3. sunnuntai pääsiäisestä (2. vsk), Joh. 17:11–17

Että he olisivat yhtä

Johdanto

Kuulemamme evankeliumi on katkelma Jeesuksen ylimmäispapillisesta rukouksesta. Tämän rukouksen Herramme rukoili juuri ennen kärsimistään ja kuolemaansa, sitä hetkeä, jona Hänen työnsä maailmassa olisi täytetty (Joh. 19:30) ja maailman lunastus suoritettu. Nyt kun Jeesus siis jo aivan pian oli tulossa taivaallisen Isänsä luo (Joh. 17:11a), mitä Hän Isältään pyysi? ”Pyhä Isä, varjele heidät nimessäsi, jonka sinä olet minulle antanut, että he olisivat yhtä niinkuin mekin.” (Joh. 17:11b)

Nämä ovat kuuluisat sanat. Moni kristitty tietääkin hyvin, että Jeesus halusi omiensa olevan yhtä. Samalla moni on kuitenkin myös pannut merkille, että tässä maailmassa kristityt ovat jakautuneet lukuisiin eri kirkkoihin ja tunnustuskuntiin, erilaisten hengellisten järjestöjen sateenvarjojen alle. Siksi monet kysyvätkin: ”Miten me kristityt voisimme palauttaa välillemme sen ykseyden, joka kristityillä jo alussa oli ja jota Herra itsekin tahtoi?” Tämän kysymyksen taustalla on toki lähtökohtaisesti aivan oikea ja hyvä ajatus, toive kristittyjen yhteydestä. Ennen kuin voimme vastata kysymykseen kristittyjen välisen yhteyden palauttamisesta, on kuitenkin kysyttävä seuraavaa: Mitä kristittyjen välinen yhteys oikeastaan on? Mihin tämä yhteys perustuu ja mihin se ei perustu? Onko niin, että me krisityt voimme saada sen aikaan? Tätä asiaa tahdomme seuraavassa tarkastella. Mutta jotta tämä asia voitaisiin ymmärtää oikein, on aluksi välttämätöntä panna merkille myös seuraava seikka: Yhteydellä voidaan tarkoittaa ainakin kahta eri asiaa. Yhtäältä voidaan puhua ihmisten välisestä inhimillisestä yhteydestä. Toisaalta voidaan puhua kristillisestä yhteydestä sanan varsinaisessa merkityksessä.

Inhimillinen yhteys – kristittyjen välinen yhteys?

Ensiksi tarkastelemme inhimillistä yhteyttä ihmisten välillä: Jumala tietää, että ihmisen ei ole hyvä olla yksinään (1. Moos. 2:18). Hän on luonut jokaisen meistäkin elämään yhdessä toisten ihmisten kanssa. Jokainen meistä kaipaa toisten seuraa ja tukea. Voi toki olla, että joku kaipaa sellaista hieman vähemmän kuin joku toinen, mutta aniharva kuitenkaan haluaa elää aivan yksin maailmassa. Harjoittele sinäkin siksi elämää toisten ihmisten kanssa! Pyydä vaikka ystävääsi tai sukulaistasi kylään. Älä kysy onko hän kristitty vai ei, taikka millaiset hänen puoluepoliittiset kantansa ovat. Pyydä häntä kylään. Lähde hänen kanssaan kahville, lenkille, konserttiin, kalaan tai vaikkapa jalkapallo-otteluun. Tällainen ihmisten välinen kanssakäyminen voi antaa sinulle paljon. Totta kai tämä myös vaatii sinua tulemaan ulos oman yksinäisyytesi mukavuusalueelta. (Yksinäisyydessä on nimittäin yleensä helpompi olla. Toki oma sisäinen elämäkin saattaa tehdä sen eri tavoin vaikeaksi. Mutta yksinäisyydessä on vähemmän muuttujia, kuin useiden ihmisten seurassa. Siksi on helpompi jäädä vain omaan hyttiinsä olemaan.) Tule ulos yksinäisyydestäsi! Se vaatii sinua harjoittelemaan toisten ihmisten huomioonottamista ja ystävällisyyttä heitä kohtaan. Tämä on kuitenkin hyödyllistä harjoitusta. Sen kautta sinun on mahdollista oppia paljon uutta paitsi toisista ihmisistä ja tästä maailmasta, myös omasta itsestäsikin. Toisia tapaamalla voit myös itse tarjota ystävyyttäsi ja inhimillistä tukeasi niille, jotka sitä tarvitsevat.

Tällainen ihmisten välinen kanssakäyminen voi siis olla varsin hyvää, antoisaa ja tarpeellista. Samalla on kuitenkin huomattava, että tässä ei vielä sinänsä ole mitään hengellistä tai kristillistä. Voihan tällaisesta inhimillisestä yhteydestä ja keskinäisestä ystävällisyydestä iloita myös uskosta osattomien kanssa. Itsekin olen monet kerrat istunut shintolaisia menoja harjoittavien ystävieni kanssa vaikkapa juomassa hyvää Shizuokan teetä, tai iloitsemassa suosikkijoukkueemme menestyksestä illan baseball-ottelussa. Sellainen voi olla varsin mukavaa! On kuitenkin selvää, että kristittyjen välistä yhteyttä tällainen ei vielä tarkoita.

Kun tätä asiaa ei ole ymmärretty, ovat monet halunneet selittää, että kristillisten tunnustuskuntien välinen hajaannus johtuisi pääasiassa ihmisten välisen ystävällisyyden puutteesta tai jopa kiistelystä. Ja niin siellä, missä kristityt näkevät paljon vaivaa kristittyjen yhteyden asian puolesta, kuuleekin usein sanottavan, että nyt pitäisi jättää vanhat vihamielisyydet taka-alalle ja keskittyä mieluummin siihen, mikä on yhteistä. Näin voitaisiin päästä vastakkainasettelusta yhteyteen.

Monilla tuntuu myös olevan kova kiire saattaa kristityt yhteyteen keskenään. Joskus on esitetty, että on kyllä mahdollista tunnustaa uskovansa ”yhden, pyhän, yhteisen ja apostolisen Kirkon”, mutta että tätä Kirkkoa ei valitettavasti tällä hetkellä olisi olemassa lainkaan. Näin olisi siksi, että kristityt ovat hajaantuneet niin moniin eri tunnustuskuntiin. Ajatus on, että vasta sitten kun kristityt ovat tulleet näkyvällä tavalla yhdeksi, voitaisiin puhua yhdestä, pyhästä ja yhteisestä Kirkosta. Ei toki olekaan ihme, että siellä missä tällainen käsitys on vallalla, monet kristityt kokevat tunnustuskuntien välisen hajaannuksen ahdistavana. Ei myöskään ole ihme, että tällöin monilla on hoppu päästä yhdistymään toisten tunnustuskuntien kanssa.

Mutta asia käy hankalaksi, jos kristittyjen välistä yhteyttä koetetaan hakea inhimillisin keinoin. Toki voi olla hyvä asia, että kristityt voivat tulla ulos mukavuusalueeltaan, tunnustuskunnasta riippumatta tavata toisiaan, syödä ja juoda kahvia yhdessä, osoittaa toinen toisilleen ystävällisyyttä ja kunnioitusta. Hyvän keskustelun myötä voi ehkä syntyä parempi keskinäinen ymmärrys siitä, mitä eri kristityt tietyistä kysymyksistä ajattelevat. Parhaimmillaan voidaan sitten myös iloita siitä, mikä on yhteistä, uskosta Kristukseen. Mutta samalla on kuitenkin tarkoin huomattava, että tapaamisilla, yhteisillä tempauksilla tai ruokailuilla – niin hyviä asioita kuin ne sinänsä voivatkin olla – ei voida saada aikaan kristillistä yhteyttä sanan varsinaisessa merkityksessä. Kristillinen yhteys ei synny siten, että kristityt vain päättävät tulla näkyvällä tavalla yhteen. Kristillistä yhteyttä sanan varsinaisessa merkityksessä ei yksinkertaisesti ole mahdollista saavuttaa inhimillisin keinoin.

Kristillinen yhteys – yhteyttä läsnäolevaan Kirkon Herraan

Toiseksi puhumme siitä, mitä kristillinen yhteys sanan varsinaisessa merkityksessä on. Kristillisen uskontunnustuksemme kolmas uskonkappale tiivistää oikein pyhän Raamatun opetuksen tästä asiasta. Se sanoo: ”me uskomme yhden, pyhän, yhteisen ja apostolisen Kirkon.” (Nikaian uskontunnustus.) Kristillinen yhteys ei siis ole ensisijaisesti yksittäisten kristittyjen järjestämää yhdessäoloa – vaikka sellaisellakin on toki oma paikkansa. Kristillinen yhteys sanan varsinaisessa merkityksessä liittyy aina ensisijaisesti juuri kysymykseen Kirkosta.

Kirkko on pyhien yhteisö. (Augsburgin tunnustus. VII Kirkko, 1.) Siihen kuuluvat vain ne ihmiset, jotka uskovat Kristukseen ja ovat Hänessä pyhitetyt. Kirkko ei kuitenkaan ole sellainen yhteisö tai yhdistys, joka olisi syntynyt siten, että ensin ihmiset jollakin tavalla olisivat tulleet pyhiksi ja tämän jälkeen sitten päättäneet kokoontua yhteen. Ei niin! Kirkko on jumalallinen luomus. Se on elävä organismi, Kristuksen Ruumis, jonka Päänä Hän itse on. Kristillinen yhteys onkin ensisijaisesti yhteyttä Kristus-päähän. Se on sitä yhteyttä, johon Vapahtaja ottaa ne, jotka ovat Hänessä pyhitetyt. Tästä yhteydestä seuraa myös yhteys myös niihin toisiin ihmisiin, jotka elävät Kristus-pään yhteydessä, siis yhteys muiden Kristuksessa pyhien kanssa.

Kun monet nyt siis kärsivät siitä, että kristittyjen välillä ei aina ole näkyvää yhteyttä, on huomattava seuraava asia: kun tunnustus puhuu tästä kristillisestä yhteydestä, se ei lausu, että ”me näemme yhden, pyhän, yhteisen ja apostolisen Kirkon”, vaan että ”me uskomme yhden, pyhän, yhteisen ja apostolisen Kirkon.” Yksin Jumala näkee ihmisten sydämiin. Vain Hän tietää, kenen sydämessä on pelastava usko. Me ihmiset emme silmillämme näe saati kykene loppuun asti arvioimaan tätä. Siksi me emme lopulta tiedä, kuka varsinaisessa mielessä on Kirkon jäsen ja kuka taas ei. Toki me voimme kuulla ihmisten suullaan tunnustavan uskonsa. Voimme myös nähdä heidän elämästään elävätkö he tämän uskonsa mukaan vaiko sitä vastaan. Mutta sydämeen me emme voi nähdä. Tällä tavalla kysymys Kirkosta ja kristillisestä yhteydestä pysyy meille tämän elämämme ajan aina uskon asiana, ei näkemisen asiana (2. Kor. 5:7; Hepr. 11:1). Mutta juuri sen vuoksi me voimme myös rohkeasti sanoa: vaikka me emme vielä silmillämme näe Kirkon ykseyttä, ja vaikka me päinvastoin näemme keskuudessamme hajaannusta ja syntiäkin, saamme kuitenkin uskoa, että yksi, pyhä Kirkko on olemassa, vieläpä niin, että se on pysyvä ikuisesti. (Augsburgin tunnustus. VII Kirkko, 1.)

Tähän viittaa myös Jeesus itse päivän evankeliumissa. Kun Herramme nimittäin rukoilee että Hänen omansa ”olisivat yhtä”, Hän ei näillä sanoillaan pyydä, että nämä ”tulisivat yhdeksi”. Päinvastoin Herran sanat ”että he olisivat yhtä” edellyttävät, että Hänen opetuslapsensa ovat yhtä jo nyt, Hänen tätä rukoillessaan. Tämän Jeesus osoittaa selvästi jo muutamaa jaetta aiemmin, kun Hän puhuu omistaan Isälleen sanoen: ”Minä olen ilmoittanut sinun nimesi ihmisille, jotka sinä annoit minulle maailmasta. He olivat sinun, ja sinä annoit heidät minulle, ja he ovat ottaneet sinun sanastasi vaarin.” (Joh. 17:6) Jos siis taivaallinen Isä on antanut nämä ihmiset Kristukselle ja he ovat Hänen, miten he eivät olisi Hänessä yhtä jo nyt? Toisin sanoen, kun Jeesus tässä nyt rukoilee ”että he olisivat yhtä”, Hän pyytääkin sitä, että Hänen omansa voisivat pysyä yhtenä jatkossakin, myös Hänen mentyään Isän luo.

Mutta miten nämä ihmiset sitten ovat tulleet Jeesuksen yhteyteen? Ja miten He voivat pysyä Hänen yhteydessään, Hänessä yhdistettyinä? Tietenkin uskon kautta Häneen! Mutta mistä tämä usko sitten on tullut? Kun Herra halusi pelastaa meidät ihmiset, Hän ei ainoastaan lähettänyt meille jotakin aineetonta tai ”henkistä” viestiä. Pikemminkin Hän ”meidän ihmisten ja meidän pelastuksemme tähden astui alas taivaista, tuli lihaksi Pyhästä Hengestä ja neitsyt Mariasta ja syntyi ihmiseksi” (Nikaian uskontunnustus). Samalla tavalla Hän meidän ihmisten ja meidän pelastuksemme tähden tänäänkin lahjoittaa Pyhän Hengen ja uskon lahjan, sekä yhteyden itseensä ikään kuin ”lihassa”, silmillä nähtävissä ja käsin kosketettavissa välineissä. (Vrt. 1. Joh. 1:1) Tällä tavalla Kirkon ja kristittyjen yhteys – vaikka se onkin olemukseltaan hengellinen asia – tulee aina myös näkyvään todellisuuteen. Se sitoutuu konkreettisiin ja näkyviin välineisiin ja niiden välityksellä lahjoitetaan, sillä me ihmiset itse olemme konkreettisia ja näkyviä luomuksia.

Herra itse puhuu myös tästä päivän evankeliumissa. Kun Hän nimittäin rukoilee omiensa ykseyden puolesta, Hän sanoo: ”Pyhä Isä, varjele heidät nimessäsi, jonka sinä olet minulle antanut, että he olisivat yhtä niinkuin mekin.” Kristittyjen yhteyden perusta on siis siinä, että he ovat tulleet osallisiksi Jumalan nimestä. Missä tämä on tapahtunut? Se on tapahtunut siinä, kun ihmiset on kastettu Hänen nimeensä, siis Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Huomaa, että kun Jeesus lähetyskäskyssä käskee apostoleitaan tekemään kansat opetuslapsikseen kastamalla heitä kolmiyhteisen Jumalan nimeen, tämä tarkoittaa kirjaimellisesti kastamista tähän ”nimeen” (Matt. 28:19b: βαπτίζοντες αὐτοὺς εἰς τὸ ὄνομα τοῦ πατρὸς καὶ τοῦ υἱοῦ καὶ τοῦ ἁγίου πνεύματος). Toisin sanoen, kasteessa ihmiset, itsessään syntiset ja Jumalan elämästä osattomat ikään kuin ”otetaan sisään Jumalan nimeen”. Kasteessa heidät tehdään osallisiksi Jumalan nimestä ja Kristuksen nimestä. Siinä Herra puhdistaa heidät synneistä ”vedellä pesten, sanan kautta” (Ap. t. 22:16; Ef. 5:26). Niin kuin Herra aikanaan voiteli vanhan liiton papit virkaansa (3. Moos. 8:12, 30), Hän nyt kasteessa voitelee omansa kuninkaalliseksi papistokseen niin, että heitä kutsutaan Kristuksen, Voidellun mukaan kristityiksi, itsekin voidelluiksi. Näin he tulevat osallisiksi Kristuksen nimestä, ja heille on annettu Pyhän Hengen yhteyden sinetti. Nyt Jeesus siis tässä rukoilee, että taivaallinen Isä varjelisi Hänen rakkaat kristittynsä tässä nimessä, toisin sanoen, että he myös pysyisivät siinä armossa, jonka he ovat kasteessa saaneet. Ja kun he pysyvät tässä yhdessä Jumalassa ja Hänen nimessään, he pysyvät tietenkin myös yhdessä keskenään – näinhän myös apostoli kirjoittaa kristityistä, että heidät ”on kaikki yhdessä Hengessä kastetut yhdeksi ruumiiksi” ja että he kaikki ovat ”saaneet juoda samaa Henkeä.” (1. Kor. 12:13)

Tätä kastettujen ykseyttä itsensä kanssa ja toisten omiensa kanssa Herra pitää voimassa ja vahvistaa sanansa saarnalla, jossa Hän on itse läsnä. Hän pitää yllä ja vahvistaa tätä yhteyttä myös ehtoollisen sakramentissa. Siinä Hän todellisen ruumiinsa ja verensä yhteydessä antaa omiensa synnit yhä uudelleen anteeksi, sekä vahvistaa heidän ruumiillista yhteyttä Hänen pyhään Ruumiiseensa, Kirkkoon, ja sen hengelliseen verenkiertoon.

Toki minä tiedän, että teillä, rakkaat ystävät, on jo oikea tieto tästä sanan ja sakramenttien asiasta. Tässä yhteydessä on kuitenkin syytä painottaa seuraavaa: Koska yhteys Kristukseen ja Hänessä toisiin kristittyihin syntyy ja säilyy Hänen evankeliuminsa sanan ja Hänen pyhien sakramenttiensa yhteydessä, juuri siksi todellisen kristillisen yhteyden edellytyksenä on aina välttämättä yksimielisyys Hänen evankeliuminsa opista ja armonvälineistään. (Augsburgin tunnustus. VII Kirkko, 2.) Todellinen kristillinen yksimielisyys näissä asioissa voi siis syntyä vain siten, että uskossa omaksutaan pyhän Raamatun selkeä ja yksiselitteinen opetus niistä. Sen sijaan siellä, missä Kristuksen, ainoan Vapahtajan rinnalle tuodaan esimerkiksi opetusta hyvien tekojen välttämättömyydestä vanhurskauttamisen edellytyksenä, siellä ei valitettavasti ole olemassa yksimielisyyttä siitä, mitä evankeliumi on. Samoin, jos jossakin Jeesuksesta halutaan tehdä ensisijaisesti kristillisen elämän esimerkki, ja Hänen sovitustyönsä ristillä taikka ylösnousemuksensa käytännössä syrjäytetään toisarvoisina, sielläkään ei valitettavasti ole olemassa yksimielisyyttä siitä, mitä evankeliumi on. Jumalan sanaan perustuvaa yksimielisyyttä ei voi olla myöskään siellä, missä pelastuksen välineeksi ja uudestisyntymisen paikaksi annettua pyhää kastetta erehdytään pitämään vain uskon tunnustamisen tyhjänä merkkinä. Voitaisiin kysyä: Jos kristityt eivät usko yhden Raamatun yhtä ja selvää opetusta siitä, miten kaiken kristillisen ykseyden perustan, Kristuksen yhteyteen päästään, miten he voisivat olla yhtä? Jos Jumalan sanan ei sallita luoda kristillistä yhteyttä, miten muka ihmiset voisivat sen omilla hurskailta näyttävilläkään ykseyspyrkimyksillä luoda? Edelleen, jossakin ehkä todetaan, että yhteinen ehtoollisen viettäminen on kristillisen yhteyden huipentuma. Aivan oikein. Mutta missä tämä Kristuksen tosi ruumiin ja veren ateria, tämä pelastuksen lääke nähdään pelkkänä Herramme muistelemisena, siellä ei valitettavasti ole olemassa kristillistä, Jumalan sanaan perustuvaa yksimielisyyttä. Siksi kukaan Raamattuun pitäytyvä kristitty ei myöskään voi mennä siellä ehtoollispöytään. Jos ei nimittäin edes olla yhtä mieltä siitä, mitä ehtoollinen ylipäätään on, miten siellä voitaisiin yksimielisesti viettää yhden Herran yhden ruumiin ja veren ateriaa, jossa Hän kokoaa yhden Kirkkonsa? Jos Jumalan sanan ei sallita luoda kristillistä yhteyttä, miten muka ihmiset voisivat sitä sentimentaalisillakaan ykseyspyrkimyksillään luoda? Ja jos voisivatkin – vaikka siis eivät voi! – silloin kirkollinen, kristittyjen välinen yhteys olisi lainomaista, ihmisistä nousevaa yhteyttä, ei enää evankelista, jumalallista yhteyttä Kristuksessa. Ei voitaisi enää puhua Kristuksen Kirkosta, vaan ihmisten kirkkolaitoksesta ja uskonnollisesta järjestöstä. Ensin on siis aina oltava Raamattuun perustuva yksimielisyys. Ei tällainen kristillinen yksimielisyys ole mitään toiveajattelua. Ei kristillinen yksimielisyys ole myöskään mitään sisäisestä vaativuudesta kärsivien perfektionistikristittyjen haihattelua. Kristillinen yksimielisyys on mahdollista, koska Raamattu on selvä. Vasta tästä yksimielisyydestä aukeaa kristillinen yhteys sanan varsinaisessa merkityksessä, se hengellis-ruumiillinen yhteys, johon sanassa ja sakramenteissa läsnäoleva Kristus omansa näissä armonvälineissä ottaa.

Lopuksi

Mitä siis ajatella yhteydestä? Inhimillisellä tasolla meidän on hyvä harjoitella tulemaan ulos yksinäisen elämämme mukavuusalueelta. On hyvä opetella elämään toisten ihmisten kanssa. On hyvä myös nöyrtyä tunnustamaan omat virheensä ja syntinsä toisille sekä sitten myös Jumalan edessä. Mutta miten sitten rakentaa sitä varsinaista kristittyjen välistä yhteyttä? Vastaus on yksinkertainen. On toimittava niin kuin Herramme Jeesus on apostoleitaan käskenyt, ja opetettava ihmisiä pitämään kaikki, mitä Hän on käskenyt meidän pitää (Matt. 28:20a). Saakoon Jumala itse sanansa kautta synnyttää uskon Kristuksen evankeliumiin, siis myös siihen tapaan, jolla Hän tahtoo antaa meidän syntimme anteeksi ja yhdistää meidät itseensä. Missä tämä tapahtuu, siellä Herra saa itse luoda yhteyden itsessään erillisten ja erilaisten ihmisten välille, ja näin rakentaa seurakuntansa. Tämä yhteys, Kristuksen Kirkko on jo nyt olemassa! Kirkko on jo nyt yksi, koska Kristus, sen Herra ja Pää, josta koko ruumis kasvaa rakentuakseen rakkaudessa, on yksi (Ef. 4:15–16). Siksi Kristittyjen yhteyden asiassa ei ole mitään tulipalokiirettä. Näin on siksi, että jokainen, joka huutaa avuksi Herran nimeä, pelastuu (Jooel 2:32a; Room. 10:13). Jokainen, joka uskoo evankeliumin ja kastetaan, se pelastuu (Mark. 16:16a). Sen vuoksi meidän ei tarvitse ahdistua siitä, miltä kirkollinen tilanne ja kristittyjen yhteys juuri nyt meidän silmillämme katsottuna näyttää. Keskittykäämme vain uskollisesti saarnaamaan ja opettamaan, pysymään itse Jumalan sanan mukaisten saarnatuolien ja alttarien äärellä, Kristuksen väärentämättömän evankeliumin vastaanottajina. Huutakaamme sitten myös avuksi Kirkon Herraa, että Hän evankeliuminsa sanan välityksellä tekisi paitsi meissä myös koko maailmassa kaiken sen, mitä Hän haluaa. Saakoon Hänen sanansa luoda sen yhteyden, jota Hän Isältään pyytää. Näin me saamme elää evankeliumin levossa. Tästä levosta käsin me saamme rauhassa ylistää Herraa siitä hyvyydestä, jota Hän kirkkoruumiilleen joka päivä sanassaan osoittaa. Aamen.

(Saarna on pidetty Samuelin luterilaisessa seurakunnassa Lahdessa 7.5.2017.)

Mainokset