20. sunnuntai helluntaista (2. vsk), Joh. 9:24–38

Yksi, pyhä kirkko on pysyvä ikuisesti

Uskova mies ajetaan ulos synagogasta

”Anna kunnia Jumalalle; me tiedämme, että se mies on syntinen.”  (Joh. 9:24) Fariseusten kokous on tutkinut tapausta, jossa Jeesus on parantanut sokeana syntyneen miehen. Heidän mahtisanansa on tässä paljon puhuva. Heille tärkeintä on heidän omat ajatuksensa Jumalan sanasta. Oman arvovaltansa nojalla he vetävät omat johtopäätöksensä Kristuksesta. ”Me olemme Mooseksen opetuslapsia. (Joh. 9:28) Me tiedämme, me tiedämme, me tiedämme.” (Joh. 9:24, 29, 31) Näin he perustavat kaiken omaan viisauteensa, kieltävät Herran ja vaativat muitakin synagogassaan käyviä tekemään niin. Tätä he pitävät kunnian antamisena Jumalalle.

Varmaan se näyttää hurskaalta. Fariseukset nimittäin jatkavat: ”Me tiedämme Jumalan puhuneen Moosekselle, mutta mistä tämä [siis Jeesus] on, sitä emme tiedä.” (Joh. 9:29) Fariseukset asettavatkin sanansa siten, että kuulostaa siltä kuin he pitäytyisivät pyhiin kirjoituksiin. Kuitenkaan he eivät hyväksy Jumalan sanaa kokonaan. He eivät usko, että koko Raamattu Vanhan testamentin alusta asti saarnaa yhtä Kristusta, niin kuin Herra itse on heille todistanutkin: ”Te tutkitte kirjoituksia, sillä teillä on mielestänne niissä iankaikkinen elämä, ja ne juuri todistavat minusta”. (Joh. 5:39) ja edelleen: ”Sillä jos te Moosesta uskoisitte, niin te uskoisitte minua; sillä minusta hän on kirjoittanut.” (Joh. 5:46) Mutta fariseukset hylkäävät Kristuksen. Samalla he hylkäävät koko Jumalan sanan, joka on yhtenäinen ja lyhentämätön. Niin, he hylkäävät koko Jumalan sanan, koska he hylkäävät Hänet, joka itse on Jumalan persoonallinen Sana.

Mutta kuulustelussa oleva Jeesuksen parantama mies ei alistu tähän fariseusten herjaamiseen. Hän toki tietää hyvin, ettei hän itsessään ole mikään kansan merkkihenkilö tai korkeasti oppinut uskonnollinen auktoriteetti – hänhän on viettänyt koko tähänastisen elämänsä kerjäläisenä! Silti hän nyt nousee rohkeasti vastustamaan tätä arvovaltaisten opettajien kokousta. Miksi? Siksi, että hänen omatuntonsa on sidottu Jumalan sanaan, jonka hän tietää olevan noiden hengen jättiläistenkin auktoriteetin yläpuolella. Mies todistaa heille Kristuksesta. Hän kertoo, miten Jeesus on hänet ihmeellisesti ja ennenkuulumattomalla tavalla parantanut. Kuka muu kuin Jumala, ruumiin ja silmien luoja voisi avata sokeana syntyneen silmät? (Joh. 9:33)

Mutta fariseukset vastaavat miehelle raivoissaan: ”Sinä olet kokonaan synneissä syntynyt…” (Joh. 9:34) Tässä he ovat oikeassa; he antavat osuvan lausunnon tästä miehestä. Mutta vaikeutena on, että he eivät huomaa saman diagnoosin koskevan heitä itseäänkin. Jumalan sanan mukaanhan jokaikinen ihminen on synnissä syntynyt (Ps. 51:7), perisynnin alainen. Mutta fariseusten ajatus siitä, mitä synti on, on virheellinen. Pahimpana syntinä he pitävät sitä, että uskoo Kristukseen, syntien sovittajaan.

Juuri siksi tämä korkea-arvoinen ”meidän” komitea onkin kabinetissaan antanut säädöksen, että joka uskoo Kristukseen, sen osana on tulla heitetyksi ulos synagogasta. Näin Johannes evankeliumitekstin edellä kertoo: ”Sillä juutalaiset olivat jo sopineet keskenään, että se, joka tunnusti hänet Kristukseksi, oli erotettava synagoogasta.” (Joh. 9:22b) Ja tämä kohtalo koituu myös tuon Jeesuksen parantaman miehen osaksi. Hänestä kerrotaan: ”Ja he ajoivat hänet ulos.” (Joh. 9:34b) Mutta miten fariseukset saattavat heittää tuon Kristukseen uskovan miehen ulos synagogasta? Siksi, että he, joiden tehtävä on huolehtia tuosta Jumalan sanan tutkimisen ja saarnaamisen huoneesta, he ovat epäuskossaan itse ensin heittäneet sieltä ulos Kristuksen, itsensä Jumalan Sanan. Siksi ei myöskään kenellään Kristuksen omalla ole siellä enää tilaa.

Vaino Kristuksen tähden

Tämä Johanneksen antama kuvaus voisi olla otettu suoraan nykypäivän kristittyjen elämästä. Aivan samalla tavoin nykyäänkin monet niistä, joiden luulisi virkansa puolesta olevan Jumalan sanan asialla ja joiden velvollisuus olisi sitä opettaa, luopuvat Jumalan sanasta. Usein tämä tapahtuu luopumalla ensin jostakin pienestä sanan kohdasta, ikään kuin vaivihkaa. Mutta jo tässä on koko Kristuksen opin pyhä kultainen rengas särjetty, Jumalan täydellisen, selvän ja yhtenäisen ilmoitussanan opetus tahrattu ja typistetty.

Edelleen, aivan samalla tavoin nykyäänkin niin monet kirkolliset auktoriteetit kehottavat seurakuntalaisiaan luopumaan Jumalan sanasta ja uskosta Kristukseen. Ensin se tapahtuu ikään kuin vaivihkaa, juuri tuon typistetyn Jumalan sanan opetuksen kautta. Lopulta – ellei parannusta tehdä – tämä opetus ja sen seuraaminen johtaa kuitenkin aina selväsanaiseen Kristuksen kieltämiseen.

Ja toisaalta, aivan samalla tavalla kuin päivän evankeliumissa, niin myös nykyään Kristukseen uskovien velvollisuutena on pitää kiinni Jumalan sanasta ja kuulla sitä enemmän kuin ihmistä, vaikka kyse olisi suurista kirkonjohtajistakin (vrt. Ap. t. 4:19). Kirkollinen virka nimittäin perustuu vain Jumalan sanaan ja on vain sanan saarnaamista ja opettamista varten. Ilman Jumalan sanaa ei piispan tai pastorin virkakaan ole yhtään mitään. Siksi kristityn tulee aina kuulla ensin Herransa sanaa. Toki samalla juuri Jumalan sanan tähden kristityn tulee sitten pitää myös kirkon virkaa suuressa arvossa, kunhan virka vain saarnaa ja opettaa sanan mukaisesti. Apostolista virkaa ei saa väheksyä, koska Kristus on sen itse asettanut, että Hän sen välityksellä jakaisi pelastuksen lahjansa seurakunnalleen. Mutta tätä virkaa väärin käyttäviä kristityn ei tule kuulla. Päinvastoin, seurakunnan tulee aivan karttaa heitä, niin kuin Jeesus lampaistaan sanoo: ”Mutta vierasta ne eivät seuraa, vaan pakenevat häntä, koska eivät tunne vierasten ääntä.” (Joh. 10:5) Samoin Pyhä Henki myös apostolin suulla saarnaa: ”Mutta minä kehoitan teitä, veljet, pitämään silmällä niitä, jotka saavat aikaan erimielisyyttä ja pahennusta vastoin sitä oppia, jonka te olette saaneet; vetäytykää pois heistä. Sillä sellaiset eivät palvele meidän Herraamme Kristusta, vaan omaa vatsaansa, ja he pettävät suloisilla sanoilla ja kauniilla puheilla vilpittömien sydämet.” (Room. 16:17–18)

Toki lopulta aivan niin kuin evankeliumissa tuo mies heitettiin ulos synagogasta, samalla tavoin usein nykyäänkin ne, jotka uskovat Kristukseen ja pitävät Hänen pyhän sanansa ihmiskäskyjä suuremmassa arvossa, heitetään ulos seurakunnistaan. Ei tätä heille välttämättä kylläkään suoraan sanota. Ei heidän nimeään myöskään pyyhitä pois kirkonkirjoista ja jäsenrekistereistä. Mutta tilaa heille ei tuossa luopuneessa kirkossa ole, ainakaan niin kauan kuin he kieltäytyvät luopumasta Kristuksesta ja Hänen sanastaan. ”Perustakoot oman kirkkonsa”, sanotaan. Ja niin siinä kyllä sitten käykin. Ei siksi, että nuo uskovat olisivat sitä itse alun perin tahtoneet, mutta siksi, että Kristuksen seurakunnan täytyy saada kuulla Herransa pyhää sanaa sanan mukaisesti saarnattuna, tai muuten se hukkuu. Uusia, sanan auktoriteetin alle alistuvia paimenia on vihittävä, sillä muuten kansa hukkuu. (Vrt. Paavin valta ja johtoasema, 66.) Kuka rohkenee kantaa vastuun sellaisesta perikadosta?

Kolme opetusta

Mitä tämä kaikki meille opettaa? Ainakin kolme asiaa: Ensinnäkin, ”Ei ole mitään uutta auringon alla.” (Saarn. 1:9) Meidän nykypäivän kristittyjen ei pidä lainkaan hämmästyä sitä, että Kristukseen uskovia vainotaan. Se on tietenkin surullista ja hankalaa, mutta se kuuluu asiaan. Niin kuin Luther opettaa, Kirkon tuntomerkeistä seitsemäs on juuri risti, siis Kristuksen ristin kantaminen tässä maailmassa. Uskonpuhdistaja kirjoittaa:

Seitsemänneksi tunnemme ulkonaisesti pyhän kristillisen kansan pyhän ristin pyhyydestä, se on siitä, että se tullakseen päänsä, Kristuksen, kaltaiseksi kestää kaikki onnettomuudet ja vainot, kaikki kiusaukset ja pahan … perkeleen, maailman ja oman lihan puolelta, sisällisesti murheellisena, pelonalaisena, kauhistuneena, ulkonaisesti köyhänä, halveksittuna, sairaana ja heikkona. Ja syyn tähän täytyy olla ainoastaan sen, että kristikansa pysyy lujasti Kristuksessa ja Jumalan sanassa ja kärsii siis Kristuksen tähden, Matt. 5, 10: Autuaita ovat ne, jotka minun tähteni vainoa kärsivät. (Kirkolliskokouksista ja kirkosta. Kolmas osa.)

Äläämme mekään siksi jääkö surkuttelemaan tai kauhistelemaan nykymaailman kirkollista tilannetta, aivan kuin siinä olisi jotakin uutta tai ihmeellistä. Sellaista on maailmassa ollut aina. Jo Kainin ja Abelin päivistä asti niiden joukko, jotka ovat kokoontuneet viettämään jumalanpalvelusta, on jakautunut tällä tavalla. Ja todellinen Jumalan Kirkko on aina kantanut ristiä.

Toiseksi, kirkollisen luopumuksen surkuttelusta tai kauhistelusta ei yleensä ole paljoakaan hyötyä, mutta se ei ole edes tarpeellista. Kristuksen kohtaaminen ei näet ole sidottu yleisesti hyväksyttyihin kirkollisiin rakenteisiin tai loisteliaisiin ulkoisiin puitteisiin, joissa vieläkin kaikuvat sanat: ”katso, millaiset kivet ja millaiset rakennukset!” (Mark. 13:1). Älkäämme siis katsoko ulkoiseen mahtiin! Kun Jeesuksen parantama mies heitettiin ulos synagogasta, niin juuri siellä, synagogan ulkopuolella Herra Kristus tuli Hänen luokseen. Niin, Herra itse oli ensin heitetty ulos tuosta omasta huoneestaan. Mutta Jeesus ei jätä uskovaansa yksin, vaan ottaa hänet luokseen, oman ruumiinsa, todellisen Jumalan seurakunnan yhteyteen, sinne, missä Hänen pyhä sanansa saa tulla puhtaana saarnatuksi ja Hänen sakramenttinsa Hänen asetuksensa mukaan toimitetuiksi. Vaikka siis tänäänkin kirkolliset auktoriteetit komiteoissaan mitä päättäisivät Jumalan pyhän sanan ohi, Kristus ja Hänen sanansa eivät kuitenkaan muutu. Vaikka Kristus kiellettäisiin ja vaikka kieltäydyttäisiin näkemästä Hänen ihmetekojaan – niin kuin fariseukset tässä kieltäytyvät vilkaisemastakaan tuon sokean miehen parantumiseen – , niin kuitenkin Kristus tänäänkin tulee seurakuntansa keskelle ja palvelee sitä armossaan. Hänen yksi, pyhä Kirkkonsa on pysyvä ikuisesti. (Augsburgin tunnustus. VII Kirkko.) Kirkko pysyy, koska se on Hänen pyhä Ruumiinsa. Tässä seurakunnassaan Kristus on läsnä sanassaan ja sakramenteissaan, ja tarjoaa pelastuksen aarteensa uskossa vastaanotettaviksi. Jos meidät siis uskomme ja sen tunnustamisen vuoksi heitetään ulos paikallisseurakunnasta, herätysliikkeestä tai jostakin muusta kristittyinä itseään pitävien kokouksesta, me saamme taas kerran lainata niitä sanoja, jotka Rooman kirkon luopumusta vastaan puhunut luterilainen teologi, Johann Gerhard kirjoitti: ”Oi autuas skisma, jonka kautta me olemme liittyneet yhteen Kristuksen ja oikean katolisen [yleisen] kirkon kanssa.” (Loci theologici XI, 224.) Jos ja kun me Kristukseen uskovina tällä tavalla olemmekin autuutemme tähden joutuneet perustamaan omat seurakuntamme tai jatkossa jopa tunnustuskirkkomme, ei tässä lopulta ole mitään uutta. Pikemminkin me tällä tavalla liitymme siihen ikiaikaiseen Jumalan sanan kokoamaan Kristuksen seurakuntaan, joka on ollut olemassa alusta asti.

Kolmanneksi: Kun Jeesus sitten näin tulee julkisesti ulosheitetyn seurakuntansa luo, niin mitä Hän heille sanoo? Aivan niin kuin Hän kysyi parantamaltaan mieheltä, niin Hän kysyy meiltäkin tänään: ”Uskotko sinä Jumalan Poikaan?” (Joh. 9:35c), tai niin kuin alkuteksti kuuluu ”Uskotko sinä Ihmisen Poikaan?” Herra siis kysyy: ”Uskotko sinä Jumalan ainoaan Poikaan Kristukseen? Uskotko siihen, että Hän on kerran tullut ikuisuudesta aikaan, syntynyt ihmiseksi neitsyt Mariasta, niin että Hän on Jumala ja ihminen samassa persoonassa? Uskotko, että Hän on tehnyt tämän siksi, että saisi tulla sinun, ihmisen veljeksi ja kantaa sinun syntivelkasi.” Ja kun Jeesus evankeliumissa tätä kysyy, Hän oikein painottaa sanaa ”sinä”: ”Uskotko sinä Ihmisen Poikaan?” On kuin Hän sanoisi: ”Nuo toiset eivät uskoneet. Uskotko sinä?”

Ja juuri tämä – rakkaat ystävät – on se tärkein kysymys, elämän ja kuoleman kysymys. Kristittyinä meidän on kyllä hyvä olla tietoisia siitä, mitä ympärillämme yhteiskunnassa tai kirkollisessa elämässä tapahtuu. Mutta meidän seurakuntaelämämme ei saa koskaan perustua maailman menon tai kirkollisen luopumuksen surkutteluun tai kauhisteluun. Meillä ei yksinkertaisesti ole aikaa sellaiseen! Meillä on omissa synneissämme aivan riittävästi surkuteltavaa ja tunnustettavaa! Ja kun me Jumalan pyhän sanan valossa ja Hänen kasvojensa edessä tunnustamme syntimme, silloin meiltä kysytään: ”Uskotko sinä Ihmisen Poikaan?” Juuri tämän täytyykin aina saada olla keskuksessa: lain ja evankeliumin saarnan, yhtäältä sanan synnistä ja toisaalta sanan armosta ja uskosta. Ja taas: keskuksessa tulee olla nimenomaan sanan – ei muiden, vaan meidän omista synneistämme ja sitten Kristuksen armosta meitä syntisiä ja itsessämme kadotettuja kohtaan. Hän, Jeesus Kristus on sovittanut sinun syntisi Golgatan ristillä! Siinä Hän on kantanut sinun syntisi palkan, kuoleman. Haudan suulla, ihmeellisessä ylösnousemuksessaan Hän on voittanut sinun kuolemasi. Ja nyt Hän seisoo täällä tänään ja tahtoo tuoda sinulle, omalle seurakunnalleen Jumalan armolahjan, iankaikkisen elämän omassa yhteydessään. (Room. 6:23) Tee siis sinäkin niin kuin tuo mies, joka oli saanut kokea Jeesuksen armon elämässään, jonka silmät Jeesus oli avannut Siiloan lammikon veden kautta (Joh. 9:7). Tee niin kuin hän, usko Jeesukseen! Sinunkin elämässäsi Herra  Kristus on tehnyt ihmeitä. Hän on armahtanut sinut, syntisen. Hän on kasteen vedessä pessyt sinut ja avannut siinä synnin hämärtämät sydämen silmäsi näkemään Hänet uskossa. Usko siis nyt Häneen, Jeesukseen Kristukseen, ihmiseen ja Jumalaan, syntiesi sovittajaan ja Vapahtajaan! Ota Hänet tänäänkin vastaan kun Hän tulee sinun luoksesi. Niin sinulla on yhteys Hänen pyhään seurakuntaruumiiseensa. Niin sinulla Hänessä on ikuinen elämä ja autuus. Aamen.

(Saarna on pidetty Samuelin luterilaisessa seurakunnassa Lahdessa 26.10.2014.)