13. sunnuntai helluntaista, installaatiomessu (3. vsk), Ap. t. 3:1–10

Ei kultaa eikä hopeaa, yksin Jeesuksen nimi

1. a

Mies istuu katukiveyksellä. Päivästä toiseen istuu siinä repaleisissa vaatteissaan, auringon paahteessa. Ihmisiä kulkee ohi. On se aika iltapäivästä, jolloin väkijoukko sakenee, väliin tuntuu melkein peittävän alleen tuon istujan. Huomaamatta jää monelta tuo mies. Joku sentään antaa kolikon, kaksi – pysähtymättä jatkaa matkaansa. Kunpa edes yksi pysähtyisi katsomaan, tervehtisi. Ja kuitenkin, on hyvä etteivät käännä katsettaan. Liian suuri olisi se häpeä. Nämä jalat, ne ovat hervottomat, kuihtuneet, rumat. Kyllä hän muistaa, miten jo lapsena niitä kaikki salaa tuijottivat. Toiset lähtivät isän kanssa pellolle työhön, kouluun, leikkeihin. Hän sai jäädä yksin, siihen temppelin suuren portin pieleen kerjäämään, että edes ruokansa ansaitsisi. Siihen hänet on joka päivä kannettu, ennen rukoushetken alkamista, kun ohikulkijoita on eniten. Ja juuri nytkin taas valtava ihmisjoukko tulee tuolta, menevät yhdessä Herran huoneeseen. Mutta hän, hän saa jäädä ulkopuolelle, hän saa jäädä yksin. Ei tällä miehellä – rammalla, ruumiltaan viallisella – ei hänellä ole temppeliin asiaa. Mooseksen lain mukaan hänenlaisensa ei saa tulla Jumalan kasvojen eteen, sovitusuhrin ääreen. Niin, kyllä tähän on totuttu. Totuttu on. Ei ole ystäviä, ei pääsyä temppeliin, eikä siis ole syntien sovitustakaan. Mutta rahaa hän ainakin voi kerjätä. Jospa nuo kolikot – kupariset, ehkä jopa hopeiset, kultaiset – toisivat avun, edes pieneksi hetkeksi. Kunpa tässä väkijoukossa nyt vain olisi rikkaita ihmisiä.

1. b

Nuori nainen kävelee katua jakkupuvussaan. Ihmiset kiirehtivät töihin. Nainen pysähtyy, vesi liplattaa siinä. Hän huuhtelee kädet kivisessä altaassa, astuu suuresta punaisesta portista sisään. Shinto-temppelin pihalla on hiljaista. Nainen nousee ne muutamat askelmat, sen tilan eteen jossa jumalien sanotaan olevan. Hän lyö kätensä kaksi kertaa yhteen, jos jumalat heräisivät huomaamaan hänet, kuulisivat hänen hiljaisen toiveensa. Ja kuitenkin, mahtaako siellä paperiseinän takana olla mitään jumalaa? On kai silti varmuuden vuoksi parasta kumartaa syvään, ennen kuin lähtee pois. Nainen katsoo kännykkänsä kelloa. Vielä ehtii. Hän ostaa temppelin kojusta pienen puisen levyn, kirjoittaa siihen toiveensa: ”pyydän, että voisin säilyttää kauneuteni ja terveyteni”. Nainen ripustaa puulevyn suureen telineeseen, jossa jo ennestään on satoja toiveita: ”että pääsisin ulkomaanmatkalle”, ”että pääsisin naimisiin mallin kanssa”, ”että minusta tulisi kuuluisa laulaja”, ”että saisin paljon rahaa”. – Lapsesta asti on täällä temppelissä käyty, rukoiltu. Toiveita on ripustettu näkyville jumalien luettavaksi. Ja kuitenkin, on kuin vastassa olisi suuri tyhjyys. On kuin kukaan ei olisi kuulemassa. Nainen palaa portille, sulautuu aamuruuhkaan. Tuhansia ihmisiä aseman laiturilla. Sadat työtoverit firmassa. Kuitenkin hän on aivan yksin. Mikä täyttäisi tämän tyhjyyden?

Katso, minä olen synnissä syntynyt, ja äitini on minut synnissä siittänyt. (Ps. 51:7). Luopuneita ovat jumalattomat äidin kohdusta asti. (Ps. 58:4) Jumala on ihmeellisesti luonut kaiken, sangen hyväksi. Mutta syntiinlankeemus on turmellut ihmisen niin, että omassa itsessään hän on rampa, alusta alkaen, äitinsä kohdusta asti. Ei hän pysty omin voimin pääsemään elävän Jumalan yhteyteen. Eikä hän voi parantaa itseään. Ei hän edes tiedä, mikä hänelle itselleen olisi parasta. Ja kun toivoa pelastuksesta ei ole, hän sanoo itselleen: on parasta toivoa jotakin sellaista, mikä toisi edes vähän lohtua tähän yksinäiseen, häpeän täyttämään elämään. Voisiko menestyksen löytäminen auttaa? Ehkä uudet kokemukset, tai ulkoinen kauneus? Hopea tai kulta?

2. a

Jerusalemin temppelin väkijoukossa tulee kaksi miestä, jotka keskustelevat kovasti keskenään. Kävelevät kohti esipihaan johtavaa porttia. Mahtaisiko heillä olla rahaa, antaaksensa rammalle? Nämä miehet lähestyvät sitä paikkaa, jossa kerjäläinen istuu. Tämä ojentaa heikon kätensä, korottaa äänensä. Kerrankin, kerrankin joku pysähtyy, osoittaa huomaavansa hänet. Samalla mies häpeää itseään, jalkojaan, avuttomuuttaan. Voi kunpa he äkkiä antaisivat rahat ja jatkaisivat matkaansa, jättäisivät hänet hänen tuttuun yksinäisyyteensä! Mies ojentaa kättään uudestaan. ”Antakaa jo!” Hän saa kuitenkin pettyä. Rahaa ei näillä miehillä ole. Mutta mitä? Jotakin heillä on. Vanhempi miehistä katsoo häntä tiiviisti silmiin, lausuu painokkaasti: ”Hopeaa ja kultaa ei minulla ole, mutta mitä minulla on, sitä minä sinulle annan.” No mitä se sitten on? Vastaus tulee heti: ”Jeesuksen Kristuksen, Nasaretilaisen nimessä, nouse ja käy.” Ja puhuja ojentaa rammalle kätensä, tarttuu siihen heikkoon käteen, joka on vain himoinnut rahaa ohikulkijoilta. Siihen käteen, joka on välillä rahaa saanutkin ja kuitenkin jäänyt tyhjäksi. Tuossa rampaa miestä tavoittavassa kädessä ei totisesti ole hopeaa tai kultaa, ei edes pientä kuparikolikkoa. Se on vain tavallinen työmiehen käsi. Ja nyt tuo käsi tarttuu kerjääjän käteen. Se nostaa hänet ylös, ylös, ylemmäs kuin mitä mies on koskaan kuvitellut voivansa nousta. Hän seisoo. Omilla jaloillaan. Jalat – ne ovat terveet. Mikään ei erota häntä muista, jotka siinä kävelevät väkijoukossa. Mies näkee kaiken niinkuin muutkin, hän on niinkuin muutkin. Häpeä on poissa. Ja hän on terve! Mikään ei siis enää estä häneltä pääsyä Jumalan kasvojen eteen. Tie pelastukseen on auki! Miten tämä on mahdollista? Kuka sen teki? Nämä kaksi miestäkö? Ei, he lausuivat ihmeellisen nimen. Jeesuksen nimen. Jeesus Kristus, Hän sen teki. Jeesus Kristus oli asettanut nämä miehet saarnaamaan Hänen ihmeellistä nimeään. Ja siinä saarnassa parantaja Jeesus itse tuli tämän kurjan, raajarikkoisen, ahneen ihmisen luo. Itsessään mies oli täysin valmistautumaton, syntinen ja kelvoton, mutta tuon tavallisennäköisen ohikulkijan saarnassa Jeesus Kristus tuli hänen luokseen, ja paransi hänet. Jeesus-nimessä hänelle, langenneelle ja vaivaiselle miehelle aukesi pääsy Pyhän Jumalan kasvojen eteen, pelastuksen yhteyteen.

2. b

Kahdeksan aikaan illalla nainen astuu työpaikan ovesta ulos pimeään, sateiselle kadulle, mainosvalojen välkkeeseen. Tavarataloja, kioskeja, juoma-automaatteja, peliluolia. Ja sitten, siinä vähän ennen metroasemaa hän näkee valaistun ilmoitustaulun ja siinä tekstin. ”Jeesus sanoi hänelle: ‘Minä olen tie, totuus ja elämä; ei kukaan tule Isän tykö muutoin kuin minun kauttani.” (Joh. 14:6) Sanat on kirjoitettu suurelle riisipaperille, kauniilla siveltimenvedoilla. Sanamerkit näyttävät samoilta kuin ne, joilla isoisä tapasi kirjoittaa buddhalaisia muistolauseita. Mutta jokin tekstissä on erilaista, aivan kerrassaan erilaista. Mitä se on? Kuka on tämä Jeesus? Ilmoitustaulun takana on portti, ja siinä heti pieni kirkko. Ennen kuin nainen ehtii ajatella mitä on tekemässä, hän seisoo kirkon eteisessä. Salissa on mies, joka puhuu. Tuo mies ei lupaa taloudellista menestystä tai maallista kunniaa, mutta hän puhuu nimestä, ihmeellisestä nimestä. Se nimi on Jeesus-nimi, sama kuin ilmoitustaulun kirjoituksessa. Siinä nimessä saa kaikki synnit anteeksi. Ei nainen sitä itsekään ymmärrä, mutta jokin vetää hänet aina uudestaan tuohon pieneen kirkkoon, kuulemaan, kun pastori puhuu Jeesus-nimessä. Siinä nimessä hänkin voi saada kaikki synnit anteeksi. Kuluu kuukausi, puoli vuotta. Joka sunnuntai nainen kuulee saarnaa Jeesus-nimessä. Hänen isänsä on varoittanut, että tytär saa jäädä ilman suvun tukea, jos panee toivonsa tuohon Jeesukseen. Ja sitten, yhtenä sunnuntaiaamuna tämä nuori nainen tulee matkalaukku kädessään kirkolle. Hänet kutsutaan alttarin eteen. Ei hän uskalla nostaa katsettaan. Siinä seisoo pastori, tuo aivan tavallisen näköinen mies, vähän erikoisessa pitkässä puvussa vain. Tuo mies ojentaa kätensä. Se on aivan tavallinen käsi. Ei siinä kädessä ole hopeaa eikä kultaa, ei siinä kädessä ole lippuja ulkomaanmatkalle. Mutta se käsi valelee hänen päähänsä vettä, ja hän kuulee tuo nimen, Jeesuksen nimen. Silloin naiselle valkenee: hän on päässyt sisään. Ei Jeesus totta tosiaan ollutkaan ainoastaan joku historian henkilö, joka tapettiin, vaan Jumalan Poika Jeesus kuoli ristillä hänen puolestaan, että hän saisi syntinsä anteeksi. Ja tämä Jeesus on noussut ylös ja elää. Ja nyt hänen sydämensä – tuo hamasta äidin kohdusta syntisairas ja rampa sydän, epäjumalia palvellut sydän on tämän Jeesuksen nimessä ja uhriveressä sovitettu kokonaan. Hänen syntinsä ovat anteeksiannetut. Hän, joka oli aina toivonut terveyttä, on nyt kohdannut sielunsa parantajan, Jeesuksen. Sitä lahjaa saadakseen hänen ei tarvinnut maksaa rahaa temppelin kojun myyjälle. Ei hänen tarvinnut vuosikausia yrittää herättää Herraa kuulemaan rukouksensa. Pastorin jakaman Jumalan sanan kautta, pyhän kasteen kautta itse Jeesus on nyt tullut hänen luokseen. Jeesus on ottanut hänet portista sisään – ei enää siitä punaisesta portista ihmistekoiseen temppeliin, vaan Herran seurakuntaan, iankaikkiseen elämään. Eikä nainen enää tarkkaile tuota tavallisennäköistä miestä papinpuvussaan. Hänen mielessään on vain yksi nimi, Jeesus-nimi.

3.

Me vietämme nyt installaatiomessua. Jeesus Kristus on itse asettanut seurakunnalleen apostolisen paimenviran. Ja nyt tänään, teidän kutsumanne ja virkaan vihitty saviastia on asetettu hoitamaan tätä apostolista paimenvirkaa, tässä seurakunnassa. Tällä astialla ei itsessään ole hopeaa tai kultaa tarjottavana. Jos odotat hänen olevan kultasuinen kielenkäyttäjä tai esitystaidon mestari, saatat hyvinkin joutua pettymään. Jos odotat hänen olevan hopeaääninen laulaja tai dynaaminen, keulakuvamainen johtohahmo, taikka jotakin muuta inhimillisesti katsoen kiitettävää, tulos voi olla sama. Mutta pastorin ensisijaisena tehtävänä ei olekaan jakaa seurakunnalle mitään omaansa, vaan ainoastaan Kristuksen omaa. Siksi älä katso niinkään pastorin henkilöön, mitä hopeisia ja kultaisia kykyjä hänellä on tai – mikä todennäköisempää – mitä kykyjä hänellä ei ole. Kiinnitä katseesi siihen, mikä hänen Herralta saamansa tehtävä ja virka on: se on Jeesuksen ihmeellisen nimen julistaminen, sinun autuudeksesi ja seurakunnan rakennukseksi.

Koska apostolinen virka on sananpalvelijan virka, se ei myöskään ole ensisijaisesti maallisen avunannon virka. Tottahan toki yhtäältä on niin, että Jumala haluaa antaa sinulle kaiken sen, mitä maalliseen elämääsi tarvitset. Kehottaahan Kristus itsekin rukoilemaan jokapäiväistä leipää (Matt. 6:11). Tokihan taivaallinen Isä tahtoo silloin myös vastata tähän rukoukseen. Kun olen uutena pastorina muuttanut perheeni kanssa paikkakunnalle, olemme itsekin saaneet elää tätä ihmettä todeksi: Jumala on seurakuntansa kautta auttanut meitä ihmeellisesti ja monin tavoin meidän maallisissa tarpeissamme. Näin Herran seurakunta toimii. Se on ihmeellistä! Ja kun olemme itsekin näin paljon saaneet, niin saan pastorina ja kristittynä opetella parhaani mukaan jakamaan tätä Herralta saatua hyvää eteenpäin, jos kuka apua tarvitsee. Toisaalta, samalla on myös niin, että pastorin virka ei ensisijaisesti ole maallisen avun antamisen virka. Seurakunnan paimen ei ole taloudellisen avun ammattilainen. Hän ei ole myöskään ensisijaisesti terapeutti tai sellainen, jolta aina löytyy vastaus kaikkiin maallisen elämän vaikeuksiin.

Toisin sanoen, hopeaa ja kultaa, maallista hyvää pastorilla ei siis välttämättä ole. Mutta se, mitä hänellä on, sitä hänet on nyt asetettu antamaan sinullekin ja tälle seurakunnalle: pastorille on uskottu Kristuksen sana. Herran asetuksen mukaan sananpalvelijan tulee ja hän saa rohkeasti ja julkisesti saarnata Jeesuksen nimeä. Ja juuri tässä Jeesus-nimessä tapahtuu ihmeitä, sinunkin elämässäsi. Kun Herran asettama pastori on aikoinaan kastanut sinut, niin Jeesus Kristus on itse tässä pyhässä kasteessa tullut sinun luokseksi. Hän on silloin omassa nimessään tuonut sinulle ristillä ansaitsemansa sovituksen: se synnin sairaus, se rampuus, jonka vallassa olet äitisi kohdusta asti ollut, on annettu anteeksi. Sinut on temmattu perkeleen vallasta Kristuksen omaksi, olet saanut Pyhän Hengen lahjan ja sinuun on kirjoitettu Karitsan ja Isän nimi (Ilm. 14:1). Sinä kuulut Herralle. Näin Jeesus Kristus on ottanut sinut portista sisään omaan Kirkkoonsa, jossa saat olla Hänen kasvojensa edessä, siellä missä Hän aina uudestaan tulee sinun luoksesi. Vaikka olet saanut tämän paratumisen lahjan jo kokonaan, silti tämän syntisairauden oireet vaikuttavat sinussa vielä. Mutta Kristukselta saadun apostolisen viran hoitajana minäkin saan nyt, aivan tällä hetkellä julistaa sinulle: Jeesuksen Kristuksen nimessä kaikki sinun syntisi on annettu anteeksi. Saat uskossa Jeesukseen ojentaa hervonneet kätesi ja rauenneet polvesi (Hepr. 12:12). Omassa nimessään ja uhriveressään Kristus nostaa nyt sinutkin jälleen ylös lankeemuksestasi, ylös, uuteen elämään Kristuksessa. Ja Kristuksen Sanan tähden saat kohta ottaa vastaan myös Herran tosi ruumiin ja tosi veren, syntisairautesi parantamiseksi, uskosi vahvistukseksi ja pelastukseksi. Kaikki tämä tapahtuu apostolisen paimenviran kautta, mutta – tai oikeastaan juuri siksi – se on kaikki Herran Jeesuksen Kristuksen itsensä tekoa.

Siksi sanotaan vielä kerran: älä jää katsomaan pastorisi henkilökohtaisiin ominaisuuksiin. Katso mieluummin Kristukseen! Katso Häneen, joka tämän sananpalveluviran kautta tahtoo näin tulla luoksesi. Pastorisi viran tarkoitus on juuri siinä, että Herra Jeesus saisi tulla sinun luoksesi. Sen tarkoitus on siinä, että Jeesuksen Kristuksen voimallisessa nimessä sinä pääsisit Herran parantavaan hoitoon ja pysyisit syntien anteeksiantamuksen yhteydessä, sisällä elävän Jumalan temppelissä, Kristuksen ruumiin jäsenenä. Ja nyt me nousemme ylistämään kolmiyhteistä Jumalaa Hänen loppumattomasta armostaan Kristuksessa, ja teemme sen Nikean uskontunnustuksen sanoin.

(Saarna on pidetty Samuel-yhteisössä Lahdessa, piispa Matti Väisäsen installoitua allekirjoittaneen seurakunnan pastoriksi 26.8.2012.)