2. sunnuntai pääsiäisestä (2. vsk), Joh. 21:15–19

Ylimmäisen Paimenen kaitsennassa

Johdanto

Päivän evankeliumissa Jeesus antaa Pietarille kolme käskyä. Hän sanoo:

  • ”Ruoki minun karitsoitani.” (Joh. 21:15)
  • ”Kaitse minun lampaitani.” (Joh. 21:16)
  • ”Ruoki minun lampaitani.” (Joh. 21:17)

Tänään keskitymme tarkastelemaan näitä pyhiä sanoja. Saamme kuulla, että niillä on paljon tekemistä meidänkin elämämme kanssa.

Kristuksen lauma ja Hänen lampaansa

Jos aivan pienenkin hetken seuraat lampaiden elämää niityllä taikka niiden aitauksen vierellä, huomaat yhden asian: lampaat ovat laumaeläimiä. Yksikään lammas ei elä erillään toisista lampaista, käyskellen itsekseen pitkin laitumia. Kaikki lampaat syntyvät lammaslauman yhteydessä. Jokainen niistä myös elää elämänsä lauman yhteydessä. Jokainen lammas saa myös ruokansa ja juomansa yhdessä muun lauman kanssa. Mutta lampaat eivät omin neuvoin osaa etsiä itselleen vihreitä laitumia ja raikasta vettä. Niillä ei myöskään ole ymmärrystä harhauttaa ja paeta susia taikka muita petoja, saati voimia puolustautua näiden hyökkäyksiä vastaan. Sen vuoksi lampaat tarvitsevat paimenen, joka pitää niistä huolta ja vie ne ruoan äärelle. Ne tarvitsevat paimenen, joka vartioi, johdattaa ja kutsuu niitä, sekä hoitaa kaikki haavat, joita ne vuoriston kivikkoisilla poluilla ovat saaneet. Vain paimenen kaitsennassa ja hoidossa voivat lampaat pysyä elossa.

Nyt kun Jeesus evankeliumissa puhuu kristityistä, Hän kutsuu heitä lampaiksi ja karitsoiksi. Tästä voimme ymmärtää ainakin seuraavat asiat: Ensiksi, niin kuin lampaat saavat elämänsä ja syntyvät aina lauman yhteydessä, niin myös jokaisen kristityn uusi elämä saa alkunsa ja syntyy nimenomaan lauman, siis seurakunnan yhteydessä. Toiseksi, niin kuin lampaat eivät voi kovin kauaa elää yksinään, niin ei myöskään yksikään kristitty voi elää kristillistä elämää yksinään, ilman seurakuntaa – ainakaan normaalitilanteessa. Nimittäin kolmanneksi, niin kuin lampaat eivät itse osaa hankkia ravintoaan, niin ei myöskään kristitty voi omaehtoisesti ja ilman seurakuntaa voi hankkia itselleen sitä koko ravintoa, mikä hänen elämäkseen on tarkoitettu. Laumassa, seurakunnassa se on heille tarjolla. Vielä neljänneksi, niin kuin lampaat eivät osaa paeta petoja tai puolustautua niitä vastaan, niin ei myöskään yhdelläkään kristityllä ole henkilökohtaisia voimia, jotka riittäisivät taistelussa syntiä, kuolemaa ja perkelettä vastaan. Tästä kaikesta huomaammekin, että paitsi kristityksi tullakseen myös sellaisena pysyäkseen ihminen tarvitsee lauman, seurakunnan, vieläpä sellaisen, jota paimen johtaa. Sellaisen lauman yhteydessä jokainen kristitty on tarkoitettu elämään.

Mutta sitten on huomattava toinenkin asia, jonka Jeesus evankeliumissa sanoo. Hän sanoo kristityistä, että he eivät ole osa mitä tahansa laumaa, vaan että he ovat nimenomaan Hänen lampaitaan ja karitsoitaan. Kukaan syntinen ihminen ei kylläkään omasta aloitteestaan voisi tulla Hänen omakseen eikä edes haluaisi sitä. Mutta Jeesus Kristus, Jumalan ainokainen Poika onkin sellainen Hyvä Paimen, joka on itse tullut Jumalan Lampaaksi, antaakseen henkensä meidän edestämme ja niin sovittaakseen meidän syntimme (Joh. 1:29; 10:11). Pilatuksen ruoskien alla, piikkikruununsa runtelemana (Joh. 19:1–2), Golgatan ristiin naulittuna (Joh. 19:18) ja keihäällä lävistettynä (Joh. 19:34) Hän, Jumalan Karitsa on vuodattanut kalliin sovintoverensä. Näin Hän on tehnyt, että sovittaisi sinut ja minut, Jumalaan vihamielisesti suhtautuneet Hänen kanssaan, ja hankkisi meidät itselleen, omiksi rakkaiksi lampaikseen. (Ap. t. 20:28; 1. Piet. 1:18–19) Vain Kristuksessa sovitettuina, mutta juuri Hänessä sovitettuina meille on avattu pääsy Hänen laumaansa.

Kun Jeesus siis tässä puhuu lampaista ja karitsoista, Hän puhuu silloin omasta pyhästä Kirkostaan, siitä pyhästä laumastaan, jossa Hän itse on Paimenena. Tästä me ymmärrämme asioiden oikean järjestyksen: Kun puhumme kristillisestä kirkosta, emme puhu mistään ihmisten keksimästä uskonnollisesta laitoksesta, tai hengellisestäkään järjestöstä, jonka kristityt olisivat hyvässä tarkoituksessa perustaneet. Ei niin! Kristuksen lauma, Hänen pyhä Kirkkonsa ja seurakuntansa on olemassa jo ennen sinun henkilökohtaista uskoasi. Juuri tämän kirkkolauman yhteydessä Kristus, Ylipaimen (1. Piet. 5:4) sanallaan ja kasteen armolähteellä pesee syntisten ihmisten synnit pois (Ap. t. 2:38–39; 22:16). Siinä Hän Pyhässä Hengessä synnyttää itsessään kuolleet uudesti (Joh. 3:5; 1. Piet. 1:23; Tiit. 3:5). Siinä Hän painaa heidän otsaansa ristinsä sinetin, josta Hän tuntee heidät omikseen, pyhään laumaansa erotetuiksi (Ilm. 7:3; 9:4). Näin Kristus sanansa ja kasteen välityksellä antaa ihmisille lunastustyönsä hedelmät vastaanotettaviksi, ja tekee heidät omiksi rakkaiksi lampaikseen. Tämän pyhän kirkkolaumansa yhteydessä Herra Jeesus sitten myös johdattaa omiaan pyhällä paimenäänellään. Juuri kirkkolaumassaan Hän myös jatkuvasti ruokkii koko laumansa, antaa heille eläväksitekevän ravinnon pyhässä sanassaan sekä ruumiinsa ja verensä sakramentissa. Kirkkolaumassaan Hyvä Paimen Jeesus myös paimenäänellään kehottaa lampaitaan laiduntamaan toisten lampaiden kanssa sekä varoittaa heitä etääntymään kirkostaan ja siellä tarjoamansa ravinnon äärestä. Pyhällä sanallaan Hän kehottaa omiaan pysymään itsensä, Paimenen yhteydessä, sekä varomaan susia. Hän varoittaa pedoista, jotka jopa ihmishahmossa liikuskelevat lauman ympärillä. Hän varoittaa pedoista, jotka uskottaviksi tekeytyen koettavat tuoda laumaan vääriä oppeja, ja petollista mielihyvää herättäen pyrkivät vangitsemaan saaliikseen Jumalan lampaita.

Rakas ystävä, Kristus on kasteessa pessyt sinunkin syntisi pois, synnyttänyt sinut uudesti omaksi rakkaaksi lampaakseen. Ethän sinä jää Kristuksen lauman ulkopuolelle, yrittämään selvitä yksin elämässäsi? Pysy aina seurakunnan yhteydessä, jossa Kristus, suuri Ylipaimen tahtoo sinuakin suojella, ravita ja johdattaa!

Ylimmäisen Kaitsijan asettama kaitsijan virka

Jeesus on siis ylimmäinen Paimen. Mutta niin kuin evankeliumista kuulimme, Hän on uskonut kirkkolaumansa paimentehtävän ihmiselle, Pietarille. Mitä Hän käskee Pietaria tekemään? Hän sanoo: ”Ruoki minun karitsoitani.” ”Kaitse minun lampaitani.” ”Ruoki minun lampaitani.” Huomaa tarkoin, että Jeesus ei käske Pietaria tekemään muuta! Hän ei käske tätä esimerkiksi herrana hallitsemaan kirkkoa ja sen seurakuntalaisia (vrt. 1. Piet. 5:3). Hän ei käske saati valtuuta Pietaria käyttämään mitään ajallista, poliittista valtaa. Hän ei myöskään käske tätä tekemään seurakunnalle mitään uusia säädöksiä oman pyhän sanansa – Ylipaimenen äänen – rinnalle. Hän käskee Pietaria yksinkertaisesti toimimaan laumansa paimenena. Toisin sanoen, nyt kun ylösnoussut Kristus on siis menossa Isänsä luo taivaaseen, Hän uskoo oman kaitsijanvirkansa Pietarin hoidettavaksi siihen asti, kunnes kerran kirkkaudessaan palaa rakkaan laumansa luo ja asettaa heidät oikealle puolelleen (Matt. 25:31–33). Siihen päivään asti Pietarin tehtävänä on pitää huolta Kristuksen seurakunnasta, Hänen rakkaista lampaistaan, myös niistä kaikkein pienimmistä, joita Hän tässä hellittelevästi kutsuu ”karitsaisiksi” (τὰ ἀρνία – Joh. 21:15). Pietarin tehtävänä on vartioida ja johdattaa, sekä lohduttaa ja kutsua Kristuksen seurakuntaa.

Herra toki antaa tämän käskyn Pietarille, mutta tämä ei tarkoita, että juuri tälle opetuslapselle olisi uskottu jokin erityinen johtoasema Kristuksen Kirkossa. Herra uskoo tässä seurakuntansa paimenviran apostoleilleen ja heidän seuraajilleen yhteisesti, heidän hoidettavakseen. (Paavin valta ja johtoasema. Historiallinen perustelu, 30.) Tämä tarkoittaa, että paimenvirkaa ja sen tehtäviä ei kukaan saa Kristuksen kirkossa ottaa noin vain hoidettavakseen, vaan Kristus itse kutsuu sananpalvelijat Kirkkonsa kautta asianmukaisella tavalla. (Augsburgin tunnustus. XIV Kirkollinen järjestys.) Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että apostolisen paimenviran haltija itsessään olisi jollakin tavalla parempi kristitty kuin muut. Toki sana sanoo, että seurakunnan kaitsijan tulee olla ”nuhteeton, yhden vaimon mies, raitis, maltillinen, säädyllinen, vieraanvarainen, taitava opettamaan, ei juomari, ei tappelija, vaan lempeä, ei riitaisa, ei rahanahne, vaan sellainen, joka oman kotinsa hyvin hallitsee ja kaikella kunniallisuudella pitää lapsensa kuuliaisina” (1. Tim. 3:2–4). Mutta samalla on rohkaisevaa huomata, että Jeesus tässä uskoo kaitsijanviran juuri sille opetuslapsista, joka oli raskaasti rikkonut Herraansa vastaan kieltäessään Hänet (Luuk. 22:54–62). Herra ei siis kutsu seurakuntansa sananpalvelijan virkaan synnittömiä ihmisiä – eihän sellaisia ole olemassakaan! Herra käyttää niitä, jotka itsekin ovat Hänen anteeksiantamuksensa tarpeessa, ja joiden synnit Hän on myös antanut anteeksi.

Mutta millä tavalla apostoleiden ja heidän seuraajiensa sitten tulee kaita Kristuksen laumaa? Vastaus on yksinkertainen: jakamalla Hänen pyhää sanaansa ja Hänen asettamiaan sakramentteja.

Toki Jumalan sanan saarna on tarkoitettu paitsi Kristuksen lampaille myös kaikille niille, jotka eivät vielä ole lampaita Hänen laumassaan! Heille, jotka eivät vielä ole päässeet Kristuksen kirkkolaumaan ja siellä annettavan ravinnon osallisuuteen, heille Herra käskee apostoleitaan opettamaan Hänen sanaansa. Heille Jumalan lain sana osoittaa, että kaikki ihmiset ovat poikenneet pois Jumalan tahdosta ja kelvottomiksi käyneet. Kukaan ei tee sitä, mikä on hyvää Jumalan edessä. (Ps. 14:3) Siksi kukaan ihminen ei luonnostaan voi pitää kaikkivaltiasta Jumalaa taivaallisena Isänään saati tulla Hänen luokseen. Tämä on mahdollista vain Kristuksen Jeesuksen kautta, uskossa Häneen (Joh. 14:6b). Mutta kun laki on tällä tavalla saanut tehdä tehtävänsä, kun se on osoittanut ihmiselle hänen syntinsä ja mahdottomuutensa Jumalan edessä, silloin apostolien tehtävänä on saarnata myös evankeliumia. Tämä hyvä ja iloinen sanoma kuuluu näin: Elämässään ja kuolemassaan Jumalan Poika Kristus on hankkinut koko maailmalle täydellisen lunastuksen sen kaikista synneistä! Hänen lunastustyönsä kautta meille ihmisille hankittua vanhurskautta tarjotaan nyt lahjaksi sanassa ja pyhässä kasteessa. Se kaikki on nyt tarjolla syntisille, yksin Jumalan armosta! (Room. 3:24) Näin Kristuksen lauman kaitsijoiden työ ja heille uskotut kaitsentavälineet liittyvät aina myös lähetystyöhön, toisin sanoen siihen, että uusia ihmisiä kutsutaan ja otetaan sisään Kristuksen laumaan (vrt. Matt. 28:16–20).

Mutta kuten sanottu, uusien ihmisten tuleminen laumaan edellyttää sitä, että ensin on olemassa lauma. Tämä Kristuksen lauma pysyy elossa nimenomaan siten, että Herra käskee apostoleitaan kaitsemaan ja ravitsemaan sitä tällä samalla pyhällä sanallaan. Myös näille Kristuksen lampaille tulee Hänen alipaimentensa saarnata Jumalan lakia. Näin on siksi, että vaikka Kristus on jo vapauttanut uskovat kristityt lain kirouksesta ja pakosta, ei heidän silti ole määrä olla ilman lakia. Pikemminkin Kristus on lunastanut heidät juuri sitä varten, että he syventyisivät Jumalan lakiin päivin ja öin. Toiseksi Jumalan laumaa tulee kaita lain sanalla myös siitä syystä, että vaikka kristityt ovatkin uudestisyntyneitä, ei uudestisyntyminen ja uudistus ole tässä maailmassa vielä täydellistä, vaan vasta alullaan. Onhan tämän elämän aikana kristityissäkin vielä jäljellä myös vanha Aadam, liha. Se haluaisi saada heidät – Kristuksen lampaat – lakkaamaan Ylipaimenen äänen kuulemisesta, poikkeamaan pois Hänen johdattamaltaan tieltä, erkaantumaan laumasta. Kristus ei kuitenkaan tahdo, että tämän vanhan Aadamin annetaan noudattaa omaa tahtoaan. Siksi Hän tahtoo, että vanha Aadam on sekä lain kehotuksin ja uhkauksin, että tarvittaessa myös rangaistuksin pakotettava seuraamaa Hengen johdatusta ja antautumaan Hänen vangikseen. (Yksimielisyyden ohje. Tiivistelmä. 6. Lain kolmas käyttö, 1, 3.)

Joskus voi kyllä käydä niinkin, että joku lampaista erkanee laumasta. Seurakunnan kaitsijan tulee henkilökohtaisesti etsiä kaikkia tällaisia hukkaan joutuneita ja kutsua heitä takaisin laumaan. Jos joku lampaista eksyy kokonaan pois uskon tieltä, silloin paimenelta vaaditaan paljon vaivannäköä, kestävyyttä ja kärsivällisyyttä. Ketään ei nimittäin voi eikä saa yrittää palauttaa takaisin oikeaan uskoon ja Kristuksen seurakuntaan väkisin tai pelottelemalla. Tähänkin Kristus on antanut välineeksi pyhän sanansa, jonka oikealla jakamisella Hän tahtoo kuuluttaa kutsua takaisin yhteyteensä – osoittamalla, että kukaan syntinen ihminen ei voi pelastua ilman yhteyttä Kristukseen sekä Hänen laumaansa.

Mutta sitten kun lakia on saarnattu, Kristus haluaa alipaimentensa välityksellä jakaa rakkaille lampailleen myös evankeliuminsa. Hän itse jakaa sen sananpalvelijoidensa suun kautta pyhässä sanassaan ja sen saarnassa. Pienille karitsaisille se jaetaan yksinkertaisessa katekismusopetuksessa – jos kohta aikuisetkin ovat aina katekismusopetuksen tarpeessa!  Kristus jakaa evankeliuminsa myös sananpalvelijoidensa käsien kautta pyhänä kasteena sekä ruumiinsa ja verensä sakramentissa. Tämä Kristuksen evankeliumi on ihana ravinto Kristuksen lampaille. Siinä Hän on itse läsnä ja ruokkii rakkaansa, itsessään nälkään nääntyvät. Siinä Hän ruokkii heidät omalla itsellään, elämän Leivällä, joka tulee alas taivaasta ja antaa heille osallisuuden iankaikkiseen elämään (Joh. 6:33, 35). Evankeliumissaan Herra tuo omilleen veden, iankaikkisen elämän. Niin kuin vesi juotaessa valuu janoon nääntyvän juojan ruumiiseen ja virvoittaa sen, niin Herra Jeesuskin tahtoo evankeliumissaan antaa itsessään janoon nääntyville lampailleen iankaikkisen elämän ja pitää sen yllä – jopa niin, että elävän veden virrat alkavat juosta Häneen uskovien sisimmästä (Joh. 7:37–38). Evankeliumi on myös lääke, jonka Herra tarjoaa niille, jotka lain lahjomaton arvio on todennut syntisairaiksi. Kristuksen laumassa tämä lääke tarjotaan Hänen lampailleen evankeliumin sanan saarnassa, syntien anteeksijulistamisessa sekä kaikkien syntien tähden kuolleen Kristuksen elävän ruumiin ja veren sakramentissa. Niiden kautta Herra itse parantaa omiensa syntisairautta ja hoitaa ne haavat, jotka synti on heihin lyönyt.

Kaikki tämä kuuluu Kristuksen asettamaan sananpalvelijan virkaan. Kuule siksi, sinä Kristuksen lammas ja karitsa: Pyydä usein, että pastori palvelisi sinua Herran lahjoilla. Juuri sitä varten hänelle on tämä virka uskottu! Pyydä häntä kylään, puhumaan itsellesi ja perheellesi, taikka muille lähimmäisillesi. Pyydä myös saada tunnustaa syntisi ja kuulla synninpäästön sanat. Vaikka asiasi tuntuisi aina olevan samakin, älä epäröi pyytää rohkeasti! Tule myös mielelläsi kirkkoon, Ylimmäisen Kaitsijasi sanan kuuloon. Ota vastaan Hänen ruumiinsa ja verensä. Näin Herra Kristus tahtoo palvella sinua ja pitää sinut aina rakkaan seurakuntalaumansa yhteydessä!

Kristuksen ristin kantajat

Evankeliumin äärellä huomaamme vielä yhden asian: Paimenen työ ei ole sellainen kunniakas virka, jonka haltijat saisivat nauttia suurta ulkoista arvonantoa. Päinvastoin, Jeesuksen ajan Israelissakin lammaspaimenen työ oli vaatimatonta ja likaista, halveksittua työtä. Sellaisena sitä taidetaan usein nykyäänkin pitää siellä, missä lampaita kasvatetaan. Tästä huolimatta paimenen työ on kuitenkin välttämätön työ, sillä ilman sitä lauma hukkuu. Sama koskee myös sitä hengellistä paimenvirkaa, jonka Jeesus tässä Pietarille ja hänen apostolisille seuraajilleen uskoo. Seurakunnan paimenen virka ei ole virka, jonka haltijat voisivat odottaa työstään mitään suurta kunniaa tai ajallista menestystä. Päinvastoin, se on likaista työtä, joudutaanhan siinä tekemisiin kaiken sen synnin ja saastan kanssa, mitä maailmassa on. Kuitenkaan Herra Kristus ei ole turhaan asettanut tätä virkaa, sillä ilman sitä Hänen laumansa joutuu hajalleen, lampaat jäävät ilman ruokaa, kuolevat hengellisesti, joutuvat kadotukseen.

Mutta on kuitenkin jotakin, mitä Kristuksen alipaimenet voivat työstään odottaa. Jeesus sanoo tässä Pietarille: ”Totisesti, totisesti minä sanon sinulle: kun olit nuori, niin sinä vyötit itsesi ja kuljit, minne tahdoit; mutta kun vanhenet, niin sinä ojennat kätesi, ja sinut vyöttää toinen ja vie sinut, minne et tahdo.” (Joh. 21:18) Tämän sanan mukaisesti Pietari saikin myöhemmin kärsiä Herransa ja Hänen evankeliuminsa tähden. Kerrotaan, että hänet ristiinnaulittiin Roomassa pää alaspäin, niin kuin hän itse oli pyytänyt saada kärsiä. Kristuksen sananpalvelijat voivat odottaa työstään ristiä, niin kuin Kirkon Ylipaimen ja Herra Jeesus itsekin kantoi ristiä. Samalla on kuitenkin lohdullista, että jos evankeliumin palvelijoita tai muita evankeliumista osallisia kohtaisikin ”ahdistus tai vaino”, se kohtaa heitä nimenomaan ”sanan tähden” (Mark. 4:17). Maailma vihaa kristittyjä. Tämä johtuu kuitenkin siitä, että se vihaa Herraa, joka on ottanut heidät omikseen. Kuitenkin Herra on luvannut sanansa palvelijoille myös palkan, kullekin oman työnsä mukaan (1. Kor. 3:8; ks. myös 1. Piet. 5:4). Ja lopulta juuri siinä missä me joudumme kadottamaan elämämme Kristuksen ja evankeliumin tähden, siinä me saamme myös pelastaa sen (Mark. 8:35).

Ylistys ylimmäiselle Paimenelle ja Kaitsijalle

Tämän evankeliumin äärellä me saamme yhdessä sanoa: Ylistetty olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä, joka on lähettänyt meille Poikansa! Hän, virheetön Jumalan Karitsa on lunastanut meidät kuoleman vallasta pyhällä elämällään, syyttömällä kärsimisellään ja ristinkuolemallaan, ja ottanut meidät lampaiksi pyhään laumaansa, Kirkkoon. Siunattu olkoon Kristuksen Kirkko, jonka Portti Hän itse on, jonka ylimmäinen Kaitsija ja Piispa Hän on, jonka elävä Leipä Hän on! Siunattuja olette te, rakkaat kristityt, kun ylimmäinen Paimen Kristus on kasteessa merkinnyt teidät pyhän ristinsä sinetillä omikseen, antanut teille Pyhän Henkensä, ja vielä kaitsee teitä sanansa sauvalla, sekä vielä valmistaa teille pöydän (Ps. 23:5), ruokkii ruumiinsa ja verensä sakramentilla! Iloitkaa ja riemuitkaa, sillä Kristuksen Jeesuksen rakkaina lampaina te saatte asua Hänen huoneessaan, Hänessä pyhitettyjen joukossa, jo nyt ja iankaikkisesti! (Ps. 23:6) Aamen.

(Saarna on pidetty Samuelin luterilaisessa seurakunnassa Lahdessa sekä Jesajan luterilaisessa seurakunnassa Jyväskylässä 30.4.2017.)

1. sunnuntai pääsiäisestä (2. vsk), Joh. 21:1–14

Ylösnousseen ihmeelliset lahjat

Jeesuksen opetuslapset olivat hämmennyksen vallassa. Heidän Mestarinsa oli piesty ja runneltu (Jes. 53:3–5). Hänet oli teloitettu mitä raaimmalla ja häpeällisimmällä tavalla, ristiinnaulitsemalla rikollisten joukossa. Mutta sitten Herra Jeesus oli jo kaksi kertaa ilmestynyt heille ylösnousseena. Hän oli jopa luvannut lähettää heidät. (Joh. 20:19–29) Sitten Hän oli taas kadonnut heidän näkyvistään. Opetuslapset ihmettelivät mitä tästä kaikesta oikein pitäisi ajatella. Mitä ylösnoussut seuraavaksi tekisi, milloin kaikki selviäisi heille?

Opetuslapset muistivat Jeesuksen ja tyhjällä haudalla ilmestyneen enkelin sanat: Herra menisi heidän edellään Galileaan. Siellä he saisivat nähdä Hänet. (Mark. 14:28; Matt. 28:7, 10) Tämä toivo sydämessään nämä miehet olivat lähteneet Jerusalemista ja matkanneet yli sata kilometriä pohjoiseen, Galileaan. He halusivat kiihkeästi nähdä Jeesuksen ja kuulla, mitä Hän sanoisi. Siksi he olivat nyt taas täällä, tutun Gennesaretin järven – toiselta nimeltään Tiberiaan järven – rannalla.

Mutta Jeesus ei heti ilmestynytkään. Pietari, toiminnan mies, ei jaksanut istuskella ja odottaa. Hän ei enää jaksanut yksin, omassa päässään koettaa ymmärtää viime päivien ihmeellisiä tapahtumia. Oli saatava tehdä jotakin konkreettista. Koska miehet olivat nyt kotiseudullaan Galileassa, ja tämä järvi oli ollut heidän työpaikkansa, ei tekemistä ollut vaikea keksiä. Yksi heistä, Johannes kirjoittaa: ”Simon Pietari sanoi heille: ’Minä menen kalaan.’” Jos Herra ei vielä tulisikaan, voisi ainakin kalastaa, niinkuin ennenkin. Muiden opetuslasten ei ollut paljoa helpompi kestää epätietoisuutta. Ja niin ”He sanoivat hänelle: ’Me lähdemme myös sinun kanssasi.’” Johannes kertoo: ”Niin he lähtivät ja astuivat venheeseen; mutta eivät sinä yönä saaneet mitään.” (Joh. 21:3)

Aamun tullessa opetuslapset olivat varmasti nälkäisiä, väsyneitä ja turhautuneita. Koko yön uurastuksesta ei ollut jäänyt mitään verkkoihin. Miehillä ei ollut kerrassaan mitään, mikä olisi helpottanut heitä heidän hämmentyneessä mielentilassaan. Mutta sitten rannalla seisoi joku, joka huusi heille. Kysymys kuului: ”Lapset, onko teillä mitään syötävää?” tai niin kuin sanat voitaisiin kääntää: ”Eihän teillä ole mitään syötävää?” Opetuslapset katsoivat veneensä pohjalle. Vastaus oli lyhyt: ”Ei.” (Joh. 21:5) Heillä ei ollut yhtään ainuttakaan kalaa.

Mitä varten Jeesus kysyi tällaista? Kyllähän Hän, kaikkitietävä Jumala tiesi opetuslasten tilanteen! Tällä kysymyksellään ”eihän teillä ole mitään syötävää?” Jeesus osoitti opetuslapsilleen, näille ihmisten kalastajiksi kutsumilleen miehille (Mark. 1:17), että evankeliumin julistustyö, siis ihmisten kalastaminen Jumalan valtakuntaan ei kävisi kalastajien omassa voimassa. Ilman Jeesusta Jumalan valtakunnan työntekijöiden ei olisi mahdollista käännyttää ketään uskon tielle. Apostolit olisivat täysin riippuvaisia siitä, että Jeesus itse olisi heidän kanssaan. Hänhän olikin kutsunut heidät ensiksi nimenomaan ”olemaan kanssansa” ja vasta sitten ”lähettääksensä heidät saarnaamaan” (Mark. 3:14). Mutta sitten myös apostolien työ oli oikeastaan Jeesuksen omaa työtä, jonka Hän itse tekisi heidän kauttaan. Toiseksi, tällä kysymyksellään ”eihän teillä ole mitään syötävää?” Jeesus osoitti opetuslapsilleen myös sen, että ilman Häntä he jäisivät itsekin elämässään aina syntiensä valtaan, siis myös hengelliseen puutteeseen ja nälkään. Ilman Jeesusta heidän hengellistä elämäänsä kuvaisi vain tyhjä toteamus: ”Ei. Ei ole.”

Mutta kun opetuslapset näin joutuivat toteamaan oman mahdottomuutensa, aivan heti Jeesus myös tarjosi ratkaisun heidän kaikkeen puutteeseensa. Herra antoi heille paljon enemmän kuin he osasivat pyytääkään. ”Hän sanoi heille: ’Heittäkää verkko oikealle puolelle venhettä, niin saatte.’” Jeesus antoi heille yltäkylläisesti: ”He heittivät verkon, mutta eivät jaksaneet vetää sitä ylös kalojen paljouden tähden.” (Joh. 21:6) Vasta nyt, nähtyään verkon niin täynnä, etteivät seitsemän raavasta miestä saaneet sitä veneeseen, Johannes ymmärsi, että rannalla seisova mies oli Herra itse. Varmaan hänen mieleensä muistui tuo aamu jo pitkän aikaan sitten, jona opetuslapset olivat koko yön turhaan kalastaneet tällä samalla järvellä. Silloinkin oli Jeesus aamulla antanut heille valtavan kalansaaliin. Silloin Herra oli myös luvannut Simon Pietarille, että tekisi Hänestä ihmisten kalastajan. Kaikki nuo miehet olivat seuranneet Jeesusta. (Luuk. 5:1–11) Ja nyt, tänä aamuna tapahtui taas samanlainen ihme! Kuka muu kuin Herra Jeesus voisi tehdä tämän kaiken?

Näin tulevat apostolit saivat muistuttaa mieleensä, että Herra paitsi voisi myös tahtoisi antaa heille suuren saaliin. Nyt heidän verkkonsa nosti vedestä valtavan saaliin, sata viisikymmentä kolme kalaa. Samalla tavoin nämä samat apostolit saisivat pian evankeliumin verkoilla ja kasteen vedestä nostaa tuhansia ja taas tuhansia ihmisiä sisälle Jumalan valtakuntaan. Nyt nämä miehet saivat ihmetellen iloita suuresta saalista, jonka Herra heille antoi. Samalla tavoin, kun evankeliumin valo apostolien saarnan kautta kohta loistaisi kuoleman varjon maassa asuville ja Herra näin lisäisi kansaansa valtavasti, apostolit ja koko Jumalan seurakunta saisi iloita Hänen edessään, ”niinkuin elonaikana iloitaan, niinkuin saaliinjaossa riemuitaan.” (Jes. 9:1–2)

Mutta Jeesus antoi opetuslapsilleen vielä muutakin: Kun miehet pääsivät rantaan, Jeesus odotti heitä siellä. Herra oli valmistanut heille aterian jo ennen, kuin yhtään kalaa tuosta ihmeellisestä saaliista oli edes saatu maihin. Hän tarjosi heille valmiina kaiken, mitä he puutteeseensa tarvitsivat. Eikä Herra ainoastaan valmistanut ateriaa oppilailleen, vaan Hän myös toimi itse tarjoilijana! Lempeästi Hän sanoi nälkäisille ystävilleen: ”Tulkaa syömään aamiaista.” (δεῦτε ἀριστήσατε – Joh. 21:12a) Lävistetyillä käsillään kuoleman voittanut Herra tarjoili tuon ihmeenomaisesti valmistamansa kala- ja leipäaterian. Niin kaikki seitsemän nälkäistä kalastajaa saivat vatsansa täyteen. Näin he saivat oppia, että kaikki heidän tarpeensa, niin ajalliset kuin hengellisetkin, olivat Herran käsissä, ja että Hän myös tahtoi ne armossaan täyttää.

*

Rakkaat ystävät! Tänäänkään ei Jumalan seurakunnan tai sen paimenten ole mahdollista tehdä evankeliumin työtä ilman Jeesusta. Omassa voimassamme meistä kukaan ei voi kalastaa yhtään ainutta ihmistä Jumalan valtakuntaan. Asia on aivan niin kuin Jeesus toisessa kohdassa opetuslapsilleen sanoo: ”sillä ilman minua te ette voi mitään tehdä.” (Joh. 15:5) Jo yhden ihmisen pelastuminen Jumalan valtakuntaan on aina valtava ihme, jonka Kirkon Herra itse saa aikaan sanansa ja pyhän kasteen kautta. Mutta tämän ihmeellisen työnsä Hän myös haluaa tehdä, eikä ainoastaan yhden ihmisen kohdalla. Hänhän sanoo apostoleilleen: ”Menkää kaikkeen maailmaan ja saarnatkaa evankeliumia kaikille luoduille. Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu” (Mark. 16:15–16a). Herra tahtoo, että valtavan suuret joukot, aivan kaikki ihmiset kaikista kansoista saisivat tulla nostetuksi kasteen vedestä Hänen kirkkolaivaansa. Meidän tehtävämme on vain heittää evankeliumin verkot maailman mereen, sinne, mihin Hän on meitä kutsunut ne heittämään – esimerkiksi Lahden kaupunkiin ja sen ympäristöön! Pitäkäämme esillä Jumalan väärentämätöntä sanaa niillä paikoilla, joille Herra on meidät itse kunkin asettanut elämään ja työskentelemään. Silloin Hän saa itse tehdä työnsä juuri niin, kuin Hän hyväksi näkee.

Toiseksi: Ilman Jeesusta myös me itse jäämme aina puutteeseen. Ilman Jeesusta ei sinulla eikä minulla ole mitään, mikä voisi täyttää meidän hengellisen ravinnontarpeemme. Ilman Jeesusta meillä ei ole mitään toivoa, vaan elämme Jumalan lain tuomion alla. Omin neuvoinemme me olemme vain syntiset ja mahdottomat Jumalan edessä, emme pysty tulemaan kelpaaviksi Hänelle. Kaikkeen, mitä Jumalan pyhyys sinultakin edellyttää ja vaatii, sinun on vastattava opetuslasten tavoin: ”Ei ole.” Mutta Jeesus onkin tullut sinun syntiesi sovitukseksi. Hän, synnitön Jumalan Poika on kumartunut ristille asti, että voisi antaa kaikki syntisi anteeksi, lukea sinut verensä tähden vanhurskaaksi. Hän on myös ”noussut kuolleista, esikoisena kuoloon nukkuneista” (1. Kor. 15:20), että meillä olisi ylösnousemus ja iankaikkinen elämä Hänessä. Tänään tämä anteeksiantamuksen ja pelastuksen armo on tarjolla meille kaikille syntisille. Herra Jeesus on täydellisesti lunastanut sinut, ja tahtoo antaa sinulle yltäkylläisesti. Niin kuin rannalle tulleet opetuslapset, niin sinäkin saat nyt tulla sinne, missä Jeesus on. Saat tulla tänne Jumalan sanan kuuloon, sanan, jossa Herra Jeesus itse tulee sinun luoksesi ja palvelee sinua. Saat tulla tänne alttarille, missä Herramme tarjoaa meille elävän ruumiinsa ja verensä ehtoollisessa. Lempeästi Hän sanoo meille, ystävilleen: ”Tulkaa, sillä kaikki on jo valmiina.” (Luuk. 14:17) Lävistetyillä käsillään Hän, kuoleman voittanut Herra itse tarjoilee tämän ihmeellisen pelastuksen aterian. Niin me kaikki itsessämme nälkäiset ja puutteessa olevat saamme tulla täytetyiksi Hänen hyvyyksistään. Kaikki meidän tarpeemme ovat Herran käsissä, mutta Hän myös tahtoo ne armossaan täyttää.

*

Hiljennymme rukoukseen: Ylösnoussut Herra, Jeesus Kristus, joka ilmestyit Sinua odottaville oppilaillesi! Kiitos, että pyhässä sanassasi ilmestyt tänään meillekin. Kiitos siitä, että Sinulta me saamme armosta kaiken sen ravinnon, mitä elääksemme tarvitsemme. Kiitos siitä, että Sinun hallussasi on myös kaikki se työ, mihin opetuslapsesi – seurakunnan ja sen paimenet – olet halunnut lähettää. Auta meitä, että seurakuntana toteuttaisimme antamaasi lähetystehtävää tahtosi mukaan. Auta, että saisimme yhdessä iloita siitä pelastuksesta, jonka sinä sanasi ja kasteen kautta ihmisille tuot. Tee meissä työtäsi Pyhän Henkesi kautta, että uskossa odottaisimme myös Sinun paluutasi, ilmestymistäsi kunniassa. Tätä kaikkea rukoilemme Sinun pyhässä nimessäsi. Aamen.

(Saarna on pidetty Samuelin luterilaisessa seurakunnassa Lahdessa 23.4.2017.)

Pääsiäispäivä (2. vsk), 1. Kor. 15:12–22

Kristus nousi kuolleista, että me nousisimme kuolleista!

Jeesuksella oli todella huono päivä. Hänet naulittiin ristille. Voisi ajatella, että noin kauheana päivänä Jeesus ei varmaan pystyisi auttamaan ketään. Mutta oman kärsimyksensä keskellä hän kuitenkin huomasi, että sai kärsiä toisen ihmisen kanssa, toisella ristillä riippuvan ryövärin kanssa. Tämä mies pyysi Jeesukselta apua. Ja niin Jeesus sanoikin tälle ryövärille: ”tänä päivänä pitää sinun oleman minun kanssani paratiisissa.” Tämä on valtavan voimallinen ilmaisu, jolla Jeesus tahtoo opettaa sinullekin, että silloin kun sinulla on oikein paha päivä ja kun kärsit, et kuitenkaan enää keskittyisi itseesi, vaan auttaisit toista samalla tavalla kärsivää. Niin voit auttaa myös itseäsi omassa kärsimyksessäsi.

Tällä tavalla opettaa erään amerikkalaisen, monituhathenkisen megakirkon pastori. Saarnassaan Jeesuksen seitsemästä sanasta ristillä hän ohittaa lähes täydellisesti sen varsinaisen syyn, mitä varten meidän Herramme Jeesus kärsi ja kuoli. Tämä kuuluisa pastori kyllä mainitsee ohimennen, että Jeesus naulittiin ristille meidän syntiemme tähden. Hän kuitenkin antaa ymmärtää, että pitkäperjantain kauhean tapahtuman pääasia on toisaalla. Pääasia Jeesuksen kärsimyksessä on kuulemma siinä, minkälaisia elämänohjeita Herra meille näissä ristillä lausumissaan sanoissa antaa.

Rakkaat kristityt, voitteko kuvitella, että tällaista opetusta pidetään kristillisenä saarnana? On suorastaan pöyristyttävää, että kristillisiksi itseään kutsuvissa kirkkokunnissa voidaan näin räikeällä tavalla ohittaa kristillisen uskon keskeisimmät perustotuudet. Totta kai Jeesus täydellisessä elämässään on meille kristityille myös elämän esikuva. Mutta hyvänen aika, eihän Herra Kristus ole ensisijaisesti tullut meille joksikin motivoivaksi oikean elämän saarnamieheksi. Ei Hänen ensisijaisena tehtävänään ollut vielä ristin puullakin antaa meille lainomaisia ohjeita hyvään elämään maailmassa. Ystävät, karttakaa tällaista pyhän Raamatun vääristelyä! Vaikka nimittäin tällaista opetusta tuhatpäisin joukoinkin ylistettäisiin tai trendikkäissä televisiolähetyksissäkin levitettäisiin, tämä on kuitenkin väärää oppia. Se on oppia, josta Pyhä Henki päivän epistolassa varoittaa: ”Jos olemme panneet toivomme Kristukseen ainoastaan tämän elämän ajaksi, niin olemme kaikkia muita ihmisiä surkuteltavammat” – tai niin kuin voitaisiin myös kääntää: säälittävämmät (kr. ἐλεεινός eleeinos – 1. Kor. 15:19).

Jumalan sana opettaa Jeesuksen kärsimyksestä ja kuolemasta toisin: Ensiksi, me kaikki ihmiset, jotka Aadamin lankeemuksen jälkeen olemme luonnollisella tavalla syntyneet, olemme syntyneet synnissä. (Vrt. Augsburgin tunnustus. II Perisynti, 1.) Siksi me kaikki olimme luonnostamme myös kuolleet rikoksiimme ja synteihimme (Ef. 2:1), ansainneet ikuisen kadotuksen. Nyt juuri sen vuoksi Jumala rakkaudessaan lähetti ainokaisen Poikansa meidän luoksemme, ihmiseksi. Tosi Jumalana ja tosi ihmisenä Jeesus Kristus eli täydellisen ja synnittömän elämän. Hän oli tosin ”kaikessa kiusattu samalla lailla kuin mekin”, mutta ”kuitenkin ilman syntiä.” (Hepr. 4:15) Jumala rakasti sinua ja minua – syntisiä ihmisiä – niin paljon, että aivan teki tämän vanhurskaan Poikansa synniksi meidän synnistämme, ”että me hänessä tulisimme Jumalan vanhurskaudeksi.” (2. Kor. 5:21) Sen vuoksi Jeesus Kristus kärsi ja kuoli. Hän kantoi meidän kaiken syntimme ”ruumiissansa ristin puuhun, että me, synneistä pois kuolleina, eläisimme vanhurskaudelle”, ja että Hänen haavojensa kautta me olisimme parannetut (1. Piet. 2:24).

Mutta sitten sana opettaa muutakin: Herra Jeesus kuoli, mutta ei kuitenkaan jäänyt kuolemaan! Epistolasta kuulimme pääsiäisen ihanan ilosanoman: ”Mutta nytpä Kristus on noussut kuolleista, esikoisena kuoloon nukkuneista.” (1. Kor. 15:20) Kuulitko sinäkin, rakas ystävä? Kristus nousi kuolleista! Hän nousi kuolleista aivan todellisesti, ruumiillisesti, kirkastetussa ylösnousemusruumiissa, johon kuolemalla ei ole enää mitään valtaa. Ja vielä sana sanoo muutakin: Herra Jeesus on näin noussut ”esikoisena kuoloon nukkuneista”, toisin sanoen ensimmäisenä niistä, jotka ovat kuolleet. Tämä tarkoittaa, että Jeesuksen ylösnousemus koskee muitakin kuin Häntä itseään. Se koskee meitäkin! Kun nimittäin Jumala ja ihminen Jeesus Kristus on ruumiillisesti noussut kuolleista, voi myös meillä ruumiillisilla ja kuolevilla ihmisillä – vaikka kuolisimmekin – olla uskon kautta elämä Hänessä. Jeesus itse toisessa kohdassa lausuukin, ettei yksikään, joka elää ja uskoo Häneen, ikinä kuole. (Joh. 11:25–26) Tästä Pyhä Henki sanoo vielä, niin kuin kuulimme: ”Sillä koska kuolema on tullut ihmisen kautta, niin on myöskin kuolleitten ylösnousemus tullut ihmisen kautta. Sillä niinkuin kaikki kuolevat Aadamissa, niin myös kaikki tehdään eläviksi Kristuksessa” (1. Kor. 15:21–22). Tämä on pyhän Raamatun ihana ja evankelinen opetus siitä, miksi Jeesus Kristus kärsi, kuoli ristillä ja nousi ylös kuolleista.

*

Kristuksen uhrikuolema ja ylösnousemus ovat siis kristillisen uskon kannalta luovuttamattoman tärkeitä asioita. Siksi meidänkin seurakunnissamme aivan oikein halutaan pitäytyä näihin historiallisiin tosiasioihin ja niitä saarnata. Myös keskenämme me mielellämme puhumme Kristuksen kuolemasta ja ylösnousemuksesta, sekä tunnustamme uskovamme niihin. Mutta eikö samalla voi olla niinkin, että suullamme kyllä helposti tunnustamme tätä uskoa, mutta paljon vaikeammin hyväksymme sen sydämessämme? Näin voi olla siksi, että Kristuksen ylösnousemuksen hyväksyminen merkitsee myös sen hyväksymistä, että tätä ylösnousemusta aivan todella myös tarvitaan johonkin. Me tarvitsemme ylösnousemusta! Ja kuitenkin, etkö sinäkin – vaikka kyllä tunnustat uskosi ylösnousemukseen – kuitenkin usein elä aivan niin kuin eläisit ikuisesti? Etkö usein unohda, tai jopa halua unohtaa, että elämäsi tässä ajassa on rajallinen ja päättyy kerran, jos Herran tulo vielä viipyy? Etkö helposti unohda, että juuri sinä olet kuoleva ihminen, joka tarvitset sitä, että pääset osalliseksi Kristuksen ylösnousemuksesta? Ja kun tämän unohdat, etkö sinäkin näin ole vaarassa tehdä Kristuksesta ainoastaan tämän elämäsi aikaisen auttajan tai johdattajan? Etkö sinäkin näin ole vaarassa panna toivosi Häneen ainoastaan tämän elämän ajaksi?

Mutta mikäli Jumala ei ehdi ensin lähettää Poikaansa kirkkaudessa takaisin tuomitsemaan eläviä ja kuolleita, sinä kuolet. Tämä koskee juuri sinua, olit sitten vielä lapsi, nuori tai jo elämässä kokeneempi. Et nimittäin voi tietää Jumalan sinulle säätämää ajan määrää. Toimita siis jo nyt asiasi niin, että voit olla valmis lähtemään tästä ajasta. On kristillisen rakkauden mukaista, että varsinkin me aikuiset ja varttuneemmat järjestämme ajallisen elämän asioitamme niin, että kaikki on lähimmäistemme kannalta parhain päin sitten, kun itse olemme lähteneet tästä ajasta. (2. Kun. 20:1) Kuitenkin parhaiten sinä valmistaudut kuolemaasi juuri siten, että uskot pääsiäisen ihanan evankeliumin – eikä ainoastaan noin niin kuin periaatteessa, vaan aivan omalle kohdallesi: Kristus Jeesus on kuollut ja noussut myös ylös kuolleista. Näin Hän on tehnyt juuri sitä varten, ettet sinä, Hänelle kovin rakas ihminen jäisi syntiesi ja kuolemasi valtaan, vaan että saisit kaikki syntisi anteeksi, sekä sitten myös saisit kerran nousta ylös kuolleista ja elää ikuisesti Hänen kanssaan!

*

Aina toki on myös niitä ihmisiä, jotka väittävät, ettei kuolleitten ole mahdollista nousta ylös kuolleista. Jopa jotkut niistäkin, jotka väittävät olevansa kristittyjä tai kirkon opettajia, puhuvat sellaista, niin kuin apostoli tässä sanookin: ”kuinka muutamat teistä saattavat sanoa, ettei kuolleitten ylösnousemusta ole?” (1. Kor. 15:12) Totta kai ylösnousemus onkin sellainen ihme, joka ylittää meidän inhimillisen ymmärryksemme. Se on jotakin, mihin me saamme Jumalan varman sanan perusteella uskoa.

Mutta entä jos epäilykset tai epäuskoiset ajatukset valtaavat sinun mielesi tässä asiassa? Kysy silloin itseltäsi: Missä sinä olit sata vuotta sitten? Ei sinua ollut, ja kuitenkin nyt sinä olet siinä, aivan elävänä. Miten sinä olet niin pienestä ja mitättömältä näyttävästä alusta voinut kasvaa tuollaiseen kokoon ja kauneuteen? Jumala, joka kutsuu olemattomat kuin oleviksi (Room. 4:17), on sinut luonut. Eikö Hän siis voisi nostaa ylös myös sen, joka on jo ollut olemassa, mutta joka sitten on kuollut? Katso vaikka viljapeltoa: Joka vuosi Jumala nostaa maasta ylös vehnän, jonka jyvät kylvetään maahan ja jotka myös kuolevat maan mullassa. Tämän Hän tekee meidän tähtemme, että meillä olisi ruokaa. Olisiko Herralle sitten vaikeaa nostaa ylös niitä, joiden tähden Hän itse nousi ylös kuolleista? Tai katso vaikka puita: Näin keväällä puut ovat jo kuukausien ajan olleet ikään kuin hengettömiä ja lehdettömiä. Kuitenkin talven mentyä Jumala herättää ne kaikki taas ikään kuin kuolleista elämään. Eikö Hän siis voisi nostaa meitä ihmisiä kuolleista elämään? Tai muistat ehkä Mooseksen sauvan, joka Jumalan päätöksestä muuttui käärmeeksi, toisin sanoen omalle luonnolleen vieraaksi olennoksi (2. Moos. 4:3). Etkö sitten sinä ihminen voisi kuoltuasi palautua ennalleen, elämään sitä elämää, johon Jumala oli sinut luomistyössään tarkoittanutkin? Rakas ystävä, älä kuuntele niitä ihmisiä, jotka sanovat, ettei tämä ruumiimme voi nousta ylös kuolleista. Kyllä se voi nousta, koska ”Kristus on noussut kuolleista, esikoisena kuoloon nukkuneista.” Tästä todistaa Jesajakin, joka Pyhässä Hengessä sanoo: ”Mutta sinun kuolleesi virkoavat eloon, minun ruumiini nousevat ylös.” (Jes. 26:19) Myös Daniel saarnaa, että ”monet maan tomussa makaavista heräjävät, toiset iankaikkiseen elämään, toiset häpeään ja iankaikkiseen kauhistukseen.” (Dan. 12:2) Tällä tavalla ylösnousemus kuolleista koskee kaikkia ihmisiä, mutta ylösnousemuksesta ei kuitenkaan seuraa kaikille samaa. Kun Kristus tulee kerran takaisin tuomitsemaan eläviä ja kuolleita, silloin kaikki ihmiset saavat kyllä uudistetun ylösnousemusruumiin. Kuitenkin ne, jotka elämänsä aikana ovat uskossa panneet toivonsa Kristukseen, saavat tämän ylösnousemusruumiin elääkseen iankaikkisesti Jumalan yhteydessä Hänen kaikkien pyhiensä kanssa. Sen sijaan ne, jotka ovat kuolleet epäuskossa, saavat tämän ylösnousemusruumiin kärsiäkseen iankaikkisesti syntiensä rangaistusta, koska heille ei ollut kelvannut se anteeksiantamus ja elämä, joka yksin Kristuksessa on.

Rakkaat kristityt! Kristus Jeesus, meidän Vapahtajamme on noussut kuolleista! Kuulkaamme nyt Hänen pyhää ja eläväksi tekevää sanaansa. Ottakaamme uskossa vastaan Hänen evankeliuminsa. Niin me saamme tämän maailman synnin ja kuoleman keskelläkin iloita: Meillä on kaikki se, minkä Hän on meille täydellisessä lunastustyössään hankkinut. Meillä on kaikkien syntiemme anteeksiantamus, meillä on vanhurskaus, osallisuus ylösnousemuksesta ja iankaikkisesta elämästä! ”Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä.” (Joh. 3:16) Aamen.

(Saarna on pidetty Samuelin luterilaisessa seurakunnassa Lahdessa 16.4.2017.)

Hiljaisen viikon keskiviikko (2. vsk), Joh. 19:1–16

Kansan ääni ja Jumalan ääni

Kärsimysviikon keskiviikon evankeliumi puhuu meille Jeesuksen tuomitsemisesta kuolemaan. Kuulemme, millä perusteella tämä tuomitseminen tapahtui.

Ylipapit ja heidän palvelijansa olivat nyt tuoneet Jeesuksen Pilatuksen luo, että tämä tuomitsisi Jeesuksen kuolemaan. Maaherra oli yrittänyt tehdä heille tiettäväksi, ettei löytänyt Jeesuksesta mitään syytä, jonka vuoksi Hänet tulisi tuomita (Joh. 18:38). Kun tämä ei kuitenkaan vakuuttanut juutalaisia, Pilatus antoi nyt Jeesuksen ruoskittavaksi, kidutettavaksi ja pilkattavaksi (Joh. 19:1–3). Hän toivoi, että tämä riittäisi noille murhanhimoisille johtomiehille. Silloin myös maaherra saisi viimeisen sanan Jeesuksen asiassa. Vielä uudestaankin Pilatus yritti saada äänensä kuuluviin (Joh. 19:4–5, 6b), koettipa jopa päästää Jeesuksen vapaaksi (Joh. 19:12).

Ylipapit ja heidän palvelijansa eivät kuitenkaan antaneet periksi. Heidän vaatimuksensa vain voimistui: ”Ristiinnaulitse, ristiinnaulitse!” (Joh. 19:6) Kun johtajat aloittivat tämän huudon, oli siihen helppo muidenkin yhtyä. Käskynhaltijan arvovallallaan Pilatus olisi toki voinut ratkaista Jeesuksen asian aivan miten tahtoi. Mutta häntä vastassa olevien ihmisten määrä oli niin suuri ja tämän joukon huuto niin raivoisa, että hän alkoi pelätä entistä enemmän. Varmaankin Pilatus oli jo ennen tätä hätkähtänyt kiinniotetun Jeesuksen pelotonta, vakaata olemusta. Maaherraa huoletti myös hänen vaimonsa lähettämä viesti, jossa tämä varoitti häntä puuttumasta tähän vanhurskaaseen mieheen (Matt. 27:19). Ja nyt juutalaiset vielä vetosivat lakiinsa, jonka mukaan Jeesus, joka sanoi itseään Jumalan Pojaksi, oli tuomittava (Joh. 19:7). He jopa pelottelivat Pilatusta sillä, että tämä tekisi itsensä keisarin viholliseksi, ellei surmauttaisi miestä, joka kutsui itseään kuninkaaksi (Joh. 19:12). Pilatus pelkäsi. Hänellä oli kaksi vaihtoehtoa: joko hän uhraisi syyttömän Jeesuksen tai itsensä. Kansan äänen vuoksi hän oli jättänyt Jeesuksen vangituksi ja päästänyt murhamiehen vapaaksi (Joh. 18:38–40). Nyt hän kansan äänen vuoksi luovutti lopulta Jeesuksen heille myös ristiinnaulittavaksi (Joh. 19:16).

*

Näin siis kansan ääni sai vallan, ja roomalainen päällikkökin alistui kuulemaan sitä. Mutta missä nyt oli Jumalan ääni? Kun Jeesusta oli tutkittu, Hän oli puhunut totuuden itsestään: Hän oli Kuningas, jumalallinen Kuningas. Tämä totuuden ääni ei ollut kuitenkaan kelvannut Pilatukselle kelvannut. (Joh. 18:36–38a) Siksi Jumalan ääni nyt vaikeni. Jeesus sanoi enää vain yhden asian. Hän muistutti vallallaan ylpeilevää maaherraa siitä, että tämä oli saanut kaiken hallintavaltansa Jumalalta. Ilman tätä hänellä ei olisi ollut yhtään mitään. (Joh. 19:11; vrt. Room. 13:1) Muuten Jeesus ei puolustellut itseään, ei koettanut päästä vapaaksi. Jumalan suunnitelma oli täyttymässä, Kristuksen oli kuoltava. Siksi Hän vaikeni. Oikeastaan juuri vaietessaan Herra saarnasi Jumalan pelastustahdon toteutumista, sitä, mistä Pyhä Henki oli edeltä sanonut Jesajan suulla: ”Häntä piinattiin, ja hän alistui siihen eikä suutansa avannut; niinkuin karitsa, joka teuraaksi viedään, niinkuin lammas, joka ääneti keritsijäinsä edessä, niin ei hän suutansa avannut. Ahdistettuna ja tuomittuna hänet otettiin pois, mutta kuka hänen polvikunnastaan sitä ajatteli? Sillä hänet temmattiin pois elävien maasta; minun kansani rikkomuksen tähden kohtasi rangaistus häntä.” (Jes. 53:7–8)

Ihmeellinen on tämä Jumalan armollinen pelastussuunnitelma! Kun ihmiset mielivallassaan ja valheellisuudessaan huusivat murhaa Jeesukselle, Jumalalla oli varaa vaieta. Kaikkivaltiudessaan Herra nimittäin käytti juuri näitä ihmisten demonisia juonia oman iankaikkisen suunnitelmansa toteuttamiseksi. Hän käytti heidän epäjumalanpalvelustaan meidän epäjumalanpalveluksemme sovittamiseksi. Hän käytti heidän murhanhimoaan ja valheellisuuttaan meidän murhanhimoisuutemme ja valheellisuutemme sovittamiseksi. Hän käytti heidän syntiään meidän koko syntivelkamme sovittamiseksi. Kristus onkin nyt täydellisesti suorittanut meidän lunastuksemme. Tämän Hän on tehnyt paitsi pyhässä elämässään myös juuri tässä syyttömässä kärsimyksessään ja tuskallisessa kuolemassaan.

*

Sinä olet varmasti huomannut, miten myös nykypäivänä usein juuri kansanpaljouden äänen annetaan vaikuttaa suuriin ratkaisuihin. Monet kansojen johtajista aivan aktiivisesti ajavat agendaa, jonka mukaan se, mitä kansa milloinkin pitää yleisesti hyväksyttävänä, tulisi hyväksyä myös yhteiskunnan virallisissa päätöksissä. Päättäjissä on toki myös niitä, jotka koettavat sanoa ääneen, että kaikki se ei automaattisesti ole kestävää, mitä kansan suuri joukko haluaa. Heidän asemansa ei usein kuitenkaan ole helppo; ei ole helppoa asettua puolustamaan näkökantaa, jota kukaan muu ei puolusta. Siinä monelle käykin niin kuin Pilatukselle: Pelko voittaa. Pelko yksin jäämisestä tai jopa oman turvallisuuden vaarantumisesta voittaa totuuden äänen. Siksi niin monet suoranaisiin valheisiin perustuvat kansalaismielipiteet ulottavat vaikutuksensa kansakuntien päättäjiin.

Tätä asiaa ei saa ymmärtää väärin: kansalaisten äänellä on toki oma tärkeä paikkansa, esimerkiksi yhteiskunnallisia päättäjiä valittaessa. Samalla on kuitenkin todettava, että on vahingollista ja suoranainen synti, jos aletaan kuulla enemmän ihmistä kuin Jumalaa (vrt. Ap. t. 4:19), ja valhetta aletaan väittää totuudeksi sillä perusteella, että niin monet sitä kannattavat. Muun muassa juuri tästä syystä kristillinen kirkko onkin alusta asti rukoillut kansojen johtajien ja päättäjien puolesta, että yhteiskunnallisessa päätöksenteossa tapahtuisi Jumalan hyvä tahto. Tämä on myös meidän tärkeä tehtävämme Jumalan seurakuntana.

Mutta oletko sinä, rakas kristitty, huomannut, että taipumus kuunnella ihmisen ääntä enemmän kuin Jumalan ääntä löytyy paitsi ulkona maailmasta myös sinun omasta sydämestäsikin? Oletko huomannut, miten sinussa oleva lihallinen mieli himoitsee yhä uudelleen juuri sitä Jumalan sanan vastaisuutta, jonka vuoksi Kristus on joutunut tuomittavaksi kärsimykseen ja kuolemaan? Jumala varjelkoon, ettemme me langenneisuudessamme joutuisi niiden joukkoon, joista sana sanoo: ”Sillä mahdotonta on niitä, jotka kerran ovat valistetut ja taivaallista lahjaa maistaneet ja Pyhästä Hengestä osallisiksi tulleet ja maistaneet Jumalan hyvää sanaa ja tulevan maailmanajan voimia, ja sitten ovat luopuneet taas uudistaa parannukseen, he kun jälleen itsellensä ristiinnaulitsevat Jumalan Pojan ja häntä julki häpäisevät.” (Hepr. 6:4–6)

Rakas ystävä, tee parannus Jumalan sanan vastaisuudestasi ja synnistäsi. Kun Jumalan totuudellinen sana osoittaa sinun syntisi ja lankeemuksesi, ja kun ne sinua kauhistavat, älä jää yrittämään salata niitä Jumalalta. Älä paaduta sydäntäsi. Tunnusta pikemminkin syntisi heti Jumalalle! (Sananl. 28:13–14) Ja turvaa sitten myös uskossa Kristukseen! Usko Kristukseen, joka rakkaudesta sinuun ei puolustellut itseään. Usko Häneen, joka täydellisen kuuliaisena Isän tahdolle ääneti kantoi koko sinun syntivelkasi ja sen piinallisen rangaistuksen ruumiissansa ristinpuuhun. Näin Hän teki, että sinäkin, synneistä pois kuolleena, eläisit vanhurskaudelle. Haavoissaan Jeesus Kristus on hankkinut sinulle syntien anteeksiannon ja parantumisen. (1. Piet. 2:24) Usko Häneen, niin se kaikki on sinun iankaikkisesti. Silloin saat kuulla Jumalan äänen, joka sanoo: Sinä saat ”lahjaksi vanhurskauden hänen armostaan sen lunastuksen kautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa.” (Room. 3:24) Aamen.

(Ahtisaarna Samuelin luterilaisessa seurakunnassa Hollolassa 12.4.2017.)

Hiljaisen viikon tiistai (2. vsk), Joh. 18:28–40

Ihmisten valhe ja Jumalan totuus

Kärsimysviikon tiistain evankeliumi puhuu Jeesukseen kohdistuneesta tutkinnasta oikeusistuimen edessä. Tässä tutkinnassa tulee esiin kaksi eri näkökulmaa samaan asiaan: ihmisten valheellisuus ja Jumalan totuus. Ennen kuin katsomme tarkemmin, mitä tuossa oikeudenkäynnissä puhuttiin, palauttakaamme vielä lyhyesti mieleen, mitä tätä ennen oli tapahtunut.

Kun Jeesus oli otettu kiinni, Hänet oli viety ensin ylimmäisen papin Hannaan luo. Tämä oli kuitenkin lähettänyt Hänet vävypoikansa, ylipappi Kaifaan luo. (Joh. 18:13, 24). Tänään me kuulimme, että Jeesus vietiin Kaifaan luota edelleen roomalaisen maaherran, Pontius Pilatuksen eteen tuomittavaksi. Näin ylipapit halusivat, sillä he janosivat saada Jeesuksen hengiltä. Koska juutalaisilla ei kuitenkaan Rooman vallan alla ollut lupaa tappaa ketään, he toivoivatkin, että tämä roomalainen päällikkö nyt tuomitsisi Jeesuksen kuolemaan. (Joh. 18:31b)

Nyt juutalaisten johtajat siis toivat Jeesuksen raskaasti varustettujen miesten suuressa saattueessa maaherran palatsiin. Kun Pilatus meni ulos heidän luokseen, hän teki niin kuin tuomarin tuleekin tehdä. Hän istui tuomarinistuimelleen ja tiedusteli mistä ylipäätään oli kyse. Hän kysyi heiltä: ”Mitä syytöstä kannatte tätä ihmistä vastaan?” (Joh. 18:29) On keskeistä huomata mitä juutalaisten johtajat vastasivat. ”Jos tämä ei olisi pahantekijä, emme olisi antaneet häntä sinun käsiisi.” (Joh. 18:30) Ylipappien asenne pursuaa heidän vastauksensa saumoista. On kuin he sanoisivat: ”Tämä Jeesus on pahantekijä, koska me sanomme niin. Ei siihen sen kummempia todisteita tarvita. Täytyyhän sinun, Pilatus, nyt uskoa meitä, Israelin johtomiehiä. Asia on jo ratkaistu. Pääasia on nyt vain, että tämä mies saadaan pian tapetuksi.” Näin juutalaisten johtajat murhanhimossaan hylkäsivät täysin kysymyksen siitä, mikä on totuus. Valheellisesti he halusivat Jeesuksen näyttäytyvän Pilatuksen silmissä Rooman lakia vastustavana pahantekijänä. Mitään näyttöä tästä heillä ei tietenkään ollut, saati mitään todellista syytettä. Ei heillä ollut näyttöä siitäkään, että Jeesus ei olisi ollut Jumalan Messias, niin kuin Hänen sanottiin olevan. Mutta ei näiden oppineiden miesten mukaan tässä nyt mitään näyttöä tarvittukaan, olivathan he korkea-arvoisuudessaan arvioineet asian jo. Nyt tarvittiin enää vain se, että Pilatus suostuisi heidän erehtymättömään tahtoonsa ja panisi käytäntöön heidän vaatimansa teloituksen. Tällä tavalla juutalaisten johtomiehet sydämensä epäjumalanpalveluksessa asettivat itsensä Jumalan paikalle, ikään kuin Hänen totuutensa yläpuolelle. Kun nämä miehet sanoivat sanan, niin piti nyt myös tapahtua.

Pilatus kuitenkin huomasi hyvin, ettei ylipapeilla ollut esittää mitään kestävää syytettä Jeesusta vastaan. Maaherra yritti aluksi etsiä sitä, mikä tässä tapauksessa olisi oikeuden mukaista. Pilatus kutsui Jeesuksen luokseen ja koetti tiedustella Häneltä, oliko Hän todella juutalaisten kuningas. Lopulta maaherra ei kuitenkaan onnistunut paljoa paremmin kuin juutalaisetkaan. Pakanallisessa epäuskossaan hän vähätteli ajatusta, että voisi olla olemassa jokin perimmäinen totuus. Pilatus kyllä koetti sanoa juutalaisille, ettei voinut löytää Jeesuksesta mitään syytä, minkä perusteella Hänet pitäisi tuomita kuolemaan. (Joh. 18:38) Mutta koska totuutta ei nyt muka varsinaisesti ollut olemassakaan, saattoi hän tästä vaikeasta jutusta päästäkseen antaa periksi juutalaisten tahdolle. Niin Jeesus – syytön, synnitön – jäi tuomittavaksi, kun taas murhaaja Barabbas päästettiin vapaaksi.

*

Tällä tavalla ihmiset lankesivat valheeseen sekä välinpitämättömyyteen totuudesta. Mitä Jeesus silloin teki? Jeesus vastasi totuudella. Vaikka Hän Pilatuksen silmissä ei varmasti näyttänytkään kuninkaalta, ei Hän kuitenkaan salannut totuutta siitä, kuka Hän oli: Hän oli syntynyt ihmiseksi ollakseen Kuningas. Hän oli Jumala ja ihminen samassa persoonassa. Hän, Jumalan Poika oli tullut voidakseen vapahtaa oman kansansa sekä kaikki maailman kansat heidän synneistään (Matt. 1:21; Joh. 1:29). Hän oli syntynyt ihmiseksi ja tullut maailmaan sitä varten, että Hän todistaisi totuuden puolesta. Niin Hän nytkin Pilatuksen edessä teki: Hän todisti totuuden puolesta, ”tunnustaen hyvän tunnustuksen” (1. Tim. 6:13). Siinä missä muut valehtelivat ja väheksyivät totuutta, Jeesus Kristus puhui yksinomaan totuuden. Näin Hän teki, sillä Hän on itse Totuus (Joh. 14:6). Suuressa armossaan Hän vieläpä antoi tuolle pakanapäällikölle mahdollisuuden oppia tuntemaan Jumalan totuuden, kun Hän sanoi tälle: ”Jokainen, joka on totuudesta, kuulee minun ääneni.” (Joh. 18:37d)

Kuitenkaan tästä totuudellisuudesta ei seurannut sellaista voittoa, jota inhimillinen mieli olisi ehkä odottanut: Jeesus puhui kyllä oikeudenkäynnissä totuuden, mutta ei kuitenkaan saanut vapauttavaa tuomiota. Päinvastoin Herra Jeesus oli tullut tälle tuomiolle tietäen, että Hänen nimenomaisena tehtävänään oli tulla siinä tuomituksi kuolemaan. Hän tiesi, että Hänen taivaallinen Isänsä oli itse antanut Hänelle, rakkaalle Pojalleen tämän tehtävän tulla tuomituksi pahantekijänä, vaikka Hän ei ollut tehnyt mitään pahaa. Hän tiesi, että Hänen, jossa ei mitään valhetta ollut, piti tulla tuomituksi valheellisesti. Ja kuitenkaan tämän tuomion tai sitä seuraavan surmaamisen myötä ei Jumalan totuutta voitu tehdä tyhjäksi. Onhan nimittäin Jumalan pyhä sana sellainen, että ennemmin taivas ja maa katoavat kuin yksikään piirto siitä häviää (Luuk. 16:17). Onhan Kristuskin tosin kuollut, mutta Hän on myös noussut ylös, ja nyt Hän elää aina ja iankaikkisesti (Ilm. 1:18). Hän ”on sama eilen ja tänään ja iankaikkisesti.” (Hepr. 13:8)

Ja katso, miten ihmeellinen on Jumalan armollinen pelastussuunnitelma! Nimittäin juuri siinä, missä oikeus ja totuus näytti joutuvan häviöön, siinä tapahtui Jumalan armon mukainen oikeudellinen tuomio: Jumalan Kristus, Messias-kuningas suostui leimattavaksi pahantekijäksi, Hän suostui tuomittavaksi valheellisesti siksi, että Hän oli ottanut päälleen meidän pahat tekomme ja meidän valheellisuutemme. Näin alkoivat käydä toteen Jesajan sanat: ”Me pidimme häntä rangaistuna, Jumalan lyömänä ja vaivaamana, mutta hän on haavoitettu meidän rikkomustemme tähden, runneltu meidän pahain tekojemme tähden. Rangaistus oli hänen päällänsä, että meillä rauha olisi, ja hänen haavainsa kautta me olemme paratut.” (Jes. 53:4b–5)

*

Sinäkin, joka elät Kristuksen omana, joudut usein elämässäsi tekemään erottelua valheen ja totuuden välillä. Olet esimerkiksi nähnyt, miten tässä maailmassa Jumalan yksiselitteinen totuus usein tietoisesti vaietaan ja peitetään lukemattomiin ihmisten keksimiin valheisiin. Jumalan luomistahdon ja Hänen selvän sanansa vastaisia valheita ajetaan yhteiskuntien lainsäädännöissä läpi toinen toisensa jälkeen. Näitä valheita halutaan kaunistella vaikkapa ”tieteellisyyden”, ”inhimillisyyden”, ”tasa-arvon” tai vaikkapa ”syrjinnän estämisen” nimissä. Tällaiset voivat tietenkin olla sinänsä aivan hyviä periaatteita. Vaikeus on kuitenkin siinä, että niitä voidaan tällä tavalla käyttää myös valheen verhona, ja niin pyrkiä saamaan valhe näyttämään totuudelta. Toki maailmassa on vielä niitäkin ihmisiä, joilla on käsitys Jumalan sanan totuudesta. Mutta tällaiset maailman valheet pyrkivät tunkemaan meidän elämäämme niin jumalattomalla paineella ja niin monilta tahoilta, että monelle on helpompi lakata perustelemasta harvinaiseksi käynyttä totuudellista kantaa. Lisäksi maailman valheellisuuteen suostuneiden ihmisten luoma sosiaalinen paine on vielä niin suuri, että monelle on helpompi luovuttaa ja mennä yleisen mielipiteen mukana kuin pitää totuudesta kiinni silläkin uhalla, että jäisi yksin tai joutuisi vaikeuksiin. Ne taas, jotka eivät tahdo taipua valheen edessä, tämä ”inhimillinen” ja ”tasa-arvoinen” ja ”syrjintää kaihtava” maailma taas tuomitsee menettämään maineensa, vapautensa, jopa henkensäkin. Kaiken tämän se tekee valheen vallalla.

Mutta tässä ei ole vielä kaikki. Sinä tiedät hyvin, että totuuden ja valheen välinen taistelu on totta myös sinun omassa sydämessäsi, jopa ilman tätä maailman valheen painettakin. Sinun omat syntisi ja himosi houkuttelevat sinua. Ne tahtovat esittää sinun sydämessäsi lankeemuksen myyntipuheita, johdattaa sinua ikään kuin tekemään sisimmässäsi kauppaa siitä, missä määrin voisit tulkita totuutta toisin ilman että lipsahdat valheen puolelle. Ja kuitenkin sinä tiedät, että Jumalan laki on aina yksi ja sama. Hänen totuutensa ei muutu.

Mutta on vieläkin enemmän: Kun sinä elät kristittynä, joudut varmasti myös valheen ja totuuden väliseen taisteluun siinä nimenomaisessa asiassa, jossa Jeesus sanoo todistavansa totuuden puolesta. Hän ei nimittäin puhu tässä totuuden puolesta todistamisesta vain jossakin yleisessä mielessä, vaan nimenomaan siinä, mikä liittyy meidän pelastukseemme ja Hänen tehtäväänsä meidän Vapahtajanamme. Perkele, maailma ja meidän oma lihamme tahtovat tuoda Kristuksen rinnalle tai Hänen tilalleen monenlaisia muita vapahtajia, mitä milloinkin. Mutta yksin Jeesus Kristus on Tie ja Totuus ja Elämä, eikä kukaan tule Isän tykö muutoin kuin Hänen kauttaan (Joh. 14:6). Iankaikkinen elämä on nimenomaan siinä, että tunnetaan Hänet, joka yksin on totinen Jumala, ja Hänet, jonka Jumala on lähettänyt, Jeesus Kristus (Joh. 17:3).

Mitä sitten tehdä, kun sinä joudut tällaiseen valheen ja totuuden väliseen taisteluun? Suostu yksinkertaisesti siihen arvioon, jonka Jumalan sanan totuus sinusta antaa: sinä olet itsessäsi langennut syntinen, kadotuksen ansainnut, etkä voi itseäsi tässä asiassa mitenkään auttaa. Tämä on totta, sanoohan apostolikin: ”Jos sanomme, ettei meillä ole syntiä, niin me eksytämme itsemme, ja totuus ei ole meissä.” (1. Joh. 1:8) Mutta suostu sitten heti myös siihen ihanaan lupaukseen, jonka Jumalan sanan totuus juuri sinulle syntiselle antaa: Kristus Jeesus, Jumalan Poika suostui tuomittavaksi sillä tuomiolla, jonka sinä olit itsellesi ansainnut. Hän ”antoi sielunsa alttiiksi kuolemaan, ja hänet luettiin pahantekijäin joukkoon, hän kantoi monien synnit, ja hän rukoili pahantekijäin puolesta.” (Jes. 53:12b) Hän on lunastanut sinut ja koko maailman synnin, kuoleman ja perkeleen vallasta! Ja niin sinullekin nyt annetaan vanhurskaus lahjaksi Kristuksen tähden uskon kautta, kun sinä uskot, että sinut otetaan armoon ja että syntisi annetaan anteeksi Kristuksen tähden, joka kuolemallaan on antanut hyvityksen synneistäsi. (Augsburgin tunnustus. IV Vanhurskautus.) Asia on niin kuin apostoli sanoo: ”Jos me tunnustamme syntimme, on hän uskollinen ja vanhurskas, niin että hän antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä.” (1. Joh. 1:9) Tässä on totuus: yhtäältä meidän syntimme, mutta toisaalta ja nimenomaan Jumalan armo ja rakkaus Kristuksessa jokaista meitä syntistä kohtaan. Omine voiminesi sinä et kylläkään voi pysyä tässä totuudessa ja sen tunnustamisessa, mutta anna juuri siksi Herran ravita itseäsi ja pyhittää sinut joka päivä pyhän sanansa totuudella (Joh. 17:17). Silloin sinä saat maailman ja sen ihmisten valheiden keskelläkin pysyä Kristuksessa, joka on Totuus. Voi toki olla, että tämän Kristus-totuuden tunnustamisen tähden tämä valheen maailma saattaa tuomita sinutkin valheellisesti, aivan niin kuin se teki sinun Herrallesi. Kuule kuitenkin silloinkin ja aina Kristuksen Jeesuksen ääntä, että sinäkin olisit totuudesta. Silloin saat myös olla osallinen siitä elämästä, joka Hän on. Rakkaat ystävät, vaeltakaamme totuudessa, Jumalan pyhän sanan mukaan! (2. Joh. 4; 3. Joh. 3, 4) Aamen.

(Ahtisaarna Samuelin luterilaisessa seurakunnassa Lahdessa 11.4.2017.)

Hiljaisen viikon maanantai (2. vsk), Joh. 18:1–27

Ihmisten aseet ja Jumalan miekka

Kärsimysviikon maanantain evankeliumi puhuu meille suuresta taistelusta. Tapahtumapaikkana on Getsemanen puutarha kiirastorstai-iltana. Pyhä Johannes kirjoittaa: ”Niin Juudas otti sotilasjoukon sekä ylipappien ja fariseusten palvelijoita ja tuli sinne soihdut ja lamput ja aseet mukanaan.” (Joh. 18:3)

Evankelista puhuu Juudaasta aivan kuin tämä olisi tahtonut olla suurikin sotapäällikkö. Hän kertoo, että Juudas otti sotilasjoukon, σπεῖρα (speira), toisin sanoen roomalaisen kohortin, joka käsitti noin 600 miestä. Näiden lisäksi hänen mukanaan oli myös miehistöä temppelipoliisista, varmaankin lukuisia miehiä, sekä vielä ylipappien palvelijoitakin. Tämän suuren ja aseistetun joukon kanssa Juudas lähti nyt ”taistelemaan pahaa vastaan” – niin kuin joku parempikin gideon, siis tuo Jumalan mies, joka aikanaan oli lähtenyt midianilaisia vastaan kolmensadan soihduilla varustetun miehen kanssa (Vrt. Tuom. 7:1–22).

Mutta mitä ihmettä Juudas oikein ajatteli, kun hän tällä tavalla lähti Jumalan Kristusta vastaan miesvoimin ja asein varustettuna? Mitä hän oikein ajatteli, kun tahtoi antaa Kristuksen sidottavaksi köysillä? Olihan Juudas kulkenut Jeesuksen seurassa jo vuosia. Eikö hänen olisi pitänyt ymmärtää, että hänen vastassaan oli enemmän kuin vain tavallinen mies, enemmän kuin kansanvillitsijä (Joh. 7:12) tai jokin muu pahantekijä, joka voitaisiin voittaa ihmisten asein, sitoa köysin? Kuitenkin epäuskossaan Juudas oli antanut saatanan tulla sydämeensä (Joh. 13:27). Hän vastusti Kristusta, jonka Jumala oli lähettänyt koko maailman Vapahtajaksi. Siksi hän myös lähti epätoivoiseen taisteluun, taisteluun itseään Jumalaa vastaan.

Mutta eivät kaikki niistäkään, jotka nyt vielä olivat Jeesuksen kanssa, onnistuneet paljoa paremmin: Nähdessään suuren sotilasjoukon aseineen Pietari tarttui miekkaansa, vieläpä sivalsi yhdeltä Jeesusta pidättämään tulleista miehistä korvan irti.

Mitä ihmettä Pietarikin oikein ajatteli, kun veti aseensa esiin? Luuliko hän tuolla yhdellä miekallaan voivansa asettua kokonaista sotajoukkoa vastaan? Ja erityisesti, luuliko hän, että tämä suuri taistelu voitaisiin ratkaista ihmisten asein, miekoilla ja seipäillä? (Vrt. Mark. 14:43) Olihan Pietari kulkenut Jeesuksen seurassa jo vuosia! Olihan hän kuullut Jeesuksen puhuvan, että Hänet tulee mennä Jerusalemiin ja kärsiä siellä paljon ylipappien, kirjanoppineiden ja pakanoiden käsissä, sitten tulla tapetuksi ja lopulta kolmantena päivänä nousta ylös (ks. esim. Mark. 10:32–34). Eikö Pietarin jos kenen olisi pitänyt ymmärtää, että juuri tämä kaikki oli nyt tapahtumassa, ja että niin myös piti tapahtua? Epäilyksissään Pietari ei kuitenkaan keskittynyt Kristuksen varmaan sanaan. Sanan sijaan hän keskittyi vain siihen, miltä asiat hänen silmillään katsottuna näyttivät. Ne näyttivät epätoivoisilta, ja siksi hän myös turvautui epätoivoiseen ratkaisuyritykseen, yritykseen ratkaista asia aseella.

*

Kun ihmiset näin lähtivät aseelliseen taisteluun, mitä Jeesus teki? Jeesuskin antoi miekkansa puhua. Hän avasi suunsa ja sanoi pyhän sanansa. Pyhä Johannes kirjoittaa: ”Silloin Jeesus, joka tiesi kaiken, mikä oli häntä kohtaava, astui esiin ja sanoi heille: ’Ketä te etsitte?’ He vastasivat hänelle: ’Jeesusta, Nasaretilaista.’ Jeesus sanoi heille: ’Minä se olen.’ Ja Juudas, joka hänet kavalsi, seisoi myös heidän kanssaan. Kun hän siis sanoi heille: ’Minä se olen’, peräytyivät he ja kaatuivat maahan.” (Joh. 18:4–6)

Nämä Jeesuksen sanat ”Minä se olen”, kreikaksi ἐγώ εἰμι (egō eimi), on se pyhä nimi, joka hepreaksi kuuluu יהוה (JHWH), Minä olen (vrt. 2. Moos. 3:14). Jeesus siis lausui kaikkivaltiaan Jumalan nimen. Hän sanoi myös, että juuri Hän itse on יהוה, kaikkivaltias Jumala. Kun siis perkele, maailman ruhtinas tuli Juudaassa taistelemaan Kristusta vastaan (vrt. Joh. 14:30), osoitti Kristus, itse Herra Sebaot, sotajoukkojen Jumala ja suuri sotapäällikkö voimansa Häntä vastaan. Jumalan pyhä nimi, Jumalan pyhä sana, jossa Herra itse on läsnä saattoi perkeleen sotajoukot hämmenyksiin ja kaatoi ne maahan.

Ja kuitenkaan tämä taistelu ei jatkunut sillä tavalla, kuin inhimillinen mieli olisi voinut odottaa: Jeesus osoitti kyllä jumalallisen voimansa ja valtansa. Mutta samalla Hän lähti tähän taisteluun tietäen, että Hänen nimenomaisena tehtävänään oli tulla siinä otetuksi kiinni, kärsiä pilkkaa, häväistystä ja ruumiillista kidutusta, ja lopulta tulla surmatuksi. Hän tiesi, että Hänen taivaallinen Isänsä oli itse antanut Hänelle, rakkaalle Pojalleen tämän kärsimyksen maljan. Isä oli antanut Hänelle sen tehtävän, että Hän kuolemassaan häviäisi taistelun perkelettä vastaan (Joh. 18:11), ja juuri tällä häviämisellään ja kuolemallaan voittaisi synnin, kuoleman ja perkeleen. Ihmeellinen on Jumalan kaikkivalta, ihmeellinen on Hänen armollinen pelastussuunnitelmansa! Juuri siinä missä perkele luulisi voittavansa, siinä hänen oma päänsä oli joutuva murskatuksi (1. Moos. 3:15). Ja nyt Kristus aikoi olla kuuliainen tälle Isän pelastustahdolle, aina ”ristin kuolemaan asti.” (Fil. 2:8)

Mutta samalla: Nyt kun Kristus oli käymässä tähän kuolemaan, Hän tällä yhdellä pyhällä sanallaan sekä sen aiheuttamalla sotajoukon hämmennyksellä tahtoi myös lohduttaa opetuslapsiaan. Oli aivan kuin Hän olisi sanonut: ”Katsokaa, tällainen on minun valtani ja voimani. Suuni terävällä, kaksiteräisellä miekalla, suuni henkäyksellä minä lyön viholliseni maahan (vrt. Ilm. 1:16; 2. Tess. 2:8). Heillä ei ole mitään valtaa ottaa minulta minun henkeäni, vaan minä itse omasta tahdostani annan sen. ’Minulla on valta antaa se, ja minulla on valta ottaa se jälleen’.” (Joh. 10:17–18)

*

Sinäkin, joka elät Kristuksen omana, joudut tässä elämässäsi varmasti hengelliseen taisteluun. Sinua vaivaavat sinun omat syntisi ja himosi. Myös maailman ihmiset, maailmalliset aatevirtaukset ja jumalattomat houkutukset viettelevät sinua. Vielä perkelekin haluaa saattaa sinut epätoivoon omasta itsestäsi. Hän tahtoo saada Jumalan näyttämään silmissäsi etäiseltä, välinpitämättömältä isältä, jolla ei ole aikaa sinulle, taikka ankaralta tuomarilta, joka ei tahdo armahtaa sinua heikkoudessasi. Näin vihollinen koettaa ajaa sinua kohti samaa kohtaloa, johon hän sai Juudaan itsensä syöksemään, kun tämä jäi epäuskoonsa, ilman Kristusta (Matt. 27:3–5).

Kun sinä, rakas ystävä, joudut tällaiseen taisteluun, niin muista, että sitä ei voida voittaa ihmisvoimin tai ihmisten asein. Ei sinua auta se, että yrität omine voiminesi välttää pahaa ja tehdä itsestäsi paremman ihmisen. Ei sinua auta sekään, että käyt inhimillisin vastatoimin maailman pahuutta vastaan. Taistelu on hengellinen, eikä sitä voida käydä muuten kuin hengellisin asein. Muista kuitenkin myös se, että sinä et ole tässä taistelussa yksin. Kun sinä elät kastettuna Kristukseen ja uskot Häneen, saat aina olla tässä taistelussa yhdessä Kristuksen kanssa, sekä toisten Hänen omiensa kanssa. Yhtenä Kristuksen seurakuntana saamme ottaa osaa tähän taisteluun, jota johtaa itse Herramme, urhea taivaallinen sotapäällikkö. Hän on jo kerran mennyt Getsemanen ja Golgatan etulinjaan, suostunut omiensa puolesta ristillään vihollisen surmaamaksi, mutta juuri siinä myös murskannut sen pään ja voittanut. Tänäänkin Herran pyhä nimi ja Hänen pyhän sanansa miekka voittaa kaikki syntisen lihamme himot, maailman juonet ja perkeleen pimeiden valtojen demoniset hyökkäyksetkin. Huuda siis kiusaustesi ja taistelujesi hädässä avuksi Hänen pyhää nimeään: ”Herra Jeesus Kristus, armahda minua!” (Vrt. Matt. 10:47; 15:22; 20:30) Riennä sitten myös pian lukemaan ja mielellään aivan ääneenkin lausumaan Hänen pyhää sanaansa, esimerkiksi Isä meidän -rukousta tai vaikka muita katekismuksen kohtia. Herran sanan miekka tuo sinulle varmasti syntien anteeksiantamuksen sekä iankaikkisen elämän ja rauhan Pyhässä Hengessä.

Tämä Jumalan sanan miekan voitto ei kuitenkaan välttämättä tarkoita mitään ajallista tai silmillä nähtävää voittoisuutta. Näin on juuri siksi, että Hengen miekalla, Jumalan sanalla ei taistella verta ja lihaa vastaan – sillä ei siis käydä inhimillisiä, ihmisten välisiä sotia. Sillä käydään taistelua ”hallituksia vastaan, valtoja vastaan, tässä pimeydessä hallitsevia maailmanvaltiaita vastaan, pahuuden henkiolentoja vastaan taivaan avaruuksissa.” (Ef. 6:12, 17) Niin kuin Herra itsekin voittaakseen suostui kiinniotettavaksi, kidutettavaksi ja tapettavaksi, niin myös meidänkin kohdallamme hengellinen voitto kätkeytyy usein kärsimykseen ja pilkkaan, häviöön ja kuolemaan. Ja kuitenkin me saamme olla varmoja: Hengen miekka, Jumalan sana varmasti tuo meille voiton kaikista demonisista vihollisistamme. Näin sana tekee, sillä se tuo meille Jeesuksen Kristuksen, kuolemalla kuoleman voittaneen Herran kaikkine lahjoineen. Hänessä on meidän iankaikkinen voittomme, iankaikkinen elämämme. Aamen.

(Ahtisaarna Samuelin luterilaisessa seurakunnassa Lahdessa 10.4.2017.)

Dogmatiikan vaikeat kysymykset: ehtoollinen

Mitä Herran pyhä ehtoollinen on? Mihin se perustuu? Minkälaisia käsityksiä ehtoollisen olemuksesta eri kristillisissä tunnustuskunnissa on esitetty? Entä miten näitä käsityksiä voitaisiin Jumalan sanan ja luterilaisen tunnustuksen äärellä arvioida?

Suomen teologisen instituutin Dogmatiikan vaikeat kysymykset -luentosarjassa 23.11.2016 pitämäni luento käsitteli näitä kysymyksiä. Teksti aukeaa alla olevasta linkistä:

Ehtoollinen_STI_11.2016_Huovinen