25. sunnuntai helluntaista (1. vsk), 1. Kor. 15:35–44

Odotamme kuolleiden ylösnousemusta

Johdanto

Kun me joka pyhä täällä messussa lausumme uskontunnustuksen taikka kotona perheemme kanssa opettelemme sitä, me tunnustamme: ”Odotamme kuolleiden ylösnousemusta ja tulevan maailman elämää.” Jo nämä muutamat sanat pitävät sisällään valtavan suuria asioita. Tässä me apostolien ja yleisen kristillisen kirkon kanssa tunnustamme ensinnäkin, että odotamme jotakin. Tämä odotus on sitä, että me uskomme Jumalan sanan olevan totta, uskomme, että sen lausumat asiat käyvät toteen. Ja niiden toteen käymistä me odotamme. Mutta mitä me sitten tällä tavalla uskossa odotamme? Toiseksi tähän uskontunnustuksen kohtaan liittyy vahvasti ajatus, että me odotamme kuolemaa. Me siis tunnustamme, että kuolema on todellinen. Se on jotain, joka varmasti kohtaa meitä – jos Herramme Kristuksen tulo vielä viipyy. Jos Hän vielä viipyy, sinäkin joudut kohtaamaan ruumiisi kuoleman. Mutta sitten kolmanneksi me tunnustamme myös: me odotamme kuolleiden ylösnousemusta. Ruumiin kuolema ei siis vielä ole kaiken loppu. Se ei ole kuin jokin tyhjiin raukeaminen tai yksinkertaisesti jotakin, jossa kaikki vain loppuu, niin kuin buddhalaiset opettavat. Kaikki kuolleet myös herätetään viimeisenä päivänä. Vielä neljänneksi me tunnustammekin: uskomme, että tämän maallisen elämämme perästä koittaa tulevan maailman aika, joka ei itseasiassa ole edes mikään aika, vaan se on ikuisuus tulevassa maailmassa. Lopulta viidenneksi me tunnustamme: me uskomme tulevan maailman elämään. Tässä ruumiillisen kuolemamme jälkeisessä tulevassa maailmassa meille on valmistettuna elämä. Ja koska tuo tuleva maailma on ikuisuutta, myös siinä oleva elämä on ikuista elämää. Kuitenkin samalla tähän ajatukseen tulevan maailman elämästä sisältyy myös vakava varoitus meille. Nimittäin monille tämä tulevan maailman ikuisuus tarkoittaa ikuista kuolemaa, ikuista eroa Jumalasta. Tämäkin on totta. Myös tämän kristillinen kirkko on aina Herransa opetusta seuraten uskossa tunnustanut. Mutta keskeistä on, että vaikka on olemassa ikuinen kuolema, on olemassa myös ikuinen elämä. Siihen me haluamme katseemme kiinnittää, uskossa tuon elämän antakaan, Herraamme Jeesukseen Kristukseen. Mutta tosiaan, jos Hänen paluunsa päivä vielä viipyy, tuohon elämään päästäksemme me joudumme kohtaamaan myös kuoleman. Ja siitä Herramme meille tänäänkin apostolinsa kautta puhuu.

Kylvetään katovaisuudessa

Kun Paavali pyhässä epistolassa kirjoittaa kuolemasta ja ylösnousemuksesta, hän soveltaa kuvaa, jossa siemen kylvetään maahan ja uusi kasvi nousee mullasta. Hän siis kirjoittaa: ”Niin on myös kuolleitten ylösnousemus: kylvetään katoavaisuudessa, nousee katoamattomuudessa; kylvetään alhaisuudessa, nousee kirkkaudessa; kylvetään heikkoudessa, nousee voimassa; kylvetään sielullinen ruumis, nousee hengellinen ruumis. Jos kerran on sielullinen ruumis, niin on myös hengellinen.” (1. Kor. 15:42–44)

Näin sana muistuttaa: tämän maailman ajassa meidän elämämme on elämää sielullisessa ruumiissa. Tällä tarkoitetaan luonnollista, inhimillistä ja ruumiillista elämäämme. Jokaiseen meistä ihmisistä Jumala on luomisessa laittanut sielun, joka elävöittää meidän  ruumiimme. Näin on tietenkin kaikkien ihmisten kohdalla, myös myös sellaisten ihmisen, jolla ei tässä elämässä ole uskoa elävään Jumalaan, siis Häneen, joka tuon ruumiin, sielun ja hengen on antanut.

Vaikka Jumala on luomisessa tehnyt kaiken hyväksi, tämä meidän sielullinen ruumiimme ei kuitenkaan ole ikuinen. Kun Herra alussa muovasi Aadamin maan tomusta ja Eevan hänen kylkiluustaan, Hän loi heidät ja heidän ruumiillinen elämänsä sellaisenaan erinomaisiksi ja kauniiksi, sangen hyviksi (1. Moos. 1:31). Luther opettaakin, että jos he olisivat jatkaneet elämäänsä yhteydessä Jumalaan, Herra varmaan olisi aikanaan muuttanut heidän maalliset ruumiinsa ja maallisen elämänsä hengellisiksi ja kirkastetuiksi. Näin he olisivat suoraan paratiisista päässeet ikuiseen elämään, jatkamaan ikuista elämäänsä Jumalan yhteydessä, nyt kuitenkin kirkastettuina ja hengellisinä. Mutta syntiinlankeemus teki tämän mahdottomaksi. Lankeemuksen seurauksena koko ihmisen ruumiillinen elämä turmeltui. Jopa koko maailma ja sen luomistyö turmeltui kertakaikkisesti. Tästä Herra sanookin apostolin kautta: ”Sillä luomakunta on alistettu katoavaisuuden alle – ei omasta tahdostaan, vaan alistajan – kuitenkin toivon varaan”. (Room. 8:20)

Kaikki me, jotka elämme tässä sielullisessa ruumiissa, joudumme siinä kantamaan tämän lankeemuksen seurauksen, kuoleman, niin kuin sana sanookin: ”synnin palkka on kuolema” (Room. 6:23). Kaiken ruumiillisen täytyy kadota ja kuolla. Ehkä sinäkin tunnet hyvin tämän katoavaisuuden ja sen seuraukset. Voi olla, että joku meistä on ainakin nuorempana saanut elää sillä tavalla, että ei ole tarvinnut kovin paljoa miettiä katoavaisuuttaan. Ruumis on ollut kohtuullisen terve, on ollut voimia monenlaiseen työhön tai uuden oppimiseen. Mutta kaikki joutuvat kohtaamaan katoavaisuutensa seuraukset. Viimeistään aikuisiässä tämä todellisuus tulee vastaan, jopa aivan joka päivä. Surkea on se vaiva ja sairaus, joka meidän sielullisessa ruumissamme vaikuttaa. Lopulta sielu, joka on elävöittänyt ruumista, erkanee siitä. Silloin ruumis kuolee. Viimeistään silloin täytyy tulla ilmi, että tuo katoamisprosessin, joka jo elämän aikana oli alkanut, se on todellisuutta. Oli tässä ajassa eletty miten loisteliaasti tahansa, taikka miten terveenä ja kauniina tahansa, viimeistään kuolemassa tulee esiin ruumiillisen elämän todellinen luonne. Siihen liittyy aina ”alhaisuus”.

Kun Paavali puhuu ruumiillisen elämämme alhaisuudesta, hän käyttää sanaa, jolla voidaan tarkoittaa myös häpeää, halpa-arvoisuutta tai vähäpätöisyyttä. Voi mikä alhaisuus meidän maallisessa elämässämme vaikuttaakaan! Meidän elämämme ja ruumiimme, joka on luotu hyväksi ja kauniiksi, se on synnin vuoksi turmeltunut ja pilalle mennyt. Sekin ihminen, jota hänen eläessään ylistettiin kaikkein kauneimmaksi, hänkin on kuolemansa jälkeen ruumiilliselta olemukseltaan pelkkää häpeää, halpa-arvoisuutta, jotakin, jonka näkemistäkin muut ihmiset kavahtavat. Vahvinkin urheilusankari joutuu tuolla hetkellä suostumaan siihen, mistä Paavali myös tässä puhuu: hän joutuu suostumaan heikkouteen. Vaikka ihminen olisi elämässään yltänyt mitä ihmeellisimpiin ruumiillisiin suorituksiin, kuolemassa hänen hän joutuu kuitenkin alistumaan heikkouteen, voimattomuuteen ja kykenemättömyyteen. Hänen ruumiissaan ei enää ole mitään voimaa, kaikki omat mahdollisuudet ovat menneet, ruumis on kuollut kertakaikkiaan. Ruumiin hajoaminenkin alkaa välittömästi siitä hetkestä, kun sielu on kuolemassa erkaantunut siitä. Silloin käy aivan nähtävällä tavalla ilmi, miten totta ovat sanat: ”maasta sinä olet tullut, maaksi sinun pitää jälleen tuleman”.

Tämän todellisuuden kohtaaminen ja hyväksyminen voisi olla meille kaikille hyvin terveellistä, niin vanhoille kuin aivan nuorillekin. En nyt pyri tässä esittämään, että suomalaista kuoleman kohtaamisen kulttuuriamme olisi muutettava. Ajattelen kuitenkin, että meillä voisi olla jotakin opittavaa siitä, miten entisaikoina kuolema kohdattiin yhdessä koko perheen ja suvun kanssa. Tällainen tapa on vieläkin käytössä joissakin maissa. Japanissa sukulaiset ja ystävät kokoontuvat hautajaisia edeltävänä iltana ruumiinvalvojaisiin. Siinä avoimen arkun äärellä kuoleman todellisuus kohdataan yhdessä. Siinä surraan poisnukkunutta läheistä yhdessä. Tilaisuuden jälkeen vainajan lähiomaiset jäävät usein vielä jatkamaan tätä suremistaan ja yöpyvätkin samassa huoneessa. Vainaja on siinä kauniisti puettuna, asetettuna arkkuun arvokkaalla tavalla. Tällainen kaunistaminen lieneekin hyvä ja oikea, kaunis tapa! Samalla läsnäolijoiden on kuitenkin todettava: Kauniistikin puettuna kuollut ruumis on kuollut, alhaisuuden ja heikkouden vallassa. Lopulta se hajoaa. Kaikessa karuudessaankin tällainen kuoleman äärellä pysähtyminen voisi ehkä olla meillekin hyödyllistä surun käsittelemisen kannalta. Se voisi olla terveellistä myös siksi, että tällä tavalla muistaisimme: meidänkin sielullinen, luonnollinen ruumiimme kuolee ja hajoaa kerran.

Tämän todellisuuden äärellä me voimme nyt nähdä, miksi Paavali puhuu epistolassa ”kylvämisestä”. Tällaisena, sielullisena, katoavana, alhaisena ja heikkona maallinen ruumiis – myös meidän ruumiimme – se kelpaa enää vain ”kylvettäväksi” niin kuin jyvä, maan multaan kätkettäväksi.

Nousee katoamattomuudessa

Mutta kristillinen uskomme on, että vaikka ruumiimme kuolema on todellinen, sillä ei kuitenkaan ole viimeistä sanaa. Kristus on voittanut kuoleman, tuon ruumiimme tuhoajan! Hän on voittanut synnin ja perkeleen vallan, tuon valtavan mahdin, joka jatkuvasti kiertelee meitä – huomasimme sitä tai emme – ja tahtoo kadottaa meidät ja kaikki ihmiset. Kristus on pitkäperjantaina ja pääsiäisaamuna voittanut tämän kaiken! Hän on se, josta me yhdessä lausumme: ”nousi kuolleista kolmantena päivänä, niinkuin oli kirjoitettu”. Ylösnousemuksen aamuna Kristuksen hautakammiosta astui ulos sama ruumis, jossa Hän kolmenkymmenen vuoden ajan oli vaeltanut tässä maailmassa. Se oli se sama ruumis, jossa Hän vuosien ajan kantoi meidän syntiemme ja turmeltuneisuutemme taakkaa, ja jossa Häntä niiden tähden myös kidutettiin. Sama ruumis riippui yhdessä hetkessä lävistettynä ristillä, makasi kuolleena haudassa, mutta toisessa hetkessä nousi ylös kirkastettuna ja ikuisesti elävänä. (Ap. t. 2:24) Kristus on voittanut synnin, perkeleen ja kuoleman vallan. Hän on ”esikoinen kuolleista nousseitten joukossa” (Kol. 1:18; vrt. Ap. t. 26:23; 1. Kor. 15:20, 23). Se tarkoittaa, että Hänen ylösnousemuksessaan on tapahtunut jotakin valtavaa, siitä on alkanut kokonaan uuden luomisen aika. ”Esikoinen kuolleista nousseitten joukossa.” Tämä tarkoittaa, että Kristus ei ole kuollut tai noussut kuolleista vain itsensä vuoksi. Hän on kuollut ja noussut ylös sinun vuoksesi ja minun vuokseni. Hän on esikoinen kuolleista nousseiden joukossa, että mekin saisimme – Hänessä synnit sovitettuina ja Jumalan lapsiksi otettuina – nousta tästä kuoleman ruumiistamme ja elää ikuista elämää Hänen kanssaan. Kun sinut on kastettu, sinut on kastettu Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen, niin kuin apostoli sanoo: ”Niin olemme siis yhdessä hänen kanssaan haudatut kasteen kautta kuolemaan, että niinkuin Kristus herätettiin kuolleista Isän kirkkauden kautta, samoin pitää meidänkin uudessa elämässä vaeltaman.” (Room. 6:4) Kun sinä näin olet kristitty, sinä saat myös ottaa vastaan Kristuksen ruumiin ja veren sakramentin. Siinä sinä tulet osalliseksi ristiinnaulitusta ja ylösnousseesta Kristuksesta. Ja kun sinä näin uskossa elät Hänen yhteydessään, saat kuulua niihin, jotka ovat – niin kuin apostoli myös sanoo – ”herätetyt Kristuksen kanssa” (Kol. 3:1).

Mitä tämä tällainen ylösnousemus sitten tarkoittaa? Se tarkoittaa, että sinä, joka nyt elät sielullisessa, katoavassa ruumiissasi, Kristuksen tähden saat lahjaksi hengellisen, Jumalan antaman ruumiin. Se ruumis, joka on kylvetty maan multaan katoavaisuudessa, ja joka myös on maan multaan hajonnut, se sama ruumis nousee ylös katoamattomuudessa. Se ei enää koskaan joudu hajoamaan. Se ruumiisi, joka kerran kylvettiin maan multaan alhaisena, turmeltuneena ja jo lahoavana, se ruumiisi nousee ylös kunniassa, kirkkaudessa ja loistossa. Se kunnia, kirkkaus ja loisto on lahjaa Jumalalta, se on sitä Kristuksen kirkkautta, johon sinut on puettu ja jonka kaltaiseksi olet ylösnousemuksessasi kertakaikkisesti muuttunut, kirkkaudesta kirkkauteen (vrt. 2. Kor. 3:18). Se ruumiisi, joka täysin voimattomana ja elottomana makasi arkussa ja joka kätkettiin maahan, se ruumiisi nousee ylösnousemuksen aamuna voimassa. Se on täynnä voimaa. Mikään maallinen este, välimatka tai aika ei enää rajoita tätä ylösnousemusruumista. Kristuskin astui pääsiäisen aamuna ulos haudasta suuren kivipaaden läpi. Hän tuli opetuslasten luokse lukitun oven läpi. Hän, joka ristiinnaulittiin, haudattiin ja nousi ylös Jerusalemissa, Hän saattoi silmänräpäyksessä ilmestyä opetuslapsilleen toisella puolella maata, Galileanjärven rannalla. Hän saattoi ilmestyä ruumiillisesti minne ja milloin tahtoi. Samoin on silloin myös sinun ruumiisi laita, ennen niin heikon, nyt ylösnousemuksessa voimakkaan.

Kristillinen usko ei siis ohjaa meidät ajattelemaan, että ylösnousemuksessa me olisimme pelkkää henkeä. Ei, me kristityt emme ole mitään spiritualisteja, sellaisia, jotka ajattelevat pelastuksen olevan jonkinlaista pakoa luodusta, pakoa ruumiillisuuden vankilasta. Päinvastoin, juuri siksi, että me uskomme Isään kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan luojaan, juuri siksi me uskomme Häneen Jumalana, joka myös luo kaiken uudeksi. Hänen pelastava työnsä ei siis tarkoita luodun hylkäämistä hengellisen tai jonkin ”eteerisen” kustannuksella. Pikemminkin Hänen valmistamansa pelastus merkitsee uutta luomusta. Näin me siis uskomme. Jos meidän ruumiimme tässä maallisessa elämässä on sielullinen ruumis, niin emmehän me tässä elämässäkään ole pelkkää sielua, vaan meillä on myös ruumis. Samoin ylösnousemuksen jälkeenkin meillä on ruumis, mutta se on nyt hengellinen ruumis. Tämä tarkoittaa, että tämä uusi ruumis on silloin kaikessa suhteessa hengen välineenä. Edelleen, kun me nyt elämme tässä sielullisessa ruumiissa, meillä on toki paitsi ruumis ja sielu, myös henki. Kasteen ja uskon kautta Jumala vaikuttaa meissä Kristuksen tähden hengellistä uudistusta, ja niin meidän henkemme on avoinna Jumalan Pyhän Hengen työlle. Tässä sielullisessa ruumiissa ollessamme tämä uudistus on kuitenkin aina vasta alkavaa ja osittaista. Sen sinäkin hyvin omasta elämästäsi tiedät. Sinun hengellinen uudistuksesi ja pyhittymisesi ei tämän maallisen elämän aikana koskaan ole täydellistä. Ehkä kipeällä tavalla tiedät, miten se jää aina vajaaksi. Mutta kun meidän ruumiimme ylösnousemuksessa muutetaan, kirkastetaan hengelliseksi ruumiiksi, silloin tämä uudistettu ruumiimme voi olla kokonaan Hengen työkaluna ja välineenä. Silloin me olemme kokonaisia ja täydellisiä niin ruumiimme, sielumme kuin henkemmekin puolesta. Luther kuvaa tätä ihmeellistä, kirkastettua ruumistamme näin:

Ja eläessään näin hengellisesti Jumalassa on ruumiimme liikkuva sekä taivaissa että maan päällä, leikkien auringon, kuun ja muun luomakunnan kanssa, siitä iloiten ja riemuiten, ollen siitä niin ravittu ja autuas, ettei se ikinä enää ruokaa ja juomaa ajattelekaan. Koko ihminen, sekä ruumis että sielu, on siis elävä täysin Hengestä ja jonka Jumala on välittömästi antava. Silloin ei hän valista ainoastaan sieluamme, että hänet tunnemme, vaan myöskin koko ruumiimme kauttaaltaan, jotta se on oleva kirkas ja kevyt kuin ilma ja tarkka näkemään ja kuulemaan kautta koko maailman. Silloin emme tarvitse mitään muuta ravinnoksemme ja elannoksemme, vaikka meillä onkin todellinen ruumis. (Kuolleitten ylösnouseminen. Apostoli Paavalin 1. Korinttolaiskirjeen 15. luvun selitys.)

Näin Luther kirjoittaa. Silloin meihin soveltuvat myös Herramme Kristuksen omat sanat: ”Silloin vanhurskaat loistavat Isänsä valtakunnassa niinkuin aurinko.” (Matt. 13:43) Ja edelleen: ”Sillä he eivät enää voi kuolla, kun ovat enkelien kaltaisia; ja he ovat Jumalan lapsia, koska ovat ylösnousemuksen lapsia.” (Luuk. 20:36)

Kun sinä siis nouset ylös kuolleista, siinä ei nouse ylös mikään eri ruumis, vaan juuri tämä sinun sama ruumiisi, joka haudattiin. Ja kuitenkin se nousee ylös ihmeellisellä tavalla erilaisena, uudessa elämässä. Se ei ole ulkomuodoltaan samanlainen kuin ennen. Meidän vanha ruumiimme muutetaan kokonaan, kirkastetaan aivan  kertakaikkiaan. Kukaan meistä ei ole nähnyt tätä ihmettä. Siksi me emme voi kuvitella tai kuvailla sitä millään riittävällä tavalla. Mutta Jumalan sana kuitenkin sanoo niin ja siksi me saamme uskoa sen. Siksi me voimme uskossa sanoa: Kristuksessa osaksemme tulleen Jumalan armon tähden meidän alhaisuutemme muuttuu kirkkaudeksi. Hänessä meidän heikkoutemme muuttuu voimaksi, sielullisuutemme hengelliseksi, katoavaisuutemme katoamattomaksi. Tätä me tarkoitamme ja itsellemmekin saarnaamme, kun sanaan turvaten tunnustamme yhdessä: me ”odotamme kuolleiden ylösnousemusta”.

Lopuksi

Kuoleman todellisuus koskee kaikkia ihmisiä, jotka elävät tässä maailmassa, niin epäuskoisia kuin uskoviakin. Samoin myös ylösnousemus koskee aivan kaikkia. Ylösnousemus ei sinänsä vielä takaa kenellekään pelastusta: kaikki herätetään viimeisenä päivänä, niin epäuskoiset kuin uskovatkin. Herra itse sanoo: ”Totisesti, totisesti minä sanon teille: aika tulee ja on jo, jolloin kuolleet kuulevat Jumalan Pojan äänen, ja jotka sen kuulevat, ne saavat elää. Sillä niinkuin Isällä on elämä itsessänsä, niin hän on antanut elämän myös Pojalle, niin että myös hänellä on elämä itsessänsä. Ja hän on antanut hänelle vallan tuomita, koska hän on Ihmisen Poika. Älkää ihmetelkö tätä, sillä hetki tulee, jolloin kaikki, jotka haudoissa ovat, kuulevat hänen äänensä ja tulevat esiin, ne, jotka ovat hyvää tehneet, elämän ylösnousemukseen, mutta ne, jotka ovat pahaa tehneet, tuomion ylösnousemukseen.” (Joh. 5:25–29) Tämä on vakava muistutus meille, että emme tämän maallisen elämämme aikana nukahtaisi, vaan valvoisimme uskossa ja luottamuksessa Jumalan ikuiseen sanaan.

Jo nyt pyhässä ehtoollisessa meille annetaan kuolemattomuuden lääke. Siksi sinäkin saat rohkeasti uskoa, että kun tässä sakramentissa saat ottaa vastaan kuoleman voittaneen Herran Kristuksen itsensä ja Hänen pelastuksen lahjansa, siinä Hän todella kätkee sinut aivan kokonaan, henkesi, sielusi ja ruumiisi puolesta iankaikkiseen elämään. Vaikka sinä kuolisit, niin saat kuitenkin rohkeasti lähteä tästä ajasta, koska Kristuksessa sinun osaksesi on luvattu kuolleiden ylösnousemus ja tulevan maailman elämä. Ei siis kuolema, vaan ikuinen elämä, meidän tähtemme kuolleen ja ylösnousseen Herran Kristuksen Jeesuksen kautta. Aamen.

(Saarna on pidetty Samuelin luterilaisessa seurakunnassa Lahdessa 10.11.2013.)