6. sunnuntai pääsiäisestä (2. vsk), Ap. t. 1:12–14

Yläsalissa

Johdanto

Päivän pyhä epistola ajoittuu samaan tilanteeseen, josta kuulimme kuluneella viikolla, helatorstaina: Jeesus oli juuri luvannut opetuslapsilleen, että Pyhä Henki tulisi heidän päälleen. Hän oli sanonut heille, että he tulisivat olemaan Hänen todistajiaan koko maailmassa. Sitten Hänet oli otettu ylös taivaaseen. Vielä kaksi Herran enkeliä oli ilmestynyt opetuslapsille. He olivat ilmoittaneet heille, että Jeesus oli nyt todella otettu ylös taivaaseen, ja että Hän tulisi sieltä kerran myös takaisin. (Ap. t. 1:8–11)

Kun opetuslapset kuulivat enkeleiltä tämän viestin, mitä he tekivät? Luukas kertoo, että he palasivat Jerusalemiin, ja nousivat tuttuun ”yläsaliin, jossa he tavallisesti oleskelivat” (Ap. t. 1:13a). Tänään kuulemme siitä, mitä tuossa yläsalissa sitten tapahtui. Keskitymme evankelistan sanoihin: ”Nämä kaikki pysyivät yksimielisesti rukouksessa vaimojen kanssa ja Marian, Jeesuksen äidin, kanssa ja Jeesuksen veljien kanssa.” (Ap. t. 1:14)

Mitä yläsalissa tapahtui?

Luukas siis kutsuu yläsalissa olleita sanoilla ”Nämä kaikki”. Keistä hän puhuu? Edellä hän on luetellut jäljelle jääneet yksitoista apostolia nimeltä. Sitten hän sanoo, että nämä olivat siellä – niin kuin sanat tarkkaan ottaen kuuluvat – ”naisten kanssa” (σὺν γυναιξὶν). Evankelista ei tarkkaan määrittele keitä nämä naiset olivat tai kuinka monta heitä oli. Voidaan arvella, että kyse on samoista naisista, jotka olivat seuranneet Jeesusta Galileasta, ja jotka olivat olleet Herransa kanssa Hänen ristinsä juurella sekä ylösnousemuksen aamuna haudalla (Luuk. 8:2–3; 23:49). Joka tapauksessa on selvää, että tämä ei ollut ainoastaan miehille varattu kokoontuminen; paikalla oli Herran opetuslapsia molemmista sukupuolista. Edelleen Luukas kirjoittaa, että apostolien kanssa yläsalissa olivat myös Jeesuksen äiti Maria sekä Jeesuksen veljet.

Emme nyt lähde esittämään tarkkaa arvelua siitä, keitä Jeesuksen veljillä tässä tarkoitetaan. Lyhyesti todettakoon vain, että tuskin voi olla kyse sellaisista pojista, joita Joosefille ja Marialle olisi Jeesuksen jälkeen syntynyt. Nimittäin tällöin Luukas, joka juuri tässä edellä on maininnut Marian, varmasti kirjoittaisi näiden olleen esimerkiksi ”hänen muita poikiaan”. Nyt sana kuitenkin kutsuu näitä miehiä Jeesuksen veljiksi. Edelleen, mikäli Joosefilla ja Marialla olisi ollut muita poikia ja tässä puhuttaisiin heistä, on vaikea ajatella miksi Marian esikoinen Jeesus olisi ristin puulla antanut rakkaan äitinsä apostoli Johanneksen hoitoon (Joh. 19:26), eikä luonnollisten poikiensa hoitoon. Vanhastaan onkin ajateltu, että Marialla oli vain yksi poika, Herra Jeesus Kristus. Olisi aivan raamatullista ajatella, että Jeesuksen veljillä tarkoitetaan yksinkertaisesti Hänen opetuslapsiaan, Häneen uskovia miehiä. Puhuttelihan ylösnoussut Jeesus opetuslapsiaan nimenomaan veljikseen, Isän Jumalan lapsiksi (Joh. 20:17; ks. myös Mark. 3:35). Sana ei kuitenkaan anna meille lopullista vastausta siihen, keitä Jeesuksen veljillä tässä tarkoitetaan. Sen vuoksi mekin  nostamme tässä kohden hattua, ja jäämme yksinkertaisesti sen sanan varaan, että apostolien, Jeesuksen naisopetuslasten ja Hänen äitinsä Marian kanssa yläsaliin oli kokoontunut myös Jeesuksen veljiä.

Kaikkein keskeisintä tässä on kuitenkin se, että ”nämä kaikki”, joista Luukas kirjoittaa, olivat Jeesukseen uskovia. He olivat Jeesuksen omia, toisin sanoen niitä, joista tuli Hänen uuden liiton seurakuntansa.

Mutta mitä muuta näistä Jeesuksen omista sanotaan? Luukas kirjoittaa, että he ”pysyivät”, taikka ”pysyttelivät” tai ”olivat kestäviä” (ἦσαν προσκαρτεροῦντες). Alkukielen ilmaisulla voidaan tarkoittaa myös pysymistä uskollisena tai tehtävän hoitamista uskollisesti. Toisin sanoen: vaikka heidän Herransa oli nyt siis otettu heiltä ylös taivaaseen (Ap. t. 1:11) niin, etteivät he voineet enää Häntä nähdä, apostolit ja muut opetuslapset eivät kuitenkaan lähteneet omille teilleen, kukin mielensä mukaisiin toimiin. Varmaan olisi tuntunut helpommalta tehdä mitä itse huvitti. Varmaan aluksi olisi tuntunut helpommalta ajatella elävänsä myös hengellistä elämäänsä itsekseen, kuin toisten epätäydellisten ihmisten kanssa. Mutta nämä ihmiset tiesivät, että Herra Jeesus oli itse kutsunut heidät. Hän oli antanut heidän syntinsä anteeksi. Hän oli luvannut lähettää apostolinsa. Hän oli vielä luvannut lähettää Pyhän Henkensäkin heidän päälleen. Hän oli käskenyt heidän odottaa Jerusalemissa tämän lupauksen täyttymistä (Ap. t. 1:4). Sen vuoksi he nyt kaupunkiin tultuaankin pysyivät yhdessä. He tajusivat, että Herra Jeesus oli tehnyt heidät monet yhdeksi. Siksi he mielellään ”pysyivät” yhdessä, vaikka siinä tarvittiinkin kestävyyttä. Siksi he jälleen yhdessä nousivat tuohon samaan yläsaliin, jossa he Herransa kanssakin olivat aina kokoontuneet ja viettäneet aikaa.

Tähän liittyy myös seuraava sana, jonka Luukas opetuslapsista kirjoittaa. Hän sanoo, että he pysyivät ”yksimielisesti”. Tarkkaan ottaen tämä ilmaisu voitaisiin kääntää sanoilla ”samassa innossa” (ὁμοθυμαδὸν). Tätä sydänten ja mielen ykseyttä he eivät olleet itse saaneet aikaan. Varmasti apostolit muistivat, miten he päinvastoin olivat itsekkyydessään ja kunnianhimossaan saaneet aikaan kiistaa siitä, kuka heistä oli suurin (Luuk. 9:46) ja kuka saisi istua Kristuksen oikealla ja vasemmalla puolella Hänen valtakunnassaan (Matt. 20:20–24). Tämä sydänten ja mielen yksimielisyys opetuslasten kesken ei perustunut inhimillisten mieltymysten samankaltaisuuteen, siihen että opetuslapsilla ”synkkasi” keskenään – vaikka sellainenkin voi toki olla mukavaa. Tämän sydänten ja mielen yksimielisyyden perustana oli yksi ja yhteinen Herra, sekä yksi ja yhteinen usko Häneen.

Evankelista kirjoittaa myös siitä, missä apostolit ja muut opetuslapset pysyttelivät yksimielisesti. He pysyttelivät yksimielisesti ”rukouksessa”. Jos opetuslasten lihalliselta mieleltä olisi kysytty, olisi varmaan monelle heistä ollut helpompaa lähteä oman mielensä mukaisiin toimiin, kuin rukoilla. Siksi tässäkin asiassa vaadittiin tietoista ”pysyttelemistä” ja kestävyyttä. Vaikka tämä opetuslasten rukous tapahtui temppelin muodollisen jumalanpalveluksen ulkopuolella, yläsalissa, kyse ei kuitenkaan ollut pelkästä uskovien yhdessäolosta, jossa vähän rukoiltiinkin. Kyse ei varmaan myöskään ollut ainoastaan ”vapaasta” rukoilusta. Kyse on Jeesuksen omien jumalanpalveluksesta. Apostolit lukivat siellä Jumalan sanaa. He saarnasivat Herrastaan Kristuksesta sekä Vanhan testamentin että Herran omien sanojen pohjalta. Jumalan sana ja sen saarna synnytti tässä alkuseurakunnassa myös rukouksen. He rukoilivat yhdessä uskossa ja yksimielisesti, että Herra voisi pian vuodattaa lupaamansa Hengen heidän päälleen, että Herran tahto voisi tapahtua heidän elämässään ja he saivat voiman palvella Kristuksen todistajina, kukin omilla paikoillaan.

Hieman tätä myöhemmin, helluntain jälkeen Herran omista kerrotaan, että ”he pysyivät apostolien opetuksessa ja keskinäisessä yhteydessä ja leivän murtamisessa ja rukouksissa.” (Ap. t. 2:42) Tässäkin kohdassa Pyhä Henki käyttää samaa sanaa, joka tarkoittaa ”pysyttelemistä” tai jossakin ”kestävänä olemista”. Kuitenkaan tässä vaiheessa, josta tämän päivän epistola kertoo, Pyhää Henkeä ei kuitenkaan vielä ollut lähetetty. Siksi tässä ei vielä puhuta apostolien julkisesta opetustyöstä tai leivän murtamisesta – siis alttarin sakramentin jakamisesta seurakunnalle. Niiden aika oli tulossa myöhemmin, jo aivan pian, helluntain ja Pyhä Hengen vuodattamisen myötä.

Juuri tällaiseen tilanteeseen Pyhä Henki sitten myös vuodatettiin. Hän tuli taivaasta opetuslasten päälle nimenomaan silloin, kun he olivat ”kaikki yhdessä koolla.” (Ap. t. 2:1) Eivät he silloinkaan olleet koolla ainoastaan jutustelemassa tai paistamassa makkaraa. He olivat tulleet koolle nimenomaan kuulemaan Jumalan sanaa ja sen saarnaa, sekä rukoilemaan.

Mitä tämä teksti meille puhuu?

Mitä tämä pyhä teksti meille tämän päivän kristityille puhuu? Nostamme siitä esiin kaksi näkökulmaa.

Ensiksi lausutaan sananen rukouksen yhteisöllisyydestä: Usein kun kristityt puhuvat rukoilemisesta tai rukouselämästä, moni taitaa ajatella lähinnä omaa yksityistä rukouselämäänsä. Tämä onkin tärkeää! Koska nimittäin Jumala haluaa kuulla kristittyjen rukoukset ja vastata niihin, on Hän myös käskenyt omiaan – siis myös meitä – rukoilemaan. (2. Moos. 20:7; Vähä katekismus. Kymmenen käskyä. Toinen, 4.) Siksi on tärkeää, että sinäkin otat päivittäin aikaa omaan henkilökohtaiseen rukoukseesi. On tärkeää myös, että te perheenisät otatte tätä aikaa rukoukseen myös puolisoidenne kanssa, ja sitten lastenne kanssa. Huomatkaa samalla, että tämä aika ei ”itse ota itseään”, vaan teidän, kristittyjen täytyy varata se päiväohjelmaanne. Mutta sitten: niin kuin monessa muussakin hengellisen elämän asiassa, myös rukouksen kohdalla käy usein ilmi, miten paljon me kristityt tarvitsemme toinen toisiamme. Toki voi olla, että sinustakin joskus voi tuntua helpommalta ajatella eläväsi elämääsi yksin, ja myös hengellistä elämääsi itseksesi. Omien kipujen kanssa voi joskus tuntua vaikealta kohdata muita seurakuntalaisia. Ehkä kysyt: ”Mitä jos en pystykään näyttelemään onnistunutta ja elävää kristittyä?” Mutta ensiksi kysyn sinulta: Onko Kristus perustanut seurakuntansa sitä varten, että kristityt tulisivat sinne sunnuntaisin esittämään onnistuneisuuttaan tai hengellistä elävyyttään? Ei! Kristuksen seurakunta on syntisten sairaala (Matt. 9:12) ja väsyneiden lepopaikka (Matt. 11:28).

Edelleen, nyt käsillä olevaan rukouksen asiaan liittyen ehdotan: Yksin on hyvin vaikeaa pysyä kestävänä rukouksessa. Oikea rukous ei nimittäin lähde meidän yksilöllisestä tahdostamme tai palavuudestamme, vaan Jumalan sanan kuulemisesta. Tästä uskonpuhdistaja Luther kirjoittaa:

Ethän sinä yksityisestikään pysty milloinkaan menestyksellä rukoilemaan, jos et itsellesi ole julki lukenut joko Uskontunnustusta tai jotakin muuta raamatunkohtaa, joka muistuttaa sinua Jumalan hyvyydestä, siitä ettei hän ole ainoastaan käskenyt sinua rukoilemaan vaan liittänyt käskyynsä lupauksen sen kuulemisesta. Tällä yksityisellä saarnalla, jonka kohdistat itse itsellesi, sydämesi saa kehotusta rukoukseen. (WA 42, 499; 1. Mooseksen kirjan selitys II, s. 221.)

On siis tärkeää, että yksin ollessasi tutkit Raamattua ja Katekismusta! Mutta nyt kysyn sinulta: Onko sinulla sellainen itsekuri, että pystyt yksin pysyttelemään kestävänä sanan lukemisessa? Ja vaikka sinulla sellainen itsekuri olisikin, eikö sinun mieleesi tule koskaan sanan äärellä kysymyksiä, joihin tarvitset vastauksia hengellisen elämäsi rakennukseksi? Oletko hengellisesti niin vahva ja itsessäsi riittävä, ettet tarvitse muun seurakunnan yhteyttä ja tukea? Kyllä sinä tarvitset sitä. Sinä tarvitset paitsi henkilökohtaista hartauselämää myös ja nimenomaan Jumalan seurakunnan julkista jumalanpalvelusta, jossa Hän ruokkii pyhän laumansa sanalla ja sen saarnalla. Niin kuin jo ensimmäisillä kristityillä, niin meilläkin kristillinen elämä on elämää nimenomaan yhteisössä, Kristuksen Kirkossa. Siksi on tärkeää, että me kristityt järjestämme aikaa yhteiselle rukoukselle. Ensisijaisesti kristittyjen yhteinen rukous onkin nimenomaan julkisen jumalanpalveluksen viettämistä. Messussa seurakunta paitsi kuulee sitä Jumalan sanaa, josta kaikki oikea rukous nousee, se myös psalmeissa ja liturgisissa rukouksissa rukoilee Herraa pyhän Raamatun omin sanoin. Tällaisia käytettiin jo vanhan liiton aikana nimenomaan Jumalan seurakunnan julkisessa jumalanpalveluksessa, ja käytetään edelleen uudessa liitossa. Ei olekaan sattumaa, että kun Luther puhuu Kirkon kuudennesta tuntomerkistä, rukouksesta, hän puhuu nimenomaan kristillisen seurakunnan julkisesta jumalanpalveluksesta. Messu on rukousta sanan varsinaisessa merkityksessä! Juuri siitä voi sinun henkilökohtainenkin hartauselämäsi nousta. Lisäksi sinä tarvitset myös toisten kristittyjen vertaistukea ja rukousaiheiden keskinäistä jakamista ja Herran eteen viemistä pienemmälläkin joukolla.

Tätä kaikkea myös me Samuelin seurakunnassa olemme harjoitelleet. Sunnuntaisin me kokoonnumme yhdessä messuun, vastaanottamaan evankeliumin lahjoja, kiittämään ja ylistämään Jumalaa, sekä rukoilemaan Häntä niin yhteisten kuin yksityisempienkin asioiden puolesta. Joka torstai-ilta me kokoonnumme rukouspiiriin tai raamattupiiriin rukoilemaan oman seurakuntamme ja sisarseurakuntiemme puolesta, sekä jakamaan muitakin henkilökohtaisia rukousaiheitamme. Yhteistä ja vapaampaakaan rukousta ei tarvitse lainkaan jännittää, eihän rukouksessa ole kysymys oman hurskauden esittämisestä muille, saati jostakin vaikeasta hengellisestä suorituksesta. Rukous on yksinkertaisesti sitä, että sinä lausut oman mahdottomuutesi Jumalalle, jolle ”ei mikään ole mahdotonta” (Luuk. 1:37), ja oman puutteesi Hänelle, joka on ”rikas antaja kaikille, jotka häntä avuksi huutavat” (Room. 10:12).

Toiseksi epistola muistuttaa meille, että evankeliumin julistaminen lähtee aina jumalanpalveluksesta. Ennen kuin seurakunta voi toimia Kristuksen todistajina ja julistaa evankeliumia maailmassa, sen on itse elettävä päivittäin ja viikoittain Kristuksen evankeliumin lahjoista. Siksi evankeliumin julistaminen lähtee siitä, että ”nämä kaikki”, siis Jeesukseen uskovat ovat yhdessä koolla – apostoliset sananpalvelijat, naiset ja miehet, äidit, isät ja lapset, koko Jumalan seurakunta.

Koska me olemme vielä myös syntisiä, ei seurakunnan yhteen tuleminen tai yhdessä oleminen aina ole pelkästään helppoa tai mukavaa. Siksi mekin tarvitsemme sitä, että ensimmäisten kristittyjen tavoin pysymme kestävinä ja uskollisina, yksimielisesti rukouksessa toistemme kanssa. Evankeliumin julistaminen maailmassa lähtee siitä, että me emme vaikeuksista huolimattakaan luovuta tai jätä seurakunnankokoustamme (Hepr. 10:25), vaan tulemme itse ja tuomme vaikeutemmekin aina Herralle, Hänen anteeksiannettavakseen, Hänen hoidettavakseen.

Mutta mistä me syntiset ihmiset voimme löytää sydänten ja mielen yksimielisyyden? Siitäkö, että me tykkäämme kokoontumisissamme kuulla samanlaista musiikkia tai paistaa samanlaista makkaraa? Ei niin! Kristillinen yksimielisyys on jumalallinen todellisuus, jonka Hän itse synnyttää pyhän sanansa kautta. Yksimielisyys syntyy kun me kuulemme Hänen yhtä ja yhtenäistä, väärentämätöntä sanaansa, uskomme sen sellaisena kuin Hän on sen meille antanut ja apostolisten sananpalvelijoidensa kautta meille saarnauttaa, ja sitten myös tunnustamme uskomme siihen. Jumalan sanan ja sakramenttien välityksellä Pyhä Henki tulee meidänkin luoksemme, ja Hän, Herra itse tekee meidät yhdeksi itsessään, sekä edelleen vahvistaa tätä yhteyttä. Silloin Hän saa aikaan myös sen, että me – Jeesuksen omat – saamme kukin omilla paikoillamme olla Herramme todistajina ja evankeliumin välikappaleina.

Lopuksi: Kokoontukaamme mekin aina yhdessä, Kristuksen seurakunnan jumalanpalvelukseen, jossa Hän on armonvälineissään läsnä ja palvelee meitä! Ja vaikka ulkoiset puitteet eivät olekaan seurakuntaelämän keskeisimmässä osassa, kehotan meitä kuitenkin yhdessä rukoilemaan Herralta myös sitä, että mekin saisimme oman ”yläsalin”. Toisin sanoen, rukoilkaamme sellaista kirkkotilaa, joka voisi olla jatkuvasti käytössämme. Ei siksi, että me tällaisen tilan myötä tulisimme oikeaksi kirkoksi. Kristuksen Kirkko me olemme jo nyt, onhan meillä Hänen sanansa ja sakramenttinsa! Mutta pyytäkäämme Herralta sellaista kirkkotilaa, jossa pastori voisi joka päivä palvella seurakuntaa ottamalla vastaan rippiä ja julistamalla syntejä anteeksi, ja jossa voisimme kokoontua aamu- ja iltarukouksiin, sekä Herran päivänä pyhään messuun. Tämä on varmasti Jumalan mielen mukainen rukous, sillä Hän tahtoo jatkuvasti kuulla meidän, seurakuntansa rukouksia ja tulla palvelemaan meitä armonvälineissään. Siksi, niin tässä kuin kaikissa muissakin asioissa muistakaamme, että Herra on ”rikas antaja kaikille, jotka häntä avuksi huutavat”. Hänen on kunnia ja valta aina ja iankaikkisesti. Aamen.

(Saarna on pidetty Samuelin luterilaisessa seurakunnassa Lahdessa 28.5.2017.)