3. sunnuntai helluntaista (2. vsk), Luuk. 19:1–10

Jumala ja Jumalan lahjat

Johdanto

”Mitä tarkoittaa, että jollakulla on Jumala tai mikä on Jumala? Vastaus: Jumalaksi kutsutaan sitä, jolta tulee odottaa kaikkea hyvää ja johon on turvauduttava kaikessa hädässä. Jonkun Jumala on juuri se, mihin hän sydämen pohjasta luottaa ja uskoo.” (Iso katekismus I 2.) ”Sinun Jumalasi on oikeastaan […] se, mihin sydämesi kiintyy ja minkä varaan sen uskot.” (Iso katekismus I 3.)

Näin autuas Luther kirjoittaa Isossa katekismuksessa, ensimmäisen käskyn selityksessä. Päivän evankeliumista kuulimme tapauksen, joka liittyy läheisesti juuri tähän asiaan. Kyse on siitä, mihin tai kehen ihminen hädässään turvaa ja sydämestään luottaa.

Jumalan lahjat epäjumalina

Evankelista Luukas kirjoittaa miehestä, jonka jumalana oli raha ja ajallinen omaisuus. Miehen nimi oli Sakkeus. Hänestä kerrotaan kaksi tärkeää asiaa: Hän oli tullimiesten päällikkö. Lisäksi – tai oikeastaan varmaankin juuri tästä ammatista johtuen – hän oli rikas.

Israelilaiset tullimiehet toimivat maata hallinnoivan roomalaisen päällikön alaisuudessa. He keräsivät rahaa roomalaiselle hallinnolle. Tullimiesten päällikkönä Sakkeus hallinnoi näiden rahankerääjien toimintaa, siis myös heidän kauttaan kulkevaa rahaliikennettä. Valuutan liikkuminen olikin varmasti suurta juuri Jerikon kaupungissa, jossa Sakkeus asui. Tuohon aikaan siellä näet kasvoi palmulehtoja, joista saatiin kallista balsamia. Balsamilla oli Jerikossa suuret markkinat ja siitä saatiin myös paljon verotuloja.

Työskennellessään tällaisessa ympäristössä oli Sakkeus hankkinut itselleen suuren omaisuuden. Mutta juuri tämä omaisuuden paljous oli sokaissut hänet. Syntyperänsä puolesta Sakkeus kuului kyllä Jumalan omaisuuskansaan (Luuk. 19:9). Hän tunsi siis myös Jumalan ensimmäisen käskyn, joka käskee yli kaiken pelkäämään ja rakastamaan Jumalaa, sekä turvautumaan Häneen (vrt. Vähä katekismus, kymmenen käskyä, 2). Mutta antauduttuaan rahanhimon valtaan Sakkeus ei enää odottanutkaan Jumalalta kaikkea hyvää, saati turvautunut Häneen kaikessa hädässään. Sen sijaan hän luotti sydämestään rahoihinsa ja omaisuuksiinsa. Niihin hänen sydämensä oli kiintynyt, niiden varaan hän oli sydämensä uskonut. Näin siitä, mikä oli Jumalan hyvää lahjaa, oli Sakkeukselle tullut jumala, ikään kuin kaiken hyvän antaja.

Mutta niin kuin aina suostuminen syntiin johtaa yhä uusiin synteihin, niin kävi Sakkeuksellekin: Kun omaisuudesta oli tullut hänen epäjumalansa, ei hänelle enää riittänyt se, mitä hän työstään ansaitsi. Hän oli valmis veloittamaan ihmisiltä jopa enemmän kuin kuului, ja niin rikastuttamaan itseään laittomasti. Oikeastaan Hän näin asetti itse itsensä Jumalan paikalle, aivan kuin sanoen: ”Itseltäni minun pitää odottaa kaikkea hyvää. Omiin talousratkaisuihini minun pitää aina turvautua.” Näin siis ensimmäisen käskyn rikkominen johti myös muiden, sen jälkeen tulevien käskyjen rikkomiseen: Kun Sakkeus ei enää yli kaiken pelännyt ja rakastanut Jumalaa ja turvautunut Häneen, alkoi hän petokseen turvautuen tavoitella lähimmäistensä omaisuutta ja ottaa sitä haltuun ikään kuin tehtävänsä varjolla. Hän alkoi siis tehdä sitä, minkä Jumalan yhdeksäs ja kymmenes käsky kieltävät (Vähä katekismus, kymmenen käskyä, 17–20).

Rahaa ja yltäkylläisyyttä Sakkeuksella oli siis enemmän kuin tarpeeksi. Mutta kun hän kaikessa luotti rahaan ja omaisuuteen, hän kuitenkin luotti pelkkään tyhjyyteen. Hän pani toivonsa sellaiseen, mikä ei ole mikään Jumala. (Vrt. Iso katekismus I 19–20.) Tässä epäjumalanpalveluksessaan Sakkeus eli ilman elävää Jumalaa. Ja koska hän eli ilman elävää Jumalaa, hän oli eläessäänkin osaton siitä todellisesta elämästä, joka on Jumalan yhteydessä. Hän eli Jumalan vihan alla, kulki kohti kadotusta.

Kun Jumala saa olla Jumala

Mutta sitten Sakkeuksen elämässä tapahtui suuri käänne. Herra Jeesus tuli hänen luokseen. Jeesus ei huomannut tätä viikunapuussa piileskelevää tullimiesten päällikköä sattumalta. Kaikkitietävyydesssään Hän näki Sakkeuksen siellä jo etukäteen. Jeesus näki myös koko hänen elämänsä. Ja nyt Herra seisahtui tuon puun juurelle aivan tarkoituksella. Hän halusi tulla vieraaksi tämän miehen kotiin.

Kun muut ihmiset näkivät Jeesuksen menevän tämän ahneen ja vilpillisen miehen kotiin, he alkoivat nurista. He valittelivat: Syntisen miehen luokse hän meni majailemaan. (Luuk. 19:7b) Vaikka näiden ihmisten asenne oli väärä, heidän sanansa osuivat aivan oikeaan. Todella: Jeesus halusi mennä majailemaan nimenomaan syntisen miehen luo. Miksi? Siksi, että Ihmisen Poika on tullut etsimään ja pelastamaan sitä, mikä kadonnut on. (Luuk. 19:10) Jumalan Poika oli syntynyt ihmiseksi, ilmestynyt juuri sitä varten, että Hän ottaisi pois synnit (1. Joh. 3:5a). Kristus Jeesus oli tullut maailmaan syntisiä pelastamaan (1. Tim. 1:15b).

Tultuaan Sakkeuksen kotiin Jeesus puhui tälle sanaa. Silloin lain sana osoitti tälle varakkaalle miehelle, että hän oli epäjumalanpalvelija. Jumalan edessä Hän oli syntinen mies, kadotuksen ansainnut. Hän tajusi myös sen, että raha ja omaisuus – nuo katoavat aarteet – eivät voi auttaa ihmistä hänen kaikissa ajallisissakaan asioissa, iankaikkisista puhumattakaan. Ihmisen elämä ei riipu hänen omaisuudestaan, vaikka sitä olisi ylenpalttisestikin (Luuk. 12:15c). Ilman elävää Jumalaa hän oli kaikesta ajallisesta rikkaudestaan huolimattakin köyhä ja avuton ihminen. Mutta sitten Sakkeus sai kuulla myös evankeliumin: Jumalan Poika Jeesus oli tullut etsimään juuri hänet, kadonneen. Jeesus oli tullut kutsumaan hänet kadotuksen tieltä elämän tielle, joka Hän itse on (Joh. 14:6). Jeesus tahtoi antaa hänelle katoamattoman aarteen, iankaikkisen elämän yhteydessään. Sakkeus uskoi Jeesukseen. Ja niin hänen elämässään tapahtui vallanvaihto. Hän lakkasi odottamasta kaikkea hyvää itse keksimiltään turhilta epäjumalilta. Hän lakkasi turvaamasta niihin. Elävästä, kaikkivaltiaasta Jumalasta tuli nyt myös Sakkeuksen Jumala.

Kun Sakkeuksen suhde Jumalaan muuttui, muuttui myös hänen suhteensa omaisuuteen. Miten? Ainakin kahdella tavalla. Ensiksi, ajallinen omaisuus sai nyt olla Sakkeuksen elämässä oikealla paikallaan. Hän ei enää pakottanut omaisuutta jumalan ja vapahtajan virkaan. Omaisuus sai olla sitä, mitä se onkin: Jumalan hyvää lahjaa. Jumalana Sakkeuksella oli nyt puolestaan Jeesuksen Kristuksen taivaallinen Isä. Ja kun Hän nyt uskon kautta oli tullut Sakkeuksenkin taivaalliseksi Isäksi, sai tämä uskoa, että Jumala mielellään antaisi myös hänelle, lapselleen, kaiken, mitä hän elääkseen tarvitsi – oli se sitten määrältään paljon taikka vähän. Siksi Sakkeuksen ei enää myöskään tarvitsisi turvautua omiin rikastumispyrkimyksiinsä, taikka yrittää väkipakolla, omin neuvoin ja Jumalan käskyn ohi pyrkiä hankkimaan sitä kaikkea itselleen. Kun hän näkisi lähimmäisellään omaisuutta, hän voisi päinvastoin kiittää Jumalaa Hänen hyvyydestään tätäkin lähimmäistä kohtaan. Hän voisi mielellään jopa auliisti auttaa tuota lähimmäistään säilyttämään omaisuutensa (Vähä katekismus, kymmenen käskyä, 18). Ja jos Sakkeukselta jotakin puuttuisi, hän saisi rukouksessa pyytää sitä Isältään, Jeesuksen nimessä. Hän saisi uskoa, että sama Jumala, taivaallinen Isä, jolta tuon lähimmäisenkin omaisuus oli, antaisi kyllä hänellekin juuri sen leivän, mitä hän jokapäiväiseen elämäänsä tarvitsi. (Vrt. Matt. 6:11) Mikä vapaus, mikä ilo! Taivaallinen Isä pitäisi huolta! Kun tämä ilo ja uskon varmuus täytti Sakkeuksen sydämen, hän myös mielellään palautti ihmisille kaiken sen omaisuuden, jota oli heiltä riistänyt, jopa nelinkertaisena summana. Varmaan hän lauloi sydämessään: ”Menköön kaikki maalliset rikkaudet! Onhan minulla kaikkein suurin aarre: Jeesus ja Hänessä taivaallinen Isä!”

Kun Sakkeuksen suhde Jumalaan muuttui, hänen suhteensa omaisuuteen muuttui myös toisella tavalla. Hän ymmärsi, että Jumala antaa omaisuuden ihmiselle jotakin käyttöä varten. Hän ei anna omaisuutta siksi, että sitä haalittaisiin valtavia määriä säästöön. Kun kaikkivaltias Jumala saa olla ihmisen Jumalana, tämän ei enää tarvitse tavoitella turvakseen tai ilokseen tällaisia valtavia omaisuuksia. Uskova saa pyytää taivaalliselta Isältään juuri sitä, mitä Jeesus käskee rukoilemaan: jokapäiväistä leipää. Toisin sanoen uskovalle riittää se tieto, että rakas Isä tänään antaa sen, mitä hän tänään tarvitsee. Siksi hänen ei tarvitse murehtia edes huomisesta leivästä, rikkauksista puhumattakaan. Eikö taivallinen Isä mielellään huomennakin antaisi lapselleen kaikkea, mitä tämä elääkseen tarvitsee? (Matt. 6:30, 34) Ja jos Hän viisaudessaan päättäisi olla sitä antamatta, on uskovan elämä, kuolema ja iankaikkinen elämä kuitenkin Hänen, rakkaan Isän ja elämän antajan hallussa.

Voi tosin olla, että joillekin ihmisille Jumala antaa omaisuutta jopa yli heidän oman tarpeensa, niin, että sitä jää säästöön. Mutta silloinkin omaisuus on annettu nimenomaan jotakin käyttöä varten. Sitä ei ole annettu ainoastaan aitoissa varastoitavaksi, taikka pankkitileillä tai kassaholveissa säilytettäväksi (vrt. Luuk. 12:18–19). Mutta mihin tällainen yli jäänyt omaisuus sitten tulisi laittaa? Sakkeus, joka oli nyt tullut tuntemaan elävän Jumalan, tunsi oikean vastauksen: Katso, Herra, puolet omaisuudestani minä annan köyhille (Luuk. 19:8b). Toisin sanoen, Jumalalta saatu, mutta yli jäänyt omaisuus tulisi antaa niille, joilta elämän tarpeet jostakin syystä puuttuvat. Tällä tavalla, antamalla yli tarpeen Jumala harjoituttaa ihmistä luopumaan siitä, mikä hänelle on ylimääräistä. Hän harjoituttaa uskovaa pitämään yksin Häntä Jumalanaan, ja luottamaan Hänen huolenpitoonsa. Hän harjoituttaa uskovaa osoittamaan rakkautta puutteessa olevalle lähimmäiselleen, ja niin tekemään hyviä, Hänen mielensä mukaisia tekoja. Samalla Jumala harjoituttaa näin myös puutteessa eläviä suostumaan siihen, että he ottavat vastaan lahjaksi, ilman mitään omaa ansiota. Näin Herra opettaa, että kaikki on Hänen lahjaansa.

Epäjumalanpalvelus tuomitaan – Kristuksessa on elämä ja yltäkylläisyys

Rakas kristitty! Jumala on pyhässä kasteessa ottanut sinutkin omaisuuskansansa jäseneksi. Jos sinä olet eksynyt Hänen isällisestä huolenpidostaan itsejumalointiin, ja niin varmistelemaan elämääsi rahan tai loisteliaan omaisuuden hankkimisella, kuule, mitä Herra sinulle sanassaan sanoo. Jeesus on nimittäin tänään tullut etsimään sinuakin, kadonnutta lammastaan. Hän sanoo: jos sinä turvaudut johonkin muuhun kuin ainoaan elävään Jumalaan, ja vielä pysyt tässä epäjumalanpalveluksessasi, vedät päällesi Jumalan vanhurskaan vihan. Sillä minä, Herra, sinun Jumalasi, olen kiivas Jumala, joka kostan isien pahat teot lapsille kolmanteen ja neljänteen polveen, niille, jotka minua vihaavat (2. Moos. 20:5b). Tee siis nyt parannus epäjumalanpalveluksestasi! Älä enää tee Jumalan lahjoista jumaliasi niin, että kiinnität sydämesi niihin, uskot sydämesi niiden varaan.

Mutta ota sitten myös vastaan se evankeliumi, jonka Herra Jeesus sinulle saarnauttaa. Jeesus Kristus on Jumalan Poika, jonka kautta kaikki on saanut syntynsä (Joh. 1:3) – siis myös ajalliset rikkaudet. Hän on Jumala, jolta ei mitään puutu. Kuitenkin Hän ei, vaikka hänellä olikin Jumalan muoto, katsonut saaliiksensa olla Jumalan kaltainen, vaan tyhjensi itsensä ja otti orjan muodon, tuli ihmisten kaltaiseksi, ja hänet havaittiin olennaltaan sellaiseksi kuin ihminen; hän nöyryytti itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, hamaan ristin kuolemaan asti. (Fil. 2:6–8) Näin Kristus Jeesus, Jumalan virheetön ja tahraton Karitsa, otti kantaakseen sinun epäluottamuksesi Jumalan hyvyyttä kohtaan. Hän otti kantaakseen sinun epäjumalanpalveluksesi, sinun ahneutesi synnit. Hän kantoi kaikki sinun syntisi ruumiissansa ristinpuuhun, että siinä lunastaisi sinut turhasta vaelluksestasi kalliilla sovintoverellään. Tämän kaiken Kristus teki, että sinä, synneistä pois kuolleena, eläisit vanhurskaudelle. (1. Piet. 1:18–19; 2:24) Tämän kaiken Hän teki, että sinä eläisit aina uskossa luottaen taivaallisen Isäsi hyvyyteen, turvautuisit yksin Häneen. Kun niin teet, saat olla varma, että Jumala haluaa olla sinulle laupias eli osoittaa sinulle pelkkää hyvyyttä ja apua, eikä vain sinulle, vaan myös lapsillesi kautta tuhansien sukupolvien (Iso katekismus I 39). Tämän kaiken Kristus teki, että sinä – Hänen armostaan ja Pyhän Hengen johdatuksessa! – alkaisit jo tässä ajassa tehdä Jumalan mielen mukaisia tekoja, toisin sanoen, ettet enää ahneudessasi varastoisi taivaallisen Isäsi yltäkylläisiä lahjoja vain omaa itseäsi varten, vaan uskossa luottaisit Häneen, ja sitten myös antaisit Häneltä saamistasi lahjoista niille, jotka niitä tarvitsevat.

Katsokaa, rakkaat ystävät, miten Kristus, vaikka oli rikas, tuli teidän tähdenne köyhäksi, että te hänen köyhyydestään rikastuisitte (2. Kor. 8:9b–c). Uskokaa nyt Häneen, ainoaan Vapahtajaanne, Jeesukseen Kristukseen! Silloin teidän omananne ovat valtavat rikkaudet: Kun nimittäin olette Kristuksen tähden saaneet syntinne anteeksi, ja saatte Pyhässä Hengessä elää Jumalan pyhän tahdon mukaan, teille kuuluu Herran lupaus: mutta teen laupeuden tuhansille, jotka minua rakastavat ja pitävät minun käskyni. (2. Moos. 20:6) Tämä kaikki on Jumalan armoa, Hänen rakkaan poikansa Kristuksen tähden, joka on tullut etsimään ja pelastamaan sitä, mikä kadonnut on. (Luuk. 19:10) Hänelle, ainoalle Jumalalle ja meidän pelastajallemme Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta, hänelle kunnia, majesteetti, voima ja valta ennen kaikkia aikoja ja nyt ja iankaikkisesti! Amen. (Juud. 25)

(Saarna on pidetty Samuelin luterilaisessa seurakunnassa Lahdessa 25.6.2017.)

Verenluovuttajat – 1. Piet. 1:18–19

Yleensä kukaan ihminen ei halua itseään vahingoitettavan. Pikemminkin on tavallista, että ihminen haluaa ruumiilleen hyvää, ja pyrkii ravitsemaan ja vaalimaan sitä (vrt. Ef. 5:29). Jo pieni lapsikin tietää, että on kurja juttu, jos käteen tai jalkaan tulee haava ja siitä vuotaa verta.

Toisaalta on myös ihmisiä, jotka ainakin tiettyjen rajojen puitteissa antavat vahingoittaa itseään suuremman hyvän vuoksi: Moni antaa vapaaehtoisesti pistää ruumistaan ja luovuttaa siitä verta. Ruumiissaan olevasta noin viiden litran verimäärästä he antavat näin osan pois, niitä varten, joiden ruumis on vahingoittunut tai vaarassa vahingoittua, ja jotka siksi tarvitsevat verta oman ruumiinsa ulkopuolelta. Kun tätä vierasta verta annetaan leikkauspotilaille, keskosena syntyneille taikka onnettomuuden uhreille, heitä voidaan auttaa, jopa pelastaa heidän henkensä. Näin on tietenkin siksi, että juuri veressä on ruumiin elämä (vrt. 3. Moos. 17:11).

Verenluovuttaja itse ei saa mitään korvausta uhrauksestaan, ellei ”Hengenpelastaja – Livräddare” -tekstillä varustettua tyylikästä kangaskassia lueta sellaiseksi. Pääasiassa luovuttaja saa veripalvelusta lähtiessään mukaansa lähinnä vain sen ajatuksen, että hänestä otettu puolen litran verimäärä voi olla jollekin toiselle, avun tarpeessa olevalle ihmiselle kallis lahja, joka takaa tämän elämän jatkumisen.

*

Kun Jumalan Poika tuli maailmaan, Hän omaksui ihmisruumiin ja -veren neitsyt Mariasta. Näin Hän teki sitä varten, että voisi olla suuri Verenluovuttaja. Vapaaehtoisesti, täydellisessä kuuliaisuudessaan Isänsä pelastustahdolle Jeesus Kristus antoi vahingoittaa itseään. Hän ei kuitenkaan suostunut tähän ainoastaan tiettyjen rajojen puitteissa. Hän antoi itsensä kokonaan, ilman mitään rajoituksia ruoskien ja piikkien runneltavaksi, naulojen lävistämäksi, surmattavaksi ja keihäällä pistettäväksi (Joh. 19:1–2, 18, 30, 34). Ruumiissaan olevasta verimäärästä Hän antoi vuodattaa viimeisenkin pisaran Golgatan kalliolle. Näin Hän antoi tehdä sen vuoksi, että me ihmiset olimme syntiemme vuoksi joutuneet ruumiinemme, verinemme ja kaikkinemme kuoleman valtaan, ja tarvitsimme siksi vieraan veren apua itsemme ulkopuolelta.

Kristus ei siis luovuttanut vertaan oman henkilökohtaisen hyötynsä vuoksi. Hän antoi vuodattaa verensä, koko elämänsä, että Hänen pyhä verensä päinvastoin olisi meille kallis veri, jolla meidät lunastetaan kuoleman vallasta (1. Piet. 1:18–19). Näin Kristus verensä hinnalla osti meidät omikseen. Uhrityöstään Hän sai työstään korvaukseksi sen, mitä niin paljon rakastaa: meidät! Kristus on todellinen Hengenpelastajamme, ja enemmänkin: Hän on ristin puulla antanut Henkensä, että me voisimme tulla osallisiksi Hänen Hengestään (Joh. 19:30).

Yhä tänäänkin Kristus, synnin ja kuoleman Voittaja toimii suurena Verenluovuttajana. Alttarin sakramentissa Hän antaa meille, lunastamilleen, tuon saman ja todellisen, Golgatalla vuodattamansa uhriveren sekä ristillä uhratun, mutta nyt elävän ruumiinsa. Hän antaa ne meille syötäväksi ja juotavaksi, meidän syntiemme anteeksiantamiseksi. Näin Kristus yhä uudelleen elävöittää meidät, kuolemansairaudesta kärsivät, ja pitää meidät jatkuvasti pyhän ruumiinsa, seurakunnan yhteydessä, osallisena verenkierrostaan Pyhässä Hengessä. Näin Hän pelastaa meidät. Vaikka meidän ruumiimme kerran kuolisikin, Kristuksen veressä on kuitenkin meidän elämämme, iankaikkinen elämä.

(Punaisen ristin veripalvelussa käynnin jälkeen, kotona Lahdessa 14.6.2017.)

Jumalan sana – autuuden ravinto! – Luuk. 11:27–28

”Niin hänen tätä puhuessaan eräs nainen kansanjoukosta korotti äänensä ja sanoi hänelle: ’Autuas on se kohtu, joka on kantanut sinut, ja ne rinnat, joita olet imenyt.’ Mutta hän sanoi: ’Niin, autuaat ovat ne, jotka kuulevat Jumalan sanan ja sitä noudattavat.’” (Luuk. 11:27–28)

Moni haluaa tehdä julkisesti tiettäväksi pienetkin sattumukset, joissa on sattunut näkemään jonkun tunnetun ihmisen. Etenkin silloin, kun on päästy puristamaan jonkun kuuluisuuden kättä tai vaihtamaan hänen kanssaan pari sanaa, saatetaan tästä puhua vielä kymmenien vuosien jälkeenkin.

Kun Jeesus eli tässä maailmassa, moni näki Hänet tällaisena suurena miehenä, jonka tapaaminen ja palveleminen oli suuri kunnia. Yhä tänäänkin moni haluaa nähdä Jeesuksen hengellisenä suurmiehenä, jota on suuri kunnia saada palvella, jolle on kunnia saada antaa jotakin.

Jeesus itse näkee asian toisin. Hän ei tullut maailmaan ihmisen palveltavaksi, vaan palvelemaan heitä. Hän tuli sitä varten, että Hän antaisi heille omastaan, ja enemmänkin, että Hän antaisi heille koko itsensä, ”henkensä lunnaiksi monen edestä.” (Matt. 20:28)

Keskeisintä ei siis ole se, että on saanut imettää Jeesusta Hänen ollessaan lapsi. Päinvastoin keskeisintä on se, että Kristuksen täydellisen lunastustyön tähden ihminen saa syntyä uudesti kasteessa, ikään kuin Kirkko-äidin kohdusta, syntyä Kristuksen hengellisen Rouvan lapseksi (2. Joh. 1, 4) ja Jumalan lapseksi, sekä sitten tulla itse ravituksi Kristuksen sanasta, ikään kuin Kirkko-äidin rinnoilla.

– Irenaios Lyonilaisen ajattelun äärellä, kotona Lahdessa kesäkuussa 2017.

Kaipuu Jumalan valoon – Matt. 17:2

”Ja hänen muotonsa muuttui heidän edessään, ja hänen kasvonsa loistivat niinkuin aurinko, ja hänen vaatteensa tulivat valkoisiksi niinkuin valo.” (Matt. 17:2)

Herra, milloin saan nähdä sinun kasvosi? Nuo kasvot, loistavat kuin aurinko. Nuo kasvot, joista kirjoittaminen tuntuu niin kankealta ja arkiselta, niin kuin koko tämä elämä tässä ajallisessa ruumiissa, poissa siitä valkeasta valon vaatteesta, joka Sinulla on ja jonka haluat kerran minullekin antaa. Niin, tiedän, että olet jo kerran kasteessa pukenut minut valon vaatteeseen. Kyrilloskin siitä todistaa. Mutta haluaisin nähdä jo. Tietenkin haluaisin niin paljon vielä tätä elämääkin. Mutta samalla huomaan välillä aavistavani, että kerran voi tulla aika, jolloin tuntuu: tämä kaikki – niin hyvää kuin se Sinun lahjanasi onkin – tämä kaikki on nyt nähty. On aika siirtyä sinne, missä ei aikaa ole, Sinun luoksesi, sinne, missä tuo valkea valon vaatteseen puettu minä tulee näkyviin, sinne, missä saan katsella Sinun auringonkaltaisia kasvojasi iankaikkisesti, ja loistaa kaikkien pyhien kanssa itsekin kuin aurinko, Sinun valostasi.

– Kotona Lahdessa myöhään illalla, pitkän työpäivän jälkeen, 12.9.2016.

Minä olen – 2. Moos. 3:14

”Jumala vastasi Moosekselle: Minä olen se, joka minä olen. Ja hän sanoi vielä: Sano israelilaisille näin: ’Minä olen’ lähetti minut teidän luoksenne.” (2. Moos. 3:14)

”Minä olen”, Hän sanoo. Se on Hänen nimensä. Hän on se, joka on.

Minut Hän on tahtonut olemaan. Siksi Hän on luonut minut. Niin minä olen. Ja kuitenkin olemiseni on mennyt rikki, joutunut olemattomuuden vangiksi. Silleen jätettynä se kulkee kohti olemattomuutta, ikuista eroa Hänestä, joka on.

Hän ei kuitenkaan ole jättänyt minua silleen, vaan tehnyt minut osalliseksi itsestään, olemisesta. Niin Hän on palauttanut minut olemaan, todelliseen olemiseen. Saan tuntea ja tietää, mitä on todella olla se, mikä ja millainen Hän minut oli halunnutkin olevan.

Saan olla onnellinen. Hän on, ja siinä määrin kuin minä olen Hänessä, minäkin olen.

– Kahvilan pöydässä, Lahden keskustan kauppakeskuksessa aamupäivällä 19.8.2016.

Mitä vastaan taistelua käydään? – Ef. 6:12

”Sillä meillä ei ole taistelu verta ja lihaa vastaan, vaan hallituksia vastaan, valtoja vastaan, tässä pimeydessä hallitsevia maailmanvaltiaita vastaan, pahuuden henkiolentoja vastaan taivaan avaruuksissa.” (Ef. 6:12)

Mikäli kirkko ymmärretään varsinaisessa mielessä inhimillisenä organisaationa tai instituutiona, ei ole yllättävää, että sen piirissä mahdollisesti esiintyvien harhojen vastustajia pidetään ihmisten vastustajina tai jopa vihaajina.

Jos kirkko taas ymmärretään Kristuksen ruumiina, ”ylhäältä” olevana (tai – inkarnaation näkökulmasta katsottuna – ”ylhäältä alas” tulevan pelastustodellisuuden myötä ”alhaalla” jumalallisesti synnytettynä) organisaationa, voidaan tehdä oikea erottelu sen piirissä esiintyvien harhojen vastustamisen ja toisaalta tällaisen harhaopetuksen vankeuteen joutuneiden ihmisten vihaamisen välillä.

Jälkimmäistä älköön sallittako, edelliseen Jumalan sanan johdattamana rohkaistakoon.

Lopulta voitaneen esittää, että monissa tapauksissa Jumalan sanaan sitoutuneiden kristittyjen pitäminen ihmisten vihaajina lienee ainakin osaltaan seurausta puutteellisesta kirkko-opista.

– Kotona Lahdessa 8.6.2016.

Kristus tulee sanansa välityksellä – Ilm. 3:20

”Katso, minä seison ovella ja kolkutan; jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, niin minä käyn hänen tykönsä sisälle ja aterioitsen hänen kanssaan, ja hän minun kanssani.” (Ilm. 3:20)

Kristuksen sanat piirtävät eteemme kuvan seurakunnasta, joka on luopunut Hänen sanastaan. Toisin sanoen seurakunta on luopunut siitä välineestä, jonka välityksellä Herra tahtoo tulla seurakuntansa keskelle ja jossa Hän on läsnä heidän kanssaan (Matt. 28:20). Siksi myös Kristus itse on joutunut jäämään seurakunnan ulkopuolelle.

Tällainen sanasta luopuminen tapahtuu harvemmin yhtäkkiä. Pikemminkin se on usein vähittäistä, aluksi jopa melko huomaamatonta. Kuitenkin luopuminen pienestäkin Jumalan selvän sanan ja evankeliumin opin kohdasta rikkoo opin ykseyden. Ellei parannusta tehdä, tämä johtaa sitten myös luopumiseen yhä uusista kohdista. Lopulta se tie, joka näytti olevan vain pari milliä sivussa oikeasta tiestä, pitkällä matkalla eroaa yhä kauemmas ja viimein johtaa Jumalan kansan aivan toiseen päämäärään kuin Jumalan sanan tie. Kuitenkin koska luopuminen siis tapahtuu usein vähittäin, saattaa seurakunta pitkiäkin aikoja pitää itseään Jumalan seurakuntana, vaikka se sanasta luopumalla olisi jättänyt Kristuksen ovensa ulkopuolelle, toisin sanoen luopunut Kristuksesta sekä Hänen anteeksiantavasta ja pyhittävästä läsnäolostaan, ja samalla todellisesta asemastaan Jumalan seurakuntana. Toki seurakunta voi tässäkin tapauksessa kyllä nimellisesti ja yhteiskunnallisen järjestyksen näkökulmasta pysyä kirkkona. Ironista tässä on kuitenkin se, että mikäli seurakunta tällä tavalla jättää Kristuksen ulkopuolelle, se itse asiassa ja varsinaisessa mielessä jättää itse itsensä Kristuksen ulkopuolelle ja leikkaa itsensä irti Hänen pyhästä seurakuntaruumiistaan.

Luther sanoo: ”Et sinä etsi häntä, hän etsii sinua; et sinä löydä häntä, hän löytää sinut. Sinun uskosi tulee hänestä eikä sinusta, ja minne hän ei tule, siellä jäät sinä totisesti ulkopuolelle; ja siellä missä ei evankeliumia ole, siellä ei ole Jumalaa, vaan pelkkää syntiä ja turmiota.” (Sana ja armo. Hartauskirja vuoden joka päivälle. 1. adventtiviikko. Tiistai. Joh. Ilm. 3:20. Sivu 9.)

– Kotona Lahdessa 11.12.2015.