24. sunnuntai helluntaista (1. vsk), Matt. 22:15–22

Kahden valtakunnan kansalaisena

Johdanto

Pieni muistuma Japanista, Koben kaupungista, jossa olemme vaimoni kanssa saaneet toimia lähetystyöntekijöinä: Kun tuossa suurkaupungissa kävelimme suunnuntaiaamuna kirkolle, vastaan tuli vähän väliä buddhalaisia munkkeja mustissa kaavuissaan ja puusandaaleissaan. He olivat matkalla uskonnollisiin seremonioihinsa, kuka hautajaisiin, kuka rukoilemaan Buddhalta siunausta johonkin muuhun tilanteeseen. Mutta tuota matkaa ei taitettu kävellen, vaan lähes kaikki munkit tulivat vastaan toinen toistaan hienommilla ja tuunatuilla moottoripyörillä. Varsinaisilla megaskoottereilla ajelivat. Kulkupeleistään huolimatta monet näistä munkeista varmaan kuitenkin harjoittavat kovaa itsekuria: He elävät askeettisesti temppeleissään, mietiskellen yötä päivää, syövät vain vähän riisiä ja vihanneksia. Maailman hienoudet eivät riitä; tästä maailmasta on päästävä pois, johonkin parempaan. Buddhan opetusta seuraten he uskovat, että tähän vapautumiseen päästään ankaran mietiskelyn kautta.

Etkö sinäkin ole maailman menoa katsellessasi joskus toivonut jotakin parempaa, kuin mitä se näyttää tarjoavan? Viime vuosien arvokeskusteluja seuranneena ei välttämättä ole vaikea ymmärtää, jos joku kristitty veli tai sisar sanoo turhautuneena, että tämä maailma on paha ja että vihollinen on saanut sen kokonaan valtaansa. Maiden hallintomiehet ja -naiset ojentautuvat mieluummin oman viisautensa kuin Jumalan sanan mukaan. Joku ehkä ajattelee, että uskovana olisi parempi pyrkiä tästä maallisesta maailmasta pois, johonkin hengelliseen, parempaan elämään, sinne missä Jumala hallitsee. Kuulostaa hurskaalta ajatukselta. Mutta mitenkähän on? Eikö ole hankalaa koettaa omin harjoituksin pyrkiä johonkin ”hengellisempään maailmaan” omassa elämässään, kun samalla täytyy kuitenkin ansaita rahaa, syödä ja käydä kaupassa, ottaa perheenjäsenet huomioon. Ehkä joku haluaisi säätää sen moottoripyöränsä pakoputkenkin kuntoon. Mutta jos emme siis voi kokonaan unohtaakaan tätä maailmaa, miten sitten pitäisi suhtautua maan hallintoon, joka joissakin kohdin näyttää etääntyvän Jumalan tahdosta?

Pitääkö keisarille maksaa veroa?

Päivän evankeliumiteksti kertoo, että fariseuksetkin olivat pohtineet näitä kysymyksiä. He lähettivät oppilaansa kysymään asiasta Jeesukselta. ”Onko oikein maksaa keisarille veroa vai ei?” (Matt. 22:17) Toisin sanoen, eihän voi olla oikein kannattaa maallista esivaltaa? Kai nyt hengellinen sentään olisi parempi? Niinkuin varmaan muistat, monet Israelin juutalaiset inhosivat maassa hallinneiden roomalaisten valtaa, ja erityisesti heidän veromääräyksiään. Verovelvollisuus nimittäin muistutti vuosittain, että Israelin kansa ei ole vapaa, vaan sidottu maallisen, vieläpä pakanallisen esivallan alle. Roomalaisten hopeadenareissa, joilla vero maksettiin, oli painettuna keisari Tiberiuksen kuva ja teksti ”Jumalallisen Augustuksen poika”. Tämän rahan käyttö pakotti juutalaiset välillisesti hyväksymään roomalaisen keisarikultin, jossa hallitsijaa palvottiin hänen kuvansa ja nimensä kautta jumalana. Monet juutalaiset odottivat Jumalan lähettämää messiasta, joka nousisi vastustamaan Rooman hallintoa ja vapauttaisi kansansa sen orjuudesta. He odottivat vapahtajaa, joka perustaisi keisarinvallan tilalle hengellisen, Jumalan hallitseman valtion maan päälle.

Ja nyt fariseukset olivat kuulleet, miten Jeesus puhui olevansa tämä Messias, vapahtaja. Jos Jeesus kuvittelee olevansa Israelin vapahtaja – näin he ajattelivat – hän varmasti myös vastustaa Rooman keisaria. Eivät nämä fariseukset tai heidän oppilaansa itse uskoneet Jeesuksen jumaluuteen, eivät he oikeasti uskoneet Jeesuksen olevan Jumalan lähettämä lunastaja. Päinvastoin, he halusivat päästä Jeesuksesta eroon. Tämä päämäärä mielessään he keksivät kompakysymyksen: ”Onko oikein maksaa keisarille veroa vai ei?” Onko se juutalaisen uskonnollisen lain mukaista? Ajatus oli, että tähän kysymykseen ei ollut mahdollista vastata oikein. Nimittäin jos Jeesus antaisi heille luvan maksaa veroja, Hän samalla tunnustaisi Rooman vallan, ja siten melko varmasti menettäisi juutalaisen kansan suosion. Mikäli Jeesus taas kieltäisi veron maksun roomalaisille, saataisiin mehukas aihe syyttää häntä Pilatuksen edessä.

Keisarille, mikä keisarille kuuluu…

Mutta mitä Jeesus vastaa näille kysyjille? Pitääkö veroraha maksaa? Jos hän olisi kunnon hengellinen johtaja, eikö hän käskisi äkkiä unohtamaan kaiken maallisen ja keskittymään vain hengelliseen? Varsinkin keisarin rahat Jumalaa halventavine kuvineen hän varmasti käskisi heittää menemään. Mutta Jeesus hämmästyttää kuulijansa: Ei hän vaadi saada esiintyä sellaisena messiaana, jonka kampanjana on syrjäyttää pakanallinen keisari maan hallinnossa. Ei, mitä Hän sanoo? ”Antakaa siis keisarille mikä keisarille kuuluu.” (Matt. 22:21) Jeesus siis itse asiassa tunnustaa maallisen hallituksen, jolla on keisari ja joka kerää kansalaisiltaan veroja. Hän tunnustaa jopa roomalaisen hallituksen, jonka päämies tekee itsestään Jumalan pojan. Miksi ihmeessä? Siksi, että Jumala on paitsi luonut tämän maallisen maailman, Hän on myös itse asettanut kansoille hallitukset ja esivallat. Ei Herramme tietenkään hyväksy tämän vallan väärinkäyttöä, sitä, että keisari julistautuu jumalaksi. Ei, ensimmäinen käsky on edelleen voimassa: ”Minä olen Herra, sinun Jumalasi. Älä pidä muita Jumalia.” Mutta näiden maallisten hallitsijoiden valta sinänsä on kuitenkin Jumalan itsensä heille antamaa. Näin kaikki on koko ajan Jumalan hallussa. Kristus sanookin Paavalin suulla: ”Jokainen olkoon alamainen sille esivallalle, jonka vallan alla hän on. Sillä ei ole esivaltaa muutoin kuin Jumalalta; ne, jotka ovat, ovat Jumalan asettamat.” (Room. 13:1)

Näin on täällä meillä Suomessakin. Jumala on asettanut meillekin maallisen esivallan ja käyttää sitä nimenomaan meidän hyväksemme ja siunaukseksemme. Esivallan kautta Hän itse hallitsee, sekä pitää yllä yhteiskunnallista järjestystä luomassaan maailmassa, ja siten suojelee meidän elämäämme. Toki joskus meilläkin voi käydä niin, että maallinen esivalta unohtaa olevansa Jumalan palvelija (Room. 13:4) ja erehtyy käyttäämään oikeuksiaan väärin ja Jumalan tahdon vastaisesti. Tästä ei meidän maassammekaan valitettavasti puutu esimerkkejä. Miten meidän kristittyinä tulisi toimia sellaisessa tilanteessa? Jumalan Sana kutsuu meitä osoittamaan kunnioitustamme ensisijaisesti Jumalalle, niinkuin apostolit sanovat: ”Ennemmin tulee totella Jumalaa kuin ihmisiä.” (Ap.t. 5:29) Mutta tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö esivalta silloinkin olisi Jumalan asettama, tai että maallisesta hallituksesta pitäisi yrittää tehdä hengellinen. Ei, maallinen esivalta ja Jumalan valtakunta ovat eri asioita. Muistat varmaan apostolit, jotka esivalta syyttä pidätti. Eivät he silloinkaan vaatineet maallisia hallituksia hajotettavaksi ja korvattaviksi hengellisillä. Tästä meillä on esimerkkinä myös Kristus itse, joka ei tahtonut kumota maallista hallitusta, vaikka tiesi, että juuri tämä esivalta panisi pian täytäntöön hänen oman teloituksensa. Silti hän suostui siihen.

Niinpä meidän ei siis tarvitse paeta tätä maallista elämää ja sen järjestyksiä mihinkään, vaan Jumala on antanut meille mahdollisuuden jopa vaikuttaa siihen itse. Luterilaiset tunnustuskirjamme selittävät tätä periaatetta: ”Yhteiskunnallisen elämän asioista seurakuntamme opettavat, että yhteiskunnan lailliset järjestykset ovat Jumalan hyviä tekoja ja että kristityillä on lupa toimia esivallan viroissa…” (Augsburgin tunnustus, XVI Yhteiskunnallinen elämä, 1-2.) Ja vaikka sinä et päättäisi lähteä ehdolle kunnallisvaaleissa tai pyrkiä puoluepolitiikkaan, sinulla on suuri etuoikeus rukoilla kansakunnan ja sen hallituksen puolesta. ”Ja harrastakaa sen kaupungin menestystä, johon minä olen teidät siirtänyt, ja rukoilkaa sen puolesta Herraa, sillä sen menestys on teidän menestyksenne.” (Jer. 29:7) Siksi mekin joka sunnuntai yhteisessä esirukouksessa muistamme paitsi hengellisiä paimeniamme myös tasavallan presidenttiä, eduskuntaa ja maan hallitusta. Ja sitten: Kaikki ne maalliset kyvyt ja taidot, joita sinäkin olet paljon saanut, ne ovat kaikki Jumalan lahjaa. Hän on ne sinulle antanut, että niitä käyttäen tekisit rehellistä työtä, ja siten palvelisit tätä maallista yhteiskuntaa ja lähimmäisiäsi. Ja lopulta, me kaikki maksamme palkastamme veroja, jotta maallisen yhteiskunnan välttämättömiä rakenteita voitaisiin pitää yllä ja kehittää. ”Sentähdenhän te verojakin maksatte. Sillä he ovat Jumalan palvelusmiehiä, ahkeroiden virassansa juuri sitä varten. Antakaa kaikille, mitä annettava on: kenelle vero, sille vero, kenelle tulli, sille tulli, kenelle pelko, sille pelko, kenelle kunnia, sille kunnia.” (Room. 13:6–7) Tämä on kaikki Jumalan silmissä oikeaa, maallisen vanhurskauden noudattamista.

… ja Jumalalle, mikä Jumalalle kuuluu

Jos Jeesus osoittaa, ettei hän väheksy maallista esivaltaa, eivät fariseusten lähettiläät myöskään saa aihetta syyttää Häntä Jumalan halveksimisesta. Jeesus näet sanoo, että keisarille on annettava, mikä keisarille kuuluu, mutta myös Jumalalle tulee antaa se mikä Jumalalle kuuluu. Mutta mikä Jumalalle sitten kuuluu? Rahaa se ei varmaankaan ole. Toisin kuin hallitsija tai valtio, Jumala ei ole meidän denareidemme tai veroeurojemme tarpeessa. Jeesus ei puhukaan tässä enää maallisesta ulottuvuudesta, vaan suhteestamme Jumalaan.

Toki meidän on hyvä muistaa, että täällä maailmassa Jumalan valtakunnan työlläkin on myös maalliset rakenteet, joiden ylläpitäminen vaatii varoja. Siksi meidänkin on hyvä muistaa uhrata omastamme seurakunnan tarpeisiin, jotta pastorimme voisivat tehdä työtään, julistaa evankeliumia, jotta kirkkotilan vuokra saataisiin maksettua. Tämäkin on hyvin tärkeää tässä meidän seurakuntaelämässämme, jopa aivan välttämätöntä sen maallisen todellisuuden kannalta, joka seurakuntaankin kuuluu.

Mutta se, mikä Jumalalle tulee antaa, on myös jotain muuta kuin kolehtimme. Mitä se on? Jos keisarin kuvalla varustettu raha kuuluu keisarille, eikö silloin Jumalalle kuulu se, missä on Jumalan kuva? No missä tämä Jumalan kuva sitten on? Eikö se ole sinussa ja minussa? Luomisessa Jumala on muovannut sinuun oman kuvansa (1. Moos. 1:27). Sinut on tarkoitettu elämään Jumalan yhteydessä, uskoen ja luottaen häneen, rakastaen, ylistäen ja kaikessa seuraten häntä. Kuulostaa mahtavalta, eikö niin? Mutta kuulostaako se helpolta? Jos pysähdyt hetkeksi miettimään, niin varmaan huomaat, että tämä on meidän ongelmamme: Sen sijaan, että antaisimme kaiken kunnian ja koko itsemme Jumalalle – emmekö me usein tee itse itsestämme omaa jumalaamme?

Japanissa ihmisestä tehdään usein jumala hänen kuolemansa jälkeen. Kerran saimme käydä erään tuttavamme, ystävällisen vanhemman rouvan kotona, historiallisessa Naran kaupungissa. Tämä rouva oli harras buddhalainen. Hänen talonsa arvokkaimpaan huoneeseen oli asetettu valokuva hänen edesmenneestä miehestään. Huoneessa oli myös suuri kullalla koristeltu, tummanpuhuva alttarikaappi. Alttarille oli asetettu pieni kyltti, jossa oli kultakirjaimin kaiverrettuna hänen miehensä saama uusi nimi, jollaisen jokainen poisnukkunut saa munkilta buddhalaisissa hautajaisissa. Tähän kylttiin kaiverretun uuden nimen kautta tämä rouva päivittäin rukoili alttarin edessä miehensä henkeä ja uhrasi sille ruokaa ja suitsukkeita, että edesmenneen henki olisi suosiollinen jäljelle jääneelle perheelle. Tätä Kristukselle rakasta leskirouvaa saimme olla kutsumassa elävän Jumalan sanan äärelle. Ja sanan äärellä hän kokikin sellaista iloa ja lohdutusta, jota buddhalaisuudella ei koskaan ollut ollut hänelle tarjota. Joka tapauksessa, näin Japanin kulttuurissakin saa usein nähdä, että kun ihmisessä oleva Jumalan kuva on syntiinlankeemuksen vuoksi rikkoutunut, tulee ihmisestä itsestään palvonnan kohde.

Me kristityt emme osallistu esi-isien henkien tai keisarin palvontaan taikka muuhun suoranaiseen epäjumalanpalvelukseen. Mutta annammeko me Jumalalle sen, mikä Jumalalle kuuluu, siis koko itsemme? Laitatko sinä joka tilanteessa kaiken toivosi Herraan? Etkö sinäkin luota elämässäsi enemmän omaan voimaasi ja kykyysi? Tai etkö epäillen murhedi, että kun ei ole mitään voimia tai kykyjä? Lankeemuksen seurauksena meissä oleva Jumalan kuva on turmeltunut, ja siksi me emme voi omin voiminemme antaa Jumalalle kokonaista itseämme, Jumalan kuvalla varustettua ehjää ihmistä. Maallisissa asioissa me voimme kyllä itse päättää antaa keisarille sen, mikä keisarille kuuluu: Palvella omassa kutsumuksessamme, totella yhteiskunnan lakeja, maksaa veroja. Mutta omista avuista lähtevä antautuminen Jumalalle jää aina kesken.

Jumala kumartuu maalliseen

Merkillistä on kuitenkin se, että vaikka Kristus evankeliumitekstissämme tällä tavalla erottaa maallisen hallituksen ja Jumalan valtakunnan, hän ei pidä meidän maallisten ihmisten maailmaa ja Jumalan hengellistä, iankaikkista maailmaa erillään. Tämä on ihme: Jumalan iankaikkinen valtakunta ilmestyy meille nimenomaan maallisen ja näkyvän, käsin kosketeltavan kautta. Kristus murtaa sinun ja itsensä välissä olevan ylitsepääsemättömän etäisyyden, Hän suostuu itse maalliseen. Jumalan Poika Kristus, joka ei mahdu taivaisiin eikä taivasten taivaisiin, Hän syntyy ihmisen ruumiseen, sinun kaltaiseksesi. Ja Hän opettaa meille ihmisille ymmärrettävällä tavalla Jumalan valtakunnasta.

Mutta ei Kristus ainoastaan opeta meitä. Jumalan pojan ja hänen hengellisen valtakuntansa päätehtävä ei nimittäin ole opettaa joitakin lakeja tai sääntöjä, joita noudattamalla sinä voisit oikealla tavalla antaa Jumalalle sen mikä Jumalalle kuuluu, antautua itse Hänelle. Ei, vaan päinvastoin rakas Herra Kristus on tullut tähän luomaansa maailmaan voidakseen itse antaa sinulle sen, mitä sinä et ole ansainnut. Hän on tullut maalliseen ihmisruumiiseen, suostunut ristikuolemaan asti, valmistaakseen sinulle kaikkien syntiesi anteeksiantamuksen. Tämä työ on Golgatalla täytetty. Sinun syntisi – Jumalan kuvan turmeltuminen sinussa – se on kaikki sovitettu. Ja sinulle, maallisessa, käsin kosketeltavassa ruumiissa olevalle ihmiselle Kristus lahjoittaa vielä konkreettiset välineetkin, joiden kautta saat ottaa vastaan tämän pelastuksen ihanan lahjan.

Jeesuksen aikana hopeadenariin oli lyöty keisarin nimi. Siitä tiesi kolikon kuuluvan keisarille. Ilmestyskirjassa kerrotaan, että Kristukseen uskovien, pelastettujen otsaan on painettu Karitsan ja taivaallisen Isän nimi, sinetti (Ilm. 7:3-4; 14:1). Sinunkin otsaasi ja rintaasi, rakas ystävä, tämä ristin sinetti on pyhän kasteesi hetkellä piirretty. Siksi sinäkin Jeesuksen tähden kuulut Jumalalle, niinkuin raha keisarille. Tämä kaikki on Kristuksen työtä. Hän on Golgatan uhriverellään pessyt sinut puhtaaksi, tehnyt sinut Jumalalle kuuluvaksi ja aloittanut kuvansa eheyttämisprosessin sinussa. Nimesi on kirjoitettu teurastetun Karitsan elämän kirjaan taivaassa (esim. Dan. 12:1; Luuk. 10:20; Ilm. 3:5, 13:8, 21:27; Fil. 4:3). Ja tänäänkin me saamme ehtoollispöydässä todistaa yhdessä, miten Jumalan Poika Kristus itse kumartuu pieneen tilkkaan viiniä ja pieneen palaan leipää. Näissä sangen tavallisen tuntuisissa, maallisissa välineissä hän tarjoaa itsensä kokonaan, kaikki lahjansa, kaiken hengellisen siunauksen sinun uskosi vahvistukseksi, sinun pelastukseksesi.

Lopuksi

Näin sinäkin, rakas Kristukseen kastettu veli ja sisar, olet kokonaan autuas. Vaikka oletkin vielä tässä maailmassa, jossa on monenlaista syntiä ja hätää, voit olla varma, että Jumala on se, joka lopulta koko maailmaa hallitsee. Sanan saarnaa kuullessasi ja ehtoolliselle osallistuessasi sinä saat todistaa Jumalan valtakunnan tuloa sinun luoksesi, nyt, tässä. Siksi sinun ei tarvitse pyrkiä pakenemaan maallisia vastuitasi tai kutsumustasi, taikka tätä maailmaa päästäksesi johonkin parempaan, hengellisempään maailmaan. Jumalan valtakunta on Hänen Pojassaan tullut jo sinun luoksesi. Jo täällä olet saanut lahjaksi Pyhän Hengen. Vaikka sinun pyhityksesi on vielä kesken, niin kuitenkin Kristuksen tähden, uskon kautta Isä lukee tuon keskeneräisenkin itselleen mieluiseksi, täydelliseksi. Lopulta Hän, Herra Kristus itse tulee korjaamaan kokonaan ehjäksi meissä olevan Jumalan kuvan, ja niin saamme yhdessä ylistää Häntä ikuisesti. Aamen.

(Saarna on pidetty Samuelin luterilaisessa seurakunnassa Lahdessa sekä Jesajan luterilaisessa seurakunnassa Jyväskylässä 3.11.2013.)