18. sunnuntai helluntaista (3. vsk), Mark. 7:5–13

Jumalan sana ja ihmisten perinteet

Johdanto

Päivän evankeliumissa Jeesus keskustelee fariseusten ja kirjanoppineiden kanssa. Nämä oppineet miehet kysyvät Jeesukselta, miksi Hänen opetuslapsensa eivät noudata isien perinnäissääntöä ja pese käsiään ennen syömistä. Tänään me puhummekin yhtäältä perinnäissäännöistä ja toisaalta Jumalan käskyistä, jotka Hän on sanassaan antanut. Lopuksi katsomme, mitä tulisi ajatella kristillisen perinteen ja Jumalan sanan suhteesta.

Isien perinnäissäännöt

Kun fariseukset ja kirjanoppineet puhuvat perinnäissäännöistä, he käyttävät kreikan sanaa παράδοσις (paradosis). Tämä sana merkitsee vieressä tai keskuudessa antamista taikka luovuttamista. Kyse on siis yksinkertaisesti siitä, että on olemassa ihmisten tai sukupolvien ketju, jossa oppi tai tavat luovutetaan seuraaville. Näin tämä sana tarkoittaa tässä yhteydessä juuri aiempien juutalaisten sukupolvien keskuudessa syntyneitä sääntöjä ja inhimillisiä perinteitä. Jo vanhastaan juutalaiset olivatkin kehittäneet erilaisia säädöksiä, joiden avulla he toivoivat voivansa turvata edistymisensä hurskauden tiellä. Osa näistä säädöksistä kosketti juuri tiettyjä rituaalisia pesuja. Tällaisia monet heistä noudattivatkin hyvin tarkasti ja viettivät ulkoisesti hurskasta elämää.

Kuitenkin Jeesus nuhtelee heitä juuri tästä. Nyt joku kysyy: ”Miksi ihmeessä? Kai nyt Jeesuksen jos kenen pitäisi tietää, että käsien peseminen ennen ruokailua edistää hygieniaa.” Mutta ei Herra näitä oppineita käsien pesemisestä nuhtelekaan. Mistä sitten? Tekopyhyydestä. Jeesus sanoo, että itse profeetta Jesaja on jo ennalta puhunut juuri näistä miehistä ja heidän ulkokultaisuudestaan. Millä perusteella he sitten ovat ulkokultaisia? Siksi – ja tämä onkin koko ongelman ydin –, että he antavat elämässään keskeisen sijan sellaisille säännöille, joita Jumala ei ole lainkaan antanut. Toisin sanoen, isien perinnäissääntöjä noudattaessaan nämä juutalaiset keskittävät päähuomionsa käskyihin ja perinteisiin, jotka ovat vain ihmisten laatimia, miten merkittävien opettajien säätämiä tai historiallisia sitten ovatkin. Ja samalla nämä miehet unohtavat Jumalan pyhän ilmoitussanan ja Hänen käskynsä.

Mitä tällaisen ”hurskauselämän” taustalla sitten on? Eikö siellä ole sellainen ajatus, että Jumala on kyllä sanassaan antanut kansalleen hyviä käskyjä, mutta että niissä ei vielä ole aivan riittävästi, ainakaan näille hengellisessä elämässään edistyneille miehille? Aivan kuin heille Jumalan lain noudattaminen olisi aivan helppo juttu. Ja siksi heitä varten tarvittaisiin vielä lisää käskyjä. Mutta näiltä fariseuksilta ja kirjanoppineilta puuttuu ainakin kaksi asiaa: Ensinnäkin heiltä puuttuu Jumalan pyhyyden tunteminen. Jumala on pyhä, eikä Hänelle siksi voi kelvata mikään muu kuin Hänen tahtonsa täydellinen täyttäminen. Herrahan on sanonut Mooseksen kautta: ”Ja Mooses ja leeviläiset papit puhuivat kaikelle Israelille sanoen: Ole hiljaa ja kuule, Israel! Tänä päivänä on sinusta tullut Herran, Jumalasi, kansa. Kuule siis Herraa, Jumalaasi, ja noudata hänen käskyjänsä ja ohjeitansa, jotka minä tänä päivänä sinulle annan. […] Kirottu olkoon se, joka ei pidä tämän lain sanoja eikä täytä niitä. Ja kaikki kansa sanokoon: ’Amen.'” (5. Moos. 27:9–10, 26) Toiseksi, juuri siksi, että nämä fariseukset ja kirjanoppineet eivät tunne Jumalan pyhyyttä, heiltä puuttuu myös oman syntisyytensä tunteminen. Siksi he luulevat, että heidän on oikeastaan aivan helppo elää kaikkien Jumalan ja vielä ihmistenkin käskyjen mukaan ja siten tulla täydellisiksi, vanhurskaiksi ihmisiksi.

Mutta miksi näiltä miehiltä puuttuu Jumalan pyhyyden ja oman syntisyyden tunteminen? Siksi, että he eivät tarkkaa Jumalan sanaa. Nimittäin kun lakataan tarkkaamasta Jumalan käskyjä ja mieluummin keskitytään ihmisten käskyihin ja omatekoisiin säädöksiin, ei myöskään Jumalan pyhän lain käskyjen äärellä tulla tuntemaan omaa syntisyyttä, siis sitä, ettei mitenkään voida omin voimin yltää Jumalan lain noudattamiseen. Ja mitä tästä seuraa? Siitä seuraa se, että myös tarve Jumalan armolle jää tuntemattomaksi. Mutta vaikka nämä miehet eivät tunne omaa syntisyyttään, niin syntisiä he ovat silti, niin kuin ovat kaikki ihmiset maailmassa (Room. 3:23). Ja mitä jumalasuhteeseen tulee, syntistä ihmistä eivät auta käsien pesemiset, tarkkaan harkitut ruokavaliot tai huolellisesti valitut vaateparret. Ilman Jumalan armoa ihminen on auttamatta hukassa, kadotuksen oma. Näin on siksi, että Jumalan lain noudattamatta jättäminen ja sen vastustaminen on syntiä, ja synnin palkkana ei voi olla mikään muu kuin kirous ja kuolema (Room. 6:23).

Perinnäissäännöt nykyään

Moni meistä on varmaan kristillisessä kirjakaupassa tai kirjastossa nähnyt paljon erilaisia kirjoja, jotka pyrkivät ohjaamaan hengellisen elämän syventämiseen. Monissa niistä esitellään jokin tietty menetelmä, jota noudattamalla kristityn sanotaan voivan löytää syvempi yhteys Jumalaan. Itse luin hiljattain kirjan ristinmerkin tekemisestä. Kuuluista japanilainen roomalaiskatolinen pappi opetti, että ristinmerkin tekeminen pelastaa. Opetus kuului, että oli ristinmerkin tekijä sitten kastettu tai ei, kristitty tai vaikkapa jonkun muun uskonnon edustaja, ristinmerkin tehdessään hän on jo pelastunut! Jollekin toiselle jumalasuhteen ja hengellisen elämän johtavaksi metodiksi voi nousta vaikkapa rukousnauhan käyttö, vielä toiselle esimerkiksi hengellisten kuvien edessä hiljentyminen. Joku taas pyrkii parantamaan jumalasuhdettaan pidättäytymällä tietyistä ruoista tai juomista, taikka pukeutumalla jollakin tietyllä, hurskaalta näyttävällä tavalla.

Oikein ymmärrettynä tällaisissa tavoissa ei varsinaisesti ole mitää pahaa. Onhan luterilaisessa kirkossakin kautta aikojen opetettu kristityille esimerkiksi juuri ristinmerkin tekemistä. Hyvä niin! Ristinmerkin tekeminen muistuttaa sinuakin terveellisellä tavalla siitä, että pyhän kasteesi hetkellä sinuun on Jumalan ilmoitussanan mukaan piirretty Kristuksen ristin sinetti. Henkivallat ovat siinä nähneet: kasteessasi sinut on temmattu Perkeleen vallasta ja Kristuksen sovitustyön merkillä merkitty. Sinä olet Kristuksen oma! Juuri siksi Lutherkin suosittaa kaikkia kristittyjä aina pienistä lapsista lähtien siunaamaan itsensä aamuin illoin pyhällä ristinmerkillä ja niin muistamaan pyhää kastettaan. (Vähä katekismus. Miten perheenisän on opetettava väkeään siunaamaan itsensä aamuin illoin, 1, 4.) Edelleen, kristillisessä kirkossa ja siis myös luterilaisessa kirkossa on aina arvostettu myös oikeaa kuvan käyttöä: Raamatun tapahtumia esittävien kuvien käyttäminen kirkkosaleissa voi syvällisellä tavalla tukea Jumalan sanan opetusta. Varmasti seurakunnissa on aivan oikein myös suositeltu säädyllistä pukeutumista. Onpa joku meilläkin saattanut käyttää rukousnauhaakin hengellisen elämän apuvälineenä – ei rukoillakseen sen avulla Herramme äitiä, vaan vaikkapa muistellakseen Vähän katekismuksen kohtia.

Tällaiset ulkonaiset tavat voivat olla hyödyllisiä rukouselämän apuna. Niitä on kristillisen vapauden nimessä lupa käyttää, jos haluaa. Ei myöskään ole hyödytöntä tarkastella, mitä ”vanhimmat”, siis menneiden sukupolvien kristityt ovat ajatelleet, tai esimerkiksi minkälaisia rukouselämän tapoja heillä on ollut. On hyvä osoittaa nöyryyttä kristillisen perinteen edessä. Niin voimme terveellisellä tavalla myös muistuttaa itsellemme: Me emme ole keksineet tätä kaikkea! Jumalan kansan jäseninä me saamme elää vuosituhantisessa jatkumossa, saamme oppia hengellisiltä isiltämme ja äideiltämme.

Mutta sitten: Jumala ei sanassaan ole kuitenkaan antanut näitä tapoja meille pelastuksen välineiksi. Pelastuksen välineiksi Herra on antanut meille erehtymättömän ilmoitussanansa, sen saarnan, ja sitten pyhän kasteen sekä Kristuksen ehtoollisen sakramentit. Kuule siksi rakas ystävä: vaikka sinä et ole täyttänyt Jumalan lain käskyjä, niin kun sinä sanan kautta olet tullut uskomaan Jeesukseen Kristukseen, Jumalan synnittömään Poikaan, joka täytti lain puolestasi ja Golgatalla vuodatti verensä syntiesi anteeksiantamiseksi, ja kun sitten olet Häneen kastettu, niin sinunkin syntisi ja lain rikkomisesi on anteeksiannettu. Sinä olet pelastettu. Se riittää! Siksi olisi Jumalan sanan ja pyhän käskyn hylkäämistä, sen kumoamista taikka tyhjäksi tekemistä, jos edellä mainittuja ihmisten ulkonaisia tekoja ja sääntöjä alettaisiin asettaa ”hengellisen elämän” keskukseen tai jopa opettaa niitä pelastuksen välineinä. Eikä tässä auta vetoaminen vaikka miten suurten ja vanhojen kirkon opettajien arvovaltaan, taikka näiden perinteiden pitkään historiaan kirkossa tai herätysliikkeessä. Asia on niin, kuin Herra sen tässä hyvin yksinkertaisesti sanoo: Jos sydän on kaukana Jumalasta, siis jos eletään ilman uskoa Kristukseen, silloin on kaikki ihmisten käskyjen noudattaminenkin jumalasuhteen ja pelastuksen kannalta turhaa. Sellainen on vieläpä Jumalan käskyn hylkäämistä, kumoamista tai tyhjäksi tekemistä.

Oikea suhde traditioon

Keskeistä on siis katsoa ensin sitä, mitä Jumalan erehtymätön ilmoitussana sanoo. Siksi onkin hyvä pitää kiinni siitä raamattuperiaatteesta, jonka uskonpuhdistuksen isät oikein lausuivat: Sola scriptura! Mutta mitä tämä oikeastaan tarkoittaa? Moni sanoo sen tarkoittavan, että kristityn on hylättävä kaikki muu opetus ja perinne, kuin mitä Raamatussa on. Oikein ymmärrettynä asia onkin juuri näin! Mutta sitten joku sanoo, että tällä perusteella kaikkien muiden kirjojen lukeminen on turhaa. ”En minä tarvitse mitään seurakuntaa tai opetusta, kun minulla on kerran Raamattu!” Ja me luterilaisetkin sanomme: Sola scriptura! ja kuitenkin meillä on myös luterilaiset tunnustuskirjat ja paljon muutakin opetuskirjallisuutta. Mikä on Raamatun ja näiden ihmisten kirjoittamien opetusten oikea suhde? Mitä tästä pitäisi ajatella? Nyt se evankeliumitekstin sana, joka meidän suomenkielisessä Raamatussamme on käännetty ”perinnäissäännöksi” – παράδοσις (paradosis) – tämä sana tarkoittaa myös muuta kuin isien inhimillisiä perinteitä. Uudessa testamentissa tällä sanalla tarkoitetaan myös yksinkertaisesti sitä oikeaa kristillistä opetusta, jonka apostolit antavat seurakunnalle (1. Kor. 11:2; 2. Tess. 3:6).

Tällainen oikean opetuksen perinne, kirkon opetustraditio ei ole ristiriidassa raamatullis-luterilaisen periaatteen kanssa, joka sanoo: Sola scriptura! Nimittäin Kristus on antanut seurakunnalleen paitsi Raamatun pyhät kirjoitukset, Hän on itse asettanut myös apostolisen viran, jonka välityksellä Hän tahtoo tätä erehtymätöntä sanaansa saarnata ja opettaa kaikkina aikoina. Ja kun Jumalan sanaa sitten kirkossa opetetaan, syntyy välttämättä opetuksen perinne, traditio. Näin tapahtuu missä tahansa seurakunnassa tai kirkkokunnassa: kaikilla kirkkokunnilla on olemassa jonkinlainen ymmärrys ja perinne siitä, mitä Raamattu sanoo ja mikä siinä on keskeistä. Tätä ymmärrystä kutsutaan tunnustukseksi. Oli tätä tunnustusta kirjattu erillisiin katekismuksiin tai tunnustuskirjoihin taikka ei, sellaisen olemassaololta ei voida välttyä. Nimittäin koskaan ei kukaan vilpittöminkään kristitty voi Raamatun äärellä olla ilman ikään kuin ”tyhjä taulu”, ilman mitään omaa tulkintaa siitä, mitä lukee tai kuulee. Toistetaan vielä: jokaisella ihmisellä ja siten myös jokaisella kirkkokunnalla on välttämättä jonkinlainen käsitys – tunnustus! – siitä, mitä Raamattu tarkoittaa. Sen vuoksi onkin välttämätöntä varmistua siitä, että se tunnustus, johon sitoudutaan, on pyhän Raamatun sanan mukainen, eikä sitä vastaan, niin kuin valitettavan monissa tunnustuskunnissa.

Oikein ymmärrettynä ja kieliopillisesti oikein tarkasteltuna tämä uskonpuhdistuksen perusperiaate sola scriptura ei varsinaisesti tarkoitakaan ”yksin raamattu”, vaan pikemminkin ”yksin raamatulla”. Tämä puolestaan tarkoittaa, että Jumalan seurakunnassa on kyllä opetusta ja perinteitä, mutta että nämä kaikki on alistettava Jumalan erehtymättömän ilmoitussanan alle ja sillä koeteltava. Kuule, mitä luterilaisen kirkon isät jo yli 400 vuotta sitten kirjoittivat. Yksimielisyyden ohje -nimisessä teoksessa he viimeistelivät oikean ja raamatullisen, kristillisen opin summan, säännön ja ohjeen, jonka mukaan kaikkea oppia on arvioitava ja syntyneet kiistat kristillisesti selvitettävä ja ratkaistava. Tämän kirjan ensimmäisinä sanoina he lausuivat seuraavan:

Me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että Vanhan ja Uuden testamentin profeetalliset ja apostoliset kirjoitukset ovat ainoa sääntö ja ohje, jonka mukaan kaikki opit ja opettajat on koeteltava ja arvioitava. Kirjoitettu on: ”Sinun sanasi on minun jalkaini lamppu ja valkeus minun teilläni.” (Ps. 119:105) Pyhä Paavali sanoo: (Gal. 1:8) ”Vaikka tulisi taivaan enkeli ja julistaisi toisin, hän olkoon kirottu”.

Muita vaikka kuinka nimekkäiden vanhojen ja uusien opettajien kirjoituksia ei ole pidettävä Pyhän Raamatun vertaisina, vaan ne on kaikki tyynni alistettava sen alaisiksi. Niitä tulee käyttää yksinomaan todistajina, jotka kertovat, millaisena ja millä paikkakunnilla profeettojen ja apostolien oppi on säilytetty apostolien ajan jälkeen. (Yksimielisyyden ohje. Tiivistelmä. Opin summa, sääntö ja ohje, 1–2.)

Kuka sen voi paremmin sanoa? Jumala on ilmoittanut pyhän sanansa meille luettavalla ja ymmärrettävällä tavalla. Siksi sana voi olla ja onkin kirkas, selvä ja varma, ja siksi myös eteenpäin oikein opetettavissa ja luovutettavissa. Juuri tästä syystä me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että oikea Jumalan sanan selitys on mahdollista kirjata muistiin, ja että juuri näin se on kirjattukin luterilaisessa tunnustuksessamme. Tämä tunnustus on ohjeellinen, koska se on otettu pyhästä Raamatusta. Se on ohjeellinen, koska sen mukaan Raamattu yksin on kaiken opin ja elämän ainoa sääntö ja ohje.

Lopuksi

Lopuksi, rakkaat kristityt! Älkäämme uskonelämässämme vajotko ihmisoppien ja lakihenkisyyden ojaan, noudattamaan ihmisten laatimia käskyjä, ikään kuin sellaiset voisivat olla hurskautemme perustana. Jumalan pyhä sana olkoon aina ohjeenamme ja jalkojemme lamppuna. Se sana sanoo: Yksin uskosta meidän syntiemme sovittajaan, ristin Herraan Kristukseen Jeesukseen, yksin Jumalan armosta ja yksin Kristuksen sovitustyön tähden me olemme pelastetut. Riippukaamme kiinni tässä evankeliumin sanassa! Ja sitten toisaalta, älkäämme myöskään joutuko siihen hengellisen ylpeyden allikkoon, että alamme pitää itseämme koko kristillisen kirkon opetusperinnettä viisaampana. Toki valitettavasti kirkon historiassa voi olla ja on ollutkin monenlaista opetusta, joka ei kestä Jumalan sanan valoa. Mutta tämä ei tarkoita sitä, etteikö Jumalan sanan mukaista oikeaa opetusta ja tämän opetuksen perinnettä voi olla olemassa. Sellainen voi olla ja onkin olemassa! Siksi seuratkaamme vain Jumalan sanan mukaista opetusta, koetellen aina kaikki Jumalan sanan kirkkaassa valossa.

(Saarna on pidetty Samuelin luterilaisessa seurakunnassa Lahdessa 27.9.2015.)