Kirkastussunnuntai (2. vsk), Ilm. 1:9–18

Osallisena Kristuksesta ja siitä, mikä Hänen on

Päivän pyhästä epistolasta kuulimme, että Herran apostoli Johannes oli joutunut Patmos-nimiselle saarelle. Joku etelänkävijä ehkä tietääkin, että Patmos on sellainen vaatimattoman kokoinen saari Egeanmeressä, lähellä nykyisen Turkin rannikkoa. Joidenkin Rooman keisarien aikana tätä pientä saarta käytettiin rangaistuslaitoksena niille, jotka olivat syyllistyneet rikoksiin tai joita epäiltiin sellaisista. Tähän liittyy myös se, että Johannes oli tuolla saarella. Mutta miksi apostoli oli joutunut tuolle vankilasaarelle? Mikä hänen rikoksensa oli ollut? Hän itse kertoo tuomionsa syyn. Hän oli joutunut Patmokselle ”Jumalan sanan ja Jeesuksen todistuksen tähden”. (Ilm. 1:9)

Mutta ei ainoastaan Herran apostoli ollut saanut osakseen tällaista vainoa ja vastustusta Jumalan sanan tähden. Johannes kirjoittaa tässä seitsemälle Aasian seurakunnalle, siis kristityille, joiden veli hän sanoo Herrassa olevansa. Mitä hän heille kirjoittaa? Johannes kirjoittaa, että ei ainoastaan hän itse ollut saanut osakseen vainoa, vaan että hän on yhdessä heidän kanssaan osallinen siitä kaikesta. Toisin sanoen Herransa Jeesuksen tähden, uskonsa tähden sekä apostoli että myös kaikki muut Herran omat joutuvat tulemaan osallisiksi ahdistuksesta, ahdingosta ja vainosta. Kristuksen tähden kristittyjen osana on joskus – Johanneksen tavoin – joutua karkotetuksi omasta kaupungistaan, jopa koko kotimaastaan.

Mekin tiedämme tämän. Nykyäänkin Jumalan sanan saarnaamista sen koko täyteydessä ja Jeesuksen todistajana olemista pidetään usein rikoksena. Juuri viime päivinä me olemme kuulleet uutisia pyrkimyksistä karkottaa kaikki Jeesukseen uskovat pois kotimaastaan. Mistä tämä johtuu? Sana sanoo: ”Jeesus Kristus on sama eilen ja tänään ja iankaikkisesti.” (Hepr. 13:8) Hän itse ja Hänen armonsa on muuttumaton. Siksi on myös Perkeleen raivo tätä ikuista Herraa ja Hänen omiaan kohtaan on sama vuodesta toiseen, vuosituhannesta toiseen, niin kauan kuin tämän maailma vielä pysyy ja Herra sallii tuon kahlekoiransa rimpuilla liekansa päässä. Perkeleen aika on kyllä lyhyt. Kerran tulee Herran päivä, jolloin tuo rimpuilu saa loppua. Mutta vielä tänään pimeyden ruhtinas uhkuu vihaa ja vainoa Kristuksen ruumista, Herran seurakuntaa kohtaan.

Tätä kaikkea me näemme nytkin uutisista. Mutta voi miten kaukaiselta se kaikki meistä televisiota katsovista usein tuntuukaan! Harvapa meistä on itse vielä aivan verille asti tehnyt vastarintaa, taistellessamme syntiä vastaan (Hepr. 12:4). Siksi meillä onkin vaara unohtaa, että ahdistus ja vaino Kristuksen tähden kuuluu kristityn elämään. Jos vaikka joku tässä maailmassa ohittaa sinut tai jättää sinut huomiotta siksi, että panet toivosi Jeesukseen, jos joku uskosi tähden aivan pilkkaa sinua, miten helposti otatkaan sen henkilökohtaisesti. Mutta rakas ystävä, älä tee niin! Älä ota sitä henkilökohtaisesti, sillä Herrasi sanoo: ”Mutta kaiken tämän he tekevät teille minun nimeni tähden, koska he eivät tunne häntä, joka on minut lähettänyt.” (Joh. 15:21) Pitäydy sinä Jumalan sanaan ja pidä huolta siitä, että oma vaelluksesi Herran edessä on sanan mukaista. ”Älköön näet kukaan teistä kärsikö murhaajana tai varkaana tai pahantekijänä tahi sentähden, että sekaantuu hänelle kuulumattomiin”. (1. Piet. 4:15) Tunnusta sinäkin siksi tänäänkin syntisi. Ja usko sitten, että Kristus Jeesus on kuollut kaikkien sinun syntiesi tähden, Hän on sovittanut koko sinun syntivelkasi Golgatan ristillä. Sinun syntisi on anteeksiannettu! Ja kun sinä sitten saat osaksesi ahdistusta tämän ihmeellisen sovituksen tähden, joka sinulla Kristuksessa on – niin kuin Johanneskin tässä todistaa, että kristityn osa on kärsiä vainoa – niin kärsi silloin rohkeasti kristittynä äläkä häpeä, vaan ylistä kristityn nimesi tähden Jumalaa. (1. Piet. 4:16) Sillä se ahdistus ja kärsimys tulee sinulle – ei oman nimesi tähden, vaan Jeesuksen nimen tähden. Se on – niin kuin apostoli tässä sanookin – θλῖψις ἐν Ἰησοῦ (thlipsis en Iesou), ahdistusta ja vainoa Jeesuksessa.

Varhaisen kirkon pyhät tunsivat hyvin tämän ahdistuksen ja vainon. Meille kerrotaan, että Jeesuksen apostoleista lähes jokainen murhattiin Herransa tähden. Vain Johannes kuoli luonnollisen kuoleman, hänkin vasta sitten, kun oli ensin kärsinyt paljon – niin kuin hän tässä juuri kirjoittaa. Rooman valtakunnan alueella koettiin aikoja, jolloin oli hengenvaarallista tulla kristityksi ja todistaa Jeesuksesta. Ei ollut lainkaan tavatonta, että tutusta paikallisseurakunnasta joku joutui julkisesti teloitettavaksi uskonsa tähden. Tämän saivat kokea monet Kristuksen pyhät, niin oppineisuudestaan kuuluisat piispat ja kirkkoisät kuin kuka tahansa muukin seurakunnan jäsen.

Tämän tiesivät myös ne sisaremme Kristuksessa, jotka Herra puolitoista viikkoa sitten kutsui luokseen tuolta Lähi-Idän vuorimaasta. Nämä naiset – aivan niin kuin varhaisen kirkon pyhät – tiesivät, että kärsimys kuuluu kristityn elämään. Herran pyhät ovat aina tienneet: Kristuksen kärsimys koskee koko Hänen ruumistaan, Hänen pyhää Kirkkoaan.

Inhimillisesti ajatellen tällainen vaino ja marttyyrikuolema on kaamea asia. Mutta miksi sitten Johannes ja muut apostolit, miksi varhaisen kirkon kristityt, miksi kaikki lukemattomat marttyyrit läpi vuosituhansien, miksi nämä autuaat sisaremme, miksi he kaikesta tästä kärsimyksestä ja vaarasta huolimatta, ja jopa kuoleman hetkellä pysyivät Kristuksessa? Siksi, että he tiesivät: kun ihminen kasteen ja uskon kautta on Jeesuksessa, niin hän on osallinen kaikesta siitä, mikä Jeesuksen on. Toisin sanoen, Jeesuksessa ihminen on siis osallinen paljon muuhunkin, kuin Herransa kärsimykseen. Kristityn osaan kuuluu – niin kuin Johannes tässä kirjoittaa – myös hänen Herransa valtakunta. Tämä sana βασιλεία (basileia) tarkoittaa oikeastaan kuningaskuntaa tai kuninkaan valtakuntaa. Kärsimyksen ja vainon keskelläkin kristitty on osallinen Jumalan valtakuntaan. Hän on Jumalan lapsi, taivaallisen Kuninkaan valtakunnan kansalainen ja tuon ikuisen valtakunnan perillinen. Ja βασιλεία (basileia) tarkoittaa paitsi tätä kuninkaan valtakuntaa, se tarkoittaa myös kuninkuutta itseään. Siksi kun ihminen kasteen ja uskon kautta on Jeesuksessa, hän on osallinen Herransa pyhyydestä, vanhurskaudesta, kuninkuudesta. Katso nyt ystävä, tätä ihmettä! Kristuksessa ja Hänen tähtensä sinutkin, itsessäsi syntinen ihminen on nyt tehty puhtaaksi synnistä. Kristuksessa ja Hänen tähtensä sinut, köyhä syntinen on tehty rikkaaksi Jumalan valtakunnan perilliseksi, synnin orja on tehty kuninkaaksi. Juuri sen vuoksi kristillistä seurakuntaa sanotaankin Kristuksen kuninkaalliseksi papistoksi, niin kuin Pyhä Henki saarnaa Pietarin kautta seurakunnalle: ”Mutta te olette ”valittu suku, kuninkaallinen papisto, pyhä heimo, omaisuuskansa, julistaaksenne sen jaloja tekoja”, joka on pimeydestä kutsunut teidät ihmeelliseen valkeuteensa”. (1. Piet. 2:9) Ja juuri tässä edellä Johannes Hengessä saarnaa myös: ”Hänelle, joka meitä rakastaa ja on päästänyt meidät synneistämme verellänsä ja tehnyt meidät kuningaskunnaksi, papeiksi Jumalalleen ja Isälleen, hänelle kunnia ja voima aina ja iankaikkisesti! Amen.” (Ilm. 1:5b-6)

Mitään tällaista ei tällä maailmalla ole tarjota. Tämän tiesivät nuo veljemme ja sisaremme Kristuksessa, jotka ovat jo päässeet Herransa kirkkauteen. He tiesivät, että yksin Kristuksessa Jeesuksessa heillä olisi kaikki tämä, syntien anteeksiantamus ja iankaikkinen elämä, Jumalan valtakunta ja kuninkaallinen pappeus. He tiesivät myös, että Kristuksen armosta, kasteen ja uskon kautta he olivat jo eläessään osallisia kaikkeen tähän. Ja juuri siksi he olivat myös valmiit kohtaamaan maallisen elämänsä päätöksen, jotta he sitä nopeammin saavuttaisivat iankaikkisen päämääränsä Herran luona. Siksi he olivat Jeesuksessa osalliset myös siihen kolmanteen asiaan, josta Johannes tässä kirjoittaa: he olivat osalliset kärsivällisyyteen. Ὑπομονή (hypomone) merkitsee paitsi kärsivällisyyttä myös kestävyyttä. Nyt kun sinäkin olet Kristuksessa, sinussa asuu Jumalan Pyhä Henki, joka ahdistuksen, pelottelun ja vainon keskelläkin antaa sinulle kestävyyden pysyä lujasti Herran sanassa, yhteydessä Kristukseen ja Hänen seurakuntaruumiiseensa. Ja kuoleman hetkelläkin Pyhä Henki vakuuttaa sinulle: Jumalan lupaukset ovat varmat. Kristus on sinut lunastanut. Sinä olet nyt Hänen omansa, Hänen pyhän seurakuntaruumiinsa jäsen, jäsen Hänen kalliissa kuninkaallisessa papistossaan. Sinä olet Hänen. Sinulla on pelastus.

Patmoksen saaren karuissa oloissa, tuossa vainon ja ahdistuksen tyyssijassa moni ihminen helposti vaipuisi epätoivoon, jättäisi kaiken sikseen, masentuisi. Mutta kaiken tämän  vainon keskelläkin apostoli Johannes jaksoi. Ja meille on kerrottuna syy siihen, miten hän jaksoi. Apostoli kirjoittaa: ”Minä olin hengessä Herran päivänä”. (Ilm. 1:10a) Varmaan Johannes siellä vankilasaaren yksinäisyydessä ikävöi kotikaupunkinsa Efeson seurakunnan jokasunnuntaista jumalanpalvelusta. Nyt Hän oli joutunut yksin, eroon toisista Kristuksen ruumiin jäsenistä. Tämä ei ollut sitä seurakunnankokouksen jättämistä, mistä Raamattu meitä aivan oikein varoittaa: ”älkäämme jättäkö omaa seurakunnankokoustamme, niinkuin muutamien on tapana, vaan kehoittakaamme toisiamme, sitä enemmän, kuta enemmän näette tuon päivän lähestyvän.” (Hepr. 10:25) Nimittäin niin kuin uutisista olemme aivan hiljattainkin kuulleet, vainon aikana voi käydä niin, että seurakunnan jumalanpalvelukseen osallistuminen tehdään uskovalle mahdottomaksi. Mutta tässä vaikeassa hätätilanteessakaan apostoli Johannes ei unohtanut pyhäpäivän viettämistä, ei edes niissä vaatimattomissa puitteissa, mitä hänellä oli. Hänellä oli Jumalan sana, ja sen mukana kaikki. Ja juuri Jumalan sanaa Johannes tuona Herran päivänä nyt yksityisessä hartaudessaan itselleen saarnasi. Me emme tiedä, oliko apostoli onnistunut saamaan mukaansa Raamatun kirjakääröjä, vai joutuiko hän lukemaan sananpaikkoja itselleen ulkomuistista. Joka tapauksessa nyt kun Johannes ei päässyt seurakuntansa messuun, hän kuitenkin vietti henkilökohtaista jumalanpalvelustaan sanaa tutkistellen. Ja juuri silloin tapahtui ihmeellinen asia. Kristus tuli Johanneksen luo. Ei ylösnoussut ja kirkastettu Herra tässä tullut apostolinsa luo vain näyssä tai unessa, vaan Hän seisoi siinä aivan todellisesti, ruumiillisesti.

Nyt kun Kristus näin tulee Johanneksen luo, mitä Hän tekee? Herra puhuu Johannekselle. Hän puhuu suulla, josta lähtee ῥομφαία (romfaia), suuri, kaksiteräinen ja terävä miekka, pyhä ja jumalallinen lain ja evankeliumin sana, joka on erehtymätön, joka on elävä ja voimallinen, ja joka ”tunkee lävitse, kunnes se erottaa sielun ja hengen, nivelet sekä ytimet, ja on sydämen ajatusten ja aivoitusten tuomitsija” (Hepr. 4:12).

Mutta kun Kristus näin puhuu Johannekselle sanansa, niin mitä Hän sitten saarnaa? Hän sanoo, ”Älä pelkää!” tai  oikeastaan älä jatkuvasti elä pelossa. Mutta miten ihmeessä kukaan, edes Herran apostolikaan voisi lakata pelkäämästä sellaisen vainon ja ahdistuksen keskellä? Siten, että kun Johannes on Kristuksessa, kun Hän on Jeesuksen oma, niin tämä hänen luokseen tullut suuri ja leimuavan kirkas majesteetti on hänen oma rakas Herransa, hänen lunastajansa, hänen ikuinen elämänsä, niin, hänen rakas veljensä. Siksi hänen ei tarvitse pelätä mitään.

Tämä kaikki koskee nyt sinuakin rakas ystävä, sinua, jonka Herra on kasteessa ottanut omakseen. Sinä olet Hänen rakas veljensä ja sisarensa. Kuule nyt mitä sana sanoo sinulle: Vainon keskelläkin, kun maailma nauraa meille, kun se raivoaa Jumalan sanaa ja Hänen omiaan vastaan, niin silloinkin meillä kuitenkin on Herran päivä. Vaikka meillä ei olisi enää hienoja katedraaleja tai edes kirkkorakennuksia, me silti kokoonnumme Herran päivänä, pyhäpäivänä jumalanpalvelukseen, Jumalan pyhän Sanan palveltaviksi. Ja silloin Herra Kristus tulee meidän luoksemme. Hän tulee todellisesti, niin kuin Hän tuli Johanneksen luo Patmoksen karussa kalliomaastossa. Sanassaan Hän tulee ja puhuu, juuri nyt. Ja meillekin, niin, sinullekin Herra sanoo: ”Älä pelkää!” ”Älä elä pelossa!”

Ja sitten Kristus sanoo muutakin, niin kuin epistolassa kuulimme Hänen apostolille saarnaavan. Hän nimittäin sanoo myös meille, nimensä tähden ahdistetulle ja vainotulle seurakunnalleen: ”Minä olen ensimmäinen”. Se tarkoittaa: ”Minä, Jumalan Poika Kristus olen ennen aikojen alkua Isästä syntynyt, Jumala Jumalasta, valo valosta, tosi Jumala tosi Jumalasta, syntynyt, ei luotu. Minä olen samaa olemusta kuin taivaallinen Isä, ja minun kauttani kaikki on saanut syntynsä, niin kuin Pyhän Henkeni kautta olen ilmoittanut: ”Kaikki on saanut syntynsä hänen kauttaan, ja ilman häntä ei ole syntynyt mitään, mikä syntynyt on.” (Joh. 1:3) Minun, Kristuksen kautta on luotu koko maailma, myös kaikki nuo sinun vainoojasi ja pilkkajasi. Minä olen ollut ennen heitä. Heidän asiansa ja sinun asiasi, ne ovat minun käsissäni. Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä (Matt. 28:18). Minä olen ensimmäinen.”

Ja sitten Kristus jatkaa ja sanoo sinulle, rakas ystävä: ”Minä olen myös viimeinen. Vaikka siis sinun maallinen elämäsi loppuisikin, vaikka sinulle kävisi niin, että he veisivät teiltä teidän ”henkenne, osanne ja onnenne” tässä maailmassa, ja vaikka aivan tämä koko maailmakin käy nyt kohti loppuaan ja kerran kerätään pois niin kuin vaate, niin kuitenkin minä olen se, joka viimeisenä seison multien päällä. Ja vaikka sinun nahkasi aivan raastettaisiin sinun yltäsi ja sinä erkanisit tästä maallisesta ruumiistasi, niin silloin, juuri silloin sinä saat nähdä minut. (Job. 19:25-26) Minä olen viimeinen.”

Ja vielä Kristus saarnaa sinulle. Hän sanoo: ”ja minä elän; ja minä olin kuollut, ja katso, minä elän aina ja iankaikkisesti, ja minulla on kuoleman ja tuonelan avaimet.” (Ilm. 1:18) Hän tarkoittaa: ”Minä elän ja enemmänkin. Minä olen itse Elämä (Joh. 14:6). Ja vaikka minä olen itse Elämä, minä kuitenkin suostuin kerran kärsimykseen ja kuolemaankin. Niin minä tein sinun vuoksesi. Se on tapahtunut: minä otin sinun syntivelkasi omakseni. Minut, synnittömän, minun taivaallinen Isäni teki sinun synniksesi, että sinä tulisit minun kauttani Jumalan vanhurskaudeksi. (2. Kor. 5:21) Minä kannoin koko sinun rangaistuksesi. Minua pilkattiin, minua hakattiin, minut ajettiin ulos omasta pyhästä kaupungistani, minut lävistettiin, minut murhattiin. Ja niin minä olin kuollut, kuollut aivan kertakaikkiaan. Ja minussa kuoletettiin koko sinun syntisyytesi. Mutta katso, nyt minä elän! Minä voitin sinun syntisi ja kuolemasi, minä voitin Perkeleen, joka haluaa vastustaa minua ja minun omiani, minun rakasta seurakuntaruumistani. Minä voitin, ja nyt minä elän aina iankaikkisesti. Minä elän, että voisin olla sinun ikuinen elämäsi. Ja kun sinä olet minun, niin sinä saat kyllä tulla osalliseksi minun ruumiini kärsimyksistä. Saat osaksesi ahdinkoa tässä maailmassa. Mutta kun sinä olet minun, niin sinun ei enää tarvitse pelätä tämän maailman ja Perkeleen vainoa, sen pilkkaa, karkottamisia, vankeutta, ei edes kuolemaa. Rakas veljeni, rakas sisareni, älä pelkää niitä, jotka tappavat ruumiin, mutta eivät voi tappaa sielua (Matt. 10:28). Nimittäin minulla on sinun kuolemasi avaimet. Ja niiden avaimien sinä saat juuri tänäkin Herran päivänä kuulla toimivan, kun minä itse julistan sinulle sananpalvelijani kautta: sinun syntisi on anteeksiannettu Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Älä siksi – mikäli se sinusta vain riippuu – jätä seurakunnankokoustasi näinä viimeisinä aikoina. Tunnusta usein syntisi ripissä minun sananpalvelijalleni, jonka korvaa minä itse käytän omanani. Ja kuule sitten hänen suustaan minun sanani, ne synninpäästön sanat, joilla minä yhä uudestaan vapautan sinut, avaan kaikki kuolemasi lukot, avaan sinulle kuninkaallisen taivasten valtakuntani portit. Ja kuule ne sanat taaskin: Sinun syntisi on anteeksiannettu, minun kalliin sovintovereni tähden. Rakas veljeni ja sisareni, pysy joka päivä tässä uskossa. Pysy joka päivä minussa, niin pysyt siinä ikuisessa elämässä, joka minussa on. ’Ole uskollinen kuolemaan asti, niin minä annan sinulle elämän kruunun.’” (Ilm. 2:10) Aamen.

(Saarna on pidetty Pyhän Markuksen luterilaisessa seurakunnassa Helsingissä sekä Samuelin luterilainen seurakunnassa Lahdessa 3.8.2014.)