24. sunnuntai helluntaista (3. vsk), Room. 13:1–7

Esivalta on Jumalan asettama

Johdanto

Esivalta on Jumalan asettama. Tässä maailmassa ei ole sellaista esivaltaa, joka ei olisi Jumalan asettama. Näin Pyhä Henki tämän päivän epistolassa puhuu. Nyt koska me kristityt – aivan niin kuin kaikki muutkin ihmiset – elämme Jumalan luomassa maailmassa, koskee tämä asia meitäkin. Me kristityt olemme kasteen ja uskon kautta Kristuksessa osalliset Jumalan valtakunnasta. Mutta samalla me elämme myös ajallisessa yhteiskunnassa ja siihen kuuluvan esivallan alaisena. Sen vuoksi onkin nyt tarpeellista käymmekin tarkastelemaan, mitä Herra meille apostolinsa kautta tästä asiasta puhuu.

Aivan aluksi on todettava, että tämän saarnan tarkoituksena ei ole tehdä politiikkaa. Poliittisen kannan ottaminen kuuluu maallisen hallintavallan piiriin ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen alueelle, ei saarnatuoliin. Kirkon sananpalvelijan virka puolestaan on hengelliseen hallintavaltaan kuuluva asia. Se on evankeliumin virka. Edelleen, myöskään käsillä oleva Jumalan sanan kohta ei edes anna aihetta esimerkiksi puoluepolitiikan tekemiseen. Nimittäin kun sana tässä puhuu esivallasta Jumalan asettamana, se ei rajaa tätä asiaa edes tietynlaiseen valtiomuodon taikka tietynlaisen hallituksen piiriin. Tässä mielessä ei ole keskeistä, puhutaanko kuninkaanvaltaisesta monarkiasta, keisarikunnasta, kotimaisesta parlamentaarisesta demokratiasta vai jostakin muusta. Kyse ei ole myöskään siitä, millä tavalla tätä valtaa käytetään. Kyse on yksinkertaisesti siitä, että mitä maallista esivaltaa ikinä onkin, se on Jumalan asettamaa.

Esivallan toimi on Jumalan luomistekoa

Mutta miksi Jumala on asettanut esivallan? Hän on luonut maailman siten, että kaikki on siinä kauniissa, hyvässä järjestyksessä. Hän on luonut päivän ja yön vaihtelun, luonnon ja vuodenaikojen kiertokulun, sekä myös ihmisen elämään kuuluvan järjestyksen. Ihmisen elämän järjestys liittyy muun muassa siihen, että hänet luotu elämään yhdessä toisten kanssa.

Elämä ihmisten yhteisössä edellyttää välttämättä toisten huomioon ottamista, sekä tiettyä yhteistä sopimista ja järjestämistä. Tätä varten Jumala on asettanut esivallan. Sen tehtävä on olla Hänen palvelijansa ja toimia ihmisten hyväksi. Siksi esivallan toimi sekä ”yhteiskunnan lailliset järjestykset ovat Jumalan hyvää luomistekoa ja jumalallista järjestystä”. (Augsburgin tunnustuksen puolustus, XVI Maallinen hallinta, 1.)

Esivallan vastustaminen ja siitä seuraava rangaistus

Juuri sen vuoksi asettuminen maallista esivaltaa vastaan onkin asettumista itsensä Jumalan säätämystä vastaan. Tällainen vastustaminen voi ilmetä ainakin kahdella eri tavalla. Ensinnäkin esivaltaa vastustetaan, jos väitetään, ettei mitään esivaltaa tarvita. Sanotaan ehkä, että yksilön henkilökohtainen päätösvalta riittää, jokainen päättäköön itse mikä on oikein ja hyvää. Sellaista mielivaltaisuuden ja yhteiskunnallisen kaaoksen tilaa, joka tällaisesta ajattelusta seuraa, on kutsuttu sanalla anarkia. Oikeastaan anarkia ei ole tällaisen ajattelun tulos, vaan tämä ideologia itse. Kreikan sana ἀναρχία (anarkhia) tarkoittaa nimittäin kirjaimellisesti juuri ”hallitsijattomuutta”, siis sitä, ettei ole valtaapitäviä. Tällainen esivallan ohittaminen ja vastustaminen, sekä oikeuden omiin käsiin ottaminen on kuitenkin jumalatonta. Miksi? Siksi, että näin ohitetaan paitsi esivalta myös itse Jumala, joka on luonut maailmaan järjestyksen ja asettanut kansoille esivallat.

Toisaalta esivallan vastustamista on myös se, että vaikka itse ajatusta esivallasta pidettäisiin arvossa, kuitenkin tiettynä aikana ja tietyssä tilanteessa toimivan esivallan päätöksiä noustaan kuitenkin vastustamaan. Joku saattaa esimerkiksi päättää, että vaikka varastaminen on yhteiskunnan lain mukaan rikos, niin sillä tavalla voi kuitenkin tehdä, jos jossakin tilanteessa itse katsoo sen paremmaksi ratkaisuksi kuin varastamatta jättämisen. Joku toinen tekee työtä, mutta jättää maksamatta palkastaan esivallan säätämät verot. Vielä joku päättää, etteivät esivallan kaikki säädökset ole ohjeellisia kaikille, varsinkin jos itse osaa päättää paremmin tai etenkin. Voi olla, että esivallan säädösten ohittamista perustellaan silläkin, että suuri joukko ihmisiä yleisesti tekee niin kuitenkin. Siksi joku alkaa ostaa alaikäisille alkoholia, tupakkaa, elokuvia tai pelejä, jotka on määritelty näille kuulumattomiksi. Joku toinen lataa internetistä musiikkia laittomasti. Myös tällainen on esivallan vastustamista ja oikeuden omiin käsiin ottamista. Näin ohitetaan paitsi esivalta myös itse Jumala, joka on luonut maailmaan järjestyksen ja asettanut kansoille esivallat päättämään näistä asioista.

Mitä tällaisesta esivallan vastustamisesta sitten seuraa? Sana sanoo kirjaimellisesti: ”ne, jotka ovat vastustaneet, itselleen tuomion saavat.” (Room. 13:2b) Mitä tällä tarkoitetaan? Ensinnäkin tällä tarkoitetaan yksinkertaisesti niitä oikeudenmukaisia tuomioita, joita Jumalan asettama esivalta panee toimeen rangaistakseen yhteiskunnallisen oikeuden rikkojia. Joidenkin rikosten kohdalla tämä tarkoittaa kirjallista huomautusta tai sakkorangaistusta, toisten kohdalla jopa vankeustuomiota. Mutta tästä rankaisuvallasta sana sanoo edelleen, että esivalta ”ei turhaan miekkaa kanna.” (Room. 13:4) Toki esivalta ja sen miekka palvelevat jo pelotteena niille, jotka tekevät pahaa tai ovat aikeissa tehdä sitä. Apostoli kirjoittaakin: ”Sillä hallitsijat eivät ole pelkona hyvälle teolle, vaan pahalle.” (Room. 13:3) Jo antiikin Kreikassa ja Roomassa vallanpitäjät antoivat juhlakulkueissa kantaa miekkaansa edellään, tunnuksenaan. Tällä tavalla esivalta ja sen miekka palvelevat jo pelkällä olemassaolollaan yhteiskunnallisen pahan ennaltaehkäisemisessä.

Mutta esivallan miekka ei ole ainoastaan symboli taikka pelkkä kuva poliisin tunnuksessa. Puhuessaan miekasta Pyhä Henki käyttää tässä sanaa μάχαιρα (makhaira). Sana tarkoittaa lyhyttä miekkaa, jota roomalaiset käyttivät teloituksissa. Miekka on siis ase, joka on tarkoitettu paitsi pelotteeksi myös aivan käytettäväksi, jos sellainen tarve tulee. Näin Jumala on antanut esivallalle valtuuden rankaista rikkoumuksista, jopa päättää elämästä ja kuolemasta. Taas painotettakoon, että tämän saarnan tarkoituksena ei ole ottaa poliittista kantaa siihen, mitä miekan vallan käyttämisen tulisi käytännössä tarkoittaa. Kyse on nyt ainoastaan siitä, mitä Jumala, esivallan asettaja itse tästä asiasta sanassaan lausuu. Hän on antanut esivallalle miekan. Siihen me jäämme.

Samalla on tarkoin huomattava seuraava seikka: miekkaa ei siis ole annettu siksi, että me ihmiset alkaisimme janota sen käyttämistä. Jumalan laki sanoo selvästi: ”Älä tapa.” (Ex. 20:13) Tämä tarkoittaa, että yksilötasolla ei kenelläkään ihmisellä ole lupaa päättää toisen elämästä ja kuolemasta. Kuitenkin yhteiskunnallisella tasolla asia on toinen: esivallan miekan käyttö on yhteiskunnassa oikeutettua silloin, kun muut keinot on käytetty ja esivalta niin päättää. Siksi monet meidänkin isistämme ja isoisistämme ovat joutuneet esivallan valtuuttamina käyttämään miekkaa. Juuri siksi kaksi seurakuntamme nuorista miehistäkin on tällä hetkellä asepalveluksessa, että he olisivat valmiina, jos esivalta kutsuu. Ja juuri siksi myös kristityn on lupa hyvällä omatunnolla – niin kuin luterilainen tunnustuksemme lausuu – ”toimia esivallan viroissa, käyttää tuomiovaltaa keisarillisten lakien tai muiden voimassa olevien lakien mukaisesti, langettaa oikeuden perusteella kuolemantuomioita, käydä oikeutettuja sotia ja olla asepalveluksessa, tehdä laillisia sopimuksia, omistaa yksityistä omaisuutta, vannoa vala esivallan sitä vaatiessa”. (Augsburgin tunnustuksen puolustus, XVI Maallinen hallinta, 1.) Tällä tavalla esivalta palvelee itseään Jumalaa, asettajaansa, sanoohan sana: ”Sillä Jumalan palvelija se on kostaja/rankaisija vihaksi/tuomioksi sille, joka [sitä, mikä on] pahaa tekee.” (Room. 13:4)

Mutta nyt kun sana sanoo, että ”ne, jotka ovat vastustaneet, itselleen tuomion saavat”, se tarkoittaa tässä kyllä myös muuta kuin esivallan langettamia tuomioita. Tässä puhutaan myös niistä Jumalan moninaisista rangaistustuomioista, joita kapinoitsijat itse vetävät päälleen. Mekin tunnemme historiasta monia kaameita tapauksia, joissa kapinaan nousseet ovat syösseet itsensä onnettomuuteen ja saaneet hirveän lopun.

Kuuliaisuus esivallalle

Esivallan ensisijainen tarkoitus Jumalan palvelijana on olla hyväksi Jumalan luomalle ihmiselle ja ihmisyhteisöille. Tässä esivalta palvelee Jumalaa säätäessään ja toteuttaessaan lakeja, sekä myös rangaistessaan lain rikkojia. Herra on asettanut esivallan suojelemaan ja puolustamaan sinua ja meitä kaikkia pahalta. Hän on asettanut esivallan, että sinulla ja koko kansalla olisi hyvä olla, että meillä olisi yleinen rauha ja julkinen järjestys. Esivalta on asetettu, että me saisimme viettää hiljaista ja rauhallista elämää kaikessa jumalisuudessa ja kunniallisuudessa sekä toimittaa askareemme rauhassa ja rakentaa Jumalan valtakuntaa.

Siksi paitsi aivan kaikkien ihmisten, myös ja nimenomaan kristittyjen tulee olla alamainen itsensä yläpuolella oleville esivalloille. Apostoli painottaa – niin kuin sanat tarkkaan ottaen kuuluvat: ”Siksi on pakko/välttämätöntä olla alamainen, ei vain vihan/tuomion tähden, vaan myös omantunnon tähden.” (Room. 13:5) Kristityn omatunto on sidottu Jumalan sanaan ja sanassa ilmoitettuun pyhään tahtoon. Siksi hän mielellään tottelee esivaltaa, Jumalan tähden. Keisarille tulee antaa se, mikä keisarin on, ja Jumalalle se, mikä Jumalan on (Matt. 22:21). Mitä se tarkoittaa? Mitä esivallalle sitten tulee antaa? Apostoli vastaa: ”Täyttäkää jokaiselle velvollisuutenne, sille, jolle vero, vero, sille, jolle tulli, tulli, sille, jolle pelko, pelko, sille, jolle kunnioitus, kunnioitus.” (Room. 13:7) Ensinnäkin sana siis puhuu tässä rahasta. Jumalan luomassa maailmassa esivallan toimintojen ylläpitäminen maksaa. Veroja tuleekin maksaa siksi, että esivalta voisi toimittaa Jumalalta saamaansa tehtävää. Esivallalle on annettava myös asianmukainen pelko ja kunnioitus. Miksi? Pelko siksi, että esivalta on Jumalan asettama, kantaa miekkaa. Kunnioitus sille tulee taas antaa siksi, että se edustaa Jumalaa. Myös se valtuutensa ylittäneelle ja tyranniaan sortuneelle esivallalle on osoitettava tällaista alamaisuutta. Näin on kuitenkin tehtävä vain sikäli kuin esivalta vielä harjoittaa Jumalalta saamiaan tehtäviä.

Ennemmin on kuultava Jumalaa kuin ihmistä

Mutta mitä jos esivalta lakkaa toimimasta Jumalan palvelijana ja ihmisten parhaaksi? Joku saattaa arvioida esivallan toimintaa tällä tavalla vain siitä syystä, että on itse tyytymätön lainsäätäjien ratkaisuihin. Siinä tapauksessa – kuten sanottu – kenelläkään ei ole lupaa lähteä omin päin ohittamaan yhteiskunnan säädöksiä. Tämä olisi oman yksilöllisen päätäntävallan asettamista sen esivallan tilalle tai yläpuolelle, jonka Jumala on asettanut yhteiskunnallista hyvää varten. Yhteisiä päätöksiä ei yksilö saa noin vain tehdä, muuten seuraa kaaos. Jumala on tahtonut maailmaansa järjestyksen. Siksi tällainen omavaltaisuus on yhteiskunnassa tuomittavaa. Pikemminkin on pyrittävä vaikuttamaan yhteiskunnallisesti sallituilla keinoilla, kuten äänestämällä, kansalaisaloitteen allekirjoittamisella tai vaikkapa pyrkimällä itse esivallan virkoihin.

Mutta suuri kysymys on, miten toimia, jos esivalta alkaa tehdä selvästi Jumalan tahdon vastaisia päätöksiä. Mikäli esivalta alkaa säätää lakeja Jumalan sanan ohi, se ylittää valtuutensa. Näin se saattaa tehdä vaatiessaan esimerkiksi, että kaikkien lääkärien ja sairaanhoitohenkilökunnan on suostuttava paitsi hoitamaan sairaita ja heikkoja, yhtä lailla myös murhaamaan avuttomia lapsia äitinsä kohtuun. Sellaista ei ihmisen luoja ja esivallan asettaja kuitenkaan ole käskenyt taikka sellaiseen lupaa antanut. Valtuutensa esivalta ylittää myös julistaessaan esimerkiksi, että ihminen saa itse määritellä sukupuolensa tai parisuhteensa muodon. Mutta sellaistakaan ei ihmisen luoja ja esivallan asettaja kuitenkaan ole käskenyt taikka sellaiseen lupaa antanut.

Toiseksi, esivalta ylittää valtuutensa maallisen valtakunnan hallitsijana, jos se alkaa sekaantua hengellisen hallintavallan alueelle. Kun valtio ja kirkko ovat toimineet yhdessä, ei ole aina vältytty maallisen ja hengellisen hallintavallan sekoittumiselta. Tästä on runsaasti esimerkkejä eurooppalaisen kansankirkollisuuden historiassa. Kirkon hallintoa sekä sen opetusta ovat pyrkineet määrittelemään ne, joiden valta on puhtaasti yhteiskunnallinen. Räikeimmillään esivalta on ylittänyt valtuutensa alkaessaan määrätä kieltäessään kansalaisia uskomasta kolmiyhteiseen Jumalaan tai Hänen ilmoitussanaansa. Tässä esivalta kuitenkin toimii itseään vastaan, sillä juuri Jumalahan on esivallallekin vallan antanut. Toisaalta on kyllä sanottava, että ongelmia on esiintynyt myös toiseen suuntaan: historiasta ei puutu esimerkkejä tapauksista, joissa yhteiskunnan elämää ovat pyrkineet hallitsemaan ne, jotka on asetettu puhtaasti hengelliseen virkaan, seurakunnan paimeniksi. (Ks. esim. Augsburgin tunnustus, XXVIII Kirkollinen valta, 1–2.)

Mutta miten kristityn siis tulisi toimia tällaisissa tapauksissa, joissa esivalta ylittää valtuutensa? Vastaus sisältyy päivän pyhään epistolaan. Koska Jumala on esivallan asettaja, täytyy Hänen tahtonsa tulla aina ensin. Tällaisiin tilanteisiin meille antavat esimerkin myös apostolit, jotka Jumalan sanan todistuksen tähden olivat joutuneet suuren neuvoston kuulusteltaviksi. Luukas kirjoittaa tästä Apostolien teoissa: ”Niin he kutsuivat heidät ja kielsivät heitä mitään puhumasta ja opettamasta Jeesuksen nimeen. Mutta Pietari ja Johannes vastasivat heille ja sanoivat: ’Päättäkää itse, onko oikein Jumalan edessä kuulla teitä enemmän kuin Jumalaa; mutta me emme voi olla puhumatta siitä, mitä olemme nähneet ja kuulleet.'” (Ap. t. 4:18–20) Kristittyinä me emme saa omavaltaisesti turvautua kapinaan taikka väkivaltaiseen vastarintaan. Miekan valta kuuluu esivallalle. Esivallan asettajan ilmoitussanaan sidottu omatunto pitäytyy kyllä mielellään niihin säädöksiin, joita jumalattomaksikin muuttunut esivalta asettaa Jumalan sanan mukaan. Toisaalta sanaan sidottu omatunto kuitenkin kieltäytyy niistä Jumalan sanan vastaisista vääristä teoista, joita esivalta vaatii. Luther saarnaa seurakunnalleen:

Mutta entä jos he aikovat riistää meiltä evankeliumin tai kieltävät sitä saarnaamasta? Silloin sinun on sanottava näin: En anna teille evankeliumia ja Jumalan sanaa, eikä teillä niihin valtaa olekaan. Onhan teidän hallituksenne ainoastaan ajallinen hallitus ajallisia arvoja varten. Evankeliumi sitävastoin on hengellinen, taivaallinen aarre; älkää siis ulottako valtaanne evankeliumiin ja Jumalan sanaan! Me siis tunnustamme keisarin ajallisten omaisuuksien, mutta emme Jumalan sanan herraksi. Sitä emme salli itseltämme riistettävän, sillä se on sellainen Jumalan voima — Roomalaiskirjeen 1. luku (Room. 1:16. jae), 1. Korinttolaiskirjeen 1. luku (1. Kor. 1:18. jae) —, jota vastaan eivät edes helvetin portit voi mitään — Matteuksen Evankeliumin 16. luku (Matt. 16:18. jae). (Kirkkopostilla III. Kolmaskolmatta kolminaisuudenpäivän jälkeinen sunnuntai. Evankeliumisaarna.)

Kaiken kaikkiaan, uskovina me emme siis uhmaa esivaltaa tai hallitsijaa sinänsä, vaan ainoastaan niiden jumalattomia päätöksiä. Uskonpuhdistaja sanoo tästä: ”Jonkin asian [siis tässä tapauksessa esivallan] väärinkäyttö ei tee vääräksi asiaa, joka itsessään on hyvä.” (Kirkkopostilla III. Kolmaskolmatta kolminaisuudenpäivän jälkeinen sunnuntai. Evankeliumisaarna.) Toki esivallan jumalattomista säädöksistä kieltäytymisestä voi seurata yhteiskunnallista syrjään jäämistä, kärsimystä ja vainoa, ja seuraakin. Tätä ristiä Kristuksen seurakunta on alusta asti joutunut kantamaan. Kristuksen esikuvan mukaisesti kristittyjen tulee kuitenkin kärsiä itseään kohtaan tehtyä vääryyttä ja sitä kaikkea, mikä heidän osakseen tulee oletetun tottelemattomuuden tähden. Näissäkin tapauksissa tulee aina pyrkiä voittamaan paha hyvällä. Pyhä Pietari kirjoittaa: ”Palvelijat, olkaa kaikella pelolla isännillenne alamaiset, ei ainoastaan hyville ja lempeille, vaan nurjillekin. Sillä se on armoa, että joku omantunnon tähden Jumalan edessä kestää vaivoja, syyttömästi kärsien. Sillä mitä kiitettävää siinä on, jos te olette kärsivällisiä silloin, kun teitä syntienne tähden piestään? Mutta jos olette kärsivällisiä, kun hyvien tekojenne tähden saatte kärsiä, niin se on Jumalan armoa. Sillä siihen te olette kutsutut, koska Kristuskin kärsi teidän puolestanne, jättäen teille esikuvan, että te noudattaisitte hänen jälkiänsä, joka ’ei syntiä tehnyt ja jonka suussa ei petosta ollut’, joka häntä herjattaessa ei herjannut takaisin, joka kärsiessään ei uhannut, vaan jätti asiansa sen haltuun, joka oikein tuomitsee, joka ’itse kantoi meidän syntimme’ ruumiissansa ristinpuuhun, että me, synneistä pois kuolleina, eläisimme vanhurskaudelle; ja hänen ’haavainsa kautta te olette paratut.'” (1. Piet. 2:18–24) Aamen.

(Saarna on pidetty Samuelin luterilaisessa seurakunnassa Lahdessa 8.11.2015.)

Mainokset