Marian ilmestyspäivä (2. vsk), Gal. 4:3–7

Jumalallinen adoptio

Johdanto

Kerrotaan kristitystä avioparista, joka vuosia naimisissa oltuaankaan ei voinut saada omia lapsia. Pitkään asiaa pohdittuaan ja rukoiltuaan pariskunta päätti hakeutua adoptoimaan itselleen lapsen. Kaukaisesta maasta löytyikin pieni tyttö, jonka vanhemmat eivät olleet kyenneet huolehtimaan hänestä. Adoptioprosessi oli toki pitkällinen, mutta viimein tämä pariskunta sai lentää tuohon kauniiseen ja lämpimään maahan, hakemaan ihanan pienen tytön luokseen. Tämän tyttösen sopeutuminen kylmään Suomeen ei ollut kaikilta osiltaan aivan yksinkertaista. Tärkeintä oli kuitenkin tämä: nyt lapsella oli koti, hänellä oli isä ja äiti, jotka rakastivat häntä ja pitivät hänestä huolta. Syntyperänsä puolesta tämä tytär – nyt jo nuori nainen – on ikään kuin toisesta maailmasta, onhan hän verenperintönsä mukaan toisesta kansakunnasta, toiselta puolelta maapalloa. Kuitenkin virallisessa mielessä hän on adoptiovanhempiensa oma lapsi. Hän ei ole sitä siksi, että olisi itse pyrkinyt tulemaan sellaiseksi, vaan siksi, että hänen vanhempansa halusivat ottaa hänet, heitteille jätetyn omakseen.

Tällaisesta asiasta puhuu myös päivän pyhä epistola. Kuulemme, mitä Pyhä Henki puhuu seurakunnalle heidän asettamisestaan Jumalan lapsiksi – tai niin kuin voitaisiin sanoa –, jumalallisesta adoptiosta.

Kukaan ihminen ei ole Jumalan lapsi luonnostaan

Ennen kuin puhutaan Jumalan lapseksi asettamisesta, on lähdettävä liikkeelle siitä, minkälaisessa asemassa ihminen ennen tätä tapahtumaa Jumalan edessä on. Asia on hyvin yksinkertainen: Me ihmiset emme ole Jumalan lapsia luonnostamme.

Toki toisaalta Jumalaa voidaan kutsua kaiken Isäksi sen vuoksi, että Hän on luonut kaiken tyhjästä. Tällä tavalla ei ehkä ole aivan väärin kutsua ihmisiä luomisen perusteella Jumalan lapsiksi, onhan kaikkeuden Isä, Jumala tietenkin luonut ihmisetkin.

Mutta samalla on vakavasti painotettava: sanan varsinaisessa ja hengellisessä merkityksessä kukaan ihminen ei luonnostaan ole Jumalan lapsi. Päinvastoin, syntiinlankeemuksen jälkeen jokainen luonnollisesti sikiävä ja syntyvä ihminen syntyy synnissä, siis ilman jumalanpelkoa, ilman luottamusta Jumalaan sekä pahan himon hallitsemana. (Augsburgin tunnustus II, Perisynti, 1–2.) Sen vuoksi kukaan ihminen ei luonnostaan elä luottavaisessa lapsen suhteessa Luojaansa, eikä voi kutsua Häntä taivaalliseksi Isäkseen.

Toiseksi, taivaallisella Isällä on yksi ja ainokainen Poika, Jeesus Kristus. Hän on Jumala Jumalasta, valo valosta, tosi Jumala tosi Jumalasta, syntynyt, ei luotu. Hän on samaa olemusta kuin Isä. (Nikaian uskontunnustus) Me ihmiset sen sijaan olemme lankeemuksemme tähden ja luonnostamme ikään kuin aivan toisessa maailmassa. Olemme – niin kuin apostoli Paavali tässä sanoo – maailman alkuvoimien orjuudessa. Mitä apostoli näillä merkillisillä sanoilla tarkoittaa? Maailman alkuvoimilla hän tarkoittaa tässä Jumalan lakia. Jumalan laki on tietenkin sinänsä pyhä, vanhurskas ja hyvä (Room. 7:12). Se voi saada aikaan maallista vanhurskautta. Se voi esimerkiksi estää rikoksia ja muuta ajallista pahaa. Jumalan edessä laki ei kuitenkaan voi auttaa meitä ihmisiä. Se ei voi vapauttaa meitä synneistämme, ei vanhurskauttaa meitä, ei tehdä meitä eläviksi, ei johdattaa taivaaseen. Eihän kukaan ihminen sen vuoksi saavuta iankaikkista elämää, että välttää lain kieltämiä tekoja, ja siis pidättäytyy tappamasta, rikkomasta avioliittoa, taikka varastamasta. Näin laki siis jättää meidät ihmiset auttamatta maan päälle. Sen vuoksi apostoli kutsuu lakia tässä maailman alkuvoimiksi. Tästä me ymmärrämme, että näiden alkeisvoimien orjuudessa mekin ennen luonnostamme elimme. Toisin sanoen me emme siis eläneet Jumalan lapsina. Ymmärrämme myös, että me emme ole myöskään tulleet Jumalan lapsiksi omien tekojemme perusteella.

Lunastus Kristuksessa ja lapseksi asettaminen

Mutta nyt juuri meillekin sana sanoo tässä: Me olemme tulleet Jumalan lapsiksi, koska taivaallinen Isä on halunnut lunastaa meidät omikseen. Rakkaudessaan Hän on tahtonut ostaa meidät pois (ἐξαγοράζω εksagorazō) jostakin. Mistä? Maailman alkuvoimien orjuudesta. Mutta miten tämä lunastaminen on tapahtunut? Se on tapahtunut näin: Jumala lähetti ikuisen Poikansa maailmaan. Hänen Poikansa sikisi Pyhästä Hengestä ja Neitsyt Mariasta, ja syntyi ihmiseksi. Ja koska Hän näin omaksui ihmisyyden, tuli hän myös jokaista ihmistä koskevan Jumalan lain alaiseksi. (Gal. 4:4) Mutta Hän teki näin nimenomaan sitä varten, että voisi lunastaa lain alaiset – siis meidät kaikki ihmiset – pois lain orjuuden alta. Näin Jeesus Kristus, Jumala ja ihminen myös teki.

Koska tämä Poika on Jumala, olisi Hän toki voinut täydellisesti voittaa Jumalan lain, tuottamatta itselleen vähintäkään haittaa, onhan Hän itse on lain herra, eikä lailla siis ole Häneen mitään oikeutta. Mutta meidän ihmisten tähden, jotka olimme lain alaisina, Hän omaksui meidän lihamme ja alistui lain alaiseksi. Toisin sanoen, valtavasta hyvyydestään Hän alentui samaan lain vankilaan, hirmuvaltaan ja orjuuteen, jossa me olimme vankiorjina. Hän antoi lain vallita itseään, Herraansa, kovin kauhistaa itseään, painaa itsensä synnin, kuoleman ja Jumalan vihan alaiseksi. Tätä Hän en kuitenkaan ollut velvollinen tekemään. Sen tähden Hän on kaksinkertaisin oikeuksin voittanut, kukistanut ja murjonut lain: ensiksikin Jumalan Poikana, lain Herrana, ja toiseksi meidän persoonassamme, mikä on täsmälleen samaa kuin me itse olisimme voittaneet lain, onhan Hänen voittonsa meidän voittomme.

Meidän Jumalalle kelpaavaksi tekemisemme – siis vanhurskauttamisemme – perustuu näin Kristuksen koko lunastustyölle, Hänen ihmiseksi tulostaan aina Hänen ristinkuolemaansa asti. Jeesus Kristus on hankkinut meille lunastuksen lain alaisuudesta täydellisessä elämän kuuliaisuudessaan, kärsimyksessään, viattomassa ja pyhässä veressään, ja lopulta kuolemassaan Golgatan ristillä. Tämän kaiken Hän on tehnyt sinun vuoksesi ja meidän kaikkien vuoksemme.

Mutta mitä tästä lunastuksesta siis seuraa? Pyhä Henki vastaa apostolin kautta: ”lähetti Jumalan Poikansa […] lunastamaan lain alaiset, että me pääsisimme lapsen asemaan,  Tarkkaan ottaen sana sanoo Jumalan lähettäneen Poikansa lunastamaan meidät, ”että pojiksi asettamisen saisimme (haltuumme)” (ἵνα τὴν υἱοθεσίαν ἀπολάβωμεν). Kun sana puhuu tässä ”pojiksi asettamisesta”, voitaisiin kristittyjen kohdalla tietenkin puhua paitsi pojista myös tyttäristä. Kysymys on siis nimenomaan tästä: Jumalan ainoan Pojan lunastustyöhön perustuvan lapseksi asettamisen kautta ihmisetkin voivat tulla adoptoiduiksi Jumalan pojiksi ja tyttäriksi, siis Hänen lapsikseen. Eikö tämä ole ihmeellinen asia? Rakkaan Poikansa ja Hänen täydellisen kuuliaisuutensa tähden Jumala, kaikkivaltias taivaallinen Isä on armosta valmistanut syntisille ihmisille pääsyn lapsikseen. Tämä koskee aivan koko maailmaa, onhan Kristus kantanut koko maailman synnin (Joh. 1:29)!

Mutta tästä jää jäljelle vielä seuravaa polttava kysymys: Mikä sitten on tämä lapseksi ottaminen ja adoptio? Missä Isä aivan käytännössä ottaa ihmiset lapsikseen? Tässä on kyseessä se ihmeellinen tapahtuma, josta apostoli aivan muutamaa jaetta aiemmin kirjoittaa. Hän sanoo: ”Sillä kaikki te, jotka olette Kristukseen kastetut, olette Kristuksen päällenne pukeneet.” (Gal. 3:27) Tämä asia koskee siis sinuakin, joka olet kastettu! Kasteessa me, jotka emme luonnon mukaan olleet Jumalan Poikia tai lapsia, olemme asetetut Jumalan lapsen asemaan, Hänen armostaan. Näinhän sana sanookin: ”Mutta kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi voiman tulla Jumalan lapsiksi, niille, jotka uskovat hänen nimeensä, jotka eivät ole syntyneet verestä eikä lihan tahdosta eikä miehen tahdosta, vaan Jumalasta.” (Joh. 1:12–13) Kun me siis kasteessa olemme syntyneet vedestä ja Hengestä (Joh. 3:5), olemme syntyneet uudesti nimenomaan Jumalan lapsiksi. Näin pyhä kristillinen kasteemme onkin meille pantti siitä, ettemme ole orpolapsia, emme myöskään laittomia tai sattumalta syntyneitä lapsia, vaan aivan oikeita lapsia, joilla on myös ihana oikeus kutsua Jeesuksen Kristuksen taivaallista Isää omaksi todelliseksi Isäksemme.

Tässä pyhässä ja jumalallisessa adoptiossa on kuitenkin vielä paljon enemmänkin kuin tavallisessa, ihmisten tekemässä adoptiossa. Tietenkin paljon hyvää siinä, että joku pariskunta virallisen adoptioprosessin kautta ja uskossa ottaa luokseen vaikkapa orvoksi jääneen lapsen. On paljon hyvää siinä, että he tarjoavat hänelle kodin, kasvattavat häntä ja rakastavat häntä omana lapsenaan. Huomaa kuitenkin: tällainen adoptio ei koskaan voi tehdä lasta adoptiovanhempiensa verenperilliseksi, ei vaikka nämä miten häntä rakastaisivat. Mutta nyt kun Jumala on Kristuksen täydellisen työn ja kasteen kautta asettanut meidät lapsikseen, ja siis tehnyt meidät osallisiksi siitä Pojan asemasta, joka Kristuksella on, meille on annettu vielä paljon enemmän. Pyhässä ehtoollisen sakramentissa Kristus antaa ruumiinsa ja verensä meidän sisäämme niin, että voidaan sanoa: Kristus asuu meissä ruumiillisesti. Hän asuu meissä ruumiillisesti sekä seurakuntana että yksittäisinä kristittyinä. Näin Kristus liittää meidät aivan lihaamme ja vertamme myöten pyhän seurakuntaruumiinsa verenkiertoon, Jumalan verenperillisiksi, Hänen perheväkensä jäseniksi, Hänen lapsikseen.

Vakuuttuneisuus lapseudesta

Näin paljon Jumala on sinua rakastanut. Näin paljon Hän on halunnut sinut omaksi lapsekseen. Näin paljon Kristus on tehnyt, että saisi asettaa sinut rakkaan lapsensa asemaan yhdessä toisten lastensa kanssa. Mutta vakuuttuneisuus sinun todellisesta lapseudestasi ei ole ainoastaan Jumalan puolella. Myös sinä itse saat olla aivan varma asemastasi Jumalan lapsena. Miten niin? Tietenkin siten, että Herra itse ilmoittaa tämän asian meille sanassaan, niin kuin tässäkin epistolassa, eikä se sana voi pettää. Suullisen sanan välityksellä me saamme sellaisen hehkun ja valon, josta me muutumme toisiksi ja uusiksi ja josta meihin kasvaa uusi arvostelukyky, uusi mieli ja uudet taipumukset. Sanan kautta Pyhä Henki vakuuttaa meidän sydämissämme, että olemme Jumalan lapsia. Tästä apostoli kirjoittaa, niin kuin kuulimme: ”Ja koska te olette lapsia, on Jumala lähettänyt Poikansa Hengen meidän sydämiimme, joka huutaa: ’Abba, Isä!’” (Gal. 4:6) Samasta asiasta Paavali kirjoittaa toisessakin kohdassa: ”Henki itse todistaa meidän henkemme kanssa, että me olemme Jumalan lapsia.” (Room. 8:16)

Huomaatko, millaisesta uskon varmuudesta me saamme iloita? Jeesuksen Kristuksen, Jumalan ainoan Pojan täydellisen kuuliaisuuden tähden kaikkivaltias Jumala on nyt tullut meidän Isäksemme. Kristuksen veljiksi ja sisariksi otettuina meidät on otettu samaan Jumalan perheväkeen Hänen kanssaan. Siksi saamme yhdessä myös osallistua Kristuksen omaan rukoukseen, kun Hän rukoilee taivaallista Isää. Saamme Jeesuksen kanssa yhdessä sanoa: ”Isä meidän, joka olet taivaissa!” (Matt. 6:9) Saamme rukouksessa lähestyä Häntä varmoina siitä, että Hän on meidän oikea Isämme ja me olemme hänen oikeita lapsiaan, ja että saamme rukoilla häntä turvallisesti ja täydellä luottamuksella niinkuin rakkaat lapset armasta isäänsä. (Vrt. Vähä katekismus. Kolmas pääkappale. Herran rukous, 1–2.)

Mutta huomaa vielä, että kun me olemme Jumalan lapsia ja Pyhä Henki on meidän sydämissämme, Henki huutaa: ”Abba, Isä!”, niin kuin apostoli kirjoittaa. Hän ei kirjoita, että Henki rukoilee näin, vaan että Hän huutaa. Tiedätkö sinä millaista tämä huutaminen on? Kun synti, kuolema ja perkele kauhistavat sinua, siinä keskellä heikkouttasi tuntuvat kaikki sinun rukouksesi niin kovin voimattomilta. Sinä tuskailet, mahtaako Jumala kuulla rukouksiasi lainkaan, ovathan ne niin heikkoja, että niitä tuskin voi edes huokauksiksi sanoa. Tässä sinä saat kuitenkin kuulla, että Jumala arvioi rukouksesi toisin: Hän, joka ”tietää, mikä Hengen mieli on” (Room. 8:27), pitää tuota Isän puoleen lähettämääsi heikointakin huokaustasi voimakastakin voimakkaampana huutona, ”jonka rinnalla lain, synnin, kuoleman, perkeleen ja helvetin kiihkeimmät ja kauhistavat karjunnat ovat kerrassaan mitättömät ja kuulumattomat.” Tämä sinun huokauksesi – vaikka kuinkakin masentuneen sydämen huokaus – on Pyhän Hengen huuto ja sanomaton huokaus. Se täyttää ”koko taivaan ja antaa ääntä niin voimakkaasti, että enkelit luulevat kaikkialta kuulevansa vain tämän huudon.” Siihen Isäkin sanoo: ”Koko maailmasta minä en kuule mitään muuta kuin tämän yhden ainoan huokauksen, ja se on minun korvissani niin voimakas huuto, että se täyttää taivaan ja maan ja tukahduttaa kaikkialta muualta tulevat huudot.” (Luther, Martti: Pyhän Paavalin Galatalaiskirjeen selitys, 4:6; WA 40 I, 582, 585.)

Jumalan lapset – Kristuksen kanssaperilliset

Lopuksi kuulemme vielä yhden ihanan lohdutuksen, jonka Pyhä Henki on epistolatekstiin sisällyttänyt. Tämä lohdutus on siinä, että Jumalan lapseuteen liittyy myös perillisyys. Perillisyydellä tarkoitetaan tietenkin sitä, että lapsi saa omakseen sen, mikä on hänen isänsä omaa.

Tietenkin ensisijaisesti Kristus Jeesus Jumalan Poikana on itse osallinen kaikesta siitä, mikä Hänen taivaallisen Isänsä on. Näinhän Jeesus sanookin Isälle: ”ja kaikki minun omani ovat sinun, ja sinun omasi ovat minun” (Joh. 17:7) Mutta mitä tämä kaikki sitten on? Jumalan Poikana Jeesuksella oli ja on ikuinen elämä, osallisuus taivaasta, elämänyhteys taivaallisen Isän kanssa.

Maallisenkaan oikeuden mukaan ei mikään oma teko tai ansio voi koskaan hankkia ihmiselle osallisuutta perintöön. Ainoastaan syntyminen lapseksi voi sen tehdä. Näin asia on myös Jumalan perilliseksi tulemisen kohdalla: Kukaan ihminen ei voi itse hankkia itselleen osallisuutta Jumalan lapsille kuuluvaan iankaikkiseen perintöön. Mutta nyt Jumala onkin armosta, sanansa ja kasteen välityksellä synnyttänyt meidät uudesti. Meidät on uskon kautta otettu Kristuksen veljiksi ja sisariksi, Jumalan rakkaiksi lapsiksi. Siksi me olemme myös tulleet Jumalan perillisiksi ja Kristuksen kanssaperillisiksi (Room. 8:17). Mitä tästä sitten käytännössä seuraa? Tästä seuraa, että kun me olemme Kristuksessa, me olemme vapaita kuolemasta ja perkeleestä! Tästä seuraa myös, että meillä on Kristuksen kanssa iankaikkinen vanhurskaus ja elämä taivaassa, yhteys Isään Pyhässä Hengessä!

Tämän kaiken Jumala meille pyhässä sanassaan lupaa. Siksi me saamme uskossa sanoa: Tämä on varmasti totta.

(Saarna on pidetty Samuelin luterilaisessa seurakunnassa Lahdessa 26.3.2017.)

Mainokset

3. paastonajan sunnuntai (2. vsk), Ilm. 3:14–19

Mitä parannuksen tekeminen on?

Johdanto

Päivän pyhässä epistolassa kuoleman voittaja Kristus kehottaa Laodikean seurakuntaa parannukseen. Hän sanoo apostoli Johanneksen kautta: ”Kaikkia niitä, joita minä pidän rakkaina, minä nuhtelen ja kuritan; ahkeroitse siis ja tee parannus.” (Ilm. 3:19) Tänään keskitymme erityisesti siihen mitä parannuksen tekeminen on. Toiseksi katsomme miten parannuksen tekeminen aivan käytännössä tapahtuu. Puhumme ripin käyttämisestä. Kolmanneksi kuulemme vielä ripin käyttämisen hyödystä.

Mitä parannus on?

Puhuessaan parannuksesta Uusi testamentti käyttää kreikan sanaa μετανοία (metanoia).  Juuri tähän liittyvää ilmaisua käyttää myös Jeesus, kun Hän epistolassa puhuu Laodikean seurakunnalle. Kirjaimellisesti μετανοία tarkoittaa ”jälkeenpäin ajattelemista”, toisin sanoen mielenmuutosta tai katumusta.

Mutta mitä tällainen mielenmuutos sitten tarkoittaa? Se on tietenkin sitä, että ensin ihminen on jostakin asiasta jotakin tiettyä mieltä, mutta tulee myöhemmin toisiin ajatuksiin. Tämäntyyppistä mielensä muuttamista voi toki tapahtua myös aivan inhimillisissä asioissa, vaikkapa poliittisissa käsityksissä. Jumalan sanan mukainen mielenmuutos tai parannus on kuitenkin jotakin muuta. Se on erilaista kuin ihmistekoiseen uskonnollisuuteen kuuluva katumus taikka itsensä paranteleminen. Se mielenmuutos tai parannus, josta Jumalan sana puhuu, on jotakin, joka ei nouse eikä koskaan voi nousta ihmisestä itsestään. Se on jotakin, jonka vain Jumalan elävä ja vaikuttava sana voi saada aikaan ihmisessä.

Miten tämä sitten tapahtuu? Ensinnäkin, parannus alkaa siitä, että sinä kuulet Jumalan lain lahjomattoman arvion itsestäsi. Se on arvio, joka kuuluu: ”Koko maailma on syyllinen Jumalan edessä eikä yksikään ihminen ole vanhurskas hänen edessään.” Toki ajallisessa ja maallisessa mielessä monet teistäkin voitte varmaan olla taitavia ja onnistuneitakin, mutta Jumalan edessä ”[k]enestäkään ei ole mihinkään, olittepa julkisyntisiä tai pyhimyksiä. Teidän jokaisen täytyy muuttua muuksi ja toimia toisin kuin nyt olette ja toimitte, keitä ja kuinka suuria, viisaita, mahtavia ja pyhiä te sitten olettekin. Tässä ei kukaan ole hurskas.” (Schmalkaldenin opinkohdat. III 3, 1, 3.) Mitä meidän ihmisten luonnollisiin mahdollisuuksiin tulee, kaikki meidän sydämemme aivoitukset ja ajatukset ovat kaiken aikaa ainoastaan pahat (1. Moos. 6:5). Juuri tästä johtuen sinäkin olet myös käytännössä langennut moniin synteihin, rikkonut Jumalan lain käskyt. Sana sanookin: ”Sillä kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla” (Room. 3:23).

Tämän asian toteaminen on siis parannuksen alku. Mutta parannuksessa on muutakin kuin tämä, ja täytyykin olla. Näin on siksi, että vaikka oman syntisyytesi ja kelvottomuutesi tunnustaminen onkin Jumalan edessä oikein ja totuudenmukaista, tämä tunnustaminen ei vielä tuo sinulle mitään apua, ei mitään elämää. Pikemminkin laki ja sen saarna on ”Jumalan salama, jolla hän kaataa yhteen kasaan sekä julkisyntiset että tekopyhät. Kenenkään hän ei anna olla oikeassa, heidät kaikki hän ajaa kauhuun ja umpikujaan.” (Schmalkaldenin opinkohdat. III 3, 2.) Näin Jumalan kuitenkin täytyykin tehdä, jotta sinunkin sydämessäsi voisi syntyä kysyntä sille tarjonnalle, jonka Hän on Kristuksessa sinulle järjestänyt. Nimittäin juuri siksi, että sinä olet syntinen ja me kaikki olemme syntiset, on Herra Jumala lähettänyt Poikansa Kristuksen maailmaan. Hän ”’on kuollut meidän syntiemme tähden ja noussut kuolleista meidän vanhurskautemme tähden’ (Room. 4). Hän yksin on ’Jumalan Karitsa, joka kantaa maailman synnin’ (Joh. 1:29). ’Jumala on pannut kaikkien meidän syntimme hänen kannettavikseen’ (Jes. 53:6). ’Kaikki he ovat syntisiä, mutta tulevat ilman omaa ansiota vanhurskaiksi hänen armostaan, kun Jeesus Kristus on heidät verellään lunastanut’ (Room. 3:23-25).” Mikään Jumalan lain käsky, taikka sinun tekosi tai ansiosi ei voi tehdä sinua osalliseksi tästä evankeliumista sekä syntien anteeksiantamuksen ja vanhurskauden lahjasta. Eihän se silloin enää olisikaan evankeliumia eikä lahjaa. Saat ottaa tämän kaiken vastaan yksinkertaisesti uskoen Kristukseen, niin kuin sana sanookin: ”ihminen vanhurskautetaan uskon kautta, ilman lain tekoja.” (Room. 3:28) (Schmalkaldenin opinkohdat. II. Jeesuksen Kristuksen virka ja tehtävä: meidän lunastuksemme. Ensimmäinen eli pääopinkohta, 1–4.)

Tästä huomaatkin, miten kaamea on sellainen käsitys parannuksesta, mihin kuulee joidenkin kristittyjenkin pitäytyvän: Kunhan vain kauheasti kärsii ja tuskailee, niin se on muka oikeaa parannusta. Syntejä saatetaan sitten valitella päivän aikana jopa tuhansin rukouksin, vieläpä herätä yölläkin niitä tunnustamaan ja valittamaan. Kuitenkaan koskaan ei puhuta mitään evankeliumin kuulemisesta, siis siitä, että Kristus Jeesus on tullut maailmaan nimenomaan syntisiä pelastamaan (1. Tim. 1:15). Koskaan ei saarnata eikä kuulla sitä apostolin sanaa, että jos me tunnustamme syntimme, on Jumala uskollinen ja vanhurskas, niin että Hän Poikansa täydellisen lunastustyön tähden antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä (1. Joh. 1:9). Koskaan ei saarnata, että Jumala lukee meidät – itsessämme syntiset ja kelvottomat – vanhurskaiksi uskon kautta Jeesukseen Kristukseen (Gal. 2:16). Ja siksi, jos tässä sitten jotakin lohdutusta halutaan nähdä, nähdään se ainoastaan omissa teoissa, siis siinä, että on ainakin koetettu luetella omaa syntisyyttä ja hävetä sitä, tapahtui se sitten katumusrukouksen loputtomalla toistamisella, säkissä ja tuhkassa tai karkeissa vaatteissa katumalla, taikka maakuopissa paastoamalla. Mutta kuule rakas ystävä: missä laki jätetään tällä tavalla hoitamaan virkaansa yksinään, niin että evankeliumi ei tule sen lisäksi, siinä on läsnä ainoastaan kuolema ja helvetti, ja ihminen joutuu vain epätoivoon. Lisäksi tällainen elämä – vaikka se näyttäisi kuinka hurskaalta ja katumuksentäyteiseltä tahansa – on kuitekin lopulta suoranaista Jumalan pilkkaamista, hylkäähän se selvästi ilmoitetun evankeliumin Kristuksesta, joka on täydellisessä kuuliaisuudessaan täyttänyt Jumalan lain ja maksanut hyvityksen meidän synneistämme ja koko maailman synneistä.

Todellinen ja Jumalan sanan mukainen parannus on kuitenkin aivan toisenlaista. Kuten edellä kuulimme, siihen kuuluu ensiksi se, että laki osoittaa synnin, ja sen tuomio tunnustetaan oikeaksi. Toiseksi siihen kuuluu se, että evankeliumin sana tuo Kristuksen ja koko Hänen ansionsa ihmiselle vastaanotettavaksi, ja hän myös ottaa sen vastaan uskon kautta.

Miten rippiä käytetään?

Saarnan toisessa osassa kysymme: miten parannuksen tekeminen käytännössä tapahtuu? Tähän asiaan liittyy opetus ripistä. Uskonpuhdistaja Luther opettaa, että on olemassa kolmenlaista rippiä. Seuraavassa tarkastelemme kutakin näistä erikseen.

Yksi ripin muoto on sellainen, että sinä tunnustat syntisi yksin Jumalan kuullen, ja pyydät sitä anteeksi. ”Sellainen tunnustus sisältyy myös Isä meidän -rukoukseen, jossa lausumme: ’Anna meille meidän velkamme anteeksi, niin kuin mekin annamme anteeksi meidän velallisillemme.’ Onhan koko Isä meidän -rukouskin sellaista tunnustusta. Rukouksemmehan on juuri sen tunnustamista, mitä meillä ei ole ja mitä emme tee, ja syyllisyytemme myöntämistä siihen; samalla pyydämme armoa ja iloista omaatuntoa.” Luther sanoo, että tällaisen ”ripittäytymisen tulee jatkua keskeytyksettä koko elämämme ajan. Onhan kristillisyys varsinaisesti sitä, että tunnustamme olevamme syntisiä ja anomme armoa.” Tämän ripin lajin piiriin kuuluvat kaikki syntisi, myös ne, joita sinä et itse tiedä tai tunne.

Toinen ripin laji on se, jossa kukin tunnustaa rikkomuksensa lähimmäiselleen. Tuleehan meidän ”tunnustaa ja antaa anteeksi keskinäiset rikkomuksemme, ennen kuin astumme Jumalan eteen pyytämään anteeksiantoa. Kaikkihan me olemme syyllisiä suhteessa toisiimme.” Tämä voi tapahtua yksityisesti siten, että sinä yksinkertaisesti pyydät anteeksi lähimmäiseltäsi, jota vastaan olet rikkonut. Toisaalta tämä syntien tunnustaminen voi tapahtua ”julkisestikin, kaikkien kuullen, ketään arastelematta.”

Nämä molemmat – syntien tunnustaminen sekä Jumalalle että lähimmäiselle – sisältyvät Isä meidän -rukoukseen. Niitä Jumala käskeekin meitä kristittyjä käyttämään.

On kuitenkin vielä ripin kolmas muoto. Tätä kutsutaan salaiseksi ripiksi. Salaista rippiä sinä voit käyttää aina silloin, kun sydämelläsi on jotakin erityistä, joka sinua ahdistaa, joka kalvaa omaatuntoasi eikä päästä sinua rauhaan, ja kun huomaat olevasi uskossasi liian heikko. Silloin saat vapaasti ottaa yhteyttä seurakuntasi pastoriin, ja valittaa tätä kaikkea hänen kuultensa, sinä hetkenä ja niin usein kuin haluat. Kristus on nimittäin itse asettanut pastorin viran sitä varten, että Hänen astuttuaan taivaaseen sinulla olisi aivan konkreettinen korva, jonka kuullen sinä saat tunnustaa kaikki syntisi ja heikkoutesi. Kristus käyttää tätä korvaa omana korvanaan ja kuulee sinun tunnustuksesi. Mutta Hän on asettanut pastorin viran sitä varten, että sinulla olisi aivan konkreettinen suu, joka lausuu sinulle synninpäästön kaikista synneistäsi. Kristus käyttää tätä suuta omana suunaan ja antaa sen välityksellä sinun syntisi anteeksi, niin että voit tämän synninpäästön aivan omilla korvillasi kuulla.

Ehkä sinä olet joskus arastellut tunnustaa syntejäsi pastorin kuullen. Jos olet, niin kysyn sinulta: huomaatko, miten ihanasta lahjasta tässä salaisessa ripissä on kyse? Ensinnäkin tämä ripin muoto on nimenomaan salainen. Sitä ei koskaan käytetä julkisessa tilassa. Sitä varten mennään toiseen huoneeseen. Sitä voidaan joskus käyttää myös puhelimessa niin, ettei kukaan kuule. Edelleen, pastorin korva on ikään kuin hauta, johon sinun synnintunnustuksesi menee ja jonne se myös jää. Kukaan ei missään tapauksessa eikä koskaan saa tietää noita syntejäsi. Niitä ei enää ole, sillä ne on haudattu Kristuksen kanssa kuolemaan. Juuri tähän liittyen, toiseksi: Kristus itse on se, joka varsinaisessa mielessä pastorin välityksellä kuulee tunnustuksesi. Pastorin välityksellä Hän itse ottaa syntisi itselleen, eivätkä ne siksi varsinaisesti jää vaivaamaan pastoria yksittäisenä henkilönä. Kristus itse on myös se, joka sinulle puhuu, paneehan Hän sanansa pastorin suuhun ja niin julistaa sinut vapaaksi synneistäsi.

Tätä salaista rippiä ei kuitenkaan ole annettu meille käskynä, ”vaan se on annettu vapaasti käytettäväksi, sen mukaan kuin itse kukin sitä hädässään tarvitsee.” Ymmärrä sinäkin tämä rippi ensisijaisesti mahdollisuutena, Jumalan ihanana ja evankelisena lahjana, jonka Hän on sinua varten järjestänyt, että sinä saisit syntisi anteeksi.

Ripin hyöty

Tätä ripin hyötyä on hyvä painottaa vielä lopuksi. Parannuksen tekeminen ja siihen liittyvä ripin käyttäminen on kyllä jotakin, mitä sinä teet, tunnustathan sinä siinä syntisi Jumalan edessä. Mutta parannuksen ja ripin toinen osa on sen pääasia: Siinä toimii Jumala itse sanansa kautta. Tätä toista osaa sinun on hyvä pitää korkeassa arvossa. Älä siksi ajattele, että menisit ripittäytymään ikään kuin lähtisit suorittamaan jotakin oivallista tekoa ja lahjoittamaan sitä Jumalalle. Mene ripille pikemminkin siksi, että saisit siinä kuulla, mitä Jumala itse antaa sanoa sinulle. Tässä kysymys on evankeliumista, ei kuitenkaan niin, että sinä ainoastaan kuulisit, että on olemassa evankeliumi. Kyse on siitä, että ripin ja siihen kuuluvan synninpäästön kautta sinä pääset itse ottamaan evankeliumin lahjan uskossa vastaan, nauttimaan evankeliumin hyödystä! Siinä hän tahtoo antaa sinulle köyhälle ja kurjalle parantavan lääkkeen, Kristuksen ja syntien anteeksiantamuksen Hänessä! Tämä on verrattoman jalo aarre, jonka saat ottaa vastaan kunnioittavin ja kiitollisin mielin.

Näin sinäkin, rakas kristitty, olet nyt saanut osaksesi suuren edun, kun sinä tiedät, että rippiä on ihanalla tavalla käytettävä – ei siksi, että tunnustaisit syntisi vain rypeäksesi niissä, vaan nimenomaan sinun omantuntosi lohduttamiseen ja rohkaisemiseen, syntiesi anteeksisaamiseksi. Tämä ripin tuoma lohdutus on siinäkin, että se ei ole surkeaa oman epätäydellisyytesi paikkailua tai yritystä itse parannella itseäsi paremmaksi ihmiseksi. Sellainen jättäisi sinut aina omien tekojesi varaan, epävarmuuteen, oletko tehnyt riittävästi pelastuaksesi. Oikea parannus ja rippi ei kuitenkaan jätä sinua epävarmuuteen. Se tuo sinulle uskon varmuuden, joka perustuu siihen, että Kristus on varmasti täyttänyt sinun lunastuksesi. Se varmuus perustuu siihen, että evankeliumin sana ilmoittaa tämän evankeliumin sinulle ja myös tuo sen sinulle niin, että voit sen omin korvinesi kuulla: ”minä annan sinulle sinun syntisi anteeksi Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.”

Toki meidän kristittyjen oikea parannus jatkuu kuolemaan saakka. Taisteleehan se koko elämämme ajan sitä syntiä vastaan, joka vielä on lihassamme jäljellä. Mutta Kristus on  antanut meille kurjille syntisille ripin juuri sitä varten, että saisimme syntimme anteeksi, sekä sitten vielä Pyhän Hengen lahjan, joka päivittäin perkaa pois ja lakaisee jäljellä olevia syntejä ja siten näkee vaivaa saadakseen meidät täysin puhtaiksi ja pyhiksi. Tämän kaiken meille suokoon rakas Herramme ja Vapahtajamme Jeesus Kristus, jonka on kunnia ja valta aina ja iankaikkisesti. Aamen.

(Saarna perustuu pääasiassa Lutherin Isossa katekismuksessa [Lyhyt kehotus ripittäytyä] ja Schmalkaldenin opinkohdissa [Kolmas osa, 3. Parannus] antamaan opetukseen. Se on pidetty Samuelin luterilaisessa seurakunnassa Lahdessa 19.3.2017.)

2. paastonajan sunnuntai (2. vsk), Mark. 9:17–29

Jeesus vastaa rukouksiin

Ennen kuin käymme tarkastelemaan päivän evankeliumitekstiä, on aluksi syytä mainita lyhyesti seuraava asia: Kuten joku ehkä huomasikin, jätin äsken lukematta kaksi viimeistä sanaa, jotka raamatunkäännöksemme mukaisessa evankeliumitekstissä on. Siihenhän on kirjoitettu saastaiseen henkeen liittyen näin: ”Tätä lajia ei saa lähtemään ulos muulla kuin rukouksella ja paastolla.” (Mark. 9:29) Mitä ilmeisimmin nuo kaksi viimeistä sanaa ”ja paastolla” ovat myöhäisempi lisäys pyhän Raamatun varsinaiseen tekstiin. Saarnat on kuitenkin valmistettava Raamatun alkukielisestä tekstistä, ei raamatunkäännösten mukaan. Siksi aivan tietoisesti jätin nuo kaksi myöhemmin lisättyä sanaa pois. Tuonnempana kuulemme myös, miksi tämä asia on tärkeä. Nyt lähdemme kuitenkin matkaan.

*

Isällä oli suuri huoli ja hätä. Hänellä oli yksi ainoa poika, ja tämä poika oli ollut pienestä pitäen saastaisen hengen vallassa (vrt. Luuk. 9:38, 42). Häntä vaivasi mykkä ja puhumaton, kuuro henki (Mark. 9:17, 25). Henki vaikutti pojassa niin, ettei tämä kuullut, eikä myöskään kyennyt puhumaan mitään. Eikä siinä vielä kaikki: Ajoittain tämä saastainen henki aivan kävi pojan kimppuun ja otti hänet kokonaan valtaansa. Se repi ja riuhtoi häntä, paiskasi hänet maahan. Se sai vaahdon tulemaan pojan suusta. Se sai hänet kiristelemään hampaitaan. Se sai hänen ruumiinsa jäykistymään luonnottomasti (vrt. KR38: ”hän kuihtuu” – kr. ξηραίνω kseraino, pass. kuivua, kuivettua, jäykistyä). Miten monta vuotta isä olikaan toivonut, että saastainen henki lähtisi ulos hänen rakkaasta lapsestaan ja jättäisi tämän rauhaan? Mutta mikä voisi heittää pahan hengen ulos? Itse isä ei kyennyt tekemään asialle yhtään mitään, ei auttamaan lastaan millään tavalla.

Silloin isä kuuli Jeesuksesta ja hänen opetuslapsistaan. Hän kuuli niistä ihmeteoista, joita näiden miesten kautta oli tapahtunut. Kun hän löysi Jeesuksen opetuslasten joukon, Herra itse ei ollut paikalla. Hän oli Pietarin, Jaakobin ja Johanneksen kanssa ylhäällä vuorella (Mark. 9:2–9). Siksi isä sanoikin yhdeksälle muulle opetuslapselle, että he heittäisivät hengen ulos pojasta. Opetuslapsetkaan eivät kuitenkaan kyenneet tähän, tai – niin kuin sanat tarkkaan ottaen kuuluvat – heillä ei ollut voimaa siihen (οὐκ ἴσχυσαν). Miksi? Kun Jeesus kohta kuuli näistä tapahtumista, Hän selitti tämän asian huudahtaessaan: ”Voi, sinä epäuskoinen sukupolvi” (Mark. 9:19). Herra puhui tässä nimenomaan opetuslapsistaan. Opetuslapset olivat epäuskoisia. Mitä Jeesus tällä tarkoitti? Jo huomattavasti ennen tätä tapahtumaa Herra oli antanut kahdelletoista opetuslapselleen ”vallan saastaisia henkiä vastaan” (Mark. 6:7), tai niin kuin Matteus sanoo, ”vallan ajaa ulos saastaisia henkiä” (Matt. 10:1). Nyt kun opetuslasten olisi pitänyt toimittaa tätä tehtävää, heillä ei kuitenkaan ollut uskoa tähän Herraltaan saamaansa valtuutukseen. He katsoivat vain omiin mahdollisuuksiinsa. Mutta eiväthän saastaiset henget tietenkään tottele käskyjä, jotka ihminen omassa voimassaan antaa. Siksi tuokin mykkä henki oli saanut vielä pitää valtansa pojassa. Ja kuitenkaan opetuslapset eivät vielä tällöinkään tajunneet kääntyä rukouksessa Jeesuksen puoleen, pyytää apua Häneltä, jolla on voima pahoja henkiä vastaan.

Mutta nyt kun Jeesus itse tuli paikalle ja kuuli mitä oli tapahtunut, pyysi Hän, että poika tuotaisiin Hänen luokseen. Mitä silloin tapahtui? Evankelista kirjoittaa: ”Ja heti kun hän näki Jeesuksen, kouristi henki häntä, ja hän kaatui maahan, kieritteli itseään, ja hänestä lähti vaahto.” (Mark. 9:20) Huomaatko? Perkele ei mielellään päästä irti siitä, jonka on saanut valtaansa. Kun perkeleen vallassa oleva ihminen – oli hän sitten riivattu tai aivan kuka tahansa uskosta osaton – tuodaan Jeesuksen luo, tuo synkkä vihollinen tietää joutuvansa vastakkain itseään suuremman Herran kanssa. Hän tietää, että väkevämpi mies, Kristus tahtoo riistää häneltä vallan tuohon ihmiseen ja voi sen myös tehdä (vrt. Matt. 12:29). Siksi perkele – kun ei muuta voi – koettaa viimeisen kerran tehdä kaikkea mahdollista pahaa tuolle ihmiselle, jota nyt vielä pitää vallassaan.

Olisi voinut luulla, että kun isä näki poikansa kovat kouristukset, hän olisi tajunnut, mikä hätä pahalle hengelle tuli hänen nähdessään elämän Herran, Kristuksen. Mutta niin kauan tämä mies oli jo katsellut poikansa kärsimyksiä, niin murheen väsyttämä hän oli, ettei hän tajunnut näiden kouristusten olevan perkeleen viimeisiä, epätoivoisia pahoja tekoja hänen rakkaalleen. Isä oli myös pettynyt opetuslasten kyvyttömyyteen auttaa. Hän jopa mietti, mahtaisiko Jeesuskaan kyetä sen suurempaan. Niin hän sanoikin Herralle: ”Mutta jos sinä jotakin voit, niin armahda meitä ja auta meitä.” (Mark. 9:22) Kuule, mitä Jeesus tähän vastasi! Hän nuhteli isää epätoivoisesta asenteesta Jumalan edessä: ”Jos voit!” hän huudahti. ”Kaikki on mahdollista sille, joka uskoo.” (Mark. 9:23) Heti isä riensi huutamaan: ”Minä uskon; auta minun epäuskoani.” (Mark. 9:24) Eikö tässä ole kaksi vastakkaiselta kuulostavaa asiaa: yhtäältä mies sanoo uskovansa, ja kuitenkin toisaalta hän sanoo olevansa epäuskoinen. Kuulostaako tämä tutulta? Isä tuntee uskonsa heikkouden, mutta kutsuu sitä epäuskoksi. Todellisuudessa hän ei kuitenkaan ole epäuskoinen, vaan uskoo Kristukseen. Eihän kukaan epäuskoinen nimittäin edes haluaisi tulla Kristuksen luo apua pyytämään. Tällaista juuri on oikea usko: Isä tajuaa kaikkien omien mahdollisuuksiensa olevan lopussa, ja juuri siksi hän kääntää katseensa itsestään Jeesukseen ja siihen, että Hänelle on kaikki mahdollista. Isä panee toivonsa yksin Jeesukseen, paitsi poikansa asiassa, myös oman uskonsa alkajana ja ylläpitäjänä.

Toisin kuin suomalainen raamatunkäännös jostakin syystä antaa ymmärtää, tässä asiassa ei tarvita ”rukousta ja paastoa”. Jeesus sanookin: ”Tätä lajia ei saa lähtemään ulos muulla kuin rukouksella.” Ja koska sana ilmoittaa, että saastainen henki lähti pojasta, me ymmärrämme, että Herra ei auttanut häntä isän tai kenenkään muiden paastoamisten tai muiden erinomaisten tekojen vuoksi. Jeesus auttoi poikaa yksinkertaisesti sen vuoksi, että hänen isänsä rukoili sitä Häneltä. Sellaista on evankeliumi: ihminen tuo omat tarpeensa, mahdottomuutensa ja kyvyttömyytensä Jeesuksen luo, ja Jeesus auttaa.

*

Ehkä sinullakin on huoli ja hätä lapsestasi, tai jostakin toisesta lähimmäisestäsi. Ehkä sinun lapsesi tai lähimmäisesi on sairaana. Ehkä hän on joutunut epäuskon ja perkeleen syöttämien valheiden valtaan. Joku voi jopa olla pahan hengen riivaamakin – ei sellainen ole aivan tavatonta meidän jälkikristillisessä kotimaassammekaan.

Tällöin sinun on kuitenkin hyvä muistuttaa itsellesi, kuka Jumala on ja toisaalta kuka perkele on. Monissa tarinoissa tai elokuvissa Jumala ja perkele kuvataan usein keskenään tasavertaisina vastavoimina. Totuus on kuitenkin aivan toinen: Jumala on Jumala, kaikkivaltias Luoja ja maailmankaikkeuden Herra. Perkele puolestaan on Jumalan luoma olento. Hän on olento, joka on luotu hyväksi ja kauniiksi Jumalan palvelijaksi, mutta joka sitten on myös surkeasti langennut ylpeyteen ja itsejumalointiin. Hän on langennut, ja niin myös menettänyt paikkansa Jumalan yhteydessä iankaikkisesti. Näin perkele ei ole millään tavalla verrattavissa Jumalaan, vaan taistelee aivan eri kategoriassa kuin Hän.

Toki ihmisen näkökulmasta perkele on kyllä suuri ja mahtava herra. Hän on maailman ruhtinas (Joh. 12:31), jolla on suuret saastaisten henkivaltojen sotavoimat. Hän tahtoo tuhota ja kadottaa ihmisen, ja hänellä on myös voima tehdä niin. Hänen kanssaan meillä ihmisillä ei ole leikkimistä. Älä siksi anna uskotella itsellesi, ettei esimerkiksi ole niin väliä, jos jätät Jumalan sanan kuulemisen vähemmälle, tai lakkaat käymästä kirkossa. Älä myöskään ajattele, että lapsesi pysyvät itsestään uskossa, vaikka eivät kotona sanaa kuulisikaan. Tässä ei ole olemassa mitään arvotyhjiötä! Siellä, missä Jumalan sana ja sen totuus vaiennetaan, saa hänen vihollisensa valheellinen ääni välttämättä sijaa. Tätä ei välttämättä aluksi huomaa kovin helposti. Useimmiten perkele näyttääkin pyrkivän tuhoamaan ihmisen nimenomaan tyynnyttämällä hänet väärään rauhaan siten, että hän luulee kaiken olevan hyvin, niin kuin aina ennenkin, kunnes hän yhtäkkiä joutuu taivaallisen tuomarinsa eteen ehtimättä tehdä parannusta.

Älä myöskään anna uskotella itsellesi, että vaikkapa monin paikoin kaupiteltavat vaihtoehtoiset hoitomuodot tai jooga-harjoitukset olisivat hengellisesti neutraaleita asioita, joita kristittykin voi huolettomasti kokeilla milloin vain haluaa. Monia tällaisia halutaan myydä ihmisille vanhaan ja koeteltuun viisauteen perustuvina menetelmiä. Niiden sanotaan olevan ihmisen ruumiilliselle ja henkiselle elämälle kaikkein luonnollisimpia ja hyviä. Tällaisilta ne usein myös saadaan aluksi näyttämään. Tosiasiassa monet tällaiset menetelmät kuitenkin perustuvat vaikkapa idän pakanallisiin uskontoihin. Esimerkiksi jooga näyttää aluksi hyvältä voimistelulta – mitä se toki saattaa osaltaan ollakin. Kuitenkin mitä pidemmälle sen harjoittamisessa mennään, joudutaan vähitellen, mutta väistämättä syvemmälle hindulaiseen ideologiaan. Sellaista taas ei ole mitenkään mahdollista sovittaa yhteen elävän Jumalan ilmoitussanan tai kristillisen uskon kanssa. Siksi onkin selvästi tunnustettava: kun perkele tahtoo tuhota ja kadottaa ihmisen, hän käyttää tässä työssään usein myös tällaisia terveellisten elämäntapojen tai liikunnan varjolla myytäviä keinoja. Rakkaat kristityt, varokaa sellaisia!

Ja lopulta perkele tahtoo usein tuhota ja kadottaa ihmisen myös hänen ajallisen elämänsä näkyvän tuhoamisen kautta, niin kuin evankeliumistakin kuulimme: ruumis, mieli tai jopa molemmat sairastuvat, ja saattavat ihmisen tekemään itselleen pahaa. Tämä voi tapahtua ikään kuin ihmisen sitä itse tahtomatta, niin kuin ehkä tämän pojankin kohdalla oli: hän kaatui holtittomasti milloin tuleen, milloin veteen, ja oli siten vaarassa milloin polttaa itsensä kuoliaaksi, milloin taas hukkua. Toisaalta, kun Jumalan vihollisen henki saa ihmisen valtaansa, se voi myös saada hänet aivan tietoisesti haluamaan itselleen pahaa, haluamaan omaa tuhoaan, tapahtui se sitten tulessa, vedessä, tai jollakin muulla tavalla.

Mutta sitten: Kun sinä olet kristitty ja elät Kristuksen yhteydessä, saat olla turvallisella mielellä. Jumalan ainoa Poika on astunut alas taivaista meidän ihmisten ja meidän pelastuksemme tähden, sinunkin. Kristus Jeesus on tullut sinun syntiesi kantajaksi, perkeleen kiusattavaksi ja vaivattavaksi kaikessa, samalla lailla kuin sinäkin, kuitenkin ilman syntiä (Hepr. 4:15). Syntiesi kantajana Kristus, Jumalan Karitsa on suostunut Golgatan ristin polttouhrialttarin tuleen. Hän on suostunut perkeleen surmaamaksi, että Hänen täydellisessä uhrissaan sinun syntivelkasi olisi maksettu. (Joh. 1:29) Ja sitten ylösnoussut Kristus on pyhässä kasteessa riistänyt sinut perkeleen vallan alta omaan valtakuntaansa. Siinä Hän on armosta pukenut sinut omaan pyhyyteensä, lahjoittanut sinulle oman täydellisen vanhurskautensa. Näin sinun ei enää tarvitse katsoa perkeleen juonia ja tekoja ihmisen näkökulmasta, omista mahdollisuuksistasi käsin. Kristuksen tähden sinä saat nyt olla Jumalan rakas lapsi. Siksi sinä saat katsella myös perkeleen juonia Jumalan näkökulmasta.

Jumalan näkökulmasta perkele on kuin kurja koira. Niin kuin koirat haukkuvat pelottavasti, niin perkelekin henkivaltoineen kyllä haluaa monin tavoin pelotella kristittyjä. Hän tahtoo tehdä niin, että sinä kääntäisit katseesi pois Kristuksen täydellisestä lunastustyöstä ja pyhästä kasteesta, jossa Kristus on ottanut sinut omakseen. Hän tahtoo, että kääntäisit katseesi itseesi, aivan kuin olisit joutunut yksin käymään vastaan hänen pimeää mahtiaan. Hän tahtoo, että näin joutuisit samaan tilanteeseen, missä opetuslapset olivat koettaessaan omin neuvoin ajaa pahaa henkeä ulos pojasta. Heistä sanottiin: heillä ei ollut voimaa siihen. Huomaa kuitenkin, että tässä kaikessa perkele joutuu tyytymään ainoastaan pelotteluun, valheisiin, epätoivoisiin ajatuksiin, joskus jopa tavaroiden kolisteluihin taikka muuhun sellaiseen humpuukiin. Miksi? Siksi, että hän ei voi mitään Kristukselle, eikä siksi myöskään sinulle, joka elät Kristuksen omana ja Hänen turvassaan. Ja lopulta, samoin kuin haukkuvakin koira pysyy isännän lieassa, niin täytyy perkeleenkin mahteineen alistua Jumalan kaikkivallan alle. Hän saa kuulla kaikkivaltiaan sanat: ”Tähän asti saat tulla, mutta edemmäksi et” (Job. 38:11).

Siksi, kuule rakas kristitty! Jos perkele sinua kiusaa, saat siunata itsesi pyhällä ristinmerkillä, samalla Kristuksen merkillä, joka sinun otsaasi ja rintaasi on kerran kasteesi hetkellä piirretty. Saat sanoa: ”Vaikka vihollinen minulle mitä sanoisi, minä olen kuitenkin kristitty. Kristus on kasteessa ottanut minut omakseen, eikä Hän tätä pelastustekoaan kadu.”

Ja jos taas sinun lapsesi tai lähimmäisesi kärsii, saat tuoda hänet rohkeasti Jeesuksen luo. Sinä saat tuoda vastasyntyneen lapsesi, lastenlapsesi tai kummilapsesi kasteelle. Kasteessa Jeesus on sanansa kautta läsnä kaikkine pelastuksen lahjoineen, ja ottaa heidätkin omakseen. Sinä saat tuoda lapsesi pyhäkouluun, kuulemaan Jumalan sanaa, jossa Kristus on läsnä, ja joka tekee pienet lapsetkin eläväksi ja pitää heidät uskossa. Sinä saat tuoda lapsesi ja lähimmäisesi messuun, jossa Kristus saarnauttaa sanansa seurakuntansa elämäksi. Sinä saat tuoda lapsesi ja lähimmäisesi Jeesuksen luo rukouksessa, kun pyydät Jeesusta armahtamaan ja auttamaan heitä, pelastamaan heidät. Ja jos et itse enää jaksa, voit aina soittaa pastorille, taikka muille veljillesi tai sisarillesi Kristuksessa, ja pyytää heitä rukoilemaan rakkaittesi puolesta.

Kun sinä näin tuot rakkaasi Jeesuksen luo, saat tosin olla varma, että perkele ei pidä siitä. Hän ei millään haluaisi päästää irti siitä ihmisestä, jonka on saanut pimeytensä valtaan. Kun ihminen tuodaan Jeesuksen luo kasteessa, kirkonmenoissa tai rukouksessa, perkele tietää joutuvansa vastakkain itseään suuremman Herran kanssa. Hän tietää, että väkevämpi mies, Kristus aikoo riistää häneltä vallan tuohon ihmiseen. Siksi hän koettaa kohdistaa kaikki mahdolliset kiusansa, ahdistuksensa ja pelottelunsa tuohon ihmiseen, jota nyt vielä hetken pitää vallassaan. Hän tahtoo kohdistaa kiusansa, ahdistuksensa ja pelottelunsa myös pastoriin, jonka tehtävänä on toimia Kristuksen suuna ja saarnata pelastavaa evankeliumia, sekä toimia Kristuksen käsinä ja pukea hänet kasteessa Kristuksen vanhurskauteen.

Kuitenkin sinä saat luottaa, ja me saamme yhdessä luottaa: kun me tuomme rakkaamme Jeesuksen luo, Jeesus tahtoo vastata rukouksiimme. Hän sanoo: ”Kaikki on mahdollista sille, joka uskoo.” (Mark. 9:23) Tällä ”kaikella” Jeesus ei tarkoita, että kaikki se on mahdollista, mitä ikinä inhimilliseen mieleemme sattuu pälkähtämään. Pikemminkin Herra tarkoittaa sitä ”kaikkea”, minkä usko uskoo Jeesuksen voiman haltuun, Jeesuksen, joka aina käyttää valtaansa ja voimaansa hyvän ja armollisen tahtonsa mukaan.

Toki silloin kun sinä rukoilet, varmasti tämän huolestuneen isän tavoin tunnet uskosi heikkouden. Erityisesti tunnet sen juuri silloin, kun kiusaukset, ahdistukset ja vaivat ovat kaikkein vaikeimpia. Älä kuitenkaan katso oman uskosi voimaan tai sen puutteeseen, vaan uskosi kohteeseen. Katso Kristukseen! Toisin sanoen: Luota Kristukseen ja Hänen sanaansa. Pane kaikki toivosi Kristukseen ja Hänen sanaansa. Vaikka et vielä näkisi mitään apua tai helpotusta, luota silti – tai juuri siksi! – Kristukseen ja siihen, että Jumala on sinulle syntiselle armollinen Kristuksen tähden. Tämä on tärkeä asia, tiedäthän sinäkin millaista se on, kun synti saattaa sinun omatuntosi kauhun valtaan. Jumalan lahjomaton lain sana näyttää sinulle, että itsessäsi olet kokonaan syntinen ihminen, pyhän Jumalan vihan ansainnut. Mutta tässäkin sinä saavutat voiton Kristuksen kautta. Miten? Uskolla, kun kuulet evankeliumin sanaa ja rohkaistut luottamaan siihen Jumalan laupeuteen, jonka Hän sinulle sanassaan lupaa Kristuksen Jeesuksen tähden. (Augsburgin tunnustuksen puolustus IV 79.) Riipu Hänen sanansa armolupauksissa. Vetoa rukouksessa niihin Hänen edessään. Herra ei edellytä sinulta suorituksia tai paastoamisia rukousvastausten saamiseksi. Turvaa vain kaikessa Kristuksen mahdollisuuksiin ja Hänen armoonsa! Tuo vain omat tarpeesi, mahdottomuutesi ja kyvyttömyytesi Jeesuksen luo. Jeesus kyllä auttaa. Sellaista on evankeliumi. Aamen.

(Saarna on pidetty Samuelin luterilaisessa seurakunnassa Lahdessa 12.3.2017.)