20. sunnuntai helluntaista (2. vsk), 2. Kor. 1:18–22

Jumalan sana on yhtenäinen, selvä ja varma

Erilaisia näkemyksiä uskonpuhdistuksesta

Tämän kuun lopussa on kulunut 500 vuotta uskonpuhdistuksen alkamisesta. Juhlavuosi on kirvoittanut monien kristittyjen kielet ilmaisemaan näkemyksiä siitä, mitä uskonpuhdistuksesta pitäisi ajatella.

Jossakin on sanottu, että on itse asiassa tahditonta puhua uskon ”puhdistamisesta”. Ajatus lienee, että tällainen sanankäyttö pahoittaa helposti esimerkiksi roomalaiskatolisten mielen. Antaahan se ymmärtää, että heidän uskonsa ei ollut aivan puhdas ja vaati siksi erityistä puhdistamista. Sen vuoksi pitäisi kuulemma käyttää sivistyneemmältä kuulostavaa sanaa ”reformaatio”, joka tarkoittaa uudelleen muotoilemista. Tähän me luterilaiset voisimme vastata, että molemmat näistä sanoista ovat aivan mahdollisia, kunhan ne vain ymmärretään oikein. Keskeisintä ei näet ole se, millä nimellä Martti Lutherin ja hänen työtoveriensa työtä kutsutaan. Pääasia on, että saamme kuulla mitä he todella opettivat, ja sitten myös oppia tästä.

Jossakin on edelleen ehdotettu, että uskonpuhdistus oli itse asiassa kauhea tragedia, sillä sen johdosta yksi ja yhtenäinen paavin kirkko hajaantui useaan osaan. Sanotaan, että Luther ja hänen työtoverinsa itse asiassa syyllistyivät kirkon hajottamiseen. Tästä hajaannuksesta luterilaisten ja muiden protestanttien pitäisi nyt kuulemma tehdä parannus. Sen vuoksi tämän juhlavuoden pääteemaksi on joissakin yhteyksissä haluttu asettaa katumus ja suostuminen takaisin siihen kirkolliseen yhteyteen, joka 1500-luvulla siis ikään kuin rikottiin. Tähän meidän luterilaisten tulee vastata näin: On toki totta, että uskonpuhdistuksen – tai reformaation – seurauksena evankelisten seurakuntien ja Rooman välinen kirkollinen yhteys katkesi. On kuitenkin todettava, että Luther tai hänen työtoverinsa eivät halunneet hajottaa kirkkoa tai sen ykseyttä. He ymmärsivät, että Kristuksen Kirkon ykseys on muutakin kuin näkyvä yhteys, sellainen, että kaikki kristityt muodollisesti kuuluvat saman kirkko-organisaation sateenvarjon alle. He ymmärsivät, että Kirkon todellinen ykseys perustuu Jumalan sanaan ja sen saarnaamiseen sellaisena kuin sana on ihmisille ilmoitettu. Uskonpuhdistajat eivät halunneet hajottaa kirkkoa. Pikemminkin juuri siksi, että he halusivat säilyttää kirkon ykseyden, he katsoivat myös välttämättömäksi osoittaa – joskus tiukkaankin sävyyn –, että paavin kirkossa tämä ykseys oli jo rikottu, kun puhtaasta Jumalan sanan saarnasta oli luovuttu ja sanan rinnalle tuotu ihmisoppeja. Oikean ja raamatullisen uskon opettamiseen olisi pitänyt palata, jotta ykseyskin olisi voinut eheytyä. Kun tätä ei Rooman kirkossa kuitenkaan tahdottu hyväksyä, oli monien seurakuntien pakko Jumalan sanan ja raamatullisen uskon tähden jatkaa elämäänsä paavilaisten säädöksistä huolimatta. Voidaan siis todeta, että kirkon ykseyden hajottajia olivat siis oikestaan ne, jotka eivät halunneet tehdä parannusta siitä, että olivat luopuneet Jumalan sanasta, saati suostua korjaamaan opetustaan sanan mukaiseksi. Uskonpuhdistajien työ siis oikeastaan vain toi esiin tämän luopumuksen ja hajaannuksen, joka oli ollut totta jo ennen heitä.

Tämän päivän pyhä epistola johdattaa meidät juuri tämän asian äärelle. Kysymys on Jumalan sanasta, sen yhtenäisyydestä, selvyydestä ja varmuudesta.

Apostolinen sana on yhtenäinen ja jumalallinen

Pyhässä Hengessä apostoli kirjoittaa: Mutta Jumala sen takaa, että puheemme teille ei ole ”on” ja ”ei.” (2. Kor. 1:18) Tarkemmin ottaen teksti voitaisiin kääntää näin: Mutta Jumala on uskollinen, että sanamme teille ei ole ”kyllä” ja ”ei”. Mitä tämä merkitsee? Ensinnäkin tämä tarkoittaa sitä, että apostolin tehtävänä on käyttää sanaa ja siten välittää sanoma Jumalan seurakunnalle. Seurakunnan tai yksittäisen kristitynkään elämän keskuksessa ei siis ole sisäinen kokemus tai tunne, ei myöskään aktiivinen toiminta, palvelusmenot, eipä edes rukous tai ylistäminenkään. Seurakunnan ja yksittäisen kristityn hengellisen elämän keskuksessa on apostolien seurakunnalle välittämä sana. Sana on kaiken kristillisen elämän alkulähde ja perusta.

Toiseksi tämä evankeliumin kohta tarkoittaa sitä, että apostolin tehtävänä ei ole puhua mitä tahansa sanoja. Hänen tehtävänsä ei siis ole puhua sillä tavalla, että hänen puheensa voisi tarkoittaa yhtä mutta tarvittaessa myös toista. Hänen tehtävänsä ei ole puhua myöskään niin, että kuulija saisi ymmärtää hänen puheensa miten hänelle itselleen milloinkin sopii. Apostoli kuvaa tätä asiaa viittaamalla ilmaisuihin ”kyllä” ja ”ei”. Ilmaisut ”kyllä” ja ”ei” kuuluvat mihin tahansa kieleen ja ovat tietenkin ymmärrettävät missä tahansa kulttuurissa. Missä tahansa näiden sanojen merkitys on myös toisilleen vastakkainen. Toki eri kulttuureissa voi olla erilaisia tapoja käyttää näitä sanoja. Esimerkiksi japanissa ei ole tavatonta, että kun tahdotaan kieltäytyä jostakin asiasta, saatetaankin käyttää myöntävää ilmaisua, mutta tehdä se sillä tavalla, että kuulija (ainakin toivottavasti) ymmärtää kieltäytymisen. Mutta lopulta myös japanissa ja kaikissa kulttuureissa selvä ”ei” tarkoittaa ”ei”, ja selvä ”kyllä” on ”kyllä”. Nyt siis se sana, joka apostoleille on annettu saarnattavaksi, ei ole eikä voi olla sisäisesti ristiriitainen, niin kuin myöskään ”ei” ei voi tarkoittaa ”kyllä” tai päinvastoin. Apostolinen sana on yksi ja yhtenäinen. Apostolinen sana on selvä. Siitä voi ymmärtää, mitä se sanoo. Asia on juuri niin kuin Paavali muutamaa jaetta aiemmin kirjoittaakin: Sillä eihän siinä, mitä teille kirjoitamme, ole muuta, kuin mikä siinä on luettavana ja minkä te myös ymmärrätte; ja minä toivon teidän loppuun asti ymmärtävän (2. Kor. 1:13).

Kolmanneksi nämä epistolan sanat tarkoittavat, että apostolin seurakunnalle välittämä sana ei ole apostolin itsensä sanaa tai hänen omia ajatuksiaan. Hän kyllä käyttää ilmaisua sanamme teille ei ole ”kyllä” ja ”ei”. Hän toisin sanoen puhuu apostolien sanasta. Mutta tämä apostolien sana onkin heidän ulkopuoleltaan tullutta sanaa, joka on sitten heille uskottu jaettavaksi. Tämä asia on niin varma, että Paavali vetoaa tässä itseensä Jumalaan, kun hän sanoo Mutta Jumala sen takaa, tai Mutta Jumala on uskollinen, että sanamme teille ei ole ”kyllä” ja ”ei”. Apostolilla voi olla näin suuri varmuus tästä asiasta, sillä se sana, joka hänelle ja muille apostoleille on uskottu, on Jumalalta itseltään tullut. Se on Jumalan henkäyttämä (θεόπνευστος – 2. Tim. 3:16) jumalallinen sana, Jumalan oma sana. Tässä viitataan ensinnäkin siihen sanaan, jonka Paavali ja muut apostolit olivat Pyhän Hengen inspiraation kautta saaneet ja jonka he kirjoittivat niissä kirjeissään, jotka sitten tallennettiin pyhään Raamattuun. Lisäksi sanalla voidaan toki viitata myös apostolien suulliseen saarnaan seurakuntien jumalanpalveluksissa sekä muuhun suulliseen julistukseen ja opetukseen. Tästä apostoli puhuukin seuraavaksi.

Apostolinen sana tuo Kristuksen ihmisten keskelle

Hän sanoo: Sillä Jumalan Poika, Kristus Jeesus, jota me, minä ja Silvanus ja Timoteus, olemme teidän keskellänne saarnanneet, ei tullut ollakseen ”on” ja ”ei”, vaan hänessä tuli ”on.” (2. Kor. 1:19) Apostolit ovat siis paitsi kirjoittaneet Jumalalta saamansa sanan Raamattuun, he ovat myös suullisesti saarnanneet Jumalan sanan seurakunnan keskellä. Mikä tämän sanan sisältö on? Hän sanoo: Sillä Jumalan Poika, Kristus Jeesus, jota me, minä ja Silvanus ja Timoteus, olemme teidän keskellänne saarnanneet. Huomaa, että Jumalan sanan saarna ei siis ole ainoastaan opetusta Jumalasta tai hänen tahdostaan. Pikemminkin sanan saarnassa on kysymys Jumalan Pojan, Kristuksen Jeesuksen saarnaamisesta seurakunnan keskellä. Toisin sanoen, yhtäältä me voimme tietenkin opiskella Jumalan sanaa, tehdä vaikka muistiinpanoja lukemastamme tai kuulemastamme. Tälle on ilman muuta oma paikkansa, onhan Jumalan sanassa aina uutta oppimista. Mutta kun me tulemme messuun kuulemaan sanan saarnaa, kyse ei ole ainoastaan tällaisesta raamattuluennosta tai muusta opetustapahtumasta. Kyllä saarna toki voi olla monin tavoin opettavainenkin, ja hyvä jos on! Mutta jumalanpalvelussaarnan keskuksessa on se, mitä apostoli tässä sanoo: siinä saarnataan Jumalan Poika, Kristus Jeesus seurakunnan keskellä. Apostolien ja heidän seuraajiensa, apostolisen paimenviran kantajien tehtävänä ei siis ole saarnata ainoastaan ”Jeesuksesta”. Heidän tehtävänsä on saarnata Jeesus seurakunnalle. Jumalan sana on nimittäin sellainen, että kun sitä sanan mukaan julistetaan ja saarnataan, se tuo meille Jumalan persoonallisen Sanan, Kristuksen itsensä. On toki totta, että Kristus astui ylös taivaisiin ja istuu nyt Isän oikealla puolella. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että Hän olisi poissa seurakuntansa keskeltä niin, että meidän tehtävämme olisi ainoastaan kuulla luentoja Hänestä tai ainoastaan tiedollisesti oppia Hänestä, joka on taivaassa, ja koettaa sitten uskon siivin ja ”hengellisesti” nousta Hänen luokseen taivaaseen. Kristus ei ole poissa seurakuntansa keskeltä niin, että meidän tehtävämme olisi vain ”muistella” Häntä ehtoollisessa pelkkää leipää ja viiniä nauttien. Pikemminkin on niin, että sanassa Kristus on itse läsnä. Kun sanaa saarnataan, Hän tulee seurakunnan luo. Siinä Hän myös itse puhuu meille, sekä tuo kaikki lahjansa mukanaan: syntien anteeksiantamuksen, elämän ja autuuden.

Juuri tähän liittyy myös se, mitä äsken kuulimme: Apostolinen sana on yksi ja yhtenäinen. Se on yksi ja yhtenäinen, koska sen sisältö ja sen välittämä lahja on yksi, siis Kristus itse. Hän on se, joka on tullut, ei ollakseen ”kyllä” ja ”ei”, vaan hänessä tuli ”kyllä”. Se, että Jeesus tuli ollakseen ”kyllä” ei tarkoita sitä, että Hän olisi mikään ”jees-mies”. Kristus Jeesus ei ole mikään sellainen leppoisa tai rento, helppo tyyppi, joka suvaitsee kaikki ne kotkotukset ja synnitkin, mitä ihmisen sydämestä kulloinkin sattuu nousemaan. Kristus on Pyhä ja vanhurskas Jumala, yksi ja ainosyntyinen Jumalan Poika. Hän on paitsi Tie ja Elämä, Hän on myös Totuus (Joh. 14:6). Hän on tullut ihmiseksi, ei suvaitsemaan syntiä, vaan kantamaan sen ja sovittamaan sen ristinkuolemassaan. Hän ei ole mikään ruoko, jota tuuli huojuttaa (vrt. Luuk. 7:24). Hän on kallio, joka ei horju, vaikka tuonelan portit hyökkäisivät sitä vastaan (vrt. Matt. 16:18). Hän ei ole kiiltokuvien pehmeä, kultakutrinen, sukupuolineutraali kanssakulkija. Hän on Jumalan Poika, Mies sanan varsinaisessa merkityksessä, lihaa ja verta. Hänellä on kaikki miehiset ominaisuudet. Juuri siksi Hän tekee niin kuin tosi miehen tuleekin: Hän laittaa itsensä täydellisesti likoon Naisen edestä. Hän siis uhraa itsensä kokonaan kaikkein kalleimpansa, Morsiamensa, seurakunnan vuoksi, antaa vuodattaa viimeisen veripisarankin, että saisi ottaa rakkaan, valitun Rouvansa täydellisen puhtaana vastaan (Ef. 5:25–27; 2. Joh. 1, 5).

Kristukselle rakas seurakunta! Juuri tämä Jumalan Poika, Kristus Jeesus tulee tänäänkin sinun luoksesi sanan saarnassa. Juuri nytkin Hän seisoo täällä ja sanoo: kuule, rakkaani, minun sanaani! Vaikka saarnaajat lahjoineen ja tyyleineen vaihtuisivat, vaikka välillä saarnaisi Paavali tai Silvanus, toisinaan taas Timoteus – taikka välillä Huovinen tai Kantoluoto! –, niin kuitenkin kun Jumalan profeetallista ja apostolista ilmoitussanaa (vrt. Ef. 2:20) saarnataan, Kristus tulee. Hän on kerran tullut ihmiseksi, ollakseen kaikille ”kyllä”. Toisin sanoen, Hänessä ovat täyttyneet kaikki Jumalan lupaukset syntien anteeksiantamisesta, vanhurskauttamisesta, pyhityksestä ja kirkastamisesta. Ja nyt kun Hän sanan välityksellä tulee sinun luoksesi, tulee Hän ollakseen ”kyllä” sinullekin, lahjoittaakseen kaiken tämän juuri sinulle.

Yhteenveto

Kaiken kaikkiaan siis: Se sana, jota apostolit ja heidän seurajaansa seurakunnalle saarnaavat, on Jumalan sanaa. Jumala on toki antanut tämän sanansa ihmisten – juuri apostolien ja profeettojen – kautta. Hän on antanut sen kirjoitettuna ja sitten myös suullisesti saarnattuna. Sana ei kuitenkaan ole apostolisten saarnaajien, vaan Jumalan. Jumala on uskollinen ja vastaa itse sanastaan. Hänen sanansa ei ole epäselvä, tai vain joidenkin parempien kristittyjen ymmärrettävissä. Hänen sanansa ei myöskään ole monimerkityksinen tai mielivaltaisesti tulkittavissa. Hänen sanansa on yhtenäinen, selvä ja varma. Sanan ja sen saarnan kautta Jumalan persoonallinen Sana tulee seurakunnan luo. Hän on Jumalan ”kyllä”, jossa kaikki sanan lupaukset ovat täyttyneet. Hän tuo seurakunnalle kaikkien syntien anteeksiannon, vanhurskauden ja pyhityksen. Kristuksen yhtenäisen, selvän ja varman sanan kautta Hänen omansa saavat tulla Hänen yhdeksi pyhäksi seurakuntaruumiikseen, jossa ei ole hajaannusta. Toki me ihmiset olemme keskenämme erilaisia ja monin erilaisin lahjoin varustettuja, mutta Kristuksessa me olemme yksi. Kristuksen Hengellinen kirkkoruumis on yksi, pyhä, yhteinen ja apostolinen, koska Hänen sanansa, jonka kautta Kirkko syntyy ja pysyy voimassa on yksi, pyhä, yhteinen ja apostolinen sana, ja koska lopulta Kristus itse on yksi ja pyhä. Kun me kuulemme tätä sanaa ja pysymme Kristuksen Ruumiin yhteydessä, meidät myös kerran kirkastetaan Hänessä, joka on tullut ollakseen ”kyllä”. Sinä päivänä me kuulemme taivaan helmiporteilla (Ilm. 21:21): ”Kyllä! Tule Herrasi iloon!” (Vrt. Matt. 25:21, 23) Tämän kaiken meille suokoon meidän varma Vapahtajamme Jeesus Kristus, joka elää ja hallitsee Isän ja Pyhän Hengen kanssa, yhdessä jumaluudessa, nyt ja iankaikkisesti. Aamen.

(Saarna on pidetty Samuelin luterilaisessa seurakunnassa Lahdessa 22.10.2017.)

Mainokset