5. sunnuntai helluntaista (3. vsk), Luuk. 13:1–5

Tehkää parannus!

Johdanto

Perjantaiaamupäivä 11. maaliskuuta 2011. Puhelin soi. Tuttu lähetystyöntekijä soittaa: ”Avaa heti netistä Japanin yleisradion uutiset.” Rouvan kanssa istumme katselemassa videokuvaa tuosta Idän maasta. Kaikki tuhoutuu valtavan hyökyaallon alle.

Olemme viime vuosina kuulleet monta samankaltaista uutista. Katastrofeja, suuronnettomuuksia, terroritekoja. Tällaisten uutisten äärellä voi tuntua, että sanat loppuvat. Kuitenkin usein jo aika pian niistä yritetään sanoakin jotakin. Tragedia alkaa puhuttaa, kuullaan erilaisia mielipiteitä. Mitä olisi pitänyt ottaa huomioon. Mistä tämä kaikki voi johtua. Pohditaan jopa, kuka mahtoi olla syyllinen. Päivän evankeliumin äärellä huomaamme, että onnettomuudet ovat aina puhuttaneet ihmistä. Mutta erityisesti saamme kuulla, mitä Herra tällaisten tragedioiden kautta saarnaa meille.

Jeesukselle tullaan kertomaan uutista kauheasta murhenäytelmästä, joka oli tapahtunut Jerusalemin temppelissä. Oli pääsiäisjuhlan aika, ja eri puolilta maata oli Jerusalemiin tullut paljon juutalaisia pyhiinvaeltajia. Psalmien tuttuja matkalauluja laulaen he olivat nousseet Siionin vuorelle. Siellä, temppelissä he olivat olleet uhraamassa pääsiäislampaita. Karitsoiden veri oli vuodatettu syntien sovitukseksi. Pappi oli ollut siinä valmiina ottamaan veren talteen, vihmoakseen sen sitten alttarille. Nyt Jeesukselle kerrottiin: Juuri kun Galileasta tulleet pyhiinvaeltajat olivat olleet tällä tavalla uhraamassa, Pilatuksen sotilaat olivat tulleet temppeliin. Nuo pakanat olivat tunkeutuneet pyhään paikkaan, ja surmannet nämä pyhiinvaeltajat siihen paikkaan, heidän uhratessaan Jumalalle! Hirveä tapaus! Lisäksi oli järkyttävää, että heidän oma verensä, siis syntiuhria tarvitsevien ihmisten veri sekoittui siihen karitsan vereen, joka uhrattiin juuri heidän syntiensä vuoksi. Voisivatko he näin enää saada sovitusta synneistään? Järkyttävä tapaus! Mitä tästä pitäisi ajatella? Mitä sinä Jeesus tähän sanot? Mutta Jeesus vastaa heille: ”Luuletteko, että nämä galilealaiset olivat syntisemmät kuin kaikki muut galilealaiset, koska he saivat kärsiä tämän? Eivät olleet, sanon minä teille, mutta ellette tee parannusta, niin samoin te kaikki hukutte.” (Luuk. 13:2–3)

Tragediat ovat syntiinlankeemuksen seurausta

Monet juutalaiset ajattelivat tuolloin, että synnin ja rangaistuksen välillä on selvä syy-seuraussuhde. Jos teet syntiä, saat siitä näkyvän rangaistuksen. Siksi monelle tuli mieleen, että temppelin verityön uhrien kohtalo oli rangaistus jostakin heidän tietystä synnistään. Mekin saamme televisiosta nähdä uutisia erilaisista onnettomuuksista ja väkivallanteoista. Ehkä kuulemme puheita ihmisten henkilökohtaisista tragedioista. Onko meidänkin silloin helppo vetää samanlainen johtopäätös, kuin juutalaiset tässä? Tuleeko meillekin mieleen, että ”tämän onnettomuuden taustalla täytyy olla tuon ihmisen jokin salainen synti”? Esimerkiksi Itä-Japanin katastrofin jälkeen kuultiin tällaisia puheita. Jotkut kristityt ehdottivat, että Jumala rankaisi Japanin kansaa heidän synneistään maanjäristyksellä ja tsunamilla. Haluttiin selittää, että tuolla tuhoalueella oli erityisen aktiivisesti harjoitettu idän vanhojen uskontojen epäjumalanpalvelusta. Ja nyt tuho olisi ollut rangaistusta tästä.

Mutta Jeesus sanoo: ”mutta ellette tee parannusta, niin samoin te kaikki hukutte.” (Luuk. 13:5b) Mitä Herra tällä tarkoittaa? Ensinnäkin Hän osoittaa tällaisen ajattelumme vaikeuden. Tällainen suhtautuminen näet lähtee ajatuksesta, että synti on jossakin meidän ulkopuolellamme. Ja siellä, ulkopuolellamme, se sitten saa myös rangaistuksensa. Näin usein ajatellaan. Aivan kuin me olisimme täällä vähän etäämpänä, erillään synnistä, ja täältä sitten tarkkailisimme, miten noita syntisiä tuolla rangaistaan. Toki Jumalan sanan valossa tietyt asiat on mahdollista ja jopa välttämätöntä sanoa synniksi, kuten vaikka pakanallinen epäjumalanpalvelus, jota Japanissakin kyllä aktiivisesti harjoitetaan. Kyllä synnistä täytyy voida puhua, puhuuhan Sanakin siitä. Mutta on kuin Jeesus tässä sanoisi: ”älä yritä ulkoistaa synnin ja kärsimyksen ongelmaa; synnin ongelma koskee sinua itseäsikin.” Toiseksi Herra tahtoo sanoa, ettemme saa vetää sitä johtopäätöstä, että jonkin ihmisen onnettomuus johtuisi jostakin hänen tietystä synnistään. Meillä ei ole varaa pitää yksittäisiä tragedioita merkkeinä Jumalan tuomiosta tiettyjä ihmisiä kohtaan. Eivätkö tällaiset kauheudet sitten johdu synnistä? Kyllä johtuvat. Mutta kyse on paljon suuremmasta asiasta, kuin yksittäisen ihmisen tai ihmisryhmän joidenkin tiettyjen syntien rangaistuksesta. Nimittäin kaikki kärsimys ja kuolema ovat koko ihmiskunnan langenneisuuden seurausta ja sen palkka. Herrahan sanoo apostolin suulla: ”Sentähden, niinkuin yhden ihmisen kautta synti tuli maailmaan, ja synnin kautta kuolema, niin kuolema on tullut kaikkien ihmisten osaksi, koska kaikki ovat syntiä tehneet”. (Room. 5:12) Ja onkin niin, että jos Jumala toimisi maailmassa ainoastaan oikeudenmukaisesti, yhdelläkään meistä ei olisi mitään toivoa. Siksi voimmekin sanoa profeetan kanssa: ”Herran armoa on, ettemme ole aivan hävinneet, sillä hänen laupeutensa ei ole loppunut”. (Valit. 3:22) Se on Herran hyvyyttä ja armoa meitä kohtaan. Oppi-isämme Luther kirjoittaa:

Jumalan hyvyys on niin suuri ja niin lähellä, että niistä lukemattomista kohtaloniskuista, jotka uhkaavat elämäämme joka puolelta ja pitävät sitä täydellisesti vallassaan, ainoastaan muutamat harvat saavat silloin tällöin kohdata meitä. Siitä syystä muistuttaa jokainen tuska meille, kuinka armollisesti Jumala antaa meidän selvitä kaikesta. Hänen suojaavan kätensä ansiosta eivät ne lukemattomat vaivat ja kiusat, joiden keskellä elämme, saa meitä musertaa. Eikö ole suorastaan ihme, että vaikka ihmiseen tähdätään lukemattomia nuolia, ainoastaan jokin harva osuu häneen silloin tällöin? Jumalan armoa on, etteivät kaikki nuolet osu ihmiseen, ja ihme, että useimmat säästävät häntä. (Neljätoista lohdutusta, 1519.)

Jumalan viha lepää kyllä kaiken synnin yllä, mutta armossaan Hän antaa tuomion vielä odottaa. Apostoli Pietari sanoo: ”Hän ei tahdo, että kukaan hukkuu, vaan että kaikki tulevat parannukseen.” (2. Piet. 3:9) Sitten kerran, tuomion päivänä kaikki pahuus ja synti saa kyllä varmasti palkkansa. Ainoastaan Jumalan armon varassa me voimme varjeltua tuohon päivään asti.

Paitsi ajallinen, myös ikuinen kuolema

Onnettomuuksien ja tragedioiden äärellä on järkyttävää nähdä, miten Jumalan kauniiksi luoma maallinen elämä tuhoutuu. Jeesus kuitenkin osoittaa myös, ettemme saa katsoa ainoastaan ajalliseen kärsimykseen ja kuolemaan. Kun Herramme puhuu tässä hukkumisesta, sanalla voidaan tarkoittaa paitsi surmansa saamista, myös tuhoutumista ja kadotukseen joutumista. Synnin rangaistus onkin paitsi ajallinen ja ruumiillinen kuolema, se on myös iankaikkinen kuolema.

Kukaan meistä ei halua kohdata kuolemaa väkivaltaisella tavalla, taikka jossakin äkkinäisessä onnettomuudessa. Ja onkin oikein hyvä rukoilla niinkuin Luther opettaa, että viimeisen hetkemme tullessa taivaallinen Isä antaisi meille autuaan lopun. (Vähä katekismus. Isä meidän. Seitsemäs pyyntö.) Samalla Jeesus haluaa tässä muistuttaa, että iankaikkisuuden kannalta keskeistä ei ole se, minkälaisella tavalla ajallinen elämämme päättyy. Keskeistä on tämä: se, joka ei tee parannusta, hukkuu iankaikkisesti. Herra tahtoo siis varoittaa meitä enemmästä, kuin vain kauheasta tavasta kuolla. Rakkaudessaan Hän varoittaa meitä tässä ikuisen kuoleman vaarasta.

Sallimalla onnettomuuksia ja tragedioita maailmassa Jumala siis saarnaa sinulle: ”Kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla (Room. 3:23), ja sen vuoksi kaikki ovat ansainneet kadotuksen. Tässä elämässäsi sinä olet matkalla oikeudenmukaisen tuomarin eteen. (Vrt. Luuk. 12:54–59.) Sinä et tiedä, milloin tai miten Jumala sallii kuolemasi tulla, mutta ennen kuin se tulee, tee parannus!”

Mitä parannus on?

Mitä tämä parannuksen tekeminen sitten on? Usein me ehkä koetamme itse parannella itseämme, yritämme tulla paremmiksi ihmisiksi. Mutta taitaa olla niin, että joka yrittää itseänsä parannella, joutuu pettymään. Ei ihminen omin voimin kykene itseään synnistä parantamaan.

Jeesuksen tarkoittama parannus onkin nyt sitä, että ihminen suostuu Jumalan parannettavaksi. Tämä parannus tarkoittaa tarkkaan ottaen kääntymystä. (Yksimielisyyden ohje. Täydellinen selitys. 5. Laki ja evankeliumi, 7.) Tällaisesta Jumalan mielen mukaisesta parannuksesta luterilainen tunnustuksemme opettaa näin:

Parannus näet sisältää varsinaisesti seuraavat kaksi asiaa. Toinen on katumus eli synnintunnosta johtuva pelästyminen, joka ahdistaa omaatuntoa. Toinen on usko, joka syntyy evankeliumista eli synninpäästöstä ja joka luottaa siihen, että synnit annetaan anteeksi Kristuksen tähden, ja antaa omalletunnolle lohdutuksen ja vapauttaa sen pelosta. Tämän jälkeen tulee seurata hyvien tekojen, jotka ovat parannuksen hedelmiä. (Augsburgin tunnustus, XII Parannus, 3–6.)

Parannus on siis jotakin, jonka Jumala itse saa sinussa aikaan sanansa, lain ja evankeliumin kautta. Tänäänkin Jeesus sanoo sinulle: ”Joka ei tee parannusta, hukkuu. Mutta minä en tahdo sinun hukkuvan! Tunnusta siksi syntisi, käänny pois synnin tieltä! Ja käänny minun puoleeni. Vastaanota syntien anteeksiantamus, joka on minussa tarjolla sinulle!”

Mutta Jeesus ei ainoastaan saarnaa parannusta. Hän on sellainen Vapahtaja, joka on itse tehnyt parannuksen sinun synneistäsi. Raamattu kertoo: Jeesus Kristus tuli parannuksen saarnaajan, Johannes kastajan luo, kastettavaksi parannuksen kasteella. Tässä kasteessaan Jeesus saarnaa sinulle: ”Minä, jossa ei syntiä ole, olen tullut ottamaan sinun syntisi itseeni. Katso, tässä parannuksen kasteessa minä olen ottanut kantaakseni sinun syntikuormasi, sinun sairautesi. Minä Jeesus, jossa ei parannuksen tarvetta ole, olen näin tullut sinun syntiesi tähden parannusta tarvitsevaksi.”

Mutta Jeesus ei suostunut vain parannukseen sinun synneistäsi, vaan Hän suostui kärsimäänkin. Kristuksen kärsimystä ja Golgatan kuolemaa seuratessaan monet ajattelivat, että kaikki se tuska oli rangaistusta Hänen omista synneistään. Jesaja kirjoittaa: ”Me pidimme häntä rangaistuna, Jumalan lyömänä ja vaivaamana”. (Jes. 53:4b) Häntä pidettiin syyllisenä jumalanpilkkaan ja siksi rangaistuksen ansainneena. Mutta Jeesuspa ei kärsinytkään omien syntiensä tähden, vaan otti sinun syntisi rangaistuksen kärsittäväkseen, että sinulla olisi rauha ja tulisit parannetuiksi. Profeetta sanoo: ”Me pidimme häntä rangaistuna, Jumalan lyömänä ja vaivaamana, mutta hän on haavoitettu meidän rikkomustemme tähden, runneltu meidän pahain tekojemme tähden.” (Jes. 53:4b–5) Ja oikeastaan Jeesus on ainoa, jonka kauhean kärsimyksen ja kuoleman syyn me voimme sanoa ulos: se oli Hänen rangaistus Hänen synneistään. Niin juuri, ”Hänen synneistään”, sillä kun Kristus otti sinun syntitaakkasi omakseen, se ei ole enää sinun syntitaakkasi, vaan se on Hänen. Siksi – niinkuin Jesaja kirjoittaa – ”Häntä piinattiin, ja hän alistui siihen eikä suutansa avannut; niinkuin karitsa, joka teuraaksi viedään, niinkuin lammas, joka ääneti keritsijäinsä edessä, niin ei hän suutansa avannut.” (Luuk. 53:7) Jos sinä olet sairas, Jeesus on tullut sinun sairautesi tuttavaksi ja sälyttänyt sinun kipusi päälleen. Jeesus Kristus on suostunut sinun puolestasi runneltavaksi ja sairaudella lyötäväksi, niin, kuolemaan hukutettavaksi (Luuk. 13:33). Jeesus on teuraaksi viety Jumalan Karitsa, pääsiäislammas, joka on Golgatan uhrialttarilla vuodattanut uhriverensä meidän syntiemme rangaistukseksi. Ja tänään Hän antaa oman ruumiinsa ja verensä meidän nautittaviksemme, ja niin Hän antaa verensä sekoittua meihin, syntiuhria tarvitseviin. Näin meille ei ole enää iankaikkista rangaistusta, vaan iankaikkinen parantuminen Hänen haavojensa kautta!

Tällä tavalla Kristus on valmistanut sinullekin parannuksen synneistäsi. Tällä tavalla Hän on valmistanut sinulle tien pelastukseen. Tässä synnin maailmassa me kyllä joudumme vielä kohtaamaan monenlaista kärsimystä ja onnettomuutta. Kun kohtaamme tällaisia tragedioita, oikea päätelmä ei ole: ”varmasti nämä uhrit olivat joillakin erityisillä synneillään ansainneet kohtalonsa”. Jumalan mielen mukainen päätelmä on tämä: ”Minä olisin ansainnut saman. Mutta kiitos Jumalalle, että rakas Herra Jeesus suostui kantamaan minun syntini ja rangaistukseni, Hän suostui hukkumaan kadotukseen minun puolestani. Kiitos Jumalalle, että kuolema ei voinut Jeesusta pitää, vaan Hän voitti sen vallan! Näin minä saan olla varma, että kun pysyn Hänessä, olen pelastettu! Tapahtukoon minulle tässä elämässä mitä tahansa, tapahtukoon minulle tämän elämän loppuessa mitä tahansa, Kristuksen tähden en koskaan kohtaa ikuista kuolemaa!” Ylistetty olkoon meidän Herramme ja Vapahtajamme, Jeesus Kristus! Aamen.

(Saarna on pidetty Samuel-yhteisössä Lahdessa 1.7.2012.)