkomielteiseen ja narsistiseen oman kehonsa ”tuunaamiseen” kuntosaliohjelmien orjana. Jossakin vielä rohkaistaan pitämään itsestään huolta mindfulness-harjoitusten avulla, jotka kyllä lupaavat mielen täyteyttä, mutta jotka todellisuudessa johtavat harjoittajansa buddhalaiseen mielen tyhjyyteen, suoranaiseen mielestä irtautumiseen – siis mielettömyyteen.

On tietenkin selvää, että kristittyinä meidän tulee hylätä itämaisiin uskontoihin perustuvat hoitomenetelmät Jumalan luomistahdon ja Hänen sanansa vastaisina. Mutta toisaalta on aivan oikein ja hyvää, että me kiitämme ja ylistämme Jumalaa Hänen antamastaan elämästä, ruumiimme hyvinvoinnista ja terveydestä, hyvästä ruoasta ja juomasta, kauniista ja turvallisesta kodista, myös lepohetkistä. Näitä kaikkia me saamme hyvällä omallatunnolla harrastaa ja niistä iloita. Sanoohan sana: Sillä kaikki, minkä Jumala on luonut, on hyvää, eikä mikään ole hyljättävää, kun se kiitoksella vastaanotetaan; sillä se pyhitetään Jumalan sanalla ja rukouksella. (1. Tim. 4:4–5)

Mutta monelle näistä lahjoista nauttiminen tulee tärkeämmäksi kuin lahjojen antaja ja se siunaus, jonka Hän tahtoisi niille antaa. Silloin unohtuu se, että keskeistä näiden lahjojen vastaanottamisessa on nimenomaan kiitollisuus niiden antajalle, sekä niiden pyhittäminen Jumalan sanalla ja rukouksella. Juuri siksi, että Jumala tahtoo pyhän sanansa ja rukouksen olevan meidän elämämme keskeisiä asioita, Hän on käskenyt meitä pyhittämään lepopäivänkin – ei siis ainoastaan lepäilemään sohvalla tiettynä viikonpäivänä, vaan nimenomaan pitämään Jumalan sanan ja sen saarnan pyhänä, sekä sitä mielellämme kuulemaan ja oppimaan (Vähä katekismus I 5–6). Itse asiassa Jumala tahtoo, että me aivan joka päiväkin tällä tavalla kuulisimme ja harjoittaisimme Hänen sanaansa, sekä ylistäisimme ja rukoilisimme Häntä (Iso katekismus I 84–85). Ja jos sinä yölläkin satut heräämään, miten voisitkaan paremmin käyttää tuota hiljaista aikaa kuin lukien sanaa ja rukoillen? Sanoohan psalmistakin: Puhukaa sydämissänne vuoteillanne ja olkaa hiljaa. (Ps. 4:5)

Siellä missä jokaisen päivän pyhittäminen Jumalan sanalla unohtuu, siellä on myös vaarana unohtaa se tosiasia, että Ihmisen Pojan paluu on vääjäämätön. Silloin Herran palvelijat alkavat keskittää ajatuksensa ainoastaan ajallisiin asioihin, ja lakkaavat odottamasta Herraansa. Heistä tulee hengellisesti tylsistyneitä ja välinpitämättömiä, jopa aivan elottomia. Siksi he sen sijaan, että saisivat osakseen Herran armon ja Hänen pelastuksensa lahjat, vetävätkin päälleen Jumalan vihan. Vaikka Kristus on sovittanut heidänkin koko syntivelan, he joutuvat epäuskossaan kuulemaan viimeisenä päivänä Hänen suustaan sanat: Minä en ole koskaan teitä tuntenut; menkää pois minun tyköäni, te laittomuuden tekijät. (Mark. 7:23) Ja siksi heillä ei ole muuta mahdollisuutta, kuin joutua siihen iankaikkiseen tuleen, joka on valmistettu perkeleelle ja hänen enkeleillensä. (Matt. 25:41). Rakas ystävä, eihän sinulle vain käy niin?

Millaisesta valvomisesta Jeesus puhuu?

Jotta yhdellekään Jeesuksen omalle ei kävisi niin, Hän siis kehottaa: Olkaa varuillanne, valvokaa ja rukoilkaa, sillä ette tiedä, milloin se aika tulee. Ensin Herra sanoo: Olkaa varuillanne. Tarkkaan ottaen sana kuuluu: ”katsokaa” tai ”nähkää” (βλέπετε). Sana voidaan kyllä myös kääntää näin: ”ottakaa huomioon” tai ”tarkatkaa”, tai juuri ”olkaa varuillanne”. Toiseksi Herra sanoo: valvokaa. Tämä teonsana (ἀγρυπνέω) viittaa ihmisiin, jotka viettävät yönsä ulkosalla, valvoen jotakin tarkasti. Sana voitaisiin kääntää myös ilmaisuin ”pysykää hereillä” tai ”olkaa valppaina”. Tässä välissä meidän suomalaiseen raamatunkäännökseemme on liitetty vielä kehotus: ja rukoilkaa. Nämä sanat löytyvät ainoastaan joistakin Raamatun käsikirjoituksista, mutta oli miten oli, asia on tietenkin aivan oikea: rukous kuuluu kristilliseen valvomiseen. Edelleen Herra sanoo vielä: Valvokaa siis (Mark. 13:35). Vielä lopuksi Hän painottaa uudelleen: valvokaa (Mark. 13:37). Tässä Hän käyttää eri teonsanaa kuin edellä, joskin tämä sana (γρηγορέω) tarkoittaa miltei samaa kuin edellinenkin: se merkitsee valvomista, valveilla tai hereillä olemista, taikka varuillaan olemista.

Nuorempana sain palvella turvallisuusalan yrityksessä. Vartijan työssä monet tunnit kuluivat yksin valvomossa ja kiinteistöjen tarkastuskierroksilla. Täytyy myöntää, että joskus aikuista miestäkin jännitti, kun ei tiennyt mikä pääkaupungin ydinkeskustan tai Itä-Helsingin yön pimeyden keskellä odottaa. Silti kierrokset piti tehdä, jännitys piti voittaa. Jonkun oli oltava valmiina siltä varalta, että jotakin yllättävää tapahtuu.

Tällaisessa vartijalta vaadittavassa valppaudessa on jotakin samaa kuin siinä valvomisessa, johon Jeesus meitä kristittyjä kehottaa. Vartijat joutuvat tekemään työtään monesti juuri yöllä, siis silloin kun on pimeää, kun suurin osa ihmisistä nukkuu ja jotkut vielä koettavat pimeän turvin tehdä laittomuuksiaan. Samalla tavoin myös tämä viimeinen aikamme juuri ennen Herramme Kristuksen paluuta on kovin pimeä ja pahuutta täynnä. Suurin osa ihmisistä on myös joutunut hengellisen yön pimeyteen ja vaipunut syvään uneen. Sellaisen pimeyden keskellä Herra antaa meidän kristittyjen tehtäväksi valvoa ja odottaa.

Mutta toisaalta se valvominen, johon Jeesus meitä kehottaa, on myös monin tavoin erilaista kuin tavallisen paikallisvartijan valvominen. Ensiksi se on erilaista tietenkin siksi, että se tapahtuma, jota me kristityt valvoen odotamme, on vielä paljon suurempi, järkyttävämpi ja kertakaikkisempi, kuin vaikkapa murtovarkaan tai väkivallantekijöiden toimet yön pimeydessä. Se tapahtuma muuttaa kaiken. Maailmankaikkeuden järjestykset muutetaan, aurinko ja kuu pimenevät, tähdet putoilevat taivaalta, ja voimat, jotka taivaissa ovat, järkkyvät (Mark. 13:24–25). Maailman pimeys joutuu väistymään, kun maailmankaikkeuden Herra ja Kuningas Kristus salaman leimahduksen tavoin ilmestyy niin, että kaikkien silmät saavat nähdä hänet, kun Hän tulee pilvissä suurella voimalla ja kirkkaudella (Matt. 24:27; Ilm. 1:7; Mark. 13:26).

Mutta tämä kristillinen valvominen eroaa tavallisen vartijan valvomisesta vielä ainakin kahdella muullakin tavalla. Evankeliumi lohduttaa meitä, maailman pimeydessä valvovia, ja ilmoittaa: Aivan toisin kuin tavallinen yövartija, me pimeyden keskellä elävät kristityt tiedämme mitä me odotamme ilmestyväksi. Meidän odotuksemme kohteena on Herramme Jeesus itse, se hetki, jona Hän tulee meidän luoksemme. Se hetki on toki valtavan järkyttäväkin, mutta samalla meille, jotka uskomme Häneen, se on vapautuksen hetki. Sinä päivänä me, Kristukseen kastetut ja uskovat, saamme tulla Hänen tuomioistuimensa eteen ja kuulla: me olemme Hänen taivaallisen Isänsä siunatut, me saamme omistaa Hänen valtakuntansa (Matt. 25:34). Kun me nyt siis vielä valvoen odotamme sitä päivää, ei meidän tarvitse pelätä, vaan saamme rohkaista itsemme ja nostaa päämme, sillä meidän vapautuksemme on lähellä (Luuk. 21:28).

Toinen evankeliumin lohdutus löytyy siitä, keille Herramme nämä sanansa osoittaa. Hänen käyttämänsä käskymuodot – Olkaa varuillanne, olkaa valppaina, valvokaa – ovat monikon toisessa persoonassa. Toisin sanoen, Jeesus puhuu uskovilleen yhdessä. Totta kai Herran sanat koskevat jokaista kristittyä erikseenkin, mutta myös ja nimenomaan heitä kaikkia yhdessä. Tämä tarkoittaa, että kenenkään Herran oman ei tarvitse ainoastaan ypöyksin tai omin voimineen yrittää olla varuillaan tai valppaana. Kristus ei ole kutsunut sinua elämään kristityn elämää yksinäsi. Pikemminkin juuri se, että sinä olet kastettu Häneen (Room. 6:3; Gal. 3:27), tarkoittaa, että olet osa Hänen pyhää seurakuntaansa, sitä kristillistä sotajoukkoa, jonka voittoisa päällikkö Hän itse on. Tässä sotajoukossaan Hän itse varustaa sinut yhdessä kaikkien omiensa kanssa. Tätä Kirkko-armeijaansa Hän itse johtaa ja antaa sille voiman pysyä hereillä ja valvoa myös silloin, kun vihollinen valmistautuu hyökkäykseen ja lopunajallinen pimeys on laskeutunut vartioasemien ylle. Evankeliuminsa sanassa ja sen saarnassa, synninpäästön sanoissa, sekä pyhän ruumiinsa ja verensä sakramentissa Kristus varustaa sinut koko muun seurakuntansa kanssa niin, että sinä pysyt kaikkien Hänen omiensa kanssa valveilla, odottaessamme Hänen ilmestystään (vrt. 1. Kor. 1:7). Tätä evankeliuminsa varustavaa työtä Hän tekee myös veljien keskinäisessä rohkaisussa: Jos sinä olet vaarassa väsyä odotukseen ja nukahtaa, Kristus itse kehottaa ja rohkaisee sinua toisten omiensa, sinun rakkaiden veljiesi ja sisariesi välityksellä, kun he jakavat Hänen sanaansa sinulle. Ja jos joku meistä vainon tähden joutuisi erilleen seurakunnasta, Kristus ja Hänen seurakuntansa kuitenkin rukoilevat hänen puolestaan, että hän pahana päivänäkin voisi tehdä vastarintaa ja kaikki suoritettuaan pysyä pystyssä (Ef. 6:13). Ihana evankeliumi on siis se, että odottaessamme Kristuksen paluuta, saamme valvoa yhdessä, Hänen varustamana ja johtamana sotajoukkona. Siksi ei olekaan sattumaa, että kun Pyhä Henki Heprealaiskirjeessä puhuu seurakunnan jumalanpalveluskokoontumisen tärkeydestä, Hän liittää tämän asian nimenomaan Herran päivän tulemiseen: älkäämme jättäkö omaa seurakunnankokoustamme, niinkuin muutamien on tapana, vaan kehoittakaamme toisiamme, sitä enemmän, kuta enemmän näette tuon päivän lähestyvän. (Hepr. 10:25)

Lopuksi

Rakkaat ystävät! Tänään Herra muistuttaa meitä sanassaan: Kohta jotakin aivan ratkaisevan merkittävää on tapahtumassa, jotakin, mihin ei missään tapauksessa saa suhtautua välinpitämättömästi. Hän, Jumalan Poika ja Ihmisen Poika Kristus Jeesus tulee takaisin kirkkaudessaan. Tämä on varmasti totta. Mutta vaikka se on totta ja tapahtuu vääjäämättä, maailma meidän ympärillämme kuitenkin elää välinpitämättömänä Jumalan sanasta ja Hänen tahdostaan. Monet elävät lihallisten himojensa mukaan, monet ovat nukahtaneet hengellisesti. Juuri tällaisen pimeän yön keskellä on meidän, Kristuksessa pelastettujen nyt pysyttävä hereillä, valppaasti odotettava Herramme paluuta ja valmistauduttava siihen. Kokoontukaamme siis säännöllisesti yhdessä Hänen sanansa kuuloon, tänne, missä Herra itse vahvistaa meitä taivaallisen taisteluvarustuksen kantamisessa, sekä antaa voiman odottaa Häntä pimeydenkin keskellä. Meidän Vapahtajamme Jeesus Kristus tulee pian. Siksi tämän kaiken meille suokoon armossaan Hän, joka elää ja hallitsee yhdessä Isän ja Pyhän Hengen kanssa, yhdessä jumaluudessa, nyt ja iankaikkisesti. Aamen.

(Saarna on pidetty Samuelin luterilaisessa seurakunnassa Lahdessa 19.11.2017.)

23. sunnuntai helluntaista (2. vsk), Matt. 18:15–22

Anteeksiantamus – laskelmoitu vai rajaton?

Johdanto

Päivän evankeliumissa Pietari kysyy Jeesukselta kysymyksen. Hän puhuu kahdesta veljestä, joista toinen tekee syntiä toista vastaan. Pietari ei puhu tässä luonnollisista veljeksistä. Hän puhuu ihmisistä, joiden veljeksi Jumalan Poika Kristus on tullut tähän maailmaan, ja jotka sitten uskon kautta Kristukseen ovat myös tulleet keskenään veljiksi Hänessä. Soveltaen voisimme sanoa: Pietari puhuu kristityistä. Kipeällä tavalla päivän evankeliumi siis muistuttaa meille, että myös me kristityt, jotka uskomme Kristukseen ja olemme Hänessä saaneet syntimme anteeksi, kuitenkin vielä myös teemme syntiä toisiamme vastaan.

Tämä on kuitenkin vasta Pietarin ja Jeesuksen keskustelun lähtökohta. Pääasiassa evankeliumi puhuu siitä, mitä meidän tulee tehdä silloin, kun veli rikkoo veljeä vastaan. Pietari katsoo tätä asiaa yhdestä näkökulmasta, Jeesus taas aivan toisesta. Nyt saamme kuulla, mitä nämä näkökulmat ovat ja miten ne eroavat toisistaan.

Ihminen laskee anteeksiannon määrän

Ensiksi kuulimme Pietarin kysyvän Jeesukselta: Herra, kuinka monta kertaa minun on annettava anteeksi veljelleni, joka rikkoo minua vastaan? Ihanko seitsemän kertaa? (Matt. 18:21) Tämä kysymys osoittaa, millaisia me ihmiset olemme. Me pidämme mielessämme kirjaa toistemme rikkomuksista ja synneistä. Me laskelmoimme kuinka monta kertaa olisi kohtuullista antaa kärsimämme vääryys anteeksi.

Ehkä sinäkin tiedät millaista tämä on. Ehkä lähimmäisesi on sanonut jotakin taitamatonta sinulle, taikka sinusta muille. Ehkä veljesi tai sisaresi ei ole osannut tai edes halunnut osoittaa sinulle sitä rakkautta, jota olisi pitänyt. Ehkä sinä voit antaa hänelle tämän anteeksi, jopa joitakin kertoja. Mutta eikö ole niin, että jossakin vaiheessa sinun mittasi tulee täyteen? Silloin sanot itsellesi: ”Nyt meni liian pitkälle! Enää en voi antaa hänelle anteeksi!”

Tällainen käsitys anteeksiantamisesta on Pietarillakin. Kun hän kysyy: Herra, kuinka monta kertaa minun on annettava anteeksi veljelleni, joka rikkoo minua vastaan? hän osoittaa olettavansa, että anteeksiantamuksen määrä on laskelmoitavissa.

Samalla on huomattava, että Pietari on tässä asiassa kuitenkin varmasti paljon parempi kuin moni meistä. Hänhän ehdottaa Jeesukselle, että veljelle olisi annettava anteeksi jopa seitsemän kertaa, siis täydellisyyden luvun verran. Oletko sinä valmis tähän? Oletko aina valmis antamaan näin monta kertaa anteeksi puolisollesi, lapsillesi, isällesi tai äidillesi, taikka ystävillesi seurakunnassa? Etkö pikemminkin jo heti silloin, kun he toista tai kolmatta kertaa lankeavat samaan syntiin, ole valmis laittamaan luukun kiinni ja sanoillasi – tai ilman sanojakin – ilmaisemaan: ”En voi antaa anteeksi!” Voi toki myös olla, että ajattelet: ”Ehkä voin joskus antaa hänelle anteeksi, mutta vielä en ole valmis siihen.” Etkö kuitenkin usein tällaisella ”sielunhoidolliselta” kuulostavalla selityksellä yritä peittää omaa anteeksiantamattomuuttasi? Etkö tällöinkin pohjimmiltasi kuitenkin ajattele, että lähimmäisesi ei oikeastaan ole vielä ansainnut saada anteeksi? Etkö juuri siksi pyri anteeksiantamattomuudellasi kostamaan hänelle hänen tekemäänsä vääryyttä? Mutta luuletko sinä, että olet parempi kuin veljesi tai sisaresi? Tällainen suhtautuminen lähimmäisesi syntiin on oikeastaan epäjumalanpalvelusta, asetathan sinä näin itsesi tuomarin paikalle, päättämään kostosta ja anteeksiantamuksesta. Mutta et kai sinä ole Jumala?

Kun Pietari siis ehdottaa, että veljelle voisi antaa seitsemän kertaa anteeksi, hän osoittaa paljon anteeksiantavaisempaa mieltä kuin mitä moni meistä osaa lähimmäistämme kohtaan osoittaa. Kuitenkin Pietarikin ajattelee hyvin inhimilliseen tapaan anteeksiantamuksesta: hän haluaa laskea anteeksiannon määrän. Jeesus sen sijaan ajattelee aivan toisella tavalla. Tästä kuulemme seuraavaksi.

Jumalan anteeksiantavaisuus on rajaton

Toiseksi, Herra Jeesus siis vastaa Pietarin kysymykseen: Minä sanon sinulle: ei seitsemän kertaa, vaan seitsemänkymmentä kertaa seitsemän. (Matt. 18:22) Nyt joku varmaan laskeskelee, että 70 kertaa seitsemän on yhteensä 490. ”Jos siis annan veljelleni anteeksi 490 kertaa, sitten ei enää tarvitse, niinkö?” Vastaus: Ei niin! Toki pyhän Raamatun sanat pitää kyllä ottaa vastaan kirjaimellisesti, mutta tämä ei tarkoita sitä, ettei Raamatussa olisi kielikuvia. Juuri tässä meillä on yksi sellainen. Kun Jeesus kuvaa anteeksiantamisen määrää, Hän käyttää kertolaskua, jonka tulo on hyvin suuri. Kuka pysyisi laskuissa, jos yrittäisi näin moneen kertaan asti laskea anteeksiantojensa määrää?

Nämä Herramme sanat osoittavatkin, millainen on Jumalan anteeksiantamus. Hän antaa rajattomasti anteeksi. Toki samalla on muistettava, että Jumala on pyhä! Ei Hän katso pyhän tahtonsa rikkomista läpi sormien. Hänen käskyjensä rikkominen on aina syntiä. Synti vie kadotukseen sen, joka ei tee parannusta. Mutta juuri siksi, että me syntiset ihmiset emme voi itseämme parantaa, on Jumala lähettänyt Poikansa Kristuksen Jeesuksen maailmaan. Jumalan Poika on tullut ihmiseksi – kuitenkin ilman syntiä! (Hepr. 4:15) Hän on tullut, että voisi kantaa ja ottaa pois koko maailman synnin (Joh. 1:29). Juuri tässä onkin tämän kohdan pääasia: Pojassaan Kristuksessa Jumala on valmistanut meille ja koko maailmalle anteeksiantamuksen, johon ei voi soveltaa mitään laskelmointia taikka kirjanpitoa. Jumalan armo Kristuksessa ei tunne mitään kohtuullisuutta. Jos se olisi kohtuullinen, me kaikki olisimme iankaikkisen kuoleman omat. Eihän meidän syntisyytemme nimittäin koostu ainoastaan joidenkin yksittäisten ja lueteltavissa olevien tekosyntien listasta. Tästä todistaa psalmistakin, kun hän kirjoittaa: Erhetykset kuka ymmärtää? Anna anteeksi minun salaiset syntini. (Ps. 19:13) Tietenkin me myös teemme syntiä ajatuksin, sanoin, teoin ja laiminlyönnein. Me emme kuitenkaan ole syntisiä siksi, että teemme syntiä. Päinvastoin, me teemme syntiä siksi, että olemme luonnostamme syntisiä. Pohjimmiltaan meidän syntisyytemme on koko olemuksemme turmeltuneisuutta. Siksi se on jotakin mittaamatonta, loputonta. Sellaista velkaa me emme pystyisi ikinä maksamaan tai edes alkaa maksamaan, vaan joutuisimme aivan syystä hukkumaan ikuisesti. Mutta juuri siksi myös Jumalan armo Kristuksessa on kohtuuton. Hänen armonsa Kristuksessa on loputon, Hänen anteeksiantavaisuutensa rajaton.

Siksi, rakas veli ja sisar Kristuksessa, huomaa tämä: Juuri nekin synnit, joilla sinun puolisosi, sinun vanhempasi tai muut veljesi ja sisaresi Kristuksessa ovat sinua vastaan rikkoneet, ne kaikki synnit Kristus on jo kerran kantanut. Myös juuri ne synnit, joilla sinä itse olet rikkonut puolisoasi, vanhempiasi tai muita veljiäsi ja sisariasi vastaan, nekin kaikki Kristus on kantanut. Tämän kaiken Hän on ottanut omaksi synnikseen. Tämä kaikki, ja koko meidän ihmisolemuksemme turmeltuneisuus ja syntisyys on mennyt Häneen. Eikä ole ainuttakaan syntiä, joka ei Häneen olisi mahtunut. Sen kaiken Hän on kantanut ruumiissansa ristinpuuhun (1. Piet. 2:24a). Hänen kuolemansa on niellyt nuo kaikki synnit ilman mitään rajoitusta!

Siksi kysynkin sinulta, rakas kristitty, vanhan ja aina ajankohtaisen kysymyksen: Kuka meistä on saanut vähän anteeksi? Eikö Kristus, itse Jumalan Poika ole joutunut taivaallisen Isänsä hylkäämäksi (Matt. 27:46) siksi, että tuli synniksi meidän synnistämme (2. Kor. 5:21)? Eikö Hän ole joutunut menemään kuolemaan asti meidän syntiemme tähden? Hän on kuitenkin tehnyt sen! Hän on sovittanut kaikki sinun syntisi. Ja vielä pyhässä kasteessa Hän on kerran pessyt pois kaikki syntisi (Ap. t. 22:16). Joka pyhä ja joka päivä Hän myös pyhässä Kirkossaan julistuttaa kaikki syntisi kertakaikkisesti anteeksiannetuiksi, saarnassa, synninpäästössä sekä ruumiinsa ja verensä sakramentissa. Näin paljon sinä olet saanut Kristukselta anteeksi: iankaikkisesti hukuttavan synnin määrän Hän on vaihtanut iankaikkiseen elämään.

Anna sinäkin anteeksi!

Kun sinä olet saanut Kristukselta näin paljon anteeksi, etkö sinäkin siis antaisi veljellesi tai sisarellesi anteeksi kaikki hänen yksittäiset syntinsä, joilla hän rikkoo sinua vastaan, vaikka niitä olisi kuinka monta? Etkö sinä, rajattomasti anteeksi saanut, antaisi lähimmäisellesi anteeksi rajattomasti, ilman laskelmointia? Olethan itsekin samalla viivalla hänen kanssaan, anteeksiantamuksen tarpeessa! Vai luuletko, että Jumala antaa sinulle anteeksi, jos halveksit Hänen rajatonta laupeuttaan ja jäät itse anteeksiantamattomuuteesi? Kehottaahan Hän näet rukoilemaan: Anna meille meidän velkamme anteeksi, niinkuin mekin annamme anteeksi meidän velallisillemme (Matt. 6:12). Ja tahtoisithan itsekin, että veljesi ja sisaresi antaisi sinulle anteeksi. Sentähden, rakkaat ystävät, kaikki, mitä te tahdotte ihmisten teille tekevän, tehkää myös te samoin heille (Matt. 7:12).

On toki aivan mahdollista, että kun lähimmäisesi tekee syntiä sinua vastaan, et välttämättä heti kykene tunnetasolla rauhoittamaan itseäsi. Ehkä koet vihaa, ehkä suruakin. Tämä on kuitenkin eri asia kuin se, voitko antaa anteeksi. Anteeksiantamisessa ei nimittäin ole kyse tunteista, vaan päätöksestä. Vai luuletko, että ihminen ja Jumala Jeesus Kristus ei tuntenut ahdistavia tunteita, kun Hän meni syljettäväksi, ruoskittavaksi ja ristinkuolemaankin voidakseen antaa sinulle anteeksi? Sinun tähtesi Hän kuitenkin päätti kulkea tämän tien kärsimyksestä huolimatta. Tällä tavalla anteeksiantaminen ei ole tunneasia, vaan päätös. Se on sitä, että sinä päätät: ”Vaikka veljeni on rikkonut minua vastaan, minä en kosta hänelle.”

Kun siis veljesi tai sisaresi rikkoo sinua vastaan, muista ensin omaa anteeksiantamuksen tarvettasi. Ehkä näin isänpäivänä on aiheellista lisätä: kun sinun ajallinen isäsi ei ole osannut rakastaa sinua niin kuin taivaallisen Isän lapsen olisi pitänyt ajallista lastaan rakastaa, niin muista kuitenkin myös omaa anteeksiantamuksen tarvettasi. Tämä ei tarkoita sitä, että vaikeudet tulisi lakaista maton alle. Kyllä nimittäin paitsi negatiivisista tunteista myös ristiriidoista ja synneistäkin on lupa puhua. Sanoohan Herra itsekin: Mutta jos veljesi rikkoo sinua vastaan, niin mene ja nuhtele häntä kahdenkesken (Matt. 18:15a). Älä kuitenkaan tuomitse lähimmäistäsi (Matt. 7:1) tai kanna hänelle kaunaa. Muista pikemminkin, että Kristus on kantanut teidän molempien synnit. Hän on kuollut teidän molempien puolesta. Huuda sitten myös avuksi Pyhää Henkeä, että Hän antaisi sydämiinne anteeksi pyytämisen ja anteeksi antamisen mielen, ja että eläisitte Hänen sanansa mukaan, joka sanoo: kärsikää toinen toistanne ja antakaa toisillenne anteeksi, jos kenellä on moitetta toista vastaan. Niinkuin Herrakin on antanut teille anteeksi, niin myös te antakaa. (Kol. 3:13) Tämän meille suokoon armollinen Herramme ja Vapahtajamme, syntiemme anteeksiantaja, Jeesus Kristus, jonka on kunnia ja valta aina ja ikuisesti. Aamen.

(Saarna on pidetty Samuelin luterilaisessa seurakunnassa Lahdessa 12.11.2017.)

Uskonpuhdistuksen muistopäivä, rippisaarna

Tänään me vietämme uskonpuhdistuksen muistopäivää. Tätä pyhäpäivää vietetään tietenkin aivan joka vuosikin, tähän aikaan vuodesta. Kuten hyvin tiedätte, tänä vuonna tämä juhla on kuitenkin tavallista suurempi. Viime tiistaina 31.10. tuli nimittäin kuluneeksi tasan 500 vuotta siitä, kun saksalaisen munkin, tohtori Martti Lutherin vasara löi uskonpuhdistuksen alkutahdit, kun hän naulasi 95 teesiään Wittenbergin linnankirkon oveen.

Tästä aiheesta tänä kuluneena vuotena on jo puhuttu paljon. Joskus on ehkä kuultu joidenkin olevan jo vähän kyllästyneitä puheisiin uskonpuhdistuksesta, Lutherista tai luterilaisuudesta. Ehkä joku ihmettelee: ”Miksi te luterilaiset jatkuvasti puhutte siitä Lutherista? Eikö se nyt jo mene vähän liian pitkälle?” Siksi meidän onkin nyt tärkeää kysyä mistä näissä asioissa oikeastaan on kysymys. Yksinkertainen vastaus kuuluu: Uskonpuhdistuksen, luterilaisen kirkon tai yksittäisen luterilaisen kristityn elämän keskuksessa ei ole Luther. Uskonpuhdistuksessa ja luterilaisessa uskossa on kysymys yksin Jeesuksesta Kristuksesta. Kyse on Kristuksesta ja Hänen sanansa opettamisesta sanan mukaan niin, että Jumalan kansa saa siitä elämän. Kuulkaa tarkoin: Luterilaisina me emme usko Lutheriin, vaan Kristukseen. Kristus yksin on meidän vanhurskautemme! Asia on juuri niin, kuin amerikkalaisen, luterilaisen Missouri Synod -kirkon uskonpuhdistuksen juhlavuoden tunnuslause linjaa: ”Reformation 2017. It’s Still All about Jesus.” Reformaatio 2017. Siinä on edelleen kyse ainoastaan Jeesuksesta.

Älkäämme me ikinä kyllästykö Jeesukseen! Kuulkaamme Hänen pyhää sanaansa. Oppikaamme yhä lisää Hänestä, ja erityisesti: ottakaamme Hänen evankeliuminsa lahjat vastaan! Juuri Kristuksen ja Hänen sanansa tähden meidän on sitten kyllä hyvä ahkerasti ammentaa myös uskonpuhdistaja Lutherin opetuksesta, joka kirkastaa Jeesuksen Kristuksen kunniaa. Tästä hyvästä ja raamatullisesta opetuksesta meidän on myös syytä kiittää Jumalaa.

Nyt me syntiset ja kuolevaiset ihmiset olemme tulleet messuun, pyhän ja kuolemattoman Jumalan kasvojen eteen. Siksi nyt on tarpeen, että me aivan aluksi tunnustamme Hänelle syntimme. Lutherin kuuluisista teeseistä ensimmäinen liittyykin juuri tähän asiaan. Hän kirjoittaa:

1. Kun Herramme ja Mestarimme Jeesus Kristus sanoo: Tehkää parannus jne., niin hän tahtoo, että uskovaisen koko elämä on oleva parannusta.

Parannukseen kuuluu kaksi osaa: syntien tunnustaminen ja sitten niiden anteeksi uskominen Kristuksen tähden. Tunnustakaamme mekin nyt siis Herralle kaikki syntimme ja syyllisyytemme. Jeesus Kristus tahtoo mielellään kuulla tämän tunnustuksen ja aivan heti julistaa meidän syntimme anteeksiannetuiksi itsensä tähden, Hänen, josta koko meidän uskossamme ja elämässämme on kyse.

(Rippisaarna on pidetty Samuelin luterilaisen seurakunnan messussa Lahdessa 5.11.2017.)

Uskonpuhdistuksen muistopäivä (2. vsk), Room. 5:1–11

Vanhurskauttaminen!

Johdanto

Uskonpuhdistuksen muistopäivän kunniaksi keskitymme tänään siihen asiaan, joka on koko uskonpuhdistuksen keskuksessa. Puhumme vanhurskauttamisesta. Juuri tästä asiasta meille puhui myös päivän pyhä epistola. Koska me siis olemme uskosta vanhurskaiksi tulleet, niin meillä on rauha Jumalan kanssa meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta, jonka kautta myös olemme uskossa saaneet pääsyn tähän armoon, jossa me nyt olemme, ja meidän kerskauksemme on Jumalan kirkkauden toivo. (Room. 5:1–2)

Tässä saarnassa on neljä lyhyttä osaa. Ensin pohdimme mitä tarkoittaa olla vanhurskas ja kuka sellainen on. Toiseksi puhumme siitä, mitä vanhurskauttaminen on. Kolmanneksi katsomme mitä vanhurskauttaminen ei ole. Neljänneksi lausutaan vielä sananen vanhurskauttamisen hedelmistä.

Kuka on vanhurskas?

Ensiksi siis puhumme sanasta ”vanhurskas”. Tämä sana ei ole kaikille nykyihmisille kovin helposti ymmärrettävä, eipä ehkä edes monelle nykyajan kristityllekään. Mitä sillä tarkoitetaan? ”Vanhurskas” (δίκαιος) on laatusana, joka tarkoittaa hurskasta, lakia kunnioittavaa, oikeudenmukaista tai oikeaa.

Mutta kuka sellainen on? Kuka on vanhurskas? Raamattu ilmoittaa, että Jumala itse on vanhurskas. Jumala on oikea, oman oikeutensa mukainen, oikeamielinen, oikeudessaan vakaa ja uskollinen (ks. esim. Ps. 7:10; 11:7; 145:17). Tämä onkin koko vanhurskauttamisopin lähtökohta.

Mutta entä ihminen sitten? Voiko ihminen olla vanhurskas? Vastaus riippuu siitä, millaista vanhurskautta tarkoitetaan. Sanaa ”vanhurskaus” voidaan nimittäin käyttää useissa eri merkityksissä. Tässä mainitsen niistä kaksi: Yhtäältä voidaan puhua ulkonaisesta ja yhteiskunnallisesta vanhurskaudesta. Tämä tarkoittaa sitä, että joku elää yhteiskunnallisesti hyväksyttyä elämää ja välttää pahan tekemistä. Ihmisen mahdollista olla tällä tavalla vanhurskas, ja moni onkin. Toisaalta voidaan puhua myös uskonvanhurskaudesta tai kristillisestä vanhurskaudesta. Tämä tarkoittaa sitä, että Jumala lukee ihmisen itselleen kelpaavaksi, mahdolliseksi olemaan yhteydessään, uskon kautta. Päivän epistolassa vanhurskaudesta puhutaan nimenomaan tässä jälkimmäisessä merkityksessä. Siinä puhutaan siis vanhurskaudesta Jumalan edessä, toisin sanoen juuri kristillisestä vanhurskaudesta. Voiko ihminen olla vanhurskas tällä tavalla, siis Jumalan edessä? Voi kyllä, mutta aivan eri syistä, kuin minkä perusteella hän voi olla vanhurskas maallisessa mielessä. Näin on siksi, että lankeemuksen tähden me kaikki olemme joutuneet erilleen Jumalan yhteydestä. Sellaisina me olemme itsessämme kaikkea muuta kuin vanhurskaita. Sanan todistus meistä kuuluu: Sillä kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla (Room. 3:23).

Tästä seuraakin se kysymys, joka on aivan kristillisen uskon keskuksessa: miten me syntiset ja epävanhurskaat ihmiset voimme päästä vanhurskaan Jumalan yhteyteen ja myös elää Hänen yhteydessään? Toisin sanoen: miten ihminen vanhurskautetaan? Juuri tämä on kristinopin pääkohta (Ap. IV 2). Tämän opinkohdan varassa koko kristillinen usko seisoo – tai toisaalta sen hylkäämisen myötä myös kaatuu. Juuri siksi Martti Luther ja hänen työtoverinsa pitivät niin tarkkaa huolta vanhurskauttamisopin oikeasta opettamisesta. Juuri siksi kysymys vanhurskauttamisesta – vaikka sana itsessään saattaa kuulostaa vanhahtavalta – on edelleen kaikkea muuta kuin aikansa elänyt. Ja juuri siksi me myös nyt toiseksi katsomme, mitä vanhurskauttaminen Jumalan edessä on.

Mitä vanhurskauttaminen on?

Pyhän Raamattu ja luterilainen tunnustus opettavat, että vanhurskaus, siis oikeamieliselle ja vanhurskaalle Jumalalle kelpaaminen on lahja. Se on jotakin, mikä ei ihmisille maksa mitään. Ihmiset ”vanhurskautetaan ilmaiseksi” (gratis iustificentur, CA IV 1). Jumalan näkökulmasta vanhurskauttaminen ei kuitenkaan tapahdu ”ilmaiseksi”. Jumalahan on olemukseltaan pyhä ja vanhurskas. Hän ei koskaan muutu tai voi kieltää itseään (vrt. 2. Tim. 2:13). Ihmiset puolestaan ovat syntisiä, eivätkä voi itseään muuksi muuttaa. Jumalan pyhyys taas vaatii, että syntisen on kuoltava synnin tähden – onhan synnin palkka kuolema (Room. 6:23). Sen vuoksi, jos syntisten on mieli saada Jumalalle kelpaaminen lahjaksi, on toisen maksettava heidän syntinsä lunastushinta heidän puolestaan. Mutta tässä meillä onkin ihana evankeliumi: Ihmiset vanhurskautetaan ilmaiseksi ”Kristuksen tähden” (CA IV 2). Jumala näet on lähettänyt Poikansa Kristuksen maailmaan, että Hän kuolemallaan maksaisi synnin palkan ja niin antaisi hyvityksen koko maailman kaikkien ihmisten kaikista synneistä. Tämän kaiken Hän onkin nyt tehnyt loppuun asti! Siksi juuri Kristuksen tähden sinulle – itsessäsi syntiselle – annetaan synnit anteeksi ja sinut otetaan Jumalan armoon. Juuri synti on se tekijä, joka estää ihmisen pääsyn Jumalan yhteyteen ja elämään Hänen yhteydessään. Siksi nimenomaan ”Syntien anteeksiantamuksen saavuttaminen tietää vanhurskautusta. Sanotaanhan: (Ps. 32:1) ’Autuaat ne, joiden rikokset ovat anteeksiannetut.’” (Ap. IV 76) Samaan asiaan liittyen luterilainen tunnustuksemme opettaa:

Kurjan syntisen vanhurskauttaminen Jumalan edessä merkitsee absoluutiota, sitä, että hänet julistetaan vapaaksi kaikista synneistään ja ansaitsemastaan kadotustuomiosta ja että hänet otetaan Jumalan lapseksi ja iankaikkisen elämän perilliseksi. Tätä emme lainkaan ansaitse emmekä ole sen arvoisia. Tämä ei perustu siihen mitä me aikaisemmin, samanaikaisesti tai myöhemmin teemme, vaan pelkästään armoon, yksin meidän Herramme Kristuksen ansioon, täydelliseen kuuliaisuuteen, katkeraan kärsimykseen ja kuolemaan sekä hänen ylösnousemukseensa. Hänen kuuliaisuutensa luetaan meille vanhurskaudeksi. (FC SD III 9)

Kristus on siis historiallisesti, varmasti ja riittävästi lunastanut meidät syntiset synnin, kuoleman ja perkeleen vallasta, valmistanut meille pelastuksen. Mutta miten me sitten voimme saada tämän historiallisen pelastustyön hyödyn itsellemme, lahjaksi? Toisin sanoen, miten me voimme saada syntien anteeksiantamisen, Jumalan armon ja vanhurskauden? Vastaus on selvä: Uskon kautta. Ihanalla tavalla tunnustuskirjamme aivan jankuttavat tätä asiaa: Kristuksen lunastustyön hyöty omistetaan omaksi uskon kautta (vrt. Ap. IV 314). Tunnustus selittää: ”Me saamme syntien anteeksiantamuksen yksin uskomalla Kristukseen, emme rakkauden tähden tai tekojen tähden, jos kohta uskoa seuraakin rakkaus. Meidät siis vanhurskautetaan yksin uskosta, vanhurskautus käsitettynä niin, että se tarkoittaa tulemista jumalattomasta vanhurskaaksi eli uudestisyntymistä.” (Ap. IV 77–78) Edelleen tunnustus sanoo: ”Me siis saavutamme syntien anteeksiantamuksen yksin uskolla, kun sydämessämme rohkaistumme luottamaan Kristuksen tähden luvattuun laupeuteen.” (Ap. IV 80) Tämä ei nyt kuitenkaan tarkoita sitä, että sinun uskosi olisi jokin hyvä teko tai hyve, joka vaikuttaisi vanhurskauttamisen Jumalan edessä. Pikemminkin usko vanhurskauttaa, sillä se ”tarttuu evankeliumin lupaukseen ja siten ottaa omakseen Kristuksen ansion. Kristuksen ansio täytyy näet uskolla saada meidän omaksemme, jos kerran meidän on määrä sen varassa tulla vanhurskaiksi.” (FC SD III 13)

Tällä tavalla Jumala, vanhurskas ja oikeamielinen Tuomari siis vapauttaa meidät syntivelastamme ja kaikesta syyllisyydestä, ja antaa meidän kaikki syntimme anteeksi. Hän ei tee tätä siksi, että meissä olisi jotakin syyttömyyttäkin. Päinvastoin Hän vanhurskauttaa syntiset ja syylliset. Hän lukee meidät vanhurskaiksi toisen henkilön, nimittäin Kristuksen täydellisen vanhurskauden tähden, siis Hänen Jumalan lakiin kohdistuvan täydellisen kuuliaisuutensa tähden, Hänen syyttömän kärsimyksensä ja uhrikuolemansa tähden. Kun Jumala näin vanhurskauttaa meidät, Hän antaa meille syntimme anteeksi sekä myös lukee meille Kristuksen täydellisen vanhurskauden. (Ap. IV 305)

Oikea opetus vanhurskauttamisesta voidaan siis tiivistää kolmeen pääkohtaan:

  1. Kristus ja Hänen lunastustyönsä on ihmisen vanhurskauttamisen perusta.
  2. Jumala vanhurskauttaa ihmiset ilmaiseksi, armosta.
  3. Ihmiset ottavat Jumalan vanhurskauden ja kaikki sen siunaukset vastaan yksin uskon kautta Kristukseen.

Ehkä jonkun mielestä tämä kaikki kuulostaa liian monimutkaiselta tai jäykältä. Tässä ei kuitenkaan ole kyse mistään viisastelusta saati pyrkimyksestä päteä teologisella oppineisuudella. Pikemminkin ensiksi, tätä vanhurskauttamisoppia on opetettava tinkimättömästi, koska se on Jumalan sanassaan ilmoittama opetus siitä, miten me syntiset voimme pelastua. Mikäli tästä opista pidetään kiinni, annetaan Kristukselle kaikki se kunnia ihmisten vanhurskauttamisesta, joka Hänelle kuuluukin. Toisaalta, jos Kristuksen ei anneta olla syntisten ainoa Vapahtaja ja heidän ainoa vanhurskautensa, Hänelle kuuluva kunnia tullaan silloin antaneeksi jollekin sellaiselle, joka ei voi vanhurskautta hankkia, ja jolle kunnia vanhurskauttamisesta ei siksi myöskään kuulu. Toiseksi, tästä vanhurskauttamisopista ei voida tinkiä, sillä vain se voi tuoda syntisille ihmisille ja kauhistuneille omilletunnoille lohdutuksen. Silloin kun koko vanhurskauttamisen annetaan levätä yksin Kristuksen varassa – niin kuin se yksin Hänen varassaan onkin! –, voi syntinsä tunteva ihminen aina olla turvallisella mielellä: Joka tunnustaa ja hylkää rikkomuksensa, se saa armon (Sananl. 28:13). Rakas ystävä! Sinäkin saat lankeemuksistasi huolimatta varmasti uskoa, että Kristuksen tähden sinutkin ”otetaan armoon ja että synnit annetaan anteeksi Kristuksen tähden, joka kuolemallaan on antanut hyvityksen” sinun kaikesta synnistäsi (CA IV 2). Kaikki on valmista! Mikä voisi olla tämän suurempi evankeliumi ja lohdutus?

Mitä vanhurskauttaminen ei ole?

Kolmanneksi puhumme siitä, mitä vanhurskauttaminen ei ole. Jos ja kun ihmiset siis vanhurskautetaan yksin Jumalan armosta, yksin uskosta ja yksin Kristuksen tähden, tarkoittaa tämä kääntäen sitä, että ihmiset ”eivät voi tulla vanhurskautetuiksi Jumalan edessä omin voimin, ansioin tai teoin” (CA IV 1). Toisin sanoen, sinäkään et voi vaikuttaa Jumalalle kelpaamiseesi tai pelastukseesi millään omalla tekemiselläsi.

Tämä kristillinen opetus on vastaan kaikkea ihmisten järjen mukaista opetusta sekä lain oppia, joka nousee lihallisen ihmisen mielestä, ja jota myös monissa kristillisissä piireissäkin Jumalan sanaa vastaan opetetaan. On nimittäin monia kirkkokuntia, joissa halutaan nähdä, että ihmisellä on mahdollisuus vaikuttaa omaan pelastukseensa, ja että hänen on jopa aivan välttämätöntä pyrkiä tekemään niin. Jossakin esimerkiksi aivan oikein painotetaan kyllä sitä, että Jumala on luonut ihmiset hyviksi. Samalla kuitenkin ikään kuin ”unohdetaan” se, että koko ihmiskunta on myös langennut syntiin. Ja kun tämä unohdetaan, käsitellään ihmisen mahdollisuuksia tehdä hyvää aivan kuin hän yhä edelleen olisi alkuperäisessä synnittömässä tilassaan. Jossakin toisaalla kyllä tunnustetaan, että ihminen on langennut syntiin, mutta tämän lankeemuksen vaikutuksia ihmiseen ei tahdota nähdä niin kertakaikkisina kuin ne oikeasti ovat. Siksi joku ehkä sanookin: ”Kyllä me ihmiset toki olemme syntisiä, mutta kai meissä nyt kuitenkin on vielä ainakin jokin pieni jumalallisuuden ’kipinä’, mahdollisuus tehdä Jumalan mielen mukaisia ja Hänelle kelpaavia tekoja.” Siksi ajatellaan, että kristitty kyllä tarvitsee Jumalan armoa, mutta että tämän lisäksi hänen pitää itsekin tehdä hyvää voidakseen pelastua.

Oikea ja raamatullinen opetus ihmisen syntisyydestä on kuitenkin tämä: ”Aadamin lankeemuksen jälkeen kaikki ihmiset […] syntyvät synnissä, so. ilman jumalanpelkoa, ilman luottamusta Jumalaan sekä pahan himon hallitsemina”. Tämän lankeemuksen seurauksena ihminen elää luonnostaan tuomion alla ja iankaikkisen kuoleman perillisenä.(CA II 1–2) Apostolikin kirjoittaa, että lihan mieli on vihollisuus Jumalaa vastaan, sillä se ei alistu Jumalan lain alle, eikä se voikaan. Jotka lihan vallassa ovat, ne eivät voi olla Jumalalle otolliset. (Room. 8:7–8) Sen vuoksi lankeemuksen jälkeen ei luonnollisella ihmisellä yksinkertaisesti ole mitään halua alistua Jumalan tahtoon. Myös silloin, kun ihminen on tullut kristityksi, hänessä vielä tämän elämän aikana on vanha lihakin jäljellä. Tästä lihallisesta ja vanhasta ihmisestään hän ei voi omin voimin päästä eroon, niin kuin Paavali huudahtaakin: Minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista? Kiitos Jumalalle Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme, kautta! jne. (Room. 7:24–25) Siksi kukaan ei koskaan omista lähtökohdistaan voi tehdä Jumalan mielen mukaisia tekoja, saati teoillaan ansaita – tai edes alkaa ansaita – Jumalalle kelpaamista.

Totta kai ajallisissa asioissa luonnollinen ihminenkin voi tehdä monenlaista hyvää. Hän voi vaikkapa toimia yhteiskunnan tai puutteessa olevien parhaaksi. Kuitenkaan Jumalan edessä hän ei näillä teoillaan voi koskaan parantaa asemiaan. Hänen parhaimmatkin tekonsa ovat Jumalan edessä pelkkää syntiä ja saastaa. Näin on siksi, että kaikki, mikä ei ole uskosta, on syntiä. (Room. 14:23; vrt. Jes. 64:6)

Mikäli ihmiselle Jumalan sanan vastaisella tavalla jätetään pienikin mahdollisuus osallistua omaan vanhurskauttamiseensa, tuodaan silloin Kristuksen rinnalle tai jopa tilalle toisia ”vapahtajia”. Näin Kristukselta riistetään se kunnia ihmisten vanhurskauttamisesta, joka yksin Hänelle kuuluu. (Vrt. Ap. IV 25–28) Lisäksi, jos ihmiselle jätetään pienikin mahdollisuus osallistua vanhurskauttamiseensa, riistetään myös syntisiltä ihmisiltä ja kauhistuneilta omiltatunnoilta lohdutus. Jos nimittäin pienikin osa sinun vanhurskauttamisestasi on sinun omien mahdollisuuksiesi varassa, et sinä, syntisi tunteva ihminen voi koskaan olla varma siitä, että kelpaat Jumalalle ja että olet pelastettu. Et voi koskaan tietää, milloin olisit tehnyt riittävästi hyvää – eikä ihme, sillä Raamattu ei aseta tekoja pelastuksen ehdoksi! Tällaisella tiellä et voi koskaan olla varma vanhurskauttamisestasi tai pelastuksestasi. Tämä väärä oppi jättääkin seuraajansa aina kauheaan epävarmuuteen, suoranaiseen epätoivoon ja kauhun valtaan (Ap. IV 20–21, 38). Mikä voisi olla kauheampaa lakihenkisyyttä? Tästä luterilainen tunnustus varoittaa monin sanoin (ks. esim. Ap. IV 3). Tunnustus painottaa jatkuvasti, että Kristuksen tähden kristityllä on pelastusvarmuus. Koska nimittäin vanhurskauttaminen ei riipu ihmisen teoista, vaan perustuu Kristuksen täydelliseen kuuliaisuuteen ja otetaan uskossa vastaan, pelastuksesta voidaan olla ja myös täytyy voida olla täysin varmoja. Lutherin työtoveri, Philipp Melanchthon kirjoittaa seuraavasti:

Kaikki tämä on niin päivänselvää ja ilmeistä, että täytyy ihmetellä, millaisia raivopäitä vastustajamme oikein ovat, kun pitävät asiaa epävarmana. Todistus on täysin sitova: kun kerran meitä ei Jumalan edessä vanhurskauteta lain nojalla, vaan lupauksen nojalla, perustuu vanhurskautus välttämättä juuri uskoon. Mitä voidaan esittää tätä todistusta vastaan, jollei tahdota tehdä tyhjäksi koko evankeliumia ja hylätä Kristusta? Kristuksen kunnia tulee kirkkaammaksi, kun opetamme, että häneen on turvattava välimiehenä ja sovittajana. Hurskaat omattunnot näkevät, että tässä opissa heille tarjotaan runsas lohdutus, he kun saavat uskoa ja pitää varmana asiana sitä, että meillä on leppynyt Isä Kristuksen tähden, ei meidän itse osoittamamme vanhurskauden tähden, ja että Kristus auttaa meitä silti lakiakin täyttämään. (Ap. IV 298–299)

Vanhurskauttamisen hedelmät

Neljänneksi ja viimeiseksi: Kun ihminen uskon kautta saa syntinsä anteeksi ja hänet julistetaan vanhurskaaksi, syntyy hänessä myös uusi ihminen, joka ”elää vanhurskaudessa ja puhtaudessa iankaikkisesti Jumalan edessä” (Vähä katekismus IV 12), ja siis myös jo tämän elämän aikana alkaa tehdä Jumalalle kelpaavia, Hänen mielensä mukaisia tekoja. Tämän valtavan ja iankaikkisen lahjan sinäkin, rakas kristitty, olet jo kerran Jumalalta saanut Hänen sanansa ja kasteen kautta. Pysy siis tästäkin eteenpäin Hänen armonsa välineiden osallisuudessa. Niin sinä pysyt osallisena Kristuksen vanhurskaudesta ja Jumalalle kelpaamisesta. Ja kun sinulla on tämä valtava lahja, elä sitten myös saamasi kutsumuksen arvon mukaan. Tee mielelläsi kaikkea sitä hyvää, mitä Herra sanassaan kehottaa. Ja siinä, missä sinun hyvät tekosi vielä tämän elämäsi aikana ovat vajaita, turvaa aina uskossa Kristukseen. Hän on sovittanut kaikki syntisi ristillään. Hän on sinun täydellinen vanhurskautesi ja varma Vapahtajasi! Hänelle on kunnia ja valta aina ja ikuisesti. Aamen.

(Saarna on pidetty Samuelin luterilaisessa seurakunnassa Lahdessa 5.11.2017. Saarnan valmistuksessa on käytetty apuna Robert D. Preusin yleistajuista, luterilaisten tunnustuskirjojen opetukseen johdattavaa teosta ”Getting Into the Theology of Concord. A Study of the Book of Concord.” Saint Louis: Concordia Publishing House. 1977. Tämä erinomainen ja kaikille suositeltava kirjanen on saatavana myös suomenkielisenä käännöksenä: ”Sisälle tunnustukseen. Lyhyt johdanto luterilaisiin tunnustuskirjoihin ja niiden teologiaan.” Helsinki: Concordia ry. 2017.)

Lyhenteet:

Ap. – Augsburgin tunnustuksen puolustus.

CA – Augsburgin tunnustus.

FC SD – Yksimielisyyden ohje. Täydellinen selitys.