Synnytystuskissa – Room. 8:22–23

”Sillä me tiedämme, että koko luomakunta yhdessä huokaa ja on synnytystuskissa hamaan tähän asti; eikä ainoastaan se, vaan myös me, joilla on hengen esikoislahja, mekin huokaamme sisimmässämme, odottaen lapseksi-ottamista, meidän ruumiimme lunastusta.” (Room. 8:22–23)

Luomakunta on luomakunta siksi, että se – siis koko tämä ”kunta”, toisin sanoen kaikki mitä on – on Jumalan luomaa ja Hänen tekoaan. Hän on tehnyt kaiken hyväksi (Gen. 1:31). Kuitenkin luomakunta nyt huokaa. Miksi? Siksi, että se on alistettu katoavaisuuden alle (Room. 8:20). Sen oli määrä elää yhteydessä Jumalaan, mutta nyt sen osaksi on tullut kadota, siis lakata elämästä. Minkä takia? Sen takia, että synnin palkka on kuolema (Room. 6:23). Syntiinlankeemuksen myötä koko luomakunta on joutunut suostumaan katoavaiseksi. Siitä on tullut kuolevainen. Se vanhenee, kuihtuu, rapistuu ja turmeltuu. Lopulta sen elämä loppuu. Se elää, mutta sen elämä on elämää turmeluksen orjuudessa (Room. 8:21). Toisin sanoen luomakunta ei itse mahda tilalleen mitään, vaan joutuu niin kuin orja suostumaan osaansa.

Kuitenkin sanotaan, että luomakunta huokaa. Se siis odottaa ja ikävöi jotakin parempaa kuin mitä nyt on käsillä, eihän se muuten huokaisi (Room. 8:19). Ja jotakin parempaa on myös luvassa. Nimittäin niin kuin raskaana oleva nainen joutuu kärsimään valtavia tuskia hänen kohtunsa supistellessa ja synnytyskanavan vähitellen auetessa, jotta lapsi voisi syntyä maailmaan, samoin tämän maailman aikakin on luomakunnalle kuin synnytystuskien aikaa. Tämä tarkoittaa luomakunnalle paitsi kärsimystä, myös sitä, että kärsimyksen kautta ilmestyy jotakin uutta, jotakin, jonka myötä kaikki kärsimys loppuu ja jonka äärellä kaikki kärsimys unohtuu. Niin kuin nainen synnytettyään lapsen saa hänen syliinsä ja samassa hetkessä unohtaa kaiken kärsimyksensä (Joh. 16:21), niin myös luomakunta pääsee kerran vapaaksi orjuudestaan, Jumalan lasten kirkkauden vapauteen (Room. 8:21).

Samoin myös ne ihmiset, joilla kasteen ja uskon kautta on Jumalan Pyhä Henki, hekin tämän elämänsä aikana huokaavat. Synnytystuskat nimittäin koskevat paitsi synnyttäjää, myös sitä, joka syntyy. Tässä maallisen elämän ahtaassa synnytyskanavassa kristitytkin huokaavat. He huokaavat paitsi siksi, että he kärsivät monenlaisia maailman, perkeleen ja oman lihan aiheuttamia tuskia, mutta myös siksi, että he tietävät, että tämä maailmanajan kärsimykset eivät ole heille ikuisia, vaan ajallisia, hetkellistä synnytyksen tuskaa. Tässä ajassa krisityt kyllä murehtivat, itkevät ja valittavat, sillä vaikka Herra on luvannut olla heidän kanssaan joka päivä maailman loppuun asti (Matt. 28:20), he eivät kuitenkaan vielä näe Häntä kasvoista kasvoihin. Samalla he kuitenkin tietävät, että juuri näiden tuskien myötä on koittava se päivä, jolloin Herra itse näkee heidät, ja jolloin heidän sydämensä on iloitseva. On koittava päivä, jolloin kukaan ei koskaan enää voi ottaa heiltä pois heidän iloaan. (Joh. 16:19–20, 22) Synnytystuskien aika voi tuntua pitkältä. Se voi kestää jopa kymmeniä vuosia. Kuitenkin tämän ajan jälkeen seuraa jotakin aivan muuta. Nimittäin se aika, joka näiden kärsimysten myötä koittaa, ei ole edes mikään aika, vaan ikuisuus ilman aikaa ja ajan loppumista. Silloin kristitty saa tulla osalliseksi Jumalan kirkkaudesta ja elää aina Hänen omanaan ilman alituista vaaraa joutua eroon Hänestä (Room. 8:18, 23). Silloin myös se ruumis, joka nyt synnytystuksien aikana kärsii niin monissa himoissa, kivuissa ja vaivoissa, saa päästä vapaaksi turmeluksen orjuudesta, Jumalan lasten kirkkauden vapauteen, missä ei ole mitään turmelusta, kipua, himon polttavaa tulta (1. Kor. 7:9) taikka katoavaisuutta. Tämä päivä koittaa, kun Herra tulee takaisin ja vie omansa ikuiseen kirkkauteensa (Luuk. 21:28; 2. Kor. 5:2; Fil. 3:21). Silloin Herran omaksi kasteessa syntynyt ihminen (Joh. 3:5; Tiit. 3:5) pääsee tämän maailmanajan ahtaudesta ja synnytystuskista Isän syliin.

– Koben luterilaisen teologisen seminaarin vierasasunnossa 7.6.2015.

Mainokset