2. paastonajan sunnuntai (1. vsk), Matt. 15:21–28

Muruja vai koko juhla-ateria?

Murujako?

Pastori nousee saarnatuoliin. Hän on viikon kuluessa tuntenut saarnanvalmistuksen painon. Hän on rukoillut. Hän on tutkinut saarnatekstiä sana sanalta. Ja kuitenkin, kaikki mitä hän on nyt saanut kirjoitetuksi muistiinpanoihinsa, tuntuu niin tavalliselta, niin ennalta-arvattavalta. ”Kaikkihan tämän jo tietävät!” Kun evankeliumi on luettu, pastori huokaisee vielä mielessään: ”Minä nyt sitten jaan tässä vain tällaisia muruja Herran pöydältä.” Toki onkin niin, että mitä tulee vaikkapa saarnan sisällön järjestämiseen tai puhetaitoon, sananpalvelija voi onnistua saarnassaan paremmin tai vaatimattomammin. Tällaisia kykyjä saarnaajan onkin syytä jatkuvasti harjoitella. Mutta onko Kristuksen sananpalvelijan ensisijaisena tehtävänä olla valovoimainen esitystaidon mestari, joka innostaa seurakuntaansa hämmästyttävillä sanankäänteillä tai uusilla ajatustavoilla? Ei se ole hänen tehtävänsä. Pastorin jumalallisesti säädettynä tehtävänä on saarnata Jumalan sana sanan mukaan, siis niin kuin se on kirjoitettu. Siksi, oi sinä saarnaaja! Jos sinä kerran saarnatuolista jaat sanan sanan mukaisesti, miksi sitten ajattelet jakavasi pelkkiä muruja? Halveksitko sinä Jumalan sanaa? Eikö Pyhä Henki muka olekaan sitoutunut juuri sanaan? Eikö jo lyhyt ja yksinkertaisesti luettu sanankohta pidä sisällään koko Kristuksen? Eikö seurakunta juuri evankeliumin sanan kautta saa lahjaksi Pyhän Hengen, koko pelastuksen, elämän ja autuuden? Vai pitäisikö sinun lisätä sanaan jotakin, jotta seurakunta kasvaisi haluamaasi suuntaan? Mutta jos se kasvaisi sinun haluamaasi suuntaan, kenen seurakunnaksi se silloin kasvaisi? Kristuksen, vaiko sinun?

Sanankuulija lähtee kirkosta. Hän miettii: ”No, olisi tuo pastori nyt voinut vähän satsata esitykseensä, puhua hieman innostavammin. Taisimme tänään saada vain muruja Herran pöydältä.” Mutta oliko saarnaajan päätehtävänä esiintyä edukseen, vaiko jakaa Jumalan sanaa niin kuin se on kirjoitettu? Siksi, oi sinä sanankuulija! Ajatteletko sinä, että vasta sitten olisit saanut koko aterian, jos olisit saanut kuulla tunnettua tähtisaarnaajaa, sellaista, joiden tilaisuuksia ihmiset kiertävät yksi toisensa perään, ja joka sanankäyttötaidoillaan, voimallisuudellaan ja elävillä esimerkeillään saa sydänten tunteet liikahtamaan? Ja ajatteletko sinä, että nyt sait vain muruja? Luuletko sinä, että Jumalan sanan ravitsevuus riippuu sinun kokemuksistasi? Halveksitko sinä Jumalan sanaa, johon Pyhä Henki kuitenkin on sitoutunut ja joka tuo sinulle koko Kristuksen?

Toinen sanankuulija lähtee messusta. Hän painaa päänsä alas, sanoo itsekseen: ”Minä olen niin huono kristitty, niin epäonnistunut, kelvoton ja ymmärtämätön. En minä ole arvollinen saamaan muuta kuin muutaman murun Herran pöydältä. Toiset iloitkoot Jumalan sanan juhla-ateriasta. Jos minä saan vaikka pari muruakin, ehkä voin pysyä edes jonkinlaisena kristittynä.” Mutta onko Kristuksen läsnäolo sanassa tai Hänen ruumiinsa ja verensä läsnäolo sakramentissa riippuvainen sinun kelvollisuudestasi? Ei ole. Kristus, sekä Hänen ruumiinsa ja verensä ovat läsnä, koska Hän sanassaan sanoo niin. Hän on nyt tullut antamaan sinun syntisi anteeksi ja parantamaan sinun kelvottomuutesi. Siksi, oi sinä sanankuulija! Halveksitko sinä Jumalan sanaa, johon Pyhä Henki kuitenkin on sitoutunut ja joka tuo sinulle koko Kristuksen? Peitätkö sinä ylimielisyytesi Jumalan sanan edessä näennäiseen nöyryyteesi ja vaivaisuuteesi? Haluatko kuitenkin lopulta jäädä omien tekojesi mahdollisuuteen tai toisaalta syntiesi kauhuihin? Vai kelpaako sinulle kuitenkin Kristus ja se syntien anteeksiantamus, jonka Hän on kerran sinullekin valmistanut, ja jonka Hän sinulle sanassaan ja sakramentissaan nyt haluaa tuoda?

Kanaanilainen nainen tyytyy muruihin, mutta miksi?

Kuulimme evankeliumista, miten kanaanilainen nainen sanoi Jeesukselle: ”Niin, Herra; mutta syöväthän penikatkin niitä muruja, jotka heidän herrainsa pöydältä putoavat.” (Matt. 15:27) Toiseksi kuulimme, että nämä sanat voidaan siis ymmärtää myös väärin. Mutta mitä naisen sanat todella tarkoittavat? Miksi tämä nainen oli valmis tyytymään pelkkiin muruihin?

Niin kuin aina, niin myös tässä yhteydessä on Jumalan sanan kohtaa tarkasteltava senhetkisestä tilanteesta käsin. Tässä kohdassa keskeinen huomio on käännettävä Jumalan pelastussuunnitelmaan. Jumala oli suunnitellut ihmeellisen pelastushistoriansa tietyn järjestyksen mukaan: ensin juutalaisille, sitten pakanoille. Ensiksi Jeesuksen tehtävänä oli siis tuoda liiton kansalle, Jumalan lammaslaumalle (Matt. 15:24) ja Hänen lapsilleen (Matt. 15:26), pyhälle perheväelle leipää ravinnoksi. Niin kuin Jumala oli erämaassa antanut omaisuuskansalleen leipää taivaasta (2. Moos. 16), niin Jumalan Poika oli nyt tullut Israelin kansan keskelle, jakamaan heille leipää. Tämä leipä oli Hänen työnsä kansan keskuudessa ja ne siunaukset, joita Hän heille jakoi. Kun kansalle tuli nälkä, Jeesus jakoi heille leipää myös aivan syötävässä muodossa, vieläpä yltäkyllin (Matt. 14:13–21; 15:32–39). Lopulta Herra Jeesus, Jumalan Poika oli itse se Leipä, joka oli tullut alas taivaasta, antamaan maailmalle elämän. Se, joka Hänen luokseen tulisi, ei koskaan olisi nälissään, ja se, joka Häneen uskoisi, ei koskaan olisi janoissaan, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä. (Joh. 6:32–33, 35, 47–51, 53–58) Kristus Jeesus valmistaisi kansalle syntien anteeksiantamisen ja pelastuksen viattomassa kärsimyksessään ja uhrikuolemassaan Golgatalla. Hän voittaisi kuoleman ja nousisi ruumiillisesti ylös kolmantena päivänä, että myös Häneen uskovilla olisi voitto kuolemasta, ruumiin ylösnousemus ja ikuinen elämä Hänessä.

Ja sitten toiseksi: Heti kun Kristus olisi toteuttanut tämän jumalallisen pelastuksen juutalaisen kansan keskuudessa, sanoma tästä pelastuksesta vietäisiin koko maailmaan.  Tarkemmin sanottuna, tässä sanomassa itse pelastus vietäisiin koko maailmaan. Evankeliumin saarnassa Kristus, syntisten Vapahtaja tuotaisiin ensin Jerusalemin asukkaille, sitten koko Juudeaan ja Samariaan. Lopulta Hänet saarnattaisiin aina maan ääriin saakka, pelastukseksi kaikille kansoille. (Luuk. 24:47; Ap. t. 1:8) Tämän lähetystehtävän aloittamiseen ei olisi enää pitkä aika. Evankeliumin vieminen kaikkeen maailmaan alkaisi aivan pian, jo seuraavan pääsiäisen jälkeen, toisin sanoen alle vuoden kuluttua näistä tapahtumista, joista pyhä Matteus tässä kertoo.

Mutta juuri nyt, tässä tilanteessa ei vielä ollut pakanoiden aika. Juuri nyt Jeesuksen, suuren Paimenen tehtävänä oli vielä etsiä ne kadonneet lampaat, jotka olivat Hänen oma kansansa, Israel. Jumalan lapsiksi otettujen keskuudessa Vapahtajan tuli nyt jakaa leipää ja olla itse heidän elämän Leipänään. Toisin sanoen, kun Herra ensin jättää vastaamatta tälle kanaanilaiselle pakanavaimolle, joka anoo Häneltä apua, Hän ei ole tälle vihainen tai välinpitämätön. Jeesus vain haluaa kuuliaisesti ja järjestyksessään toteuttaa taivaallisen Isänsä pelastussuunnitelman.

Nainen kuitenkin jatkaa anomistaan. Ei hänellä ole Herralle tuotavana uhreja tai korulausein kaunistettuja rukouksia. Hänellä on pelkkää hätää ja puutetta. Hätä rakkaan tyttären terveydestä ja erityisesti tämän sielusta ajaa naista tuon miehen luo, josta pakanoidenkin keskuudessa kerrotaan: Hän on suuri ihmeidentekijä. Mutta nainen on kuullut enemmänkin. Hänelle on kerrottu: tämä Jeesus on itse Daavidin Poika, se suuri Messias, jonka taivaan Jumala on luvannut lähettää omaisuuskansansa Israelin Vapahtajaksi.

Mutta Jeesus ei päästä naista vähällä. Herra haluaa kuulla, tietääkö tämä pakanavaimo todella kuka Hän on, vai ovatko naiset sanat vain kuulopuhetta tai mielistelyä, hänelle itselleen merkityksetöntä. Jeesus ilmoittaa naiselle, että Hänen tehtävänsä on nyt juutalaisen kansan keskuudessa: ”Ei ole soveliasta ottaa lasten leipää ja heittää penikoille.” (Matt. 15:26) Silloin nainen vastaa näillä sanoilla, jotka kuulimme. Sanat tulisi oikein kääntää näin: ”Niin Herra, sillä jopa koiranpennutkin syövät muruista jotka putoavat heidän herrojensa pöydältä.” Nainen ei siis vastusta Jeesusta lainkaan. Hän sanoo, että Jeesus on oikeassa: Ei olisi hyvää ja soveliasta vastustaa Jumalan suunnitelmaa pelastaa Hänen kansansa Israel. Nainen tietää, että Jeesus on ”Herra” ja ”Daavidin Poika”, Israelin Messias. Hän tietää, että Messiaan antama leipä kuuluu ensisijaisesti juuri Jumalan kansalle, Hänen lapsilleen. Siksi nainen ei haluakaan lasten leipää itselleen. Naisella itselläänhän ei ole Israelin kansalaisoikeutta (vrt. Ef. 2:12). Siksi hän on myös valmis pitämään Jumalan kansan jäseniä omina herroinaan. Ja vaikka Jeesus ei häntä suoraan tässä nimitäkään koiranpennuksi, nainen on kuitenkin itse valmis alentumaan tämän nimen kantajaksi. Mutta hän tietää jotakin hyvin tärkeää: Kun lapset syövät rakkaan isänsä pöydässä, silloin myös perheen parissa elävät koiranpennutkin saavat syödäkseen. Toisin sanoen nainen uskoo, että Messiaan leipä, Hänen ihmeellinen ja armollinen työnsä on niin yltäkylläinen ja runsas, että sen runsaudesta ylijäävät murutkin ruokkivat täydellisesti sen, joka ne saa syödäkseen. Nainen ei väheksy omaa hätäänsä. Se on suuri. Mutta hän uskoo, että vaikka hän on aivan musertua tämän hätänsä alle, Jumalan mittaamattoman armon murunenkin on suurempi kuin hänen suurin hätänsä ja voi peittää sen kokonaan.

Tässä onkin naisen uskon suuruus, jota Herramme ylistää. Jeesus ei sano, että hänen uskonsa olisi itsessään jotenkin erityisen vahva. Pikemminkin naisen uskon suuruus on sen kohteessa: Nainen uskoo Jeesuksen olevan Messias, perkeleen ja hänen riivaajavoimiensa murskaaja. Nainen uskoo, että Jeesuksen täyteydestä riittää kaikille armoa armon päälle (Joh. 1:16). Tässä uskossa pakanavaimo saa nyt tulla osalliseksi Jumalan omaisuuskansan leivästä, Jeesuksesta Kristuksesta, sekä Hänessä elämästä ja pelastuksen osallisuudesta. Jeesus vastaa hänen rukoukseensa, antaa leivän hänen nälkäänsä (vrt. Neh. 9:15), avun hänen avuttomuuteensa. Perkeleen voimat joutuvat väistymään tyttärestä, kun Kristus ottaa hänen taakkansa itse kantaakseen. Rakas tytär on siitä hetkestä terve.

Tule Herrasi juhlapöytään!

Kuule siis, sinä rakas ystävä, joka olet hätäsi ja murheidesi painama! Älä anna kelvottomuutesi ja syntiesi estää sinua tulemasta Herran Jeesuksen luo. Hän on nyt lunastanut sinut, itsessäsi kadotetun ja tuomitun ihmisen, ostanut ja voittanut sinut vapaaksi kaikista synneistä, kuolemasta ja perkeleen vallasta, ei kullalla eikä hopealla, vaan pyhällä kalliilla verellään ja viattomalla kärsimisellään ja kuolemallaan, että sinä olisit hänen omansa ja eläisit hänen valtakunnassaan hänen alamaisenaan ja palvelisit häntä iankaikkisessa vanhurskaudessa, viattomuudessa ja autuudessa, niin kuin hän on noussut kuolleista, elää ja hallitsee iankaikkisesti. (Vrt. Vähä katekismus. Toinen pääkappale. Usko. Toinen uskonkappale: Lunastus, 4.) Jumalan pelastussuunnitelma on nyt saatettu loppuun, Hänen iankaikkisen Poikansa, Israelin Messiaan lunastustyö on valmis! Hänen pelastuksensa evankeliumi on nyt tuotu myös meidän, itsessämme pakanoiden ulottuville, meidän elämäksemme. Jos Kristus ei aina tuntuisikaan vastaavan pyyntöihisi heti, Hän ei kuitenkaan vaikene sinulle. Tänäänkin Hän, sinun syntiesi sovittaja ja kuoleman voittaja saarnaa täällä itsensä sinulle, että sinulla Hänessä olisi syntiesi anteeksianto ja apu hädässäsi. Siksi, oi sinä pastori, saarnaa rohkeasti! Ja sinä, oi sanankuulija, ota vastaan Herrasi saarna! Kristuksen saarna on ehkä yksinkertainen ja lyhyt, Hänen sakramenttinsa ulkoisesti koruton. Niin kuin ei Hänessä itsessäänkään ollut, niin ei nyt Hänen armonvälineissäänkään ehkä ole sellaista kauneutta, jota ihmiset haluaisivat katsella, taikka muotoa, johon monet mielistyisivät (vrt. Jes. 53:2). Mutta Jumalan armo Kristuksessa on valtava ja ylitsevuotavan rikas! Pienessä sanan murussakin sinulla ja Jumalan seurakunnalla on koko Kristus, pienessä leivän murussa Hänen koko elävä ruumiinsa ja tilkassa viiniä Hänen tosi verensä. Ne ovat siinä läsnä sinun syntiesi anteeksiantamukseksi, sinun ikuiseksi elämäksesi. Herrasi juhlapöytä on nyt katettu! Tule siis uskon luottamuksessa, ota vastaan Hänet ja Hänessä ikuisen elämän osallisuus. Aamen.

(Saarna on pidetty Samuelin luterilaisessa seurakunnassa Lahdessa 21.2.2016.)

1. paastonajan sunnuntai (1. vsk), Matt. 4:1–11

Jeesus Kristus on perkeleen voittaja

Johdanto

Sinä, joka olet Kristuksen oma ja haluat elää kristillistä elämää, tiedät hyvin, mitä on olla kiusattu. Perkele, maailma ja oma vanha ihmisesi kiusaavat sinua monin tavoin. Päivän evankeliumista kuulimme, miten perkele kiusasi Kristusta erämaassa. Tunnetusti juuri tämä teksti pitää sisällään suuren esikuvan siitä, miten vihollisen kiusaukset voidaan voittaa. Siinä on hyviä neuvoja kerrakseen. Samalla on tärkeää huomata, että tässä evankeliumissa Pyhä Henki tarjoaa meille paljon enemmän kuin esikuvan tai ohjeita. Kun nyt käymme kuulemaan, mitä Henki meille tahtoo sanoa, lähdemme liikkeelle hieman kauempaa historiasta.

Israel – Jumalan langennut poika

Kun Jumala tahtoi viedä kansansa pois Egyptin orjuudesta, Hän käski Mooseksen sanoa faaraolle: ”Näin sanoo Herra: Israel on minun esikoispoikani; sentähden minä sanon sinulle: Päästä minun poikani palvelemaan minua. Mutta jos kieltäydyt päästämästä häntä, niin katso, minä tapan sinun esikoispoikasi.” (2. Moos. 4:22–23) Herra Jumala siis sanoi, että Hänen kansansa Israel oli Hänen poikansa. Tämän poikansa Hän myös sitten kutsui ulos tuosta orjuuden maasta. Tästä Hän myöhemmin Hoosean suulla lausuikin: ”Kun Israel oli nuori, rakastin minä sitä, ja Egyptistä minä kutsuin poikani.” (Hoos. 11:1) Juuri tämän uloslähtemisen yhteydessä Jumala oli varsinaisesti ottanut Israelin kansan omaksi pojakseen, ja siis myös tullut heille Isäksi.

Tämän poikansa Israelin Herra oli sitten johtanut Punaisen meren vesien läpi. Meressä saadun kasteen (1. Kor. 10:1–2) kautta Jumala johti kansansa erämaahan. Näin Hän teki voidakseen koetella heidän uskoaan ja Herran pelkoaan (2. Moos. 15:25; 16:4; 20:20; 5. Moos. 8:2, 16; 13:3). Kansa ei kuitenkaan käsittänyt, että Jumala halusi olla heidän Isänsä. Se ei ymmärtänyt omaa asemaansa Herran poikana. Kansa ei käsittänyt Jumalan sanaa, kun Hän sanoi: ”Herra, sinun Jumalasi, kasvattaa sinua, niinkuin isä kasvattaa poikaansa.” (5. Moos. 8:5) Näin Israelin kansa ei ottanut Jumalan kasvatusta vastaan kuuliaisesti, niin kuin poika rakkaalta Isältään. Sen sijaan kansa napisi nälkäänsä erämaassa (2. Moos. 16:3). Se vastusti itseään Jumalaa (2. Moos. 16:8), joka kuitenkin rakkaudessaan oli johdattanut poikansa vapauteen ja erämaahan. Kansa vastusti Jumalaa, joka halusi olla sille kuin rakastava Isä, joka alttiisti antaa pojalleen kaiken tarvittavan. Keskellä erämaan kuivuutta Jumala antoikin heille mannaa, leipää taivaasta (2. Moos. 16:12–36). Kuitenkaan heidän napinansa ei tällöinkään lakannut, vaan se jatkui läpi erämaavaelluksen. Näin Jumalan kovakorvainen ja tottelematon poika, Israel yhä uudelleen lankesi syntiin ja epäjumalanpalvelukseen (ks. Ps. 106:6–33; Ap. t. 7:35–53; Hepr. 3:7–4:13).

Jeesus Kristus – Jumalan kuuliainen Poika

Juuri päivän evankeliumin edellä pyhä Matteus kertoo, että Jeesus tuli Jordanille Johannes Kastajan luo, hänen kastettavakseen (Matt. 3:13–17). Mitä varten Hän halusi tehdä näin? Israelin kansa, tämä Jumalan poika oli siis onnettomasti langennut pois Isänsä tahdosta. Juuri siksi oli Jumala nyt lähettänyt ikuisen ja ainosyntyisen Poikansa Kristuksen maailmaan, poikansa Israelin sijaan. Niin kuin Israel, Jumalan poika oli kutsuttu Egyptistä, niin Jumalan ainoan Pojan, Kristuksen Jeesuksenkin piti vanhempineen paeta Egyptiin, josta Isä Hänet sitten kutsui takaisin, oman kansansa keskuuteen (Matt. 2:13–15, 19–21). Niin kuin Israel oli kastettu meressä, niin Jeesus Kristus, todellinen Israel ja Herran Palvelija (ks. esim. Jes. 42:1–4) kastettiin nyt Jordanissa. Niin kuin Jumala oli tässä Egyptistä lähdössä ottanut kansansa pojakseen, niin Hän nyt Jordanin kasteen yhteydessä julisti ikuisen Poikansa Kristuksen todella olevan Hänen rakas Poikansa, johon Hän on mielistynyt. Ja niin kuin Jumala oli johtanut kansansa Punaisen meren kasteen kautta erämaahan, niin Hänen Pyhä Henkensä nyt johdatti Jeesuksen erämaahan. Kansansa Jumala oli vienyt erämaahan koetellakseen heitä, mutta Poikansa Jeesuksen Hän johdatti perkeleen kiusattavaksi. Siinä missä Israel oli erämaassa 40 vuotta, siinä Jeesus paastosi erämaassa 40 päivää ja yötä. Mutta siinä missä Israelin kansa ei ollut erämaassa luottanut Isänsä armolliseen huolenpitoon, vaan oli epäuskossa napissut nälkäänsä, siinä Jumalan ainoa Poika Jeesus Kristus ei nälässäänkään lainkaan valittanut. Hän luotti kaikessa rakkaan taivaallisen Isänsä johdatukseen ja huolenpitoon. Huomaatko? Jumalan Henki siis johti Jeesuksen erämaahan paholaisen kiusattavaksi nimenomaan sitä varten, että Hän osoittaisi olevansa täydellinen ja täydellisen kuuliainen Jumalan Poika, Jumalan tottelemattoman ja syntisen pojan, Israelin puolesta.

Mutta kun Jeesukselle tuli erämaassa nälkä, mitä tapahtui? Aivan heti Pyhä Henki kertoo meille: ”Silloin kiusaaja tuli hänen luoksensa” (Matt. 4:3a). Kaikin keinoin perkele pyrki estämään Jumalan pelastussuunnitelman Hänen Pojassaan Kristuksessa. Niin monta kertaa hän olikin jo onnistunut langettamaan Jumalalle rakkaita ihmisiä, ensimmäisenä tietenkin Aadamin ja Eevan (1. Moos. 3:1–6). Ja nyt kun perkele näki Kristuksen erämaassa, hän käytti aivan samoja keinoja langettaakseen myös itsensä Herran. Niin kuin jo paratiisissa, niin hän nytkin ensimmäisenä pyrki kyseenalaistamaan Jumalan pyhän ilmoitussanan. Paratiisissa hän oli sanonut: ”Onko Jumala todellakin sanonut: ’Älkää syökö kaikista paratiisin puista’?” (1. Moos. 3:1b) Niin hän teki myös nyt. Nimittäin juuri äskettäin Jeesus oli Jordanilla kuullut Isän ilmoitussanan taivaasta: ”Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mielistynyt.” (Matt. 3:17) Ja nyt välittömästi Jeesus sai kuulla tämän toisen äänen. Perkeleen sanat kohdistuivatkin juuri niihin Jumalan sanoihin, jotka Jeesus oli kasteensa yhteydessä kuullut. Vihollinen sanoi: ”Jos sinä olet Jumalan Poika, niin käske näiden kivien muuttua leiviksi.” (Matt. 4:3b) Lisäksi, aivan niin kuin jo alussa paratiisin puun hedelmän äärellä, niin perkele nytkin vetosi ruumiilliseen tarpeeseen, syömiseen: ”käske näiden kivien muuttua leiviksi.”

Mutta siinä missä Aadam lankesi perkeleen kiusaukseen, toinen Aadam (vrt. Room. 5:12–21) seisoi järkähtämättä. Kun vihollinen pilkkasi Jumalan sanaa, Kristus Jeesus, itse Jumalan elävä Sana vetosi juuri Isänsä ilmoitussanaan. Hän sanoi: ”Kirjoitettu on: ’Ei ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka Jumalan suusta lähtee.’” (Matt. 4:4) Kun Kristus tässä sanoo ”Kirjoitettu on”, Hän käyttää sanamuotoa, joka tarkkaan ottaen merkitsee: ”on kirjoitettu ja pysyy kirjoitettuna”. Herramme siis lausuu, että Jumalan sana on annettu ja se pysyy iankaikkisesti. Koettakoon perkele väännellä sitä miten tahansa, Jumalan sana on muuttumaton. Vaikka taivas ja maa katoaisivat, Hänen sanansa ei koskaan katoa (Matt. 24:35). Edelleen Herra tarkoitti: jos kerran Israelin Isä, kaikkivaltias Jumala oli ollut voimallinen antamaan erämaassa kansalleen mannaa taivaasta, tottahan Hän nyt rakkaalle Pojalleen Kristukselle antaisi kaiken, mitä tämä inhimillisen elämänsä ylläpitämiseksi tarvisi. Toki Jeesus jumalallisella voimallaan olisi voinut muuttaa kivet leiviksi! Mutta Hän ei ollut tullut maailmaan käyttääkseen voimaansa itsensä palvelemiseen, vaan toisten hyväksi (vrt. Matt. 20:28). Siksi siinä missä Jumalan poika Israel oli napissut nälkäänsä erämaassa, Jumalan ainoa Poika Jeesus Kristus jäi mielellään nälkään, koska se oli Hänen taivaallisen Isänsä tahto. Hän jäi kuuliaisena odottamaan, että rakas Isä antaisi Hänelle kaiken tarvittavan vaikka yhdellä sanallaan, joka tämän suusta lähtee. (Vrt. 5. Moos. 8:3)

Perkele, tuo vihainen vastustaja, ei kuitenkaan luovuttanut mielellään. Hän vei Jeesuksen korkealle, temppelin katon harjalle. Hän tahtoi testata, olisiko Jumalan apu saapuvilla, jos Jeesus heittäytyisi sieltä alas. Hän halusi myös koetella, luottaisiko Jumalan Poika Isänsä lupauksiin. Kristus Jeesus ei kuitenkaan tarvinnut mitään todisteita Isänsä avusta. Jeesus tunsi Isänsä rakkauden; Hän luotti, että Isän sanan lupaukset ovat todet ja varmat. Jeesus tiesi myös, että juuri siksi on Jumalan kiusaamista ja syntiä koetella Hänen varmoja lupauksiaan, jotka Hän on antanut uskossa vastaanotettaviksi. Siksi siinä missä Jumalan poika Israel oli erämaassa janoissaan riidellyt ja kiusannut Herraa sanoen: ”Onko Herra meidän keskellämme vai ei?” (2. Moos. 17:7b), Jumalan ainoa Poika Jeesus Kristus ei kiusannut Isäänsä. Hän vastasi perkeleelle Jumalan pyhällä ilmoitussanalla, joka on kirjoitettu ja pysyy iankaikkisesti. Hän sanoi: ”Taas on kirjoitettu: ’Älä kiusaa Herraa, sinun Jumalaasi.’” (Matt. 4:6)

Vielä kolmannen kerran tuo Jumalan pilkkaaja tuli Herran Kristuksen luo, kiusaamaan Häntä. Tällä kerralla hän näytti Jeesukselle ”kaikki maailman valtakunnat ja niiden loiston.” Mikä naurettava yritys! Tarvitsisiko luomaton Jumalan Poika muka luodun ja langenneen olennon, perkeleen apua nähdäkseen kaiken, mitä Hänen luomakunnassaan on? Pelkkää valhetta on täynnä tuo kirottu olento, pelkkää pilkkaa ja saastaa hän suoltaa suustaan (Joh. 8:44b–c). Tässäkin hän kehtaa vääntää kieroon Jumalan ilmoitussanan, joka kieltää pitämästä muita jumalia elävän Jumalan rinnalla (2. Moos. 20:2–3). Perkele soveltaa tämän pyhän sanan nyt itseensä ja käskee Jumalan Poikaa kumartamaan häntä. Mutta siinä missä Jumalan poika Israel oli rikkonut Jumalan ensimmäisen käskyn ja rakentanut kultaisen vasikan jumalankuvakseen (2. Moos. 32), Jumalan ainoa Poika Jeesus Kristus noudatti Isänsä käskyä täydellisesti. Taas Hän vastasi Jumalan pyhällä sanalla, joka on kirjoitettu ja siis myös pysyy iankaikkisesti. Hän sanoi: ”Mene pois, saatana; sillä kirjoitettu on: ’Herraa, sinun Jumalaasi, pitää sinun kumartaman ja häntä ainoata palveleman.’” (Matt. 4:10)

Katso mikä ihmeellinen Jumalan työ tässä piiretään silmiemme eteen! Perkele yrittää kaikkensa saadakseen Jumalan Pojan lankeamanaan. Mutta kaikkivaltias Jumala käyttää juuri näitä epätoivoisia kiusausyrityksiä omiin hyviin tarkoituksiinsa. Jumala tahtoo näet osoittaa, että Hänen Poikansa Kristus Jeesus on nyt astunut Hänen poikansa, Israelin kansan sijaiseksi. Hän on nyt tullut täyttämään joka kohdassaan sen Jumalan tahdon, mitä kansa ei epäuskossaan ollut täyttänyt. Kristus ei langennut yhdessäkään koettelemuksessa, joilla perkele Häntä kiusasi. Pikemminkin Hän juuri tulemalla avoimesti heikoksi ja nälkäiseksi houkutteli perkeleen luokseen, voidakseen lähietäisyydeltä iskeä hänet maahan ei vain kerran, vaan kolme kertaa, ja lopulta Golgatalla kertakaikkisesti. Tästä Kristuksesta Pyhä Henki julistaakin: ”Sentähden piti hänen kaikessa tuleman veljiensä kaltaiseksi, että hänestä tulisi laupias ja uskollinen ylimmäinen pappi tehtävissään Jumalan edessä, sovittaakseen kansan synnit. Sillä sentähden, että hän itse on kärsinyt ja ollut kiusattu, voi hän kiusattuja auttaa.” (Hepr. 2:17–18) Jumalan Poika, Kristus Jeesus oli siis tullut sovittamaan kansansa synnit, ja vapahtamaan kansansa sen synneistä (Matt. 1:21). Hän oli tullut ihmiseksi, syntisten ihmisten veljeksi. Jumalana ja ihmisenä Hän oli tullut ottamaan pois paitsi Israelin, vanhan liiton kansan synnit, myös aivan koko maailman synnit (Joh. 1:29; 1. Joh. 2:2). Hänen nimeensä kastettuina (Ap. t. 2:38) ja uskon kautta Häneen, voivat ihmiset kaikista kansoista nyt päästä Jumalan Pojan veljiksi ja sisariksi. Näin osallisena Jumalan Poikaan ja Hänessä he voivat nyt päästä myös siihen valittuun joukkoon, jota kutsutaan Jumalan pojaksi, Jumalan lasten joukoksi (ks. esim. Ef. 1:5; 2:17–19).

Kristuksen voitto ja esikuva

Evankelistan tallettama kuvaus Jeesuksen kiusauksista erämaassa ei siis ensisijaisesti ole esikuvallinen ohje siitä, miten me voimme vastustaa kiusauksia. Kyllä se sitäkin on. Mutta ennen kaikkea tässä on ihana ilosanoma sinulle, joka olet monin tavoin kiusattu: Kristus Jeesus, Jumalan ainosyntyinen Poika tuli ihmiseksi, kantamaan meidän kiusauksemme. Hän tuli suureksi taistelijaksi. Kaikkein ankarimmissakin taisteluissa perkelettä vastaan Hän pysyi pystyssä ilman syntiä, niin että Pyhä Henki voi saarnata: ”Sillä ei meillä ole sellainen ylimmäinen pappi, joka ei voi sääliä meidän heikkouksiamme, vaan joka on ollut kaikessa kiusattu samalla lailla kuin mekin, kuitenkin ilman syntiä.” (Hepr. 4:15) Täydellisessä kuuliaisuudessaan, kärsimyksessään ja lopulta ristinkuolemassaan Jeesus Kristus voitti miehuullisesti perkeleen, tuon Israelin kansan ja koko maailman kiusaajan, sekä synnin ja kuoleman. Hän siis voitti miehuullisesti myös sinun kiusaajasi, syntisi ja kuolemasi.

Sitten toiseksi voimme toki ottaa myös oppia siitä, miten meidän kristittyinä tulisi suhtautua niihin kiusauksiin, joita elämässä kohtaamme. Tämä onkin tarpeen, sillä ”Ei ole opetuslapsi opettajaansa parempi, eikä palvelija parempi isäntäänsä” (Matt. 10:24). Siksi myös jokainen Kristuksen kastama ja kasteessa Isän Jumalan rakkaaksi lapsekseen tunnustama ihminen joutuu perkeleen, maailman ja oman syntisen lihansa kiusaamaksi. Kristus on kasteessa ottanut sinut omakseen, mutta samalla juuri siinä ja juuri siksi perkele on ärsytetty sinun kimppuusi. Voitkin olla varma, että vihollinen haluaa tehdä kaikkensa, ettet vain pysyisi kasteen liittosi osallisuudessa. Olet joutunut keskelle taistelua. Tämä taistelu käydään usein nimenomaan erämaan yksinäisyydessä: perkeleen sotataktiikkaan kuuluu hyökätä nimenomaan silloin, kun sinä olet yksin, varsinkin jos kärsit ruumiillista heikkoutta tai puutetta, tai jos olet toimettomana. Juuri siksi on tärkeää, ettet jätä omaa seurakunnankokoustasi (Hepr. 10:25), vaan kiusausten tullessa kiirehdit veljien ja sisarien joukkoon! Ja jos et jostakin syystä voi lähteä kotoasi, soita ainakin pastorille taikka jollekin toiselle veljelle tai sisarelle Kristuksessa! Missä näet on monta koolla, sinne on perkeleen on vaikempi hyökätä. Siellä on Kristuksen lauma ja siellä on myös Ylipaimen Kristus itse (vrt. Matt. 18:20).

Suuren sotapäällikön taistelujoukoissa

Samalla on tärkeää muistaa myös seuraava asia: Kun Kristus on pyhässä kasteessasi ottanut sinut omakseen, Hän on aivan tietoisesti tehnyt sinut myös sotilaakseen. Kasteesi hetkellä Hän on merkinnyt sinut ristinsä merkillä, pyhällä sinetillä. Tästä merkistä sinut tunnetaan Hänen omakseen, Hänen taistelijakseen. Ja kun Kristus on tehnyt sinut taistelijakseen, niin Hän ei ole tehnyt sinua joksiksin salaiseksi agentiksi, jonka tehtävänä on yksinään voittaa paha vihollinen. Ei niin! Pyhässä kasteessa Kristus on ottanut sinut osaksi pyhää sotajoukkoaan, Hänen seurakuntaansa. Hänen omanaan sinä olet yhtenä sotilaana Hänen suuressa armeijassaan, yhdessä toisten Hänen omiensa kanssa. Eikä Kristus Jeesus ole sellainen herra ja kuningas, joka ylellisen maaseutuhuvilansa turvasta käsin seuraa armeijansa operaatioita vihollista vastaan, ja joka sitten sieltä kirjoituspöytänsä takaa antaa strategisia ohjeita, miten heidän tulee yrittää selvitä taisteluista. Ei niin! Kristus Jeesus ei jätä sinua ja muuta suurta sotajoukkoaan taistelemaan omin neuvoin. Hän on itse rohkea Taistelija, joka on ensimmäisenä mennyt etulinjaan. Hän on mennyt erämaan kuivuuteen, ajallisten kiusausten ahjoon ja Golgatan tulimyrskyyn, ja voittanut. Hän jos kuka tietää, mitä taistelu perkelettä vastaan on. Ja nyt Hän itse suurena taivaallisena Sotapäällikkönä varustaa sinut ja koko joukkonsa taisteluun tuota lohikäärmettä vastaan, jonka pään Hän on jo ristillään murskannut (1. Moos. 3:15), mutta jonka pyrstö koettaa vielä epätoivoisesti hävittää sen mitä hävitettävissä on. Mutta miten Kristus sitten varustaa joukkonsa?

Hyvä ja riittävä muonitus on minkä tahansa armeijan toimimisen ehdoton edellytys. Mutta koska ”meillä ei ole taistelu verta ja lihaa vastaan, vaan hallituksia vastaan, valtoja vastaan, tässä pimeydessä hallitsevia maailmanvaltiaita vastaan, pahuuden henkiolentoja vastaan taivaan avaruuksissa” (Ef. 6:12), Kristuksen sotilaat tarvitsevan nimenomaan hengellistä ravintoa. Siksi Kristus, joka sanoo: ”Ei ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka Jumalan suusta lähtee” (Matt. 4:4), on myös antanut pyhän sanansa meille ravinnoksi. Kuule siksi, Jumalan seurakunta! Ilman Jumalan sanan ruokaa te ette voi pysyä taisteluvalmiina ja Kristuksen armeijan sotilaina. Mutta tästä ihmeellisestä sanasta te saatte kaiken tarvitsemanne ravinnon jaksaakseenne uuvuttavien taistelujen keskellä.

Mutta taisteluun tarvitaan tietenkin myös muu taisteluvarustus. Myös sen Kristus on antanut sinulle ja kaikille omilleen! Sanansa ja pyhän kasteen kautta Hän on pukenut sinut ja koko seurakuntansa Jumalan koko sota-asuun (Ef. 6:13). Kuule siksi, Jumalan seurakunta! Herra on antanut teille Jumalan sanan totuuden, johon vyötettyinä saatte seistä. Kristus on pukenut teidät oman vanhurskautensa haarniskaan. (Ef. 6:14; vrt. Gal. 3:27) Hän on antanut teille alttiuden rauhan evankeliumille, rauhan, joka kestää läpi ankarienkin taisteluiden (Ef. 6:15). Teille on annettu lahjaksi uskon kilpi, jolla voitte sammuttaa kaikki ne palavat nuolet, joita perkele teitä kohti ampuu (Ef. 6:16). Teille on annettu pelastuksen kypärä (Ef. 6:17a), jolla itse käärmeen pään murskaaja suojelee päänne taistelussa. Ja lopuksi se sama Jumalan pyhä sana, jonka Herra antoi teille ravinnoksi, toimii myös ainoana mutta täysin riittävänä hyökkäysaseenanne. Jumalan sanan kaksiteräinen miekka, lain ja evankeliumin miekka voittaa perkeleen laittomuuden ja armottomuuden (Hepr. 4:12). Tämä Jumalan sanan miekka on Hengen miekka. (Ef. 6:17b) Tähän sanaan Pyhä Henki on sitoutunut ja varmasti toimii juuri sen välityksellä. (Vrt. Schmalkaldenin opinkohdat. Kolmas osa. 8. Rippi, 10; Augsburgin tunnustuksen puolustus. IV uskonkohta. Vanhurskautus, 67.)

Koko tähän taisteluvarustukseen Herra Jeesus Kristus on pukenut meidät pyhän sanansa ja sakramenttiensa välityksellä, ja yhä tänäänkin pukee. Kristuksen varustamina me lähdemme tänäänkin rohkeasti taisteluun. Me saarnaamme ja puhumme kaikille tätä Pyhän Hengen täyttämää sanaa. Tällä sanalla me toisiamme rohkaisemme. Se sana sanoo: Kristus on perkeleen voittaja. Hänessä on meidän voittomme. Ja kun me kuulutamme tätä Jumalan sanan voittosaarnaa, saa Kristus edelleen heikentää perkeleen valtakuntaa tässä maailmassa ja tässä kaupungissa. Olkoon Kristukselle Jeesukselle, synnin, kuoleman ja perkeleen voittajalle kaikki kunnia ja valta aina ja ikuisesti. Aamen.

(Saarna on pidetty Samuelin luterilaisessa seurakunnassa Lahdessa sekä Jesajan luterilaisessa seurakunnassa Jyväskylässä 14.2.2016.)

Rovasti Matti Huovisen 70-vuotisjuhla

Kaksi kiitosta

Rakas isä, kunnioitetut sukulaiset ja arvoisa juhlaväki. Runsaat kaksi vuotta sitten sain edellisen kerran osallistua tällaiseen juhlaan. Silloin kokoonnuimme Merimaskun seurakuntatalolla ja muistimme isää hänen jäädessään eläkkeelle. Tuolloin sain tilaisuuden muutamalla sanalla kiittää Sinua, isä, rukouksistasi ja esimerkistäsi sananpalvelijan virassa. Myös tänään haluan kiittää Sinua kahdesta asiasta.

Ensinnäkin: Kiitos, että olet ollut ja olet minun isäni! On toki sanomattakin selvää, että jokaisen ihmisen olemassaolo edellyttää aina paitsi äidin myös isän olemassaoloa. Kuitenkaan ei liene itsestään selvää, että kaikki lapset voivat sanoa: ”Minulla on isä.” Minä sen sijaan voin sanoa niin. Minulla on aina ollut isä. Valtavan monin tavoin Sinä olet isällisesti kasvattanut ja johdattanut minua. Monesti Sinä olet tehnyt niin aivan ääneen lausuen. Kuitenkin ehkä vielä useammin olet ohjannut minua omalla esimerkilläsi. En voi riittävästi kiittää Sinua kaikesta vaivannäöstäsi tässä asiassa. Sanon nyt kuitenkin: kiitos siitä, että olet minun isäni!

Toiseksi: Kiitän Sinua siitä suurimmasta lahjasta, minkä kukaan maallinen isä voi lapselleen antaa. Kiitän Sinua siitä, että jo varhain olet tuonut minut pyhän kasteen armolähteelle, Kristuksen syliin. Hän, Jumalan ainoa Poika tuli ihmiseksi minun pelastukseni tähden ja meidän kaikken pelastuksemme tähden. Kristus, itse Jumala tuli luomaansa maailmaan, että Hän saisi olla meidän ihmisten veli. Pyhän sanansa ja kasteen sakramentin kautta Hän otti omakseen minutkin, itsessäni syntisen ja kelvottoman ihmisen. Kasteessa Jumala lahjoitti minulle voiton kuolemasta, syntien anteeksiantamuksen, armonsa, Kristuksen kaikkineen sekä Pyhän Hengen lahjoineen. (Iso katekismus. Neljäs osa. Kaste, 41.) Siinä minut yhdessä Hengessä kastettiin yhteen Kristuksen Ruumiin kanssa (1. Kor. 12:13). Niin minustakin tuli Jumalan Pojan veli. Ihmeellistä! Ja koska luonnollisestikin veljillä on sama isä, niin nyt kasteen kautta minun Vapahtajani ja Veljeni Kristuksen taivaallisesta Isästä tuli myös minun rakas Isäni. Näin minä, joka en luonnoltani ollut Jumalan lapsi, sain nyt syntyä uudesti kaikkivaltiaan Jumalan lapseksi ja pojaksi. Tästä ikuisesta lahjasta minua joka päivä muistuttaa paitsi tietenkin Jumalan sana, myös isä Sinun lähettämäsi kopio kasteilmoituksestani. Siinä lukee, että sain tämän lahjan 23. lokakuuta 1977 Merimaskun kirkossa, ja että kasteen toimitti tuomiorovasti Lauri Huovinen. Se, mitä kasteilmoituksessa ei lue, on, että varsinaisesti kasteen toimitti Kristus itse, joka käytti isoisää työnsä välikappaleena. Tämän kasteilmoituksen olen ripustanut työpöytäni eteen, että voin aina nähdä sen. Isä, en voi riittävästi kiittää Sinua kaikesta vaivannäöstäsi minun kristillisessä kasvatuksessani. Mutta sanon nyt kuitenkin tämän: Kiitos, että toit minut Kristuksen luo, jonka tähden ja jossa minulla on myös taivaallinen Isä!

Isä, Sinun poikanasi minulla on paljon kiitoksen aihetta. Rukoukseni on, että sen kaiken jakamiseen tarjoutuu vielä monta mahdollisuutta. Toivotan Sinulle onnea ja Jumalan runsasta siunausta!

(Puhe on pidetty rovasti Matti Huovisen 70-vuotisjuhlissa Raisiossa 13.2.2016.)

Laskiaissunnuntai (1. vsk), Luuk. 18:31–43

Jeesus kutsuu ja pelastaa

Yläluokkaa ja kerjäläisiä

Tapahtumapaikkana on Jerikon kaupunki. Kuningas Herodes Suuren hallituksen aikana tässä vanhassa kaupungissa oli tehty monia uudistuksia. Oli rakennettu uusi amfiteatteri, kylpylä, hevosten kilparata, hallintorakennuksia sekä ylellisiä taloja rikkaille ihmisille. Kaupungista oli tullut loistelias ja siellä asui paljon yhteiskunnan yläluokkaa. Aina talven tullen itse Herodeskin tuli tähän kaupunkiin, jonka oli tehnyt talvipääkaupungikseen.

Mutta tässä ei ollut koko kuva Jerikosta. Kaupungissa asui nimittäin paitsi rikkaita ja korkean aseman saavuttaneita ihmisiä, siellä oli myös niitä, jotka elivät hyvin vaikeissa olosuhteissa. Kauniiden rakennusten vieressä, tien laidassa istui vammautuneita, sairaita ihmisiä kerjäämässä.

Elämä avuttomuudessa ja pimeydessä

Päivän evankeliumissa pyhä Luukas kertoo yhdestä näistä vähäosaisista. Markuksen evankeliumin rinnakkaisessa kohdassa kerrotaan, että tämän miehen nimi oli Bartimeus. Bartimeus oli kokonaan sokea. Sen vuoksi hän ei kyennyt tekemään työtä ja joutui kerjäämään hankkiakseen elantonsa. Siin hän istui, pääkadun varrella. Monet kuuluisat merkkihenkilöt kulkivat siitä hänen editseen kaupunkiin. ”Auttakaa minua”, sokea huusi näille ohikulkijoille. Mikä häpeä tämä mahtoikaan Bartimeukselle olla! Eikö hänen mieleensä tullut katkeriakin ajatuksia? ”Minä olen Israelin mies, ja silti minä joudun kerjäämään!” Mutta oli mahdotonta ajatella, että tuon ajan lääketieteen keinot olisivat riittäneet hänet parantamisekseen. Siksi Bartimeus oli joutunut alistumaan osaansa: ”Tässä sokeuden pimeydessä minä elän toisten antaman pienen avun varassa, häpeää tuntien, ja sitten minä kuolen.”

Aivan niin kuin Jerikossa, myös nykyään on paitsi sairaita ja köyhiä, myös paljon terveitä ihmisiä. Moni heistä elää kehittyneen maan käytännöllistä ja ulkoisesti rikasta elämää. Moni heistä ajattelee, että koska ulkoisesti näyttää menevän hyvin, menee siis kaikin puolin hyvin. Mutta voiko ulkoinen hyvinvointi tai rikkaus tuoda ihmisen elämään todellisen sisällön? Voivatko kauniit tavarat ja raha täyttää luonnollisen ihmisen sydämen tyhjyyden? Sokea Bartimeus anoi jatkuvasti apua ohikulkijoilta, mutta kukaan ei voinut hänen sokeuttaan parantaa. Samalla tavalla, vaikka ihminen – sairas tai terve, köyhä tai rikas – miten yrittäisi peittää sydämensä tyhjyyttä ihmisten keinoin, omaisuudella tai ajallisella hyvinvoinnilla, hän jää tyhjäksi ja avuttomaksi. Vaikka hän etsisi elämäänsä sisältöä uusista ajatustavoista tai jopa uusista uskonnoista, sellaiset eivät tuo hänelle sydämen rauhaa. Uskonnollisuushan opettaa luottamaan yhä enemmän omiin tekoihin ja avuihin: ”Elä näin, niin elät hyvin!” tai ”Tällä tavalla sinä voit voittaa elämän kärsimykset.” Mutta miten ihminen ikinä yrittääkään, ei hänellä itsellään ole voimaa parantaa itseään tai täyttää sydämensä tyhjyyttä. Bartimeuksen tavoin luonnollinen ihminen ei näe eteensä, eikä tiedä mihin mennä. Hänen ei auta muu kuin tunnustaa, että on pakko kerjätä, on pakko pyytää apua itsensä ulkopuolelta.

Avunhuuto ja vastustus

Eräänä päivänä, istuessaan siinä tien laidassa, Bartimeus kuuli ihmisjoukon kohisevan. Ehkä hän ajatteli: ”Olisiko sieltä tulossa joku kuuluisuus, joku rikas? Ehkä voisin saada vaikka yhden kolikon.” Bartimeus kyseli siinä lähellä olevilta mitä tuo hälinä oli. Joku kertoi hänelle, että Jeesus Nasaretilainen oli tulossa kaupunkiin. ”Jeesusko? Siis se ihmeellinen opettaja, josta kaikki sanovat, että hän voi parantaa sairaita? Se Jeesusko, josta sanotaan, että hän on itse Jumalan Poika? Onko Hän tulossa tänne? Nyt tai ei koskaan..!” Ja Bartimeus alkoi huutaa kovalla äänellä: ”Jeesus, Daavidin poika, armahda minua!” (Luuk. 18:38b) Mutta edellä kulkevat nuhtelivat häntä: ei sillä tavalla pitäisi huutaa hätäänsä kaiken kansan kuullen.

Autuas on se hetki, kun joku omiin elämäntäyttämispyrkimyksiinsä pettynyt ihminen, oman mahdottomuutensa löytänyt ihminen kuulee puhuttavan Jeesuksesta! Sanoma Jeesuksesta, avuttomien auttajasta ja syntisten Vapahtajasta herättää uskon, joka sanoo: ”Minä olen mahdoton ja sairas, mutta Jeesus on nyt tullut ja Hän voi auttaa minuakin!” Niin ihminen alkaa anoa: ”Jeesus, armahda minua!” Sinäkin, rakas ystävä, olet varmasti anonut niin. Mutta mitä silloin tapahtuu? Silloin käy usein juuri niin kuin evankeliumista kuulimme: nousee monta vastustavaa ääntä. Omasta lihastasi nousee monta ajatusta, jotka haluaisivat johtaa sinua luottamaan omiin mahdollisuuksiisi. Perkelekin lähettää luoksesi monta omaan rikkauteensa ja hyvinvointiinsa luottavaa ihmistä. Nämä kaikki huutavat sinulle: ”Mitä ihmettä varten sinä pyydät apua joltakin Jeesukselta? Ryhdistäydy nyt vähän! Miten muka joku tuollainen muinainen henkilö voisi sinua auttaa? Koeta nyt pärjätä itse vain!”

Herra kutsuu avuttoman luokseen

Mutta sinulle, joka tunnustat, että yksin Jeesuksessa voi olla sinun apusi, sinulle on tässä tarjolla ihana evankeliumi. Luukas kirjoittaa, että Herra kuuli avuttoman Bartimeuksen avunhuudon. Ja kun Hän kuuli tämän huudon, evankelista lausuu: ”Silloin Jeesus seisahtui ja käski taluttaa hänet tykönsä.” (Luuk. 18:40a) Pyhä Markus kertoo tapauksesta vielä vähän tarkemmin: ”Silloin Jeesus seisahtui ja sanoi: ’Kutsukaa hänet tänne.’ Ja he kutsuivat sokean, sanoen hänelle: ’Ole turvallisella mielellä, nouse; hän kutsuu sinua.’” (Mark. 10:49)

Näin pyhä Raamattu lohduttaa myös sinua, joka olet kohdannut oman mahdottomuutesi: Jeesus itse kutsuu sinua. Hän odottaa sinua. Jumalan Poika Jeesus Kristus ei pelkää sinun heikkouttasi tai sairauttasi. Hän ei karta sinua lankeemustesi tähden. Armollinen Jeesus rakastaa sinua. Hän on tullut nimenomaan sen vuoksi, että sinä et itse voi auttaa itseäsi. Hän on tullut, että saisi ottaa vastaan sinut, itsessäsi mahdottoman, sairaan ja syntisen, ja antaa avun kaikkeen hätääsi. Vaikka ihmiset hylkäisivät sinut tai ohittaisivat sinut, koska turvaat Jeesukseen, Jeesus ei varmasti jätä sinua. Päinvastoin, Hän kutsuu sinua. Juuri nytkin Hän ystävällisesti kutsuu sinua pyhässä sanassaan: ”Tulkaa minun tyköni, kaikki työtätekeväiset ja raskautetut, niin minä annan teille levon.” (Matt. 11:28)

Jeesus pelastaa Bartimeuksen

Bartimeus, joka oli kärsinyt monta pitkää vuotta sairautensa vuoksi, kuuli, että Jeesus kutsui häntä. Markus kirjoittaa tästä tilanteesta: ”Niin hän heitti vaippansa päältään, kavahti seisomaan ja tuli Jeesuksen tykö.” (Mark. 10:50) Kun sokea kuuli, että syntisten Vapahtaja Jeesus oli tullut, hän ei enää välittänyt niistä, jotka hänen ympärillään halusivat vaientaa hänet. Hän nousi seisomaan. Hän ei välittänyt edes siitä, ettei nähnyt mitään. Vaikka sitten kompastellen ja hapuillen, nyt vain pian Jeesuksen luo! ”Daavidin poika, armahda minua!” (Luuk. 18:39c) Silloin Jeesus kysyi häneltä: ”Mitä tahdot, että minä sinulle tekisin?” (Luuk. 18:41a) Merkillinen kysymys! Eikö itse Jumalan Poika muka tuntenut Bartimeuksen sairautta tai hänen kärsimystään? Vai halusiko Hän kuulla Bartimeuksen kuvailevan vaivaansa yksityiskohtaisesti, niin kuin lääkäri pyytää potilasta kuvailemaan sairautensa oireita. Ei niin! Totta kai Herra tiesi Bartimeuksen tuskan paremmin kuin kukaan muu, jopa paremmin kuin tämä itse! Mutta koska Bartimeus oli silmiltään sokea, hän ei voinut tarkkaan tietää, missä Jeesus oli. Siksi Herra otti hänet tällä tavalla vastaan, ikään kuin sanoen: ”Bartimeus, minä olen tässä. Mitä sinä haluaisit, että minä sinulle tekisin?” Sokea vastasi: ”Herra, että saisin näköni jälleen.” (Luuk. 18:41b) Sen tarkempaa selitystä, sen ylevämpää rukousta tai uhria ei tarvittu. Siinä oli tarpeeksi, että avuton ja mahdoton toi avuttomuutensa ja mahdottomuutensa Jeesukselle. Luukas kertoo: ”Niin Jeesus sanoi hänelle: ’Saa näkösi; sinun uskosi on sinut pelastanut.’” (Luuk. 18:42) Sillä hetkellä Bartimeuksen silmät paranivat täydellisesti.

Tällä tavalla Jeesus antoi Bartimeukselle ruumiin terveyden. Sen mukana Hän antoi tälle myös kyvyn tehdä töitä omilla käsillään. Niin Bartimeus, jota oli syrjitty kuin monia kodittomia nykyään, sai taas elää tavallista elämää muun yhteiskunnan kanssa. Miten iloinen asia tämä mahtoikaan hänelle olla! ”Minä olen taas ihminen!” hän ehkä riemuitsi sydämessään. Mutta Bartimeus ei kuitenkaan saanut Jeesukselta ainoastaan tätä ihmeellistä ruumiin terveyttä, vaan myös vielä paljon ihmeellisemmän lahjan. Kuulitko, mitä Jeesus sanoi hänelle? Hän sanoi: ”sinun uskosi on sinut pelastanut.” Herra Jeesus pelasti tämän miehen, joka uskoi ja turvasi Häneen Vapahtajanaan ja ainoana pelastajanaan. Jeesus ei siis puhdistanut ainoastaan Bartimeuksen ruumiillisia silmiä, vaan myös hänen sydämensä. Herra pyyhki pois kaikki Bartimeuksen synnit ja antoi niiden sijaan ikuisen elämän.

Kun Jeesus näin paransi Bartimeuksen, mitä hänen sairaudelleen mahtoi tapahtua? Tietenkin se siis lähti hänestä! Mutta kun Jumalan Poika Jeesus Kristus paransi tuon sairauden, Hän ei hävittänyt sitä taivaan tuuliin, niin kuin taikurit muka taikovat esineitä olemattomiin. Jeesus teki Bartimeuksen sairauden omakseen. Hän otti sen itse kantaakseen. Samoin Hän teki Bartimeuksen syntien kanssa. Mitä niille mahtoi tapahtua? Herra teki Bartimeuksen synnit omiksi synneikseen ja kantoi ne hänen puolestaan. Jeesus Kristus kantoi Bartimeuksen sairauden ja synnin. Ristinkuolemassaan Hän sai niistä täydellisen ja kertakaikkisen voiton.

Jeesus tahtoo pelastaa sinutkin

Samalla tavoin Herra Jeesus Kristus kutsuu tänään myös sinua, joka tuskailet oman mahdottomuutesi, sairautesi ja syntisi keskellä. Sinä olet kuullut, että Jeesus on täällä ja siksi olet nyt tullut tänne kirkkoon, vaikka sitten kompastellen. Herra Jeesus tahtoo ottaa sinut iloiten vastaan. Hän tietää kaikki sinun asiasi, myös sinun kaikki kärsimyksesi ja syntisi. Kun sinä nyt Hänen edessään tunnustat avuttomuutesi ja syntisi, ja anot: ”Armahda minua!”, niin Jeesus vastaa sinulle varmasti. Herra Jeesus Kristus on jo omassa ruumiissaan kantanut kaiken sinun tuskasi, sairautesi ja syntisi. Golgatan ristillä Hän on saanut niistä voiton. Täydellisessä elämässään, kärsimyksessään ja uhrikuolemassaan Hän on lunastanut sinut. Siksi sinulla, joka uskot Jeesukseen, voi ajallisen kärsimyksenkin keskellä olla rauha. Tänäänkin armollinen Vapahtaja kutsuu sinua. Hän tahtoo antaa sinulle koko uhrityönsä hedelmän, kaikkien syntiesi anteeksiannon ja ikuisen elämän. Hän tahtoo avata silmäsi näkemään Hänen pyhän sanansa ihmeitä (Ps. 119:18). Sanallaan Hän tahtoo vielä vahvistaa sitä uskoa, jonka on jo pyhässä kasteessa antanut sinulle lahjana. Hän tahtoo ja voi pelastaa sinut.

Tämä koskee meitä jokaista, olimme sitten tässä ajassa köyhiä tai rikkaita, ruumiiltamme sairaita tai terveitä. Vastatkaamme mekin siksi armollisen Herran Jeesuksen Kristuksen kutsuun. Tulkaamme Bartimeuksen tavoin Hänen kasvojensa eteen, ottamaan uskossa vastaan Hänen ihmeelliset lahjansa pelastukseksemme, ja nouskaamme ylistämään Kolmiyhteistä Jumalaa Hänen armostaan meitä kohtaan, Nikean Konstantinopolin uskontunnustuksen sanoin.

(Saarna on pidetty alun perin Rokkoo Islandin seurakunnassa Kobessa, Japanissa 28.2.2010, sekä suomeksi toimitettuna Samuelin luterilaisessa seurakunnassa Lahdessa 7.2.2016.)