12. sunnuntai helluntaista (1. vsk), Luuk. 18:9–14

Mitä on oikea nöyryys?

Johdanto

”Onnellinen se ihminen, joka aina on aralla tunnolla” (Sananl. 28:14a). Näin Pyhä Henki äsken kuulemassamme Vanhan testamentin tekstissä lausuu. Kuulimme myös Jeesuksen tutun vertauksen fariseuksesta ja publikaanista. Jos nyt siis onnellinen tai autuas (אַשְׁרֵי ashre) on se ihminen, joka tällä tavalla on jatkuvasti arka, niin kumpi näistä kahdesta miehestä oli autuas? Me tiedämme sen: tietenkin tuo publikaani. Juuri hänestähän Jeesus sanoo, että hän meni kotiinsa vanhurskaana. Hänet ylennettiin, sillä hän alensi itsensä. (Luuk. 18:14) Mutta tänään me kysymme: Mitä on oikea itsensä alentaminen? Mitä on oikea aralla tunnolla oleminen tai nöyryys Jumalan edessä? Jotta voimme vastata tähän kysymykseen, kuulkaamme vielä, mitä Herra näistä kahdesta miehestä kertoo.

Fariseuksen ”rukous” ja publikaanin rukous

Fariseus astui temppeliin. Hän tuli rukoilemaan. Hän halusi tuoda pyhän Jumalan eteen ja kaikkien ihmistenkin eteen pahojen tekojensa puutteensa. Hän halusi tuoda vieläpä kaikki hyvät tekonsakin. Ulkoisessa elämässään tämä fariseus toki varmaan kelpasikin erinomaiseksi esimerkiksi; varmasti hän aivan todella olikin elänyt nuhteetonta ja maallisen vanhurskauden mukaista elämää. Fariseuksen virhe oli kuitenkin siinä, että luotti juuri tähän hyvään elämäänsä, hyviin tekoihinsa. Niiden perusteella hän katsoi voivansa kelvata Jumalalle. Hänen virheensä oli siinä, että hän ei ollut Jumalan sanan äärellä tullut tuntemaan oman sydämensä kertakaikkista langenneisuutta ja pahuutta. Siksi hän ei myöskään ymmärtänyt, että vaikka hän nuhteettoman ja erinomaisen ajallisen elämänsä puolesta ehkä olikin parempi kuin muut ihmiset, hän kuitenkin sydämessään oli juuri niin kuin kaikki muutkin ihmiset. Sydämessään hän oli riistäjä, väärämielinen, huorintekijä. Fariseus ei ymmärtänyt, että vaikka hän tahtoi tehdä Jumalan tahdon mukaisia tekoja, juuri tähän ulkonaiseen tekojen hurskauteensa luottaessaan hän teki itsestään oman vapahtajansa. Hän otti itse sen paikan, joka olisi kuulunut yksin Jumalalle. Hän oli epäjumalanpalvelija. Seistessään temppelissä tämä mies kyllä ulkoisesti rukoili ja kiitti Jumalaa. Sydämessään hän kuitenkin teki itse itsensä jumalaksi, jota taivaan Jumalan nyt olisi pitänyt kiittää ja ylistää hänen oletetusta erinomaisuudestaan. Voi, mihin hirveään jumalanpilkkaan tämä ylpeä mies sortuikaan!

Myös publikaani tuli temppeliin. Hänkin tuli rukoilemaan. Hän ei yrittänyt tuoda Jumalalle nähtäväksi omaa pahojen tekojen puutettaan, eikä hän olisi voinutkaan niin tehdä. Olihan hänen elämänsä aivan täynnään juuri pahoja tekoja. Hän ei myöskään tuonut Jumalalle nähtäväksi omia hyviä tekojaan, eikä hän olisi voinutkaan niin tehdä. Olivathan hänen kaikkein parhaimmatkin saavutuksensa kuitenkin aina puutteelliset ja vajaat. Tämä mies oli näet Jumalan sanan äärellä tullut tuntemaan sydämensä kertakaikkisen langenneisuuden ja pahuuden. Hän tiesi olevansa syntinen, jopa kaikkein syntisin ihminen. Siksi hän tiesi, ettei hänellä ollut Jumalalle mitään muuta tuotavaa kuin hänen oma kelvottomuutensa ja syntinsä. Ja niin hän jäikin nyt kauemmas seisomaan, painoi päänsä, löi jatkuvasti rintaansa ja  rukoili. Ei hänellä ollut monia sanoja. Hän sanoi vain: ”Jumala, ole minulle syntiselle armollinen.” (Luuk. 18:13)

Fariseus publikaanin vaatteissa?

Kukapa meistä tahtoisi olla kuin tuo ylpeä fariseus! Eikö moni meistä tahtoisi pikemminkin olla niin kuin tämä nöyrä ja vaatimaton publikaani? Hänhän siis on näistä kahdesta miehestä se, jota Herra kiittää. Juuri hänet Herra julistaa vanhurskaaksi, autuaaksi.

Mutta eikö kuitenkin voi käydä myös niin, että fariseus pukeutuu publikaanin vaatteisiin? Eikö usein tällainen farisealaisuus voi näyttäytyä ulkoisen arkuuden ja nöyryyden asussa? Moni ajattelee: ”Sanahan sanoo: ’Onnellinen se ihminen, joka aina on aralla tunnolla’. Siksi, kunhan minä vain aina pysyn murheellisena ja pelästyneellä tunnolla, kunhan aina muistan omaa pahuuttani ja pysyn nöyränä kerjäläisenä, ehkä minäkin voin joskus nähdä jonkun vilahduksen armosta.” Vielä moni ajattelee: ”Voisin yrittää olla aivan erityisen nöyrä ja omistaa koko elämäni sellaisen rukouksen toistamiselle, kuin publikaani. Voisin jopa jättää kaiken muun, työn, avioliiton ja perheen, ja omistaa koko elämäni yhden rukouksen toistamiselle: ’Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä.’” Tällä tavalla monet tahtovat olla hurskaita ja nöyriä Jumalan edessä.

Nyt on huomautettava seuraava asia: Totta kai oikein ymmärrettynä tämä niin sanottu Jeesuksen rukous – ”Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä” – onkin erinomaisen hyvä ja raamatullinen rukous. Onhan tämä rukous on johdettu Pyhän Hengen ilmoittamista evankeliumin kohdista, kuten vaikkapa siitä, missä sokea Bartimaios huutaa Herralle: ”Jeesus, Daavidin poika, armahda minua.” (Mark. 10:47; ks. myös Matt. 15:22; 20:30) Tässä Jeesuksen rukouksessa on sanottu yhtäältä se, että minä itse olen syntinen – niin kuin olenkin! Siinä on sanottu toisaalta myös se, että Jeesus Kristus, Jumalan Poika on syntisten armahtaja. Näin tässä lyhyessä rukouksessa on oikein lausuttu yhtäältä ihmisen pahuus ja toisaalta Jumalan hyvyys, siis lain ja evankeliumin asia. Siksi tämän rukouksen rukoileminen on sinänsä tietenkin erinomaisen suositeltava asia.

Voi kuitenkin käydä niin, että kun ihminen pyrkii publikaanin tavoin keskittymään omaan nöyryyteensä, alhaisuuteensa ja jopa rukouskilvoitukseensa, hän jättää katsomatta siihen, mitä Jumalan sana sanoo hänen syntisyydestään. Mielellään ihminen näet ajattelee, että tuntee syntisyytensä jo aivan riittävän hyvin. Siksi hän oikein mielellään myös lakkaa kuulemasta Jumalan ilmoitettua lain sanaa, joka sanoo: ”Sillä kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla” (Room. 3:23). Ja kun lain sanan annetaan vaieta, ihminen alkaa määritellä itse oman syntisyytensä määrän. Hän määrittelee sen omien sisäisten tuntemustensa tai järkensä mukaan, eikä enää Jumalan erehtymättömän sanan mukaan. Ehkä hän sanoo sydämessään: ”Minä olen kyllä syntinen, mutta täytyyhän minussa nyt vielä jotakin hyvääkin olla.” Siksi hän alkaa uskoa, että hänelle riittää itse mitoitettu itsensä alentaminen ja itse keksitty ulkoinen nöyryys, vaikkapa sitten lakkaamattomassa rukouksen toistamisessa. Näin tästä ulkoisesta nöyryydestä ja ”aralla tunnolla” olemisesta, taikka näennäisen lakkaamattomasta rukoilemisesta voi tulla ihmiselle teko, jonka perusteella hän katsoo voivansa parantaa sydämensä tilaa Jumalan edessä ja päästä lähemmäs Häntä. Ja niin  jopa tämän Jeesuksen rukouksen ahkera rukoilija voi sortua samaan ylpeyteen kuin fariseus: ulkoisesta nöyryydestään huolimatta – tai juuri sen takia – hän alkaa pitää itseään edistyneempänä hengellisyydessä ja sydämessään ylenkatsoa noita ”muita” (vrt. Luuk. 18:9), jotka eivät vaikkapa ajallisilta kutsumuksiltaan tai lastenkasvatukseltaan kykene samanlaiseen lakkaamattomaan rukouskilvoitukseen.

Voi kuitenkin käydä myös niin, että kun ihminen pyrkii publikaanin tavoin keskittymään omaan nöyryyteensä, alhaisuuteensa ja rukouskilvoitukseensa, hän jättää katsomatta siihen, mitä Jumalan sana sanoo Kristuksesta ja Hänen lunastustyöstään. Mielellään ihminen näet ajattelee, että tuntee Jumalan armon jo aivan riittävän hyvin. Siksi hän oikein mielellään myös lakkaa kuulemasta pyhässä Raamatussa ilmoitettua evankeliumin sanaa. Ehkä hän muistaa syntisyytensä, mutta ei kuule, miten Pyhä Henki jatkaa julistustaan: ”Sillä kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla ja saavat lahjaksi vanhurskauden hänen armostaan sen lunastuksen kautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa (Room. 3:23–24). Ja kun evankeliumin sanan annetaan vaieta, ihminen alkaa määritellä itse Jumalan armon määrän. Hän määrittelee sen omien sisäisten tuntemustensa tai järkensä mukaan, eikä enää Jumalan erehtymättömän sanan mukaan. Ehkä hän sanoo sydämessään: ”Jumala on kyllä armollinen, mutta ei kai Hän nyt tällaista syntistä voi noin vain kokonaan armahtaa…” Siksi ihminen luulee, että hänelle riittää jäädä lain alle, vain jotenkin toivomaan pelastusta – ei Jumalan sanan mukaan, Kristuksessa olevan täydellisen sovituksen kautta, vaan oman ahkeran itsensä alentamisen ja rukouskilvoituksen nojalla. Ja niinpä tänäkin päivänä lukemattomat ihmiset, jotka aamusta iltaan aivan tuhansiakin kertoja toistavat Kristuksen nimeä rukouksessa ja suullaan anovat Hänen armoaan, sydämessään kuitenkin jättävät uskomatta tähän syntisten Vapahtajaan, joka tahtoo antaa armonsa ja lupaa vastata rukouksiin. Lukemattoman monet jäävät näin lakkaamatta valittelemaan omaa syntisyyttään, mutta eivät halua ottaa vastaan Jumalan sanan lupaamaa varmuutta syntiensä anteeksiantamisesta Kristuksessa.

Rakkaat kristityt, onko tämä tällainen nyt oikeaa ja Jumalan mielen mukaista aralla tunnolla olemista? Ei ole! Kavahtakaa tällaista kauheaa ulkokultaisuutta ja Jumalan pilkkaa! Kavahtakaa sellaista opetusta, jossa Jumalan lain erehtymätön diagnoosi korvataan ihmisen arveluilla syntisyydestä. Kavahtakaa sellaista opetusta, jossa Kristuksen evankeliumin kaikki-sovittava saarna korvataan inhimillisellä hyväksynnällä tai ihmisen ajatuksilla armon määrästä. Älkää suostuko Jumalan lain lyhentämiseen, sillä se johtaa aina myös Hänen pyhän evankeliuminsa lyhentämiseen! Kuulkaa sen sijaan, mitä Jumalan pyhä ja erehtymätön ilmoitussana sanoo.

Lain ja evankeliumin saarna synnyttävät oikean asenteen

Sana sanoo: ”Herra katsoo taivaasta ihmislapsiin nähdäksensä, onko ketään ymmärtäväistä, ketään, joka etsii Jumalaa. Mutta kaikki ovat poikenneet pois, kaikki tyynni kelvottomiksi käyneet; ei ole ketään, joka tekee sitä, mikä hyvää on, ei yhden yhtäkään.” (Ps. 14:2–3) Niin se on: sinäkin olet itsessäsi kokonaan syntinen, kadotuksen ansainnut. Mutta juuri sinä, jonka ylpeyden tämän lain vasara on murtanut ja jonka se on pakottanut alentumaan kelvottomaksi syntiseksi, kuule, mitä Kristus Jeesus julistaa sinulle! Hän sanoo: ”En minä ole tullut kutsumaan vanhurskaita, vaan syntisiä parannukseen.” (Luuk. 5:32) Jumalan Poika on tullut kutsumaan sinua parannukseen! Tunnusta siis nyt syntisi Hänelle ja ano publikaanin kanssa, että Jumala ei antaisi sinulle sitä pahaa, minkä olet syntisyydessään ansainnut, vaan että Hän antaisi hänelle sitä hyvää, mitä sinä et koskaan ole voinut ansaita. Mutta usko sitten myös evankeliumi, joka sanoo, että Jeesus Kristus on täydellisessä kuuliaisuudessaan, kärsimyksessään ja ristinkuolemassaan lunastanut sinut syntisi, kuoleman ja perkeleen orjuudesta. Tuo publikaanikin, josta Herramme puhuu, pani toivonsa siihen sovitusuhriin, joka hänen siinä rukoillessaan oli juuri uhrattu temppelin alttarilla. Sen uhrin perusteella hän pyysi Jumalaa olemaan itselleen armollinen. Usko sinäkin nyt Jumalan täydelliseen syntiuhriin, Jeesukseen, joka on uhrattu Golgatan ristin uhrialttarilla! Usko Jeesukseen! Sana nimittäin sanoo, että Jumala ”itse on vanhurskas ja vanhurskauttaa sen, jolla on usko Jeesukseen.” (Room. 3:26b) Ja kun sinä uskot Jeesukseen, niin kuule, mitä sana sinusta sanoo: ”Niin päätämme siis, että ihminen vanhurskautetaan uskon kautta, ilman lain tekoja.” (Room. 3:28) Kuulitko nyt, rakas ystävä? Kun sinä uskot Kristukseen Jeesukseen ja olet kasteessa Häneen puettu, Jumala lukee sinut täydellisesti vanhurskaaksi, taivaaseen kelpaavaksi! Eikä tässä ole mitään epävarmuutta, sillä Jumalan varma sana sen sinulle lupaa.

Näin me päätämme, mitä oikea aralla tunnolla oleminen ja nöyryys Jumalan edessä ei ole ja mitä se on: Oikeaa ja Herran mielen mukaista arkuutta ei ole se, että sinä surkuttelet syntisyyttäsi ainoastaan ulkoisesti, ja sydämessäsi kuitenkin ohitat Jumalan lain diagnoosin ja suunnittelet itsellesi lyhennetyn lain. Oikeaa ja Herran mielen mukaista arkuutta ei myöskään ole se, että jäät surkuttelemaan syntisyyttäsi tai toistamaan armon anomusta ilman, että tahdot kuulla evankeliumin lupauksia Kristuksesta, syntisten armahtajasta. Sen sijaan oikeaa nöyryyttä ja arkuutta Jumalan edessä on se, että sinä tunnustat Jumalan pyhän ja ilmoitetun lain olevan oikeassa, kun se julistaa sinut syntiseksi, mutta että sitten myös aina evankeliumin saarnaa kuullen ja Herran pöydässä ravittuna riiput uskossa Kristukseen, joka on sinun kaikki syntisi sovittanut. Hän on nöyrtynyt kaikkein alhaisimmaksi (Ef. 4:9; Fil. 2:7–8), että sinut, syntiesi tähden alhainen, tehtäisiin osalliseksi Hänen vanhurskaudestaan ja niin ylennettäisiin Jumalalle kelpaavaksi, jäseneksi siinä pyhässä kansassa, joka saa seistä Hänen pyhyytensä edessä. Rakas ystävä, katso aina uskossa Kristukseen Jeesukseen, Jumalaan, joka on syntiselle armollinen. Silloin sinäkin saat olla aina onnellinen ja autuas, Kristuksen Jeesuksen tähden, Hänen, joka on tullut maailmaan syntisiä pelastamaan. Tämä sana on varma. (1. Tim. 1:15)

Kunnia olkoon Isälle ja Pojalle ja Pyhälle Hengelle, niin kuin oli alussa, nyt on ja aina, iankaikkisesta iankaikkiseen. Aamen.

(Saarna on pidetty Samuelin luterilaisessa seurakunnassa Lahdessa 7.8.2016.)

Mainokset