9. sunnuntai helluntaista (2. vsk), Hepr. 4:1–2, 9–13

Ethän jää taipaleelle!

Johdanto

Päivän epistolassa Pyhä Henki lausuu: Varokaamme siis, koska lupaus päästä hänen lepoonsa vielä pysyy varmana, ettei vain havaittaisi kenenkään teistä jääneen taipaleelle. Sillä hyvä sanoma on julistettu meille niinkuin heillekin; mutta heidän kuulemansa sana ei heitä hyödyttänyt, koska se ei uskossa sulautunut niihin, jotka sen kuulivat. (Hepr. 4:1–2) Jotta ymmärtäisimme paremmin mitä Herra tällä tarkoittaa, katsokaamme aluksi, keitä ovat nuo ”he”, joista Hän puhuu. Toiseksi kysymme keitä ovat nuo ”te”, joille Hän tämän kaiken puhuu. Tästä avautuu meille ymmärrys myös siihen, miten tämä kaikki liittyy meihin, jotka tänään olemme täällä.

Vanhan liiton kansa erämaavaelluksella

Ensiksi on huomattava, että kun Herra tässä puhuu lepoon pääsemisestä ja toisaalta taipaleelle jäämisestä, Hän viittaa Jumalan vanhan liiton kansan erämaavaellukseen, heidän matkaansa kohti luvattua maata. Juuri vanhan liiton kansaa tarkoittaa tuo sana ”he”. Muistatko sinä, miten Jumalan kansa oli tullut tälle erämaavaellukselle? Sitä ennenhän he olivat olleet Egyptissä, sen hallitsijan, faaraon orjuudessa. Pitkämielisesti Jumala oli sietänyt faaraon uppiniskaisuutta. Yhä uudelleen Hän oli kutsunut tätä parannukseen. Lopulta Jumala kuitenkin rankaisi egyptiläisiä heidän paatumuksensa tähden. Mutta kun Hän teki näin, Hän kuitenkin varjeli rakkaan valitun kansansa kuoleman rangaistuksesta. Hän antoi heille suojaksi virheettömän pääsiäiskaritsan veren, jonka Hän käski sivellä talojen ovien pieliin (2. Moos. 12:1–23). Ihmeellisellä tavalla Herra myös johdatti kansansa Punaisen meren läpi pois epäjumalanpalveluksen Egyptistä, faaraon orjuudesta (2. Moos. 14).

Kun Jumala näin pelasti liiton kansansa Egyptistä veren kautta sekä pilven ja meren kasteen kautta (1. Kor. 10:1–2), he siis tulivat erämaahan. Tässä ankarassa ja kuivassa maassa he eivät voineet luottaa omaan viljelystaitoonsa ravinnon saamiseksi. He saattoivat luottaa yksin Jumalaan ja Hänen armoonsa. Mutta armossaan Herra myös järjesti heille kaiken, mitä he tarvitsivat: he saivat mannaa ja lihaa taivaasta (2. Moos. 16) sekä vettä kalliosta (2. Moos. 17:1–6).

Erämaassa kansa kuitenkin joutui moniin kiusauksiin. Epäuskossaan se myös lankesi monin tavoin. Neljännessä kirjassaan Mooses kirjoittaa: Niin Israel asettui Sittimiin. Ja kansa rupesi irstailemaan Mooabin tyttärien kanssa. Nämä kutsuivat kansaa jumaliensa uhreille, ja kansa söi ja kumarsi heidän jumaliansa. Kun Israel näin antautui palvelemaan Baal-Peoria, syttyi Herran viha Israelia kohtaan. (4. Moos. 25:1–3) Erämaassa Jumalan kansa siis kulki pakanakansojen seassa. Nämä houkuttelivat heitä jumalattomaan elämään. Lihallisen himonsa kiihkossa Israelin miehet unohtivat Jumalan käskyn, jonka mukaan Herran omaisuuskansan jäsenet eivät saaneet tehdä liittoa pakanoiden kanssa, etteivät he viettelisi heitä epäjumalanpalvelukseen (2. Moos. 34:15–16). Päinvastoin, he alkoivat aivan irstailemaan mooabilaisten naisten kanssa. Mutta tämä lankeemus ei jäänyt yksin. Nimittäin kun nämä uskosta osattomat naiset houkuttelivat Herran omikseen ostamat miehet irstauteen, seurasi tästä käytännön elämän lankeemuksesta lopulta myös lankeemus oikeasta opista, siis luopuminen uskosta: Israelin miehet luopuivat Herrasta ja alkoivat palvella epäjumalia, aivan niin kuin Herra oli ennalta varoittanut. Sen vuoksi Jumalan vanhurskas viha syttyi heitä kohtaan. Hänen rangaistuksestaan sai surmansa kaksikymmentäneljä tuhatta israelilaista (4. Moos. 25:9). Vain ne, jotka olivat kuuliaiset Jumalan sanalle ja halusivat ojentautua sen mukaan, pelastuivat ja pääsivät jatkamaan matkaa kohti Herran lupaamaa levon maata. Tällaisissa vaaroissa Jumalan kansa vaelsi erämaassa sen ajan, jonka Herra heille sääti.

Uuden liiton kansa erämaavaelluksella

Toiseksi, kun Pyhä Henki viittaa näihin tapahtumiin, Hän puhuu tätä heprealaiselle kristilliselle seurakunnalle. Hänen kuulijansa – joita Hän puhuttelee sanalla ”te” – olivat juutalaista syntyperää, mutta olivat sittemmin tulleet uskomaan Jeesukseen Messiaanaan. Pyhä Henki antaa tässä ymmärtää, että juuri nämä kristityt – siis kristillinen Kirkko – ovat Jumalan omaisuuskansa. Tästä me ymmärrämme, miten tämä asia liittyy myös meihin. Vaikka nimittäin me, jotka täällä istumme, emme olekaan syntyperältämme juutalaisia, Herran armosta mekin kuitenkin kuulumme Kristuksen Kirkkoon, uuden liiton pyhään kansaan, hengelliseen Israeliin (vrt. 1. Piet. 2:9–10). On siis selvää, että Pyhä Henki puhuu tämän kaiken paitsi heprealaiselle seurakunnalle myös juuri meille.

Kun Herra nyt siis puhuu tätä kristilliselle seurakunnalle, uuden liiton kansalle, me ymmärrämme: Myös meidät on Jumala armossaan ottanut Poikansa Kristuksen Jeesuksen, virheettömän Pääsiäislampaan kalliin uhriveren suojaan. Kasteessa Hän on Kristuksen veren punaamalla vedellä pessyt pois syntimme (vrt. Ap. t. 22:16). Siinä meidät on merkitty Kristuksen veren merkillä, ja niin on iankaikkinen kuolema väistynyt meistä. Kastemaljamme meren kautta Herra on myös päästänyt meidät pois entisestä, epäjumalanpalveluksen täyttämästä elämästämme, sekä meitä vallineen perkeleen orjuudesta.

Mutta kun Jumala on näin Poikansa kalliin veren ja pyhän kasteen kautta valmistanut meille pääsyn synnin ja iankaikkisen kuoleman rangaistuksesta sekä perkeleen valtakunnasta ja ottanut meidät uuden liiton kansakseen, myös me olemme tulleet erämaahan. Meidän erämaamme ei kylläkään välttämättä ole ulkoisesti mitenkään kuiva tai kova maa; voi olla, että tämän vaelluksemme aikana olemme saaneet nauttia jopa ulkoisesti yltäkylläisestä elämästä ja monista mukavuuksista. Kuitenkaan me emme tällä erämaavaelluksellamme voi hengellisen ravinnon hankkimisen asiassa luottaa omiin mahdollisuuksiimme, vaan yksin Jumalaan ja Hänen armoonsa. Mutta Herra myös järjestää meille kaiken ravinnon, mitä me hengelliseen elämäämme tarvitsemme. Hän on uskonut pyhälle kansalleen, Kirkolleen sanansa ja sen puhtaan saarnan. Kirkossaan Hän julistuttaa synninpäästön sanat sinun korvillesi ja sydämellesi. Alttarillaan Hän tarjoaa Kristuksen todellisen ruumiin ja veren sinun syntiesi anteeksiantamiseksi. Näiden välityksellä Hän antaa meille, erämaan vaeltajille hengellisen ruoan taivaasta ja sekä hengellisen juoman siitä hengellisestä Kalliosta, joka on Kristus (vrt. 1. Kor. 10:3–4).

Me, jotka näin elämme syntien anteeksiantamuksesta ja kuulumme Jumalan pyhään kansaan, Kirkkoon, me olemme armosta saaneet tulla vieraiksi sille pakanalliselle elämälle, jossa me ennen elimme ja jota kansat ympärillämme elävät. Mutta tästä huolimatta vaelluksemme aikana meitäkin koettelevat monet kiusaukset. Ensiksi meitä koettelevat oman lihallisen sydämemme synnilliset houkutukset. Meitä koettelee myös perkele, joka sanoo, ettei Herran antama hengellinen ruoka tällaisessa erämaassa riitä. Nyt pitäisi muka alkaa tehdä elottomien ihmistekojen kivistä leipiä, jotka auttaisivat jumaliseen elämään (vrt. Luuk. 4:3). Aivan kuin Jumalan sanassa ja sakramenteissa tarjoama evankeliumi ei muka riittäisi. Ja aivan kuin me ihmiset voisimme omilla teoillamme tai hurskailla seremonioillamme tuoda siihen jotakin lisää!

Mutta sitten meitä koettelevat myös Jumalan elämästä osattomat ihmiset ja heidän maailmansa. Meitä houkuttelevat jumalattoman maailman monisanaiset suostuttelut syntiin. Meitä houkuttelee jumalattomien ihmisten esimerkki. Kun vielä julkinen mielipidekin kovaan ääneen kuuluttaa synnillisen elämän ”normaaliutta” ja vaatii sen suvaitsemista, on moni Jumalan kansaan kuuluva kristittykin alkanut taipua. ”Eikö olisi suvaitsevampaa hyväksyä nämä ympäröivien ihmisten mielipiteet? Onhan sitä paitsi tuota mieltä olevia niin paljon enemmänkin kuin meitä! Voisiko muka noin moni ihminen olla aivan väärässä? Ja eikö elämänikin olisi helpompaa, jos sopeutuisin niihin tapoihin, joita tässä maassa nyt ajetaan?” Tämä on turmiollinen ajatus, joka uhkaa vetää sinut pois Jumalan tahdosta. Mutta tässä et ole vaarassa ainoastaan sinä itse. Jos nimittäin me kristityt isät ja äidit, jotka olemme katekismuksemme lukeneet, alamme taipua tässä erämaassa asuvien pakanakansojen jumalattomien tapojen edessä, ja jos me lakkaamme opettamasta lapsillemme Jumalan sanaa, niin kuka heitä sitten opettaa? Kyllä heille opettajia löytyy! Heitä opettaa silloin se Jumalan tahdosta vieraantunut koulujärjestelmä, jossa kristillinen uskonnonopetus on vesitetty tai jo kokonaan vaiennettu. Heitä opettavat kaverit. Heitä opettaa erityisesti internetin ihmeellinen maailma, jonka nykyään annetaan lähes rajoituksetta tunkeutua heidän elämäänsä, ja täyttää suuren osan siitä. Siellä heitä puolestaan opettavat julkijumalaton lihan himojen kulttuuri, silmien pyyteiden, elämän korskeuden (1. Joh. 2:16) ja avion rikkomisen kulttuuri, ja jos ei se, niin ainakin sisällöttömän turhuuden turruttava kuva- ja puhevirta. Ja lopulta meidän lapsiamme opetamme myös me vanhemmat itse, siis me, jotka vaikenemme tämän kaiken edessä ja suostumme siihen paitsi siksi, että miellyttäisimme lapsiamme, myös siksi, että ”se nyt vain on tämän ajan tapa eikä sille mitään voi”. Näin me opetamme lapsillemme, että parasta on antaa vain virran viedä sinne, minne se milloinkin sattuu kulkemaan.

Eivät kaikki kuitenkaan edes ajattele tällaisia asioista, kun kohtaavat nämä maailman houkutukset. Monelle nimittäin käy juuri niin kuin Israelin miehille: himo vain vie mukanaan. Moni alkaa sallia itselleen syntiä. Moni alkaa esimerkiksi sallia itselleen ”pikaisia” käyntejä internetin sivuilla, joissa vain ”ihan hieman” sivutaan lihallista mieltä kiihottavia aiheita. Moni sanoo itselleen: ”Otan tässä nyt vain vähän selvää siitä, mitä maailmassa ajatellaan ja puhutaan.” Tällöin ihminen tulee kuitenkin helposti astuneeksi Jumalan tieltä aivan toiselle tielle. Minkä tahansa tien olemukseen kuuluu tietenkin se, että sitä kuljetaan eteenpäin. Tällainen itsensä huijaamisen tie lihan himojen houkutuksissa johtaa usein kulkijansa lopulta suoranaisen nettipornon kuluttajaksi, siis himoitsemaan silmillään naisia tai miehiä, ja niin myös sallimaan itselleen aviorikoksen tekemisen sydämessä (Matt. 5:28), sekä sitten myös oman ruumiinsa synnilliseen häpäisemiseen tavalla, jota Jumala ei ole tarkoittanut. Pornografisessa aineistossa naiset – joskus ehkä miehetkin – näennäisesti kyllä lupaavat ruumiinsa katselijoille kaikkensa, aivan niin kuin avioliitossa puolisot antavat itsensä kokonaan toisilleen. Todellisuudessa nämä jumalattomat kuitenkin haluavat katsojaltaan ainoastaan hänen rahansa. Rahat tänne, lähimmäisestä viis. Viis siitä alamaisuudesta ja kunnioituksesta, jota vaimon olisi osoitettava aviomiehelle. Viis siitä rakkaudesta, jolla miehen olisi rakastettava vaimoaan, peitettävä hänen virheensä, sekä annettava itsensä kertakaikkiaan hänelle turvaksi ja suojaksi. (Ef. 4:21–33; Kol. 3:18–19) Tällä tavalla porno vääristää käyttäjänsä käsityksen avioliitosta. Lisäksi se opettaa käyttäjänsä katsomaan naisia ja miehiä himoiten myös tosielämässä. Ja paitsi että tämä on syntiä, se on myös vaarallinen tie, joka helposti johtaa kulkijansa yhä syvemmälle. Se johtaa avioliiton halveksimiseen Jumalan asettamana ainoana oikeana yhdyselämän muotona. Se johtaa esiaviolliseen seksiin ja avoliiton syntiin. Se johtaa suoranaisiin irstailuihin irtosuhteissa ennen avioliittoa sekä myös avioliitosta huolimatta.

Tällaisilla tavoilla jumalaton maailma tahtoo houkutella erämaassa kulkevan Jumalan kansan jäsenetkin jumalattomuuteen. Nyt puhuimme lankeemuksista lähinnä kuudennen käskyn asioissa, mutta toki samat vaarat kohtaavat kristittyä aivan kaikkien käskyjen kohdalla. Keskeistä onkin tämä: Oli kyse minkä Jumalan käskyn rikkomisesta tahansa, lankeemuksen ja synnissä elämisen salliminen itselleen johtaa ihmisen lopulta eroon Jumalasta. Mutta se, joka elää erossa Jumalasta, elää erossa myös iankaikkisesta elämästä. Pyhä Henki varoittaakin selvästi apostolin suulla: Vai ettekö tiedä, etteivät väärät saa periä Jumalan valtakuntaa? Älkää eksykö. Eivät huorintekijät, ei epäjumalanpalvelijat, ei avionrikkojat, ei hekumoitsijat eikä miehimykset, eivät varkaat, ei ahneet, ei juomarit, ei pilkkaajat eivätkä anastajat saa periä Jumalan valtakuntaa. (1. Kor. 6:9–10) Myös luterilainen tunnustuksemme puhuu tästä, kun se muotoilee: ”Me hylkäämme ja torjumme myös sen opetuksen, että uskoa ja uskovassa asuvaa Pyhää Henkeä ei voi menettää, vaikka tekeekin syntiä ehdoin tahdoin. Pyhät valitut muka säilyttävät Pyhän Hengen, vaikka lankeavat aviorikokseen tai johonkin muuhun syntiin ja jatkavat sen harjoittamista.” (Yksimielisyyden ohje. Tiivistelmä. 4. Hyvät teot, 19.)

Pysykäämme Jumalan yhteydessä loppuun asti!

Kun me nyt siis vaellamme tässä erämaassa Jumalan säätämän ajan, meidän matkamme on täynnä vaaroja. Vaara jäädä tällä matkalla taipaleelle on todellinen; vaara olla pääsemättä Jumalan valmistamaan levon maahan, taivaaseen, on todellinen. Eikö meidänkin – Jumalan uuden liiton kansan – siksi ole syytä ”pelätä”, toisin sanoen varoa, ettei meille kävisi näin? (Hepr. 4:1: Varokaamme siis, kr. Φοβηθῶμεν οὖν, suom. ”Pelätkäämme siis”.) Sentähden, joka luulee seisovansa, katsokoon, ettei lankea. (1. Kor. 10:12) Mitä tämä käytännössä tarkoittaa, siihen keskitymme nyt lopuksi.

Epistolassa Pyhä Henki sanoo: Niin on Jumalan kansalle sapatinlepo varmasti tuleva (Hepr. 4:9), tai tarkemmin käännettynä: ”Niinpä on jätetty sapatinlepo Jumalan kansalle.”  (ἄρα ἀπολείπεται σαββατισμὸς τῷ λαῷ τοῦ θεοῦ.) Pyhä Henki piirtää tässä eteemme ikään kuin kuvan omaisuudesta, joka on jätetty perilliselle heidän saatavakseen. Jumala on siis armossaan valmistanut kansalleen – myös meille! – levon, pääsyn Hänen taivaalliseen pyhäköönsä, kaikkeinpyhimpään (Hepr. 10:19–23). Hänen kansanaan me tosin nyt kuljemme vielä erämaassa ja sen kiusausten keskellä, mutta Hänen armollisena tarkoituksenaan on johtaa meidät perille luvattuun maahan, taivaan lepoon ja iloiseen sapattijuhlaan. Kyse on siis yksinkertaisesti tästä: Jumalan kansa pääsee varmasti perille. Ne taas, jotka jäävät pois Jumalan kansan yhteydestä, jäävät taipaleelle, ja kuolevat erämaahan. Näin me näemme, että keskeisintä pysyä Jumalan kansan, Kristuksen Kirkon yhteydessä!

Jos sinä siis olet tällä erämaavaelluksella antanut periksi perkeleen, maailman ja oman lihasi houkutuksille ja langennut, tee parannus! Tunnusta syntisi Jumalalle. Usko sitten myös se evankeliumin sana, että Isä on lähettänyt Kristuksen maailmaan juuri sitä varten, että Hän olisi Jumalan pyhä uhrikaritsa, joka kantaa ja ottaa pois maailman synnit, myös sinun kaikki syntisi (Joh. 1:29). Kristus Jeesus on tullut maailmaan syntisiä pelastamaan, siis myös sinua (1. Tim. 1:15). Hän on kärsinyt ja kuollut sinunkin kaiken syntisi koko rangaistuksen, täyttänyt Jumalan lain koko vaatimuksen (Joh. 19:30). Kristuksessa sinun syntisi on anteeksiannettu, velkasi maksettu! Luota uskossa nyt Kristukseen, niin pysyt Hänen yhteydessään ja Hänen pyhän kansansa yhteydessä, ja siis myös pelastut (Ap. t. 16:31).

Pyrkikäämme juoksemaan kaikin voimin, ahkeroikaamme että pääsisimme Jumalan lepoon. Toisin sanoen: Älkäämme jättäkö omaa seurakunnankokoustamme (Hepr. 10:25), vaan tulkaamme säännöllisesti messuun ottamaan vastaan Jeesus Kristus, Jumalan Leipä, joka on tullut ja tulee alas taivaasta ja antaa maailmalle elämän (Joh. 6:33). Tunnustakaamme usein syntimme ja kuulkaamme synninpäästön sanat. Kuulkaamme usein sanaa ja sen saarnaa. Lukekaamme sanaa myös joka päivä kotonamme. Huutakaamme myös jatkuvasti avuksi Herraa, että Hän tekisi palvelijoilleen hyvin, että me eläisimme ja noudattaisimme Hänen sanaansa. Huutakaamme Häntä avuksi, että kun me kuulemme Hänen sanaa, Hän Henkensä kautta yhä uudestaan avaisi meidän silmämme näkemään Hänen lakinsa ihmeitä. (Ps. 119:17–18) Niin usein kuin mahdollista, nauttikaamme Kristuksen ruumiin ja veren sakramenttia syntiemme anteeksiantamiseksi. Ja rohkaiskaamme sitten myös toisia tekemään niin, ensin lapsiamme ja lastenlapsiamme, sitten ystäviämme ja muita lähimmäisiämme. Huutakaamme myös Jumalaa avuksi, pelastamaan luopumuksen tilassa olevat rakkaamme. Siinä, että me pyrimme pääsemään läpi erämaan Jumalan lepoon, siinä ei ole kyse ainoastaan sinun pelastuksesi asiasta, vaan koko seurakunnan pelastuksen asiasta. Me olemme yhdessä samalla kilparadalla, samassa joukkueessa. Tehtävämme on pitää huolta siitä, että koko joukkue yhdessä pääsee maaliin ja saa voittopalkinnon. (Vrt. 1. Kor. 9:24–25) Lisäksi me saamme kutsua mukaan tähän Jumalan vaeltavaan kansaan yhä uusia ihmisiä kaikista kansoista, että myös paljon sekakansaa menisi meidän kanssamme paitsi ulos orjuuden egyptistä, myös kerran perille taivaan iloon (vrt. 2. Moos. 12:37–38).

Israelin kansan johtaminen uskottiin Mooseksen jälkeen hurskaalle Joosualle. Juuri Joosua pääsi erämaavaelluksen jälkeen perille luvattuun maahan. (5. Moos. 31:7–8) Niin on nyt myös meidän suuri Ylipappimme Jeesus – uusi Joosua – edelläjuoksijana meidän puolestamme mennyt kaikkeinpyhimpään, taivaaseen (Hepr. 6:19–20; 9:11–12, 24). Siksi myös kaikki ne, jotka uskossa seuraavat Jeesusta, pääsevät sinne. Siellä heitä – siis meitä! – odottaa sapatin lepo ja ilo suurine juhla-aterioineen. Pääsyn tähän taivaan iloon suokoon meille armollinen Vapahtajamme ja Herramme Jeesus Kristus, jonka on kunnia ja valta aina ja iankaikkisesti. Aamen.

(Saarna on pidetty Samuelin luterilaisessa seurakunnassa Lahdessa 6.8.2017.)

Mainokset