11. sunnuntai helluntaista (2. vsk), Luuk. 4:23–30

Ei ihmetekoja – ja kuitenkin ihmetekoja

Kaikkina aikoina ihmiset ovat ihailleet suuria sankareita, jotka tekevät tavallisuudesta poikkeavia, suuria tekoja. Niin vanhoissa taruissa kuin nykyaikaisissa action-elokuvissakin suuri sankari on usein se, joka ihmeellisillä kyvyillään voittaa yksin lukuisat ja ylivoimaiset viholliset.

Päivän evankeliumista kuulimme, että ihmiset odottivat myös Jeesukselta monenlaisia ihmeellisiä tekoja. Herra itse kuitenkin antoi ymmärtää, ettei aio tehdä sellaisia heidän nähtensä. Mutta sitten pyhä Luukas kertoo, että Jeesus kuitenkin teki yhden merkittävän ihmeteon. Mitä me tästä opimme, siitä kuulemme seuraavassa.

*

Luukkaan tallettama tapahtuma sijoittuu Nasaretin synagogaan, jossa Jeesus oli juuri lukenut profeetta Jesajan kirjaa ja saarnannut. Moni siellä olevista oli ihmetellyt niitä armon sanoja, jotka hänen suustansa lähtivät. Samalla moni oli kuitenkin myös sanonut: ”Eikö tämä ole Joosefin poika?” (Luuk. 4:22) Kuulijat eivät pitäneet Jeesusta Jumalan Poikana, eipä edes vanhan testamentin profeettojen kaltaisena Jumalan sanansaattajana, vaan ainoastaan tavallisena oman kylän poikana. Kansan korviin oli kuitenkin myös kantautunut se, että tämän rakennusmiehen poika oli läheisessä Kapernaumin kaupungissa tehnyt suuria ja ihmeellisiä tekoja. Niitä olisi nyt pitänyt saada nähdä myös Nasaretissa.

Mutta nyt me kysymme: mitä tehtävää varten Jumalan Poika oli tullut maailmaan? Hänen ensisijainen tehtävänsä maailmassa oli se, mitä julistaa myös Hänen nimensä ”Jeesus”: Hän oli tullut olemaan heille ”Herra pelastaa”. Hän oli tullut vapahtamaan kansansa heidän synneistänsä (Matt. 1:21). Hänen tehtävänään maan päällä olisi siis kantaa Israelin kansan synnit ja aivan koko maailman synnit, sekä sovittaa ne ristinkuolemassaan. Tästä Jeesus oli myös juuri saarnannut näille ihmisille, sen tekstin pohjalta, jossa Hän itse profeetta Jesajan kautta sanoo: Herran Henki on minun päälläni, sillä hän on voidellut minut julistamaan evankeliumia köyhille; hän on lähettänyt minut saarnaamaan vangituille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista, päästämään sorretut vapauteen, saarnaamaan Herran otollista vuotta. (Luuk. 4:18–19)

Aivan niin kuin tässäkin profetiassa oli jo ennalta lausuttu, Jumalan Poika oli kyllä tullut tekemään myös ihmeellistä parantamistyötä. Joidenkin ihmisten kohdalla heidän syntiensä anteeksiantamiseen liittyi nimittäin myös se, että kun Jeesus otti pois heidän syntinsä, Hän otti myös pois synnin seurauksen, siis sairauden – onhan kaikki sairaus seurausta syntiinlankeemuksesta. Mutta Jumalan Poika ei ollut tullut maailmaan ollakseen taikuri tai action-sankari, jonka tehtävänä olisi ainoastaan viihdyttää kansaa ihmeellisillä tai voimallisilla teoillaan. Hänen työnsä tähtäyspisteessä oli kaikkein suurin ihme: se, että syntinen ihminen saa syntinsä anteeksi ja pelastuu.

Nyt kun Jeesus sitten jatkaa saarnaansa, Hän puhuu vanhan liiton ajan profeetoista Eliasta ja Elisasta. Heidätkin Jumala oli aikanaan lähettänyt Israelin kansan luo opettamaan heitä ja tekemään suuria ihmetekoja. Kansa ei ollut kuitenkaan ottanut vastaan heitä eikä heidän saarnaamaansa Jumalan sanaa. Siksi nämä profeetat oli lähetetty pakanoiden luo (Luuk. 4:24–27). Samalla lailla oli Jumalan Poika Jeesuskin nyt tullut paitsi opettamaan ja parantamaan, myös olemaan se Jumalan profeetta ja Messias, jonka kansa epäuskossaan hylkäisi. Siksi Hän ei suonut näiden epäuskoisten nähdä sairaiden parantumisia tai muita heidän toivomiaan ihmetekoja.

*

Mutta sitten Herra Jeesus kuitenkin teki yhden ihmeellisen teon, jopa juuri näiden samojen kuulijoidensa silmien edessä. Kuule, miten Luukas kirjoittaa: Tämän kuullessaan kaikki, jotka olivat synagoogassa, tulivat kiukkua täyteen ja nousivat ja ajoivat hänet ulos kaupungista ja veivät hänet sen vuoren jyrkänteelle asti, jolle heidän kaupunkinsa oli rakennettu, syöstäkseen hänet alas. Mutta hän lähti pois käyden heidän keskitsensä. (Luuk. 4:28–30) Kun juutalaiset siis nyt ymmärsivät, että Jeesus vertasi heitä vanhan liiton epäuskoiseen kansaan, he raivostuivat ja halusivat surmata Hänet. Synagogassa istuvien miesten joukko nousi, ajoi Jeesuksen ulos huoneesta ja koko kaupungista, vuoren jyrkänteelle, että voisivat syöstä Hänet sieltä alas, kuolemaan. Mutta missä tässä siis on se ihme? Se on tässä: Vaikka tuossa joukossa oli varmasti monta raavasta miestä ajamassa Jeesusta ulos ja jyrkänteelle, he eivät kuitenkaan saaneet syöstyksi Häntä alas. Miksi eivät? Sovelsiko Herra heitä vastaan sellaisia itsepuolustus- tai lähitaistelutaitoja, joita vastaavissa elokuvakohtauksissa sankari usein käyttää? Ei. Luukas kirjoittaa: Mutta hän lähti pois käyden heidän keskitsensä (Luuk. 4:30). Tässä Jeesus näytti kansalle pienen väläyksen jumalallisesta kaikkivallastaan. Hyvin harvalla tavallisella miehellä olisi ollut mahdollisuutta yksin pelastautua tuollaisen raivopäisen miesjoukon käsistä. Mutta Herra ei antanut ihmisten päättää elämästään maan päällä, vaan Hän teki juuri niin kuin itse haluaa. Mitä Hän sitten tässä halusi? Hän halusi toteuttaa Isänsä antaman pelastussuunnitelman viimeistä piirtoa myöten.

Raamatussa on monia muitakin esimerkkejä samasta asiasta. Yksi näistä tulee vastaan jo heti, kun Jeesus on syntynyt Betlehemissä. Silloin tuli itäisiltä mailta viisaita miehiä Jumalan lähettämän tähden johdattamana Jerusalemiin. Kun kuningas Herodes sitten kuuli tämän juutalaisten kuninkaan syntymästä näiltä itämaan miehiltä, tiedusteli hän pelästyneenä heiltä, milloin tähti oli ilmestynyt. Kuningas antoi ymmärtää, että haluaisi itsekin löytää pienokainen Jeesuksen tullakseen kumartamaan Häntä. Todellisuudessa hän kuitenkin halusi löytää Jeesuksen vain siksi, että saisi Hänet surmatuksi. Näin itse perkele suunnitteli tämän murhanhimoisen kuninkaan avulla tekevänsä tyhjäksi Jumalan pelastussuunnitelman. Jos nimittäin Jeesus olisi surmattu, kuka olisi kantanut ja sovittanut maailman synnin ristillä? Mutta juuri siksi Jumala lähettikin enkelinsä varoittamaan itämaan miehiä, etteivät he palaisi Herodeksen luo. Samoin Jumala enkelin kautta käski myös Joosefia viemään Jeesuksen ja Hänen äitinsä Egyptiin. (Matt. 2:1–14) Tällä tavalla Jeesus – äitinsä helmassakin kaikkivaltias Herra – piti huolen siitä, että Isän pelastussuunnitelma toteutuu täydelleen.

Myös erämaassa perkele yritti käyttää kaikki keinonsa saadakseen Jeesuksen luopumaan Isänsä tahdosta ja niin myös Hänen pelastussuunnitelmastaan. Hän tahtoi saada Jeesuksen keskittymään enemmän omaan nälkäänsä kuin hengellisesti kuolleiden ruokkimiseen elämän Leivällä (vrt. Joh. 6:35). Hän halusi saada Herran tavoittelemaan maailmallisen vallan loistoa eikä enää ihmisten pelastamista taivaan valtakunnan kirkkauteen. Vielä hän tahtoi saada Jeesuksen – itsensä Jumalan elävän Sanan! – epäilemään Jumalan ilmoitettua sanaa. Mikäli Jeesus olisi näissä kiusauksissa taipunut, kuka olisi täyttänyt Jumalan lain ja voinut olla virheetön uhri koko maailman syntien edestä? Mutta Jeesus ei taipunut. Suuren nälän ja ruumiillisen heikkoudenkin keskellä Hän julisti perkeleelle Jumalan voimallista sanaa, joka osoitti tämän puheet valheiksi ja ajoi tämän pois. (Luuk. 4:1–13)

Vielä myöhemmin saatana käytti jopa apostoli Pietarin suuta ja sanoja houkutellakseen Jeesuksen luopumaan Jumalan pelastussuunnitelman toteuttamisesta. Jeesuksen olisi nyt muka pitänyt nähdä, miten kauhea ja kohtuuton oli tuo suunnitelma, jonka mukaan Hänen piti kärsiä paljon ylipappien ja kirjanoppineiden käsissä, tulla tapetuksi ja nousta ylös kolmantena päivänä. Siitä olisi itsensä Jumalan nyt pitänyt armahtaa ja varjella Poikansa. Tällaisella ”järkipuheella” perkele suunnitteli tekevänsä tyhjäksi Jumalan pelastussuunnitelman. Jos nimittäin Jeesus olisi muuttanut mielensä, kuka olisi kantanut syntien rangaistuksen, kuka olisi sovittanut maailman synnin ja valmistanut ihmisille pääsyn ikuiseen elämään? Mutta taaskaan Herra ei taipunut. Jälleen Hän pyhällä ja voimallisella sanallansa puhutteli Pietarin suulla puhuvaa vihollistaan ja käski tätä väistymään taakseen. Herran suunnitelmat ihmisten pelastamiseksi eivät olleet sellaisia kuin ihmisten suunnitelmat. (Matt. 16:21–23) Siksi Hän täyttäisi kaiken Isänsä jumalallisen tahdon ja suunnitelman mukaan.

Huomaatko sinä, rakas ystävä, miten valtavan suuri evankeliumi tässä on? Maailma ja perkele kyllä kävivät ihmiseksi tullutta Jumalan Poikaa vastaan ja halusivat estää Hänen työnsä syntien sovittajana. Kuitenkin Hän, muuten itsensä tyhjentänyt Herra (Fil. 2:7) käytti kaikkivaltaansa saadakseen Isän pelastussuunnitelman täytäntöön. Sitä varten oli luovuttamattoman tärkeää, että Hän saisi kulkea koko Isän säätämän ajan maan päällä, koko maailman syntien kantajana, sekä täyttää koko Jumalan lain joka kohdissaan. Oli myös luovuttamattoman tärkeää, että Hän, itsessään virheetön Jumalan Karitsa (Joh. 1:29; vrt. 2. Moos. 12:3–6), mutta samalla meidän synneistämme synniksi tehty Herra (2. Kor. 5:21) antaisi oman henkensä koko maailman edestä. Tämän piti tapahtua aivan tiettynä aikana, pääsiäistä edeltävänä perjantaina. Tämän piti myös tapahtua aivan tietyllä tavalla, häpeällisellä ristin puulla, johon ripustettiin vain Jumalan kiroamat (5. Moos. 21:22; Gal. 3:13). Siksi kaikki tapahtuikin juuri niin kuin Jeesus itse toisessa kohdassa sanookin: Sentähden Isä minua rakastaa, koska minä annan henkeni, että minä sen jälleen ottaisin. Ei kukaan sitä minulta ota, vaan minä annan sen itsestäni. Minulla on valta antaa se, ja minulla on valta ottaa se jälleen; sen käskyn minä olen saanut Isältäni. (Joh. 10:17–18) Huomaatko nyt? Näin paljon Herra Jeesus tahtoi antaa henkensä sinun edestäsi, näin paljon sovittaa sinun syntisi ja hankkia sinulle iankaikkisen elämän Jumalan yhteydessä! Niin siis päivän evankeliumin sana, että Jeesus lähti pois käyden heidän keskitsensä, on osoitus  hänen suuresta armostaan ja rakkaudestaan juuri sinuakin kohtaan.

*

Raamatusta me voimme toki lukea myös sellaisista ihmeellisistä teoista, joita jopa riivaajatkin saivat aikaan. Ne saivat esimerkiksi sikalauman syöstyksi jyrkännettä alas järveen, niin että se hukkui. Kauhea tapaus totta tosiaan, menetettiinhän siinä kokonainen suuri lauma eläimiä. Mutta toisaalta, katso nyt miten säälittävä esitys tämä on! Kun perkele ei saa Kristusta surmatuksi ennen kuin Hän itse antaa itsensä tämän käsiin, on hänen tyydyttävä tällaisiin ”muka kauhistuttaviin” temppuihin – vieläpä niin, että hänen riivaajansa joutuivat pyytämään Jeesukselta lupaa tämän spektaakkelin toteuttamiseen! (Luuk. 8:30–33) Kaikkivaltias Herra Jeesus on joka käänteessä perkeleen yläpuolella ja toteuttaa kaiken oman hyvän ja jumalallisen tahtonsa mukaan, sinun pelastukseksesi.

Ja silloinkin, kun Kristus sinun ja koko maailman pelastuksen tähden sitten suostui perkeleen käsiin, kärsimykseen ja ristinkuolemaan, Hän teki niin, koska juuri se oli Hänen suunnitelmansa. Kaikkivaltiudessaan Kristuksella oli varaa toimia siten, että siinä missä kaikki näytti kääntyvän Häntä ja Isän pelastussuunnitelmaa vastaan, juuri siinä Hän käytti syntisen maailman vastustusta, perkelettä ja kuolemaa omien tarkoitusperiensä toteuttamiseksi, sinun pelastukseksesi. Juuri tässä me näemme Hänen voimansa ja ihmeelliset sankaritekonsa.

Jos siis myös sinä, rakas kristitty, tässä ajassa kärsit tai joudut jopa vainottavaksi, muista tämä: Kristuksen työ sinun pelastukseksesi kätkeytyy sellaiseen, mikä ei ulospäin näytä siunaukselliselta elämältä saati pelastumiselta. Mutta silloinkin Hän pitää sinusta huolen, niin kuin Hän sanoo: Eikö kahta varpusta myydä yhteen ropoon? Eikä yksikään niistä putoa maahan teidän Isänne sallimatta. Ovatpa teidän päänne hiuksetkin kaikki luetut. Älkää siis peljätkö; te olette suurempiarvoiset kuin monta varpusta. (Matt. 10:29–31) Täydellisessä elämässään, kärsimyksessään, kuolemassaan ja ylösnousemisessaan Herra Jeesus on jo täyttänyt Isän pelastussuunnitelman täydellisesti. Siksi, vaikka Jumala tässä ajassa sallisi sinulle kärsimystäkin, pysy kuitenkin Jeesuksessa, kärsimyksen ja kuoleman Voittajassa! Hänessä pääset varmasti perille taivaan kirkkauteen. Hänen on kunnia ja valta aina ja iankaikkisesti. Aamen.

(Saarna on pidetty Samuelin luterilaisessa seurakunnassa Lahdessa 20.8.2017.)

 

10. sunnuntai helluntaista (2. vsk), 2. Kor. 8:9–15

Elämä ja palvelu Kristuksen Ruumiissa

Johdanto

Päivän epistolassa Pyhä Henki puhuu seurakunnalle omaisuuden uhraamisesta. Kun tästä aiheesta puhutaan kristittyjen keskuudessa, moni kuuluu usein ajattelevan asiaa lähinnä omalta kannaltaan, yksilökeskeisesti. ”Kannattaisiko minun nyt laittaa mitään kolehtihaaviin? Ja jos jokusen kolikon laittaisinkin, olisiko kuitenkin parempi säästää nämä setelit niihin asioihin, jotka minua itseäni kiinnostavat? Entä mitä minä siitä saan, jos annan omastani seurakunnan työhön?”

Totta kai tämän ajallisen elämämme kannalta hyvä taloudenhoito on tärkeä asia. Siksi onkin tärkeää laskea varojaan ja suunnitella niiden oikeaa käyttöä. Edelleen, vaikka esimerkiksi vanhatestamentillinen laki kymmenysten antamisesta voikin olla hyvänä ohjeena myös meille uuden liiton uskoville, me saamme kuitenkin elää tämän asian suhteen kristillisessä vapaudessa. Ketään ei saa lainomaisesti vaatia antamaan kolehtiin tiettyä prosenttia omaisuudestaan, saati jotakin tiettyä summaa.

Samalla voidaan kuitenkin todeta myös seuraavaa: Jotta ymmärtäisimme oikein mitä kristillinen uhraaminen ja omastaan antaminen on, ei riitä, että katsomme asiaa ainoastaan individualistisesta näkökulmasta, siis siitä käsin, miltä minusta nyt sattuu tuntumaan taikka millaisiin mielitekoihin minä haluaisin rahani käyttää. Asiaa on katsottava Kristuksen seurakunnan kokonaisuudesta käsin. Asiaa on katsottava siitä paikasta ja kutsumuksesta käsin, jonka Herra on sinulle tämän Kirkko-ruumiinsa kokonaisuudessa antanut.

Kristus tuli köyhäksi tehdäkseen meidät rikkaiksi

Pyhä Henki saarnaa: Sillä te tunnette meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen armon, että hän, vaikka oli rikas, tuli teidän tähtenne köyhäksi, että te hänen köyhyydestään rikastuisitte. (2. Kor. 8:9) Lähtökohtana kaikkeen omastaan antamiseen on siis tämä: Jumalan Poika Kristus on kaikkivaltias Herra. Hänen kauttaan on kaikki saanut syntynsä (Joh. 1:3) ja kaikki luotu tyhjästä. Hänellä ja Hänen käsissään on siis kaikki, mitä on. Hän on rikkaista rikkain Herra. Kaikki se, mitä me ihmiset pidämme maailman rikkauksina, on Hänen edessään pelkkää tomua.

Kuitenkin sana sanoo tässä myös, että vaikka Jumalan Poika oli näin rikas, Hän tuli köyhäksi. Toisin sanoen, kun Hän tuli ihmiseksi, Hän jätti taivaan kirkkauden ja pukeutui ihmisyyteen, ihmisen ajallisen elämän vaivaan. Mitä varten kaikki-rikas Poika teki niin, miksi Hän tuli niin köyhäksi? Pyhä Henki vastaa: teidän tähtenne. Kristus siis tuli köyhäksi ihmisten tähden, heidän, jotka ajallisessa elämässään kyllä tavoittelevat usein ajallisia rikkauksia ja luulevat Jumalan edessäkin olevansa rikkaita, mutta ovat kuitenkin Hänen edessään viheliäisiä, kurjia, köyhiä, sokeita ja alastomia (Ilm. 3:17). Sellainen sinäkin olet siinä määrin kuin se sinusta riippuu. Mutta Kristus, kaiken taivaallisen rikkauden Herra, tuli köyhäksi juuri sinun tähtesi ja juuri meidän tähtemme. Hän tuli köyhäksi, ylenkatsotuksi, ihmisten hylkäämäksi, kipujen mieheksi ja sairauden tuttavaksi, jota näkemästä kaikki peittivät kasvonsa. Hän tuli halveksituksi, jota me ihmiset emme minäkään pitäneet. Hän tuli, että voisi kantaa meidän sairautemme ja sälyttää päälleen meidän kipumme. (Jes. 53:3–4) Hän, joka ei synnistä tiennyt, tuli meidän synniksemme, että me Hänessä tulisimme Jumalan vanhurskaudeksi (2. Kor. 5:21). Kuuliaisuudessaan Isän tahdolle Hän nöyryytti itsensä, alentui kärsimykseen ja ristinkuolemaan (Fil. 2:8), että me – köyhät ja kurjat syntiset, kuoleman ansainneet – rikastuisimme hänen köyhyydestään ja alhaisuudestaan. Hän astui alas taivaasta ja tuli köyhäksi, että voisi sovitustyössään tehdä meistä kaikkivaltiaan Isän lapsia ja taivaan kirkkauden perillisiä.

Elämä Kristuksen Ruumiissa: Hänen elämänsä meissä

Mutta miten sinä sitten olet saanut tämän kaiken omaksesi? Siten, että Herra on sanansa saarnan ja pyhän kasteen kautta tuonut sinulle sovitustyönsä hedelmät uskossa omistettavaksi. Kasteessa Hän on liittänyt sinut jäseneksi omaan Ruumiiseensa, joka on seurakunta. Huomaatko nyt? Kristus on tullut meidän tähtemme köyhäksi, siis sitä varten, että voisi olla Pää siinä pyhässä Ruumiissa, johon Hän armossaan liittää meidät ja kaikki muut uskovat.

Tähän meidän elämäämme Kristuksen seurakuntaruumiissa liittyy ainakin kaksi asiaa, jotka on tässä yhteydessä otettava huomioon. Ensimmäinen niistä on aivan luovuttamattoman tärkeä asia. Kuitenkin koska tästä asiasta on saarnattu täällä jo moneen kertaan, se mainitaan nyt vain lyhyesti. Kysymys on tästä: Juuri siksi, että meidät on liitetty Kristuksen Ruumiiseen ja olemme Hänen jäseniään, me elämme nyt uutta elämää. Tämä elämä on oikeastaan Kristuksen elämää meissä, niin kuin sana sanoo: ja minä elän, en enää minä, vaan Kristus elää minussa; ja minkä nyt elän lihassa, sen minä elän Jumalan Pojan uskossa, hänen, joka on rakastanut minua ja antanut itsensä minun edestäni. (Gal. 2:20) Tämän elämänsä Herra antaa virtaamaan meissä pyhän sanansa sekä ruumiinsa ja verensä sakramentin kautta. Niin kuin luonnollisenkaan ruumiin jäsen ei voi pysyä osallisena pään elämästä – siis elossa! – ilman, että se pysyy osallisena ruumiin verenkierrosta, emme mekään ilman näitä armonvälineitä voi pysyä Kristuksen elämän yhteydessä. Toisaalta juuri niiden välityksellä me myös varmasti saamme Hänet kokonaan itsellemme, sekä kaiken, mikä Hänen on.

Elämä Kristuksen Ruumiissa: itsensä antamista palvelukseen

Mutta sitten meidän elämäämme Kristuksessa liittyy vielä toinenkin asia, ja siitä me puhummekin tänään enemmän. Kysymys on siitä, että kun me olemme tulleet Kristuksen, itsensä kokonaan antaneen Herran Ruumiin jäseniksi ja elämme Hänessä, myös me annamme itsemme Hänen, Kristus-pään palvelukseen, sekä myös Hänen muiden jäsentensä palvelukseen.

Juuri tähän liittyy myös se, mitä Pyhä Henki epistolassa sanoo taloudellisesta uhraamisesta: Sillä jos on alttiutta, niin se on otollinen sen mukaan, kuin on varoja, eikä sen mukaan, kuin niitä ei ole. (2. Kor. 8:12) Yhtäältä siis, yksikään jäsen ei ole Kristuksen Ruumiissa sattumalta, saati ollakseen toimeton. Pään elämästä osallisena jokainen jäsen liikkuu, toimii ja palvelee Pään ja muiden jäsenten hyväksi. Samalla ja toisaalta, Kristus-ruumiissa kaikki jäsenet palvelevat Herraa ja toisiaan nimenomaan omilla paikoillaan. He siis myös antavat omastaan ”omilla paikoillaan”, toisin sanoen sen mukaan, kuin mitä heillä kullakin on annettavana (2. Kor. 8:11: varojenne mukaan – kr. ἐκ τοῦ ἔχειν, suom. ”siitä, mitä omistetaan”). Eihän luonnollisessa ihmisruumiissakaan esimerkiksi pikkusormella ole sellaisia lihasvoimia, joilla se voisi toimittaa käsivarren tehtäviä ja niin ”antaa omastaan” ruumiin hyväksi. Ei, vaan käsivarsi saakoon toimittaa käsivarren tehtäviä ja palvella päätä ja muuta ruumista omilla voimillaan. Pikkusormelle puolestaan riittää se, että se toimittaa pikkusormen tehtävää. Mitä siis tulee omasta antamiseen seurakunnan hyväksi, sinäkin voit hyvällä mielellä antaa juuri siitä määrästä, mitä Herra on käytettäväksesi uskonut. Jos Hän on uskonut käytettäväksesi rahaa, voit antaa siitä. Jos Hän on uskonut sinulle muita lahjoja tai kykyjä, voit antaa niistä. Sinun ei siis kolehtia antaessasi tarvitse vertailla itseäsi niihin, joille Hän on ehkä uskonut enemmän omaisuutta. Toisaalta, ajallisessa mielessä rikkaampien ei myöskään pidä vaatia vähemmän saaneilta sitä mitä heillä ei ole.

On kuitenkin olemassa myös toinen näkökulma tähän asiaan: Kun jollakin Kristus-ruumiin jäsenellä on jokin tarve, sairaus tai muu hätä, silloin muut jäsenet toimivat parhaansa mukaan niin, että tuolla puutteessa olevalla jäsenellä olisi mahdollisimman hyvä olla, ja että koko ruumiin elämä ilman tuon jäsenenkin panosta toimisi mahdollisimman hyvin. Ajattele esimerkiksi, mitä luonnollisessa ruumiissasi tapahtuu, jos vahingossa poltat muutaman sormesi verstaalla puhalluslampussa tai keittiössä hellan levyllä. Eivät ruumiisi muut jäsenet silloin ole lainkaan välinpitämättömiä loukkaantuneiden sormiesi tilasta, taikka suhtaudu niihin ikään kuin sanoen: ”ihan sama mulle, kärsikööt vain.” Ei, vaan jos sinä poltat sormesi, tulee sinun jaloillesi kova kiire juosta vesihanan luo. Eivät jalkasi silloin jää miettimään, jaksaisivatko ne lähteä kävelemään. Myös toiselle kädellesi tulee kova kiire avata hana ja säätää se mahdollisimman kylmälle. Käsivarrelle tulee kiire siirtää nuo loukkaantuneet sormet kylmän veden alle. Ja sitten muut jäsenet hoitavat ja sitovat sormesi, vaikka nämä toimenpiteet ilman toisen käden apua ovatkin hankalia suorittaa. Ja kun käsi on sitten saatu sidotuksi, muut jäsenet myös toimittavat normaalien tehtäviensä lisäksi niitä tehtäviä, mitä sormillesi normaalisti kuuluisi, mutta joita ne eivät nyt pysty toimittamaan. Eivät silloin muut jäsenesi mieti, viitsisivätkö ne auttaa siinä, mitä loukkaantuneet sormesi eivät pysty tekemään. Muut jäsenet tekevät sen luonnostaan, jotta saat kasvosi pestyä, puurosi syötyä tai vaatteesi puettua. Näin ruumiisi jäsenesi palvelevat ruumiisi kokonaisuutta niin, että sillä on mahdollisimman hyvä olla.

Tällä tavalla asia on myös Kristuksen seurakuntaruumiissa. Kuten kuulimme, yleensä seurakunnan jäsenet tukevat toisiaan juuri sen mukaan kuin mitä heillä on, ja mikä on heidän kutsumuksensa Ruumiin kokonaisuudessa. Mutta joskus, jos joillakin jäsenistä on hätä, kristillinen rakkaus ohjaa toisia jäseniä auttamaan heitä myös yli voimiensa. Muutamaa jaetta aiemmin apostoli kuvaa Makedonian seurakuntien intoa Herrassa ja kirjoittaa: Sillä voimiensa mukaan, sen minä todistan, jopa yli voimiensa he antoivat omasta halustansa (2. Kor. 8:3). Makedonialaiset kristityt siis antoivat jopa yli voimiensa toisten, avun tarpeessa olevien seurakuntien auttamiseen. Minkä takia? Eikö juuri siksi, että he tajusivat olevansa jäseniä samassa Kristuksen Ruumiissa toisten seurakuntien jäsenien kanssa.

Tätä me näemme omissakin seurakunnissamme: varakkaammat seurakunnat tukevat taloudellisesti meitä, jotka emme vielä kykene tässä suhteessa kannattamaan ajallista toimintaamme. Eihän nimittäin ole tarkoitus, että vain yksillä olisi huojennus tai rauha (ἄνεσις), toisilla taas rasitus tai ahdinko (θλῖψις), vaan Jumalan tahto on, että tasauksen, yhdenvertaisuuden vuoksi (ἐξ ἰσότητος) yksien yltäkylläisyys ja runsaus (περίσσευμα) tulisi toisten puutteen (ὑστέρημα) hyväksi. Me saammekin olla kiitollisia Kirkon Herralle tästä kaikesta hyvästä, jota Hän muiden seurakuntiensa välityksellä on meille antanut! Mutta lisäksi Herra antaa apostolin suulla ymmärtää, että tilanne voi joskus myös kääntyä toisin päin: Ne, jolla oli paljon ja jotka antoivat omastaan puutteessa olevien tukemiseksi, saattavat joutua itse puutteeseen. Ja kääntäen taas ne, jotka ennen elivät puutteessa, saattavat toisena aikana olla tilanteessa, jossa he pystyvät yltäkylläisyydestään antamaan toisille. (2. Kor. 8:13–14) Jos siis Jumala armossaan suo taloudellisen kantokykymme vahvistua ja vakiintua, meidänkin on silloin oltava valmiit tukemaan Hänen lahjoistaan niitä, jotka ovat avun tarpeessa.

Jos nyt seurakunnat tällä tavalla tukevat toisia seurakuntia siksi, että ne kaikki ovat osana samaa Kristus-ruumista, emmekö me Kristuksen Ruumiin jäseninä tukisi toinen toisiamme myös tämän oman seurakuntamme sisällä? Sillä paitsi seurakuntien talouden asiassa, myöskään yksittäisten kristittyjen kohdalla ei ole tarkoitus, että yksillä olisi huojennus tai rauha, toisilla taas rasitus tai ahdinko. Jumalan tahto on, että yhdenvertaisuuden vuoksi yksien yltäkylläisyys tulisi toisten puutteen hyväksi. Tämä koskee seurakunnan pastorin palkkauksen järjestämistä, niin kuin Pyhä Henki itse sanookin: Ettekö tiedä, että ne, jotka hoitavat pyhäkön toimia, saavat ravintonsa pyhäköstä, ja jotka ovat asetetut uhrialttarin palvelukseen, saavat osansa silloin kuin alttarikin? Samoin myös Herra on säätänyt, että evankeliumin julistajain tulee saada evankeliumista elatuksensa. (1. Kor. 9:13–14) Tämä on Kirkon Herran säädös. Mutta auttamisen velvoite koskee myös kaikkien niiden seurakuntalaisten auttamista, joilla on puutetta.

Varhaisessa kirkossa köyhien auttaminen järjestettiin pitkälti seurakunnissa. Nykyajan suomalaisessa yhteiskunnassa on toki olemassa myös järjestelmät esimerkiksi sosiaali- ja työttömyysturvan saamiseksi. Tällaisten yhteiskunnallisten tukien saamiseen liittyen meillä ei tietenkään ole Jumalan sanan ilmoitusta. Voitaneen kuitenkin ehdottaa, että koska Jumala on asettanut meidät elämään tässä yhteiskunnassa, lienee näitä sinänsä mahdollisia ajallisen elämän järjestelmiä hyvä myös tarvittaessa käyttää. Siksi, jos sinulla on tiukkaa, rukoile ensin Herralta jokapäiväistä leipää (Matt. 6:11). Mutta käy toki myös Kansaneläkelaitoksen toimistossa tai sosiaalitoimistossa keskustelemassa. Nykyaikana joissakin seurakunnissa diakoniatyön yhtenä osana onkin ollut juuri se, että siellä missä joku tarvitsee apua tarvitsemansa sosiaaliturvan hakemisessa, häntä autetaan hakemusten täyttämisessä tai muussa asiaan liittyvässä. Samalla on tärkeää kuitenkin myös huomauttaa, että kun me olemme Herran omia ja Hänen elämästään osallisia, me emme saa jättää toinen toistamme ainoastaan sen toivon varaan, että ”ehkä joku tuolta ulkopuolelta auttaa”. Kristuksessa sovitettuina ja yhdessä Hengessä yhdeksi Ruumiiksi kastettuina (1. Kor. 12:13) me myös kuulumme samaan pyhään seurakuntaruumiiseen. Pyytäkäämme siksi Kirkon Herralta herkkyyttä kuulla ja nähdä toistemme tarpeita. Pyytäkämme Häneltä myös alttiutta palvella Häntä ja toisiamme sillä tavalla, kuin se meille omilla paikoillamme on mahdollista. Älkäämme myöskään jääkö tämän avun antamisessa yksin. Rukoilkaamme ja keskustelkaamme pikemminkin yhdessä siitä, millä tavoilla meidän olisi hyvä käytännössä järjestää niiden auttamista, jotka ovat puutteessa.

Varhaisen Kirkon piispan opetus

Kuulkaamme vielä lopuksi, mitä apostoli Pietarin seuraaja, Rooman seurakunnan neljäs piispa Kleemens Roomalainen kirjoittaa seurakunnan elämästä:

Suuret eivät pysty tulemaan toimeen ilman pieniä eivätkä pienet ilman suuria; kaikessa tarvitaan tiettyä yhteistoimintaa, ja näin päästään parhaaseen tulokseen. Olkoon esimerkkinä tästä ruumiimme. Pää ei ole mitään ilman jalkoja eivätkä liioin jalat ilman päätä. Meidän ruumiimme vähäisimmät jäsenet ovat välttämättömiä ja hyödyllisiä koko ruumiille. Mutta kaikki ne ovat yhteistoiminnassa yhden johdon alaisina, jotta koko ruumiin hyvinvointi olisi turvattu.

Olkoon siis tämän ruumiin, jonka me Kristuksessa Jeesuksessa muodostamme, hyvinvointi turvattu, ja jokainen olkoon alamainen lähimmäiselleen saamansa armolahjan velvoituksen mukaisesti. Vahva hoivatkoon heikkoa, mutta heikko pitäköön kunniassa vahvaa. Rikas tukekoon taloudellisesti köyhää, mutta köyhä kiittäköön Jumalaa siitä, että hän on antanut hänelle jonkun, joka täyttää, mitä häneltä puuttuu. Viisas älköön osoittako viisauttaan sanoilla, vaan hyvillä teoilla. Nöyrä älköön antako todistusta itsestään, vaan antakoon toisen todistaa puolestaan. Vaelluksessaan puhdas älköön kerskailko, koska tietää, että saa toiselta voiman itsehillintään. Ajatelkaamme tarkoin, rakkaat veljet, millaisesta aineesta olemme syntymme saaneet, millaisia ja mitä olimme maailmaan tullessamme ja mistä haudan pimeydestä meidän tekijämme ja Luojamme meidät on maailmaansa tuonut, valmisteltuaan hyvät tekonsa ennen kuin olimme edes syntyneetkään. Kun me näin olemme tämän kaiken häneltä saaneet, olemme myös velvolliset kaikessa kiittämään häntä. Hänelle kunnia iankaikkisesta iankaikkiseen! Aamen. (I Clem. 37:4–38:4.)

(Saarna on pidetty Samuelin luterilaisessa seurakunnassa Lahdessa 13.8.2017.)

9. sunnuntai helluntaista (2. vsk), Hepr. 4:1–2, 9–13

Ethän jää taipaleelle!

Johdanto

Päivän epistolassa Pyhä Henki lausuu: Varokaamme siis, koska lupaus päästä hänen lepoonsa vielä pysyy varmana, ettei vain havaittaisi kenenkään teistä jääneen taipaleelle. Sillä hyvä sanoma on julistettu meille niinkuin heillekin; mutta heidän kuulemansa sana ei heitä hyödyttänyt, koska se ei uskossa sulautunut niihin, jotka sen kuulivat. (Hepr. 4:1–2) Jotta ymmärtäisimme paremmin mitä Herra tällä tarkoittaa, katsokaamme aluksi, keitä ovat nuo ”he”, joista Hän puhuu. Toiseksi kysymme keitä ovat nuo ”te”, joille Hän tämän kaiken puhuu. Tästä avautuu meille ymmärrys myös siihen, miten tämä kaikki liittyy meihin, jotka tänään olemme täällä.

Vanhan liiton kansa erämaavaelluksella

Ensiksi on huomattava, että kun Herra tässä puhuu lepoon pääsemisestä ja toisaalta taipaleelle jäämisestä, Hän viittaa Jumalan vanhan liiton kansan erämaavaellukseen, heidän matkaansa kohti luvattua maata. Juuri vanhan liiton kansaa tarkoittaa tuo sana ”he”. Muistatko sinä, miten Jumalan kansa oli tullut tälle erämaavaellukselle? Sitä ennenhän he olivat olleet Egyptissä, sen hallitsijan, faaraon orjuudessa. Pitkämielisesti Jumala oli sietänyt faaraon uppiniskaisuutta. Yhä uudelleen Hän oli kutsunut tätä parannukseen. Lopulta Jumala kuitenkin rankaisi egyptiläisiä heidän paatumuksensa tähden. Mutta kun Hän teki näin, Hän kuitenkin varjeli rakkaan valitun kansansa kuoleman rangaistuksesta. Hän antoi heille suojaksi virheettömän pääsiäiskaritsan veren, jonka Hän käski sivellä talojen ovien pieliin (2. Moos. 12:1–23). Ihmeellisellä tavalla Herra myös johdatti kansansa Punaisen meren läpi pois epäjumalanpalveluksen Egyptistä, faaraon orjuudesta (2. Moos. 14).

Kun Jumala näin pelasti liiton kansansa Egyptistä veren kautta sekä pilven ja meren kasteen kautta (1. Kor. 10:1–2), he siis tulivat erämaahan. Tässä ankarassa ja kuivassa maassa he eivät voineet luottaa omaan viljelystaitoonsa ravinnon saamiseksi. He saattoivat luottaa yksin Jumalaan ja Hänen armoonsa. Mutta armossaan Herra myös järjesti heille kaiken, mitä he tarvitsivat: he saivat mannaa ja lihaa taivaasta (2. Moos. 16) sekä vettä kalliosta (2. Moos. 17:1–6).

Erämaassa kansa kuitenkin joutui moniin kiusauksiin. Epäuskossaan se myös lankesi monin tavoin. Neljännessä kirjassaan Mooses kirjoittaa: Niin Israel asettui Sittimiin. Ja kansa rupesi irstailemaan Mooabin tyttärien kanssa. Nämä kutsuivat kansaa jumaliensa uhreille, ja kansa söi ja kumarsi heidän jumaliansa. Kun Israel näin antautui palvelemaan Baal-Peoria, syttyi Herran viha Israelia kohtaan. (4. Moos. 25:1–3) Erämaassa Jumalan kansa siis kulki pakanakansojen seassa. Nämä houkuttelivat heitä jumalattomaan elämään. Lihallisen himonsa kiihkossa Israelin miehet unohtivat Jumalan käskyn, jonka mukaan Herran omaisuuskansan jäsenet eivät saaneet tehdä liittoa pakanoiden kanssa, etteivät he viettelisi heitä epäjumalanpalvelukseen (2. Moos. 34:15–16). Päinvastoin, he alkoivat aivan irstailemaan mooabilaisten naisten kanssa. Mutta tämä lankeemus ei jäänyt yksin. Nimittäin kun nämä uskosta osattomat naiset houkuttelivat Herran omikseen ostamat miehet irstauteen, seurasi tästä käytännön elämän lankeemuksesta lopulta myös lankeemus oikeasta opista, siis luopuminen uskosta: Israelin miehet luopuivat Herrasta ja alkoivat palvella epäjumalia, aivan niin kuin Herra oli ennalta varoittanut. Sen vuoksi Jumalan vanhurskas viha syttyi heitä kohtaan. Hänen rangaistuksestaan sai surmansa kaksikymmentäneljä tuhatta israelilaista (4. Moos. 25:9). Vain ne, jotka olivat kuuliaiset Jumalan sanalle ja halusivat ojentautua sen mukaan, pelastuivat ja pääsivät jatkamaan matkaa kohti Herran lupaamaa levon maata. Tällaisissa vaaroissa Jumalan kansa vaelsi erämaassa sen ajan, jonka Herra heille sääti.

Uuden liiton kansa erämaavaelluksella

Toiseksi, kun Pyhä Henki viittaa näihin tapahtumiin, Hän puhuu tätä heprealaiselle kristilliselle seurakunnalle. Hänen kuulijansa – joita Hän puhuttelee sanalla ”te” – olivat juutalaista syntyperää, mutta olivat sittemmin tulleet uskomaan Jeesukseen Messiaanaan. Pyhä Henki antaa tässä ymmärtää, että juuri nämä kristityt – siis kristillinen Kirkko – ovat Jumalan omaisuuskansa. Tästä me ymmärrämme, miten tämä asia liittyy myös meihin. Vaikka nimittäin me, jotka täällä istumme, emme olekaan syntyperältämme juutalaisia, Herran armosta mekin kuitenkin kuulumme Kristuksen Kirkkoon, uuden liiton pyhään kansaan, hengelliseen Israeliin (vrt. 1. Piet. 2:9–10). On siis selvää, että Pyhä Henki puhuu tämän kaiken paitsi heprealaiselle seurakunnalle myös juuri meille.

Kun Herra nyt siis puhuu tätä kristilliselle seurakunnalle, uuden liiton kansalle, me ymmärrämme: Myös meidät on Jumala armossaan ottanut Poikansa Kristuksen Jeesuksen, virheettömän Pääsiäislampaan kalliin uhriveren suojaan. Kasteessa Hän on Kristuksen veren punaamalla vedellä pessyt pois syntimme (vrt. Ap. t. 22:16). Siinä meidät on merkitty Kristuksen veren merkillä, ja niin on iankaikkinen kuolema väistynyt meistä. Kastemaljamme meren kautta Herra on myös päästänyt meidät pois entisestä, epäjumalanpalveluksen täyttämästä elämästämme, sekä meitä vallineen perkeleen orjuudesta.

Mutta kun Jumala on näin Poikansa kalliin veren ja pyhän kasteen kautta valmistanut meille pääsyn synnin ja iankaikkisen kuoleman rangaistuksesta sekä perkeleen valtakunnasta ja ottanut meidät uuden liiton kansakseen, myös me olemme tulleet erämaahan. Meidän erämaamme ei kylläkään välttämättä ole ulkoisesti mitenkään kuiva tai kova maa; voi olla, että tämän vaelluksemme aikana olemme saaneet nauttia jopa ulkoisesti yltäkylläisestä elämästä ja monista mukavuuksista. Kuitenkaan me emme tällä erämaavaelluksellamme voi hengellisen ravinnon hankkimisen asiassa luottaa omiin mahdollisuuksiimme, vaan yksin Jumalaan ja Hänen armoonsa. Mutta Herra myös järjestää meille kaiken ravinnon, mitä me hengelliseen elämäämme tarvitsemme. Hän on uskonut pyhälle kansalleen, Kirkolleen sanansa ja sen puhtaan saarnan. Kirkossaan Hän julistuttaa synninpäästön sanat sinun korvillesi ja sydämellesi. Alttarillaan Hän tarjoaa Kristuksen todellisen ruumiin ja veren sinun syntiesi anteeksiantamiseksi. Näiden välityksellä Hän antaa meille, erämaan vaeltajille hengellisen ruoan taivaasta ja sekä hengellisen juoman siitä hengellisestä Kalliosta, joka on Kristus (vrt. 1. Kor. 10:3–4).

Me, jotka näin elämme syntien anteeksiantamuksesta ja kuulumme Jumalan pyhään kansaan, Kirkkoon, me olemme armosta saaneet tulla vieraiksi sille pakanalliselle elämälle, jossa me ennen elimme ja jota kansat ympärillämme elävät. Mutta tästä huolimatta vaelluksemme aikana meitäkin koettelevat monet kiusaukset. Ensiksi meitä koettelevat oman lihallisen sydämemme synnilliset houkutukset. Meitä koettelee myös perkele, joka sanoo, ettei Herran antama hengellinen ruoka tällaisessa erämaassa riitä. Nyt pitäisi muka alkaa tehdä elottomien ihmistekojen kivistä leipiä, jotka auttaisivat jumaliseen elämään (vrt. Luuk. 4:3). Aivan kuin Jumalan sanassa ja sakramenteissa tarjoama evankeliumi ei muka riittäisi. Ja aivan kuin me ihmiset voisimme omilla teoillamme tai hurskailla seremonioillamme tuoda siihen jotakin lisää!

Mutta sitten meitä koettelevat myös Jumalan elämästä osattomat ihmiset ja heidän maailmansa. Meitä houkuttelevat jumalattoman maailman monisanaiset suostuttelut syntiin. Meitä houkuttelee jumalattomien ihmisten esimerkki. Kun vielä julkinen mielipidekin kovaan ääneen kuuluttaa synnillisen elämän ”normaaliutta” ja vaatii sen suvaitsemista, on moni Jumalan kansaan kuuluva kristittykin alkanut taipua. ”Eikö olisi suvaitsevampaa hyväksyä nämä ympäröivien ihmisten mielipiteet? Onhan sitä paitsi tuota mieltä olevia niin paljon enemmänkin kuin meitä! Voisiko muka noin moni ihminen olla aivan väärässä? Ja eikö elämänikin olisi helpompaa, jos sopeutuisin niihin tapoihin, joita tässä maassa nyt ajetaan?” Tämä on turmiollinen ajatus, joka uhkaa vetää sinut pois Jumalan tahdosta. Mutta tässä et ole vaarassa ainoastaan sinä itse. Jos nimittäin me kristityt isät ja äidit, jotka olemme katekismuksemme lukeneet, alamme taipua tässä erämaassa asuvien pakanakansojen jumalattomien tapojen edessä, ja jos me lakkaamme opettamasta lapsillemme Jumalan sanaa, niin kuka heitä sitten opettaa? Kyllä heille opettajia löytyy! Heitä opettaa silloin se Jumalan tahdosta vieraantunut koulujärjestelmä, jossa kristillinen uskonnonopetus on vesitetty tai jo kokonaan vaiennettu. Heitä opettavat kaverit. Heitä opettaa erityisesti internetin ihmeellinen maailma, jonka nykyään annetaan lähes rajoituksetta tunkeutua heidän elämäänsä, ja täyttää suuren osan siitä. Siellä heitä puolestaan opettavat julkijumalaton lihan himojen kulttuuri, silmien pyyteiden, elämän korskeuden (1. Joh. 2:16) ja avion rikkomisen kulttuuri, ja jos ei se, niin ainakin sisällöttömän turhuuden turruttava kuva- ja puhevirta. Ja lopulta meidän lapsiamme opetamme myös me vanhemmat itse, siis me, jotka vaikenemme tämän kaiken edessä ja suostumme siihen paitsi siksi, että miellyttäisimme lapsiamme, myös siksi, että ”se nyt vain on tämän ajan tapa eikä sille mitään voi”. Näin me opetamme lapsillemme, että parasta on antaa vain virran viedä sinne, minne se milloinkin sattuu kulkemaan.

Eivät kaikki kuitenkaan edes ajattele tällaisia asioista, kun kohtaavat nämä maailman houkutukset. Monelle nimittäin käy juuri niin kuin Israelin miehille: himo vain vie mukanaan. Moni alkaa sallia itselleen syntiä. Moni alkaa esimerkiksi sallia itselleen ”pikaisia” käyntejä internetin sivuilla, joissa vain ”ihan hieman” sivutaan lihallista mieltä kiihottavia aiheita. Moni sanoo itselleen: ”Otan tässä nyt vain vähän selvää siitä, mitä maailmassa ajatellaan ja puhutaan.” Tällöin ihminen tulee kuitenkin helposti astuneeksi Jumalan tieltä aivan toiselle tielle. Minkä tahansa tien olemukseen kuuluu tietenkin se, että sitä kuljetaan eteenpäin. Tällainen itsensä huijaamisen tie lihan himojen houkutuksissa johtaa usein kulkijansa lopulta suoranaisen nettipornon kuluttajaksi, siis himoitsemaan silmillään naisia tai miehiä, ja niin myös sallimaan itselleen aviorikoksen tekemisen sydämessä (Matt. 5:28), sekä sitten myös oman ruumiinsa synnilliseen häpäisemiseen tavalla, jota Jumala ei ole tarkoittanut. Pornografisessa aineistossa naiset – joskus ehkä miehetkin – näennäisesti kyllä lupaavat ruumiinsa katselijoille kaikkensa, aivan niin kuin avioliitossa puolisot antavat itsensä kokonaan toisilleen. Todellisuudessa nämä jumalattomat kuitenkin haluavat katsojaltaan ainoastaan hänen rahansa. Rahat tänne, lähimmäisestä viis. Viis siitä alamaisuudesta ja kunnioituksesta, jota vaimon olisi osoitettava aviomiehelle. Viis siitä rakkaudesta, jolla miehen olisi rakastettava vaimoaan, peitettävä hänen virheensä, sekä annettava itsensä kertakaikkiaan hänelle turvaksi ja suojaksi. (Ef. 4:21–33; Kol. 3:18–19) Tällä tavalla porno vääristää käyttäjänsä käsityksen avioliitosta. Lisäksi se opettaa käyttäjänsä katsomaan naisia ja miehiä himoiten myös tosielämässä. Ja paitsi että tämä on syntiä, se on myös vaarallinen tie, joka helposti johtaa kulkijansa yhä syvemmälle. Se johtaa avioliiton halveksimiseen Jumalan asettamana ainoana oikeana yhdyselämän muotona. Se johtaa esiaviolliseen seksiin ja avoliiton syntiin. Se johtaa suoranaisiin irstailuihin irtosuhteissa ennen avioliittoa sekä myös avioliitosta huolimatta.

Tällaisilla tavoilla jumalaton maailma tahtoo houkutella erämaassa kulkevan Jumalan kansan jäsenetkin jumalattomuuteen. Nyt puhuimme lankeemuksista lähinnä kuudennen käskyn asioissa, mutta toki samat vaarat kohtaavat kristittyä aivan kaikkien käskyjen kohdalla. Keskeistä onkin tämä: Oli kyse minkä Jumalan käskyn rikkomisesta tahansa, lankeemuksen ja synnissä elämisen salliminen itselleen johtaa ihmisen lopulta eroon Jumalasta. Mutta se, joka elää erossa Jumalasta, elää erossa myös iankaikkisesta elämästä. Pyhä Henki varoittaakin selvästi apostolin suulla: Vai ettekö tiedä, etteivät väärät saa periä Jumalan valtakuntaa? Älkää eksykö. Eivät huorintekijät, ei epäjumalanpalvelijat, ei avionrikkojat, ei hekumoitsijat eikä miehimykset, eivät varkaat, ei ahneet, ei juomarit, ei pilkkaajat eivätkä anastajat saa periä Jumalan valtakuntaa. (1. Kor. 6:9–10) Myös luterilainen tunnustuksemme puhuu tästä, kun se muotoilee: ”Me hylkäämme ja torjumme myös sen opetuksen, että uskoa ja uskovassa asuvaa Pyhää Henkeä ei voi menettää, vaikka tekeekin syntiä ehdoin tahdoin. Pyhät valitut muka säilyttävät Pyhän Hengen, vaikka lankeavat aviorikokseen tai johonkin muuhun syntiin ja jatkavat sen harjoittamista.” (Yksimielisyyden ohje. Tiivistelmä. 4. Hyvät teot, 19.)

Pysykäämme Jumalan yhteydessä loppuun asti!

Kun me nyt siis vaellamme tässä erämaassa Jumalan säätämän ajan, meidän matkamme on täynnä vaaroja. Vaara jäädä tällä matkalla taipaleelle on todellinen; vaara olla pääsemättä Jumalan valmistamaan levon maahan, taivaaseen, on todellinen. Eikö meidänkin – Jumalan uuden liiton kansan – siksi ole syytä ”pelätä”, toisin sanoen varoa, ettei meille kävisi näin? (Hepr. 4:1: Varokaamme siis, kr. Φοβηθῶμεν οὖν, suom. ”Pelätkäämme siis”.) Sentähden, joka luulee seisovansa, katsokoon, ettei lankea. (1. Kor. 10:12) Mitä tämä käytännössä tarkoittaa, siihen keskitymme nyt lopuksi.

Epistolassa Pyhä Henki sanoo: Niin on Jumalan kansalle sapatinlepo varmasti tuleva (Hepr. 4:9), tai tarkemmin käännettynä: ”Niinpä on jätetty sapatinlepo Jumalan kansalle.”  (ἄρα ἀπολείπεται σαββατισμὸς τῷ λαῷ τοῦ θεοῦ.) Pyhä Henki piirtää tässä eteemme ikään kuin kuvan omaisuudesta, joka on jätetty perilliselle heidän saatavakseen. Jumala on siis armossaan valmistanut kansalleen – myös meille! – levon, pääsyn Hänen taivaalliseen pyhäköönsä, kaikkeinpyhimpään (Hepr. 10:19–23). Hänen kansanaan me tosin nyt kuljemme vielä erämaassa ja sen kiusausten keskellä, mutta Hänen armollisena tarkoituksenaan on johtaa meidät perille luvattuun maahan, taivaan lepoon ja iloiseen sapattijuhlaan. Kyse on siis yksinkertaisesti tästä: Jumalan kansa pääsee varmasti perille. Ne taas, jotka jäävät pois Jumalan kansan yhteydestä, jäävät taipaleelle, ja kuolevat erämaahan. Näin me näemme, että keskeisintä pysyä Jumalan kansan, Kristuksen Kirkon yhteydessä!

Jos sinä siis olet tällä erämaavaelluksella antanut periksi perkeleen, maailman ja oman lihasi houkutuksille ja langennut, tee parannus! Tunnusta syntisi Jumalalle. Usko sitten myös se evankeliumin sana, että Isä on lähettänyt Kristuksen maailmaan juuri sitä varten, että Hän olisi Jumalan pyhä uhrikaritsa, joka kantaa ja ottaa pois maailman synnit, myös sinun kaikki syntisi (Joh. 1:29). Kristus Jeesus on tullut maailmaan syntisiä pelastamaan, siis myös sinua (1. Tim. 1:15). Hän on kärsinyt ja kuollut sinunkin kaiken syntisi koko rangaistuksen, täyttänyt Jumalan lain koko vaatimuksen (Joh. 19:30). Kristuksessa sinun syntisi on anteeksiannettu, velkasi maksettu! Luota uskossa nyt Kristukseen, niin pysyt Hänen yhteydessään ja Hänen pyhän kansansa yhteydessä, ja siis myös pelastut (Ap. t. 16:31).

Pyrkikäämme juoksemaan kaikin voimin, ahkeroikaamme että pääsisimme Jumalan lepoon. Toisin sanoen: Älkäämme jättäkö omaa seurakunnankokoustamme (Hepr. 10:25), vaan tulkaamme säännöllisesti messuun ottamaan vastaan Jeesus Kristus, Jumalan Leipä, joka on tullut ja tulee alas taivaasta ja antaa maailmalle elämän (Joh. 6:33). Tunnustakaamme usein syntimme ja kuulkaamme synninpäästön sanat. Kuulkaamme usein sanaa ja sen saarnaa. Lukekaamme sanaa myös joka päivä kotonamme. Huutakaamme myös jatkuvasti avuksi Herraa, että Hän tekisi palvelijoilleen hyvin, että me eläisimme ja noudattaisimme Hänen sanaansa. Huutakaamme Häntä avuksi, että kun me kuulemme Hänen sanaa, Hän Henkensä kautta yhä uudestaan avaisi meidän silmämme näkemään Hänen lakinsa ihmeitä. (Ps. 119:17–18) Niin usein kuin mahdollista, nauttikaamme Kristuksen ruumiin ja veren sakramenttia syntiemme anteeksiantamiseksi. Ja rohkaiskaamme sitten myös toisia tekemään niin, ensin lapsiamme ja lastenlapsiamme, sitten ystäviämme ja muita lähimmäisiämme. Huutakaamme myös Jumalaa avuksi, pelastamaan luopumuksen tilassa olevat rakkaamme. Siinä, että me pyrimme pääsemään läpi erämaan Jumalan lepoon, siinä ei ole kyse ainoastaan sinun pelastuksesi asiasta, vaan koko seurakunnan pelastuksen asiasta. Me olemme yhdessä samalla kilparadalla, samassa joukkueessa. Tehtävämme on pitää huolta siitä, että koko joukkue yhdessä pääsee maaliin ja saa voittopalkinnon. (Vrt. 1. Kor. 9:24–25) Lisäksi me saamme kutsua mukaan tähän Jumalan vaeltavaan kansaan yhä uusia ihmisiä kaikista kansoista, että myös paljon sekakansaa menisi meidän kanssamme paitsi ulos orjuuden egyptistä, myös kerran perille taivaan iloon (vrt. 2. Moos. 12:37–38).

Israelin kansan johtaminen uskottiin Mooseksen jälkeen hurskaalle Joosualle. Juuri Joosua pääsi erämaavaelluksen jälkeen perille luvattuun maahan. (5. Moos. 31:7–8) Niin on nyt myös meidän suuri Ylipappimme Jeesus – uusi Joosua – edelläjuoksijana meidän puolestamme mennyt kaikkeinpyhimpään, taivaaseen (Hepr. 6:19–20; 9:11–12, 24). Siksi myös kaikki ne, jotka uskossa seuraavat Jeesusta, pääsevät sinne. Siellä heitä – siis meitä! – odottaa sapatin lepo ja ilo suurine juhla-aterioineen. Pääsyn tähän taivaan iloon suokoon meille armollinen Vapahtajamme ja Herramme Jeesus Kristus, jonka on kunnia ja valta aina ja iankaikkisesti. Aamen.

(Saarna on pidetty Samuelin luterilaisessa seurakunnassa Lahdessa 6.8.2017.)