6. sunnuntai pääsiäisestä (2. vsk), Ap. t. 1:12–14

Yläsalissa

Johdanto

Päivän pyhä epistola ajoittuu samaan tilanteeseen, josta kuulimme kuluneella viikolla, helatorstaina: Jeesus oli juuri luvannut opetuslapsilleen, että Pyhä Henki tulisi heidän päälleen. Hän oli sanonut heille, että he tulisivat olemaan Hänen todistajiaan koko maailmassa. Sitten Hänet oli otettu ylös taivaaseen. Vielä kaksi Herran enkeliä oli ilmestynyt opetuslapsille. He olivat ilmoittaneet heille, että Jeesus oli nyt todella otettu ylös taivaaseen, ja että Hän tulisi sieltä kerran myös takaisin. (Ap. t. 1:8–11)

Kun opetuslapset kuulivat enkeleiltä tämän viestin, mitä he tekivät? Luukas kertoo, että he palasivat Jerusalemiin, ja nousivat tuttuun ”yläsaliin, jossa he tavallisesti oleskelivat” (Ap. t. 1:13a). Tänään kuulemme siitä, mitä tuossa yläsalissa sitten tapahtui. Keskitymme evankelistan sanoihin: ”Nämä kaikki pysyivät yksimielisesti rukouksessa vaimojen kanssa ja Marian, Jeesuksen äidin, kanssa ja Jeesuksen veljien kanssa.” (Ap. t. 1:14)

Mitä yläsalissa tapahtui?

Luukas siis kutsuu yläsalissa olleita sanoilla ”Nämä kaikki”. Keistä hän puhuu? Edellä hän on luetellut jäljelle jääneet yksitoista apostolia nimeltä. Sitten hän sanoo, että nämä olivat siellä – niin kuin sanat tarkkaan ottaen kuuluvat – ”naisten kanssa” (σὺν γυναιξὶν). Evankelista ei tarkkaan määrittele keitä nämä naiset olivat tai kuinka monta heitä oli. Voidaan arvella, että kyse on samoista naisista, jotka olivat seuranneet Jeesusta Galileasta, ja jotka olivat olleet Herransa kanssa Hänen ristinsä juurella sekä ylösnousemuksen aamuna haudalla (Luuk. 8:2–3; 23:49). Joka tapauksessa on selvää, että tämä ei ollut ainoastaan miehille varattu kokoontuminen; paikalla oli Herran opetuslapsia molemmista sukupuolista. Edelleen Luukas kirjoittaa, että apostolien kanssa yläsalissa olivat myös Jeesuksen äiti Maria sekä Jeesuksen veljet.

Emme nyt lähde esittämään tarkkaa arvelua siitä, keitä Jeesuksen veljillä tässä tarkoitetaan. Lyhyesti todettakoon vain, että tuskin voi olla kyse sellaisista pojista, joita Joosefille ja Marialle olisi Jeesuksen jälkeen syntynyt. Nimittäin tällöin Luukas, joka juuri tässä edellä on maininnut Marian, varmasti kirjoittaisi näiden olleen esimerkiksi ”hänen muita poikiaan”. Nyt sana kuitenkin kutsuu näitä miehiä Jeesuksen veljiksi. Edelleen, mikäli Joosefilla ja Marialla olisi ollut muita poikia ja tässä puhuttaisiin heistä, on vaikea ajatella miksi Marian esikoinen Jeesus olisi ristin puulla antanut rakkaan äitinsä apostoli Johanneksen hoitoon (Joh. 19:26), eikä luonnollisten poikiensa hoitoon. Vanhastaan onkin ajateltu, että Marialla oli vain yksi poika, Herra Jeesus Kristus. Olisi aivan raamatullista ajatella, että Jeesuksen veljillä tarkoitetaan yksinkertaisesti Hänen opetuslapsiaan, Häneen uskovia miehiä. Puhuttelihan ylösnoussut Jeesus opetuslapsiaan nimenomaan veljikseen, Isän Jumalan lapsiksi (Joh. 20:17; ks. myös Mark. 3:35). Sana ei kuitenkaan anna meille lopullista vastausta siihen, keitä Jeesuksen veljillä tässä tarkoitetaan. Sen vuoksi mekin  nostamme tässä kohden hattua, ja jäämme yksinkertaisesti sen sanan varaan, että apostolien, Jeesuksen naisopetuslasten ja Hänen äitinsä Marian kanssa yläsaliin oli kokoontunut myös Jeesuksen veljiä.

Kaikkein keskeisintä tässä on kuitenkin se, että ”nämä kaikki”, joista Luukas kirjoittaa, olivat Jeesukseen uskovia. He olivat Jeesuksen omia, toisin sanoen niitä, joista tuli Hänen uuden liiton seurakuntansa.

Mutta mitä muuta näistä Jeesuksen omista sanotaan? Luukas kirjoittaa, että he ”pysyivät”, taikka ”pysyttelivät” tai ”olivat kestäviä” (ἦσαν προσκαρτεροῦντες). Alkukielen ilmaisulla voidaan tarkoittaa myös pysymistä uskollisena tai tehtävän hoitamista uskollisesti. Toisin sanoen: vaikka heidän Herransa oli nyt siis otettu heiltä ylös taivaaseen (Ap. t. 1:11) niin, etteivät he voineet enää Häntä nähdä, apostolit ja muut opetuslapset eivät kuitenkaan lähteneet omille teilleen, kukin mielensä mukaisiin toimiin. Varmaan olisi tuntunut helpommalta tehdä mitä itse huvitti. Varmaan aluksi olisi tuntunut helpommalta ajatella elävänsä myös hengellistä elämäänsä itsekseen, kuin toisten epätäydellisten ihmisten kanssa. Mutta nämä ihmiset tiesivät, että Herra Jeesus oli itse kutsunut heidät. Hän oli antanut heidän syntinsä anteeksi. Hän oli luvannut lähettää apostolinsa. Hän oli vielä luvannut lähettää Pyhän Henkensäkin heidän päälleen. Hän oli käskenyt heidän odottaa Jerusalemissa tämän lupauksen täyttymistä (Ap. t. 1:4). Sen vuoksi he nyt kaupunkiin tultuaankin pysyivät yhdessä. He tajusivat, että Herra Jeesus oli tehnyt heidät monet yhdeksi. Siksi he mielellään ”pysyivät” yhdessä, vaikka siinä tarvittiinkin kestävyyttä. Siksi he jälleen yhdessä nousivat tuohon samaan yläsaliin, jossa he Herransa kanssakin olivat aina kokoontuneet ja viettäneet aikaa.

Tähän liittyy myös seuraava sana, jonka Luukas opetuslapsista kirjoittaa. Hän sanoo, että he pysyivät ”yksimielisesti”. Tarkkaan ottaen tämä ilmaisu voitaisiin kääntää sanoilla ”samassa innossa” (ὁμοθυμαδὸν). Tätä sydänten ja mielen ykseyttä he eivät olleet itse saaneet aikaan. Varmasti apostolit muistivat, miten he päinvastoin olivat itsekkyydessään ja kunnianhimossaan saaneet aikaan kiistaa siitä, kuka heistä oli suurin (Luuk. 9:46) ja kuka saisi istua Kristuksen oikealla ja vasemmalla puolella Hänen valtakunnassaan (Matt. 20:20–24). Tämä sydänten ja mielen yksimielisyys opetuslasten kesken ei perustunut inhimillisten mieltymysten samankaltaisuuteen, siihen että opetuslapsilla ”synkkasi” keskenään – vaikka sellainenkin voi toki olla mukavaa. Tämän sydänten ja mielen yksimielisyyden perustana oli yksi ja yhteinen Herra, sekä yksi ja yhteinen usko Häneen.

Evankelista kirjoittaa myös siitä, missä apostolit ja muut opetuslapset pysyttelivät yksimielisesti. He pysyttelivät yksimielisesti ”rukouksessa”. Jos opetuslasten lihalliselta mieleltä olisi kysytty, olisi varmaan monelle heistä ollut helpompaa lähteä oman mielensä mukaisiin toimiin, kuin rukoilla. Siksi tässäkin asiassa vaadittiin tietoista ”pysyttelemistä” ja kestävyyttä. Vaikka tämä opetuslasten rukous tapahtui temppelin muodollisen jumalanpalveluksen ulkopuolella, yläsalissa, kyse ei kuitenkaan ollut pelkästä uskovien yhdessäolosta, jossa vähän rukoiltiinkin. Kyse ei varmaan myöskään ollut ainoastaan ”vapaasta” rukoilusta. Kyse on Jeesuksen omien jumalanpalveluksesta. Apostolit lukivat siellä Jumalan sanaa. He saarnasivat Herrastaan Kristuksesta sekä Vanhan testamentin että Herran omien sanojen pohjalta. Jumalan sana ja sen saarna synnytti tässä alkuseurakunnassa myös rukouksen. He rukoilivat yhdessä uskossa ja yksimielisesti, että Herra voisi pian vuodattaa lupaamansa Hengen heidän päälleen, että Herran tahto voisi tapahtua heidän elämässään ja he saivat voiman palvella Kristuksen todistajina, kukin omilla paikoillaan.

Hieman tätä myöhemmin, helluntain jälkeen Herran omista kerrotaan, että ”he pysyivät apostolien opetuksessa ja keskinäisessä yhteydessä ja leivän murtamisessa ja rukouksissa.” (Ap. t. 2:42) Tässäkin kohdassa Pyhä Henki käyttää samaa sanaa, joka tarkoittaa ”pysyttelemistä” tai jossakin ”kestävänä olemista”. Kuitenkaan tässä vaiheessa, josta tämän päivän epistola kertoo, Pyhää Henkeä ei kuitenkaan vielä ollut lähetetty. Siksi tässä ei vielä puhuta apostolien julkisesta opetustyöstä tai leivän murtamisesta – siis alttarin sakramentin jakamisesta seurakunnalle. Niiden aika oli tulossa myöhemmin, jo aivan pian, helluntain ja Pyhä Hengen vuodattamisen myötä.

Juuri tällaiseen tilanteeseen Pyhä Henki sitten myös vuodatettiin. Hän tuli taivaasta opetuslasten päälle nimenomaan silloin, kun he olivat ”kaikki yhdessä koolla.” (Ap. t. 2:1) Eivät he silloinkaan olleet koolla ainoastaan jutustelemassa tai paistamassa makkaraa. He olivat tulleet koolle nimenomaan kuulemaan Jumalan sanaa ja sen saarnaa, sekä rukoilemaan.

Mitä tämä teksti meille puhuu?

Mitä tämä pyhä teksti meille tämän päivän kristityille puhuu? Nostamme siitä esiin kaksi näkökulmaa.

Ensiksi lausutaan sananen rukouksen yhteisöllisyydestä: Usein kun kristityt puhuvat rukoilemisesta tai rukouselämästä, moni taitaa ajatella lähinnä omaa yksityistä rukouselämäänsä. Tämä onkin tärkeää! Koska nimittäin Jumala haluaa kuulla kristittyjen rukoukset ja vastata niihin, on Hän myös käskenyt omiaan – siis myös meitä – rukoilemaan. (2. Moos. 20:7; Vähä katekismus. Kymmenen käskyä. Toinen, 4.) Siksi on tärkeää, että sinäkin otat päivittäin aikaa omaan henkilökohtaiseen rukoukseesi. On tärkeää myös, että te perheenisät otatte tätä aikaa rukoukseen myös puolisoidenne kanssa, ja sitten lastenne kanssa. Huomatkaa samalla, että tämä aika ei ”itse ota itseään”, vaan teidän, kristittyjen täytyy varata se päiväohjelmaanne. Mutta sitten: niin kuin monessa muussakin hengellisen elämän asiassa, myös rukouksen kohdalla käy usein ilmi, miten paljon me kristityt tarvitsemme toinen toisiamme. Toki voi olla, että sinustakin joskus voi tuntua helpommalta ajatella eläväsi elämääsi yksin, ja myös hengellistä elämääsi itseksesi. Omien kipujen kanssa voi joskus tuntua vaikealta kohdata muita seurakuntalaisia. Ehkä kysyt: ”Mitä jos en pystykään näyttelemään onnistunutta ja elävää kristittyä?” Mutta ensiksi kysyn sinulta: Onko Kristus perustanut seurakuntansa sitä varten, että kristityt tulisivat sinne sunnuntaisin esittämään onnistuneisuuttaan tai hengellistä elävyyttään? Ei! Kristuksen seurakunta on syntisten sairaala (Matt. 9:12) ja väsyneiden lepopaikka (Matt. 11:28).

Edelleen, nyt käsillä olevaan rukouksen asiaan liittyen ehdotan: Yksin on hyvin vaikeaa pysyä kestävänä rukouksessa. Oikea rukous ei nimittäin lähde meidän yksilöllisestä tahdostamme tai palavuudestamme, vaan Jumalan sanan kuulemisesta. Tästä uskonpuhdistaja Luther kirjoittaa:

Ethän sinä yksityisestikään pysty milloinkaan menestyksellä rukoilemaan, jos et itsellesi ole julki lukenut joko Uskontunnustusta tai jotakin muuta raamatunkohtaa, joka muistuttaa sinua Jumalan hyvyydestä, siitä ettei hän ole ainoastaan käskenyt sinua rukoilemaan vaan liittänyt käskyynsä lupauksen sen kuulemisesta. Tällä yksityisellä saarnalla, jonka kohdistat itse itsellesi, sydämesi saa kehotusta rukoukseen. (WA 42, 499; 1. Mooseksen kirjan selitys II, s. 221.)

On siis tärkeää, että yksin ollessasi tutkit Raamattua ja Katekismusta! Mutta nyt kysyn sinulta: Onko sinulla sellainen itsekuri, että pystyt yksin pysyttelemään kestävänä sanan lukemisessa? Ja vaikka sinulla sellainen itsekuri olisikin, eikö sinun mieleesi tule koskaan sanan äärellä kysymyksiä, joihin tarvitset vastauksia hengellisen elämäsi rakennukseksi? Oletko hengellisesti niin vahva ja itsessäsi riittävä, ettet tarvitse muun seurakunnan yhteyttä ja tukea? Kyllä sinä tarvitset sitä. Sinä tarvitset paitsi henkilökohtaista hartauselämää myös ja nimenomaan Jumalan seurakunnan julkista jumalanpalvelusta, jossa Hän ruokkii pyhän laumansa sanalla ja sen saarnalla. Niin kuin jo ensimmäisillä kristityillä, niin meilläkin kristillinen elämä on elämää nimenomaan yhteisössä, Kristuksen Kirkossa. Siksi on tärkeää, että me kristityt järjestämme aikaa yhteiselle rukoukselle. Ensisijaisesti kristittyjen yhteinen rukous onkin nimenomaan julkisen jumalanpalveluksen viettämistä. Messussa seurakunta paitsi kuulee sitä Jumalan sanaa, josta kaikki oikea rukous nousee, se myös psalmeissa ja liturgisissa rukouksissa rukoilee Herraa pyhän Raamatun omin sanoin. Tällaisia käytettiin jo vanhan liiton aikana nimenomaan Jumalan seurakunnan julkisessa jumalanpalveluksessa, ja käytetään edelleen uudessa liitossa. Ei olekaan sattumaa, että kun Luther puhuu Kirkon kuudennesta tuntomerkistä, rukouksesta, hän puhuu nimenomaan kristillisen seurakunnan julkisesta jumalanpalveluksesta. Messu on rukousta sanan varsinaisessa merkityksessä! Juuri siitä voi sinun henkilökohtainenkin hartauselämäsi nousta. Lisäksi sinä tarvitset myös toisten kristittyjen vertaistukea ja rukousaiheiden keskinäistä jakamista ja Herran eteen viemistä pienemmälläkin joukolla.

Tätä kaikkea myös me Samuelin seurakunnassa olemme harjoitelleet. Sunnuntaisin me kokoonnumme yhdessä messuun, vastaanottamaan evankeliumin lahjoja, kiittämään ja ylistämään Jumalaa, sekä rukoilemaan Häntä niin yhteisten kuin yksityisempienkin asioiden puolesta. Joka torstai-ilta me kokoonnumme rukouspiiriin tai raamattupiiriin rukoilemaan oman seurakuntamme ja sisarseurakuntiemme puolesta, sekä jakamaan muitakin henkilökohtaisia rukousaiheitamme. Yhteistä ja vapaampaakaan rukousta ei tarvitse lainkaan jännittää, eihän rukouksessa ole kysymys oman hurskauden esittämisestä muille, saati jostakin vaikeasta hengellisestä suorituksesta. Rukous on yksinkertaisesti sitä, että sinä lausut oman mahdottomuutesi Jumalalle, jolle ”ei mikään ole mahdotonta” (Luuk. 1:37), ja oman puutteesi Hänelle, joka on ”rikas antaja kaikille, jotka häntä avuksi huutavat” (Room. 10:12).

Toiseksi epistola muistuttaa meille, että evankeliumin julistaminen lähtee aina jumalanpalveluksesta. Ennen kuin seurakunta voi toimia Kristuksen todistajina ja julistaa evankeliumia maailmassa, sen on itse elettävä päivittäin ja viikoittain Kristuksen evankeliumin lahjoista. Siksi evankeliumin julistaminen lähtee siitä, että ”nämä kaikki”, siis Jeesukseen uskovat ovat yhdessä koolla – apostoliset sananpalvelijat, naiset ja miehet, äidit, isät ja lapset, koko Jumalan seurakunta.

Koska me olemme vielä myös syntisiä, ei seurakunnan yhteen tuleminen tai yhdessä oleminen aina ole pelkästään helppoa tai mukavaa. Siksi mekin tarvitsemme sitä, että ensimmäisten kristittyjen tavoin pysymme kestävinä ja uskollisina, yksimielisesti rukouksessa toistemme kanssa. Evankeliumin julistaminen maailmassa lähtee siitä, että me emme vaikeuksista huolimattakaan luovuta tai jätä seurakunnankokoustamme (Hepr. 10:25), vaan tulemme itse ja tuomme vaikeutemmekin aina Herralle, Hänen anteeksiannettavakseen, Hänen hoidettavakseen.

Mutta mistä me syntiset ihmiset voimme löytää sydänten ja mielen yksimielisyyden? Siitäkö, että me tykkäämme kokoontumisissamme kuulla samanlaista musiikkia tai paistaa samanlaista makkaraa? Ei niin! Kristillinen yksimielisyys on jumalallinen todellisuus, jonka Hän itse synnyttää pyhän sanansa kautta. Yksimielisyys syntyy kun me kuulemme Hänen yhtä ja yhtenäistä, väärentämätöntä sanaansa, uskomme sen sellaisena kuin Hän on sen meille antanut ja apostolisten sananpalvelijoidensa kautta meille saarnauttaa, ja sitten myös tunnustamme uskomme siihen. Jumalan sanan ja sakramenttien välityksellä Pyhä Henki tulee meidänkin luoksemme, ja Hän, Herra itse tekee meidät yhdeksi itsessään, sekä edelleen vahvistaa tätä yhteyttä. Silloin Hän saa aikaan myös sen, että me – Jeesuksen omat – saamme kukin omilla paikoillamme olla Herramme todistajina ja evankeliumin välikappaleina.

Lopuksi: Kokoontukaamme mekin aina yhdessä, Kristuksen seurakunnan jumalanpalvelukseen, jossa Hän on armonvälineissään läsnä ja palvelee meitä! Ja vaikka ulkoiset puitteet eivät olekaan seurakuntaelämän keskeisimmässä osassa, kehotan meitä kuitenkin yhdessä rukoilemaan Herralta myös sitä, että mekin saisimme oman ”yläsalin”. Toisin sanoen, rukoilkaamme sellaista kirkkotilaa, joka voisi olla jatkuvasti käytössämme. Ei siksi, että me tällaisen tilan myötä tulisimme oikeaksi kirkoksi. Kristuksen Kirkko me olemme jo nyt, onhan meillä Hänen sanansa ja sakramenttinsa! Mutta pyytäkäämme Herralta sellaista kirkkotilaa, jossa pastori voisi joka päivä palvella seurakuntaa ottamalla vastaan rippiä ja julistamalla syntejä anteeksi, ja jossa voisimme kokoontua aamu- ja iltarukouksiin, sekä Herran päivänä pyhään messuun. Tämä on varmasti Jumalan mielen mukainen rukous, sillä Hän tahtoo jatkuvasti kuulla meidän, seurakuntansa rukouksia ja tulla palvelemaan meitä armonvälineissään. Siksi, niin tässä kuin kaikissa muissakin asioissa muistakaamme, että Herra on ”rikas antaja kaikille, jotka häntä avuksi huutavat”. Hänen on kunnia ja valta aina ja iankaikkisesti. Aamen.

(Saarna on pidetty Samuelin luterilaisessa seurakunnassa Lahdessa 28.5.2017.)

Mainokset

Helatorstai (1. vsk), Ap. t. 1:1–11

Onko Jeesus poissa?

Oletko sinä joskus pohtinut mahtaako Jeesus olla sinun kanssasi? Kirkossa puhutaan paljon Jeesuksesta ja Hänen läsnäolostaan, ja sinäkin varmasti tahdot uskoa sen kaiken. Ei ehkä kuitenkaan ole harvinaista, että mietit, mahtaako Jeesus aivan todella olla läsnä, sinun luonasi. Ethän sinä voi silmilläsi nähdä Häntä, etkä aina oikein tunteakaan Hänen läsnäoloaan. On kuitenkin hyvä muistaa mitä sana sanoo: me ”vaellamme uskossa emmekä näkemisessä.” (2. Kor. 5:7) Älkäämme siis olko ”silmäkristittyjä” taikka ”tunnekristittyjä”, vaan pikemminkin ”korvakristittyjä”. Kuulkaamme korvillamme Jumalan pyhää sanaa, jonka kuulemisesta uskokin tulee (Room. 10:17), siis se usko, jossa me vaellamme.

Mutta nyt kun me juuri kuulimme sanaa, kuulimme, miten myös helatorstain epistolatekstissä sanottiin, että Jeesus otettiin ylös taivaaseen, siis pois opetuslasten näkyvistä. Jeesus meni pois, eivätkä nämä miehet enää nähneet Häntä. Oliko Jeesus tämän jälkeen poissa heidän luotaan? Kuulkaamme nyt, mitä sana tästä asiasta sanoo.

*

Jeesus oli opetuslastensa kanssa Öljymäellä. Hän oli nyt suorittanut koko sen lunastustyön, jota varten taivaallinen Isä oli Hänet maailmaan lähettänyt: Kaiken sen, mitä Jumalan kymmenen käskyä kielsivät ja käskivät – sen, mitä sinä et voinut täyttää – sen Jeesus oli pyhässä elämässään täyttänyt. Ja vaikka Hän näin siis oli synnitön, Hän kuitenkin kuuliaisena Isän tahdolle oli ottanut sinun syntivelkasi kantaakseen. Hän oli tullut kiusatuksi kaikella sillä vaivalla ja kiusauksella, jonka alla sinä, syntinen ihminen elät (Hepr. 4:15). Näin Hän oli halunnut tehdä, että voisi sinua, kiusattua auttaa (Hepr. 2:18). Jeesus Kristus oli nyt kärsinyt Golgatalla sinun syntisi palkan, kuoleman, että saisi itsessään antaa sinulle Jumalan armolahjan, iankaikkisen elämän (Room. 6:23).

Nyt tämä Jeesuksen työ maailmassa oli täytetty (Joh. 19:30). Hän oli myös neljänkymmenen päivän aikana ilmestynyt opetuslapsilleen monta kertaa, osoittanut, että Hän oli noussut  kuolleista ja eli (Ap. t. 1:3). Nyt Jeesuksen oli tullut aika palata Isänsä luo (Joh. 14:12, 28). Mutta vaikka Herra oli menossa pois, Hän ei kuitenkaan aikonut jättää opetuslapsiaan yksin. Hän lupasi heille, että Pyhä Henki tulisi heidän päälleen (ἐφ᾽ ὑμᾶς – Ap. t. 1:8). Juuri siksi että Jumalan Poika menisi pois opetuslastensa luota, Hän voisi myös lähettää heille Puolustajan, Pyhän Hengen (Joh. 16:7). Tämä tapahtuisi jo aivan pian. Aivan pian Henki tulisi opetuslasten päälle ja he saisivat Hänessä voiman. Aivan kohta he saisivat toimia Jeesuksen elämän, kuoleman ja ylösnousemisen todistajina, viedä Pyhässä Hengessä hyvää sanomaa Jeesuksesta koko maailmaan. Ensin tämä sanoma vietäisiin kaikille Jerusalemin kaupungin asukkaille, sitten Juudean maakunnan ihmisille, sitten Samarian puolijuutalaiselle kansalle, ja lopulta maan ääriin saakka, siis kaikille pakanakansoillekin (Ap. t. 1:8). Mutta ensin piti Pyhän Hengen tulla. Sitä varten opetuslasten piti nyt jäädä Jerusalemiin, odottamaan tämän lupauksen täyttymistä, Hengen vuodattamista (Ap. t. 1:4).

Sitten tapahtui ihmeellinen asia. Luukas kirjoittaa: ”Kun hän oli tämän sanonut, kohotettiin hänet ylös heidän nähtensä, ja pilvi vei hänet pois heidän näkyvistään.” (Ap. t. 1:9) Elämän ja kuoleman Herra, Jeesus nosti kätensä siunaamaan opetuslapsia (Luuk. 24:50) ja niin Hänet kohotettiin ylös maasta, taivaaseen. Aiemmin, ylösnousemisensa jälkeen Jeesus oli lähtenyt opetuslastensa luota eri tavalla: Hän oli yhtäkkiä kadonnut heidän näkyvistään (Luuk. 24:31). Silloin opetuslapset olivat tienneet, että Hän varmasti ilmestyisi heille jälleen. Kuitenkin tällä kertaa, kun Jeesus astui ylös taivaisiin, Hänet otettiin ylös hitaammin, näkyvällä ja taivaallisella tavalla. Ruumiillisessa ja silmillä nähtävässä muodossa Hänet otettiin heiltä ylös taivaaseen (ὁ ἀναλημφθεὶς ἀφ’ ὑμῶν εἰς τὸν οὐρανὸν – Ap. t. 1:11; ks. myös 1:2), Isänsä luo. Jeesus halusi, että apostolit oikein tarkoin näkisivät Hänen menevän pois, jotta he sitten voisivat olla tämänkin tapahtuman todistajia koko maailmassa. Ja niin jo apostolien päivistä asti on evankeliumin sanomaan ja kristilliseen uskontunnustukseen kuulunutkin aina myös se, että Kristus Jeesus, kuoleman Voittaja on astunut ylös taivaaseen.

*

Luukas kuvaa tätä ihmeellistä tapahtumaa ja kirjoittaa, että opetuslapset katselivat taivaalle Jeesuksen mennessä (Ap. t. 1:10). Evankelistan sanat ovat koruttomat, mutta me voimme kuvitella sitä valtavaa hämmästystä, joka nämä miehet valtasi. Tuonne ylös heidän Herransa nyt kohosi, kunnes katosi pilviin.

Opetuslapset siis näkivät Jeesuksen menevän. He eivät kuitenkaan nähneet sitä, mihin Jeesus mentyään saapui. He eivät nähneet sitä, että kun Jeesus näin meni pois heidän näkyvistään, Hän siirtyi luodun maailman pimeydestä taivaan luomattomaan valoon, maailman ajasta iankaikkisuuteen. Kunnian kuningas Jeesus Kristus astui porteista sisään Jumalan ja Hänen enkeliensä sekä pyhien asuntoihin, taivaaseen (Ps. 24:9). Siellä Hän myös istui Isän oikealle puolelle, ja Hänelle annettiin valta, joka ei lakkaa, kunnia, sekä valtakunta, joka ei häviä (Dan. 7:13; vrt. Ps. 110:1–2). Kuitenkaan Jumalan Poika Jeesus ei tällöinkään lakannut olemasta ihminen. Hänen ihmisluontonsa ei edes taivaan kirkkaudessa sekoittunut jumalalliseen luontoon tai hävinnyt. (Yksimielisyyden ohje. Todisteiden luettelo VII.) Hän pysyi Jumalana ja ihmisenä, yhdessä persoonassa. Eikö tämä ole ihana evankeliumi meille, ruumiillisille ja näkyville ihmisille? Kun Jeesus on astunut ylös taivaaseen, Isän oikealla puolella istuu ja hallitsee iankaikkisesti Jumala ja ihminen. Sen vuoksi, jos ”joku syntiä tekeekin, niin meillä on puolustaja Isän tykönä”, Jumala ja ihminen ”Jeesus Kristus, joka on vanhurskas.” (1. Joh. 2:1) Ja koska Hän on taivaassakin paitsi Jumala myös ihminen, hän istuu ja hallitsee siellä ruumiillisella ja näkyvällä tavalla. Ja samalla on ihmeellinen tosiasia, että tällöinkään ei mikään maallinen paikallisuus rajoita Häntä, niin kuin me ihmiset olemme paikkaan sidottuja. Taivaaseen astunut ihminen ja Jumala Jeesus Kristus on kaikkialla läsnäoleva.

Mutta Öljymäellä seisovat opetuslapset eivät silmillään nähneet tätä kaikkea. He näkivät vain rakkaan Herransa menevän pois, erkanevan heistä ylös taivaaseen (Luuk. 24:51). Siksi Jumala lähettikin kaksi pyhää sanansaattajaansa heidän luokseen. Luukas kirjoittaa: ”niin katso, heidän tykönänsä seisoi kaksi miestä valkeissa vaatteissa; ja nämä sanoivat: ’Galilean miehet, mitä te seisotte ja katsotte taivaalle? Tämä Jeesus, joka otettiin teiltä ylös taivaaseen, on tuleva samalla tavalla, kuin te näitte hänen taivaaseen menevän.’” (Ap. t. 1:10b–11) Enkelien tehtävänä oli vahvistaa se, mitä opetuslapset olivat nähneet ja selittää se heille: Jeesus oli otettu taivaaseen. Mutta enkelit kertoivat muutakin, jotakin, mikä liittyy läheisesti Herran taivaaseenastumiseen: Tämä sama Jeesus, tämä kuoleman voittanut, ylösnoussut ja taivaaseen astunut Jeesus olisi kerran tuleva taivaasta myös takaisin, vieläpä samalla tavalla kuin Hän nyt sinne meni, kunniassaan, ruumiillisella ja näkyvällä tavalla. Vaikka Herra Jeesus oli nyt mennyt pois, Hän ei kuitenkaan olisi jättänyt omiaan yksin. Hän tulisi kerran takaisin ”pilvessä suurella voimalla ja kirkkaudella” (Luuk. 21:27), tuomitsemaan eläviä ja kuolleita, ja sitten viemään rakkaat uskovansa omaan valtakuntaansa, taivaan kirkkauteen (Matt. 25:31–34). Tähän opetuslapset saisivat nyt katsoa sen sijaan, että jäisivät katselemaan taivaalle.

Mutta oli muutakin. Opetuslapset muistivat, mitä Herra itse oli heille sanonut: He eivät olisi yksin edes tuohon suureen viimeiseen päivään asti. Pyhä Henki vuodatettaisiin pian heidän päälleen. Kaikkivaltiaan Jumalan kolmas persoona, Herra ja eläväksitekijä, ”joka lähtee Isästä ja Pojasta ja jota yhdessä Isän ja Pojan kanssa kumarretaan ja kunnioitetaan ja joka on puhunut profeettojen kautta” (Nikaian–Konstantinopolin uskontunnustus) – Hän tulisi aivan pian heidän luokseen. Vaikka Jeesus siis oli nyt mennyt taivaaseen, Jumalan Pyhä Henki olisi heidän kanssaan. Ja missä ikinä apostolit Pyhän Hengen voimassa toimisivat Jeesuksen todistajina, siellä Henki nimenomaan heidän saarnaamansa evankeliumin sanan ja pyhän kasteen kautta tulisi yhä uusien ihmisten elämäksi. Siellä myös Jeesus itse olisi läsnä sanassaan, sekä siinä vedessä, jonka Hänen sanansa tekee kasteen pyhäksi sakramentiksi, uudestisyntymisen pesuksi (Tiit. 3:5). Näiden välineiden kautta Herra itse olisi läsnä ja ”jäsentäisi” yhä uudet ihmiset – ennen uskosta osattomat – elävään ja hengelliseen ruumiiseensa, pyhään Kirkkoonsa, pelastettujen joukkoon (1. Kor. 12:13). Tämän ruumiinsa elämänyhteyteen otetuille Herra myös apostoliensa kautta jakaisi todellisen ja elävän ruumiinsa sekä verensä leivässä ja viinissä, heidän syntiensä anteeksiantamiseksi. Ei Jeesus jättäisi heitä orvoiksi, vaan tulisi yhä uudestaan sanassa ja sakramenteissa heidän tykönsä. Vaikka maailma ei Häntä enää näkisikään, Hänen omansa saisivat nähdä Hänet uskon kautta, näkyvien sakramenttien konkretiassa. (Joh. 14:18–19) Näin he, Kristuksesta ja Pyhästä Hengestä osalliset saisivat uskoa yhden, pyhän, yhteisen ja apostolisen Kirkon, Kristuksen ruumiin, ja itsekin kuulua siihen. Näin he saisivat luottaa pyhän kasteensa liittoon, jossa heidän syntinsä pestiin pois (Ap. t. 22:16). Näin he myös saisivat uskossa odottaa kuolleiden ylösnousemusta ja sitä tulevan maailman elämää, johon pilvissä taivaaseen astunut Herra tulisi heidät hakemaan. (Vrt. Nikaian–Konstantinopolin uskontunnustus.) Silloin myös heidät temmattaisiin pilvissä Herraa vastaan yläilmoihin, ja niin he saisivat aina olla Hänen kanssaan (1. Tess. 4:17), ja nähdä Hänet kasvoista kasvoihin.

Jotta tämä kaikki voisi nyt toteutua, ei siis ollut aikaa jäädä tuijottamaan taivaalle. Eikä ollut tarvettakaan. Herra – vaikka Hän oli nyt mennyt taivaaseen – olisi kuitenkin oleva läsnä seurakuntansa keskellä, heidän kanssaan joka päivä maailman loppuun asti (Matt. 28:20). Nyt oli aika odottaa Pyhää Henkeä. Sitten aivan kohta olisi saarnata, kastaa, julistaa syntejä anteeksi ja jakaa alttarin sakramenttia, toisin sanoen, viedä Herran sana ja Hänen kirkkoruumiinsa osallisuus kaikille kansoille pelastukseksi!

*

Huomaatko sinä, rakas ystävä, miten hyvin Herra Jeesus on kaiken tehnyt? Vaikka sinä et tänään silmilläsi näe Häntä tai sydämessäsi aina tunne Hänen läsnäoloaan, Hän on kuitenkin sinun luonasi. Hän, kuoleman voittaja, on astunut ylös taivaaseen juuri sitä varten, että voisi sanansa ja kasteen kautta vuodattaa Pyhän Henkensä sinun päällesi. Hän on astunut ylös taivaisiin, ajan ja paikan tuolle puolen, että voisi sanassa ja sakramenteissa olla sinun luonasi, antamassa syntisi anteeksi. Älä siis sinäkään jää katselemaan taivaalle tai sydämesi tunteisiin, ikään kuin Jeesus olisi poissa! Kuule Hänen sanaansa. Ota vastaan kaikki Hänen pelastuksensa lahjat, jotka Hän on tätä aikaa varten sinulle ja koko seurakunnalleen antanut. Kysy omaa paikkaasi siinä Hänen työssä, jossa Hän seurakuntansa kautta haluaa saarnata evankeliuminsa kaikille kansoille pelastukseksi. Niin sinä saat paitsi rauhassa odottaa myös jouduttaa sen päivän tulemista, jona Herra Jeesus tulee kirkkaudessa takaisin tuomitsemaan eläviä ja kuolleita (vrt. 2. Piet. 3:12). Sinä päivänä sinä, Hänessä pelastettu ja Hänen sanallaan pyhitetty, saat yhdessä kaikkien Hänen pyhiensä kanssa nousta Häntä vastaan, päästä Hänen iankaikkiseen kirkkauteensa. Aamen.

(Saarna on pidetty Samuelin luterilaisen seurakunnan helatorstain seuroissa Lahdessa 25.5.2017.)

5. sunnuntai pääsiäisestä (2. vsk), Matt. 6:5–13, toinen saarna

Pyhitetty olkoon sinun nimesi

Johdanto

Viimeksi kolme vuotta sitten kuulimme evankeliumista tämän rukouksen, jonka Jeesus opetti omilleen. Tuolloin saarnasin tämän rukouksen kahdesta ensimmäisestä sanasta ”Isä meidän”. Tänään jatkamme tästä. Kuulemme, mitä Herramme opettaa meitä ensiksi pyytämään taivaalliselta Isältämme. Tarkastelemme siis sanoja ”Pyhitetty olkoon sinun nimesi” (Matt. 6:9b).

Miten Jumala voi olla ihmiselle ”sinä”?

Aivan ensiksi on pantava merkille tuo pieni sana ”sinun”, joka tässä yhteydessä tulee helposti ohitetuksi. Rukoushan siis kuuluu: ”Pyhitetty olkoon sinun nimesi”. Sanan ”sinä” käyttäminen edellyttää aina sitä, että ollaan suhteessa toiseen osapuoleen ja voidaan puhutella tätä. Tästä herää tärkeä kysymys: Miten on mahdollista, että syntinen ihminen voi olla sellaisessa suhteessa Jumalaan, kaikkivaltiaaseen, että voi puhutella tätä ”sinuksi”? Vastaus tähän kysymykseen sisältyy jo Isä meidän -rukouksen alkusanoihin ”Isä meidän”, joita siis käsittelimme kolme vuotta sitten. Sen jälkeenkin olen saarnannut samasta asiasta monta kertaa, joten nyt riittänee vain pieni kertaus, joskin tärkeä sellainen.

Kun me puhumme taivaallisesta Isästä tai suhteesta Häneen, tämä puhe edellyttää aina puhumista samalla Kristuksen, Hänen Poikansa asiasta. Ilman Jeesusta Kristusta, Jumalan Poikaa ja suhdetta Häneen ei Hänen Isänsä, kaikkivaltias Jumala voi olla meidän Isämme. Ilman Jeesusta meillä, syntisillä ihmisillä ei ole mitään pääsyä Jumalan eteen. Ilman Jeesusta meillä ei ole mahdollisuutta puhutella Häntä tai kutsua Häntä ”sinuksi”. Ilman Jeesusta emme voi myöskään pyytää Häneltä, että Hänen nimensä olisi pyhitetty, taikka mitään muutakaan.

Mutta nyt Jumala on armossaan lähettänyt Poikansa meidän syntisten veljeksi. Jeesus Kristus, synnitön Jumala ja ihminen on ottanut kaikki sinunkin syntisi omikseen ja kantanut ne ruumiissansa ristin puuhun (1. Piet. 2:24). Hänessä kaikki se, mikä sinussa estää pääsyn taivaallisen Isän luo, on ristiinnaulittu ja surmattu. Hän on myös noussut ylös kuolleista, että sinulla, itsessäsi kuolleella olisi elämä Hänessä. Ja vielä: pyhässä sanassaan ja kasteessaan Kristus on tuonut sinulle koko lunastustyönsä ansion, että sinä, itsessäsi jumalaton ja isätön saisit pitää Hänen taivaallista Isäänsä omana Isänäsi.

Tätä meidän on aina syytä palauttaa mieliimme. Se on tärkeää oikean kristillisen opin tähden. Tämä on tärkeää myös sielunhoidollisista syistä. Nimittäin tässä rikkinäisessä maailmassa sinun kokemuksesi ajallisesta isästä tai elämästä hänen lapsenaan ovat nimittäin aina enemmän tai vähemmän vajaat. Ehkä sinulla on lapsuudestasi kokemuksia, joiden vuoksi sinä edelleenkin kärsit jonkinlaisesta vajauksesta isän suhteen. Tämän inhimillisen vaikeuden vuoksi sinun voi olla myös vaikeaa ajatella suhdettasi Jumalaan lapsen suhteena rakastavaan Isään. En nyt tietenkään tarkoita sitä, että sinun suhteesi Jumalaan olisi riippuvainen siitä, koetko tunteissasi, että olet Hänen lapsensa. Kristuksen tähden sinä, kastettu ja uskova kristitty olet varmasti taivaallisen Isän lapsi, tuntui sinusta miltä tuntui! Mutta sinua – isäsuhteen vaikeuksista kärsivää – voi helpottaa se ajatus, että saat lähestyä taivaallista Isääsi nimenomaan Hänen Poikansa, Välimiehen kautta. Saat rukoilla Isääsi Jeesuksen nimessä (ks. esim. Joh. 14:13; 15:16; 16:23). Saat toki rukoilla Herraasi Jeesusta itseäänkin ja tuoda Hänelle kaikki tarpeesi (esim. Ap. t. 2:21; 7:59, 60; 9:14, 21; 22:16; Room. 10:12; 1. Kor. 1:2; 2. Kor. 12:8; 2. Tim. 2:22). Tähän kaikkeen liittyy myös se, mistä puhumme seuraavaksi, saarnan toisessa osassa.

Jumalan nimi

Toiseksi puhumme Jumalan nimestä. Sanat ”Pyhitetty olkoon sinun nimesi” nimittäin muistuttavat meitä siitä, että Jumalalla on nimi. Itsessään kaikkivaltias Jumala on tietenkin täysin tuonpuoleinen, kaiken inhimillisen tavoittamattomissa. Aadamin lankeemuksen jälkeen kaikki ihmiset, jotka lisääntyvät luonnollisella tavalla, syntyvät synnissä ja ovat luonnostaan synnin ja kuoleman vallassa (Augsburgin tunnustus II 1–2). Sen vuoksi yksikään ihminen ei omine avuineen voi löytää elävää Jumalaa tai oppia tuntemaan Häntä – ei edes Hänen luomakuntansa ihmeitä tarkkailemalla. Toki ihminen voi kyllä aavistella, että on olemassa joku jumala tai ainakin jotakin jumalallista. Esimerkiksi pakanallisten uskontojen ja kulttuurien piirissäkin ihmiset kyllä hapuilevat jumaluuden tai jumaluuksien puoleen. Kuitenkin siinä määrin kuin se heistä riippuu, he eivät koskaan voi oppia tuntemaan Jumalaa nimeltä, saati päästä suhteeseen Hänen kanssaan. Siksi he joutuvat pystyttämään alttareita vain ”tuntemattomalle jumalalle” (vrt. Ap. t. 17:23) tai keksimään omia, erinimisiä epäjumalia.

Mutta Jumala – kaiken Luoja ja ylläpitäjä – ei tahdo jäädä meille tuntemattomaksi! Hän haluaa meidän tietävän kuka Hän on. Hän haluaa meidät myös läheiseen suhteeseen kanssaan. Siksi Hän on tahtonut ilmoittaa meille pyhän nimensä, oman itsensä.

Nykyajan länsimaissa ei ehkä useinkaan ajatella, että nimellä olisi niin kovin syvällistä merkitystä. Suomessakin monet antavatkin lapselleen nimen lähinnä sillä perusteella, miltä tuo nimi kuulostaa. Hyvä niinkin! Onhan ystävällistä ja hyvää antaa lapselleen kauniilta kuulostava nimi. Ja voidaanhan ihminen oppia tuntemaan nimensä perusteella myös silloin, kun hänen nimensä on annettu ajattelematta sen merkitystä lähemmin. Mutta Raamatun aikana nimen merkityksestä ajateltiin syvällisemmin: Nimi ilmaisi, millainen sen omistaja on. Kun sai oppia tuntemaan jonkun nimen, se merkitsi, että oppi tuntemaan myös tämän todellisen olemuksen, joka käy ilmi tästä nimestä, siis hänet itsensä.

Nyt Jumala on ilmoittanut meille nimensä. Hänen nimensä on ”Minä olen” (2. Moos. 3:14). Jumala on siis itse Oleva. Hän sanoo myös olevansa Isä, siis läheinen, turvallinen, puolustava ja huolta pitävä. Hän on ilmoittanut tämän meille pyhässä sanassaan. Hän on ilmoittanut itsensä meille myös Sanassaan, Pojassaan Kristuksessa Jeesuksessa. Kukaan ei nimittäin voi tuntea Isää, ellei Jumalan elävä Sana, siis Poika ilmoita Häntä. Juuri Kristuksen tuntemisessa ja näkemisessä meille on avattu mahdollisuus Isän tuntemiseen ja näkemiseen (Joh. 14:6–7, 9–11). Jumala on myös ilmoittanut, että Hän on Pyhä Henki. Edelleen, Kristus on luvannut, että Isä antaa Pyhän Henkensä omilleen. Kristus on myös luvannut itse lähettää Hänet heille (Joh. 14:16; 15:26). Näin Hän on myös tehnyt, ensin helluntaina, sitten sanansa ja pyhän kasteen kautta. Tällä tavalla mekin olemme oppineet tuntemaan yhden Jumalan, joka on ilmoittanut olevansa kolmiyhteinen. Hänen nimensä on Isä ja Poika ja Pyhä Henki.

Yhteenveto tähän mennessä sanotusta kuuluu siis seuraavasti:

  1. Jumalan sanasta me opimme tuntemaan Hänen nimensä, siis Hänet itsensä.
  2. Kristuksen lunastustyön perusteella meille on myös avattu henkilökohtainen pääsy suhteeseen Jumalan kanssa niin, että Hänen Isästään voi tulla meidänkin oma rakas Isämme.
  3. Sanan ja kasteen kautta meidät on myös aivan todellisesti otettu tähän suhteeseen: Meidät on kastettu Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen (Matt. 28:19). Siinä Jumala on ottanut meidät pyhään nimeensä. Siksi meitä kutsutaan Jumalan lapsiksi. Kasteessa Kristus, Jumalan Voideltu on voidellut meidät jäseniksi pyhässä papistossaan, omikseen. Siksi sinua kutsutaan kristityksi.

Jumalan nimen pyhittäminen

Kolmanneksi puhumme siitä, mitä Isä meidän -rukouksen ensimmäisessä pyynnössä varsinaisesti pyydetään. Puhumme Jumalan nimen pyhittämisestä. Kun kuulet sanat ”Pyhitetty olkoon sinun nimesi”, saattaa tästä nousta kysymys: Jos nyt kerran on kyse itsensä Jumalan nimestä, miksi ihmeessä meidän pitäisi pyytää, että se olisi pyhä? Mikäli nimittäin Jumala on itse pyhä ja kaikkivaltias, eikö Hänen nimensäkin olisi jo olemukseltaan pyhä? Vastaus: Totta kai Jumalan nimi on pyhä aivan riippumatta siitä mitä me siitä sanomme! Emme me tässä rukoilekaan sitä, että Jumalan nimi tulisi joksikin, mitä se ei jo ole. Eiväthän Jumala tai Hänen nimensä ole mitään muuttuvaa. Jumala on iankaikkinen ja muuttumaton. Tämä koskee myös Hänen nimensä pyhyyttä. Tässä rukouksessa onkin nyt kysymys siitä, että vaikka Jumalan nimi itsessään onkin pyhä, se ei kuitenkaan valitettavasti meidän käytössämme useinkaan ole pyhä. (Iso katekismus III 37.) Pikemminkin on niin, että syntiset ihmiset usein häpäisevät Jumalan nimen. Tästä Herra sanookin Jesajan suulla: ”minun nimeäni pilkataan alati, kaiket päivät.” (Jes. 52:5; vrt. Room. 2:24)

Eikö tämä ole kauhea asia? Vaikka Jumala on luonut koko maailman ja pitää sitä jatkuvasti yllä, ihmiset kuitenkin kauhealla tavalla pilkkaavat ja häpäisevät Hänen pyhää nimeänsä. Emmekä me kristitytkään ole tässä syyttömiä: Vaikka meidät on kastettu Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja otettu Jumalan omiksi, me kuitenkin usein häpäisemme Häntä ajatuksin, sanoin, teoin ja laiminlyönnein. Meillä on kyllä Jumalan sana, mutta me emme ole siitä kiitollisia, emmekä elä sen mukaan niin kuin pitäisi. Ehkä sinäkin väheksyt Jumalan sanaa, puhut Hänen nimissään asioita, jotka ovat vääriä ja harhaanjohtavia. Näin sinä pakotat Hänen nimensä valheidesi verhoksi. Ehkä käytät Jumalan pyhää nimeä väärin myös vannomisten tai kirousten peitteenä. Tai ehkä sinä olet sortunut aviorikoksiin – jos et käytännön teoissasi, niin kuitenkin silmilläsi ja sydämessäsi (vrt. Matt. 5:28). Ehkä olet sortunut syöpöttelemään tai juopottelemaan, ahnehtimaan, kadehtimaan ja panettelemaan. Tällä tavalla Jumalan jalo nimi – se, joka on kasteessa lausuttu meidän ylitsemme – pakostakin saa meidän vuoksemme osakseen häpeän ja pilkan (Jaak. 2:7). Otetaan esimerkki tavallisen perheen elämästä: Ajattele, miten isää häpäisee sellainen lapsi, joka on ilkeä ja pahantapainen, tai joka vastustaa isäänsä sanoin ja teoin. Lapsensa vuoksi tuon isän on kärsittävä häpeää ja halveksuntaa. Aivan samalla tavalla loukkaa taivaallisenkin Isän kunniaa se, että me, hänen nimellään nimetyt, Hänen lapsiksensa otetut ja häneltä kaikenlaista hyvyyttä saaneet kuitenkin opetamme, puhumme ja elämme toisin kuin hurskaiden ja taivaallisten lasten kuuluisi. Rakas taivaallinen Isä joutuu sitten kuuntelemaan, miten meistä sanotaan: Eivät kai tuollaiset voi olla Jumalan lapsia! Heidän on pakko olla perkeleen lapsia. (Iso katekismus III 40–44, 47.)

Tästä sinä näet, rakas ystävä, miten suuri tarve meillä on rukoilla, että Jumalan nimi – ikuisesti pyhä – voisi tulla pyhitetyksi myös meidän keskuudessamme. Meillä on suuri tarve rukoilla sitä armoa, että Jumalan sana saisi meissä syntisissä aikaan parannuksen. Meillä on suuri tarve pyytää, että Jumalan laki saisi meidät tunnustamaan syntisyytemme Jumalan edessä. Meillä on suuri tarve pyytää, että Jumalan evankeliumi myös antaisi meille uskon ja luottamuksen Kristukseen ja Hänen pyhyyteensä. Kuule sinäkin siksi nyt sanaa ja sen saarnaa! Tee parannus: Tunnusta syntisi Jumalalle. Palaa sitten myös uskossa siihen armoliittoon, johon Herra on sinut kerran kasteessa ottanut. Näin sinä pysyt Hänen nimessään – Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimessä –, joka on sinun ylitsesi lausuttu ja johon sinut on otettu. Anna Herran sitten vahvistaa uskoasi ja uskonyhtettäsi Häneen pyhän ruumiinsa ja verensä sakramentissa. Kun sinä näin pysyt Herrassa, Hän myös Henkensä kautta saa sinussa aikaan kaikkia hyviä hedelmiä, Hänen mielensä mukaisia tekoja, jotka ovat sen pyhyyden arvoisia, johon sinut on armosta otettu. Tällä tavalla Jumalan nimi tulee pyhitetyksi meissä. Se tulee pyhitetyksi meissä, kun meidän oppimme – siis meidän uskomme – ja elämämme on jumalallista ja kristillistä. Jumalan nimi tulee pyhitetyksi meissä, kun me sekä sanoin että teoin käytämme sitä Hänen ylistyksekseen ja kunniakseen. (Iso katekismus III 39, 45, 46.)

Isä kuulee rukoukset!

Rakkaat kristityt! Tehkäämme siis niin kuin Herramme Kristus, Jumalan ainosyntyinen Poika meitä kehottaa: Uskokaamme Häneen ja eläkäämme Hänen veljinään, Hänen taivaallisen Isänsä rakkaina lapsina. Rukoilkaamme sitten myös rakkaalta Isältämme, että Hänen pyhä nimensä pyhitettäisiin maailmassa, joka nyt on niin täynnä Hänen nimensä väärinkäyttöä. Rukoilkaamme myös oman itsemme puolesta, että saisimme aina elää lapsenomaisessa uskossa Isään, sekä sanan ja sakramenttien osallisuudessa vahvistua yhteydessä Häneen. Rukoilkaamme, ettemme me synnissämme häpäisisi Hänen nimeään, vaan että me aina huutaisimme Hänen nimeään avuksi kaikessa hädässämme, rukoilisimme, ylistäisimme ja kiittäisimme sitä. (Vähä katekismus. Kymmenen käskyä, 4.) Rukoilkaamme, että meidän elämämme olisi kristillistä ja Jumalan mielen mukaista, ja että tällä elämällämme voisimme myös olla esikuvana kaikille, emmekä loukkaukseksi kenellekään. Jos me näitä asioita pyydämme sydämemme pohjasta, voimme olla varmat, että tämä rukous on Jumalalle otollinen. ”Mitään Hän ei näet kuuntele mieluummin kuin sitä, että hänen kunniansa ja ylistyksensä ohittaa ja ylittää kaiken muun ja että hänen sanaansa opetetaan puhtaasti ja pidetään sitä kallisarvoisena.” (Iso katekismus III 48.) Tämän kaiken meille suokoon armollinen Herramme Jeesus Kristus, jonka on kunnia ja valta Isän ja Pyhän Hengen kanssa aina ja iankaikkisesti. Aamen.

(Saarna on pidetty Samuelin luterilaisessa seurakunnassa Lahdessa 21.5.2017.)

3. sunnuntai pääsiäisestä (2. vsk), Joh. 17:11–17

Että he olisivat yhtä

Johdanto

Kuulemamme evankeliumi on katkelma Jeesuksen ylimmäispapillisesta rukouksesta. Tämän rukouksen Herramme rukoili juuri ennen kärsimistään ja kuolemaansa, sitä hetkeä, jona Hänen työnsä maailmassa olisi täytetty (Joh. 19:30) ja maailman lunastus suoritettu. Nyt kun Jeesus siis jo aivan pian oli tulossa taivaallisen Isänsä luo (Joh. 17:11a), mitä Hän Isältään pyysi? ”Pyhä Isä, varjele heidät nimessäsi, jonka sinä olet minulle antanut, että he olisivat yhtä niinkuin mekin.” (Joh. 17:11b)

Nämä ovat kuuluisat sanat. Moni kristitty tietääkin hyvin, että Jeesus halusi omiensa olevan yhtä. Samalla moni on kuitenkin myös pannut merkille, että tässä maailmassa kristityt ovat jakautuneet lukuisiin eri kirkkoihin ja tunnustuskuntiin, erilaisten hengellisten järjestöjen sateenvarjojen alle. Siksi monet kysyvätkin: ”Miten me kristityt voisimme palauttaa välillemme sen ykseyden, joka kristityillä jo alussa oli ja jota Herra itsekin tahtoi?” Tämän kysymyksen taustalla on toki lähtökohtaisesti aivan oikea ja hyvä ajatus, toive kristittyjen yhteydestä. Ennen kuin voimme vastata kysymykseen kristittyjen välisen yhteyden palauttamisesta, on kuitenkin kysyttävä seuraavaa: Mitä kristittyjen välinen yhteys oikeastaan on? Mihin tämä yhteys perustuu ja mihin se ei perustu? Onko niin, että me krisityt voimme saada sen aikaan? Tätä asiaa tahdomme seuraavassa tarkastella. Mutta jotta tämä asia voitaisiin ymmärtää oikein, on aluksi välttämätöntä panna merkille myös seuraava seikka: Yhteydellä voidaan tarkoittaa ainakin kahta eri asiaa. Yhtäältä voidaan puhua ihmisten välisestä inhimillisestä yhteydestä. Toisaalta voidaan puhua kristillisestä yhteydestä sanan varsinaisessa merkityksessä.

Inhimillinen yhteys – kristittyjen välinen yhteys?

Ensiksi tarkastelemme inhimillistä yhteyttä ihmisten välillä: Jumala tietää, että ihmisen ei ole hyvä olla yksinään (1. Moos. 2:18). Hän on luonut jokaisen meistäkin elämään yhdessä toisten ihmisten kanssa. Jokainen meistä kaipaa toisten seuraa ja tukea. Voi toki olla, että joku kaipaa sellaista hieman vähemmän kuin joku toinen, mutta aniharva kuitenkaan haluaa elää aivan yksin maailmassa. Harjoittele sinäkin siksi elämää toisten ihmisten kanssa! Pyydä vaikka ystävääsi tai sukulaistasi kylään. Älä kysy onko hän kristitty vai ei, taikka millaiset hänen puoluepoliittiset kantansa ovat. Pyydä häntä kylään. Lähde hänen kanssaan kahville, lenkille, konserttiin, kalaan tai vaikkapa jalkapallo-otteluun. Tällainen ihmisten välinen kanssakäyminen voi antaa sinulle paljon. Totta kai tämä myös vaatii sinua tulemaan ulos oman yksinäisyytesi mukavuusalueelta. (Yksinäisyydessä on nimittäin yleensä helpompi olla. Toki oma sisäinen elämäkin saattaa tehdä sen eri tavoin vaikeaksi. Mutta yksinäisyydessä on vähemmän muuttujia, kuin useiden ihmisten seurassa. Siksi on helpompi jäädä vain omaan hyttiinsä olemaan.) Tule ulos yksinäisyydestäsi! Se vaatii sinua harjoittelemaan toisten ihmisten huomioonottamista ja ystävällisyyttä heitä kohtaan. Tämä on kuitenkin hyödyllistä harjoitusta. Sen kautta sinun on mahdollista oppia paljon uutta paitsi toisista ihmisistä ja tästä maailmasta, myös omasta itsestäsikin. Toisia tapaamalla voit myös itse tarjota ystävyyttäsi ja inhimillistä tukeasi niille, jotka sitä tarvitsevat.

Tällainen ihmisten välinen kanssakäyminen voi siis olla varsin hyvää, antoisaa ja tarpeellista. Samalla on kuitenkin huomattava, että tässä ei vielä sinänsä ole mitään hengellistä tai kristillistä. Voihan tällaisesta inhimillisestä yhteydestä ja keskinäisestä ystävällisyydestä iloita myös uskosta osattomien kanssa. Itsekin olen monet kerrat istunut shintolaisia menoja harjoittavien ystävieni kanssa vaikkapa juomassa hyvää Shizuokan teetä, tai iloitsemassa suosikkijoukkueemme menestyksestä illan baseball-ottelussa. Sellainen voi olla varsin mukavaa! On kuitenkin selvää, että kristittyjen välistä yhteyttä tällainen ei vielä tarkoita.

Kun tätä asiaa ei ole ymmärretty, ovat monet halunneet selittää, että kristillisten tunnustuskuntien välinen hajaannus johtuisi pääasiassa ihmisten välisen ystävällisyyden puutteesta tai jopa kiistelystä. Ja niin siellä, missä kristityt näkevät paljon vaivaa kristittyjen yhteyden asian puolesta, kuuleekin usein sanottavan, että nyt pitäisi jättää vanhat vihamielisyydet taka-alalle ja keskittyä mieluummin siihen, mikä on yhteistä. Näin voitaisiin päästä vastakkainasettelusta yhteyteen.

Monilla tuntuu myös olevan kova kiire saattaa kristityt yhteyteen keskenään. Joskus on esitetty, että on kyllä mahdollista tunnustaa uskovansa ”yhden, pyhän, yhteisen ja apostolisen Kirkon”, mutta että tätä Kirkkoa ei valitettavasti tällä hetkellä olisi olemassa lainkaan. Näin olisi siksi, että kristityt ovat hajaantuneet niin moniin eri tunnustuskuntiin. Ajatus on, että vasta sitten kun kristityt ovat tulleet näkyvällä tavalla yhdeksi, voitaisiin puhua yhdestä, pyhästä ja yhteisestä Kirkosta. Ei toki olekaan ihme, että siellä missä tällainen käsitys on vallalla, monet kristityt kokevat tunnustuskuntien välisen hajaannuksen ahdistavana. Ei myöskään ole ihme, että tällöin monilla on hoppu päästä yhdistymään toisten tunnustuskuntien kanssa.

Mutta asia käy hankalaksi, jos kristittyjen välistä yhteyttä koetetaan hakea inhimillisin keinoin. Toki voi olla hyvä asia, että kristityt voivat tulla ulos mukavuusalueeltaan, tunnustuskunnasta riippumatta tavata toisiaan, syödä ja juoda kahvia yhdessä, osoittaa toinen toisilleen ystävällisyyttä ja kunnioitusta. Hyvän keskustelun myötä voi ehkä syntyä parempi keskinäinen ymmärrys siitä, mitä eri kristityt tietyistä kysymyksistä ajattelevat. Parhaimmillaan voidaan sitten myös iloita siitä, mikä on yhteistä, uskosta Kristukseen. Mutta samalla on kuitenkin tarkoin huomattava, että tapaamisilla, yhteisillä tempauksilla tai ruokailuilla – niin hyviä asioita kuin ne sinänsä voivatkin olla – ei voida saada aikaan kristillistä yhteyttä sanan varsinaisessa merkityksessä. Kristillinen yhteys ei synny siten, että kristityt vain päättävät tulla näkyvällä tavalla yhteen. Kristillistä yhteyttä sanan varsinaisessa merkityksessä ei yksinkertaisesti ole mahdollista saavuttaa inhimillisin keinoin.

Kristillinen yhteys – yhteyttä läsnäolevaan Kirkon Herraan

Toiseksi puhumme siitä, mitä kristillinen yhteys sanan varsinaisessa merkityksessä on. Kristillisen uskontunnustuksemme kolmas uskonkappale tiivistää oikein pyhän Raamatun opetuksen tästä asiasta. Se sanoo: ”me uskomme yhden, pyhän, yhteisen ja apostolisen Kirkon.” (Nikaian uskontunnustus.) Kristillinen yhteys ei siis ole ensisijaisesti yksittäisten kristittyjen järjestämää yhdessäoloa – vaikka sellaisellakin on toki oma paikkansa. Kristillinen yhteys sanan varsinaisessa merkityksessä liittyy aina ensisijaisesti juuri kysymykseen Kirkosta.

Kirkko on pyhien yhteisö. (Augsburgin tunnustus. VII Kirkko, 1.) Siihen kuuluvat vain ne ihmiset, jotka uskovat Kristukseen ja ovat Hänessä pyhitetyt. Kirkko ei kuitenkaan ole sellainen yhteisö tai yhdistys, joka olisi syntynyt siten, että ensin ihmiset jollakin tavalla olisivat tulleet pyhiksi ja tämän jälkeen sitten päättäneet kokoontua yhteen. Ei niin! Kirkko on jumalallinen luomus. Se on elävä organismi, Kristuksen Ruumis, jonka Päänä Hän itse on. Kristillinen yhteys onkin ensisijaisesti yhteyttä Kristus-päähän. Se on sitä yhteyttä, johon Vapahtaja ottaa ne, jotka ovat Hänessä pyhitetyt. Tästä yhteydestä seuraa myös yhteys myös niihin toisiin ihmisiin, jotka elävät Kristus-pään yhteydessä, siis yhteys muiden Kristuksessa pyhien kanssa.

Kun monet nyt siis kärsivät siitä, että kristittyjen välillä ei aina ole näkyvää yhteyttä, on huomattava seuraava asia: kun tunnustus puhuu tästä kristillisestä yhteydestä, se ei lausu, että ”me näemme yhden, pyhän, yhteisen ja apostolisen Kirkon”, vaan että ”me uskomme yhden, pyhän, yhteisen ja apostolisen Kirkon.” Yksin Jumala näkee ihmisten sydämiin. Vain Hän tietää, kenen sydämessä on pelastava usko. Me ihmiset emme silmillämme näe saati kykene loppuun asti arvioimaan tätä. Siksi me emme lopulta tiedä, kuka varsinaisessa mielessä on Kirkon jäsen ja kuka taas ei. Toki me voimme kuulla ihmisten suullaan tunnustavan uskonsa. Voimme myös nähdä heidän elämästään elävätkö he tämän uskonsa mukaan vaiko sitä vastaan. Mutta sydämeen me emme voi nähdä. Tällä tavalla kysymys Kirkosta ja kristillisestä yhteydestä pysyy meille tämän elämämme ajan aina uskon asiana, ei näkemisen asiana (2. Kor. 5:7; Hepr. 11:1). Mutta juuri sen vuoksi me voimme myös rohkeasti sanoa: vaikka me emme vielä silmillämme näe Kirkon ykseyttä, ja vaikka me päinvastoin näemme keskuudessamme hajaannusta ja syntiäkin, saamme kuitenkin uskoa, että yksi, pyhä Kirkko on olemassa, vieläpä niin, että se on pysyvä ikuisesti. (Augsburgin tunnustus. VII Kirkko, 1.)

Tähän viittaa myös Jeesus itse päivän evankeliumissa. Kun Herramme nimittäin rukoilee että Hänen omansa ”olisivat yhtä”, Hän ei näillä sanoillaan pyydä, että nämä ”tulisivat yhdeksi”. Päinvastoin Herran sanat ”että he olisivat yhtä” edellyttävät, että Hänen opetuslapsensa ovat yhtä jo nyt, Hänen tätä rukoillessaan. Tämän Jeesus osoittaa selvästi jo muutamaa jaetta aiemmin, kun Hän puhuu omistaan Isälleen sanoen: ”Minä olen ilmoittanut sinun nimesi ihmisille, jotka sinä annoit minulle maailmasta. He olivat sinun, ja sinä annoit heidät minulle, ja he ovat ottaneet sinun sanastasi vaarin.” (Joh. 17:6) Jos siis taivaallinen Isä on antanut nämä ihmiset Kristukselle ja he ovat Hänen, miten he eivät olisi Hänessä yhtä jo nyt? Toisin sanoen, kun Jeesus tässä nyt rukoilee ”että he olisivat yhtä”, Hän pyytääkin sitä, että Hänen omansa voisivat pysyä yhtenä jatkossakin, myös Hänen mentyään Isän luo.

Mutta miten nämä ihmiset sitten ovat tulleet Jeesuksen yhteyteen? Ja miten He voivat pysyä Hänen yhteydessään, Hänessä yhdistettyinä? Tietenkin uskon kautta Häneen! Mutta mistä tämä usko sitten on tullut? Kun Herra halusi pelastaa meidät ihmiset, Hän ei ainoastaan lähettänyt meille jotakin aineetonta tai ”henkistä” viestiä. Pikemminkin Hän ”meidän ihmisten ja meidän pelastuksemme tähden astui alas taivaista, tuli lihaksi Pyhästä Hengestä ja neitsyt Mariasta ja syntyi ihmiseksi” (Nikaian uskontunnustus). Samalla tavalla Hän meidän ihmisten ja meidän pelastuksemme tähden tänäänkin lahjoittaa Pyhän Hengen ja uskon lahjan, sekä yhteyden itseensä ikään kuin ”lihassa”, silmillä nähtävissä ja käsin kosketettavissa välineissä. (Vrt. 1. Joh. 1:1) Tällä tavalla Kirkon ja kristittyjen yhteys – vaikka se onkin olemukseltaan hengellinen asia – tulee aina myös näkyvään todellisuuteen. Se sitoutuu konkreettisiin ja näkyviin välineisiin ja niiden välityksellä lahjoitetaan, sillä me ihmiset itse olemme konkreettisia ja näkyviä luomuksia.

Herra itse puhuu myös tästä päivän evankeliumissa. Kun Hän nimittäin rukoilee omiensa ykseyden puolesta, Hän sanoo: ”Pyhä Isä, varjele heidät nimessäsi, jonka sinä olet minulle antanut, että he olisivat yhtä niinkuin mekin.” Kristittyjen yhteyden perusta on siis siinä, että he ovat tulleet osallisiksi Jumalan nimestä. Missä tämä on tapahtunut? Se on tapahtunut siinä, kun ihmiset on kastettu Hänen nimeensä, siis Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Huomaa, että kun Jeesus lähetyskäskyssä käskee apostoleitaan tekemään kansat opetuslapsikseen kastamalla heitä kolmiyhteisen Jumalan nimeen, tämä tarkoittaa kirjaimellisesti kastamista tähän ”nimeen” (Matt. 28:19b: βαπτίζοντες αὐτοὺς εἰς τὸ ὄνομα τοῦ πατρὸς καὶ τοῦ υἱοῦ καὶ τοῦ ἁγίου πνεύματος). Toisin sanoen, kasteessa ihmiset, itsessään syntiset ja Jumalan elämästä osattomat ikään kuin ”otetaan sisään Jumalan nimeen”. Kasteessa heidät tehdään osallisiksi Jumalan nimestä ja Kristuksen nimestä. Siinä Herra puhdistaa heidät synneistä ”vedellä pesten, sanan kautta” (Ap. t. 22:16; Ef. 5:26). Niin kuin Herra aikanaan voiteli vanhan liiton papit virkaansa (3. Moos. 8:12, 30), Hän nyt kasteessa voitelee omansa kuninkaalliseksi papistokseen niin, että heitä kutsutaan Kristuksen, Voidellun mukaan kristityiksi, itsekin voidelluiksi. Näin he tulevat osallisiksi Kristuksen nimestä, ja heille on annettu Pyhän Hengen yhteyden sinetti. Nyt Jeesus siis tässä rukoilee, että taivaallinen Isä varjelisi Hänen rakkaat kristittynsä tässä nimessä, toisin sanoen, että he myös pysyisivät siinä armossa, jonka he ovat kasteessa saaneet. Ja kun he pysyvät tässä yhdessä Jumalassa ja Hänen nimessään, he pysyvät tietenkin myös yhdessä keskenään – näinhän myös apostoli kirjoittaa kristityistä, että heidät ”on kaikki yhdessä Hengessä kastetut yhdeksi ruumiiksi” ja että he kaikki ovat ”saaneet juoda samaa Henkeä.” (1. Kor. 12:13)

Tätä kastettujen ykseyttä itsensä kanssa ja toisten omiensa kanssa Herra pitää voimassa ja vahvistaa sanansa saarnalla, jossa Hän on itse läsnä. Hän pitää yllä ja vahvistaa tätä yhteyttä myös ehtoollisen sakramentissa. Siinä Hän todellisen ruumiinsa ja verensä yhteydessä antaa omiensa synnit yhä uudelleen anteeksi, sekä vahvistaa heidän ruumiillista yhteyttä Hänen pyhään Ruumiiseensa, Kirkkoon, ja sen hengelliseen verenkiertoon.

Toki minä tiedän, että teillä, rakkaat ystävät, on jo oikea tieto tästä sanan ja sakramenttien asiasta. Tässä yhteydessä on kuitenkin syytä painottaa seuraavaa: Koska yhteys Kristukseen ja Hänessä toisiin kristittyihin syntyy ja säilyy Hänen evankeliuminsa sanan ja Hänen pyhien sakramenttiensa yhteydessä, juuri siksi todellisen kristillisen yhteyden edellytyksenä on aina välttämättä yksimielisyys Hänen evankeliuminsa opista ja armonvälineistään. (Augsburgin tunnustus. VII Kirkko, 2.) Todellinen kristillinen yksimielisyys näissä asioissa voi siis syntyä vain siten, että uskossa omaksutaan pyhän Raamatun selkeä ja yksiselitteinen opetus niistä. Sen sijaan siellä, missä Kristuksen, ainoan Vapahtajan rinnalle tuodaan esimerkiksi opetusta hyvien tekojen välttämättömyydestä vanhurskauttamisen edellytyksenä, siellä ei valitettavasti ole olemassa yksimielisyyttä siitä, mitä evankeliumi on. Samoin, jos jossakin Jeesuksesta halutaan tehdä ensisijaisesti kristillisen elämän esimerkki, ja Hänen sovitustyönsä ristillä taikka ylösnousemuksensa käytännössä syrjäytetään toisarvoisina, sielläkään ei valitettavasti ole olemassa yksimielisyyttä siitä, mitä evankeliumi on. Jumalan sanaan perustuvaa yksimielisyyttä ei voi olla myöskään siellä, missä pelastuksen välineeksi ja uudestisyntymisen paikaksi annettua pyhää kastetta erehdytään pitämään vain uskon tunnustamisen tyhjänä merkkinä. Voitaisiin kysyä: Jos kristityt eivät usko yhden Raamatun yhtä ja selvää opetusta siitä, miten kaiken kristillisen ykseyden perustan, Kristuksen yhteyteen päästään, miten he voisivat olla yhtä? Jos Jumalan sanan ei sallita luoda kristillistä yhteyttä, miten muka ihmiset voisivat sen omilla hurskailta näyttävilläkään ykseyspyrkimyksillä luoda? Edelleen, jossakin ehkä todetaan, että yhteinen ehtoollisen viettäminen on kristillisen yhteyden huipentuma. Aivan oikein. Mutta missä tämä Kristuksen tosi ruumiin ja veren ateria, tämä pelastuksen lääke nähdään pelkkänä Herramme muistelemisena, siellä ei valitettavasti ole olemassa kristillistä, Jumalan sanaan perustuvaa yksimielisyyttä. Siksi kukaan Raamattuun pitäytyvä kristitty ei myöskään voi mennä siellä ehtoollispöytään. Jos ei nimittäin edes olla yhtä mieltä siitä, mitä ehtoollinen ylipäätään on, miten siellä voitaisiin yksimielisesti viettää yhden Herran yhden ruumiin ja veren ateriaa, jossa Hän kokoaa yhden Kirkkonsa? Jos Jumalan sanan ei sallita luoda kristillistä yhteyttä, miten muka ihmiset voisivat sitä sentimentaalisillakaan ykseyspyrkimyksillään luoda? Ja jos voisivatkin – vaikka siis eivät voi! – silloin kirkollinen, kristittyjen välinen yhteys olisi lainomaista, ihmisistä nousevaa yhteyttä, ei enää evankelista, jumalallista yhteyttä Kristuksessa. Ei voitaisi enää puhua Kristuksen Kirkosta, vaan ihmisten kirkkolaitoksesta ja uskonnollisesta järjestöstä. Ensin on siis aina oltava Raamattuun perustuva yksimielisyys. Ei tällainen kristillinen yksimielisyys ole mitään toiveajattelua. Ei kristillinen yksimielisyys ole myöskään mitään sisäisestä vaativuudesta kärsivien perfektionistikristittyjen haihattelua. Kristillinen yksimielisyys on mahdollista, koska Raamattu on selvä. Vasta tästä yksimielisyydestä aukeaa kristillinen yhteys sanan varsinaisessa merkityksessä, se hengellis-ruumiillinen yhteys, johon sanassa ja sakramenteissa läsnäoleva Kristus omansa näissä armonvälineissä ottaa.

Lopuksi

Mitä siis ajatella yhteydestä? Inhimillisellä tasolla meidän on hyvä harjoitella tulemaan ulos yksinäisen elämämme mukavuusalueelta. On hyvä opetella elämään toisten ihmisten kanssa. On hyvä myös nöyrtyä tunnustamaan omat virheensä ja syntinsä toisille sekä sitten myös Jumalan edessä. Mutta miten sitten rakentaa sitä varsinaista kristittyjen välistä yhteyttä? Vastaus on yksinkertainen. On toimittava niin kuin Herramme Jeesus on apostoleitaan käskenyt, ja opetettava ihmisiä pitämään kaikki, mitä Hän on käskenyt meidän pitää (Matt. 28:20a). Saakoon Jumala itse sanansa kautta synnyttää uskon Kristuksen evankeliumiin, siis myös siihen tapaan, jolla Hän tahtoo antaa meidän syntimme anteeksi ja yhdistää meidät itseensä. Missä tämä tapahtuu, siellä Herra saa itse luoda yhteyden itsessään erillisten ja erilaisten ihmisten välille, ja näin rakentaa seurakuntansa. Tämä yhteys, Kristuksen Kirkko on jo nyt olemassa! Kirkko on jo nyt yksi, koska Kristus, sen Herra ja Pää, josta koko ruumis kasvaa rakentuakseen rakkaudessa, on yksi (Ef. 4:15–16). Siksi Kristittyjen yhteyden asiassa ei ole mitään tulipalokiirettä. Näin on siksi, että jokainen, joka huutaa avuksi Herran nimeä, pelastuu (Jooel 2:32a; Room. 10:13). Jokainen, joka uskoo evankeliumin ja kastetaan, se pelastuu (Mark. 16:16a). Sen vuoksi meidän ei tarvitse ahdistua siitä, miltä kirkollinen tilanne ja kristittyjen yhteys juuri nyt meidän silmillämme katsottuna näyttää. Keskittykäämme vain uskollisesti saarnaamaan ja opettamaan, pysymään itse Jumalan sanan mukaisten saarnatuolien ja alttarien äärellä, Kristuksen väärentämättömän evankeliumin vastaanottajina. Huutakaamme sitten myös avuksi Kirkon Herraa, että Hän evankeliuminsa sanan välityksellä tekisi paitsi meissä myös koko maailmassa kaiken sen, mitä Hän haluaa. Saakoon Hänen sanansa luoda sen yhteyden, jota Hän Isältään pyytää. Näin me saamme elää evankeliumin levossa. Tästä levosta käsin me saamme rauhassa ylistää Herraa siitä hyvyydestä, jota Hän kirkkoruumiilleen joka päivä sanassaan osoittaa. Aamen.

(Saarna on pidetty Samuelin luterilaisessa seurakunnassa Lahdessa 7.5.2017.)